tisdag 29 april 2014

"When life gives you lemons .. hey just be glad it isn't herpes."

Jukranpujut pojut ja kaverit, huomenna on jo vappuaatto ja näillä näkymin viimeinen viikko, joka on vajaa eikä pitkiin aikoihin ole tiedossa arkipyhiä. Nauttikaamme siis nyt tästä viimeisestä täysin rinnoin!


Rinnoista puheen ollen olen nyt käynyt kaksi kertaa tällä viikolla treenaamassa Janin kanssa Fustraa ja voi moriens: lapoja särki kuin viimeistä päivää ja molemmat pitkät selkälihakset kuumottivat minua koko päivän, enkä millään olisi halunnut lähteä tänään harjoittelemaan - varsinkaan kun olin tässä kunnossa eilisen "käydään nyt vain lyhyesti läpi liikkeet, joita teet kotona 3-4 kertaa viikossa". Huoh ja hapotus.

Näin jälkikäteen voin todeta olevani TODELLA tyytyväinen, että lähdin: kyllähän se treeni sujuikin! Aloitettiin taas crossarilla ja tehtiin voimaliikkeitä, joista eritoten kepin kanssa käännökset (keppi olkapäiden kohdalla, käännetään katse ja pää edessä kroppaa puolelta toiselle) tuottavat minulle aikamoista tuskaa: silmien edessä mustenee ja heikottaa vaikkei liike ole edes laaja. Luotan kuitenkin Janiin tässä täysillä ja kerron toki, että nyt mustenee, mutta teen käsk.. ohjeiden mukaisesti suoritukset loppuun asti.

Katsottiin tänään - sillä ehdolla, että teen vatsaliikkeet kotona - juoksutekniikkaani ja hahaa, mitkä mojovat naurut sain itsekin sivupeilistä itseäni tiiraillessa: olkapäät nätissä etukumarassa ja jalat kuin sammakolla ovat oiva vertauskuva ;) En siis yksinkertaisesti suorista jalkojani KERTAAKAAN koko askelluksen aikana, eikä se edes olisi mahdollista koska yläkroppani painaa etukumarassa kuin maata nuuskiva koira. Jostain se on lähdettävä liikkeelle ja minun lähtökohtani on näköjään aika eläimellinen :'D



Huh, sori huono huumori Viime aikoina olen kasvattanut mitä huonoimpia läppiä, koska vastoinkäymisiä tuntuu olleen niin paljon, että tilanne vaatii huumoria, jotta näistä selvitään.

Aloitetaanko vaikka laskuista? Niitä minulle on kertynyt erinäisistä syistä tällä hetkellä niin paljon, etten edes kehtaa kuiskata loppusummaa ääneen. On koiraa, koiravakuutusta (suosituksia tästä kellään?), silmälaseja, vuokraa, fysioterapiaa.. Päivittäisten ruokakulujen lisäksi siis. Tekisi mieli paiskata kaikki laskut jorpakkoon, koska hoidettuani kaikki nämä tiedän, ettei suurempia reissuja tai menoja tule kesän aikana olemaan. Olen toisaalta yrittänyt edes hetkittäin nähdä tilanteen yli ja tulevaisuuteen: suurin osa laskuista ovat sellaisia, jotka eivät tule toistumaan. Koiran hankintahinta on melkoinen summa, jonka maksan vain kerran. Päätin hankkia myös vakuutuksen, jotta mahdolliset eläinlääkärikulut saadaan pidettyä edes suht. hallinnassa, eikä hervottomia ylläribonuksia - pakollisten rokotusten ja ruokakulujen lisäksi - tulisi nyt ihan lähiaikoina. Kelan takaisin vaatima opintolisä on myös kertaluontoinen maksu, jota en koskaan enää joudu maksamaan (ellen nyt hairahdu opiskelemaan jälleen..) mutta joka tuntuu hemmetin isolta menoerältä - eritoten saatuani laskun Fustrasta - huh! Fysioterapiasta taas en tingi missään nimessä, koska pidän sitä investointina tulevaisuuteeni: pistetään kroppa nyt kerralla kuntoon ja ylläpidän Janin oppeja sitten parhaani mukaan kunhan saadaan hyvä perustaso ja lähtökohta nyt rakennettua. Toki Fustrassa voi "joutua käymään" joskus muistuttelemassa itseään hyvästä ryhdistä, mutta olen sitä mieltä, että maksan mieluummin vaikka pari sataa kerran vuodessa siitä, että joku ohjaa minua henkilökohtaisesti parin viikon/kuukauden ajan säännöllisesti ja mahdollistaa sen, että voin liikkua itsekseni vuoden ympäri, kuin että maksan 60€ kuukaudessa salille, jossa kukaan ei valvo treenaamistani ja vedän itseni pahimmassa tapauksessa niin jumiin, etten enää pääse liikkumaan (eli tämänhetkiseen tilanteeseeni). No thanks.



Kevät on jännää aikaa: samalla kun valo ja lämpö tuntuvat hyviltä ja niistä pitäisi nauttia, tuntuvat ihmiset stressaantuvan aivan mielettömästi: on vuosikokouksia, terassin rakentamista, ikkunoiden pesua, kesäkunnon saavuttamista, väsymystä, allergiaoireita, auton katsastuksia.. you name it! Koitetaan kaikki nähdä jotain hyvää jokaisessa päivässä ja nauttia keväästä - kyllä niitä rästihommia kerkiää tehdä sitten kesälläkin! :)

Milläs tapaa sinä ylläpidät jaksamista (tai huonoa huumoria) kun elämä tuntuu syöttävän sinulle sitruunoita? :)

Conssit ehdin onneksi ostaa, ennen laskurykelmän ilmaantumista. Olisivat muuten saattaneet jäädä ostamatta :D

Tjenatjabbahalåå och wohoo - endast en dag jobb återstår denna vecka (tjohoo för den som skall till fysiatern på fredag..)!
Jag har nu haft två träffar med mina Fustra-tränare/fysioterapeut Jani denna vecka och jag säger det bara: huh, pust och suck - såhär tungt har det inte varit att träna på åratal! Gissa bara hur nedvärderande det känns att stå och dallra som ett asplöv med 2kg hantlar i händerna, då man hittills bosatt upp sitt ego med åtminstone 6kg då man gör vipunosto? Med rätt teknik i behåll behövs inga stora vikter; effekten är enorm ändå!
Idag kollade vi igenom min springteknik som avslutning på träffen och ghahaa, en sån stil: jag ser ut som en kombination av en hund som nosar i marken (framåtlutad med axlarna nere) och groda (med böjda ben). Utgångspunkten är inte fager, men Jani påstod att det nog skall fixa sig, bara jag får höften mer rörlig och "lonkankoukistajat" uppmjukade.
Har ni för resten märkt hur folk verkar bli stressade när våren kommer? Plötsligt är det dags för årsmöten, besiktning av bilen, remonter, terassbyggen, räkningar.. Jag har på sistone fått odla allt sämre humor för att klara av att se ens NÅGOT positivt och lyckas skratta varje dag, då jag dag efter dag får den ena räkningen efter den andra stoppad i postlådan: FPA kräver tillbaks studiestöd, hundförsäkringen är dyrare än tänkt, hunden själv, glasögon, hyra.. Gooooood! När skall räkningarna ta slut!? Å andra sidan har jag nu bara försökt tänka att största delen av räkningarna är enastående och återkommer ALDRIG mer. Fattar bara inte varför de alla skall komma just nu.. Efter att ha betalat alla kan jag bara konstatera bye-bye resor och roivande i sommar och hello hemmalivet. Näe, jag tänker inte bli trist och sitta hemma, men visst kommer jag att få fundera och överväga över ALLA större investeringar. 
Hur håller ni humöret uppe, då allt börjar tryta?

söndag 27 april 2014

What´s up, still standing? Pienin askelin, hissunkissun opetellaan uusi juoksuasento ja valmistaudutaan uutta perheenjäsentä varten..

Tiedättekö, mikä naisena olemisessa on parasta? Se että olemme kauniimpia kuin nuo toista sukupuolta edustavat? No senhän nyt on päivänselvää :D Toki sekin on kivaa, mutta tällä hetkellä mielessäni oli se, että saamme muuttaa mieltämme - ihan koska vaan!

Oloni ja mieleni vaihtelevat päivästä toiseen, samoin selän, niskan ja pään meno ja olo. Tai ehkä pitäisi sanoa toisin päin? Fyysinen vointini ja oloni ovat tällä hetkellä se, joka määrittelee mikä fiilikseni on. Niska ei ole yhtä juntturassa enää *kopkop* ainakaan kokonaista päivää, vaan se jumiutuu yleensä iltaa kohden. Samoin huomaan, jos olen tehnyt tavallista enemmän Fustra-ohjaajan näyttämiä lapoja aktivoivia liikkeitä, istunut pitkään töissä (eritoten puhelin kädessä) tai juossut pitkään: tuolloin kroppa menee jumiin kuin Nalle Puh hunajaa kaivellessaan puusta, eikä mikään muu kuin lihasrelaksantit ja lepo auta. Kun pahimman jumitilan saa pois, tekee hyvää lähteä edes pienelle kävelylle, jotta veri pääsee virtaamaan jälleen. Kivalta se kävely ei tunnu, mutta koska tiedän sen helpottavan oloa edes hiukan, pakotan itseni eteenpäin.


Kävin alkuviikosta näöntarkastuksessa, sekä loppuviikosta audiogrammassa, eli tarkastuttamassa kuuloni. Näössä havaittiin taittovirhe oikeassa silmässä, mikä saatttaa selittää ainakin osittain näköhäiriöni. Tilasin jo uudet silmälasit ja odotan niitä nyt innolla saapuvaksi (kahden viikon tilausajalla tosin..). Kuulossani ei ole mitään vikaa - varsinkaan kun kollega huuhtoi ne perjantain kunniaksi ja poisti aikamoisen vahatupon korvastani. 

Niinä hetkinä kun mikään paikka ei kolota, tunnen itseni jo normaaliksi ja meinaan tirauttaa kyyneleen tai pari. Noina hetkinä olen täynnä virtaa - vanha oma itseni - ja saatan - kuten perjantaina - pinkaista 3 viikon tauon jälkeen 10 km juoksulenkin ja tuntea, miten elämä maistuu hyvältä. Hetket ovat toistaiseksi olleet lyhyitä, mutta arvostan niitä kuin Nipsu kultakolikkoa. PALJON.


Sitten taas niinä hetkinä, kun niska vetää jumiin, nieleminen etoo ja päässä humisee kuin lintutornissa, tekee mieli vain mennä maata, pistää silmät kiinni ja herätä seuraavana päivänä. Eilinen lauantai meni voinnin takia aika penkin alle, koska yläkroppani oli niin jumissa kiitos edellisen päivän pitkän lenkin, jonka aikana pyrin panostamaan täysillä hyvään, ryhdikkääseen juoksuasentoon, pitämään hartiat alhaalla, lavat takana ja rinnan auki. Koska olen monta vuotta ja kilometriä juossut väärässä, etukumarassa asennossa, tulee uuden asennon omaksuminen viemään paljon aikaa ja voimia, mutta olen valmistautunut siihen: kunhan juoksuharrastus voi jatkua, teen mitä vain.



Muita iloisia uutisia: en olekaan täällä blogin puolella ehtinyt kertoa, että meille on tulossa perheenlisäystä: ensi viikolla meille muuttaa 8 viikkoinen musta labradorinnoutajatyttö. Koirasta olen haaveillut niin pitkään kuin muistan, mutta elämäntilanteeni ei ole sallinut sellaisen hankkimista. Riekuttuani pari kesää voin todeta rauhoittuneeni aika lailla, enkä koe tänä päivänä minkäänlaista halua lähteä ulos baanalle, vaan kökötän mielihyvin viikonloppuillatkin kotosalla TV:tä tai leffoja katsellen, ruokaa ja viinilasillista tai siideriä nautiskellen sekä miehen kanssa hengaten. Toki kesä herättää menohaluja, mutta baarikärpäseksi minusta ei enää taida olla. Kroppani ei kestä alkoholia onnettomuuksieni jälkeen, enkä sitä koe tarvitsevani (siinä määrin kuin sitä baarissa tulee kipattua - kotosalla ja juhlissa tykkään toki edelleen siemailla yhden jos toisenkin ;)) yhtä paljon kuin ennen. Viime aikojen tapahtumat ovat myös pistäneet minut miettimään, mitä elämältäni muutenkin haluan - m.m. urheilun suhteen. Olen päättänyt rauhoittua ja downgradeata, mutta toki jatkaa urheilua edelleen, koska se antaa minulle niin paljon. Hurjan pakkopullan ja suorittamisen sijaan aion (yrittää) keskittyä kuuntelemaan kroppaa, liikkumaan ulkosalla enemmän, sekä siirtyä enemmän lihaksia ylläpitävään, kuin kasvattavaan treeniin. Olen todennut olevani suht. tyytyväinen itseeni tälläisenä - kunhan opettelen uuden, paremman ryhdin, enkä tarvitse tai halua isoja lihaksia enkä liioin ole valmis tekemään niin paljon töitä kuin niiden saavuttaminen vaatisi, eikä terveyteni tunnu kestävän sitä. Koiranpennun tulon myötä, en muutoin ehtisikään käymään salilla yhtä pitkään ja usein, kuin mitä treeniohjelmani vaatisi. Sain uuden ohjelman, jossa käyn kahdesti viikossa salilla treenaamassa koko kropan, sekä teen kerran viikossa lihaskuntoa kotona. Salilla menee - jos teen todella rivakkaan tahtiin liikkeet - tällä hetkellä 1,5h (!) enkä todellakaan voi kuvitella jättäväni pentua yksikseen niin pitkäksi aikaa, jos se ensin on odotellut minua koko päivän. Parin kokeilukerran jälkeen voi myös todeta olevani AIVAN naatti koko kropan treenin jälkeen. Maastavetoja, kyykkyjä, yhden jalan kyykkyjä, hauiskääntöjä.. You name it. Vaikka koitan kuinka tankata sekä ennen että jälkeen treenin ja levätä, en vain palaudu kunnolla, vaan olen kuin puulla päähän lyöty monta päivää ja äksyilen energian puutteen johtuen kuin ampiainen. Vaikka treeni itsessään tuntuu hyvältä, en ole valmis uhraamaan paria seuraavaa päivää, niin paljoa aikaa itse treenin suorittamiseen (ainakaan jos pentu joutuu olemaan yksin koko sen ajan) enkä liioin uhraamaan ihmissuhteitani äksyilyn takia. Hell no! Onneksi voi ja saa itse valita, kuinka, koska ja missä treenaa ja miten - ainakin melkein! Treenin on tarkoitus olla kivaa (useimmiten), tuntua hyvältä (useimmiten), sekä tuottaa hyvää oloa. Se miten kukin tuon saavuttaa, on oma asiansa ja yksilöllistä, eikä keskenään pidä vertailla. Huh, montako vuotta tämän tajuamiseen meni/menee..?

Sellaista tällä hetkellä. Mitäs teille? :)

Heilahti hieman, mutta tuo vasemmanpuoleinen on meidän riiviö ;)
Vetni vad som är det bästa med att vara kvinna? Att vi är snyggare än männen är en självklarhet, men det var inte det jag tänkte på, utan på att vi har all rätt att ändra åsikt när och hur som helst - för att vi är kvinnor.
Mitt mående och därmed humör varierar ganska starkt från dag till dag: de stunder då nacken och ryggen inte känns styva som trä, känner jag mig som mitt sanna jag: pigg och energisk, redo för en språngmarsch på 10 km (som på fredag) och glad och hurtig. De stunder då jag knappt kan svänga å huvudet eller svälja utan att kvälja, vill jag bara lägga mig ned och gråta mig till sömns - som igår på lördag, då jag hade "dagen-efter-10-km-jogging-efter-3-veckor-paus"-fiilis. Blörgh. Orsaken till att jag mådde så pyton igår är troligen det att jag under hela 10 km strävade till en så bra hållning som möjligt med axlarna nere, skuldrorna nedåt-bakåt dragna och huvudet stolt överst. Efter att i flera års tid sprungit framåtlutad likt en potatissäck kommer det nog att dröja ett tag innan jag lär mig "springa igen", men jag är redo att offra tid och energi på det, bara jag får och kan fortsätta springa.
Vidare tankar om träning, så har jag bestämt mig för att downgradea en aning: jag tänker absolut fortsätta träna och motionera, men mer satsa på att upprätthålla den muskelmassa jag har, lyssna på kroppen och träna utomhus. En orsak till denna förändring är visst senaste tidens hälsoproblem och fakta att jag helt enkelt inte är kapabel att satsa så mycket som krävs för att få bulliga muskler, att jag insett att jag inte ens vill ha sådana ifall det skall kosta hälsan på mig, samt att vi ska få tillökning i familjen: en liten labradortik är påväg att flytta in nästa vecka! Spännande tider alltså..
Hur är det med er där ute då? :)

Koiranomistajahan ei voi olla, ellei omista koiranpissatustakkia, eikö? ;)

måndag 21 april 2014

From Hero to Zero: nyt opetellaan seisomaan

Pian alkavat pääsiäispyhät lähennellä loppuaan ja arki ja aherrus koittaa. On aika kertoa ja katsastaa, mikä selän ja niskan, sekä päänupin tila on lääkärillä käynnin, viikon sairasloman sekä fysioterapeutilla käynnin jälkeen on: kohtalainen.

Viime viikko tosiaan alkoi koko niskan, selän ja rinnan paikallispuudutuksella, lihasfaskioiden mukiloinnilla, sekä hiljaisella käyskentelyllä. Pää oli ajoittain kuin humiseva harju ja viihdyin paljon rauhallisesti ja hiljaa hiippaillen, venyytellen, sekä nukkuen. Kyllä: minä, joka normaalisti käyn kuin Duracell-pupu suostuin vihdoin antautumaan väsymykselle ja ummistin silmäni ja pistin pään tyynyyn surutta aina kun siltä tuntui. Vastapainoksi koitin heilutella käsiä, aktivoida ja mobilisoida niska-hartiaseutua, sekä juoda riittävästi vettä ja syödä mahdollisimman puhtaasti, sekä olla stressaamatta. Päivä päivältä kipu alkoi helpottaa ja liike tuntua paremmalta, mutta vastapainoksi kärsin vähän väliä yht-äkkisistä pahoinvointikohtauksista, jotka saivat koko maailman pyörimään ja silmissä mustenemaan. Örgh. Kuin krapulaa ilman viinaa.

Kiirastorstaina pääsin fysioterapeutin vastaanotolle ja sain tuomioni: ryhtisi on järkyttävä. Seisoessani peilin edessä, näin sen itsekin, mutta sain samalla selityksen vioilleni: etureidet ovat niin jumissa, etten saa jalkoja suoristettua, mikä johtaa siiten, että selkä on jännittynyt kokoajan. Tämä taas johtaa siihen, että yläkroppani on kumarassa ja olkapäät edessä, joka osittain johtuu myös siitä, että rintalihakseni ovat niin jumissa, että saa hartioita vedettyä taakse. Lapojen välissä ei ole minkäänlaisia lihaksia, jotka tukisivat selkää ja mahdollistaisi hartioiden oikeaa asentoa. Mitä vielä? Jotakin varmasti unohtui, mutta tuossa nyt ne tärkeimmät. "Älä nyt masennu, vaikka mä sanon että kaikki sussa on huonoa. Ei sulla sentään oo länkisääriä", äijä totesi lohduttaakseen alaspäin vetäytyneitä suupieliäni. "Noh, ei mun kropassani kovin paljon hyvää tällä hetkellä ole - kyllä mä sen tiedän" tokaisin takaisin ja huokaisin samaan hengenvetoon, etten tahtoisi olla näin huonossa kunnossa jo näin nuorena - 24-vuotiaana!

Fyssarini on erikoistunut Fustraan (lyhyesti ja ytimekkäästi: n.s. keppijumppaa oman kehon painoa vastuksena käyttäen, perustuu syvien lihaksien kehittämiseen ja oikeaan tekniikkaan) ja teetti minulla tilannettani kartoittaakseen paria lämmittelyliikettä. Pah, sanon minä. Hikikarpalot puskivat otsaltani, kyyneleet valuivat, puuskutin kuin ryhävalas rannalla ja tunsin, miten pyörtyminen kävi lähellä monta kertaa. Tsemppasin silti urheasti ja luotin treenaajaani; jos Suomen huippu-urheilijat treenaavat hänen opastuksellaan ja luottavat häneen, uskallan minäkin. Pakkohan se on! N tunnin "kevyen pikkujumpan" jälkeen fyssari totesi, että minusta kyllä saataisiin ihminen, mutta että se veisi aikaa ja vaatisi minulta kovaa työntekoa. Treenihetken jälkeen olin aivan naatti ja illalla selkää kiristi, mutta kuvittelin, että se olisi jo jonkinsortin edistyksen merkki. Kun minkäänlaisia lihaksia ei selässäni tällä hetkellä ole, on pienestä lähdettävä liikkeelle.

Pääsiäispyhät ovatkin kuluneet enemmän ja vähemmän vaihtelevissa fiiliksissä: olen ollut onneni kukkuloilla, koska selkää ja niskaa ei enää kiristä, mutta rypenyt myös pohjamudissa harmitellen "epätodellista oloani", jota ei kukaan ulkopuolinen huomaa: yhtäkkiä voi iskeä kauhea väsymys, toisaalta näkö voi hetkeksi sumentua tai kuulo muuttua ja huimauskin voi iskeä. Tuosta noin vaan - ennalta varoittamatta. Kroppaani on tutkittu niin monin eri tavoin, eikä mitään muuta vikaa kuin niska-hartia-seudun lihasjännitystä, eli tension neck:iä, ole todettu, että usko ajoittain jo alkaa hiipumaan ihan toden totta. Läheiset yrittävät nyt kovasti tsempata minua ja yritän itsekin uskoa ja toivoa, että oireiluni on monien pikkuasioiden summa ja että nämä kaikki johtuvat lihasepätasapainosta (jonka luettelin tuossa yllä).

Eniten koko tässä hommassa minua harmittaa se, että olen itse omalla treenaamisellani pahentanut oloani: olen viikko viikolta lisännyt kuuliaisesti painoja salilla ja pyrkinyt yhä parempiin tuloksiin, voimistaen jo ennestään jumiutuneita etureisiäni ja heikenteän jo ennestään heikkoa selkää ja keskivartaloani. Oloni on - aidon oikeasti valittamatta - ollut järkyttävän heikko ja olen tuntenut itseni pikkulinnuksi, joka on tipahtanut pesästään ja olen ehtinyt miettiä moneen kertaan - niin unissani kuin valveilla ollessanikin, miten ja miksi tähän on tultu ja päädytty ja kuinka hemmetissä tästä olotilasta päästään eroon. Vika, syy ja aiheuttaja olen minä itse, liian vähäinen ja epäriittävä ravitsemukseni yhdistettynä liian yksipuoliseen ja väärään, sekä liian rasittavaan treeniin, liian vähäiseen kehonhuoltoon ja lepoon. Lähtökohtaisesti olen jo todennäköisesti ollut huono ryhdiltäni ja lisättyäni rankempaa treeniä (lisäämättä tehoa ravintopuolelta) päädyin viimein umpikujaan viime viikolla. Olen miettinyt paljon, mikä ihme on saanut minut tekemään näin ja mihin käytökselläni pyrin ja olen (kai) nyt pikkuhiljaa alkanut tajuamaan mikä: vääristynyt kehonkuva. Tai ei niinkään vääristynyt, mutta se, mihin pyrin - tavoitteeni - on ollut kovin epäselvä (tai vääristynyt, miten vaan). Haluaisin olla timmi ja lihaksikas, englanniksi toned, mutten muskelihirmu ja fitnessmalli. Nounou. Haluaisin olla kehonrakenteeltani sopusuhtainen ja terveen näköinen - en kalpea ja pajunvitsamainen kuten nyt. Haluaisin jaksaa juosta metsissä ja poluilla, nostaa vähän punttia ja punnertaa, hymyilllä ja nauraa.
Viime aikoina olen ollut - pyrkimyksistäni huolimatta - liki päinvastainen: kalpea, väsynyt, helposti ärtyvä, rimpula ja aavemainen näky - en se terveen, iloisen ja eläväisen näköinen, oma itseni.
Vika tikki oli kun kävimme T:n kanssa isovanhempieni luona kahvilla ja mummi näytti T:lle valokuvaa minusta lapsena: istun kolmipyöräisen selässä leveä virne naamalla, pilke silmäkulmassa, paljain varpain ja kello väärässä kädessä - takuuvarmasti jekut mielessä. Mummi totesi T:lle, että "tuollainen se Jossu aina oli - meidän pieni pikku Myy". Tahdon sen tytön - sen fiiliksen ja olon takaisin!

Suunnitelmat ja jatkot fysioterapian suhteen selviävät huomenna kun fyssari soittaa. Ensi viikolla olen menossa vielä fysiatrille - fysioterapiaan erikoistuneelle lääkärille - vastaanottokäynnille selvittämään, joska hän löytää kropastani jotain oireitani selittävää.
Pääsiäismunista, kahvista, kavereista, raittiista ilmasta ja rakkaasti huolimatta fiilis on tällä hetkellä aivan pohjalla, koska tilanne tuntuu niin toivottomalta, enkä voi muuta kuin odottaa. Odottaa, että fysioterapia tehoaisi. Odottaa, että fysiatri löytäisi oireideni aiheuttajaa. Odottaa, että saisin entisen elämäni takaisin, jotta minun ei tarvitsisi miettiä jokaista seuraavaa liikettäni, ummistaa silmiäni kaupan kassalla vuoroani odotellessa koska huimauskohtauksen iskiessä, katsella "lenteleviä lautasia" näkökentässäni tai miettiä, onko edessäni yksi vai kaksi haarukkaa.

Vuonna 2012 hetki maaliintulon jälkeen: kerran pikku-Myy aina pikku-Myy. Toivon mukaan.

Påskhelgen börjar lida mot sitt slut och det är dags att berätta vad fysioterapeuten på torsdagen riktigt konstaterade: att min hållning är usel. URUSEL. Bl.a. är mina främre lår så spända att jag inte kan räta ut dem fullständigt, vilket leder till att jag vrider ryggen. Mitt bröst är så spänt att jag drar axlarna framåt, jag saknar totalt muskler mellan skulderbladen och står hela tiden med magen putandes utåt, axlarna framåt och rumpan upp som en riktig "hyppyripylly". Awesome. Fysioterapeuten testade några uppvärmande rörekser med mig och konstaterade ungefär efter en timme, då jag tänkt tappa medvetandet, svettats och gråtit genom att enbart använt en käpp, samt min egen kropp som motstånd, att vi nog skall fixa min tension neck, men att det kommer att dröja ett tag. Jag skall nu börja med s.k. Fustra-träning, vilken i all korthet baserar sig på att stärka de djupa musklerna, samt fixa till obalans i muskulaturen.
Påskhelgen har alltså förlöpt i varierande fiilis: från höjder, då jag saknat värk eller spändhet i nacke och rygg, samt känt mig så gott som normal, till bottendjup, då jag lidit av yrsel, syn- och hörselfel. Ärligt talat vet jag inte om min situation för tillfället känns tyngre för mig eller för mina nära, som försöker stötta mig och övertala mig om att ha tålamod och vänta och se, om fysioterapin skulle få mig att återfå mitt gamla, pigga och hurtiga jag tillbaks. På sistone har jag p.g.a. yrsel, syn- och hörselrubbningat (som inträffar helt oväntat och var som helst) märkt hur jag blivit allt mer tillbakadragen, ledsen, svag och blek. Mummi visade ett foto på mig, då jag är tja, kanske 4 år gammal, där jag sitter med ett finurligt leende på läpparna, barfota och med klockan på fel arm och ser nöjd ut. Från att ha drömt om en riktig fitnessbody och piskat mig själv till det yttersta och orsakat ett såhär uselt mående, drömmer jag nu bara om en frisk, vital och sund kropp - som jag någongång haft, men som jag förlorat och nu får betala ett dyrt pris för.

tisdag 15 april 2014

Epiduraalilla päähän - vapise Tension Neck!

Jos joku kysyisi "mitä kuuluu?", vastaisin - mikäli tilanne sen sallisi - "paskaako tässä. Paskemmin ei ainakaan voisi enää mennä". Selkä, niska ja hartiat vetivät totaalisti kiinni Tukholman reissun jälkeen, eikä muuta ulospääsyä kuin radikaaleista radikaalein ollut enää vaihtoehtona: puuduttaminen.


Maanantaiaamuna koin elämäni kivuliaimman käsittelyn lääkärin puuduttaessa KOKO selkäni, niskani ja hartiani, jotta voisi sitten runnoa lihasjumejani faskiakäsittelyllä, sekä sähköavusteisella akupunktiolla. Ärräpäät lensivät, hiki, kuola ja veri valui ja olo oli kaikkea muuta kuin hehkeä ja mukava. En tiennytkään, että suorat selkälihakset voivat olla niin jumissa, että kun niitä puudutuksen jälkeenkin käsittelee, jalka singahtaa suorana ilmaan silkasta kivusta. Pojoiiinnngg vaan.


Kahden tunnin piinan käsittelyn jälkeen hortoilin kännisen tavoin kotiin ja kiitin onneani, että löysin kotiin, koska pääni oli kuin humiseva harju, enkä totta puhuen muista kotimatkasta yhtään mitään. Tai no sen, että suuhuni laittamani Mynthon ei maistunut miltään, koska en muistanut miten pastillia kuului imeskellä. Vatsataudin takia saikkuilemaan jäänyt kumppanini T nauroi makeasti kun rojahdin ryhävalaan lailla sängylle ja sössötin kuolan valuessa poskia pitkin.
Iltapäivemmällä puudutuksen hieman laannuttua kävin hijaisella kävelyllä ja yritin lääkärin ohjeistuksen mukaan mobilisoida niska-hartia-seutua heiluttelemalla käsiä, "meloen" ja niskaa hiljakseen venytellen. Puudutuksen ikävänä sivuoireena kärsin järkyttävästä pahoinvoinnista ja kuvotuksesta, joka ei lainkaan parantanut oloani samalla kun niska tuntui kirstyvän entisestään illan aikana. Käsittelyn ideana oli se, että saadaan pieni tulehdus aikaan kipu-triggereissäni, ja tämän myötä kipukohtien (jotka siis ymmärtääkseni myös ovat pieniä tulehduskohtia?) nesteet liikkeelle. Lääkärikään ei voinut luvata, että tästä olisi apua muuta kuin mahdollisesti hetkellisesti, eikä nyt voi mutta kuin kevyesti mobilisoida ja odottaa. Jatkossa (eli ensi viikolla) menen jo fysioterapeutille, joka varmaan nauraa katketakseen nähdessään heikon ylävartalon lihaksistoni, joka on suurin syypää näihin juntturoihini.


Olen tuttavapiirissäni tunnettu siitä, että liikun ja urheilen paljon. Siksi minua suorastaan hävettää myöntää, että olen niin älyttömän heikossa kunnossa lihaspuolella; ne kun vaan tuntuvat loistavan poissaolollaan! No, miksei kova ja pitkäaikainen lihaskuntotreenini ole kasvattanut minulle hervottomia lihaksia ja muskelimimmin kroppaa? Koska olen a) syönyt väärin b) treenannut väärin c) kropaltani sen tyyppinen, ettei lihasmassa kovin herkästi kasva.

Itku meinaa edelleen tirahtaa poskelle jos silkasta ajatuksesta, että tekemäni "kova työ" on mennyt täysin harakoille: kropastani puuttuu täysin rankaa tukevat, iki-tärkeät lihakset, jotka mahdollistavat hyvän ryhdin ja no, ylipäätään normaalin elämisen viime aikaisen tension neck (eli niska-hartia-seudun jumi)-syndroomaan aiheuttaman huimauksen ja pahoinvoinnin sijaan.


Päähäni ei uppoa, miten sitten viime kesänä pystyin treenaamaan sillä järkyllä intensiteetillä ja määrällä, ja silti niin kevyellä ruoalla? Koko kesän aikana elin aikalailla mansikoilla, salaatilla ja kahvilla. Olen pallotellut mielessäni, josko tämä oireiluni - tai siis lihasmassan kasvattamisen vaikeus ja ylipäätään väsymys, josta olen kärsinyt myös - voi olla seuraus viime kesän sekoilusta? Voisiko kroppa tosiaan sinnitellä näin pitkään n.s. vajaalla liekillä ja vasta nyt - liki vuoden kuluttua - oireilla? Toki syömiseni on edelleen kasvispainotteista, mutta huomattavasti ravitsevampaa ja energiapitoisempaa kuin tuolloin.

Kävin tänään taas aamupäivällä hetken kävelemässä pahoinvoinnista ja jumeista huolimatta ja heiluin heinäseipään tavoin jälleen. Hetkittäin jumit tuntuivat jopa helpottavan, mutta palasivat pian taas.

Kotona rojahdin eilisen tapaan sängylle ja olin rajamailla, ettenkö alkaisi taas porata: miksi hemmetissä minun pitää kärsiä tästä idioottimaisesta vammasta: tension neckistä, huimauksesta, epätodelliseta olosta kuvotuksesta, epävarmuudesta? MIKSI?



Jatkojen ja tulevaisuuden suhteen kaikki on vielä kovin epävarmaa, mutta koitan elää päivä kerrallaan ja toiveikkaana: ehkä oireiluni pian helpottaisi, kunhan saadaan nämä jumit helpottamaan ja voin alkaa kuntouttamaan itseäni osaavan fysioterapeutin avulla. Selvää on ainakin se, että nyt on aika todella panostaa kunnolliseen ruokaan ja syömiseen, elämän rauhoittamiseen sekä elintärkeiden keskivartalon ja selän lihaksiin.

Pientä vuodatusta, kyllä, mutta teki mieli kertoa, mitä ihan aidon oikeasti kuuluu. Vammani ei näy ulospäin, eikä sitä voisi kuvitella moiselleni urheilulliselle nuorelle, eikä sitä voi ymmärtääkään, ellei sitä koe itse. En toivo tätä teille kellekään, vaan neuvon sen sijaan pitämään huolta itsestänne, ruoastanne, kropastanne ja päänupistanne, jotta ette päädy tähän. Jos (toiveikkaana on pakko todeta KUN) pääsen tästä eroon, lupaan pistää asiat elämässäni todelliseen arvojärjestykseen. Liika yksipuolinen treeni ja stressaaminen, liian vähäinen ruokailu ja dieettailu sekä lepo eivät ole tämän väärtejä. Hell no.



Skulle nån fråga hur det är med mig, skulle jag ärligt berätta, att det knappast någonsin gått sämre. Sad, but true: kroppen tycks ha sagt upp sitt kontrakt fullständigt och vägrade ge med sig och vann 1-0 då jag på måndagsmorgonen lade mig på britsen hos läkaren och pinades behandlades med bedövningsmedel, ström och faskiamanipulation i 2. Blod, svett, tårar och spott rann ur mig som ur en fånge på Guantanamo och av hemresan minns jag inget, då bedövningssprutorna verkade bedöva även huvudet på mig.
Tanken med denna radikala och smärtsamma behandling var att få igång en liten inflammation i mina värsta muskeltriggers (smärtknutar) för att få någon vätska att cirkulera i/ur dem. Läkaren kunde inte garantera att dethär skulle hjälpa, utan att det nu återstår att vänta och se. I fortsättningen skall jag i alla fall gå hos fysioterapeuten och försöka få någon form av balans i min ack-så-skrangliga kropp.
Det är vetni riktigt ledsamt i hur otroligt dåligt skick min kropp är: musklerna bara lyser med sin frånvaro! Jag har nu - i sällskap av illamående (som biverkning av bedövningsmedlet) och ont i nacken - legat och funderat över hur i helvete jag hamnat i denna situation, då jag i dagens läge både äter, sover och tränar på ett betydligt smartare sätt än förra sommaren, då jag levde på jordgubbar och sallad, tränade som ett fan och sov knappt alls och stressade på som ett metrotåg i Tokyo. Kan dethär vara liksom en ytterst sen reaktion från förra sommaren kanske eller något, som fått sin början redan då, men nu först brutit ut? Hmm.
Jag försöker vara hoppfull, trots att situationen ärligt talat känns helt hopplös, då jag lider av yrsel, kan knappt gå ut utan att känna mig småfull, mår illa och har en nacke styvare än någon annan - och är en sportig ung, grundfrisk tjej! Det syns inte utåt att jag mår som jag gör, vilket gör att folk inte förstår mig heller. Och det är okej: ingen kan förstå hur dethär känns om den inte upplevt det själv och jag är inte bitter, men önskar att ingen i världen skall behöva lida av dethär - inte ens min värsta fiende! Däremot försöker jag hoppas och tro att det ännu skall bli bra och att jag skall återfå mitt normala jag. Får jag det - om så än med hjälp av andra - lovar jag att börja prioritera saker och ting i mitt liv på nytt. Att satsa på det och dem man älskar, samt ge katten i det mindre roliga i livet - det är exakt vad jag tänker göra!


onsdag 2 april 2014

Dough

Perkelettää. Niinku ihan pikkaisen. Sori, tänään oli raskas päivä töissä, juoksu ei kulkenut, paleltaa ja ärsyttää. Perkele.


Rankan työpäivän jälkeen kiskaisin vakkarivälipalan ja lähdin melkein heti lenkille raittiiseen ilmaan. Treeniohjelmassa toki lukee keskiviikon kohdalla SALI, mutta tunkkainen sisäilma ei yksinkertaisesti kiinnostanut minua hevonkukkuakaan, joten lähdin sinnikkäästi ulos välittämättä tonninpainoisista jaloista.
 Ei ois kannattanut.




Rahkajugu-combo ja jättikokoinen omena hölskyivät mahassa ja tunsin itseni antiloopin niellyksi boakäärmeeksi.
Jalat eivät yksinkertaisesti kantaneet sunnuntaisen 10 km ja maanantaisen jalkarääkin jälkeen ja hidastin - vastoin periaatteitani - juoksun kävelyksi 20 min jälkeen ja tyydyin kävelemään n 40 min. Nautin raikkaasta säästä ja yritin sivuuttaa vähemmyyskompleksin, joka minua vaivasi, koska luovutin ja lopetin juoksemisen. I´m weak.



Kotona heittäydyin sängylle selailemaan ruotsalaista treenilehteä ja päätin sen innoittamana tehdä vähän coreliikkeitä matolla.
Ei ois kannattanut.



Maaliskuun Fit-lehden vatsalihastreeni vaikutti iisiltä, mutta voi morjens mikä alemmuuskompleksi iski kun vilkuilin itseäni peilistä ja näin säälittävän taikinaisen nuoren naisen keskivartalon, joka täristen yritti räpiköidä mukamas vatsalihasliikkeitä. "Tee liikettä 15 x3 kummalleki puolelle". Kattia kanssa. Jos olisin onnistunut tekemään edes 3 puhdasta toistoa, olisin jo onnitellut itseäni.

Mitä opimme tästä PMS-päivästä

Hanki vähemmän stressaava työ.
Syö vähemmän.
Älä usko itsestäsi liikoja.

Varsinainen angstipäivä näemmäs. 
Mites keskiviikko on siellä puolen ruutua sujunut? Positiivisemmin?



Förbannad. Slut, ledsen och förbannad. Efter en tung arbetsdag, misslyckad joggingtur och ännu mer misslyckad coreträning är jag slagen. Tror jag skall dra något gammalt över mig.
Efter en sjukt jobbig arbetsdag åt jag en (onödigt, men gott och traditionellt) mellanmål och drog ut på länk trots att det står GYM på schemat; jag bara BEHÖVDE frisk luft helt enkelt.
Efter 20 minuters febrila kämpande gav jag upp och saktade in till gång: benen vägde ett ton, melliset tyngde i magen och joggandet löpte helt enkelt inte ALLS. Jag försökte njuta av den friska luften i stället och åsidosätta faktumet att jag var SVAG och gav upp. Suck.
Hemma bläddrade jag en svensk träningstidning och beslöt mig för att göra lite coreträning. Miss nummer 2. Medan jag låg och sprattlade som en strandad val tittade jag av misstag i spegeln och kände mig - om möjligt - ännu sämre: en degig ung tjej som saknar magmuskulatur helt och hållet och har helt tydligt helt för höga tankar om mig själv och mitt skick.