söndag 27 november 2016

Kadoksissa. Tule kanssani päiväkahville, niin kerron.

Blogihiljaisuus se jatkuu jatkumistaan ja pian hävettää ylipäätään enää palata tänne. Palaanpa kuitenkin kertomaan, että täällä edelleen jossain muodossa ollaan. Elämä koneen ja blogin ulkopuolella on heitellyt, muuttunut ja koetellut niin kovin ja paljon, että hädin tuskin tunnistan itseänikään. Koska jo arjen pyörittäminen tuntuu tällä hetkellä käyvän voimille, olen priorisoinut ja hädin tuskin edes lukenut muiden blogeja - saati sitten päivittänyt omaani.

Olen pariin otteeseen törmännyt blogeissa n.s. "kahvilla kanssani"-postauksiin, joihin voi kätevästi sisällyttää viime aikojensa kuulumiset aiheuttamatta blogiinsa maratonpostausta. Kaikkea en kerro - kuten en myöskään kertoisi, jos tapaisimme ja juttelisimme ääneen kahvilassa. Tervetuloa - jollet kahvista välitä, niin nappaa vaikka glögiä ensimmäisen adventin kunniaksi!

"Moikka! Mitä kuuluu, pitkästä aikaa hei!"

No niin on. Kääk, mulle kuuluu. No kai mulle päällisin puolin kuuluu ihan hyvää, mutta kulunut kuukausi on ollut myllertävin ja rankin ikinä: uusi duuni, lisätutkimukset sairaalassa (jotka sitten aiheuttivatkin hieman odotettua enemmän vaivaa ja osaa vastauksista odottelen edelleen) ja hajonnut auto.. Eli voisi kai sitä huonomminkin mennä! :)

"Oho, aika rajua. Siis häh, uusi duuni?"

Joo, mut rekrytoitiin pikaisesti terveydenhoitajan hommiin ja vaihdoin siis käytännössä sen kummempaa perehtymättä kiireellisemmistä päivystystehtävistä hidastempoiseen, terveyttä ylläpitävään terveydenhoitajan hommaan. Siinä missä aiemmin paikkailin haavoja, tein hoidon tarpeen arviota ja käytin käsiäni sairaita hoitaen, käytän nyt enemmän ääntäni ja päätäni, juttelen kartoitan ja koitan neuvoa terveitä kohti terveellisempiä elämäntapoja. Aiemmin toimin porukassa ja nyt lähes täysin itsenäisesti. 
Uusi pelottaa ja vielä on miljoonatsiljoona asiaa, jota en osaa enkä tiedä mutta otan selvää asioista, opin ja otin tämän haasteena vastaan.

"Kuulostaa hyvältä ja vaihteluhan vaan virkistää! Voi ei, mikä tämä terveysjuttu on?"

Kerroin käyneeni lisätutkimuksissa gynen puolella ja ylläribonus tulinkin odotettua kipeämmäksi. Tai siis lähinnä itse olin järkyttnyt siitä miten kipeä pieni ihminen voi olla - lääkäreille se taisi olla ihan läpihuutojuttu. Toistaiseksi minut määrättiin juoksukieltoon (tai no eivät nyt totaalikieltoon mutta käskivät vähentää), koska lääkärit ovat sitä mieltä että aiheutan juoksemalla tällä hetkellä enemmän rasitusta ja stressiä kropalleni juoksemalla. Eli tätä nätisti KERRANKIN noudattaen olen nyt ollut 2 viikkoa juoksematta. Ja se tuntuu - niin päässä kuin kropassakin: joka paikkaa kolottaa, mieli on harmaa ja ärtynyt, miehelle tekee vain mieli haistattaa huilut eikä ruokahalu ole lainkaan niin hyvä kuin liikkuessa. Mutta on tässä puolensakin: kävellä saa ja nyt kun ei kaikki aika mene juoksemiseen, olen ehtinyt katsoa enemmän TV:tä kuin koskaan aiemmin, googlaamaan kaikki maailman diagnoosit (odotan vielä viimeisiä tuloksiani) ja ostanut lähes puolet maailmasta verkkokauppojen syövereistä. Klik-klik vaan.

"Okei, no mitä oot siis pääasiassa googlannut?"

Haha no verkkokauppojen tarjonnat ovat kyllä vaihdelleet IHAN laidasta laitaan: uusimpina villityksinä heittää koko meidän sisustus uusiksi (ihmeesti olen ehtinyt ärsyyntyä entistä enemmän tähän meidän sekasoppaan kun olen viettänyt niin paljon aikaa kotona) ja meinasin tuossa eräänä iltana myös kotiuttaa Chanelin laukunkin. (Harmi kyllä taisin mainita ääneen, että veska kustantaisi reilun kuukausipalkan ja heti mies oli toppuuttelemassa, että kannattaako nyt veskaan sellaista summaa laittaa). Karman laki kuitenkin iski ja autosta hajosi pakoputki. Meinasin hävetä silmät päästäni kun ajoin töihin Corolla amismaisesti päristen ja olin enemmän kuin kiitollinen, että mies hoiti autoni huoltoon ja sain uuden pakoputken ja jotain muitakin tarpeellisia osia - hintaan 330 euroa. Hiphei, ihanaa omistaa auto! Tuulilasikin pitäisi piakkoin uusia..

"Haha no onneksi asia hoitui noin kätevästi! Kiitithän miestäsi siitä, että hän hoiti autosi sillä aikaa kun itse olit töissä - omana vapaapäivänään?"

Kiitin joo. Olin itse asiassa aika ällikällä lyöty kun mies soitti mulle töihin, että hakee autoni avaimet - vaikka minä olin soittanut aamulla vain iskälle ja pyytänyt, että hän handymaninä tsekkaisi autoni. Totta puhuakseni olen viime aikoina kaikkien myllerrysteni keskellä ja kanssa huomannut, miten sivuutetuksi mies on joutunut. Kiltti, ihana, ihailtava heppu se vaan jaksaa olla, joka pysyttelee meikäläisen rinnalla. Tänään havahduin jonkin sortin lausahdukseen (oman pääni sisällä), että taidan tällä hetkellä olla oman onneni esteenä. Koska syitä onnellisuuteen ja hymyyn minulla kyllä riittäisi. Niitä on vain hankala nostaa päällimmäisiksi kun niin moni muu asia menee päin honkia..

"Auts, no mutta onneksi mies pysyy rinnallasi. Ja onhan sinulla Ronja-hauveli, mitä hänelle kuuluu?"

Joo mies on kyllä saanut kuulla kunniansa kun kaiken paskan keskellä olen vielä välillä kyseenalaistanut kannattaakohan hänen edes sitoutua kanssani olemaan - eli tekemään juuri sitä mitä minä maailmassa (parin muun asian ohessa) haluaisin eniten maailmassa. Meillä on samanlaiset suunnitelmat ja haaveet tulevaisuutta ajatellen, mutta aikataulumme on eri. Itse olisin voinut kihlautua ja suunnitella häitä ja virallistaa suhdettamme jo aikapäiviä sitten ja mitä enemmän mies antaa odotuttaa, sitä vähemmän minua pian koko homma kiinnostaa. No ei, älä ota ihan täydestä kaikkea mitä sanon, mutta kyllä se paikkaansa pitää että minua harmittaa - todella paljon. Tuntuu välillä siltä, etten saavuta elämässäni oikein mitään niistä asioista, joita kovin toivon.
Onneksi minulla tosiaan on Ronja - tuo elukka, joka välillä ajaa minut suorastaan hulluuden partaalle tepposineen, mutta joka on samalla minulle se kaikkein tärkein. Naureskelemme miehen kanssa usein, että koira on kyllä pelastanut meidät monet kerrat suurimmilta konflikteilta, koska keskustelun voi AINA kääntää koiraan tai löpistä jotakin sille jos huomaa, ettei muuta jutun aihetta keksi tai keskustelu uhkaa mennä riitelyksi. 
Ronja itse vaikuttaa voivan hyvin: juoksut toki alkoivat pari päivää sitten, eli koisu on normaalia väsyneempi ja kuorsaa nytkin tuolla vuoteessaan. Mutta toki koira pääsi purkamaan energiaansa tänään kun kävimme vanhempieni luona ja käytiin neidin kanssa metsässä. Ronja taitaa olla kaikkein onnellisimmillaan kahdessa paikassa: metsässä ja meressä.

"On ne koirat vaan ihania. Onko sulla jo joulusuunnitelmat lahjoineen härpäköineen hyvällä mallilla?"

Eilen otettiin adventtikyntteliköt esille ja tänään hain vanhempien metsästä mustikan varpuja koristeeksi. Ja pihavalot laitoin paikoilleen jo lokakuussa muistaakseni! Muuten olen poltellut kynttilöitä päivittäin (niin aamulla kuin illallakin) ja töissä innostuin jopa kuuntelemaan taustamusiikkina jouluradiota pitäessäni influenssarokote-vastaanottoa. Joululahjoja olen hankkinut jo pari kappaletta, mutta vielä on hieman hankittavaa jäljellä. Itse toivoin niinkin käytännöllistä juttua kuin kunnollista puista pippurimyllyä Joulupukilta ja äiti lupasi viedä terkut Korvatunturille. Joulukoristeista en muuten juuri piittaa, eikä meillä juuri tonttuja näy paria harkittua yksilöä lukuunottamatta. Itse olen enemmän less is more mitä tulee joulukoristeisiin ja nautin perinteisistä ja aidoista koristeista kuten havuista ja varvuista, kynttilöistä ja Aarikan tontuista (poikkeuksena Pentikin hiiripariskunta, jonka hankin Malminkadun kämppään aikanaan) sekä Pentikin porot. Nämä tosin nostan esille vasta myöhemmin, lähempänä jouluaattoa.
Jouluruokaa taas en ollut suunnitellut syöväni lainkaan ennen joulua, mutten pistänyt hanttiinkaan kun äiti tänään tarjosi lanttulaatikkoa ja rosollia - meikäläisen kahta suosikkia! Lanttulaatikko harmi vaan pistää vatsan turpoamaan ja närästikin hieman, mutta vaakalaudalla kun painoi ota tai jätä, valitsin empimättä ota-vaihtoehdon ;)

"Kerro hei vielä jotain mitä sulla on noiden isompien juttujen ohessa tällä hetkellä menossa?"

Kjell Westön Där vi en gång gått-kirja tuudittaa mukavasti yöpuulle. 
Olen vähentänyt kahvinjuontia lääkäreiden käskystä (koska stressitila) ja yrittänyt ylipuhua itseni, ettei vihreä tee nyt NIIN hassun makuista ole.
Olen ihastunut Eamesin DSW-blogiklisee-tuoleihin. Tahdon.
Meinasin tänään jo tehdä ekan satsin piparitaikinaa ihan vaan sen taikinan vuoksi.. Piparit itsessään nyt eivät niin häävejä ole taikinaan verrattuna ;)
Olen haaveillut kaikenlaisista sisustustavaroista mutta yrittänyt pysytellä pöksyissäni - toistaiseksi en siis vielä ole kotiuttanut mitään muuta kuin kanahäkistä vanhan maton olkkarin lattialle ;)
Nyt kun teen th-hommia ovat päivän asu-kuvat palanneet jälleen mieleen. Niitä ei siis aikoihin ole tullut otettua, koska pimeys ja arkiasut.

Tälläisiä kahvipöytäkuulumisia tällä kertaa. Olen kirjoittanut tätä postausta varmaan tsiljoona tuntia ja erehtynyt vähän väliä muille sivustoille, mutta sallittakoon se minulle: viime postauksesta on jo sen verran aikaa, ettei keskittymiskykyni voi kymmentä minuuttia pidempään kestääkään.



torsdag 17 november 2016

Joululahjavinkkejä 2016

Moni on varmasti minun laillani jo alkanut fiilistellä lähenevää joulua ja olen jopa salaa hihkunut riemusta kun olen somesta voinut nähdä, että muutkin ovat päässeet joulutunnelmaan ja viritelleet jouluvaloja ja maistelleet glögiä. Hehee, niinhän olen meinaan minäkin tehnyt jo ;) Kuten Laura blogissaan totesi, olen minäkin pohtinut omaa jouluhössötystäni ja tajunnut että minun jouluhässäkkään valmistautumiseni pikemminkin on tunnelman luomista - ei niinkään joulutavaroiden esille nostamista. Minun jouluni on perinteisen punainen, mutta kun näin loka-marraskuussa aloitan fiilistelyni, jätän vielä punaiset tekstiilit ja kyntteliköt varastoon ja nostan esille kaikki tuikkukipot joita asunnostamme löytyy ja ripustelen parit valoköynnökset paikoilleen valoa tuomaan. Omaan makuuni marraskuu on vielä liian aikainen ottaa esille varsinaisia joulukoristeita, koska niihin ehtii jouluaattoon mennessä sitten jo kyllästyä (tai näin ainakin minun kohdallani). Valoköynnökset ja kynttilät sen sijaan luovat kotoisaa tunnelmaa marraskuun pimeyteen, joka nähtävästi nyt jatkuu tuttuun tapaan vaikka hetken saimmekin iloita jo pakkasesta ja valkeasta maasta. Vaikken mikään lumen ylin ystävä ole, pidän siitä loskaa enemmän.

 Ylpeänä voin myös kertoa, että olen tänä vuonna hyvissä ajoin jo hankkinut jo osan joululahjoistakin! Joka vuosi suunnittelen alkavani paremmaksi ihmiseksi ja aloittavani joululahjojen suunnittelun ja hankinnan ajoissa - mutta joka vuosi tähän mennessä olen myös sujuvasti tämän osuuden mokannut. Olkoon tämä loppuvuosi 2016 siis muutosten vuosi ;)

Kyllä ne korukauppiaat vaan tietää..
Mieleeni juolahti eilen illalla vatsakipujen hieman hellitettyä, että voisin rustata listan erinäisistä lahjaideoista, joita minulla on. Postilaatikosta tupsahtaa joulukuvasto harva se päivä ja toki niistä voi inspiroitua, mutta useimmiten niissä mainostetaan vain todella arvokkaita tavaroita, eikä lahjan arvoa voi missään nimessä mitata rahassa. Joulussa parasta tunnelman ja yhdessäolon lisäksi on minusta ehdottomasti lahjojen antaminen - etenkin jos keksii aivan tajuttoman hyviä lahjoja, joista tietää saajan ilahtuvan! Olen itse todennut, ettei lahjojen aina tarvitse olla kovin kummoisia eikä hintavia, kunhan niissä on hyvä idea takana, mutta itselleni lahjan hinta - oli se kallis tai halpa - on yksi lysti siinä vaiheessa kun tiedän, että se on saajalle mieluinen.
Eli tässä minun vinkkini joululahjoihin; osan olen ehkä jo toteuttanut, osan voisin toteuttaa ja osan ottaisin mieluusti itsekin vastaan ;)

Naiselle (kattaa teinityttäret ja äidit, miksei mummitkin):

- hampaiden valkaisuun luonnollinen Warpaint (lue lisää Kemikaalicoktailin blogista)
- timantteja (älä kuitenkaan kaiverruta mahdollisia timanttikoruja ennakkoon jos koko olisikin väärä - silloin sitä ei saa vaihtaa!)
 - korut ylipäätään. Okei aika kliseistä ja tyypillistä, mutta kyllä useimmat naiset arvostavat hieman arvokkaampaa korua. Älä siis sorru halvimpaan bulkki-tavaraan, vaan valitse huolella! Äläkä käytä tätä korttia jos ostit jo viimeisillä viidellä kerralla naisellesi korun..
- lahjakortti kasvohoitoon tai hierontaan
- ihovoide tai -öljy (niin tyypillistä, mutta aina yhtä arvostettua ja tulee varmasti käytetyksi!)
- kirja (uutuuskirja on aika varma valinta, koska harvemmin kukaan ostaa kirjaa heti kun se ilmestyy. Jollet ole varma löytyykö kirja jo saajan hyllystä, voit aina pyytää hänen kanssaan asuvilta stalkkaus-apua)
- lajitelma astetta parempia tuotteita - tiedäthän, paketti laadukasta teetä tai kahvia, pähkinöitä, jokin kiva mauste, laadukas luomu-mysli.. Sellaisia arkisia tuotteita, joita et kuitenkaan kehtaa arkisella kauppareissulla ostaa. Tulevat takuuvarmasti käyttöön! Suklaan tai muun herkutteluun mielletyn tuotteen ei nyt kannata olla pääroolissa, vaan nimenomaan arkisemmat tuotteet kun kahvi ja mysli, jotka upgreidaavat arkea
- kauratyyny hartioita lämmittämään

Lapselle (omalle, sukulaisnaperolle - kelle tahansa mukulalle):
- kehittävät lelut kuten palikat
- autorata (ooh tästä haaveilin pikkutyttönä aina! Ihan pienikin olisi ollut kiva!)
- klassikkokirja (unohda Elsat ja muut modernit teokset ja tutustuta lapsesi Saariston lapsiin tai Mimmi lehmään!)
- lautapeli
- vesivärit (niin arkista ja toisaalta tylsää nykypäivän über-maailmassa, mutta niin turvallista ja rakastettavaa)
- pilailutuotteet (Tigeristä löytyy kaikkea hauskaa krääsää parilla eurolla ja voi sitä riemua kun lapset kaivavat paketeistaan koirankakkakikkareita ja pierutyynyjä..)

Ronja viime jouluna anoppilassa

Miehelle (veljelle, avopuolisolle tai ukille):
- lehden vuosikerta (löytyy pilvin pimein erilaisia, eli valitse vapaasti miehen intressiin sopiva! Tarkista vain, ettei tilaus ala jo ennen jouluaattoa tai ylläri menee mönkään..)
- jokin tekninen laite, jolla ei välttämättä edes ole virkaa.
Clas Ohlsonilta teet parhaat löydöt! Myös akkuporakone tai muu käytännöllinen laite on tervetullut ja saattaa edesauttaa esim. toivomiesi taulujen ripustamista - winwin siis!
- bokserit. Joojoo tylsää, mutta harvemmin miehet niitä itse ostavat. Suosittelen Stadiumin Race Marine-merkin pökiä
- siisti neule (miehet harvemmin ostavat vaatteensa itse ja onpahan hyvä sauma pukea miehensä oman makunsa mukaisesti ;) Neule on vaate, joka pukee miestä iästä huolimatta!)

Noin. Toivon mukaan tästä listauksesta oli jollekin iloa ja hyötyä :) Millainen joulufiilistelijä sinä olet ja joko on lahjoja saatu hankittua?

tisdag 15 november 2016

Kiitos ja anteeksi, siivottomuudesta ja vatsakivuista

Otsikkoon viitaten haluan - joskin pitkän paussin jälkeen - kiittää kaikkia, jotka huomioivat edellisen postaukseni, jossa kerroin hyvinkin avoimesti tämänhetkisestä tilastani. Kaikilla meillä elämässä on ylä- ja alamäkiä, mutta koin jotenkin että halusin kertoa täysin avoimesti kuinka alamäkeä omani viime vuosina on ollut - ja osittain ihan itse aiheutetusti! Toivon, että jos itselläsi tai jollain tutullasi on vastaavia ajatuksia tai ruoskit itseäsi samoin kuin minä, tajuaisit pysähtyä tai pysäyttää sen jonkun joka näin tekee. Itse maksan teoistani todella kovaa hintaa tällä hetkellä, enkä toivo pahimmalle vastustajallenikaan samaa. Mutta jätetääs nyt tämä surullinen aihe tähän ja siirrytään toisiin juttuihin.

Istun tässä sohvalla ja vuoroin oivottelen ja voivottelen alavatsaani. Kävin eilen toimenpiteessä Helsingissä lääkärissä ja vietän nyt toista ja viimeistä saikkupäivääni. Toimenpide tehtiin osittaisessa nukutuksessa n.s kevyessä humautuksessa niin, että olin hereillä mutta kuitenkin aika pöllyssä - haha, alleviivaten AIKA pöllyissä; itse toimenpiteestä en muista muuta kuin hoitajan joka koko ajan käski pitää silmiä auki ja jutteli ja vaati vastauksia - enkä minä millään olisi jaksanut puhua! :'D Ohhoh! Onneksi tutkimus oli pian ohi ja pääsin heräämön puolelle, jossa sain samoin tein vettä juotavaksi ja voi jestas miten hyvältä se maistui! Hoitaja oli varoitellut, että humautus-lääkkeet kuivattaisivat suuta - ja sen ne kyllä tekivät! Totesin myöhemmin miehelle, että ymmärrän hyvin vanhuksia ja muita, joiden suun limakalvot ovat kuivat ja joiden ravitsemus tästä johtuen on usein vajaata: kokeilepa itse joskus syödä kun ensin olet imeskellyt pahvin palaa suussasi. Jännää oli, että alkuun saamani mehukeitto maistui mielettömän väkevällle enkä meinannut saada sitä nieltyä. Liekö sitten niin, että makureseptorit suussa olivat kuivuudesta johtuen erityisen herkkinä. Parin tunnin lepäilyn ja kipulääkityksen jälkeen pääsimme sitten lähtemään kotia kohti - T rivakasti edellä kävellen ja minä ankkamaisesti perässä vaappuen. Kotiin päästyämme kello näytti jo lounasaikaa, mutta minä en tapojeni vastaisesti pystynyt syömään vaikka yritinkin: suuta kuivasi ja vatsaa turvotteli toimenpiteestä johtuen niin, että palan tunne iskostui kurkkuuni ja jouduin siirtämään annokseni jääkaappiin odottelemaan. Mieleeni muistui miltä minulta tuntui kesällä 2015 kun parantelin itseäni umppari-leikkauksen jälkeen: vaapuin kuin ankka, vatsa oli turvonnut ja koitin kaikin tavoin peitellä sitä ulkona hiipiessäni jotteivät naapurit tiedustelisi laskettua aikaa eikä ruokaa meinannut millään saada nieltyä - eikä ruokahaluakaan kyllä ollut kun ei energiaa kulunut kun enimmäkseen makoili paikoillaan. Eilinen sujui siis suurilta osin sohvalla istuskellessa ja illalla kun ruoka vihdoin alkoi maistua, valmistelin myös keskiviikkoista työjuttua.


Niin, työt. En ole täällä puolen vielä kertonutkaan, että siirryn uusiin työtehtäviin tällä viikolla. Päivystäminen ja ryhmässä työskentely saa nyt hetkeksi jäädä kun kokeilen siipiäni terveydenhoitajan hommissa, jossa työskentelen yksikseni mutta osana suurempaa ryhmää, joka koostuu erinäisistä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista ja työskentelen ruohonjuuritasolla itsenäisesti. Vielä en - toimenpiteestäni johtuen - ole hommaan sen kummemmin päässyt tutustumaan, vaikka toki viime viikolla jo soittelin potilaille ja vastailin heidän sähköposteihin, mutta uskon että tässä menee aikansa ennenkun totun täysin uuteen tapaan työskennellä: yksinäni ja keskustelua suurimmaksi osaksi hoitokeinona käyttäen (edelliseen duuniin verrattuna, jossa toki käytin paljon suuta ja keskustelua, mutta jossa esim. päivystäessä kädentaidot nousivat keskeiseen rooliin). Mielenkiinnolla (ja kauhulla) odotan, mitä tuleman pitää, mutta yritän ottaa tämän haasteena ja kasvun paikkana.

Viime viikon vietimme vanhempieni talon vahteina heidän nautiskellessa Kanarian auringosta ja viime perjantaista lähtien olemme jälleen koittaneet orientoitua ja tottua tähän kerrostaloasumiseen. Viikonloppuna päätimme T:n kanssa yhteistuumin, että nyt olisi aika siivota ja raivata kämppäämme ihan tosissaan ja onneksi sen teimme: asunto on huomattavasti kotoisampi kun epämääräiset laatikot ja kassit ja pussit on joko purettu kaappeihin tai sitten heitetty roskiin. Kierrätykseen roudasimme aika kasan tavaraa mutta kylläpä teki hyvää. Itse olen viime aikoina kärsinyt motivaationpuutteesta asua kämpässämme ja vika tikki oli kyllä se, että saimme asua kokonaisen viikon vanhempieni isossa talossa ja päästä omakotitaloasumisen makuun. Fakta on se, että tällä hetkellä emme muuta nykyisestä mihinkään koska tontille ei olla (vieläkään!) saatu poikkeamis- tai rakennuslupaa ja koska T:n opiskelukuviot ovat vielä jokseenkin auki, täytyy meidän ensin selvittää miten ne vaikuttavat etenkin työharjoitteluiden aikana meidän arkeemme. Olinkin ihmetellyt miten kämppämme tuntui ärsyttävän minua niin tajuttoman paljon kunnes tajusin raivaamis-operaatiomme jälkeen, että tavaranpaljoushan se minua eniten kismitti. Toki olen lukenut aiemmin, että epäsiisteys elinympäristössä rasittaa mieltä, mutta että sillä on näin selkeä syy-seuraumus-yhteys omaan sisäiseen rauhaani (tai pikemminkin rauhattomuuteen) en olisi uskonut - ennenkun siivosimme! Tästä edespäin täytynee siis pitää kämppä paremmin kuosissa ja purkaa epämääräiset nyssykät pikimmiten pois. Pienestä pitäen olen ollut se, joka rakastaa järjestystä mutten ole valehtelematta koskaan vielä tajunnut, että siivottomuudella voi vaikuttaa näin ratkaiseva vaikutus niin viihtyvyyteen kuin omaan oloonkin!

Mitään suunnitelmia täksi päiväksi minulla ei ole, mutta toivon että toimenpiteen jälkeiset vatsakivut helpottaisivat huomisen mennessä kun minun olisi määrä palata töihin. Todennäköisesti käyn pari kertaa kiertämässä taloa koiran kanssa (ulkoilutus on minun kontollani T:n ollessa töissä ja sehän hieman jänskää, koska hoitajat varoittelivat eilen että repiviä äkkinäisiä liikkeitä ei saisi tapahtua toimenpiteen jälkeen) ja istuanökötän koneen ääressä. Haaveissa olisi löytää juhlakautta ajatellen vähän siistimpi arkeenkin sopiva mekko ja paita, sekä arkeen sopiva crossbody-laukku. Bayswater tulee edelleen olemaan luotto-laukkuni arjessa koska se mahduttaa sisäänsä kaiken (ja hieman enemmän) tarpeellisen, mutta pikkujouluja ja shoppailuhetkiä varten kaipaisin hieman pienempää mustaa nahkaista laukkua, jonka voisi sulkea vetskarilla ja heittää olan yli käsien täyttyessä kasseista. Joululahjojakin olen jo hieman suunnitellut (ja jopa hankkinut) ja sitä taidan tänäänkin jatkaa :) Vaatekaapista puheenollen eilisen toimenpiteen jälkeen ei tee toisaalta mieli sovittaa yhtäkään vaatekappaletta koska vatsani on todella turvonnut ja odotan kauhulla huomista, jolloin täytyisi vetää farkut jalkaan.. Pidän peukkuja, että turvotus laskisi huomiseen mennessä!



söndag 6 november 2016

Let it go, let it go. Totuus pinnan alta

Olen miettinyt tämän postauksen kirjoittamista koko viikon, avannut läppärin ja muuttanut mieleni. En halua, en pysty, en tahdo. Saa nähdä miten paljon saan nyt kirjoitettua ja kerrottua ja montako kertaa painan "erase"-nappulaa empien, paljonko haluan kertoa. Toivon mukaan saan tämän tekstin myötä avattua teille hieman tilannetta, jossa olen tällä hetkellä ja jossa jo pitkään on menty. Tilannetta, joka piilee pinnan alla.

Ne jotka minut tuntevat tai jotka ovat seuranneet blogiani pitkään tietävät, ettei taipaleeni ole kuluneen 5 vuoden aikana kovin helppo ollut. Aloin leikkiä ruoalla ja liikunnalla AMK-opinnot aloitettuani ja hairahduin silloiseen fitness- ja karppaus-buumiin. Tein tyhmästi - terveydenhuollon opiskelijana (jolla pitäisi olla älliä jo koulun puolesta päässä!) - ja lisäsin liikuntaa roimasti salin ja lenkkien muodossa ja aloin rajoittamaan syömistäni pikkuhiljaa toinen toistaan "pahempia syntejä" siitä siivoten. Poissuljettuja olivat alkuun sokerit ja valkoiset viljat, myöhemmin jäivät pois ruisleipä, pasta ja ylipäänsä hiilarin lähteen, samoin punainen liha ja lisätyt rasvat (en olisi voinut kuvitellakaan edes koskevani pähkinöihin tai rypsiöljyyn). Aloin pelätä yhteisiä ruokailuhetkiä jolloin muut huomaisivat tapani, jotka siis jo silloin tiedostin ja tunnistin epäterveellisiksi, ja aloin suoraan sanottuna pelätä ruokaa ja syömistä. Elin maitorahkalla ja sokerittomilla mehukeitoilla, kasviksilla ja soijarouheella. Ja kahvilla. Sillä itsensä sai tarvittaessa nopsaan tyhjennettyä.

Pitkä parisuhde päättyi, jäin yksin mutta löysin heti uuden miehen, jonka perässä muutin kotoa kauas pois. Suhde osoittautuikin epäterveelliseksi ja huomattuani sen huomasin olevani eksyksissä: kuka olen, minne menen. Vanhempieni hoiviin en suostunut muuttamaan enkä liioin myöntämään kellekään, että suhde meni päin persettä ja että voin niin huonosti. Sinnittelin ja purin ahdistustani ja pahaa oloani kontrolloimalla yhä enemmän syömistä ja liikuntaa - ja vedin övereitä molemmissa. Jälkeenpäin ajateltuna en käsitä miten kroppani kesti menoa niinkin pitkään kuin lähes vuoden verran: nollakaloreita, 4 rankkaa salitreeniä ja 2-3 aerobista, unettomuutta, pelkoa, ahdistusta ja kolmivuorotyötä. Alkoihan se kroppa lopulta purkautua palasiksi, erottiin, asuin yhä eksän kanssa samassa kämpässä ja yritin sinnitellä, jouduin sairaalaan ja muistan miten hädissäni olin kun en tiennyt minne mennä. Muistan elävästi miten juttelin isosiskoni E:n kanssa puhelimessa ja miten juuri hänen puhelustaan (toim.huom: moni muu yritti samaa, mutta ehkä sisko valitsi jotkut tietyt sanat tai sitten hänen puhelunsa vain oli se ratkaiseva miljoonas) tuli se, joka sai minut tajuamaan että nyt olisi aika lähteä ja aloin etsimään kämppää ja töitä Porvoosta.

Kämppä ja työpaikka löytyi ja pääsin lähtemään ja muistan iloinneeni: vihdoin uusi alku, uusi mahdollisuus. Ei se kuitenkaan ihan niin helppoa ollut.

Asuin yksinäni keskustassa, kärsin huimauksesta joka aiheutti sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistusta ja eristäydyin yksiööni sen sijaan, että olisin pyörinyt kaupungilla ja koittanut löytää uusia tuttavuuksia. Päädyin jälleen salille, hommasin kuukausikortin ja aloin takomaan rautaa: kun ei muutakaan tekemistä ollut eikä Porvoon-elämäni alkanut niin harmoonisena kuin olin ajatellut, aloin kontrolloimaan tilannetta ja elämääni treenaamalla. Vaikken elämääni voinut muokata, pystyin salilla käymällä muokata kroppaani. Ja nättihän siitä tuli. Harmi vain jatkoin hiilaritonta ja rasvatonta ruokavaliotani, treenasin 4 kertaa rankasti salilla ja juoksin loput, söin rasvattomia maitotuotteia ja soijarouhetta ja nukuin huonosti. Uudelta työpaikaltani aloin yhä enemmän kiinnittää huomiota yhteen punapukuiseen ensihoitajaan ja niinhän siinä sitten monen mutkan kautta kävi, että meistä muodostui parin kuukauden kehräilyn jälkeen pari. Puolen vuoden yhdessäolon jälkeen muutimme yhteen ja elämä alkoin, huimauksesta huolimatta, sujua siihen suuntaan jonne olin sen toivonut kulkevan: muutto takaisin maalle, oma auto ja koira. Ehkä pian oma talo ja perhekin alkaisi löytyää tiensä elämääni,.

Nyt pian 3 vuoden yhdessäolon jälkeen voin silmäkulmaa ajoittain pyyhkien kertoa, ettei näin ole. Uristaan ei ole niin helppoa poiketa kuin sitä kuvitteli ja toivoi. Landelle muutettuani olin jo lopettanut salilla käymisen täysin ja keskityin kävelemään koiran kanssa, juoksin erinäisillä lääkäreillä ihmettelemässä huimaus-heikotus-oireitani, sekä vatsaongelmia. Miehen kautta yritin oppia syömään "normaalisti" (eli hiilareita ja herkkuja silloin tällöin) siinä ajoittain onnistumalla, välillä onnistumatta. Paino tippui. Kukaan lääkäreistä ei koskaan kysynyt miten henkisesti voin ja kun kerroin sivulauseessa, että minulla oli ollut paljon paineita ja stressiä Pori-aikoihini viitaten, vetosivat he heti stressin jälkeiseen tilaan ja että tilanteeni kyllä korjautuisi kunhan elämäni nyt asettuisi aloilleen. Mitään tarkempia ohjeita kuten "syö näin" tai "liiku näin" en koskaan saanut keltäkään - ja juuri sitä olisin övereiden vetäjänä tarvinnut ja toivonut! Lääkärit totesivat aina ihmisten olevan yksilöitä, mutta edelleenkin nyt vuosien jälkeen minua surettaa, ettei kukaan uskaltanut edes kehoittaa minua seuraamaan THL:n asettamia ravitsemus- ja liikuntasuorituksia (jotka ovat terveyttä ylläpitäviä ja sopivat suurimmalle osalle kansaa). Turhauduin kun huimaus ja jumitilat eivät alkaneet kaikkoamaan, vatsaoireet jatkuivat eikä hormonitoimintakaan lähtenyt liikkeelle - vaikka lääkärit sanoivat, että ne kyllä palaavat vuodessa. Aloin liikkumaan uudestaan ja löysin juoksun: lajin, johon lopulta rakastuin sen keveyden ja helppouden ja raittiin ilman myötä. Kunto koheni ja lenkit pitenivät, mutten tainnut tajuta kuinka paljon kulutin juostessani ja huomasin, miten jumit ja huippaukset jälleen lisääntyivät vaikka yritin kovasti syödä enemmän jotten jäisi kaloreineni miinuksille. Enää en toivonut painon tippuvan mutta halusin sen pysyvän ennallaan. Vatsaoireet alkoivat pikkuhiljaa onneksi helpottaa ja opin tuntemaan mitkä ruoka-aineet eivät minulle sopineet, mutta ruokailuhetket olivat (ja ovat) edelleen - eivät nyt välttämättä hankalia - mutta rutiininomaisia ja nojoo, ajoittain kyllä hankalia ja tietyt ruoat saattavat ahdistaa minua. Olen kuitenkin huomattavasti rennompi syömisteni suhteen nyt kuin vuoden takaiseen verrattuna, enkä kikkaile ruoalla ja poissulje ruokavaliostani mitään. Sen sijaan olen ylpeä itsestäni jos (ja kun!) onnistun poikkeamaan rutiineistani ja rikkomalla rajojani, ikäänkuin nousemalla uristani, hetkeksi. Kun on vuosia syönyt kurinalaisesti, tuntuu pienikin suklaapala tiistai-iltana voitolta.
Liikunta ja syömiset alkoivat löytää tasapainon pikkuhiljaa, mutta työelämässä koin hetkittäin aikamoisia myllerryksiä, jotka heijastuivat henkiseen jaksamiseen. Sairaanhoitajana sitä saa tottua tekemään pätkätöitä (näköjään) ja ne jos mitkä ovat aiheuttaneet stressiä minulle. Monet kerrat olen jo ehtinyt hakea vakinaista toimea, mutta onni ei ole ollut suopea. Monet kerrat olen myös näiden "valitettavasti emme nyt valinneet sinua"-kommenttien jälkeen tuntenut, miten osa minusta on murentunut ja kyseenalaistanut mitä ihmeen väliä sillä on, osanko olla suopeampi itseäni kohtaan ruoan ja liikunnan suhteen, jollen töiden myötä saa stressiä poissuljettua elämästäni täysin. En siis tarkoita sitä, että elämästi poistuisi stressi heti jos saisin vakkaripaikan, vaan sitä, että pettymykset ja paine, jota olen pätkieni takia kokenut (ja koen) ovat takuuvarmasti ylläpitäneet valmiustilaa, jossa kroppani on aina Pori ja Porvoo-ajoista lähtien ollut. Tämä(kin) on aiheuttanut harmistusta koska työ on elämän osa-alueista se, johon tällä hetkellä en voi vaikuttaa - verrattuna syömiseen, lepoon ja liikuntaan. En syytä pätkätöitä pelkästään siitä, että kroppani edelleen on mikä on, mutta uskon että silläkin on arpansa pelissäni.

Tänä päivänä olen edelleen kova tyttö stressaamaan ja valvon välillä yötä myöten miettimässä asioita ja otan paineita. Osaan onneksi jo hieman rentouttaa itseäni, mutta tunnen kehoni ja mieleni ja tiedän miten herkästi ne alkavat käymään kierroksilla. Viime viikot ovat olleet aikamoista myllerrystä ja muutoksen tuulet tulevat puhaltamaan elämässäni taas. Koen, että olen kasvanut matkallani ihmisenä roimasti, mutta että matkaa vielä on paljon jäljellä. Kadun monia valintoja joita olen matkani varrella tehnyt, mutta tiedän, että (kuten kaverini eilen sanoi) jotkin asiat täytyy oppia kantapään kautta ja virheitä tulee tehtyä, mutta niistä otetaan opikseen. Välillä (tai no, aina) kaikki ne vastoinkäymiset joita elämäni aikana on ehtinyt (jo) tapahtua tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, mutten mahda niille enää mitään - ne ovat jo historiaa. Toivon, ettei mikään niistä mokista joita olen tehnyt, poissulje tulevaisuudestani mitään - kuten perhettä, vakkari-työpaikkaa tai omaa taloa - mutta toki nekin pelot ovat mielessä lähes päivittäin.

Mihin halusin kaikella tällä purkautumisella päästä? Siihen, että toivoisin, että joku voisi ottaa minun virheistäni opikseen. Itse elän tänään elämää, jotaeon nuorempana kuvitellut eläväni ja josta osittain toivon pääseväni tulevaisuudessa vielä ohitse ja eroon. Kroppani on rahjainen, se ei toimi kuten sen pitäisi, ja epätietoisuus vaivaa eikä kukaan osaa sanoa löytääkö kroppani ja elämäni vielä takaisin raiteilleen. Elän elämää, jossa yritän vieläkin päästää irti - let it go - ja antaa elämän kuljettaa.

Olen pitkään ollut väsynyt - todella väsynyt, Ulkokuori voi näyttää toisenlaiselta, enkä suostu jämähtämään laakereilleni itkemään, vaan yritän tehdä parhaani ja saada itsestäni irti niin paljon kuin on tässä tilassa mahdollista. Eilen tyttöjen kanssa iltaa istuessamme totesin, etten ole pitänyt lomaa - kaikesta tuosta hulinasta huolimatta - 2 viikkoa pidempään - ja sekin oli kesällä 2015. Kesällä 2016 pidin kesälomaa viikon. Kaikki lomapäiväni ovat palaneet siinä, että olen pätkätyöläisenä aina saanut lomani rahoissa, pitänyt juuri sen viikon tai pari lomaa ja siirtynyt sitten seuraavaan duuniin. Kuukausittain kertyneet loma- ja ylityötunnit olen kuluttanut erinäisissä lääkäreissä ramppaamiseen, mikä yhä enemmän surettaa minua: mitään pysyvää apua tai helpostusta vaivoihini en ole saanut, vaan päin vastoin tuhlannut tuhansia euroja sekä ansaitsemani lomapäivät ja heivannut ne kuin kankkulan kaivoon - mikä taasen on turhauttanut ja kyllä, myös stressannut. Siinä missä loma olisi voinut toimia parin sadan euron lääkärikäynnin sijaan, olen kuuliaisesti käynyt lääkärissä - josko juuri SE vastaanotto voisikin olla ratkaiseva. Näin ei vielä ole käynyt. Eli osasyy siihen, että tunnun rasittuvan muita herkemmin on yksinkertaistettuna se, etten ole pitänyt koko elämäni aikana 3 viikkoa pidempää lomaa. Sekin oli sairasloma kesällä 2015, jolloin minulta leikattiin umppari ja se oli toden totta sairasloma: ekan viikon vietin sohvalla turvotuksineni, seuraavana yritin päästä roskakatosta pidemmälle kävelylle ja kolmannella jatkoin kävelyharjoituksia.

Paljon pohdintaa, jota olen zen-moodissa päässyt toteuttamaan täällä lapsuudenkodissani, jossa nytkin istun ja kirjoitan. Koko viikonlopun olen lompsinut koiran kanssa metsässä, hiipinyt pimeässä pihassa karva-Crocsit ja pilkkihaalari ylläni. Hengittänyt kevyttä pakkasilmaa ja katsellut ikkunan läpi lumihiutaleita. Rauhoittunut - en ehkä muodikkaasti meditoimalla - mutta vain olemalla.

pus.

söndag 30 oktober 2016

Puuvillaa ja farkkua vai villaa ja cashmereä, sekä ajatuksia punatuista huulista

Huomenta sunnuntaiaamuusi! Nukuitko hyvin? 

Minua paleli aivan tajuttomasti eilen illalla, niin etten millään meinannut saada unen päästä kiinni. Laitoin untuvatöppöset jalkaan ja pyysin miestä peiton alle (tätä en tee juuri koskaan koska minua ahdistaa nukahtaa jos toinen on ihan kiinni minussa - etenkin naamat vastakkain!) lämmittämään ja nukahdin näköjään, koska heräsin seuraavan kerran vasta aamulla "vanhaan aikaan" klo 7, eli talviaikaan muunneltuna jo klo 6. Muistithan kääntää kelloa tuntia taaksepäin viime yönä? Makoilin hetken, mietiskelin kaikenlaista ja hymyilin itsekseni m.m. sitä että makoilen hereillä sunnuntaiaamuna jo kuudelta ja harkitsen ylösnousemista vaikka minulla on vapaapäivä ja mies taas, joka on menossa töihin ja jonka kello soi hieman vaille 7 nukkuisi - jos saisi - vielä vähintään tunnin tai pari. Niinhän siinä taas kävi, että nousin aamupuuhia tekemään ennen miestä ja ehdin melkein koiran kanssa ulko-ovelle asti, ennenkun hän kömpi vuoteesta.

Totta puhuakseni nautin aikaisin nousemisesta - viikonloppuisinkin. Tämä toki edellyttää sitä, että viikonloppuisin mennään kuten arki-iltoinakin ajoissa nukkumaan, mutta itse teen tämän mielelläni, jotten unirytmi mene sekaisin. Siinähän menee koko viikonloppu hukkaan jos nukkuu pitkään, koska silloin tulee mentyä myös myöhemmin nukkumaan ja auta armias sitten kun se maanantaiaamu ja arki taas koittaa: kyllä väsyttää ja harmittaa jos viikonlopusta lähtien jo on univajetta tulevalle viikolle! Itselläni viikonloput ovat todellisia henkireikiä levon ja palautumisen suhteen, koska minulla ei ole kertyneitä lomapäiviä, joita voisin käyttää ja ylityötunnitkin olen käyttänyt erinäisissä lääkäreissä juostessani.

Kävimme eilen lauantaina heti aamupäivästä Jumbossa käännähtämässä ja tehtiin tosi hyviä löytöjä - tunnissa! Mies löysi kassillisen tosi hyvännäköisiä paitoja Jack & Jonesista ja itse löysin ihanan puolipitkän neuletakin sekä aivan upean pitsikoristeisen topin Vilasta. Vila on jo pitkään ollut yksi suosikki-vaatekaupoistani ja sieltä tulee lähes aina tehtyä jotain löytöjä. Vilan neuleet menevät samaan kategoriaan kuin Lindexin neuleet: niissä on todella hyvä hinta-laatu-suhde! Itselläni kun ei pennoset ihan Acnen Raya-neuleeseen (joka olisi todellinen investointi!) veny, tyydyn Vilan keinokuituisiin. Tiedän, että ei-keinokuituinen neule olisi lämmittävämpi, pesua ja käyttöä paremmin kestävä investointi, mutta neuleita kun tulee ostettua 1-2/sesonki en koe tarvetta investoida 200 euroa/neule kun ostan mitä todennäköisimmin neuleen yhtä usein maksoi se 40 tai 200 euroa. Tajusitteko pointtini? Tuntuu jotenkin kulutus-hirmulta, mutta vältän ex tempore-ostosten tekoa nykyään enkä osta n.s rättejä ja muotijuttuja halvalla vain ostamisen tai yhden käyttökerran vuoksi, vaan ostan harvemmin mutta tarkemmin. Olen toisaalta huomannut itsestäni ja kulutustavoistani, että minulla on kamala tarve kategorisoida itseni johonkin tyyliin ja haluaisin investoida täysillä ja ostaaa laadukasta - mutta vain yhdellä osa-alueella. Toisaalta koen itseni urheilijaksi, joka "saa" ja jonka "täytyy" ostaa laadukasta, koska liikun niin paljon - ikään kuin "tuloksiani" tueksi, mutta toisaalta tiedostan, ettei pari-kolme hölkkälenkkiä, koiran ulkoilutus ja yksi lihaskuntojumppa viikossa tee minusta huippu-urheilijaa, jonka tienesti on urheilusta kiinni. Ja tietyllä tapaa en yhtään halua mieltää itseäni urheilijaksi vaan ihan perus-pirkoksi, joka nyt vain sattuu liikkumaan keskivertoa enemmän, mutta jonka leipätyö on perus-puurtamisesta kunnallisella sektorilla kiinni, joka käy viikonloppuisin Jumbossa, istuu joskus iltaa kavereiden kanssa tai käy miehen kanssa kerran kuussa ulkona syömässä ja joka pukeutuu arkisin perusneuleisiin ja farkkuhin, mutta noina edellä mainittuina astetta fiinimmin - ja joka siis "saa" ostaa tyylikkäämpiä vaatteita juuri noita kertoja varten. Realistisesti ajateltuna suurimmaksi osaksi vietän aikaa kuitenkin työvaatteissa (työ tarjoaa) ja verkkareissa ja hupparissa (kotona, vaihtuu ylle HETI kun pääsen töistä kotiin) eli periaateessa pärjäisin vallan mainiosti pienellä garderoobilla, joka koostuisi parista farkkuparista, topista (joita pidän työtakin alla) sekä paidasta, joita pidän arkisin pelkästään autossa istuessa työmatkojen ajan sekä sitten parista astetta hienommasta paidasta, joita voisi sitten pitää synttärikutsuilla, viikonloppuisin Jumboon lähtiessä ja ravintolaillallisilla. Tämä olisi siis kaikkein realistisinta - mutta KUINKA TYLSÄÄ olisi pukeutua aina samoihin perusvaatteisiin vaikkakin pelkän automatkan tähden? Kuten rivien välistä varmasti huomaa, mielipiteeni ja ajatukseni ovat tässä kovin jaettuja koska tiedän ja olen sitä mieltä, että on täysin turhaa ostaa kokoajan uusia vaatteita, joita harva edes näkee ellei satu kanssani samaan aikaan pukkariin työpaikalla ja joita tulee käytettyä n kerran kuussa raflassa, mutta toisaalta en voisi kuvitellakaan vaatekaappia, josta ei löytyisi kuin pari hassua paitaa, mutta joka olisi järkeä käyttäen ja kulutuksellisesti järkevin.

Syyshämärän parhaita puolia on se, että kynttilöitä voi polttaa pitkin vuorokautta :) Kyllä, lukeudun niihin hölmöihin jotka polttavat kynttilöitä jopa aamupalapöydässä ihan vain siksi, että kynttilänvalosta tulee niin rauhaisia fiilis

Huh, menipäs ohi aiheen, mutta näin se juttu luistaa aiheesta toiseen kun ei koko viikkona ole aikaa tulla blogin puolelle höpisemään.

Käytiin eilen illalla itä-Helsingissä mieheni siskon ja tämän avopuolison luona tupareissa ja voi että miten a) vanhaksi itseni koin siinä opiskelijoiden juttuja ja menoa kuunnellen ja seuraten, b) ihanaa oli käydä näkemässä ihan uusia ihmisiä, kuulla ihan muita juttuja ja saada laittautua! Vaikka olen toisaalta iloinen, ettei minun tarvitse laittautua hurjasti arkisin työpäivää varten, huomaan selvästi miten kovin kaipaan sitä, että saisi punata huulet, valita huolella siistit vaatteet ja pitää vaikka hametta välillä. Työssäni sairaanhoitajana ei ole soveliasta eikä edes sallittua olla kovin tällättynä ja työ-univormu jo määrittelee sen, miltä näytän joka ikinen päivä. Ainoa, jota voin arjessa varioida on tapa, jolla hiukseni ovat kiinni ja laitettu, minkä väristä toppia pidän työtakin alla sekä meikki - jos nyt rajauksia voi variaatioksi laskea :D  Eilen puin ylleni kiiltäväpintaiset mustat pillihousut, valkoisen topin ja mustan jakun (kaikki Vilasta) ja kaulaan pujotin kaulaan Julian blogista voittamani Kalevala Korun Valoisa-riipuksen ja kirsikkana kakun päällä väritin huuleni sinertävän tummanpunaisiksi Mac:n huulipunalla. Huulet punaamalla sain heti todella tyylitellyn, suorastaan hyvännäköisen fiiliksen ja peilailin itseäni salaa pitkin iltaa. Harmittaa nyt jälkikäteen kun en pyytänyt miestä ottamaan kuvaa lookistani, mutta onpahan hyvä syy pukeutua noin uudestaan, jotta asun saa ikuistettua ;) Asu oli mielestäni todella hyvännäköinen, se tuntui hyvältä ja tuntui omalta - vaikka poikkesikin täysin arkisesta puuvillaa ja farkkua-tyylistäni.


 Onpa hassua istua tässä sohvalla, tiedostaa että on viettänyt tässä jo pitkän tovin - eikä kello näytä kuin vajaa puoli kymmenen! Ohjelmassa on tänään ulkoilua ja varmasti käväistään vanhempieni luona Ronjan kanssa. Pitäisikö pyytää iskää lämmittämään saunakin..? Omasta saunasta joudun näillä näkymin unelmoimaan vielä pitkään (pitänee kertoa toisessa postauksessa rakennus-projektista, jottei tämä sillisalaatti nyt levähdä yhtään enemmän), joten täytyy jatkossakin yrittää salakavalasti ujuttautua toisten löylyihin lämmittelemään :)

Toivotan sinulla rentouttavaa ja kivaa sunnuntaita! :)

onsdag 26 oktober 2016

27-vuotiaan elämä numeroina

Täytän tänään, 26. lokakuuta 2016, 27 vuotta ja ajattelin kertoa elämästäni ja tähän astisista saavutuksistani numeroina juhlapäivän kunniaksi.

Kuva eilisillalta 25.10 kun Ronja kömpi päälleni sohvalle. Koiran paikka ei ole sohvalla, mutta tämähän on täysin eri asia, eikö?

Synnyin tänään n klo 16 tasan 27 vuotta sitten sektiolla, vanhempieni 3. tyttäreksi

Olen 168 cm pitkä, painan 55 tai 56 kg

Olen käynyt koulua 15½ vuotta (ala-, yläaste, lukio sekä AMK)

Pyrin nukkumaan 7-8h/yö, mutta riittävä määrä olisi 8-9h

Juoksen keskimäärin 20 km viikossa ja kävelen koiran kanssa/yksinäni n saman verran viikossa

Olen asunut 7 eri osoitteessa, joista nykyinen on siis 7.

Onnennumeroni on 5.

Olen 18-vuotiaasta unelmoinut omakotitalosta ja perheestä, johon kuuluisi 1 tai 2 koiraa, sekä 2 tai 3 lasta.

Olen sairastanut vesirokon kahdesti

Harrastin ratsastusta ala-asteikäisestä aina lukion loppuun asti aktiivisesti. Sitten rakas harrastus joutui väistymään opintojen tieltä.

Koulussa olen onnistunut saamaan sekä arvosanat 4 että 10 kokeista. Loistin biologiassa ja terveystiedossa, mutta vetelin pohjamutia matikassa.

Aamupuuroni koostuu aina samoista raaka-aineista ja mittasuhteista: vettä 1 dl, maitoa 1 dl, 1 dl kaurahiutaleita, ripaus Himalajan suolaa ja 1 kananmunanvalkuainen.

Olen ollut elämäni aikana 4 pidemmässä suhteessa, joista kaksi kesti 1 vuoden, yksi 4 vuotta ja nykyinen on pian 3 vuotinen.

Syön keskimäärin 3 kuivattua taatelia päivittäin (koska ne ovat niiiin hyviä!)

Olen ollut leikkauksessa parikin kertaa, mutta vain kerran itse operoitavana; heinäkuussa 2015 minulta leikattiin umppari

Vaatekokoni on 36, tennareissa käytän kokoa 38 ja juoksulenkkareissa 39

Tälläisistä numeroista minun elämäni koostuu. Toivon mukaan jatkoa seuraa ;)

tisdag 25 oktober 2016

Miksi maanantai ei ole viikon huonoin päivä

Heippa!

Eletään jo tiistaita mutta ajattelin silti tulla kertomaan eilisen maanantaini kohokohtia ihan siitä syystä, että maanantaita pidetään viikon karseimpana päivänä (miltä se usein kyllä tuntuu rentouttavan viikonlopun jälkeen, kun arki ja kiire iskee päin kasvoja).

- söimme miehen kanssa aamupalaa yhdessä (tätä teemme yhä harvemmin miehen lähtiessä eri aikaan liikkelle aamulla kuin minä)

- sytytin aamupalan ajaksi kynttilät pöytään. Suosittelen kokeilemaan! Oli se lällyn tai turhamaisen näköistä tai ei, tuo se astetta cozymmän fiiliksen aamupalan ajaksi

- töihin ajaessani kohtasin auton, joka väläytti minulle hätävilkkuja. Hellitin kaasua, tarkistin oman autoni valot ja samassa näin peruutuspeilissä miten takaani kipitti valkohäntäpeura. Tuli todella kiitollinen mieli kanssa-autoilijan huolenpidon takia: hänhän varoitti minua pellon reunassa hengailevasta peurasta!

- työpäivä sujui nopsaan ja kiirettä piisasi aina loppuun asti. Maanantaisin ei päivystävällä hoitajalle nokka paljoa tuhise terveyskeskuksessa, enkä jouten istumaan juuri kerennytkään. Tykkään kun tahti pysyy yllä, mutta liika kiire on liikaa ja maanantain kaltaisia vuoroja on onneksi vain yksi viikossa.. Vuoro ei onneksi venynyt kuin 15 min yli.

- onnistuin kanyloimaan iäkkkään, heikkäkuntoisen potilaan, jonka suonet olivat kuin onkisiimaa. Ja kyllä, taputin itseäni olalle sen jälkeen ;)

- halaus tutulta potilaalta.

- täydellinen kevyt mutta energisoiva tankkaus välipalaa, jonka heitin kitaani heti töistä kotiuduttuani ja ennen lenkille lähtöä

- kevyt, suorastaan hyvältä tuntunut 11km (!) hölkkä Ronjan kanssa. Koira juoksi jälleen niin nätisti vierelläni että huhhuh, ilma oli sopivan viileä hengittää ja askel kevyt. Olen vihdoin oivaltanut itselleni optimaalisimman tahdin ja tavan juosta: joka 3. päivä, kevyen välipalan jälkeen ja vailla suurempia odotuksia

- vanhemmiltani saatu etukäteis-synttärilahja: tämä SOC:in Gait JKT-takki, joka on varusteltu runsain heijastimin ja Led-valolla! Vaati alkuun totuttelua juosta LED-valo päällä (valo on siis kytketty oikeaan rintaan ja se napsautetaan helposti päälle kolmesta eri valotoiminnosta valiten), koska se tuntui alkuun häikäisevän näköä. Valoon tottui kuitenkin ja yllätyin positiivisesti siitä miten kirkas pieni valo on, koska pystyin jopa valaisemaan pimeää lenkkipolkua jossain määrin kääntämällä takkia maata kohti. Takki oli miellyttävän kevyt ja joustava päällä, suojasi tuulelta mutta hengitti niin, ettei se muuttunut saunaksi kropan lämmetessä.

Kuvat napattu pari viikonloppua takaperin, jolloin ehdin juosta päiväsaikaan valoisassa. Ylläni oli eilen lähes samat kamat, eli 2XU:n törrrrkeän hyvät kompressiolegginsit, jalassa oli eilen Salomonien tilalla Asicset ja paidan sijaan Gina Tricotin pitkähihainen ja sen päällä tuo yllä hehkuttamani SOC-takki



- onnistuneen lenkin jälkeen tuntuu AINA yhtä hyvältä käydä lämpimässä suihkussa ja käyttää pehmeää miellyttävän tuoksuista suihkuvoidetta. Suosikkini tällä hetkellä on Dove

- iltapalaksi nauttimani ateria onnistui yli odotusten - jo siksi, että jaksoin tehdä jotain kasviksia ja soijaa/raejuustoa kummallisempaa :D Lautaselle löysi tiensä täysjyvä farfalle-pasta (suosikki-pastamuotoni), paistettu kana, tomaatti basilikalla ja höyrytetyt kukka- ja parsakaalit, kurpitsansiemenillä, oliiviöljyllä ja raejuustolla ryyditettyinä

- tänään tiistaiaamuna heräsin virkeänä hyvien yöunien jälkeen

Mitä hyvää sun maanantaissasi oli? Tai menikö tiistai paremmin - mitä hyvää siinä oli? :)

måndag 17 oktober 2016

(pimeä) Päivä kanssani

Heippahei ja maanantaita!

Mielessäni on käynyt X määrä kertaa tehdä postaus, joista pidän (noloa kyllä) erityisen paljon: päivä kanssani-postaus. En oikeastaan käsitä miksi minua kiehtoo lukea ihmisten tavis-arjesta kertovia juttuja, mutta kai suurin syy on se, että minua kiehtoo nähdä miten erilaisia ihmisten arjet voivat olla. Kelatkaa, miten erilaiselta se sinun tavallinen tylsä arkesi jonkun mielestä voi olla! Harmikseni kuvamateriaalia ei kovin paljoa ole saatavilla, mutta en nyt anna sen haitata menoa. LUPAAN petrata ensi kertaa varten, mikäli mielenkiintoa tälläisiä stalkkaus-postauksia kohtaan tulee ilmi ;)

05:54 herätyskello soi ja herään totaalisesti kesken unien. Nostan jalat tapani mukaan suorina ilmaan ja kiroan mielessäni perjantaisten maastavetojen aiheuttamia jumeja: au,au ja au. Silittelen Ronjaa ja toivotan hyvät huomenet (kuten joka aamu) ja hoidan aamutoimet, tankkaan 2 isoa lasillista vettä, nappaan D-vitamiinit, pesen kasvot ja rasvaukset ja juon vielä kolmannen lasillisen, johon olen lisännyt Berocca-poreen.

06:10 avaan ulko-oven ja lähden Ronjan kanssa ulos.

Pimeääkö? No vähän..

06:30 palaamme sisälle ja toivotamme T:lle hyvät huomenet. Koska T:llä on koulupäivä ja joutuu lähtemään työpäiviä aiemmin liikkeelle on hän jo hereillä, eikä minun tarvitse hoitaa kuin oma aamupalani valmiiksi saattaminen. Se, että T on hereillä ja syö aamiaista kanssani on harvinaista herkkua (jos hän menee töihin, nousee hän suurin piirtein silloin kun minä jo lopettelen) ja fiilistelen niin paljon, että innostun jopa sytyttämään kynttilät aamiaispöytään. Pieni finessi, mutta aika kiva pieni ekstra sekin :) Aamupalaksi syön normaaliin tapaani kaurapuuroa, johon olen sekoittanut kananmunan valkuaisen sekä kylkeen kippaan pakkasesta puolukoita ja juon kahvia vaahdotetulla Oatlyn iKaffella (ah, ihanan kermaista ja luksusta rasvattomaan maitoon verrattuna!)

07:00 hampaiden pesu, pukeminen ja meikkaaminen, sekä eväiden pakkaaminen ennen töihin lähtöä

07:20 suljen ulko-oven takanani ja suuntaan autonnokan kohti töitä. Meinaan saada paskahalvauksen kun havahdun siihen, että suojatietä ylittää täysin tummiin pukeutunut nuori tyttö jolta ei löydy heijastimen heijastinta ja kiitän luojaa siitä, että olen kääntymässä ja siten ajan niin hitaasti, että ehdin havaita tytön. Pimeällä ajaessa pelkään tasan kahta asiaa: hirviä ja peuroja, sekä heijastimettomia ulkoilijoita - hitonhitto jos jompaan kumpaan osuisi!

07:45 moikkaan työkavereita työvaatteet jo vaihdettuani ja höpistään hetki, ennenkun asettaudun päivän työpisteelle, eli infopisteeseen, jossa hoidan ajanvarauksia sekä teen hoidon tarpeen arviota. Onneksi paikalla on sähkö-pöytä, eli voin seistä välillä eikä pylly pääse puutumaan (niin) pahasti

12:00 lounastauko, jolloin syön eilisen jämiä: lohta, uunijuureksia ja perunoita sekä salaatinrippeitä. Selaan samalla sunnuntaista Hesaria ja jutellaan lääkäreiden kanssa enterorokosta

12:30 lounastauko loppuu ja siirryn takaisin infoon jatkamaan

14:00 siirryn puhelimeen tekemään samaa hommaa kuin info-pisteellä, mutta nyt siis puhelimen välityksellä. Muistan miten hankalalta alkuun tuntui arvioida ja kysellä potilaan vointia, mutta onneksi kokemus tuo siihen varmuutta. Toki sitä edelleen törmää vähintään pari kertaa viikossa puheluihin, joissa toivoisi voivansa kytkeä video-yhteyden - olisi meinaan vähän helpompi arvioida turvotuksia ja punoituksia, joita potilaat yrittävät kuvailla. Videopuheluita odotellessa olen keksinyt erilaisia esimerkkejä ja vertauskuvia, joita pyydän potilasta käyttämään, jotta voin hahmottaa vamman laajuutta paremmin. Senttimetrien sijaan pyydän esimerkiksi potilasta vertaamaan kokoa tennis-, pingis- tai koripalloon ja punoituksen asteet kulkevat hempeän possunpunaisesta paloautoon.

14:30 rekisteröin huomiota herättävän potilaan, jota lähden saattamaan päivystykseen ja kiitän sitä korkeampaa tahoa, joka herätti huomioni. Potilas tarvitsee akuutisti apuamme ja teemme seuraavat 45 minuuttia tiimityötä lääkäreiden kanssa potilaan parhaaksi.

15:15 palaan puhelimeen, mutta huomaan käyväni vielä odottamattoman tilanteen takia kierroksilla ja huomaan toistelevani potilaille samoja kysymyksiä puhelimessa, joten päätän lähteä täyttämään vesipulloa ja vetämään pari syvää hengenvetoa.

16:00 puhelin sulkeutuu ja ihmetellään vielä työkavereiden kanssa päivän kulkua, ennenkun lähdemme pukkareita kohti vaihtamaan siviilivaatteita ylle. Työpäivä on kulunut nopeasti.

16:30 peruutan auton vanhempieni pihaan ja vien sinne pari kirjaa ja vaihdamme kuulumiset eteisessä seisten. Lapsuudenkoti ja vanhempieni läsnäolo rauhoittaa ja huomaan unelmoivani omasta - oikeasta - kodista jälleen kerran. Nykyinen asuntomme on, noh, kerrostaloasunto, johon emme tieten tahtoen ole sen kummempaa panostaneet koska olemme alusta alkaen tienneet, ettemme tähän jää. Etenkin nyt kun rakentaminen on alkanut nostaa päätään, huomaan miten paljon kaipaisin jo tästä pois vaikka tiedän miten paljon duunia ja matkaa on vielä siihen omaan taloon pääsyyn asti - puhumatta siitä työmäärästä, jonka omakotitalo tuo mukanaan! Taitavat kyllä lenkit vaihtua pihahommiin..

17:00 saavun kotiin, ihmettelen Ronjaa, joka tulee minun toppi suussani vastaan ovella häntä vispaten ja vaihdan ylleni verkkarit ja valmistelen välipalaksi turkkilaista jugurttia, omenoita, kanelia ja lisään kirsikaksi lusikallisen maapähkinävoita. T tulee seurakseni valmisteltuaan luentomateriaalinsa ja ehdimme vaihtaa kuulumiset nopsaan (ja ehdin hehkuttaa päivällä bongaamiani kotimaisia VAI-KO-pipoja ja kyselen jo innoissani kuvia näytellen, emmekö voisi hankkia moisia parisuhdepipoiksi. Ilokseni T on heti hengessä mukana - minä kun pelkäsin, että hän pitäisi hintaa liian korkeana (mitä ei kyllä 42 euroa missään nimessä ole kotimaisesta merinovillaisesta piposta!) - hehe, ei nyt sillä että mies olisi pihi, mutta aika tarkka rahoistaan ;)) ennenkun hän jo lähtee kohti Porvoota, jonne hän menee luennoimaan ensihoidosta. Itse jumitan vielä hetken pöydän ääressä Instagrammaillen ennenkun lähden vaihtamaan verkkareita ulkotamineisiin - Ronja odottaa.

17:45 lähdemme Rontin kanssa pururadalle ja ihmettelen omaa vointiani: minua kuvottaa, mahaa turvottaa ja jopa oksettaa. Sykekin tuntuu kohonneelta vaikka kävelemme hissukseen ja annan Ronjan haistella alkulenkillä. Tajuan hetken kuluttua, että kroppani edelleen hakkaa adrenaliinin voimin akuutin potilaan takia ja lupaan itselleni, että pyrin nyt rauhoittamaan itseni ja hengittelen viileää syysilmaa hitaasti ja syvälle keuhkoihini. Lupaan myös itselleni, että tänään lyhyempi lenkki saa luvan riittää - tuskin pahoinvoinniltani pitkää lenkkiä pystyn edes kävelemään.

Ronja ja diskovalopanta - hyvin erottuu jopa musta koira pimeästä illasta! ;)
Lenkin lomassa oloni alkaa helpottaa ja hymyilen itsekseni: näinkö tässä taas käy, että vaikka lupaan itselleni että teemme lyhyen lenkin, kasvaa nälkäni syödessä ja päädymmekin jatkamaan ja kääntymään vielä yhden kurvin sen sijaan, että suuntaisimme kotiin? Jep, juuri näin siinä käy. Pimeän laskeutuessa napsautan koiran kaulapantaan led-valot päälle, joista naapurin täti totesi viime viikolla, että "koirallas on diskovalot) :D Haha, no näihän sillä on mutta näkyypä musta koira huomattavasti paremmin niin kanssalenkkeilijöille, kuin itsellenikin! Ronja selvästi tunnistaa koska suuntaamme kotiin, koska hän kiihdyttää askelta eikä enää välitä nuuskuttamisesti yhtä paljon ja totean itsekseni, että ison koiran kanssa kyllä viikon liikuntasuositukset saa täytettyä kuin vahingossa! Suositus taitaa olla reilu 2 tuntia liikuntaa viikossa parin lihaskuntojumpan lisäksi - terveyden ylläpitoa ajatellen.

Pahoittelut kuvan laatua mutta minun täytyi äkkiä napata kuva kännykällä kuorsaavasta koirasta: murupieni on hakenut pienen vilttinsä pään alle ja makaa keskellä eteisen käytävää raajat levällään, vaikka oma sänky on metrin etäisyydellä :D

19:15 palaamme kotiin, Ronja käy heti juomaan ja rojahtaa sitten nukkumaan eteisen matolle kun minä nappaan foamrollerin käteen ja rullaan hetken takareisiä, joita kiristää niin maan perusteellisesti edelleen. Sitten istahdan keittiön pöydän ääreen radio kaverinani ja alan kirjoittamaan tätä postausta.

Kello näyttää nyt 20 ja ohjelmassa olisi vielä suihku sekä iltapala (ikuinen ongelma - mitä sitä söisi?! Taitaa mennä kuten joka ilta, eli kasviksia jossain muodossa, pala leipää ja proteiininlähde kylkeen). T:n pitäisi ehtiä kotiin n 20:30 mennessä, eli ehdimme nähdä vielä näin pikaisesti ennenkun alamme valmistautua yöpuulle. Valot pyrin sammuttamaan viimeistään 22:15, jotta ehdin tankata tarpeeksi unta ennen huomisaamua.

Tälläinen oli minun maanantaini, joka ei poikennut normaalista arjestani oikeastaan muutoin kuin akuutin potilaan kohdalla. Arkipäiväni noudattavat samaa runkoa ja päiväni pyörii, ruoan, liikunnan ja työn ympärillä.

Mitä mieltä sinä olet tälläisistä päivä kanssani-postauksista? Hot or not, tehdäänkö joskus toiste vai jätetäänkö tähän?

lördag 15 oktober 2016

Elämän suuria ihmeitä ihmetellen, omaa ammattia ja taloutta ihmetellen

Jälleen on lauantaiaamu ja totesin Mac:ia avatessani, etten ole koskenutkaan koneeseen koko viikkona. Arki jotenkin rullaa niin nopsaan tahtiin ohi, ettei bloggailulle ja koneella ololle jää aikaa. Tai jäisihän sitä jos viitsisi iltaisin vielä istua koneen ääreen, mutta se ei näillä pohdintamäärillä ole tuntunut kutsuvalta 8h työpäivän jälkeen, jolloin koneen ääressä on siis tullut istuttua aivan riittävästi. Somea tulee selailtua ties missä väleissä, mutta puhelimen kautta, eikä bloggailu sen kautta ole järin mukavaa ja jää siksi vähemmälle.



Viikon aikana ei mitään maailmaa mullistavaa ole tapahtunut, mutta pääni sisällä olen käynyt monen monta keskustelua ja pohdiskellut. Kävimme viime viikolla pankissa juttelemassa raksalainasta ja ilokseni pankin täti lupasi meille sellaista, vaikkei minulla vakivirkaa olekaan. Pankista lähdimme osittain huojentuneina, mutta toisaalta monta kysymystä rikkaampana: koska laittaa nykyinen asunto myyntiin? Paljonko on realistista lyhentää lainaa kuukaudessa, jottemme joudu elämään seuraavaa 25 vuotta todella tiukoilla ja pelätä odottamattomia kuluja, kuten esimerkiksi jonkin kodinkoneen hajoamista? Näitä varten pankeissa on laskurit, mutta ei niidenkään varaan voi luottaa täysin, vaan täytyy myös miettiä omaa arkeaan - sitä kun ei pankin täti eikä laskuri tunne.

Ei se työnteko kuitenkaan pelkkää stressiä ole, kuten kuvan paljastamista verenpaineista voi nähdä ;)
Pankki- ja raha-asioiden lisäksi olen myös pohdiskellut paljon työasioita, koska tulot ja menot selvästi kulkevat käsi kädessä ja konkretisoituivat minulle kun laitoimme numeroita pankkitädin kanssa paperille. Tuntuu jotenkin tarkoituksettomalta tehdä hyvinkin vastuullista työtä AMK-tutkinnolla, kun tietää että joku, joka on käynyt koulua yhtä pitkään kuin minä, ansaitsee jopa tonnin enemmän kuussa. Itsepähän olen sairaanhoitajan ammatin valinnut, enkä sano, että ammatti tulisi valita palkan perusteella mutta kyllä se pistää miettimään kuinka epäoikeudenmukaisesti palkat on laskelmoitu kun samanpituisella tutkinnolla voi ansaita niin eri-paljon. En vähättele, etteikö insinöörin tai vaikka tradenomin työ olisi tärkeätä tai vastuullista, mutta hoitoalalla vastaamme elävistä olennoista, ylläpidämme heidän terveyttään ja joskus jopa pidämme kaikin voimin pelkillä käsivoimin hengissä. Ja siltikin palkka on vaivaiset 2400 euroa bruttotuloina. Tunnen itseni kovin pieneksi kun en osaa käsittää ja selittää tätä itselleni, mutta onko kyseessä niinkin yksinkertainen asia, että hoitoala on naisvoittoinen ja naiset eivät ole osanneet vaatia työlleen vastinetta? Vai onko selitys se, että koska alalla on niin paljon työntekijöitä, ei valtiolla olisi varaa maksaa kaikille yhtä hyvää palkkaa kuin esim. insinööreille? Koko Suomi menisi nurin jos kaikki hoitoalan ammattilaiset alkaisivat vaatia työnsä vastineeksi parempaa palkkaa - Suomen talous kun jo nyt on kokoajan velkojen varassa. Pelottava ajatus sekin kun muistelee, miten Kreikan kävi pari vuotta takaperin. Torstaisessa hoitajakokouksessa minulle(kin) vihdoin selvisi, että maamme hallitus on päättänyt ryhtyä tosissaan säästötoimiin - jotka koskettavat nimenomaan meitä valtiolle työskenteleviä: palkankorotuksia ei pariin vuoteen kannata kysellä, lomarahoista napsaistaan 30% pois ja työaika pitenee 30 minuutilla viikossa. Nämä muutokset astuvat siis voimaan vuoden vaihteessa ja koskettavat niitä jotka ovat julkisella sektorilla töissä - yksityisiä ei tähän pakoteta. Kun kuulin tästä, tunsin miten päässäni kiehahti: hittovie pitäisikö vaan vaihtaa alaa tai edes hakeutua privaattiin töihin kun jo nyt saa niska limassa painaa hommia, tulla väsyneenä työviikon jälkeen kotiin ja rojahtaa itku silmässä nukkumaan, tietää ettei lisää rahaa saa mistään eikä energia (eikä liioin fysiikka tai psyykekään paineessa työskentelyn jälkeen) riitä kahden duunin tekemiseen?! Mies tekee vuorotyötä, minkä vuoksi hän saa aika muikeita lisiä (minun tuloihini verrattuna) mutta se ei minun henkilökohtaista talouttani pelasta: en halua tulla elätetyksi, eikä meillä toisaalta (ainakaan vielä) ole yhteistä taloutta vaan maksamme yhteisiä kuluja omista pusseistamme.

Tämänkaltaiset isot asiat ovat pyörineet mielessäni kuluneen viikon aikana ja kun minulle vielä selvisi, että joudun jälleen ramppaamaan Helsingissä lääkäriin virka-aikaan teki mieli parkua: varaa olla palkattomalla ei nyt olisi, mutta kaikki lääkärikäyntien aikana menetetyt työtunnit täytyy tehdä takaisin, eikä lomapäiviä tai työpäivän lyhennyksiä näin ollen myöskään tule olemaan. Lomaa olen viimeksi pitänyt kesällä YHDEN viikon, enkä näillä näkymin pidäkään vapaita kuin ensi kesänä (silloinkin ne, jotka ovat kertyneet kasaan, eli vajaan viikon?). Välillä on kyllä nämä faktat vaakakuppiin asetettuani tullut tirauteltua kyyneleitä koska koko homma on ottanut niin päähän, mutta olen yrittänyt löytää arjestani ja siitä mitä minulla on positiivisia, voimaannuttavia (pieniäkin) asioita:

- voisilmä aamupuurossa
- metsässä kävely Ronjan kanssa
- raitis, viileä, kostea syysilma, jota on helppo hengittää
- päivittäin kellertävämmiksi muuttuvat puiden lehdet
- kesähelteisiin verrattuina huomattavaksi helpommilta tuntuvat hölkät: kun ilma on happirikkaampi ja viileämpi, sujuu juoksu helpommin ja sykkeetkin pysyvät matalampina kuin lämpimämmällä kelillä
- untuvatossukoiden pukeminen ennen nukahtamista: nukahtaminen on helpompaa kun varpaat pysyvät lämpiminä
timanttisormuksien ihailu netissä. Ainahan sitä saa haaveilla..
- Ensitreffit alttarilla ja Erilaiset perheet. Ihanaa realityä, jossa ei esitetä mitään eikä kurkoteta täydellisyyteen tai pyritä muuttumaan, vaan pikemminkin pyritään hyväksymään toisemme erilaisuuksinemme sellaisinaan
- halailu. Sitä tulee tehtyä aivan liian vähän, mutta aina jos ja kun jotain halaa, sitä tajuaa miten rauhoittava efekti halauksella on. Voisipa halauksia määrätä ihmisille reseptillä; uskon, että maailma olisi huomattavasti parempi paikka jos kaikki halailisivat hieman enemmän



Olin ajatellut kertoa hyvin sujuneista juoksulenkeistä, mutta säästän sen toiseen kertaan. Viikonlopuksi meillä ei ole suunnitelmia, ellemme sitten lähde etsimään T:lle uusia ulkohousuja rikkoutuneiden tilalle. Aamulla tuli nukuttua ihanan pitkään ja Ronjan kanssa kävimme jo reippaalla 30 min lenkillä, eli nyt hetki vielä ihmetellään, suunnitellaan viikonlopun ruokailuita ja ollaan vaan. 

Kivaa lauantaita <3


fredag 7 oktober 2016

Do good, feel good

Muistatteko vielä kun kerroin lukevani The Happiness Projectia? Harvemmin kirjoista jää kovin moni asia mieleen, mutta eilen hymyssä suin kulkiessani mieleeni juolahti ohje, jonka Gretchen Rubin lukijalle, onnellisuuden etsijälle, antoi: Do good, feel good - eli vapaasti kääntäen tee hyvää, tunne hyvää. Ja juuri niin minulle eilen torstaina kävi.

Äiti oli kipeänä ja halusin yllättää hänet viemällä kukkia aamulla ennen kun lähdin töihin, eli kurvasin S-Marketin kautta ja nappasin ihanan gerbera-kimpun matkaani. Kun kurvasin vanhempieni talon tienhaaraan  huomasin siskonityttöni bussipysäkiltä, eli kun ikkuna auki ja kajautin tytölle, että heitän hänet samalla koululle. "Hyppääs takapenkille ja laita vyö kiinni!" huusin hänelle samalla kun lähdin juoksemaan mäkeä ylös vanhempieni talolle.



Ulko-ovelta jo kailotin hyvät huomenet ja kuulin äitini tassuttelevan yläkerrassa.  Aikatauluni oli jo tiukka, jotten myöhästyisi töistä mutta jäin odottamaan äitiä, jotta saisin ojentaa lahjan henkilökohtaisesti. Sydän heitti pari volttia kun näin pirteän, hymyilevän äitini, joka vielä edellisenä iltana kyynelehti kivusta. Vaan jälleenhän ne kyyneleet hänen silmäkulmiinsa ilmestyivät kun ojensin kukkapaketin hänen syliinsä ja toivotin hyvät torstait. Pikaisen halin jälkeen ryntäsin jo takaisin autolle, jossa W oli kammennut itsensä takapenkille ja naureskeli, että ajelisimme näköjään hänen odottamansa koulubussin perässä koululle saakka. Vaihdettiin kuulumiset ja W kertoi Italian matkastaan, jonka jälkeen emme olleet vielä nähneetkään. Miten mielettömän hyvä, lämmin ja rakastava fiilis minulla tuosta 8-vuotiaasta olikaan kun pysäytin auton ala-asteen eteen ja päästin hänet kyydistä.



Koko loppupäivä meni suu hymyssä ja kerroin muillekin, miten hyvin aamuni oli kiitos noinkin pienten asioiden, alkanut.

Illalla kävin 10 km hitaalla hölkällä ja olin ylpeä itsestäni kun keskisyke pysyi (vihdoin!) 154. Lenkin jälkeen jäähdyttelin kävelemällä ja tein pikaiset venyytykset, mutta totesin, että viikonloppuna olisi kyllä aika panostaa venyyttelyyn ja kehonhuoltoon jälleen hieman enemmän. Pakaralihaksia ja alaselkää juili ja kiristi siihen malliin, että hohheijaa vaikka pyrin hölkän aikanakin tekemään sivuhyppelyä sekä polven nosteluita. Yön nukuin levottomasti, mutta onneksi on perjantai. Nyt lähden töihin ja illalla on varmasti vuorossa perjantainen siivous-projekti, sekä TV:n tai jonkin leffan katselua ja syömistä. Mies menee huomenna töihin, eli aikainen nukkumaanmeno on taattu.

Kuvat keskiviikkoiselta metsäretkeltämme. Kuvanlaatu on tätä laadukkainta iPhone 5-luokkaa ja kaiken kukkuraksi kuvat eivät suostu kääntymään Bloggerissa. Baah.

Suosittelen kokeilemaan tuota Do good, feel good-yhdistelmää - sen ei tarvitse olla kovin kummoista! Jo toiselle oven avaaminen, hyvän työpäivän toivottaminen tai toisen tipauttaman tavaran nostaminen tuo itselle hyvän mielen. Toki tätä voi pitää jopa itsekkäänä, mutta mielestäni siinä ei ole pahaa jos tekee jotain hyvää toiselle ja saa kaupanpäällisiksi itselleen hyvän mielen.

Hyvää perjantaita murut <3

lördag 1 oktober 2016

Unohtumaton lenkki: tervetuloa juoksemaan kanssani sateeseen

En tiedä mistä aloittaa - miten tästä kertoisin? Saanko olla hieman sekava, kenties hieman runollinen? Vaikuttaa hieman pinnalliselta, mutta onnelliselta? Jos luet tämän postauksen, lupaa, ettet pidä minua pinnallisena kerskuilevana, itseään täynnä olevana tyyppinä? Haluan kertoa sinulle eilisestä lenkistäni.



Keskiviikkona kävin Ronjan kanssa kävelemässä tihkusateessa puolisen tuntia heti töistä päästyäni. Sisäilmassa vietetyn päivän jälkeen koiran ulkoilutuksesta on tullut tietynlainen henkireikä, vaikka nykyään en sentään hermostu miehelle, jos hän on käyttänyt Rontin ulkona iltapäivällä niin, ettei minun tarvitse heti lähteäkään (kyllä, näinkin on käynyt..). Tankkausvälipalaksi söin normaaliin tapaan hyväksi toteamaani turkkilaista jugurttia (jonka notkistin vesitilkalla), omppusoseella, auringonkukansiemenillä ja puolukoilla, sekä kanelilla. Noin tunti sen jälkeen kun olin kauhonut jugurtit naamariin manasin ja kirosin omaa päättäväisyytäni ääneen miehelle: hitto, että olinkin mennyt päättämään mielessäni, että tänään olisi juoksupäivä koska vettä tuli melkein vaakasuoraa ja tuuli puhalteli n 14 m/s Ilmatieteenlaitoksen mukaan. Päätös mikä päätös, eli ei auttanut muu kuin pukea vaatteet ylle, valmistautua henkisesti siihen, että olisin pian likomärkä ja lähteä.

Tiedätkö mikä sateessa juoksemisessa tai ylipäätään ulkoilussa on parasta? Se, että ilma on niin happirikasta. Senkun laittaa tossua toisensa eteen ja keskittyy hengittämään rauhalliseen tahtiin - eikä hyperventiloinnille ole tarvetta, koska happirikkautensa vuoksi vähempi tuntuu enemmältä!

Jo lenkin alussa peitin sykemittarin hihan alle ja päätin, että juoksisin fiiliksen mukaan ja kurkkisin numeroita vasta sitten loppuvaiheessa. Tämä osoittautuikin oikein kivaksi valinnaksi ihmiselle, joka viime lenkkeinä on enemmänkin kytännyt numeroita kuin keskittynyt kehon viesteihin. Syksyn ruskaa olen kyllä ihaillut ja välillä jopa levittänyt kädet sivuille, kuvitellut olevani lintu ja juossut alamäkeen hymyssä suin - juoksusta nauttien ;) (ja kyllä, olen ensin tarkistanut, ettei kukaan näe Peppi Pitkätossumaista menoani. Tuskin menettäisin siinä mitään, mutta periaatteesta)

Juoksen pitkälti samaa reittiä lähes joka lenkki, joten tiesin suurin piirtein montako kilsaa olin jo taittanut. Kotikulmia lähestyessäni ohitin ala-asteen, jonka seinällä on iso kello. Reilu tunti. Normaalisti olisin jo himmannut menoa ja kurvannut kotiin, mutta koska päivän lenkin teema oli "Fiiliksen mukaan", tunnustelin oloa ja päätinkin jatkaa: miksi lopettaa, kun kroppaa ei väsytä vielä? Takaraivossa jyskytti tieto siitä, että ilta eteni kokoajan ja mitä myöhempään juoksisin, sitä kauemmin kestäisi nukahtaa. Noh, yhdet yöunet sinne tai tänne. Jatkoin.



Syksyn edetessä ja kelien pimentyessä, joutuu sitä suunnittelemaan reittinsä hieman toisella tapaa, koska en yksinkertaisesti pidä yksin juoksemisesta pimeässä metsikössä. Jos kaatuisin tai joku örrimöykky hyökkäisi päälle, ei apu välttämättä näkisi tai kuulisi minua, minkä vuoksi juoksen mieluummin jopa ympyrää (vaikka se tylsää onkin!) kuin lähden kiertämäään reittiä, joka vie sivilisaatiosta kauemmas.

Loppulenkistä aloin sitten kyttäilemään Ambitia enemmän ja seurailin kiinnostuneena, miten pitkälle oikein jaksaisin juosta ja ihmettelin itsekseni, miten kroppa ei tuntunut pistävän hanttiin vaikka juoksin koko ajan pidemmälle ja pidemmälle kuin mihin olen tottunut. Kun kello näytti 1h 30 min tsekkasin kilometrit, koska olin jo etukäteen päättänyt, että juoksisin aikaa enkä matkaa: 90 minuuttia saisi riittää. MUTTA. Mittari näytti 14 km ja rapiat, eli matkaa (ja aikaa) maagiseen (tasalukuiseen) 15 kilometriin olisi niiiiin vähän, että päätin jatkaa siihen asti. Ja jatkoin.

KPK-kirpparilta ostamani hyvän onnen 2XU-merkin kompressiohousut muuttivat asenteeni k.o merkin tuotteisiin: hitto miten hyvä istuvuus! Vanhat hopeapainatuksella varustetut pöksyni eivät vedä näille mitään vertaa!




Ambitin sammutin kellon näyttäessä 15,1 km, aikaa 1h 3 min, keskinopeus 6:10 (tai hieman enemmän), nopein kilometri 5:10. Meinasin pakahtua onnesta ja ylpeydestä: hitto oon hyvä!! Palautuksena kävelin sateessa pihalla ja palailin sitten sisälle lämmittelemään suihkuun ja syömään. Lattialla venyytellessäni päätin pitkästä aikaa siirtää suoritukseni Ambitista Movescountiin koneelle ja kytkin kaverukset toisiinsa. Kone käsi päivittää Movescountia, joten minä tein työtä käskettyä. Valitettavasti. Kun lataus oli valmis sain harmikseni huomata, että päivitys oli samalla nollannut KAIKKI suoritukseni ja tyhjentänyt Movescountin muistin ja hävittänyt kaikki kellon muistissa olleet lenkkini - äskeinen voitokas 15 km mukaan lukien. Pari ärräpäätä taisin päästää suustani kunnes totesin miehelle, että noh. Numeroitahan ne vain olivat. Harmittaa edelleen, että näin pääsi käymään mutta onnekseni se hyvä fiilis, jonka lenkki oli saanut aikaan, ei kadonnut minnekään :) Pitänee silti olla jatkossa tarkempi kun siirtelee tietoja kellosta koneelle, ettei sama roska toistu.

Pohdiskelin jälkeenpäin mikä oli siivittänyt lenkkini sujuvuutta, mutten edellenkään osaa sanoa oliko voittoputken takana monta tekijää vai jokin yksittäinen. Epäilen ensimmäistä vaihtoehtoa. Hyvä tankkaus, hyvät varusteet, happirikas ilma. Hyvä suoritus koostuu monesta pienemmästä osa-alueesta ja kun niiden kylkeen vielä lisää ripauksen hyvää tuuria ja oikeassa asennossa olevia tähtiä, saa hyvän lenkin aikaiseksi. Ehkä. Jos ei, voi seuraavalla kerralla yrittää taas.

Kivaa lauantaita kaikille! Ulkona paistaa ihana aurinko ja täällä suunnataan pian ruokakauppaan ja suunnitellaan, mitä tänään tehtäisiin. Vai tehtäisiinkö mitään :)

måndag 26 september 2016

Hassuja juoksufaktoja & oivalluksia juoksusta

Heippa!

Olen jo monen juoksulenkin aikana havahtunut pohtimaan, mitä kaikkia kummallisuuksia minulla on meneillään juostessa ja pohtinut, teettääkö juoksu muillekin samaa. Lue listaa alta ja huikkaa, jos tunnistat itsesi!


* Päässäni soi mitä kummallisimpia biisejä juostessa. Useimmiten riparilta tutut hengelliset laulut tai lastenlaulut. Viimeksi hoilailin itsekseni "Täti Moonikaa"

* Jos puen ylleni kompressiosukat trikoiden päälle muille näkyviksi, tunnen automaattisesti kovempaa painetta suoriutua lenkistä hyvin - olenhan "tosi-lenkkeilijän" näköinen

* Olen kova kisailemaan, enkä näin ollen koe olevani sovelias juoksukaveriksi kellekään. Viimeksi pelastukseni oli minut ohittava mies, joka siis KEHTASI ohittaa minut REPPU SELÄSSÄ ylämäessä - pakkohan siinä oli unohtaa oma väsymys ja kiriä jäniksen perään ;) Meinasin huikata mäen päätteeksi kiitokset :D


* Talvella juoksen paksut nahkarukkaset käsissä, enkä voisi kuvitellakaan pukevani käsiini ohuempi juoksuun tai hiihtoon tarkoitettuja sormikkaita. Olen jopa harkinnut ompelevani/pyytäväni äitiä ompelemaan minulle töppösiä - siis sellaisia "hanskoja", joissa kaikki sormet ovat yhdessä ja joita vauvat yleensä pitävät. Rukkasissakin vedän useimmiten peukalon muiden sekaan, jottei raukkaparka jäätyisi



* Sormien palelemisesta puheen ollen bongasin KPK 24/7-foorumilta Facebookista hyvän vinkin kylmäkäpäläisille: kävyt. Olen nyt parilla lenkillä poiminut yhden männynkävyn kumpaankin käteeni ja pyöritellyt niitä juostessani käsissä ja kyllä - se toimii: käsien verenkierto pysyy kiitos röpelöisten käpyjen yllä, eikä valkosormisyndrooma vaivaa! :)

* Elämäni ensimmäisen puolimaratonin - 21 km - juoksin ex temporesti lukioikäisenä kotoa venerantaan, jossa vanhempani olivat laituritalkoissa. Tätä ennen pisin lenkkini oli 10 km ja matkaan lähdin hetken mielijohteesta sen kummemmin tankkaamatta, ilman juomaa tai muuta energiapitoista - kännykkä ja avaimet taskussa ja kellekään aikeistani kertomatta :D Jälkeenpäin asiaa ajateltuani ei kovin fiksua, mutta hyvinhän se meni. Puolivälissä pysähdyin lähinkaupassa ja ostin 2dl Trip-mehun ja pari kertaa kiersin puskan kautta. Reitti on alamäkivoittoinen (arviolta) viimeiset 5 km, joka selvästi kyllä helpotti juoksua. Muistan vielä, miten juoksu jossain kohtaa alkoi tökkiä, mutta päätin silloin vain keskittyä laittamaan tossua toisensa eteen - en miettimään aikaa enkä paikkaa. Itkuhan siinä meinasi tulla kun tajusin, että laituritalkoissa olevat vanhempani näkyivät edessäpäin ja huusin kovaa "Mamma!". Olin ylpeä. Olen edelleen ylpeä.



* Lueskelin samaiselta KPK24/7-foorumilta myös keskustelua askelluksesta ja ajauduin linkin kautta Youtubeen ja katselemaan juoksuvideoita, joissa siis selitettiin ja näytettiin hidastetusti kanta- ja päkiäaskelluksen ero. Jo heti seuraavalla lenkillä kokeilin kumpaan kastiin kuuluin ja miltä tuntuisi vaihtaa toiseen. Olen aina kuvitellut olevani kevytaskeleinen päkiäjuoksija, mutta askellustani analysoidessani tajusin, että näin ei ollut. Päätin silti RYHTYÄ sellaiseksi ja uskokaa tai älkää, mutta nyt kun tieten tahtoen askellan päkiä edellä juoksen nopeammin! Päkiäjuoksussa asentoni pysyy pystympänä ja ryhdikkäämpänä ja kun mittarista seuraten samoilla lähtökohdilla juoksen vanhaan kanta-askellukseeni verrattuna nopeammin, en voi kuin suositella: MIETI miten askellat ja jollet jo kuulu päkiäporukkaan - vaihda!

* Voin syödä jopa 30 min ennen lenkille lähtöä (toisillahan taukoa pitää olla jopa pari tuntia!), mutta silloin välipalan tulee olla helposti sulava. Suosikkini on turkkilainen jugurtti tai vastaava  kauravalmiste, hedelmä(sose) tai marjoja ja 1-2 rkl siemeniä tai maapähkinävoita. Usein lisään myös kanelia makua tuomaan. Välipala sulaa helposti vatsassa, ei hölsky, antaa energiaa, muttei änkeä heti ekan kilsan jälkeen jo ulos. Liian kuitupitoista välipala ei saa olla tai se joko jymähtää tai tulee bumerangina pois, mutta liian pliisu se ei energiapitoisuudeltaan myös saa olla, tai askel ei nouse.


söndag 25 september 2016

Yksin syöminen - maailman tylsin asia? Tervetuloa sinkkukeittiööni

Miehen tehdessä vuorotyötä joudun usein syömään yksin. Porvoossa yksin asuessani - tai itse asiassa missä kaupungissa ikinä olenkaan asunut yksin - söin tosi huonosti. Toki minulla on sh-taustani huonontamassa ruokieni laatua (olen syönyt aivan liian kevyesti), mutta jos se sivuutetaan on kaltaisellani ruoan rakastajalla aika erikoinen syy kehnoon syömiseen: laiskuus.

Oho! Olin ilmeisesti panostanu (kerrankin) ja ostanut pakkauksen broilerin fileitä ja paistanut niitä valmiiksi, jotta sain nopsaan kasattua itselleni oikeasti ravitsevan ja hyvännäköisen kanasalaatin. Liian usein korvaan lihat soijatuotteilla, koska pakkaukset ovat liian isoja sinkkutalouteen ja viitseliäisyys loppuu, vaikka soijasuikaleita joutuu jopa marinoimaan (kanaa ei) ja paistamaan pannulla ihan samalla tavalla kuin lihaa..
Simppeliä ja hyvää, ravitsevaa ja täyttävää: kasviksia, keitettyä perunaa ja tonnikalaa. Mitä todennäköisimmin myös hemmetin kuivaa..

Makaronia, soijarouhetta ja paistettua porkkanaraastetta sekä kasviksia. Hyvää ja iihmeellistä, että olen viitsinyt keittää makaroneja yksinäni - korvaan ne usein leivällä, koska on energian haaskausta lämmittää kattilaa vain yhdelle :D Apua, saan hävetä näitä paljastuksiani
Jauhelihaa, suppiksia ja runsaasti sipulia, sekä täysjyväpastaa ja vihanneksia sekä bataattia. Tälläinen annos on poikkeuksellinen, koska siitä löytyy lihaa; yksin syödessäni en koskaan lähde paistelemaan lihaa koska.. laiskuus ja liian isot pakkauskoot.

NIIN tyypillistä minua: kauhea kasa kasviksia, naurettavan vähän couscousta ja proteiininlähteenä kalaa. Kuva on vanha ja Porvoosta. Nykyään couscousin määrä olisi suurempi. Tälläisestä annoksesta ei saisi energiaa lapsikaan..
Havahduin eilen lounasta väsätessäni, että tipahdan jälleen huonoihin vanhoihin kaavoihini kun mies oli töissä ja söin lounasta yksinäni. Sinkkusyömiseni (lue: valmistan ruokaa vain itselleni) ovat aina sitä luokkaa, että pilkon kaapista kauhean kasan vihanneksia ja wokkaan/keitän ne kypsiksi, maustan chilikastikkeella (ah tai uusin suosikkini on Sriracha tai miten nyt kirjoitetaankaan) ja runsailla mausteilla ja kippaan kylkeen raejuustoa ja leipäpalan tai pari. Maku ja ulkonäkö ovat annoksissani valehtelematta useimmiten järkyttäviä enkä KOSKAAN ottaisi kuvaa - saati sitten julkaisisi sitä missään somessa - annoksistani, koska suorastaan häpeän tapaani. Ongelmani on se, että ajaudun tuttuun vanhaan tapaani (olen tehnyt näin yksin syödessäni God knows miten pitkään) enkä yksinkertaisesti VIITSI panostaa omiin ruokiini. Heti jos minulla on kaveri tai mies kenen kanssa syödä, jaksan panostaa ja väsätä ruokaa ihan toisella tapaa, mutta jotenkin munakkaankin paistaminen tuntuu liian monimutkaiselta kun ruokailijoita on vain yksi - minä. Hölmöä kyllä syy laiskuuteen ei ole ruokailijoiden määrä, koska jos teen ruokaa miehelle, panostan huomattavasti enemmän hänen annokseensa VS jos tekisin annoksen itselleni. Psykologisesti ajateltuna tästä voisi tehdä ties miten monta analyysia ja yksi niistä on se, etten arvosta kehoani niin, että ravitsisin sitä joka ruokailulla hyvin, ja varmasti se voi sh-taustani huomioon ottaen olla osittain totta, mutta toisaalta ei, koska meille molemmille ruokaa tehdessäni panostan ja pilkon ja teen ruokaa rakkaudella senkin edestä.

Eilen kamalan näköistä epämääräistä "kaikki vihannekset mitä kaapista löytyy + raejuustoa"-lounasta syödessäni huomasin olevani itselleni jopa vihainen. Miksen hemmetti vie voisi toimia kuten moni somessa annoksensa jakava ja panostaa ruokaan myös, jos sitä syönkin vain yksinäni? Minua potutti aivan mielettömästi eilen kun en viitsinyt väsätä itselleni parempaa ruokaa ja meinasin jättää annoksen kesken. Oli meinaan pahaa, eikä sellainen "ruoka", joka pitää upottaa chilikastikkeeseen jotta sitä voi syödä, ole syömisen arvoista. Illalla pilkoin salaatin, johon olin jo huomattavasti tyytyväisempi, vaikka se periaatteessa oli samantyyppinen kuin lounaanikin, eli kasvispainotteinen. Salaattiin panostin kuitenkin enemmän lisäämällä siihen erilaisia tekstuureja ja makuyhdistelmiä, kuten makeaa (tomaattia) ja suolaista (kalkkunaa), sekä puruvastukseksi kurpitsansiemeniä (mun suosikkeja!). Olin huomattavasti tyytyväisempi ja kylläisempi kuin lounaan jälkeen ja lupasin itselleni - jälleen kerran - että panostaisin yksinäisiinkin ruokailuhetkiini enemmän kuin valmistamalla sössöksi keitettyjä vihanneksia. Jos annosteni ulkonäkö mietityttää niin paljastettakoon, että siskoni kerran mainitsi, että ruokani oli tismalleen samanlainen kuin hänen "Valmista ruokaa koirallesi"-kirjassaan.

Aamupalaan panostan aina - päivän muut ruokailut hoidan sitten vähän vasemmalla kädellä, mikäli syön yksinäni.

Inspiroi minua - mitä sinä valmistat kun teet ruokaa/annoksen vain itsellesi? Panostatko vai pihistätkö? Kivaa sununntaita :)