onsdag 18 mars 2015

Yhden pysähdyksen taktiikalla(ko?)

Koska on aika pitää blogitaukoa?

Kun blogi (bloggailu ja muiden blogien seuraaminen) rajoittaa ympärillä olevaa, todellista elämää. Silloin.
 
Blogi on ystäväni, jolle avautua ja kertoa kuulumisia, murheita ja ilonaiheita. Blogi on pakopaikka, jonne voi mennä purnaamaan tai hehkuttamaan naurettaviakin asioita.
 
Mitä enemmän aurinko paistaa, sitä vähemmän kiinnostaa enää työpäivän päätteeksi istua koneen ääreen. Mitä enemmän istun työpäivän päätteeksi koneella, sitä enemmän kroppani menee jumiin.
 
Mitä enemmän istun koneella, sitä vähemmän aikaa minulla on kysyä, mitä ympärillä oleville ihmisille kuuluu. Hävettää kun huomaa, että tietää enemmän minulle täysin tuntemattomien ihmisten kuulumisista ja voinneista, kuin avomiehen (karikoidusti ilmaistuna).
 
Nyt on siis aika pitää taukoa. Ehkä se kestää vain huomiseen. Tai viikonloppuun. Tai parin viikon päähän. En tiedä.
 
Mitä aion taukoni aikana tehdä?
 
Pitää silmiäni auki ympäröivälle maailmalle, minua ympäröiville ihmisille. Olla kiinnostunut heidän elämästään ja kuulumisistaan ja olla läsnä, kun he minulle siitä kertovat; en selata blogeja, Instaa ja Facebookia samalla. Liikkua fiilikseni mukaan. Leikkiä koiran kanssa. Elää tässä ja nyt.

torsdag 12 mars 2015

New shoes in: hello Roshes, teette minusta iloisen - ja muotitetoisen!



 
Mitä kauneinta ja aurinkoisinta torstaiaamua kaikille! Täällä heräsimme -6 asteeseen, mutta mitä kauneimpaan auringonpaisteeseen. Ronjan kanssa käytiin vähän pidemmällä aamulenkillä ja aina koiran pysähtyessä nuuskuttelemaan (jota hän kyllä harrastaa välillä vähän liikaakin..) yritin venytellä kinttuja ja pyöritellä hartioita, jotka ovat nyt tuntemattomasta syystä X menneet A-I-V-A-N jumiin. Kai se huonosta ergonomiasta taas johtuu, mutta harmittaa todella kun yläselkää kivistää aivan samalla tavalla kuin vuosi sitten, jolloin söin päivittäin relaksantteja jotta saisin kivuiltani nukuttua. Tuolloin taustalla oli liian kova punttitreeni, mutta nyt en tiedä istunko liikaa paikallani vai mitä teen väärin, kun lapojen välissä tuntuu kasvavan kaktus. Eilen illalla tein lyhyen juoksulenkin ja sen päälle avaavia liikkeitä fyssarin ohjeiden mukaan. Olisiko mitään vinkkejä, mitkä liikkeet tai mikä auttaisi yläselän kipuihin? Pitäisikö taas muistuttaa kroppaa Fustrasta kenties..?


hahaa herranjumala tuota tukkaa :'D tässä oiva esimerkki siitä, että Balmain Saltspray todella runsastuttaa tukkaa! Taustalla ihana rapainen takapiha ja masu pullollaan tuorepuuroa. Kuvia otettuamme huomattiin, että kamerassa oli ajastintoiminto, eivätkä kuvat siksi räpsähtäneet reaaliajassa. Julkaisukelpoisia kuvia ei siis syntynyt kuin noh, tämä yksi, joka ei sekään ihan mallikelpoinen ole, mutta kelpaa. Tossut ja hymy näkyy! :)

Anyhow, nyt en tee tästä jälleen kerran vilivali-postausta, koska niitä blogini on pullistellut viime aikoina ihan kyllästymiseen asti.

Siksi aionkin nyt esitellä ilonaiheita, joita minulla tällä hetkellä on :)

- kirkastuvat päivät ja lisääntynyt auringonvalo
- Ronja, joka toilailuillaan ja varasteluillaan osaa olla NIIN ärsyttävä, mutta minulle niin älyttömän, älyttömän rakas
- polvia ei enää särje kuten viikko sitten
- tuorepuuro maistuu pitkän tauon jälkeen todella hyvälle ja on huomattavasti nopeampaa valmistaa kuin tavispuuro, joten aikaa lehdenlukuun jää aamuisin normaalia enemmän
- löysin Facebook-kirpparilta jymylöydön, joka postitettiin minulle eilen ja jonka toivon vastaavan odotuksiani.. Hihii, jänniä aikoja

- uudet Nike Rosherun-lenkkarit, jotka ostin Stockalta jymyhyvään hintaan kiitos Jonnan blogista löytämäni vinkin ja jotka tuntuvat NIIN kevyiltä ja ihanilta jalassa, että odotan kuin kuuta nousevaa, että saisin vihdoin näitä jo kaduilla asti ulkoiluttaa. Meilläpäin kadut ovat vielä niin rapaisia ja pölyisiä, ettei vaaleita kenkiä ihan heti viitsisi liata. Rosherunit tosiaan tuntuvat olevan AirMaxien lisäksi tämän hetken it-kengät - eivätkä syystä: kengät ovat vielä kevyemmät kuin kaapista löytyvät Free 5.0 ja istuvat todella napakasti jalkaan. Itse olen todella mielissäni citylenkkarimuodista, koska lenkkarit ovat huomattavasti ergonomisempi `ja jalan terveyden kannalta parempi valinta kuin esimerkiksi yläasteelta tutut skeittikengät (apua.. omat SoWhat:ini, joita kutsuttiin kanooteiksi - syystä!) ja tekevät peruspirkonkin astetta sporttisemman näköiseksi ;)


 Tälläistä tänä torstaina. Sytytkö sinä auringolle tai kenties lenkkarimuodille, hot or not? (:

tisdag 10 mars 2015

4 hauskan hassua faktaa minusta

Olkaa mitä mieltä vaan, mutta itse tykkään lueskella blogeista faktalistoja ja yllättävänkin usein pystyn samaistumaan niihin. Tuntuu huojentavalta huomata, ettei sitä olekaan niin kummallinen hassuine tapoineen vaikka sitä usein niin uskoo :)

1. Tykkään peruuttaa autolla ja olen tykännyt siitä oikeastaan aina siitä lähtien kun sain ajokortin taskuuni. Parkkihallissa, -paikalla tai kotipihalla.. On NIIN paljon kivempi lähteä suoraan eteenpäin kuin joutua venkslaamaan ja peruuttelemaan sitten kun alkaa jo olla kiire lähteä

2. Aterimilla on väliä ja valitsenkin aina tarkkaan, mitkä aterimet valitsen ruokaillessani sekä kotona että muualla. Liian pitkät piikit haarukassa, liian raskaat päädyt tai liian iso lusikkaosuus lusikassa saattaa pilata koko ruokailuhetkeni täysin - hyvänkin aterian! Aterimien on ehdottomasti oltava myös samaa sarjaa tai pari; eripari aterimilla ei voi syödä, ihan kun jalkaankaan ei voi laittaa eripari sukkia!

3. Olen pienestä pitäen keksinyt itse lauluja ja harrastan tätä edelleen. Nykyään lauluni kertovat pääosin Ronja-koirasta ja hänen toilailuistaan. Laulujen sanat vaihtuvat lähes joka kerta, mutta sillä ei niin väliä - pääasia on, että sanat rimmaavat. Lauluja "teen" hetken mielijohteesta ja niillä hauskuutan niin itseäni kuin lähimpiä omaisianikin ja T:ltä voitte takuuvarmasti tiedustella, kuinka laadukkaita ne välillä ovat :D levysopparia odotellessa..

4. Pöllöistä laulujen teksteistä puheen ollen tykkään nimetä tavaroitani: kännykkäni yläasteella oli Nakke, sitten tuli Erkki (Nokia vaihtui Ericssoniin, yllättävää?) ja Nakke taas. Autoni on Scrolli-Molly tai pelkkä Molly.. You name it. Mielikuvitusta ei tältä naiselta puutu enkä nykyään enää jaksa hävetä tapaani, vaan puhun nimikeksinnöistäni täysin surutta ja häpeämättä ääneen :D

Ronjako menossa uuniin kurkkimaan? Eikai.

Pystytkö samaistumaan johonkin tapaani?

måndag 9 mars 2015

Pieni askel sinulle, järjetön minulle. Mutta perhana minä en aio elämästäni heittää sekuntiakaan hukkaan!

Moni blogiani seurannut on lukemattomat kerrat saanut lukea minun lupauksiani siitä, miten aion parantua, lopettaa ruoan ja liikunnan pakonomaisen kyttäämisen ja hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Kerta toisensa jälkeen lupaan näin tehdä, mutta onko mitään edistystä tapahtunut? Suoraan sanottuna tuntuu, ettei mitään tapahdu: totean joka kerta, että muutos pitäisi saada aikaan, mutta samalla koen muutoksen niin isoksi, etten tiedä mistä aloittaa ja homma tyssää siihen. Onhan jotain muutosta tapahtunut, muttei tarpeeksi. Itseäni harmittaa suuresti se kun huomaan, että tiedän MITÄ pitäisi tapahtua ja jopa MITEN, mutten kuitenkaan pääse puusta pitkälle. 25-vuotiaana päällisinpuolin onnellisena naisena toivoisin jo, että voisin olla sisäisestikin onnellinen ja tyytyväinen - en vain siihen materiaan mitä minulla on - vaan myös itseeni. Sataprosenttisesti.

Viikonloppuna kävimme Himoksella ja koin todellisen dejavun istahtaessani ruokapöytään lauantai-iltana: kuinka helppoa olikaan istua valmiseen ruokapöytään, jossa en voinut vaikuttaa pöydän antimiin mitenkään, vaan minun kuului syödä juuri sitä, mitä tarjoiltiin. Isosiskoni A ja äitini olivat valmistaneet tortilloja ihanien lisukkeiden kera ja onnistuin pitkästä aikaa syömään TÄYSIN rennoin ottein itseäni lainkaan rajoittamatta tai sättimättä - vaikka santsasinkin! Mietin näin jälkikäteen, miksi nimenomaan lauantai-iltana tuohon pystyin ja päädyin seuraavaan:

- muuta ei ollut tarjolla, eli joko söin mitä tarjottiin tai näin nälkää
- nälkä oli raittiissa ilmassa vietetyn päivän ja reippailun jälkeen aikamoinen
- perheen keskellä minulla oli niin turvallinen olo, että "uskalsin" päästää irti
- nautin jokaisesta suupalasta, enkä vetänyt övereitä kuten yleensä syödessäni ja söin hitaasti (muihin verrattuna) rauhallisesti pureskellen, välillä punkkua siemaillen

Huh, näyttää hassulta näin kirjoitettuna ja jälkeenpäin ajateltuna mutta ette voi kuvitellakaan kuinka onnellinen olin, kun tuohon pystyin. Rakastan keittokirjojen ja reseptien lukemista ja selailua ja kokeilisin monia ohjeita oikein mieluusti, mutta kynnys syödä jotain, jota pitkään olen vältellyt ja jonka tietyllä tasolla koen edelleen olevan "kiellettyä" on liian korkea ylitettäväksi yksin. Nyt kun muutkin nautiskelivat hymyssä suin nälkäisinä kotitekoista (taivaallista) guacamolea ja pussilla maustettua taco-jauhelihaa, en voinut muuta kuin ottaa mallia, ottaa varovaisen askeleen "riman yli" ja syödä jotain jossa takuuvarmasti on "aivan liikaa kaloreita" ja niitä parmattuja piilosokereita. Ja mitä tapahtui? No ei mitään. Tai tapahtuipas: suussani räjähti todellinen makuorgasmi ja koko kehon valtasi hyvänolon tunne ja onni. Tapahtuiko mitään pahaa? Ei. Kaduinko jälkikäteen? En. Tuosta jälkimmäisestä olen kaikkein ylpein: kerrankin EN tuntenut morkkista syömisistä, jotka poikkesivat ainaisesta kasviksia-raejuustoa-ruisleipää-protsku-linjastani.

Eli tässä kaikille teille, jotka olette minusta huolissanne tai joita paikallaan junnaukseni ärsyttää: edistystä on tapahtunut! Jipiii!!

Roomaa ei rakennettu päivässä, eikä tämä harppaukseni mikään sensaatiomaisen suuri ole, mutta olen niin tajuttoman onnellinen siitä että oksat pois. Päätinkin siitä viisastuneena pilkkoa ison askeleeni osiin ja esitellä vaikkapa täällä blogin puolella (asian mainostaminen kun tekee siitä näkyvämpää ja sitä myöten pakollisempaa ;)) osia.

Ensimmäinen askeleeni on se, että aion rikkoa rutiineitani. Ei takuuvarmasti ole tervettä syödä JOKAIKINEN aamu puolen vuoden ajan tismalleen samanlaista aamupalaa. Omani on 6 kk ajan ollut valkuaispuuro päärynällä, mustaviinimarjalla ja maapähkinävoilla. Kyllä, luit oikein: joka ikinen aamu. Kokonaisuus on todella, todella maittava, mutta eiköhän pieni vaihtelu tekisi niin päälle kuin masullekin hyvää? En usko, että kukaan muu tekisi kuten minä - rakasti jotain tiettyä ruoka-ainetta miten paljon tahansa.

Tänäaamuna sitten aloitin proggikseni, tai itse asiassa jo eilen illalla, jottei aamulla olisi pakoreittiä, ja söin tuorepuuroa. Annoksesta tuli vähän turhan iso, koska pelkäsin ettei aikaansaamani annos pitäisi nälkää puuron lailla, mutta olin silti tyytyväinen: maku oli hyvä, mitään järkyttävää ei tapahtunut vaikken syönytkään normiaamupalaani ja mikä parasta: rikoin rutiineitani.
Tuorepuuro, joka koostui turkkilaisesta jugusta, maidosta, kaurahiutaleista, chiasiemenistä, suolaripauksesta, päärynästä, viinimarjoista ja maapähkinävoista täytti masun oikein hyvin, maistui taivaalliselle ja oli - pakko myöntää - kivaa vaihtelua :) Huomisaamuna taidan syödä samaa, mutta pilkkoa omenaa joukkoon päärynän tilalle. Moni tykkää laittaa protskujauheita puuroihinsa, mutta itse vierastan niitä ja koitan saada protskut (jotka pitävät hyvin nälkää) puhtaista raaka-aineista ja tajusinkin tässä, että pähkinävarastoja pitäisi käydä täyttämässä kaupasta, jotta saan lisää vaihtelua aamuhetkiini.

Pienestä se lähtee, mutta tästä saavutuksestani olen tajuttoman ylpeä ja onnellinen :) Päivitin Facebookiinkin, että "Wanna love me like you do" ja viittasin avomieheeni ja kaikkiin omaisiini, joiden tiedän rakastavan minua juuri tälläisenä. En pidä itseäni vastenmielisenä enkä rumana, mutten ole täysin varma ja ylpeä kehostani. Vielä, mutta sitä aion vielä olla.

Sellaisia, vähän toisenlaisia maanantaikuulumisia :) Mitäs sinne?

fredag 6 mars 2015

Miten opettelisin syömään rennosti ja syömään karkkia heti kun mieli tekee?

Anonyymi kommentoi edelliseen postaukseeni, jossa myönsin avoimesti käyneeni juoksemassa 10 km lenkki, vaikka ortopedi kehotti pitämään parin viikon tauon juoksusta, että minulle varmasti täytyisi nyt tapahtua jotain todella pahaa, ennekuin tajuaisin lopettaa. Kommentti - oli se keltä vain - osui ja upposi ja sanoi vain ääneen sen, jonka itsekin tiedän: tällä menolla aiheutan itselleni enemmän haittaa kuin hyötyä ja minä jos joku, joka olen jo kahdesti heränyt ambulanssista kiitos liian treenin, pitäisi jo tajuta missä raja kulkee. Näköjään en.

Juttelin tästä mieheni T:n kanssa ja kerroin suoraan, että on todella ristiriitaista tietää ja tajuta, että se mitä on tekemässä on täysin ristiriitaista järjen kanssa. Tajuaahan sen älykääpiökin, että tälläinen toiminta on täysin ÄLYTÖNTÄ. Samalla kun tiedän, että nyt pitäisi hidastaa, lenkillä ikäänkuin toinen ääni sisälläni kysyy: etkö nyt jaksaisi kuitenkin? Iiiiiihan vähän vielä ja sitten saavutat sen maagisen 10 km rajan. En koe todistelevani kellekään muulle juoksulenkkieni pituutta kuin itselleni (verrattuna aiempaan, jolloin luin ja vertasin toisten treeniblogeista liikuntapäiväkirjoja kuin Raamattua). Olen todella ylpeä itsestäni kun pystyn juoksemaan 10 km sen pahemmin edes hikoilematta ja voin tyytyväisenä ja onnellisena palata endorfiineja puhkuen kotiin, kertoa miehelle suorituksestani ja pomppia kuin orava jouluna (miehelle, joka vähät välittää matkasta ja iloitsee ennemminkin siitä, että minä olen onnellinen) - mutta viimeistään seuraavana päivänä todeta, että kehoni ei sittenkään tunnu kestämään juoksua samaa tahtia, kuin pääni haluaisi.

Huh. Toivon, että ymmärrätte, ettei tämän myöntäminen ole ihan helppoa; ei itselleni, eikä liioin muillekaan. Samalla kun laji, josta saan niin paljon mielihyvää, jota rakastan ja jossa olen - kerskuilematta - helvetin hyvä (fyssarini jopa sanoi (luonnon)lahjakkuudeksi; juoksen tuosta noin 10-16 km treenaamatta tai tankkaamatta), on tällä hetkellä myös laji, jonka epäilen estävän kroppani paranemisen. Tämä kuulostaa varmasti jonkun korvissa varmasti ihan ylilyönnistä: hoh, juoksevathan maratoonaritkin 100km viikossa ja pumppaavat rautaa vielä sen lisäksi ja tässä minä väitän treenaavani liikaa juostessani arviolta 20 km viikossa ja pissatan koiraa sen lisäksi. Nuorempana ja ennen olisin purrut hammasta ja nojannut mielipiteeni juuri tuohon, eli että treenaavathan muutkin kovaa - miksen minäkin voisi? Koska kaikkien kehot kestävät treeniä eri lailla, meidät kaikki on luotu ja ohjelmoitu oman mallin mukaan ja kaikilla on ero lähtökohdat. Jaa-a, voisiko sitä paremmin enää kiteyttää? Minun kroppani ei vaikuta olevan suunniteltu ja ohjelmoitu kestämään niin kovaa treeniä, eikä myöskään olemaan näin kevyellä painoindeksillä liikkeellä, kuin sitä jo pidemmän aikaa olen pitänyt.

Miksen pääse jo puusta pitkälle? Nuo yllä olevat myönnytykset ja tajuamiset ovat jo iso askel minulle, joka aiemmin hukutin pahan oloni treenaamalla kelistä, jaksamisesta tai mistä tahansa viis ja vertailin itseäni fitnesskisuihin. Karppasin ja söin kuin lintu, mutta treenasin kuin mies. Nyt treenaan (eli juoksen) fiiliksen, sekä osittaisen suunnitelman mukaan (pari-kolme kertaa) viikottain. Jos väsyttää, kävelen ja pitkiksen, eli 10 km tai siitä ylöspäin, pyrin heittämään vain kerran viikossa. Syömisen kanssa olen parantanut huimasti, vaikka myönnän, että entisenä karppaajana hiilarit edelleen edustavat hieman liian pientä osaa ruokavaliotani (eli en täytä neljännestä lautasesta mallin mukaan esim pastalla tai perunalla), mutta parannusta entiseen verrattuna on tapahtunut huimasti. Kun niin monta vuotta vältteli perunaa, riisiä ja pastaa päivittäin, on niitä yllättävän hankalaa lisätä "noin vaan" lautaselleen ja tiedän, että siinä kohtaa saisin tsempata vielä enemmän. Miksi en normaaliin lautasmalliin edelleenkään - vuosien jälkeen - ole päässyt, en osaa sanoa. Oppiihan se vanhakin koira istumaan, mutta minuun tämä vanha älytön malli vain tuntuu iskostuneen kivenkovaa :/ Mutta koska hieman edistystä on jo tapahtunut, olen luottavaisin mielin eteenpäin menossa - pakkohan minunkin on joskus osata! Haha.. Osata, syödä :'D Kuulostaa naurettavalta. Minä kun rakastan ruokaa.

Mihin haluan tällä vinkumisellani ja mouruamisellani päätyä?
Säälipisteitä keräämään? En taatusti, mutta toivon, että joku voisi saada näistä tunteistani vertaistukea, ymmärtää minua tai kanssasisariani astetta paremmin tai ainakin saada valotettua, miten sekaisin ihmisen ajattelutapa voikaan olla - niinkin yksinkertaisessa asiassa, kuin syömisessä.

Mihin pyrin itse tai mihin haluaisin päästä?
Haluaisin oppia syömään rennosti ja kuten ammattilainen minulle sanoi, tehdä ruoasta "no big deal". Tieto lisää tuskaa ja uskon, että tämä kohdallani pätee valitettavasti niin etten KOSKAAN tule unohtamaan kaikkea sitä tietoa, mitä minulle ravinnosta, makroista yms on, mutta mutta haluaisi oppia sivuuttamaan tuon tiedon (tuskan) - edes välillä. En halua alkaa syömään karkkia tai roskaruokaa päivittäin vain siksi, että muutkin tekevät niin ja koska se on "rennon syömisen merkki", mutta haluaisin joskus vain päästää irti, antaa mieliteoille HETI periksi ja napata pari karkkia suuhun kun makeanhimo iskee; en kuten nyt odottaa sitä maagista 10 minuuttia jonka makeanhimo suurinpiirtein kestää ja sitten todeta, että makeanhimo on kadonnut. Ylipainon kanssa kamppailevalle, joka ei ylimääräistä energiaa tarvitse, voi ja kuuluisi tehdä näin, mutta kaltaiseni luikku voisi jo linjojensa, mutta myös henkisen hyvinvoinnin vuoksi vallan mainiosti vain antautua himolle heti ja tuntea se mielihyvä, jonka karkista saa. Kun nyt odottelen aina kuulaisesti sen 10 min, en enää himoitse karkkia, mutten myöskään tunne sitä hyvänolontunnetta, jonka karkki minulle antaisi, enkä myöskään nauti siitä, että kiellän itseltäni jotain ja tietyllä tavalla menetän sen hyvänolontunteen, jonka sokeri tosissaan keholleni aiheuttaisi.

Mitä muuta?
Haluaisin myös oppia syömään välillä vähän vähemmän kasviksia. Ongelmani on tällä hetkellä se, että täytän masuni kilokaupalla kasviksia - koska ne on niiiiiiiiin hyviä! - mutta saan sen seurauksena kärsiä turvonneesta vatsasta ja matalasta energiatasosta; kasvikset kun eivät kovinkaan energiapitoisia ole.

Tälläisiä ajatuksia tänään. Ei kevyitä, ei mukavia, mutta todellisia ja varmasti monelle valitettavan tuttuja.

Kivaa viikonloppua - kaikesta huolimatta! Muistetaan syödä, juoda, liikkua ja levätä fiiliksen (ja järjen) mukaan :)

onsdag 4 mars 2015

Oispa jo kevät.. Materialistista haaveilua


Kevään saapuessa materialistin hyppyset syyhyävät: uutta garderoobiin, yes please! Itse unelmoin the trenssistä, uusista nahkaisista baltsuista (vanhat hyvin palvelleet Vagabondit ovat nyt tiensä päässä, koska varpaat paistavat läpi ja pohja irvistelee paikoin) sekä kellosta. Nojoo, kello on näistä asia jota en tarvitse, mutta josta on vain kiva unelmoida :) Uneksin pitkään kultaisesta Michael Korsista, mutta Marc Jacobsin pelkistetympi malli on alkanut miellyttää silmääni yhä enemmän..

Realistisin noista ylläolevista on trenssi. Tory Burchin baltsut olisivat kivat, mutta kenkiin jotka kuluvat suht nopsaan en välttämättä ole valmis investoimaan montaa sataa - varsinkaan kun olen parit Vagabondit omistaneena ja loppuun kuluttaneena todennut, että niissä on oikein hyvä hinta-laatu-suhde. Kesäbaltsut kun useimmiten ovat aika kovalle kulutukselle altistuneina - niin hiekalle, pölylle kuin hiellekin. Pitääkin tsekata tämän vuoden mallit Vagabondin sivuilta (ja varmistaa, ettei sisko ole ostamassa niitä samoja :D)

tisdag 3 mars 2015

Juoksijan (nolo) paljastus: minulla on juoksuriippuvuus ja kuulun kymppikerhoon

Tasan viikko sitten elin totaalisen tiedottomassa tilassa polvieni suhteen; tiesin vain, että niihin - etenkin vasempaan - koski aivan julmetusti jo pienestäkin liikahduksesta, enkä päässyt kuin hädin tuskin pissattamaan koiraa talon ympäri. Tiistaina kävin magneettiröntgenissä ja torstaina sain jo lähes terveen-paperit: luukalvon alainen verenpurkauma, sekä pieni repeämä polvitaipeessa todettiin, mutta ne paranisivat itsekseen ajan kanssa ja juoksukuntoon pääsisin ortopedin mukaan kuukaudessa. Liikkua sain kivun sallimissa rajoissa, koska vaiva ei pahenisi vaikka rasittaisin voimakkaastikin; toisinsanoen huippu-urheilija palaisi entisiin treenimuotoihinsa ja -kertoihinsa hetimmiten tälläisen vamman kanssa, mutta koska olen peruspirkko-urheilija, voisin yhtä hyvin lepäillä vähän aikaa ja lisätä rasitusta pikkuhiljaa - minun kohdallani kun tulot eivät ole urheiluista riippuvaisia.

Ortopedin sanat mielessäni olen nyt - lähes viikko vastaanoton jälkeen - miettinyt suhdettani juoksuun ja todennut, että olen siitä todella riippuvainen. Mielestäni ihan hyvällä tavalla, mutta ehdottomasti riippuvainen. Pari ekaa päivää vastaanoton jälkeen kokeilin metri metriltä juosta hiekkatiellä pari askelta kerrallaan ja tunnustella, mitä polvet sanoisivat. Alkuun pisti vähän jo parin metrin jälkeen, joten lopetin heti ja siirryin kävelemään. "Hissukseen nyt vaan, onhan mulla loppuelämä aikaa", totesin itsekseni ja tyydyin kävelemään. En kuitenkaan voinut vastustaa kokeilla pian uudestaan, mitä polvet sanoisivat ja kokeilin juoksuaskelia uudestaan seuraavalla lenkillä - kivuitta! Voi sitä onnen määrää kun juoksin hissunkissun pari kilsaa eikä tuntemuksia ollut minkäänlaisia - onnenkyyneliä poskilla ja iloisesti pampattavaa sydäntä rinnassa lukuunottamatta.

Eilen maanataina työpäivä venyi pitkäksi ja rojahdin suoraan töistä tultuani nälkäisenä pöydän ääreen syömään hernerokkaa miehen kanssa, enkä käynyt tapani mukaan Ronjan kanssa happihyppelyllä töiden jälkeen. Totesin kuuden jälkeen miehelle, että lähtisin hetkeksi ulos haukkaamaan happea, puin lenkkivaatteet heijastinliiveineen päivineen ja suuntasin ulos tihkusateeseen koiran ja miehen jäädessä sisälle.

Nakkasin Sportstrackerin tapani mukaan päälle ja lähdin hölkkäämään hitaasti ja siirryin sujuvasti pientareelle aina kun siihen oli mahdollisuus, jotten rasittaisi polvia asvalttia tömistelemällä yhtään vaadittua enempää. Olo oli täysin normaali koko kehossa ja annoin mennä ja päätin, että hiljentäisin heti jos jossain alkaisi kolottaa. Tie oli märkä ja pimeä, mutta hölkkäsin rauhallisesti ja tyhjensin pääni ajatuksista ja imin itseeni happea matkaa taittaessani. Lähennellessäni kotia kurkkasin varovaisesti Sportstrackeria tarkistaakseni, miten pitkään olin juossut: 7,73 km. Oho! Tässä kohtaa tein itselleni tyypillisen vedon ja päätin jatkaa, vaikka kotiin olisin jo voinut kurvata ja vasenta polvea itse asiassa hieman pisteli. Miksi? Koska kymppi - 10 km - oli niiiiin lähellä.



10 kilometriä on minulle jotenkin maaginen luku: kouluarvosanoissa se on täydellinen numero ja suoritus ja juostessa se on rajapyykki, jonka jälkeen kilometrit ja askeleet yleensä vain kevenevät ja euforian tunne ja n.s. juoksijan flow valtaa kehon. Häpeän myöntää, että olen liiankin monta kertaa juossut tuon 10 km vaikkei mieli olisi tehnyt tai jotain paikkaa olisi kolottanut, koska se on minulle jonkin asteen pakkomielle. Olen analysoinut, että minuun iskee jonkun sortin kilometrihulluus pitkiksiä vedellessäni; lyhyitä lenkkejä en siksi mielelläni edes mittaa tai esittele tai sen kummemmin rekisteröi edes itsekseni, koska niistä en saa mielihyvää samalla tavalla kuin pitkiksestä. Toki hidastan tahtiani jos oikeasti johonkin sattuu tai olo muuttuu huonoksi, mutta pienestä kolotuksesta en kyllä jätä lenkkiä kesken - EN.

Taitin siis eilen kaikessa rauhassa 10 km ajassa 1h 9 min, eli omaan tahtiini hitaanlaisesti, mutta kunnialla. Pistoksen tunne vasemmassa polvessa helpotti juoksiessani, mutta tuntui paineena kotiin päästyäni, jossa sitten nappasin heti suosiolla Buranan nassuun ja sprayasin IcePoweria molempiin kinttuhin ja venyyttelin. Totesin T:lle jo illalla, että nyt saas nähdä jos tyhmästä kehosta kärsii koko kroppa huomisaamuna ja heräsin ja siirtelin varpaita peiton alla hieman pelonsekaisin tuntein aamulla. Onnekseni olo oli, niin päässä kuin kintuissakin, normaali. Huh.

Tänään kävelin Ronjan kanssa normaalin tunnin lenkin heti töiden jälkeen ja aion venyytellä vielä myöhemmin illalla - en rasittaa yhtään sen enempää. Eilinen pitkikseni tuskin oli se fiksuin veto - myönnän - mutta tulipahan tehtyä. En suosittele tätä kellekään, mutta tehtyä en saa tekemättömäksi ja pirunmoinen tuuri minulla on, ettei juoksuni (ainakaan vielä) tunnu aiheuttaneen mitään komplikaatioita.

Uskon kuitenkin oppineeni jotain itsestäni viime viikon totaalilevon aikana - nimittäin sen, että välillä on pakko hidastaa, eikä se kunto siitä miksikään mene. Juoksin eilen 3 viikon PELKÄN kävelyn jälkeen tuosta noin vaan 10 km - eikö se kerro jo jotain? No että peruskunto kyllä kestää kevennetyn viikon - jopa 3 - ihan kevyesti ja hyvin. Ammattilaiset neuvovat viettämään välillä kevennettyjä treeniviikkoja riittävän palautumisen ja sen myötä sitten parantuneen suorituskyvyn saavuttamiseksi ja voin myöntää, että olen laiminlyönyt tämän omalla kohdallani täysin. En edes muista, koska olisin viimeksi viettänyt TÄYSIN juoksemattoman viikon elämässäni; siitä on vuosia!

Hitaasti mutta varmasti taitaa tämäkin lenkkipirkko alkaa sisäistämään, mitä se oma keho tarvitsee ja vaatii.

Löytyykö siltä puolen vastaavia riippuvuuksia tiettyjä kilometrejä tai suorituksia kohtaan? Tai kuulostaako tämä liikuntahulluus - jopa jonkin asteen kivun vaikutuksen alaisena - tutulta?


söndag 1 mars 2015

Pakkomielle - noloa, huolestuttavaa vai ihan normia?

Mulla on pakkomielle. Uusi sellainen, koska nyt ei ole kyse mistään mikä liittyisi terveyteen, eli liikuntaan, raittiiseen ilmaan tai freesiin ruokaan. Ehhei, nyt on kyse jostain todella pinnallisesta. Kyse on trenssistä - eikä mistä tahansa trenssistä, vaan THE trenchistä. Burberrystä.

Kuva Buberry.comista. Prorsum ja Brit-malliston trenssit ovat huikeita!

Kuten olen jo tässä aiemmin kertonut olen huomannut haluavani ja panostavani mieluummin vähän suuremman summan kerralla laadukkaaseen vaatteeseen, laukkuun tai kenkiin, kuin monta erillistä kymppiä sekundalaatuiseen, joka ei sitten kestä paria käyttökertaa (jos sitäkään!) enempää. Kaikki alkoi ensimmäisestä astetta hintavammasta ostoksestani, eli MiuMiun Bow bag-laukusta, jonka ostin second handina. Uutena laukku olisi verottanut lompakosta reilu tonnin, mutta itse sain sen erittäin hyvään hintaan ja totesin myyjälle, etten välttämättä edes "uskaltaisi" ostaa laukkua uutena, koska pelkäisin käyttää sitä sen pelossa, että laukku menisi piloille. Nyt kun laukku oli jo valmiiksi patinoitunut, nahka hieman naarmuuntunut ja pehmentynyt, ei sitä samalla tavalla pelännyt käyttää ja pitää luontevana osana arkeaan.

MiuMiu Bow bag ja Clarksin saappaat. Koiran vesikuppi Mustista ja Mirristä ;)

Olen siinä mielessä pihi (ja isälleni sukua ;)), että ostaessani jotain uutta varjelen sitä tarkoin enkä välttämättä käytä sitä lainkaan niin paljon kuin olin ajatellut, koska haluan suojella hankintaani. Pöllöähän tuo on, koska tavarat on ehdottomasti tehty käytettäviksi! Mutta ainakin minun tuloillani ei niitä hintavimpia hankintoja tuosta noin vain tehdä, vaan päinvastoin investointia harkitaan tarkkaan, pennejä pyöritellään ja tehdään ties minkälaisia listoja puolesta ja vastaan, ennenkun Visaa vingutetaan. Kun iso summa rahaa (eli tuntuva osa palkasta) on sitten investoitu, ei sitä niin vain altisteta Suomen suloiselle säävaihtelulle, kulumiselle tai muulle, joka saattaisi aiheuttaa peruuttamattomia jälkiä.

Bow bag-laukku siis opetti minulle sen, että second hand on minulle se paras ja järkevin hankinta: saan laadukkaan tavaran, jota sitten uskallan käyttää surutta ilman pilaamisen pelkäämistä uutta halvemmalla. Win-win siis kaikin puolin. Second handissa on vain yksi huono puoli: hyvän löytäminen. Kirppareilla pyörii jos minkälaista tavaraa ja hyvää vastinetta rahoilleen voi välillä olla hankala löytää ja tarkkana saa olla, ettei tule huijatuksia. Harmittavan paljon feikkiä kaupataan aitona ja ihmisiltä huijataan (suuriakin) rahoja. Tämän vuoksi olen todella varovainen netin kautta ostaessani ja suosin mielelläni netin kautta jotain hankkiessani noutoa sekä maksua paikan päällä tai käsirahaa ja loppusummaa tilisiirtona. Huutiksessa ja eBayssa voi onneksi päätellä jonkin verran myyjän luotettavuudesta kiitos arvosanojen ja aiemmin käytyjen kauppojen. Itse ainakin luotan hyvinkin paljon toisten ostajien sanaan ja kokemuksiin enkä esim. harkitsekaan kauppoja sellaisen myyjän kanssa, joka on saanut muilta huonoa palautetta.


Mutta takaisin siihen tämän hetkiseen himotsemaani kohteeseen: trenssiin, tuohon ajattomaan klassikkoon. Omistettuani monen monta trenssiä aina henkkiksistä Espritteihin olen ajatellut hankkia oikesti laadukkaan ja kestävän takin. Saman olen tehnyt aiemmin jo nahkasaappaiden (Clarksin mustat nahkasaappaat ovat edelleen käytössä lähes päivittäin suurimpien lumien sulettua ja ovat siistit ja hyvät, vaikken niitä kovin hyvin ole - noloa kyllä - hoitanut), huivien (Acnen Canadan hankittuani paluuta halpiksiin ei ole!) ja laukkujen kanssa. Sanoessani (into)himon kohde, tarkoitan sitä todella, koska tällä hetkellä ei minulla tunnu muuta päässä pyörivän kuin takki. Päivitän nettikirppareita tuon tuosta eläen toivossa, että joku pian laittaisi myyntiin sen himoitsemani takin juuri minun koossani ja boom! Painaisin "osta"-nappia, kirjoittaisin AV ja YV laitettu tai whatever, mutta saisin takin itselleni. Toki tässä jahtaamisessa ja kyttäämisessä on tietty viehätyksensä - onhan se jännää - mutta toisaalta on hermoja raastavaa päivitellä noita kirppareita ja todeta kerta toisensa jälkeen, ettei sitä täydellistä ja minun kokoistani takkia tule eikä näy tai sitten joku on ehtinyt napata sen nenäni edestä. Toki uuden saisi tilattua Burberrylta tai Nordstromilta suoraan, mutta koska hinnat ovat noh.. aika hurjia, ei se omalla kohdallani ole vaihtoehto.


Mietin tässä aika ajoin kirppareita kyttäillessäni onko tässä oikeastaan MITÄÄN järkeä: tuhlata näin paljon aikaa ja energiaa takin etsimiseen, mutta päädyin jo siihen lopputulokseen, että kai tämä on minun vastineeni juoksulle; nyt kun en polven takia saa tuhlata energiaani lenkkipoluilla, pitää minun nähtävästi kuluttaa sitä toisaalla ;)

EDIT: Nyt mies tuli ja sanoi, että beige olisi enemmän minun väriseni. Ääh!! Olisihan se beige keväisempi.. Mitä mieltä?