måndag 31 mars 2014

Life gets so much easier when you stop taking things personally

Whihii, vihdoin alkaa tuntua keväiseltä kun aurinko paistaa, nokka vuotaa, sormet palelevat, mutta silti pidetään hymyssä suin arskoja nenällä ja puetaan viisinkertainen kerros paitoja päälle, jotta voidaan käyttää nahkatakkia. Se joka edes kehtaa YRITTÄÄ nyt puhua jostain takatalvesta - sinut mörökölli vieköön! 



Mulla on viime päivinä mennyt hyvin - jos nyt poissuljetaan se, että heräsin tänään jo aamu-kolmelta a) koko pään halkovaan, viiltävään kipuun (olin satavarma, että aamulla otsaani koristaisi Harry Pottermainen Z-arpi. Poikaparka - voin samaistua häneen kipuunsa lähes täysin), b) järkyttävään nälkään. Kipua hoidin parastamolilla ja nälkää jälkiuunileivällä ja juustolla.

Perjantaina sain sangen harvinaislaatuista seuraa: pikku-W tuli Porvooseen ja käytiin yhdessä uimassa, sekä syömässä. 6-vuotiaaksi tyttö oli todella reipas uimahallissa ja polski kuin mikäkin sammakko. Likka oli itse ilmoittanut, että hän halusi ravintolaan syömään uimisen jälkeen ja minähän tein työtä käskettyä ja kävelytin hänet paikalliseen Rossoon. Ihmettelin, miten muutoin niin reipas muksu uhkasi ruveta nukkumaan pöytään päästyämme ja nyrpisteli vain nenäänsä lihapulla-annokselleen. Itselläni olisi ollut enemmänkin nyrpistelyn aihetta: vege-pulla-annokseni oli mitättömän kokoinen ja makuinen ja maksoi kaiken kukkuraksi saman verran kuin lasten listalta tilaamamme lihapullat ja muusi. Noh, otin opikseni, enkä enää vieraile kyseisessä raflassa - varsinkaan, kun W-parka oli oksentanut heti kun oli päässyt kotiin.


Lauantain korkkasin käymällä ensimmäistä kertaa koko viikolla juoksemassa rauhallisen 3,78 km hölkkälenkin ennen aamupalaa. Myöhemmin maalattiin T:n kanssa eteinen kertaalleen ja käytiin mun vanhempien luona syömässä. Lakattiin W:n kanssa kynnet muodikkaan turkooseiksi ja painoin pään tyynyyn jo ennen kymmentä. Kyllä mummotti mutta kun koko viikkona en ole saanut kunnolla nukuttua, tuntuvat viikonloput hiljaisella landella luksukselta: ei roskisautoja, ei hälytysajoneuvoja eikä muita ärsyttäviä ääntätuottavia tekijöitä.



Sunnuntaina lähteä-paukautin jälleen - tosin aamiaisen jälkeen - uudestaan pururadalle. Koska minua edelleen huimaa, eikä syytä siihen ole toistaiseksi löydetty, päätin aloittaa hiljaa ja painella silkalla fiilispohjalla: jos kova huimaus iskisi, hidastaisin ja kävisin tarvittaessa maahan hetkeksi ja lähtisin sitten kotia kohti. Lähtiessäni varmistin, että T:n puhelimessa oli äänet päällä, joten tarvittaessa saisin häneen yhteyden jos sattuisin tarvitsemaan. Askel rullasi kivasti eteenpäin ja ilma oli sopivan puolipilvinen, joten aluspaita-fleece-combo osoittautui sopivaksi vaatetukseksi. Päästyäni aiemmin suunnitellun reittini päähän kurkkasin huvikseni Sportstrackeria, joka ilmoitti minun taivaltaneen 6,4 km. Hitto, mullahan on vielä energiaa kuin mitäkin - kympinhän mä haluan juosta! ajattelin ja lähdin kiertelemään. Aivan loppua kohden juostessani täydessä auringon paahteessa, tunsin hetken pientä heikotusta ja tunsin, miten fleece liimaantui kehooni. Aih mikä helpotus olikaan päästä varjoon ja oitis olo koheni ja jatkoin "maaliin" asti - loppumetrit jopa spurtaten! Kotipihassa meinasin tirauttaa kyyneleen, koska tunsin itseni niin onnelliseksi: olin voittanut pelkoni ja juossut - huimaus-pelosta huolimatta - ja taivaltanut parin viikon paussin jälkeen kevyin askelin 10,11 km aikaan 01:00:27 (eli keskivauhdilla 5:58) - ei paha! Minä yksinkertaisesti r-a-k-a-s-t-a-n juoksua ja huomaan kuinka kaipaan ulos luontoon ja miten ulkoilu tuntuu "antavan" minulle niin paljon enemmän kuin salilla treenailu - vaikkei siihen mene kuin reilu tunti aikaa ja nautin siitäkin. PT:ni lupasi nyt uusia saliohjelmaani hieman niin, että voisin yhdistää lihaskuntotreenin ja juoksun. Tätä odotan innolla, koska olen ollut surun oma kun en ole tiennyt miten ja mikä mahdollistaisi pyöreiden lihasten, sekä kestävyyden ylläpidon. Oman kehon painolla tehtävät treenit tulevat todennäköisesti astumaan omalla kohdallani yhä suurempaan rooliin nyt kun kesä tulee, koska täyspitkän työpäivän jälkeen en voi kuvitellakaan viettäväni yhtään enempää aikaa (esim. salilla) sisätiloissa auringon paistaessa ulkosalla :)

Sunnuntaina tehtiin ruoaksi mun lemppareita - uuniperunoita ja mössöjä - ja lähdettiin sitten isosisko E:n synttäreille Espooseen. Kahvia ja kakkua, rakkaita ihmisiä ja onnistunut viikonloppu takataskussa   tuntui hyvältä napata T:n käsi omaani ajellessamme illalla takaisin Porvooseen. Life´s good.

jeans Gina Tricot jacket Benetton sneakers Vagabond scarf Acne bag MiuMiu

Whohoo, våren, läderjackan, frysande fingerspetsarna och rinnande näsan är här! Den som ens vågar försöka sig på att nämna någonting om s.k. "takatalvi" kan gå och dra något gammalt över sig. NU har jag nämligen vårfiilis och det skall ingen få sabba!
Jag har ett lyckat veckoslut bakom mig, vilket värmer att tänka tillbaka på då jag imorse vaknat redan kl 3 av en jädrans ilande värk tvärs genom huvudet, samt en enorm hunger. Värken fick jag bukt på med hjälp av paracetamol och hungern stillades med en ostsmörgås.
På fredagen kom lilla W in till Borgå och vi gick tillsammans och simmade. Flickan var pigg och hurtig som bara den medan vi simmade, men när vi väl kommit fram till Rosso - dit hon absolut ville gå och äta - blev hon trött, grinig och pirrig. Okej, maten var definitivt inget att hurra över: våra portioner var lika stora, även om W´s köttbullar hörde till barnmenyn, men kostade lika mycket. Jag var varken nöjd med smak, portionsstorlek eller pris på mina egna vegebullar och konstaterade att jag aldrig mer skall besöka restaurangen - speciellt inte efter att W spytt så fort vi kom hem!
På lördagen begav jag mig ut på veckans första (!) joggingtur före frukosten och fortsatte dagen med att måla farstun innan vi åkte till föräldrarna för att äta. Jag lade mig redan före 22 och kände mig som en äkta mommo, men oj så skönt det känns att lägga sig tidigt på kvällen och få sova ostört hela natten igenom.
På söndagen begav jag mig efter frukosten ut på länk igen och bestämde mig för att springa enligt fiilis. Jag lider fortfarande av yrsel, vilket folk har svårt att förstå och tro, då det inte syns utanpå mig. Jag har varit så otroligt ledsen över att jag knappt vågat eller klarat av att jogga, då det yrar runt i mitt huvud som i en torktumlare och har delvis därför satsat mer på gymträningen nu på sistone; där kan jag ju sakta ned takten för ett tag om yrseln håller på att ta över utan att någon behöver märka det. Nu kändes stegen ändå lätta och trots en lätt yrsel bra, så jag forsatte sakta. Då jag sprungit slut sträckan jag tidigare bestämt mig för att springa kollade jag Sportstrackern: 6,4 km. Näe, jag ger mig inte än - det känns ju bra att springa fortfarande, tänkte jag och fortsatte lunka på. Då solen gassade rakt på mig kände jag mig aningen dåsig och yrare än tidigare, men direkt då jag kom i skuggan lättade yrseln och humöret steg: jag kan!
De sista metrarna på min 10,11 km långa joggingtur spurtade jag och höll på att börja gråta då jag stannade; oj så jag saknat att jogga längre sträckor! Speciellt nu när solen kommit fram inser jag, vilken utomhusmänniska jag är: jag helt enkelt lever för att få frisk luft och "får" så mycket av det, än träning inomhus. Jag är därför mer än nöjd, då min PT lovade fixa om mitt träningsschema så att jag börjar kombinera muskelstyrka och jogging. Trots att jag älskar att springa vet jag att jag inte ENBART kan göra det, eftersom mina muskler då förtvinar och min målsättning är ju att få rundare former, medan jag gärna samtidigt upprätthåller uthålligheten.
Eftermiddagskaffet avnjöt vi i Esbo hos min syster och med en djup, nöjd suck, ett litet leende på läpparna och en varm hand i min styrde vi kosan mot Borgå när kvällen kom: life´s good.

tisdag 25 mars 2014

Your trash is my new precious: hello, MiuMiu!

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tajuan kuinka loistavaa kirppistely on. Tässä alla pari nopsaan keksimääni syytä, miksi kirppiksellä ostosten teko on suorastaan nerokasta:

- on taloudellisesti (liki) silkkaa säästöä ostaa toisten täyteen hintaan ostamia, usein jopa käyttämättömiä tuotteita
- on ekologisesti fiksumpaa ostaa käytettyä kuin kantaa kaupasta uutta
- kirppikselle mennessä ei voi ikinä tietää, mitä loistavia löytöjä tulee pian tekemään


Kuka olisi ikinä uskonut moisten sanojen singahtelevan minun - joka nuorempana nyrpistelin nenääni kirppiksistä jo puhuttaessa - suustani? En minä ainakaan. Syyksi epäilen joko sitä, että näin vanhempana törsään ITSE ansaitsemiani rahoja - nuorempana sitä usein sai.. noh, taloudellista tukea vanhemmilta, eikä niiden rahojen tuhlaaminen tuntunut yhtään niin pahalta kuin omien säästöjen ;) Tai sitten sitä, että kirppistely on nykypäivänä muodikasta, eikä ketään katsota kummaksuen, jos hän ilmoittaa ostaneensa jotakin kirpparilta.

Haluan tässä esitellä teille päivän asun, jonka kruunaa uusin kirppislöytöni: Miu Miun Vitello Bow bag:n. Modernissa yhteiskunnassamme kirppistely on siirtynyt smootisti myös nettiin, josta tämän(kin) löytöni tein; blogikirppikseltä tarkemmin sanottuna!


Laukku on jo 13 vuotta vanha ja siitä löytyy selkeitä elämisen merkkejä m.m. kulumisen muodossa. Minulle se on silti täydellinen: nahka on pehmeää ja notkeaa, eikä suinkaan jäykkää ja könkäistä, kuten se uutena aina on. Pehmeyttä sain laukun pintaan entisestään, kun vahasin sen suutarin ohjeiden mukaisesti mehiläisvahapitoisella nahankäsittelyaineella. Ajan tuoma patina tekee laukusta persoonallisen ja jotenkin minunlaisemman, kuin vastaava uutuuttaan hohtava laukku tekisi; näyttäisi hassulta, jos kaltaiseni perustavis keikkaloisisi kadulla hohtava laukku kädessä (ainakin omasta mielestäni).



Laukku vetää kamaa kuin musta aukko ja sitä voi kätevästi kantaa niin rinnan yli ristissä, olalla kuin kädessäkin. Se on siis täydellinen omaan käyttööni ja uskon, että tulemme viettämään vielä monta yhteistä hyvää vuotta yhdessä :)

Käytkö sinä kirppiksillä? Mikä on paras kirpparilla tekemäsi löytö?


Ju äldre jag blir, desto mer inser jag hur tusans smart det är att shoppa på loppis: man kan köpa mer saker för mindre summor, sparar på naturen och hålls ofta i en liten spänning, då man aldrig på förhand han veta hurdana fynd man kommer att göra.
Jag är nöjd att trenden i dagens samhälle förändrats så att det är okej att säga att man köpt något på loppis - mer down-to-earth, liksom. Det gäller - btw- en hel del andra grejer i dagens samhälle, men låt oss tala som det en annan gång.
Mitt nyaste fynd är en 13 år gammal, passligt sliten handväska - närmare sagt en Miu Miu Vitello bow bag. Lädret känns härligt mjukt, väskan rymmer m-a-s-s-o-r med grejer och kan bäras både på axeln, snett över kroppen eller i handen - hur man känner för alltså! Att väskan är aningen sliten tycker jag bara gör den mer personlig och "jag"; mig skulle en glansig, fancyg splitterny läderväska inte passa.
Brukar du gå på loppis? Vilket är ditt bästa fynd på loppis?

måndag 24 mars 2014

Listen to your heart, use your brain and trust yourself - that´s the way you´ll find your own sport: will American football be it? A glimpse of my morning

Matka kohti sosiaalisempaa, onnelisempaa elämää on alkanut ja ensimmäinen lajikokeilu on nyt suoritettu. Missä minä olen tällä hetkellä? Sängyn pohjalla silmät ristissä, niskat jumissa ja pää yhtä sekaisin kuin undulaatti joka on pyörinyt pesukoneessa. Onnistunut kokeilu siis - indeed.

Syypää tähän pöhköön olooni tuskin on kokeilemani laji, enkä suinkaan halua mustamaalata tai poissulkea sitä kokonaan suunnitelmistani, mutta herättyäni 03:47 tänä aamuna pään ja niskan älyttömään jumi-tilaan, tajusin, että olisi aika taas kuunnella itseään ja olla oman onnensa seppä; lajia tuskin on fiksua valita seuran perusteella, vaan omaa sydäntään kuuntelemalla. 

Niin naturelli, kuin naturelli voi olla.. Ja koti-röhnö-vaatteissa.

Kahvi maistuu kaikkein parhaalta kauniista mukista ja siinä Taika-sarjan mukissa on voittaja-ainesta. Siksi juonkin nykyään jokaikisen aamukaffeni sellaisesta ja aamu alkaa hymyillen :)

Kävin eiln kokeilemassa ensimmäistä kertaa elässäni jefua, eli jenkkifutista - amerikkalaista jalkapalloa siis. Päädyin paikallisen joukkueen kotisivuille, soitin naisten joukkueen johtajalle ja sovin, että lähden sunnuntaitreeneihin katsomaan mistä oikein on kyse. Minulla ei ollut minkäänlaista kuvaa tai ajatusta siitä, mitä tuleman piti, vaan menin täysin ummikkona lenkkarit jalassa tutisten kentäln laidalle kurkkimaan. Minut tunnistettiin nopeasti (tod.näk. pelokkaista silmistä?) ja käskettiin pukkariin vaihtamaan varusteita päälle. Astuessani pukuhuoneeseen tajusin, mitä joukkueenjohtaja oli tarkoittanut sillä, että joukkueessa on todella hyvä henki: minut vastaanotti joukko hymyileviä, iloisesti juttelevia naisia ja moni tuli heti jo kättelemäänkin ja toivottamaan tervetulleiksi. Itsetuntoni nousi samoin tein ja änkesin itseni - pienellä avustuksella - asianmukaisiin varusteisiin: hartiasuojuksiin, kypärään ja pelipaitaan.

Kentällä lämmittelimme ensin ja siirryimme sitten tasomme mukaan ryhmiin. Itse harjoittelin kahden muun untuvikon kanssa perusasentoa, kelkan puskemista ja askellusta. Jestas kuinka vaikeata asia, joka näyttää NIIN helpolta, voi ollakaan: pylly matalalla, oikea jalka hieman taaempana, toinen kyynärpää polvella ja toinen maassa. Seuraavaksi askel eteen, samalla kun kädet nousevat maasta. Toinen askel ja käsivarret suoraksi: puske! Ja hengittääkin pitäisi.

Tähän asti treenit sujuivat mielestäni oikein mukavasti ja tunsin, miten salilla käynti oli tuottanut tuloksia: jaksoin vaivatta pysytellä matalalla, eikä reisilihaksia juuri poltellut. Kehonhallintakin oli yllättävän hyvää, eikä tasapaino järkkynyt vaikka jalkoja siirreltiinkin hitaasti - näin alkuun. Pitäessämme juomataukoa katselimme kokeneempien pusktreenejä, samalla kun ohjaajamme neuvoi ja kertoi mitä pelaajat tekivät (tai mitä heidän PITI tehdä). 

Viimeiset 30 minuuttia pääsimme jo sitten tositoimiin kentälle sekajoukkueisiin: juniori-pojat ja naiset. Säännöistä en tiennyt mitään, mutta iskostin päähäni ohjeen jonka sain: seuraa tuota pikkupoikaa - se on sun pelaajasi. Ensimmäisen "down, hut!"-huudahduksen jälkeen tajusin, mistä oli kyse: minun tuli kipittää kuin aropupu pojan perään ja yrittää kaikin tavoin estämään häntä saamasta palloa. Ja jos heitto häntä kohti tulisi ja hän saisi kopin, tulisi minun (liki) kaikin tavoin saada hänet tai pallo kumoon, jotta ei maalia syntyisi.

Pöhköpäisenä ei ole parempaa paikkaa bloggailla, kuin sängyssä. Ja juu, heitin edes lakanat pesuun jotta voisin todeta tehneeni JOTAIN päivän aikana.

Ja ulkona odottaisi mitä kaunein auringonpaiste..
Päähän muistui saman tien jalkapallovalmentajani Matin sanat, miten "Jossu on kuin dieselkone: lähtee hitaasti liikkeelle, mutta kun sen saa käyntiin se kulkee kuin mikä". Räjähtävää voimaa en ole harjoitellut sitten jalkkiksen, enkä saavuttanut poikaa vaikka kuinka kipitin minkä kintuistani pääsin. Yritin ainakin, mutta totesin, että olen aivan liian hidas tämänhetkisessä kunnossani. Harjoittelu tekee onneksi mestarin, eikä mikään ole mahdotonta ellei niin asennoidu. Siinä pelin lomassa seurasin muiden menoa ja katselin, miten peliä pelattaisiin: ensin kovaa kirimistä, koppi ja sitten ees-taas kenttää pitkin seilaillen, vastustajia vältellen juostiin pallo kainalossa. Yhtäkkiä takavasemmalta yllätti vastustaja, boom ja pelaaja ja pallo lennähtivät maahan villisti kierien. Peli seis, olalle taputus ja uudestaan alusta. Huh, aikamoista menoa.

Kotiin ajaessani adrenaliini pumppasi tuhatta ja sataa suonissani ja ilmoitin suureen ääneen kotona, että alkaisin pelaamaan JeFua - äijää eikö? Nyt saisi salilla käynti väistyä, koska olen löytänyt uuden (kutsumus)lajini. Fiilistelyäni ja lajivalintaani ihmeteltiin pikku-An synttäreillä suureen ääneen, mutta en antanut sen lannistaa intoani.

Herätessäni aamuyöstä hemmetimoiseen jumitukseen, havahduin myös ajatukseen, joka todennäköisesti oli vaelellut mielessäni läpi yön: uskallanko sittenkään?

Olin juuri ehtinyt torkahtaa kun herätyskello lähti pirisemään ja tiesin, että tämä päivä menisi sängynpohjalla maaten: kroppa painoi tonnin, niska natisi kun päätä käänsi edes senttimetrin verran, eikä ajatus pysynyt kasassa, vaan maailma pyöri ympäri kun raotin silmiä. Olo oli kuin pahemmassakin darrassa, vaikken alkoholia ole juonut sitten viime viikonlopun, jolloin join lasillisen valkkaria. Darramainen olotila on minun kroppani tapa kertoa, ettei se ole levännyt riittävästi, enkä mahda sille mitään, että se lamaannuttaa minut täysin. Olen toisaalta myös kantapään kautta, ettei minun kannata yrittää sivuuttaa tätä oloa ja painella menemään: olenhan jo pari kertaa herännyt sen myötä sairaalasta, meinannut pyörtyä ja alkanut hyperventiloimaan. Soitin nolona pomolle, etten pääse tänään töihin ja painoin pään takaisin tyynyyn.

Järki, sydän ja unen puutteessa hourailu sai minut miettimään uudestaan: kannattaako minun ryhtyä harrastamaan lajia, jota kohtaan en tunne suurta intohimoa ja intoa, vaan päinvastoin pelkoa, mukavan seuran vuoksi? Hmm, mietitääs: noei. Ei kannata. Totesinkin, että jefu taisi olla väkivaltaisempaa/hurjempaa/rajumpaa kuin mitä olin kuvitellut. En toki kuvitellut sen olevan pumpulimaista ballerina-hyppelyä, mutten jotenkin ollut tajunnut sen olevan noin "raakaa": hullunkiilto silmissä pallollisen pelaajan jahtaaminen, päämääränä tämän kaataminen maahan.

Olen iloinen ja kaikinpuolin tyytyväinen, että kävin kokeilemassa - yrittänyttä ei laiteta ja kuinkas muuten tietäisin mitä jefu edes on! Nostan hattua niille, jotka sitä harrastavat: laji vaatii kovaa lihaskuntoa, periksiantamattomuutta ja kovaa päätä (ihan sanan varsinaisensa merkityksessäkin ;)). Laji ei ehkä sittenkään ollut omani, mutta otan tämän kokemuksena ja mahdollisesti askeleena lähempänä sitä, ominta lajiani - mikä se sitten ikinä tulee olemaankaan.



Jaga bollen, spring, spring, fatta tag i spelskjortan och fäll - boom! Så var åter ett mål förhindrat och ett nytt set kan börja. Min första etapp i "hitta en ny idrottsgren" inleddes igår med inget mindre än jefu, jenkkifutis eller mer officiellt amerikansk fotboll.
Jag råkade av slumpen in på den lokala föreningens hemsida, ringde upp lagchefen och kom överens om att dyka upp på söndagens träning för att ta testa på grenen. Utan att veta vad jag gett mig in på uppenbarade jag mig med darrande ben vid lunchtid vid kanten av spelplan för att delta i kvinnornas träningar. När jag fått order om att gå in i omklädningsrummet och byta om, insåg jag att lagchefen talat sann: ett glass sorl av prat, glada "välkommen"-hälsningar och handskakningar mötte mig då jag stegade in. Direkt kände jag mig självsäkrare och modigt började jag dra på mig utrustningen.
Medan vi nybörjare övade basics, alltså hur man skall stå i börjar-position, samt hur man skall pusha iväg insåg jag hur invecklad grenen egentligen är. So far kändes det ännu bra, men an efter som vi började spela, insåg jag ett faktum: grenen är något helt annat än jag föreställt mig. 
Jag som aldrig förstått mig på våld eller våldsamma sporter, stod nu där mitt på plan och insåg att mitt mål var att dra omkull motståndaren, ifall han kom emot mig med bollen under armen. No mercy - not at all.
Imorse vaknade jag med en molnande värk i axlar och nacke kl 03:47 och visste att det igen skulle bli en "one of those days", med vilket jag syftar på dagar efter nätter då jag sovit sämre än dåligt: jag är dåsig hängig och som i en värre bakfylla (utan att ha rört en droppe alkohol under hela helgen!). Jag vet redan med erfarenhet att jag under sådana dagar inte skall planera något speciellt, utan skall hålla mig så nära sängbottnen som möjligt, då jag några gånger vaknat på sjukhus, hyperventilerat eller varit på vippen att svimma då jag försökt vara duktig och orka pressa på trots tröttheten. Hangover-fiilisen är kroppens sätt att  berätta att jag inte vilat tillräckligt helt enkelt.
Medan jag låg där yrvaken som en ekorre som mitt i vintern börjar leta efter sina nötförråd insåg jag, att det nog skulle vara dags att vara vuxen nog att medge att jag stigit ett steg utanför min comfortzone, då jag högljutt meddelat att jag skall börja spela amerikansk fotboll. Är det någon vits att börja sporta med något för sällskapets skull, då man de facto inte brinner för själva grenen? Näe, exakt.
Jag är nöjd och stolt att jag provade på jefu, men ännu nöjdare och stoltare då jag nu medger att det inte var riktigt det jag tänkt och att det knappast är min grej. Jag vill ändå höja hatten åt som passionerat spelar: det krävs uthållighet, en otrolig och explosiv muskelstyrka, samt ett hår huvud (i ordens sanna betydelse ;)) för att klara av en gren som amerikansk fotboll.
Min färd att hitta "min grej" fortsätter och efter jefun är jag nu en erfarenhet rikare.

torsdag 20 mars 2014

Don´t you worry, don´t you worry, child.. Cause heaven´s got a place for you

Mikä voima kirjoittamisella voikaan olla - teki sen sitten kuten ala-asteaikoina tuoksuvalle kirjepaperille tai läppärille naputellen: kirjoitetun tekstin voimaa ei voi verrata mihinkään muuhun.

Kirjoitetussa tekstissä on jotain sanoinkuvaamatonta voimaa ja sillä on mieletön vaikutus ihmiseen - liekö syynä sitten se, että kirjoittaessaan ihminen hiljenee, syventyy itseensä ja omiin ajatuksiinsa ja sulkee loput maailmasta ulkopuolelle; kirjoittaessa on läsnä vain sinä ja teksti.

Edellinen postaus herätti minussa mielettömän ajatustenryöpyn ja tajusin eilen illalla, että teksti purki sydämeltäni lohkareen kokoisen kiven - kiven, josta en edes ole ollut tietoinen! Toki olen tiedostanut aina muutostani lähtien, että olen yksinäinen ja vailla "omaa elämää" ja "omia kuvioita", mutta olen elänyt täysin tiedottomana siitä, miten tämä tuntemus on vaikuttanut niin moneen asiaan, joka on mennyt mönkään tai on vaivannut minua. Niinhän se vain on: ihminen on kokonaisuus ja jos jokin osa-alue ei ole kunnossa, hankaa se pikkukivenä kengässä muitakin asioita - aina arjesta ihmissuhteisiin, ulkonäköön ja mielialaan.



Purkauduin eilen tulivuoren lailla ja itkin T:lle sängyssä jo maatessamme, minkälaiset fiilikset minulla on, ja kuinka olen viime postauksen jälkeen tajunnut, että syy viime aikaisiin masisteluihini on se, että huomaan historian toistavan itseään: elän taas elämääni jonkun toisen kautta - vailla "omia juttuja" (salia ja juoksua lukuunottamatta). Tunnen itseni sangen juurettomaksi, koska tyttökavereita joiden kanssa voisin hengailla ja harrastaa ei elämässän tällä hetkellä ole. Ystäviä minulla on - ja todella hyviä sellaisia! - mutta tapaan heitä harmittavan usein elämäntilanteista, töistä, raksoista ja paikkakunnista johtuen. Peruskoulun ja lukion jälkeen ei elämässäni ole ollut sitä tyypillistä "BFF"-tyttösuhdetta vaan olen hengaillut lähinnä isommassa ryhmässä. Porukan vahvuuksiin kuuluu se, että vaikka joku peruu ja jättää tulematta, ei tapaamisia tarvitse perua, koska joku toinen takuuvarmasti ilmaantuu paikalle. Porukkaan kuuluu useita ja erilaisia ihmisiä, joten keskustelu on aina taattua, eikä hiljaisia hetkiä synny vaikka sinua väsyttäisikin - ainahan voit kuunnella muiden juttuja ;) Paras tyttökaverini, jolle uskoudun hädän hetkellä, mutta jota tapaan vain pari kertaa kuussa, asuu toisella paikkakunnalla, enkä näin ollen viitsi "häiritä häntä" joka kerta kun jotakin erikoista tapahtuu. Asuessani Helsingissä itsekin tapasimme ainakin pari kertaa viikossa kahvin tai lenkin merkeissä, tunsin itseni vähemmän yksinäiseksi, koska näin kaveria konkreettiseksi. Vaikka puheenaiheemme tuolloin olivat hyvinkin arkisia ja pinnallisia verrattuna tämän hetkisiin, huomaan kaipaavani noita aikoja todella. Noh, menneet ovat menneitä eikä niitä kannattaisi surra ja onhan meillä tälläkin hetkellä hyvä suhde ja tapaamme aiemmin kuin Porissa asuessani, mutten pääse yli siitä, että antaisin melkein mitä vain jos voisin palauttaa  - tai pikemminkin integroimaan - "vanhat hyvät ajat" elämääni.



Koska menneitä ei voi palauttaa, eikä kukaan muu voi yksinäisyydelleni muuta kuin minä itse, täytyisi minun ryhtyä toimiin ja alkaa bondaamaan. Tunsin itseni todella säälittäväksi kun makaisin T:n - hienoimman tuntemani miehen - vieressä ja surkuttelin: minulla ei ole omaa elämää, rakastan häntä mutta huomaan, että hän toimii tällä hetkellä niin parhaana ystävänäni, poikaystävänäni sekä valitusroskiskenani ja ahdistun siitä, että elän ikään kuin MEIDÄN elämäämme - en omaani. Parisuhteen täytyy mielestäni perustua luottamukseen, sekä todella hyvään ystävyyteen, joka pelastaa ja kannattelee niinä hetkinä, kun on vaikeata tai alamäkiä (niitä kun nyt tunnetusti on joka suhteessa). Yritin miettiä pääni puhki, mistä ja miten löytäisin sisältöä omaan elämääni, mutta totesin, ettei se näin työssäkäyvänä ja yksilölajeja harrastavana ihmisenä ole kovin helppoa. Yksilölajitkin ovat viime aikoina alkaneet ahdistaa (eritoten saleilu) koska se tuntuu vievän kaiken vapaa-aikani ja harkitsenkin uuden harrastuksen aloittamista, mutten vain keksi mitä. Uuden harrastukseni tulisi ehdottomasti olla urheilupohjainen - mihinkään pitsinnypläyskurssille minua on turha edes yrittää saada!

Aasinsiltaa ja ajatuksiani häpeillen heitän nyt palloa teitä lukijoita kohti: mitä harrastusta tai lajia ehdottaisitte minulle kokeiltavaksi?



Herregud en sådan kraft skrivandet har: så mycket tankar, så mycket dolda känslor, så mycket oväntat som det gräver fram ur ens inre och så kraftiga reaktioner som det kan framkalla hos en.
Efter det senaste blogginlägget insåg jag, en hur stor inverkan min känsla av ensamhet egentligen haft på mig på sistone och hur mycket det påverkar bl.a. min sinnesstämning. Samtidigt som det känns lättande att veta och inse att orsaken till mitt deppande "bara" är känslan av att vara rotlös och ensam, känns det sorgligt att inse att jag verkligen borde åtgärda saken; ingen annan kan rädda mig ur dethär än jag själv!
Jag har sedan grundskolan och gymnasiet saknat en s.k. BFF-tjejkompis som jag skulle träffa regelbundet - en sådan som min käraste T var för mig då vi bägge två bodde i stan: vi träffades ett par gånger i veckan, drack kaffe och promenerade. Samtalsämnena var ytliga och livssituationerna ganska olika, men vi hade varann. Eller kanske var det jag som hade henne? Hon var även då min enda egentliga vän, medan hon hade andra vid sidan om mig. Äh, whatever. Jag hade henne och det var jag lycklig över; jag hade ju någon annan utöver pojkvännen eller sambon. I dagens läge träffas vi ett par gånger i månaden och trots att våra träffar är efterlängtade och samtalsämnena är djupare än förr, inser jag efter varje träff hur jäkla mycket jag saknar henne och våra stunder - en RIKTIG kompis som jag har liksom konkret där hos mig. Trots att T är - om möjligt - ännu kärare för mig nu, känns det orättvist att jag inte kan känna träffa henne oftare och ha henne oftare hos mig. Som situationen är nu ids jag inte besvära henne med samtal eller mäss varje gång som någonting mer eller mindre spektakulärt händer, utan öser det över min pojkvän T. 
T ja, han agerar för tillfället som min pojkvän, bästa (tjejkompis) och partner och jag märker hur det ibland känns som "för mycket". Endel grejer skall man ju helt enkelt inte dela med sin pojkvän, utan med sin(a) bästa tjej(er), men då jag för tillfället saknar sådana (don´t get me wrong tjejer: jag älskar er och håller er upprättade om påhittigt STORA nyheter, men det känns inte naturligt att ringa och berätta om hur posteljonen smäller i brevluckan eller annat "mycket" extra, då jag vet hur mycket annat ni har för er: bygg, barn, jobb..) får jag ösa allt över T (stackarn) och detta irriterar mig.
Jag fällde en tår eller två igårkväll då jag insåg detta och sade - rakt ut - att jag ju inte kan förvänta mig hjälp av någon annan, eftersom ingen annan än JAG själv kan göra någonting åt saken. Problemet är bara att jag inte vet hur eller vad. Jag är övertygad om att en ny fritidshobby kunde vara ett sätt och svänger mig därför till er där på andra sidan: vilken (idrottsgren/) hobby skulle ni föreslå för mig? Individgrenarna är jag färdig att ge upp (åtminstone gymmet) fast direkt, bara jag skulle hitta någonting annat, dör jag fick röra på mig TILLSAMMANS med andra. Tävlande bryr jag mig inte om - det är samvaron och "we"-andan jag saknar.

pics from google

tisdag 18 mars 2014

Rootless, alone and frustrated

Surkuttelin T:lle eilen illalla ennen nukkumaanmenoa asiaa, joka valkeni minulle erityisen selkeästi muutettuani alkusyksystä Porvooseen: olen yksin. Ah, kuulostaapa EMO:lta (käytetäänkö kyseistä sanaa edes enää? Tarkemmin ajateltuna: tuskin kukaan puhuu nykypäivänä pissiksistäkään - entäs emot?), joten taitaa olla parasta valaista näkökulmaani hieman.

Olen harrastanut elämäni aikana vaihtelevasti niin yksilö- kuin joukkuelajejakin. Muksuna olin partiossa, teininä tallilla ja mimmi-fudiksessa, sekä myöhemmin salilla. Muutettuani Helsinkiin opiskelemaan saivat joukkuelajit väistyä SATS:n ja Motivuksen ryhmäliikuntatuntien, kävelylenkkien sekä saleilun edestä pois. Kavereita treffasin lähinnä koulussa, E:tä ja T:tä lukuunottamatta, keiden kanssa käytiin usein kävelemässä Hakaniemessä tai Kaivopuiston lähistöllä, merenrantaa ihaillen. Iltaisin en juossut kahvilla tai shoppailemassa, vaan vietin illat avopuolison (ja tämän kavereiden) seurassa, sekä kuntoklubeilla. Kuntoklubit ovat sikäli hauska ilmiö, että vaikka iso ryhmä naisia ja/tai miehiä kokoontuu yhteen liikkumaan, ei siellä jutella keskenään tai bondailla, vaan tuijotetaan joko ohjaajaa tai omaa hikistä naamaa peilistä, eikä keskitytä mihinkään muuhun tai muihin (paitsi nyt siihen toooosi timmiin eturivin mimmiin tai pölvästiin, joka alati pyrkii liian lähelle, liikkuu väärään suuntaan tai heiluu epäilyttävän lähellä naamaasi vailla koordinaatiokykyä). En tuolloin juuri kokenut olevani yksinäinen, koska kotoa löytyi liki aina avopuoliso tai tietokone (ja blogit) joista sain seuraa, ja koska tapasin tyttöjä koululla päivittäin, en kaivannut n.s. "lisäseuraa" enää iltaisin. Olin tyytyväinen.

Pitkän avoliiton jälkeen jäin yksinäni asumaan, mutta työskentelin onnekseni hyvin nuorekkaassa työhteisössä (voi Punavuoren ihania terveydenhoitajia.. <3) ja koin tilanteeni samankaltaiseksi, kuin koulussakin: tapasin tyttöjä arkisin 8-16 ja vietin illat joko kaupungilla yksin pyörien, sekä yksin tai tyttökaveri-T:n kanssa kävellen. Suurempaa tarvetta sosiaaliselle kanssakäymiselle en iltaisin kokenut kaipaavani, koska tapasin työssäni niin paljon ihmisiä ja nautin lähinnä hiljaisuudesta meluisan päivän jälkeen. Viikonloppuisin aloin sitten uuden suhteen myötä reissata Poriin, jossa tutustuin uuden poikaystävän kavereihin ja aloimme viettää aikaa yhdessä - en tosin koskaan tavannut heitä yksinäni, vaan aina poikkiksen seurassa, enkä näin ollen kokenut heidän olevan "pelkästään" minun ystäviäni, vaan ennemminkin hänen ja minä olin kolmantena pyöränä tai bonuksena ja kaupanpäällisenä matkassa. Pääasiahan oli, että sain viettää aikaa poikaystävän kanssa. Arjet kuluivat siis Helsingissä töitä toimistoaikana tehden, illat yksinään ja viikonloput Porissa, sekä junassa istuen. En edelleenkään tuntenut itseäni yksinäiseksi, koska olin kokoajan menossa ja joka paikassa tuntui aina olevan joku minua vastassa.

Talvella muutin sitten itsekin Poriin ja edessä oli täysin uusi tilanne: yhtäkkiä edessä oli todella tiivis yhteiselo poikaystävän kanssa (jota siis olin tavannut viikonloppuisin siihen mennessä), uusi kaupunki (joka oli kaltaiselleni kermaperseelle aikamoinen shokki), uusi työpaikka, uusi työnkuva ja uudet työkaverit. NYT tunsin itseni ensimmäistä kertaa yksinäiseksi. Myönnetään: ajoittain TODELLA yksinäiseksi. Poikaystävän omat kuviot jatkuivat ja yritin kuumeisesti antaa hänelle tilaa ja löytää niitä "omia juttuja", jotta en kuristaisi häntä ja suhdettamme läsnäolollani ja yksinäisyydentunteellani kasaan. Ikävä perhettä, vanhoja kotikontuja ja kuvioita kohtaan oli todella kova, enkä muista että olisin koko elämäni aikana tuntenut itseäni yhtä pieneksi ja surulliseksi.

Onnekseni kotiuduin uudelle työpaikalle nopeasti ja ystävystyin likkojen kanssa mahtavassa, nuorekkaassa työhteisössä. Olen monesti sanonut ja sanon sen taas: kyseinen pahamaineinen vuodeosasto oli onnenpotkuni ja henkireikäni, enkä taatusti olisi kestänyt yhtä pitkään ja yhtä iloisena joka aamu ylös sängystä, ellen olisi saanut niin mahtavia työkavereita rankasta työstä huolimatta. Pikkuhilja aloin tapaamaan yhtä työkaveria myös vapaa-ajalla ja koin, että aloni vihdoin kotiutua Poriin ja löytää sitä "omaa" juttuani. Tämä tapahtui valitettavasti (?) liian myöhään, koska parisuhde oli jo alkanut rakkoilla siinä määrin, että ero ja muutto takaisin pk-seudulle häämötti edessä. Jälleen jätin taakseni rakkaat työkaverit, uudet kuviot ja aloitin puhtaalta, tyhjältä pöydältä Porvoosta.

Ensimmäiset viikot Porvoossa sujuivat kuin sumussa, enkä muista niistä mitään: olin niin pyörryksissä kesän ja muuton jäljiltä, etten halunnut tavata ketään ja vietin pari viikkoa yksinäni. Palattuani työelämään, totesin, että jonkin korkeamman tahon on pidettävä minusta: jälleen sain rinnalleni mukavan, nuorekkaan työyhteisön, sekä työpaikan jossa viihdyin. Päivät vietin jälleen 8-16 töissä ja illat yksinäni, useimmiten dataillen tai urheillen. Jälleen löysin tieni salille ja lenkkipoluille, joissa harrastin ja suoritin yksinäni. Pikkuhiljaa aloin tajuta, että arki - jota normaalisti rutiineineen rakastan - alkoi maistua puulle: parasta tyttökaveriani T:tä tapasin ehkä kerran kuussa ja illat istua-möllötin yksinäni blogeja lukien, sekä äidille soitellen.

Haloo, kuinka säälittävää käytöstä 24-vuotiaalta sinkkunaiselta häh? 

Mietin pääni puhki miten ja mistä löytäisin uusia kavereita (nojoo, sekä miehen..) ja totesin, ettei se ollut yhtä helppoa enää: koulussahan sitä tutustuu kuin pakon edessä esim. ryhmätöitä tehdessä uusiin ihmisiin ja voi olla varma, että kurssitoverit ovat suht. samanhenkisiä, koska opiskelevat kanssasi samaa alaa. Hmm.. Okei, koulun penkille en aikonut palata, joten se oli poissuljettu vaihtoehto. Miten olisi uusi harrastus, jokin joukkuelaji? Googlailin kaiken maailman sähly- ja korisjoukkueita, mutten löytänyt mitään varteenotettavaa harrastelijaryhmää ja homma kuivui siihen.

Työkaverini S neuvoi minua pyytämään rohkeasti uusia tuttavuuksia Facebookissa kaveriksi, jotta saiisn solmittua uusia suhteita. Tein töitä käskettyä ja noh, loppu on historiaa.. S tuskin tarkoitti, että ryhtyisin parisuhteeseen ensimmäisen Facebook-uutuuskaverini kanssa, mutta näin nyt pääsi käymään :D Enkä valita.

Sen sijaan totean, että olen jälleen lähtöruudussa: minulla on kiva poikaystävä (jota nyt melkein voi kutsua avokiksi, koska vietämme liki joka yön yhdessä ja olemme kuin mikäkin vanha pariskunta rutiineinemme..), kiva työpaikka ja kivat työkaverit, paras tyttökaveri jota tapaan 1-3 kertaa kuussa (asumme eri paikkakunnilla ja työajat rajoittavat deittailuamme valitettavan paljon), sekä mieluisat harrastukset, jotka molemmat - sekä saleilu, että lenkkeily - tosin ovat yksilölajeja. Illat vietän joko yksinäni tai poikaystävän seurassa - niinä iltoina, kun tämä ei tapaa ystäviään tai käy joukkueharrastuksissaan (VPK:ssa). Tajusin eilen illalla kuinka paljon kadehdin häntä: kavereita löytyy enemmän kuin laki sallii ja aina löytyy joku, jonka kanssa lähteä kahville tai kenen kanssa soitella. Mitä tekemistä ikinä keksisikään, löytyy aina seuralainen - parin puhelinsoiton päästä. En halua vähätellä omia kavereitani - onhan minulla herranjestas sellaisia! - mutta fakta on, ettemme tapaa kovinkaan usein ja silloinkin aina porukalla. Peruskoulun tiivis tyttöryhmä on erkaantunut ympäri Suomea, emmekä ole enää juuri tekemisissä. Muutot, eriävät koulut ja elämäntilanteet kertakaikkiaan tappavat ihmissuhteet ja uskon näiden olleen pääsyy siihen, että olen tämänhetkisessä tilanteessani. Tapaisin enemmän kuin mielelläni kavereita esim. harrastusten merkeissä, mutta yhteisiä sellaisia ei kenenkään kanssa ole. Viikonloppuisin tapaamme toisinaan, mutta silloinkin siis porukassa ja pitkään etukäteen suunnitellen, koska raskaudet, vuorotyöt ja rakennustyömaat vaikuttavat ajankäyttöömme. Viikonloputkin vietän nykyään aina kotikonnuilla Sipoossa, eli eri paikkakunnalla kuin missä asun.

Huomaatteko yhtenäisyyden viime vuotiseen? 

Jep. Jälleen käyn päivät töissä, illat urheilen ja viikonloput perheen ja poikaystävän kanssa. Mahdollisuutta ja aikaa bondata ihmisten kanssa ei ole, ellen sitten ystävystyisi jonkun kanssa salilla, mutta kaikki ketkä salilla käyvät tietävät, että kirjoittamaton sääntö kuuluu: älä puhu, älä katso ja neuvo vain pakon edessä toisia. Muutoin anna muiden suorittaa ja olla rauhassa.

Odotan jo koska rauhoittuisin vihdoin ja asettuisin paikoilleni, jotta voisin toden teolla yrittää löytää omia juttuja, omia kavereita ja solmia kunnollisia ihmissuhteita. Rakastan tämän hetkisiä kavereitani, mutta kaipaan tiiviimpää ystävyyssuhdetta parisuhteen lisäksi, eikä meillä - kuten yllä olevista syistä voi päätellä - ole nyt mahdollisuutta. Nytkin tuntuu turhauttavalta edes yrittää "löytää uusia kavereita" täältä Porvoosta, koska olen loppujen lopuksi niin vähän täällä, vietän illat tiiviisti urheillen ja mahdollinen muutto täältä on jo käynyt mielessä. Tilanteeni tuntuu varsinaiselta surullisten sinkkujen seuralta, enkä tahtoisi valittaa, koska minulla on loppujen lopuksi kaikki hyvin: on perhe, poikaystävä ja kavereita, katto pään päällä ja rahaa tilillä, sekä ruokaa kaapissa.

Minkälaisia ajatuksia tämä teissä herättää? Mistä sinä olet löytänyt aikuisiän kaverisi vai ovatko ne kenties vanhoja tuttuja ala-asteajoilta lähtien? 

Kuva vanha, mutta ulkona tuprutti niin saamaristi lunta, etten viitsinyt raahautua ulos palelemaan yhden photoshootin tähden.. Huono bloggaaja tai en, mutta mukavuudenhaluinen kyllä.


Var och hur har du träffat din bästa kompis? Har du tips för var och hur jag kunde finna en kompisrelation - såhär 24 år gammal - som skulle uppfylla det tomrum som jag redan en tid lidit av, utan att verka patetisk? 
Min historia och alla diverse flyttar jag genomgått inom de närmaste åren är garanterat orsaken till att jag inte riktigt blivit hemmastadd någonstans, eftersom jag alltid precis då jag börjat känna mig hemma tagit mitt pick och pack och flyttat vidare. I både Helsingfors, Björneborg och Borgå har jag lyckligtvis haft otroligt bra arbetsplatser med härliga arbetskompisar, men eftersom jag alltid flyttat vidare och för det mesta spenderat tid på en annan ort än där jag varit bosatt, har jag liksom blivit litet utanför och har inte ens försökt bonda med folk - vadå jag är ju aldrig ändå på plats när något händer! Att jag dessutom så gott som alltid hållit på med individ-idrottsgrenar underlättar ju inte saken heller och efter att jag slutat skolan har de närmaste studiekompisarna blivit kvar, men dem träffar jag tyvärr inte så ofta, eftersom jobb, distanser och livssituationer har en alltför stor påverkan i våra liv. I dessa förhållanden kan jag ändå garantera att det är KVALITET framom KVANTITET som gäller: älskar mina tjejer för allt i världen och uppskattar att få träffa dem ENS de få gånger vi ses; de känner min bakgrund och har bevisat att de finns där för mig, efter både pauser och flyttar.
Men var skall man lära känna nya människor, bonda och hitta nya kompisar när man är vuxen då? I skolan fixas det enkelt via kurser och grupparbeten, samt om man håller på med någon lagsport. Min arbetskompis S tipsade mig om att friskt skicka friend-requests åt halvbekanta på Facebook och det gjorde jag. Vad hon (än mindre jag själv) kanske inte räknat med var att jag skulle gå och inleda ett parförhållande med mina första request heller :D haha, nåja.. Nöjd är jag iaf ;)
Jag har på sistone insett att jag saknar ett kompisförhållande vid sidan av mitt parförhållande: någon att träffa då och då på fritiden, ta en kaffe eller sporta tillsammans med. I och med att en eventuell flytt ÅTER står framför mig märker jag att jag återgår till gamla rutinen och liksom skyddar mig själv från att riktigt bonda med någon, så jag slipper tårarna när vi skall skiljas åt. Visserligen kommer en eventuell flytt inte att ske långt bort och jag kommer att fortsätta jobba på samma ställe, men tillsvidare står allt nedisat. Näe, de facto har jag ingen jäkla aning om hur eller var jag skall hitta en kompis åt mig. 
Jag återgår till början: var hittade du dina kompisar? Känner du igen dig i min situation?

torsdag 13 mars 2014

My life is like a Britney Spears CD

Alunperin olin ajatellut laittaa postauksen otsikoksi "perkeleen peetee", mutten sitten hetken harkinnan jälkeen viitsinytkään käyttää voimasanoja heti ensikättelyssä ja otsikossa; mitä jos joku alaikäinen tai muu joka ei vielä osaa kiroilla lukisi tämän ja oppisi kauttani kiroilemaan? Häpeäisin. Syvästi. Pitäydytään siis Britneyssä.


Apua, tukka näyttää punertavalta enkä ole lainkaan itseni näköinen! Illalla olikin vuorossa värjäävä hiusnaamio, sekä kuoriva kasvonaamio..
Syy PT:n, eli peeteen tai personal trainerin, haukkumiseen on se, että tajusin tänään salilla mikä vaikutus tällä minuun on: kun pitää kirjaa saliohjelman suorituksista ja kirjaa jokaikisen sarjan painot ja mahdolliset "en jaksanutkaan puristaa sitä viimeistä, vaan tyydyin 8 toiston sijasta 6:een"-kommentit viereen, ei fuskailua tule harrastettua. Ennen, kun siis vielä hilluin salilla ja noudatin vanhaa ohjelmaa "sinnepäin" tuli liikkeitä usein jätettyä välistä, koska ne eivät yksinkertaisesti enää kiinnostaneet: otti pattiin koko salilla käynti, en saanut kunnolla hikeä ylle enkä löytäyt mistään motivaatiota tehdä loppuun asti ja seurailla ajan kulua seinäkellosta ja miettiä mitä kaikkia hommia kotona odottikaan rästissä.. Nyt ovat ajat muuttuneet: ohjelmaa noudatetaan kuuliaisesti, toistot tehdään parhaan mukaan loppuun asti, eikä mitään jätetä välistä koska ei huvita. Hassuinta tässä on se, ettei PT edes ole mukanani salilla, vaan hoidan saleilun itsekseni ja raportoin hänelle kuinka treeni kulkee (tässä kohtaa muistankin, etten ole vielä muistanut laittaa N:lle viestiä treenini kulusta - paitsi sunnuntaina kun hehkutin reilua 11 km juoksulenkkiä :'D). Sluibailu olisi siis täysin mahdollista, eikä kukaan muu kui minä saisi koskaan tietää, että selailin MeNaiset-lehteä tai katsellut Australian MasterChefiä kuntopyörällä vastuksella 0 hiljaa sunnuntaipyöräillen lihasten pumppaamisen sijaan. Tänään kun aurinko vielä kaiken kukkuraksi paistoi kirkkaalta taivaalta mietin kyllä, mikä hitto saa ihmisen tottelemaan koiranpennun lailla toista ihmistä - tai kuten minun tapauksessani toisen ihmisen noudattamaa paperille kirjattuja ohjeita - ja paahtamaan salilla niin, että lihakset tärisevät, ähkinä on kovempaa kuin pahemmassakin aikuisten videossa ja huominen lihaskipu taattua? Kehitys - se on se kehitys. Minä TAHDON kehittyä. Minä TAHDON lihaksikkaamman, vahvemman kehon ja olen päättänyt, että minä sellaisen myös saan. Ja koska unelmakroppaa ei voi rahalla ostaa ja tienata sohvalla maaten, on se ansaittava kovalla työllä. Työn teen täysin itseni takia, mutta olenpa myös ainoa, joka siitä saa nauttia. Nojoo, epäilen että poikaystävä pistää pahakseen, jos voi saada tuulenpuuskasta kaatuvan tytönheitukan sijaan vierelleen terveen näköisen, hieman lihaksikkaamman naisen. Miksikään skrodeksi kuulantyöntäjäksi en ole alkamassa, mutta terveen näköinen kroppa on haaveissa.

Tätä tarkoitin sillä kun fyssari sanoi, ettei mulla ole ryhtiä lainkaan: katsokaa tuota notkoselkää ja kvasiorkor-vatsaa!

..kun vertailuksi suoristan selkää ja nostan lantion eteen ylös: tadaa! Ja kasvoilla kiiltää kasvonaamio

Ja ehtii sitä salin lomassa tehdä muutakin: kalenterista löytyy 2 pakollista vapaapäivää, jolloin ainoastaan kävely on sallittua (nojoo, myönnän että käyn silloinkin reippailla kävelyillä, koska en yksinkertaisesti kestä lompisimista ja alan kaiken kukkuraksi palelemaan herkästi, eli vauhtia on pidettävä yllä jotten muutu jääkalikaksi..), salipäiviä 3 ja lenkkipäiviä 1-2. Tänäänkin ehdin - kiitos lyhennetyn työpäivän - salin jälkeen jopa kävelylle nauttimaan auringosta, ennenkuin oli aika suunnata kotiin rästihommia, kuten tiskejä ja pyykkejä, hoitamaan. Hyvä minä.

Mitäs muita kuulumisia.. Heijoo! Uskokaa tai älkää niin tämä tyttö, joka syö samanlaista aamupalaa jopa puolen vuoden ajan koska nauttii siitä niin paljon, on keksinyt kaurapuurolle haastajan: täysjyvämannapuuron! Oih ja voi kuulkaas, resepti on helppo ja nautinto taattu: liedelle kattilaan 3 dl maito/vesi-seosta (esim. 50/50) ja ripaus suolaa. Kiehautetaan, vispataan joukkoon 2/3 dl täysjyvämannasuurimoita sekä 1 rkl chiasiemeniä. Takaisin levylle ja annetaan kiehua pari minuuttia ja lopuksi annetaan seistä pari minuuttia vetäytymässä. Joukkoon pakkasesta mansikoita ja mangopaloja, mahdollisesti pari rkl raejuustoa sekä 1 rkl auringonkukansiemeniä ja eikun lusikoimaan. Pitää nälkää hyvin lounaaseen asti ja maistuu NIIIIIIIN hyvälle! Malmgårdin kaurahiutaleita ei voita mikään, mutta kyllä tämä on hyvää ja tuo mukavaa vaihtelua ainaiselle perus-kaurikselle.
Vinkin puuroon sain Lunnin blogista. Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan blogista m.m. uunipuuron, sekä leipomusten ohjeet mutta varoituksen sanana: kuola valuu takuuvarmasti kuvia katsellessa ;)

Täydellisen aamiaisen luojat: yum!
Aiai, huomenna koittaa taas perjantai ja sen myötä viikonloppu, joksi ei sen kummempia suunnitelmia ole. Saa nähdä mitä kesä, lämpö ja kärpäset tuovat mukanaan, mutta olen viime aikoina todennut nauttivani perus-kaurapuuro-arjesta, johon kuuluu hitaat aamiaiset, lenkkeilyt, kaupassakäynnit, rempan suunnittelut ja kahvittelut. Nauretaan T:n kanssa usein, että ollaan kuin mikäkin eläkeläispariskunta kun käydään viikonloppuisinkin muiden painuessa baariin tyytyväisinä nukkumaan jo ennen puolta yötä ja herätään juomaan kahvia ja ratkomaan ristisanoja ;D

Ja hei, pitäisiköhän avata tässä kohtaa mihin ihmeeseen tuo Britney Spearsin cd-levy viittaa? Noh, saliohjelman ja OT:n ohjeiden kuuliainen noudattaminen muistuttaa kovin "I´m a slave 4 you"-biisiä ja tuo "ollakko eläkeläinen vaiko ei"-ajattelu taasen "Not a Girl, not yet a Woman"-biisiä. Selvää kuin vesi, eikö? ;)

Ursprungligen hade jag tänkt skriva "fucking you PT, I´m going to wonderland" som rubrik för detta inlägg, men ändrade mig och höll mig till Britney; tänk om någon som inte känner till svordomar skulle lära sig svära p.g.a. min blogg? No way. Något ansvar måste jag väl också bära?
Orsaken till att jag ville skälla på min PT är denna: jag  insåg igår kväll/idag på gymmet att PT:n har en enorm (positiv) inverkan på mig och min träning: fan anamma jag täcks ju inte skippa en enda rörelse längre som jag tidigare gjort; vadå intresserade jag mig inte för någon rörelse lät jag helt enkelt bli att göra den. Nu bokför jag VAREVIGA en rörelse, vikt samt "jag försökte mitt bästa men orkade bara 7 press trots att det stod 8 på programmet.."-förklaringar och följer mitt program till punkt och pricka. Det kommer inte ens på tals att jag skulle låta bli att göra någon rörelse för att jag inte ids. Enda orsaken till att jag kunde/kan skippa en rörelse är om jag är rädd att min teknik ännu inte räcker till och för i stället en enklare version och tränar samma musklegrupp i allafall. Babysteps, ni vet? Det knasiga är att INGEN skulle få veta ifall jag fullständigt sket i programmet och satt på en motionscykel hela kvällarna, utan att trampa (vadå vem vill bli svettig?) och tittade på Australian MasterChef? INGEN i och med att jag tränar för mig själv och rapporterar enbart åt PT:n hur träningen löper. Vad i hela fridens namn får mig då att följa instruktioner som finns nedplitade på ett PAPPER, trots att jag har en fri (och ganska egen) vilja? Det att jag VILL. Jag VILL få en starkare kropp. Jag vill se FRISKARE UT och må bra i en kropp som ser frisk - inte tanig och benig ut. DÄRFÖR följer jag blåögt papperslappen, går till gymmet fastän solen lyser och satsar i stället på att njuta av solen direkt efter gymmet, vilar på vilodagarna och springer då det står "lenkki" på programmet. Jag gör detta för mig själv och jag är den, som kommer att få njuta av slutresultatet och det är DÄRFÖR som jag håller på så här; för min egen skull. Ja, knappast har T heller något emot att ha en tjej som ser friskare och starkare ut vid sin sida, än en som blåser omkull när vinden vänder ;D
Ja, vad mer? Jo, tro eller ej men tjejen som enkelt i ett halvt år kan äta exakt likadant morgonmål (bara för att det är så gott) har hittat en utmanare åt havregrynsgröten: fullkornsmannagrynsgröt! Receptet är enkelt och njutningen garanterad: koka upp 3 dl mjölk-vatten-blandning och en nypa salt, vispa i 2/3 dl fullkornsmannagryn samt 1 msk chiafrön och ställ tillbaks på plattan för att koka ett par minuter. Låt gröten dra ett tag och toppa med frusna jordgubbar, mangokuber, 1 msk solrosfrön samt eventuellt litet grynost. O-M-G så gott! Och mätt hålls man också fram till lunch. Yum! Testa! Ingenting slår Malmgårds eko-havregryn, men en bra utmanare är funnen ;)
Avslutningsvis: vadå mitt liv är som en Britney-skiva?
Temasången för mitt slavaktiva följande av PT:s order är garanterat "Iḿ a slave 4 you" och mitt (snarare VÅRT) totalt pensionärsaktiga "gå och lägga sig före midnatt även under helgen, njuta av långsamma frukostar och korsord, kaffe, frisk luft och inredningsplanering"-beteende följer tonerna av "Not a Girl, not yet a Woman" då jag ännu inte är säker på om jag faktiskt REDAN lugnat ned mig eller om solen, sommarvärmen och bina skall få min hastighetsmätare att ställas om ;)

torsdag 6 mars 2014

..because I'm happy

Heippahei! Mitä kuuluu?

Oman elämäni Batman by Zoe Karssen
Bloggailutahtini on viime aikoina hidastunut entisestään ja huomaan miten postaustahti hidastui liki heti kun T asteli elämääni ja aloin hänen Facebookvaimokseen. Toisaalta muutto Porvooseen, säännölliset työajat sekä suht. runsas ja aikaavievä urheiluharrastus tuntuu syövän kaiken aikani ja kun noiden lisäksi pitäisi vielä ehtiä pyykätä, tiskata, siivota ja nukkuakin, tuntuu aika yksinkertaisesti loppuvan kesken. Toisaalta voi myös olla, että olen vihdoin (!) tajunnut, ettei postauksia kannata vääntää joka päivä ja pahvinmaku suussa "keksiä" kirjoittamista. Nykyään postaan silloin kun jokin mielestäni julkaisun arvoinen aihe pompsahtaa mieleen. Blogi toimi ennen päiväkirjana, mutta myös yhtenä parhaista ystävistäni, jolle kävin kertomassa tunteistani ja ajatuksistani kun olin yksinäien; aina kun ei sitä oikeata ystävää ollut saatavilla tai lähettyvillä. Elämäni tuntuu nykyään liki "täydeltä" (kuulostaisi paremmalta käyttää englannin complete-sanaa, mutta yritetäänpäs pysytellä yhdessä kielessä) ja palaset tuntuvat tippuneen paikalleen: on perhe, on ystäviä, on poikaystävä, on hyvä työpaikka, kaunis koti ja selkäongelmaan tuntuu vihdoin löytyneen syy ja siihen etsitään nyt kuumeisesti ratkaisua. Asenteeni elämään tuntuu jotenkin muuttunen todella paljon kuluneen puolen vuoden aikana ja huomaan, miten olen alkanut arvostamaan omaa terveyttäni yhä enemmän. Enää kroppa ei ole pelkkä piinattava osa, vaan pikemminkin arvostettava osa minua, eikä sitä sovi kohdella kaltoin, vaan sitä on kohdeltava hyvin ja nätisti.

Mitkä silmäpussit? Silmänympärysvoide ei ehkä ois pahitteksi.. Suosituksia?
Tästä päästään aasinsiltaa pitkin kahteen tällä hetkellä kovasti hehkuttamisen arvoiseen uutiseen:

a) ravintola Pokhara Porvoon keskustassa: jumalaisen hyvää nepalilaista ruokaa, ihastuttava kokki ja tarjoilija sekä hyvä ja nopsa palvelu, hinta-laatu-suhteeltaan hyvä ja vain kivenheiton päässä kotoani. Kyllä - tänne eksyn pian uudestaan! ;)

b) PT. Noniin, vihdoin minultakin löytyy tälläinen. Palkkasin entisen luokkatoverini tsekkaamaan tekniikkani salilla, sekä urheilumääräni ja teki minulle sotasuunnitelman. Saliohjelma muuttui kerta heitolla ja noudatan nykyään 3-jakoista ohjelmaa jossa teen 4 sarjaa jokaista ja pyrin lisäämään painoja jokaisella sarjalla, lenkkeilen maks. 2 kertaa viikossa ja pidän mielellään 2 lepopäivää, jotta ehdin palautua. Lepopäivinä saan käydä hissukseen kävelemässä, mutta niistä täytyy pitää kiinni. Uuden ohjelman saatuani huomasin huokaavani helpotuksesta: onpa turvallinen olo kun joku tuntuu valvovan treenaamistani. Myönnän, että treenaamiseni viime aikoina muuttui aikamoiseksi vastentahtoiseksi puurtamiseksi ja pakkopullaksi ja harrastin sitä (osittain) pakosta - en hyvän olon saavuttamiseksi. Nyt kun saan ihan "luvalla" höllätä pari kertaa tuntuu salille meno paljon kivemmalta ja aikaa tuntuu vihdoin löytyvän muuhunkin kuin pelkkään salille iltaisin pyörimiseen. Tuloksia pyrin pikkuhiljaa saavuttamaan hyvää tekniikkaa noudattaen ja tavoitteinani ovat siis vahvempi keskivartalo, parempi kehonhallinta ja pyöreämmät muodot.

c) puhelinlankaponnarit 3kpl puhelinlangan näköisiä ponnareita hintaan 5,90e. Eivät tapa tai katko hiuksia, ovat toki hölmön näköisiä mutta saavat hiirenhäntäponnarinkin runsaamman näköisiksi ja mahdollistavat ponnaripäivät astetta useammin (mikäli sattuu olemaan huono tukkapäivä useammin siis..)




Tänään ohjelmassa lukee sali, mutta koska heräsin äly-aikaisin aamulla ja olo on nuutunut ja tiedän, etten jaksaa painaa sata lasissa salilla, siirrän saleilun huomiseksi ja lähden kävelylle. Selkä on edelleen väsynyt maanantaisen maastavedon jälkeen ja aion antaa lihasten nyt levätä ja palautua liikkumalla kävellen - juosta ehdin viikonloppunakin!

Mitä siellä puolen ruutua kuuluu? 



Hej guys - läget?
Jestas så långa bloggpauserna på sistone har blivit; jag har helt enkelt inte tid längre! Förr - speciellt innan jag flyttade till Borgå - fyllde bloggen ett tomrum inom mig, då jag inte hade någon att anförtro mig åt och vägrade gråta över att jag kände mig ensam åt dem som satt här i hemmatrakterna. Speciellt efter att T stegade in i mitt liv känns mitt liv liksom komplett: jag har familj, vänner, en pojkvän, bra arbetsplats som jag trivs på, samt hälsan (så gott som i behåll - lösningen till mina ryggproblem verkar småningom hittas, liksom också lösningar till dem!). Mitt enda problem är tiden, som inte verkar räcka till då jag utöver de tidigare nämnda skall hinna med vardagliga sysslor som disk, byk och sova. Suck. Eller så prioriterar jag helt enkelt annorlunda än tidigare?
Whatever vill jag nu (på tal om träden) berätta om två grejer som förgyller mitt liv:
a) restaurang Pokhara i Borgå centrum: underbar nepalesisk mat, otroligt hjärtlig, god och snabb service samt valuta för pengarna. Åjah - skulle jag täckas, skulle jag slicka av tallriken hos dem bara för att få i mig även de sista dropparna av såserna ;)
b) PT. Yep, nu har ÄVEN jag en egen PT. Förra veckan hade vi en första träff med min f.d. klasskamrat som skolat sig till PT. Hon fixade ett nytt träningsprogram åt mig, samt kollade igenom min teknik. Nu tränar jag 3 ggr i veckan på gymmet, springer max 2 ggr samt skall sträva till 2 vilodagar. Det känns så otroligt skönt och liksom avkopplande att en utomstående håller i trådarna för mitt tränande och både piskar på, men också påminner och "ger lov till" vila. Mitt mål är nu en starkare "mellankropp", bättre hållning och rundare former.
c) telefonsladdshårsnoddar. Hårsoddar som ser ut som en gammaldags telefonsladd, skadar inte håret, får även den tunnaste råttsvans-ponnysvansen att se tjockare ut och tillåter en ponnysvans-dag oftare än hittills (ifall man råkar vakna med bad hair-day är ponnysvans ofta lösningen..)
Idag står det "gym" på schemat, men eftersom jag vaknade löjligt tidigt och känner mig aningen hängig och vet att jag inte kan ge gärdet till max. på gymmet tänker jag gå ut och promenera i stället. Ryggen är fortfarande trött efter måndagens MaVe, liksom också benen, varför jag tänker unna dem en rask promenad framom jogging, vilket min PT sa är allt annat än avkopplande för benmusklerna, trots att man joggar lugnt Woops.. Tydligen kan även en gammal hund lära sig sitta ;)
Hur mås det på andra sidan rutan?