torsdag 30 januari 2014

Honey, would you love me if I got fat?

Oioi, seuraavaksi tulossa raskasta asiaa, joten jos olet kevyellä mielellä - jätä tämä suosiolla väliin. Aiheena naisten paino.

Ajatus tähän postaukseen lähti kytemään päässäni jo viime kerran jälkeen, jolloin pohdin ja esittelin uudenvuoden ja loppuelämän lupauksiani. Ainut lupaukseni on pitää huolta itsestäni ja vaalia terveyttäni. Terveys on laaja käsite, mutta jaoin lupaukseni eri osa-alueisiin ja yksi niistä oli kroppa: haluaisin pyöreämpiä muotoja - ainaskin Beyoncémaisemman peffan - sekä kasvattaa lihasmassaa. Noh, lihasmassan ja pyöreämmän kropan saavuttamiseksi vaaditaan kaksi asiaa: kovaa treeniä ja riittävää ravitsemusta, eli ruokaa. Muskelimimmit (ja -mikit) pitävät vähän väliä n.s. massakausia, jolloin ruokaa mätetään kaksin käsin ja painoa nostetaan reippaasti ja tankataan lisäravintoa, jota sitten aletaan hyödyntämään bulkkikauden jälkeen energianlähteenä ja muutetaan pikkuhiljaa lihaksiksi kovan treenin avulla. Yhtälö toimii yhtä lailla näin helposti niin tavis-tallaajan kuin fitness-kisaajan kropassa, eikä sen tajuaminen tai toteuttamisen pitäisi olla kovin hankalaa. Beep! Ongelmakohta numero yksi saavutettu ja tavoitettu: ongelmani on se, että toivoisin pyöreämpiä muotoja, mutten uskalla nostaa painoani. Huh, raffia sanottavaa 24-vuotiaalta, jolla itsetunto on kutakuinkin kunnossa ja tietoa terveellisestä ravitsemuksesta enemmän kuin monelta muulta (ihan itseäni kehumatta).

Paino on liki koko elämäni ollut minulle ongelma: pienenä olin pyöreä - en suinkaan lihava, mutta chubby (ah, rakastan englanninkielen osuvia kuvauksia!) - ja minua m.m. kiusattiin tästä ala-asteen alimmilla luokilla. Vuosien mittaan painoni kehittyi positiivisemmin pituuskasvun mukaan ja muutuin terkkarin kasvukäyrien mukaan normaalikokoiseksi - "normaaliksi". Syömisestä tai liikunnasta en stressannut lainkaan, vaan hengailin tallilla illat, ratsastin kerran viikossa ja niin iltoina, jolloin en käynyt tallilla, möllötin himassa koneen tai TV:n ääressä ja hengailin. Koululiikuntaa harrastin ne hurjat 2h/viikko, jotka koulu tarjosi. Herkkuja ei meillä kotona ollut, joten herkuttelu painottui viikonloppuihin ja juhlallisuuksiin, mutta mikään viherpiipertäjä ja terveysguru en todellakaan ollut: join sokerimehuja ja vedin paahtoleipää kaksin käsin - vailla tietoa kaikista niistä "kauheuksista" joita ne kropalleni tekevät.

Yläasteella painoni vaihteli parisuhteiden mukaan 65 kg aina 72 kg ja siitä takaisin 64 kg-tasolle. Aloin kiinnittää huomiota painooni, mutta herkuttelin, liikuin ja söin edelleen maalaisjärki päässä, enkä stressannut turhia. Olin normaalipainoinen 168 cm pituuteeni nähden.

Opiskelemaan lähdettyäni alkoi mopo karkaamaan käsistä ja aloin tiedostamaan yhä enemmän mitä ravinto ja liikunta kropalle tekevät ja aloin kokeilemaan ja soveltamaan tietoani kroppaani. Ruoka ja liikutna alkoivat pyörimään päässä yhä enenemissä määrin ja suunnittelin päivän tulevia syömisiä ja liikuntoja aamusta lähtien. Jos joku ehdotti esimerkiksi menemistä, joka sotkisi suunnitelmani, hermostuin. Seurasin aktiivisesti montaa blogia, joissa liikunta- ja ruokapäiväkirjoja esiteltiin ahkerasti ja aloin vertaamaan omia tekemisiäni näihin: hitto! Jos muut paiskivat noin kovin töitä näyttääkseen tuolta, on minunkin pyrittävä ja päästävä samoihin lopputuloksiin! Hiilaritietoisesti olin syönyt jo pidempään, mutta lopuksi jätin leivät kokonaan pois ahdistuin jo silkasta perunan tai pastan ajattelemisesta, ja vedin maitorahkaa kalorittomalla mehukeitolla joka päivä monta kiloa. Liikuntaa harrastin monipuolisesti lenkkeilyn ja ryhmäliikuntatuntien tahdissa. Paino laski hitaasti mutta varmasti.

Toissa kesänä astui uusi parisuhde ja sen myötä rankka juhliminen kuvioihin. Tiedostin, minkä määrän kaloreita kaadoin viikottain kurkustani alas ja yritin parhaani mukaan kompensoida tätä vähentämällä syömisiäni ja keventämällä niitä entisestään. Lenkkejä vedin parhaani mukaan - niin krapulassa kuin selvinpäinkin; pääasia oli, että saisin edes osan kulutettua pois. Miksi? Koska pelkäsin kuollakseni lihomista.

Viime vuoden synkät tapahtumat lisäsivät entisestään haluani saavuttaa THE BODY, eli täydellinen kroppa, ja kiristin vyötä entisestään: lisää liikuntaa, vähemmän ruokaa. Paino tippui tippumistaan, mutta kasvoivathan lihaksetkin siinä samalla.

Viime päivien (tai no viikkojen, kuukausien..) aikana olen miettinyt paljon, miksi loppujen lopuksi pelkään niin kovasti painoni nousemista. Tiedän vallan hyvin, etten voi saada pyöreämpiä muotoja ellei massani kasva, eikä sitä saavuteta muuten kuin syömällä riittävästi ja monipuolisesti, sekä liikkumalla - mutta myös lepäämällä - kunnolla. Paino on pelkkä numero - tiedän sen. Minua sanotaan liki päivittäin linnun kokoiseksi, mutten näe sitä peilistä, vaan sieltä tuijottaa minua päinvastoin kevyesti pömppömahainen (ihan söpö se pömppä on ;)), normaalirakenteinen nuori nainen. Olen kysynyt monelta niin läheiseltä kuin tuntemattomaltakin, mitä mieltä he ruumiinrakenteestani ovat: olenko todella liian laiha? Kaikki ovat vastanneet, että olen hoikka, mutten missään nimessä sairaan näköinen. Mutta auta armias kun kerron heille, mitkä strategiset mittani ovat! Wooooot?? Oikeastiko? Painatko NIIN vähän? Kyllä. Naurettavan vähän, mutta BMI:ni on edelleen normaalin (ala)rajoissa.

Mitä jos lihon - rakastetaanko minua enää? on kysymys, jonka varmasti moni muu(kin kuin minä) painonsa kanssa kamppaileva (nainen, mutta miksei mieskin?) kohtaa. Joku ehkä pelkää, ettei partneri enää pidä sinua seksikkäänä tai haluttavana, jos painosi nousee pari-kolme kiloa. Onko se sitten aitoa rakkautta? Jos suhde kariutuisi toisen parin - jopa kymmenen - kilon painonnousuun, on se mielestäni merkki siitä, että suhde perustui jollekin aivan muulle kuin puhtaalle rakkaudelle ja näin olisi hyvä, jos se tulisi ajoissa julki. Hittoako sitä seurustelemaan ulkonäkökeskeisen ihmisen kanssa, joka ei rakastaisi sinua ihmisenä, vaan hyvännäköistä kehoasi? Huh, ei kiitos.
Kysyin poikaystävältäni, jos tämä rakastaisi minua, vaikka lihoisin 10 kg. Tottakai, oli vastaus (ja juuri se jonka halusin kuulla ;)). Toki mielestäni saa ja on suotavaakin huomauttaa, jos partnerin paino ja ulkomuoto alkaa muuttumaan radikaalisti suuntaan tai toiseen. Jos toinen lihoisi tai laihtuisi niin, ettei hänen ulkomuotonsa enää viehättäisi minua, olisi mielestäni OK lopettaa suhde tai ainakin kertoa partnerille, että asia huolettaa minua. Omasta terveydestä (ja painosta) huolenpito on mielestäni myös toisen huomioon ottamista, eikä minusta näin ollen ole epäreilua todeta, ettei enää halua toista, jos paino esim. nousee 50 kg siksi, ettei toinen enää huolehdi itsestään vaan makaa sohvalla käsi sipsipussissa.

Lauantaina olen menossa kehonkoostumusmittaukseen - pelonsekaisin tuntein. Toisaalta tulokset pelottavat minua, mutta uteliaisuuteni on liian suuri, jotta jättäisin tilaisuuden käyttämättä: vihdoin saan tietää, paljonko rasvaa, lihasta ja nestettä kropassani on. Vastaukset aion yrittää ottaa kevyesti vastaan ja lähinnä pitää tätä osana projektiani kohti terveellisempää ja terveempää minua: jos jokin prosentti ei miellytä, täytyy sille tehdä jotain - oli se sitten rasva- tai lihasmassa.

Huh, rankkaa avautumista, mutta viime aikojen ajatukset ja oivallukset ovat pyörineet niin voimakkaasti mielessä, että halusin tulla tännekin avautumaan. Ajatuksia? Oivalluksia? Suuttumuksia?

Oh Lord, nu blir det en väldigt kort svensk version av texten ovan, eftersom klockan är tusans mycket och jag börjar vara hungrig ;)
Anyhow: ämnet är kvinnokroppen och dess vikt.
Vågen har varit min fiende enda sedan jag i högstadieåldern började fundera på dethär med viktökning, samt träningens och kostens betydelse och inverkar på kroppen. Min inställning till mat och träning hölls frisk och sund medan jag bodde hemma, men då jag flyttade till Helsingfors och började studera började det gå utför. Ju mer info om vikt och sund kost jag fick, samt ju mer jag jämförde mig själv och mina levnadsvanor med andra (främst bloggares), desto stramare drog jag bältet och började experimentera.
Sommaren 2012 började utförsbacken på allvar då jag festade en hel del och försökte kompensera de otaliga kalorier som jag hällt i mig genom att minska på ätandet och öka tränandet. Vikten rasade. Förra året och alla dess motgångar väckte ett behov inom mig att verkligen utmana min kropp och slutresultatet var att min vikt sjönk lägre än någonsin, men också att musklerna växte (vadå skulle de inte ha gjort det med den träningsmängden vore jag ett ufo..).
De senaste dagarnas (och veckornas och nyårslöftenas..) händelser och tankar har fått mig att inse att jag - för att jag skall uppnå en sundare och bättre hälsa, samt rundare kroppsform - behöver bli vän med vågen. För tillfället är jag nämligen ärligt talat rädd för att gå upp i vikt, eftersom jag lagt ned så otroligt mycket arbete för att åstadkomma den vikt jag har nu. Jag vet att de vore bäst att skippa vågen helt och bara lita på spegelbilden, men problemet är att jag - när jag nu ser i spegeln - ser en normalviktig ung tjej med en liten putmage (söt sådan dock) - och ingen "sjuuuuukt smal" tjej, vilket jag så gott som veckovis kallas.
I helgen skall jag på gå en InBody-mätning, där en våg avslöjar mängden fett, vätska och muskler som finns i min kropp. Jag tänker försöka ta resultaten med en nypa salt, men är väldigt nyfiken på att få reda på hur min kropp egentligen är uppbyggd. Att min kroppsvikt skulle öka med ett par kilo får inte en enda när och kär människa att försvinna ur mitt liv - det vet jag. Skulle någon försvinna för det, vore han eller hon inte värd att vara en del av mitt liv. Skulle jag gå upp närmare 50 kg tycker jag däremot det vore okej och t.o.m. uppskattat att någon skulle påpeka om det, men då främst för att framföra sin oro för min hälsa.
Åsikter? Tankar?

onsdag 22 januari 2014

Goals for 201.. The rest of my life

Uudenvuoden aatosta ja uuden vuoden lupauksien teosta on jo aikaa (krööhömm, eihän tänään ole kuin 22. pvä?), mutta mottoni parempi myöhään kuin ei koskaan pelastaa minut tässä kohtaa, kun aion paljastaa, mitä lupauksia menin tekemään.

Varsinaisia uudenvuodenlupauksia en ole juuri harrastanut elämäni aikana, koska tunnen itseni ja myönnän (kuten monen muunkin pitäisi tehdä) rehellisesti, etten niitä parin viikon jälkeen enää muista, enkä niitä näin ollen saavuta. Tänä vuonna aion tehdä poikkeuksen, koska tein lupauksen en vain vuodelle 2014, vaan loppuelämäkseni: aion pitää huolta itsestäni.


Viime vuosi oli minulle todella rankka, mutta opin itsestäni ja elämästä paljon ja kasvoin ihmisenä todella paljon. Elämä kolhi ja opin monta asiaa kantapään kautta ja kuljin niitä kaikkein kivikkoisimpia teitä, mutten ole katkera, koska opin samalla arvostamaan tiettyjä asioita ja arvoja, sekä nöyrryin ja tajusin, mitä elämältä haluan ja tarvitsen.

Mietin pitkään, josko viitsin näitä n.s. "lupauksia" lainkaan täällä (hiljentyneen) blogin puolella edes paljastaa, mutta viime päivien tapahtumat ja uutiset saivat minut toisiin aatoksiin: miksi en paljastaisi lupauksia ja asioita, joihin toivoisin monen muunkin pyrkivän tai asioita, jotka ainakin herättäisivät ajatuksia ihmisten päissä ja kenties inspiroisivat jotakin tekemään samoin - tai edes harkitsemaan sitä! Suunnittelu kun tunnetusti on jo puolet työnteosta, eikö? ;)

Lupaukseni liittyvät terveyteen, jonka olen jälleen siis viime päivinä tajunnut olevan katoava luonnonvara, jonka otamme itsestäänselvyytenä - kunnes sen menetämme. Moniko tunnistaa itsestään, kuinka pieneksi ja itkuiseksi sitä itsensä tuntee kun kaatuu, loukkaa jalkansa ja alkaa klenkkaamaan? Tai herää aamulla räkä poskella, nokka tukossa ja kaktus kurkussa? Kyllä karhunpoikaa itkettää kun se sairastaa, mutta terveenä se harvoin pysähtyy olemaan kiitollinen tästä, vaan porhaltaa iloisena eteenpäin vailla huolen häivää ja usein jopa toisista välittämättä, oman napansa ympärillä pyörien.


Uudenvuoden- ja loppuvuodenlupaukseni terveyden vaalimisesta ja ylläpitämisestä, sekä itsestäni huolehtimisesta tarkoittaa konkreettisemmin kohdallani seuraavaa:

- kun väsyttää, lepään ja kevennän treenejä. Liikuntaa ei tarvitse jättää väliin, mutta raskaan punttitreenin voi surutta siirtää seuraavaan päivään jos päivä on ollut rankka eikä energiatasot riitä. Kevyt hölkkä- tai kävelylenkki raikkaassa ilmassa sen sijaan voi tehdä terää ja piristää. Sohvan pohjalle minun on turha jäädä, koska ärsyynnyn vain entistä enemmän ja puran pahaa oloani ympärilläni hääriviin ihmisiin. Ja fakta on se, että väsyneenäkin voi aina mennä koittamaan punttitreeniä, koska epäloogista kyllä sitä usein piristyy kun vaan pääsee alkuun ja treeni saattaa kulkea odotettua paremmin! ;)


- Instan kautta minua seuranneet tietävätkin jo, että haaveissani ja tavoitteissani siintää pyöreämpi pyrstö ja tiukempi keskivartalo, sekä lihaksikkaampi vartalo. Ylipäätään tiukempi paketti ajatuksella strong is the new skinny pyörii mielessäni ja on pääni sisällä maalitaulu, jota kohti pyrin. Miksikään fitnessmimmiksi en aio enkä ala, mutta astetta tiukemmaksi aion ryhtyä. Aamen.


-  opettelen syömään pienempiä annoksia, mutta edelleen terveellisesti ja välillä herkutellen. Koska tavoitteeni vartalon tiukennuksesta ja lihaksien kasvattamisesta vaativat ruokavalion ja treenin hienosäätöä, tiedän sen olevan vaikeaa - olenhan treenannut ja syönyt liki samalla kaavalla ties kuinka pitkään! Satunnainen herkuttelu, hedelmät ja hiilarit kuuluvat elämääni ja tiedän niiden olevan sixpackin este (en tosin edes sellaisesta haaveile..), mutta uskon, että esim. niiden syömisen ajoittaminen oikeaan ajankohtaan voisi olla ratkaisu. Toinen ongelmani - järkyttävä annoskoko - pitäisi saada rajattua niin, että söisin vaikkapa sitten useammin tai sitten laadukkaammin. Onnekseni en juuri suklaata ja muita makeisia himoitse ja harrasta, joten niiden nauttiminen pienissä määrin 1-2 kertaa viikossa tuskin on este tiukemman paketin saavuttamiseksi.
- mitä treenaamiseen tulee, haluaisin pyrkiä enemmän suuntaan less is more ja tehdä salitreenini tehokkaammin isoilla painoilla, harvemmilla, mutta sitäkin monipuolisemmilla liikkeillä. MaVe, vanha kunnon kyykky sekä punnerrukset ovat täysin aliarvostettuja liikkeitä, jotka rasittavat monta lihasryhmää kerralla ja antavat tuloksia suht. nopeasti. Ulkoilu juoksun ja lenkkeilyn muodossa saavat jatkua entiseen malliin, toimien henkireikinä ja yleiskuntoa ylläpitävinä lajeina, vailla sen kummempia tavoitteita (en esim. tavoittele maratonia)

Miten aion saavuttaa tavoitteeni?

Salitreenejä olen jo pikkuhiljaa muuttanut niin, että teen 4 sarjaa 3 sijaan ja olen jättänyt turhat hienosäädöt pois ja panostan määrän sijasta laatuun. Punnerrukset, kyykyt, HIIT-treeneistä tutut Vuoristokiipeilijät ja pomput ovat tulleet osaksi harjoitteluani ja nautin niiden aiheuttamasta lihasjumista täysillä: kehitystä taitaa tapahtua! Lisäksi lapsenomainen pomppiminen tuntuu muutoin niin vakavassa aikuisten maailmassa kivalta vastakohdalta  - kokeilkaa vaikka! ;)


PT:n palkkaaminen on myös käynyt mielessä ja olen jopa ottanut yhteen potentiaaliseen, ihailemaani naiseen yhteyttä. To be continued siis..

Parin viikon kuluttua olen myös menossa kehonkoostumusmittaukseen, koska haluan selvittää missä kunnossa kroppani oikeasti on. Uskon nimittäin, että kuulun kastiin laiha läski: vaikka olen varreltani kapea tapaus ja rasvaprosenttini saattaa olla matala, toivoisin enempiä lihaksia ja vaikka sitten skrodempaa vartta: pääasia on, että mittasuhteet säilyisivät ja olo pysyisi hyvänä.

Teitkö sinä joitain uuden vuoden- tai loppuelämänlupauksia? Herättävätkö lupaukseni sinussa ajatuksia?


Det är visst redan en tid sedan nyårsafton och nyårslöftenas lovade era, men jag tänker trots allt presentera det löfte jag gjorde. Bättre sent än aldrig, right?
Mitt nyårslöfte gäller inte enbart år 2014, utan resten av livet: jag vill och tänker ta hand om mig själv.
Förra året - 2013 - var det tyngsta under mitt liv någonsin, men jag lärde mig mycket om bl.a. anspråkslöshet, att uppskatta små vardagliga saker och att hälsan inte skall eller får tas för givet. Jag växte som människa så det knakade.
De senaste dagarnas händelser och nyheter har åter påmint mig om varför hälsan inte får tas för givet och samtidigt göra mig medveten om hur ofta vi egentligen gör det. VEM känner inte igen sig: hur ynklig och liten känner man sig inte då man halkar och vrickar foten och tvingas halta? Eller då man vaknar på morgonen, kan knappt andas p.g.a. täppt näsa och har lyckats odla en kaktus i halsen? Exakt.
Vad innebär mitt nyårs/resten-av-livet-löfte mer konkret då?
- då jag känner mig trött, vilar jag. Har dagen varit tung kan jag skippa en tung gymträning (också om träningen kan löpa desto bättre om man känner sig förbannad - try it! ;)) och i stället ta en lugn jogging- eller promenadlänk. För mig lönar det sig inte att bli liggandes på soffan hur trött jag än är, eftersom jag då garanterat slänger spydigheter över mina nära och kära och blir ännu mer inåtvänd och bitter.
- en tightare, mer muskulös kropp. Någon Jutta Gustafsberg tänker och vill jag inte bli, men ideologin strong is the new skinny är min målsättning: en mer muskulös kropp med rundare former, ja tack!
- att äta mindre portioner, fortfarande hälsosamt och med godsaker då och då. Någon diet vägrar jag följa, men eftersom jag strävar till en tightare kropp behöver mitt ätande finslipas och det är jag redo att göra.
- Vad det gäller träning är min nya ideologi less is more: jag vill träna stora muskelgrupper med stora tyngder, men satsa på kvalitet - inte kvantitet (som jag hittills gjort..). Löpandet och promenaderna i friska luften får fortsätta - utan målsättningar - som mina feelgood-stunder och jag-stunder, då jag nollar huvudet och bara njuter.
 Hur har jag tänkt uppnå mina mål då?
Eftersom det i mitt fall främst är frågan om finslipning tror jag professionell hjälp kan vara lösningen. Jag har faktiskt redan kontaktat en tjej som jag ser upp till, så vi får se ;)
Om ett par veckor skall jag också kolla upp min kropps sammansättning, främst för att ha en utgångspunkt och samtidigt få vetskap om hur mycket (litet) muskler och fett min kropp innehåller.
Väcker dessa några tankar hos dig? Gjorde du några nyårslöften?
 

måndag 13 januari 2014

About living together: loving is the funniest and easiest part

Tuoretta suhdetta on huomenna virallisesti takan kuukauden päivät ja on aika avata Pandoran lipasta ja paljastaa, mitä mietteitä se on päähäni tuonut. Tai noh, osaa niistä; niitä kun on ollut n tsiljoonamiljoona, enkä kehtaa varmastikaan paljastaa edes murto-osaa niistä, jotta en saa hullun leimaa tai vielä pahempaa: Bridezillan logoa tatuoitua otsaani. Noei - tunteet ovat kyllä vaihdelleet ja seilalleet ihan laidasta laitaan ;)

Konkreettisesti suurin muutos, jonka parisuhde on tuonut elämääni, on aikataulujen totaali muuttuminen. Suhteen alkaminen ei olisi voinut osua parempaan ajankohtaan, koska saimme nautiskella ja tutustua toisiimme rauhassa joululoman aikana, jolloin vietimme todella paljon aikaa yhdessä. Toki pyhät sujuivat perinteisesti myös omien perheiden kesken, mutta yöt nukuimme visusti yhdessä. Kerroin jo tuolloin ääneen T:lle, että pelkään arkea ja minkälaista shokkihoitoa se tulee minulle olemaan: loma- ja viikonloppuaamuisin voi kaikessa rauhassa löhöillä, pusutella ja venyttää aikataulua, koska sellaista ei ole. Suunniteltu ohjelma ja harrastuksetkin loistavat poissaolollaan, eikä mikään sido mihinkään - kumppanille löytyy aina aikaa! Arki ja perus-tallaaminen taas ovat usein tiukkaan aikataulutettuja ja oltuamme molemmat sinkkuja jonkin aikaa, löytyi meiltä aivan omat aikataulut, aikataulutetut harrastukset ja kuviot. Pelkäsin, että joululoman aikana luotu illuusio ja kuva toisistamme olisi harhaa vain ja että arjen koittaessa havahtuisimme siihen, ettei se toinen loppujen lopuksi ole lainkaan sellainen kuin kuvittelin, eikä yhdessä vietettyä aikaa löytyisi lainkaan yhtä helposti enää. Osoittautuisiko joululomaromanssimme kesäheila-romanssiksi? Olisinkohan sittenkin pelkkä kesäkisu, joka laitettaisiin pahvilaatikkoon ja pihalle kun arki koittaisi, eikä minulle tai yhteiselolle löytyisi enää aikaa?

Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että T sattumoisin on kotoisin kotikonnuiltani ja jopa asuu siellä! Nyt ei minun enää tarvitse priorisoida ketä rakastamaani ihmistä haluan tavata ja nähdä, koska he asuvat kaikki n 15 km säteellä (isosisko E:tä lukuunottamatta - peijakas kun muutti Espooseen aikoinaan!) ja ehdin kätevästi tavata heitä kaikkia viikonlopun aikana jos vain haluan. Myönnän, että arkipäivät usein tuntuvat niin hektisiltä, etten välttämättä syki kaikkien luo, mutta minulla on siihen täysi mahdollisuus. Se, etten jonain viikonloppuna en tapaa jotakin, ei tarkoita, ettenkö haluaisi nähdä heitä, vaan lisää todennäköisyyttä, että poikkean heidän luonaan seuraavana viikonloppuna.
Siinä, että T asuu toisella paikkakunnalla , on hyvät ja huonot puolensa: ajomatka on lyhyt, joten voimme periaatteessa yöpyä tai vierailla toistemme luona myös arkisin (työskentelemme samalla paikkakunnalla ja työaikamme on sama, joten liikkuminen ei ole ongelma). Lyhyt välimatka on myös mahdollistanut sen, että olemme voineet kokeilla toistemme arkea (aamuja lähinnä), eikä se olekaan - peloistani huolimatta - ollut niin kovin kummallista. Kahvia keitetään aamuisin tuplasatsi ja käyn klo 7 uutisten alkaessa pusuttelemassa T:n hereille. Iltaohjelmistomme eroavat toisistaan täysin, koska harrastamme täysin eri asioita. Toisaalta juttelimme juuri viikonloppuna siitä, miten tärkeätä se omien juttujen tekeminen ja harrastaminen on, ja miten haluamme pitää niistä kiinni, vaikka joskus tulevaisuudessa yhdessä asuisimmekin. Kumpikaan ei (ainakaan nyt) koe tarvetta yhteiselle harratukselle, mutta toki jotain yhteistä tekemistä täytyy olla. Vaan kahdessa avoliitossa asuneena voin jo taata, että se yhdessä puurtaminen astuu kuin luonnostaan kuvioihin, mikäli kumpikin osallistuu kotitöihin - ne kun eivät koskaan lopu!
Kotitöistä puheen ollen olen ollut todella iloinen huomatessani, miten hyvin arkiaskareet tuntuvat T:n kanssa rullaavan: "jos sä tiskaat, niin mä voin ripustaa pyykit" tulee kummankin suusta täysin luonnostaan ja kauppalaskut hoidetaan tasan: jos minä maksoin viimeksi, maksat sinä nyt tai sitä seuraavalla kerralla. Koska T kyyditsee minua autollaan jonkiverran koen enemmän kuin tasavertoiseksi, että minä esimerkiksi maksan useammin kauppalaskun. Hihittelimme ääneen, kun totesimme kauppakuitteja vertaillessamme, että ne kuluvat kyllä tuntuvat (ainakin toistaiseksi) menevän tasan aivan itsestään, sen kummempaa numeroa siitä tekemättä. Parin avosuhteen ja monenlaisen kuvion ja rahapolitiikan koettuani olen vain todennut - jo ennen suhteemme alkua - etten jaksa tai halua tapella rahasta lainkaan. Varmasti rahasta tulee vielä joskus esimerkiksi suurempia yhteisiä hankintoja tehtäessä kiistaa, mutta osaksi arkea en niitä halua. Tutkimukset osoittavat, että suurin osa parisuhteiden riidoista johtuu mistäs muusta kuin rahasta, enkä itse kertakaikkiaan JAKSA lähteä siihen rumbaan enää. Jos partnereilla on täysin erilaiset kulutustottumukset syntyy varmasti huolia, siitä olen varma, mutta ne pitää joko selvittää esimerkiksi yhteisellä S-bonus-tilillä, jolta hoidetaan pelkät ruokaostokset tai muulla systeemillä - vaikka sitten Excel-taulukolla.

Alkuun jännitin kovin tätä yhdessäasumista - jota emme siis vielä juuri viikonloppuja useammin harrasta, joten sitä ei varsinaiseksi yhdessäasumiseksi kai voi kutsua - mutta olen ilokseni todennut, että se sujuu hyvin. Toki nautin edelleen yksinasumisesta ja olosta, enkä koe vielä tarvetta muuttaa saman katon alle. Yhdessä asuessa toista ei pääse koskaan täysin pakoon, eikä toista voi pyytää poistumaan vaikka naama kuinka ärsyttäisi. Yksin asuessa voi tehdä mitä lystää, eikä kukaan kysy tai ihmettele tekemisiä ja jos mielesi tekee vaikka tallustella alasti, käydä vessassa tai suihkussa ovi auki tai huudattaa radiosta ysäripoppia, voit tehdä sen - KENENKÄÄN kohottamatta kulmiaan.

Sellaista tänään. Kävin salilla töiden jälkeen ja tein sellaisen rääkin, että oksat pois. Tavoitteekseni vuodelle 2014 olen asettanut pyöreämmät muodot ja kapeamman vyötärön. Niitä siis nyt tavoitellen ruoanlaittoon, moi! :)

Oispa jo kesä.. ja bruna!


Ojojoj, time flies. Imorgon har jag redan varit officiell Facebook-fru i 1 månad! Bäst att öppna Pandoras hemliga kista och avslöja vad som hittills hänt:
Vårt förhållande började passligt innan jul, så vi hann bekanta oss med varann i lugn och ro under jullovet. Trots att vi firade julen traditionellt med egna familjerna, spenderade vi en hel del tid tillsammans och sov typ varje natt ihop. Redan då berättade jag, hur nervös jag var inför vardagen: vadå under helger och veckoslut hinner man dra sig i sängen, dricka morgonkaffe klockan 11 och bara fnittra, mysa och diskutera dagarna i enda och har alltid tid för varann, eftersom inget annat är schemalagt (frånsett från familjemiddagar såklart ;)). Tänk om vi skulle inse då vardagen kom emot, att vi är helt olika och inte alls passar ihop? Tänk om jag skulle bli som en sommarkatt som slängs i en pafflåda när helgerna är förbi och plockas fram då sommarsolen och -värmen kommer och sätter sprätt på känslorna? Bah - miss och bom! När vardagen kom, insåg jag att den inte skiljer sig så mycket från helgen: visst är tidtabellen mer planerad under vardagen och vi har t.ex. helt eget schema kvällstid (varandras kvällar har vi ännu inte upplevt, men det beror närmast på att vi har våra hobbyer på skilda orter och det vore total tortyr och garanterad början på strid ifall den andra tvingades låta bli sin hobby och sitta hemma och vänta på den andra). På vardagsmorgonen kokar man en dubbelmängd kaffe och så går jag och väcker T klockan 7, medan jag själv går upp en halv timme tidigare.
Eftersom T råkar bo på min hemort är jag mer än lycklig då jag nu slipper problematiken kring vem jag skall träffa under helgerna, eftersom mina alla nära och kära bor inom en radie på 15 km (frånsett syster E som irrade bort sig till Esbo..). Nu kan jag antingen jogga eller ta bilen bara för att ta en kaffe om jag så vill och ändå sova ihop med T och leva "vardag" utan att behöva ha dåligt samvete att jag inte hinner träffa familj och vänner.
Trots att samboskap inte är aktuellt på ett tag, är det något jag ser fram emot redan därför att jag är så otroligt glad över hur fint vi får det att funka redan nu: "fixar du tvätten, så diskar jag" kommer så naturligt ur våra munnar och det känns bra. Betalandet sköter vi på med 50/50-metoden: om jag betalade sist är det din tur till följande, men om du har mer tid och bättre möjligheter att gå till butiken, så gör du det utan att göra ett nummer av det. Puh, skönt, eftersom jag vägrar att strida om pengar och vet hur jäkla stora problem det kan ställa till med (jag talar av erfarenhet av två samboskap). Det funkar allra bäst då man har relativt lika vanor att använda pengar - det har jag bara konstaterar. Prioriterar man helt olika, har man garanterat problem. Visst tror jag att pengar ännu kommer att orsaka - om inte strid så åtminstone högljussa diskussioner - då det handlar om större summor och gemensamma investeringar. Jag känner mig ändå trygg, ifall stilen fortsätter som hittills: vi tänker så lika.
Oj shit så klockan går - tiden bara flyger iväg! Nu är det dags att äta kvällsmål och småningom söka sig till kojs, efter att ha dragit ett grymt pin-pass för benen; får se om jag kommer ur sängen imorgon ;)

onsdag 8 januari 2014

It´s good to be back

Voi herttileiri -  eihän blogihiljaisuutta ole kestänyt kuin kuukausi! Blogia olen ajatellut, miettinyt ja veivannut luoja ties kuinka monta kertaa, selaillut ja empinyt, mutta jättänyt postaukset postaamatta (ja tekemättäkin). Syitä on monia, enkä nyt jaksa liioin viitsi niitä alkaa vatvomaan, koska en jaksa masentaa jo valmiiksi kaamosmasennuksesta kärsivää Suomen kansaa, vaan aion iloisesti todeta olevani BACK - iloisempana ja minuinpana (voiko näin edes sanoa?) kuin pitkiin aikoihin. Mulla menee kaverit hyvin.


Hmm, vaan mistä aloittaisin? Kerrottavaa on niin älyttömän paljon (ja olen ollut vailla juttuseuraa 14:36 lähtien jolloin läksin töistä, enkä ole "kiitosta" ja "ole hyvää" kassatädille kummempaa suustani päästellyt; puheripulia siis saattaa esiintyä ;)



Mietin, josko jakaisin tämän postauksen kahteen osioon: päähän ja kroppaan. Nämähän muodostavat kokonaisuuden ja ovat monessakin asiassa toistensa kanssa tekemisissä ja limittäin, joten en ole aivan varma miten toteutus onnistuu, mutta kokeillaan.

Pää

Kuulumisia en ole päivitellyt sitten joulukuun keskivaiheen, jolloin myönnyin vihdoin kuuntelemaan sydämeni ääntä, laskemaan muurini ja aseeni ja myöntämään, että sydämeni sykkii eräälle henkilölle - T:lle - jonka kanssa tutustuin alkusyksystä työpaikan kautta. Hymyt, Facebook-viestit ja myöhemmin kahvittelut, väittelyt ja pusut tuntuivat liian hyviltä ollakseen totta, enkä ollut varma jos olin vielä valmis sitoutumaan toiseen ihmiseen. Epävarmuus ei niinkään johtunut siitä, että nauttisin sinkkuelämän hienouksista ja vapauksista, vaan enemmänkin siitä, osaisinko sovittaa omat kuvioni, rutiinini ja elämäni toisen kanssa yhteen. Toisen ihmisen kanssa yhteenlyöttäytyminen vaatii aina jonkin sortin kompromissaamista, oman ylpeyden nielemistä ja omista jutuista luopumista. Parisuhteen vaikein osuus on kaltaiselleni hyvin itsenäiselle ihmiselle ehdottomasti se, että joudun välillä rukkaamaan omaa minuuttiaikatauluani toisen menojen vuoksi, kertomaan toiselle mitä aion seuraavaksi tehdä ja sovittamaan omia menojani ja tekojani niin, että voin ja ehdin nähdä toista. Muutettuani Porvooseen ehdin olla pitkään yksinäni ja nautin todella siitä vapaudesta jonka se minulle soi: sain tulla ja mennä, tehdä ja soveltaa juuri oman mieleni mukaan, eikä minun koskaan tarvinnut miettiä muita kuin itseäni ja omaa hyvinvointiani, joka oli kesän aikana kärsinyt kovin. Vapaus salli minulle sen, että sain hoitaa, lelliä ja välillä rääkätäkkin itseäni ja kroppaani mieleni ja fiiliksen mukaan ja tunnustella, mikä tuntui omimmalta ja parhaimmalta. Pikkuhiljaa aloin saamaan terveyteni takaisin ja kotiutumaan Porvooseen, eikä näiden rutiinieni muuttaminen - jotka siis ovat lopulta tuoneet takaisin oman itseni - tuntunut kovinkaan kiintoistalta, vaan päinvastoin pelottavalta: menettäisinkö taas oman itseni, jonka olin vihdoin kaivanut syvältä uumenista esiin miehen takia?


Sydän vei voiton ja vastasin myöntävästi kosinta-i-Messageen, jonka vastaanotin joulukuun 14. pvä. Haha, pakkohan tähän on heti paljastaa, ettei kyseessä ollut virallinen "tuletko vaimokseni?"-kosinta, mutta kyllä minua viralliseksi Facebook-vaimoksi sentään pyydettiin ;) Räkätin tuon viestin saadessani ja kovaa: mahtava tyyppi!

Tuon päätöksen jälkeen tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan: välillä rakastan niin kovaa, että sydän meinaa pakahtua, enkä voi pitää näppejäni toisesta erossa. Hymyilen ja hihitän kuin teinityttö. Välillä palaan takaisin tuohon yllä mainitsemaani pelkotilaan, onko minusta sittenkään tähän. Yksi ilta laitoin paniikissa T:lle viestiä, etten ollut varma olisiko minusta äidiksi, omakotitalon omistajaksi ja ylläpitäjäksi ja täydelliseksi perheenäidiksi ja vaimoksi koska olen niin hemmetin itsepäinen ja jääräpää mitä tulee omiin kuvioihini mitä tulee liikuntaan ja terveellisiin elämäntapoihin. Iltaa aiemmin olin jo höpötellyt sormuksista ja kertonut, että T mielihyvin saisi ostaa minulle iiiiiiiison timantin, mikäli voittaisi Lotossa. Onnekseni T taisi edellisessä elämässä olla lehmä (tai muuli tai mikä lie laiskanpulskea olento), koska hän vain totesi tyynesti, ettei nyt vielä ehkä ole ajankohtaista panikoida tuollaisia kun nyt virallista seurustelua on 2 viikkoa takana, eikä sitä liioin voisi tietää etukäteen jos minusta olisi noihin vai ei - aika sen näyttäisi. Moisen vastauksen jälkeen vedin (jälleen) syvään henkeä ja totesin T:n olevan liki täydellinen kumppani minulle: siinä missä minä juoksen pää kolmantena jalkana ja kiljun, huudan ja panikoin, lompsii hän tyynen rauhallisesti paikalle kuin vanha vihikoira, nostaa lupsakoita silmäluomiaan ja huokaisee syvään, pudistaa päätään ja levittää hymyn kasvoilleen ja toteaa: hohhoh sun kanssas.


Syksyn aikana olen huomannut muuttuneeni - kasvaneeni - enemmän kuin pitkiin aikoihin ja olen enemmän sujut itseni kanssa kuin koskaan aiemmin. Isosiskoni E:kin totesi jouluna mummille, että "vihdoin tuo Jossu tuntuu kasvaneen ja kypsyneen isoksi". Tunnun vuhdoin tietävän kuka olen ja mitä haluan, mitä arvostan ja mitä en. Muuttaessani Porvooseen olin enemmän kartan ulkopuolella kuni kartalla elämästäni, mutta nyt tunnun vihdoin löytäneen valokeilan ja paikkani maailmassa: tyttärenä, tätinä, siskona, työntekijänä ja tyttöystävänä.

Kroppa

Fyysisesti taisin olla elämäni kunnossa viime kesänä, koska treenasin kuin hullu ja nautin siitä. Pärjäsin vähillä unilla ja jaksoin paahtaa salilla ja lenkkipolulla kuin viimeistä päivää, fyysisesti raskaasta työstäni huolimatta. Uskon treenien olleen se, joka piti minut järjissä liki loppuun asti ennen muuttoani Porvooseen ja että tämän on syy siihen, miksi liikunta ja siitä kiinni pitäminen on minulle niin tajuttoman tärkeätä: se luo minulle turvaa.
Syksyn aikana olen kärsinyt huimauksesta, pahoinvoinnista ja yleisestä heikotuksesta liki päivittäin ja loppusyksystä aloin vihdoin hakemaan ongelmiini ratkaisua. Salitreenit ja juoksu - rakkaimpani - kun uhkasivat loppua huimauksen ja särkyjen vuoksi, suuntasin hierojalle. Parista hierontakerrasta ja aktiivisesta lihashuollosta kun ei ollut apua, jatkoin tk-lääkärille, akupunktioon, sekä osteopaatille: jo saisi pikkuhiljaa riittää tämä pelleily! Haluan terveyteni takaisin ja elää kuten kuka tahansa muu nuori, perusterve nainen, jolla on kaikki elämässä hyvin: hyvä perhe, työpaikka ja mies. Viimeisimpänä mainitut hoidot ja tutkimukset ovat toistaiseksi vielä kesken, joten en paljasta niistä sen enempää kuin että olen todella luottavaisin, uteliain mielin näihin ryhtynyt: olen valmis kokeilemaan kaikkea ja menemään vaikka maan ääriin, jotta vaivani loppuisivat tai edes helpottaisivat.



Vuodelle 2014 olen asettanut tavoitteeksi saavuttaa ja ylläpitää mahdollisimman hyvää oloa ja terveyttä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Riittävästi puhdasta, hyvää ja herkullista ruokaa, sopivan rasittavaa ja monipuolista treeniä, sekä vastapainoksi lepoa ja palautumista - näiden uskon olevan avain onneen, hyvään oloon ja olotilaan, jossa arkielämän vastaiskutkin tuntuvat helpommilta kohdata.

Huhheijaa mikä sekametelisoppapostaus. Mitä teille kuuluu?


Altså OMG - hur lång paus i bloggandet är det egentligen lovligt - ens lagligt - att ha? Whatever. Jag vägrar börja bortförklara mig och bloggtystnaden, utan tänker i stället berätta hur det är med mig och vad som hänt sedan jag senast bloggade. Problemet är bara att det finns så himmelens mycket att berätta och jag vet knappt var jag skall börja, så jag valde att underlätta bördan (för mig själv) en aning och dela in storyn i knopp och kropp. Haha, nej förlåt mitt dåliga skämt: fysik och psyke. Äh, det lät väl officiellt? Kropp och knopp får bli bra.
 Sedan jag blev officiellt flickvän och tackade ja till ett frieri på Facebook (inget är väl officiellt innan det står på Facebook va?) har mina känslor och tankar varit en enda villervalla från den ena extremiteten till den andra: ena dagen kan jag knappt hålla fingrarna i styr och håller på att smälta bort då hjärtat känns så varmt inom mig, medan jag andra dagar panikartat kan skicka ett meddelande åt T och ha en jäkla ångest över hur jag skall klara av att vara flickvän och förbinda mig, än mindre nångång bli mamma och klara av vardagsrumban med dagis, middagar, jobb och skjutsande. T - som säkerligen var en indisk ko i förra livet - brukar bara höja på ögonbrynen, dra en djup suck och småle åt mig, medan han småler och säger "håhhåhh med dig". Det där är en av orsakerna till att jag efter många pratstunder, kaffen och Facebook-meddelanden gav med mig och smalt: han håller sig så otroligt lugn och härlig, då jag verkligen behöver en bergsvägg att luta emot och någon eller något att lita på. En av de finaste och viktigaste egenskaperna som jag funnit i T är den att jag verkligen kan lita på att han inte ruckas ur sitt ställe, ställer sig upp och tornar sig över mig som ett dundrande åskmoln eller bara vänder ryggen åt mig när jag står där - antingen skrikande eller gråtande, orolig och rädd - och skriker på hjälp. Det gångna året och dess händelser - både bra och dåliga - har satt djupa spår i mig, vilket syns i att jag tidvis fortfarande blir väldigt osäker och rädd - över mig själv eller någon annan. I mina svaga stunder behöver och vill jag ha någon som jag vet att jag kan lita på att finns där. Sedan min flytt till Borgå har pappa (självklart) innehaft rollen som mitt berg och jag vill ingalunda nu ge ett intryck av att T är en surrogat-pappa för mig (haha), men jag tycker det är en bra liknelse och jag tror åtminstone de flesta kvinnor förstår en hurdan roll han har i mitt liv om jag säger, att T är som mitt berg (som pappa alltid hittills fått bara); nu är rollen bara delad.
I övrigt känns det också som om jag fått mitt huvud, tankar och drömmar på sitt ställe och att jag liksom vet vem jag är och vad jag vill. Visst har jag fortfarande mina svaga stunder (vadå vem har inte det?), men det känns för första gången (i mitt liv?) som att jag vet vem jag verkligen är och att jag vågar och kan vara den jag är och duger som sådan.
Fysiken har under hösten tyvärr inte utvecklats i samma positiva riktning som knoppen, då jag lidit av svaghet, huvudvärk, illamående och yrsel sedan olyckan i juli. Det var egentligen först vid juletiden som jag bestämde mig för att verkligen ta i hårdhandskarna och åtgärda detta, eftersom jag inget mindre vill, än återfå min hälsa och goda fysiska hälsa. Jag började med ett besök hos en hvc-läkare, drog till massören och behandlas nu av både akupunktur och osteopat. Tillsvidare har behandlingarna inte gett några större mirakulösa resultat, men jag är förväntansfull och är färdig att gå till världens ände om det så krävs, för att hjälpa min kropp att må bra igen.
Något vidare nyårlöfte för år 2014 har jag inte tänkt ge, men ett löfte för resten av livet däremot: jag vill finna och upprätthålla en god fysisk och psykisk hälsa med tillräckligt av god, hälsosam mat, varierande träning och vila. Det förjänar jag. 
Puh, en sån villervalla. Hur är det med er där ute då?