Lauantaipohdintaa

Moikkamoi ja lauantai-iltapäivää!

Tuhannesti kiitos, kumarrus ja halaus kaikille, ketkä edellistä avautumispostausta kommentoitte niin blogiin, Facebookiin kuin naamatustenkin. Olette kaikki puhdasta kultaa <3 Kuten huomaatte, laitoin kuitenkin parin päivää tekstin julkaistuani sen piiloon. Emmin pitkään viitsinkö ollenkaan julkaista sitä koska se oli niin pirun henkilökohtainen ja avautuva, mutta julkaisin ja sain myötätuntoa ja tsemppiä ja toivon mukaan herätin jossakin ajatuksiakin. Julkaistessa tekstin se tuntui vielä hyvältä koska kuten postauksessa kerroinkin, ärsyttää minua potenssiin triljoona kun blogit ja koko some-maailma on niin saakelin pinnallinen ja siloteltu. Kun itse tulin siihen pisteeseen, ettei iloa ja hattaranhuurteista nähnyt enää missään oli jotenkin PAKKO avata suu ja kertoa, mitä tämä minun arkeni todellisuudessa - kaunistelemattomana - on. Pyöriteltyäni asiaa pari päivää ja juteltuani työkaverin kanssa tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että minun olisi ehkä parempi suojella itseäni hieman ja piilotinkin tekstin. Ne ketkä sen "ehtivät" lukea ja nähdä saivat sen tehdä, enkä kadu sitä. Se varmasti muutti osan kuvaa minusta mutta entäs sitten. Olen tälläinen kuin olen, enkä tällä hetkellä voi väittää että olen juuri se Jossu joka haluaisin olla ja joka aidon oikeasti olen, mutta tässä hetkessä olen tälläinen: kärsin huimaus-heikotus-oireista, jotka rajoittavat elämääni ja joista aion päästä eroon.

Helpommin sanottu kuin tehty mutta yritetääs nyt mennä mukavampiin aiheisiin. Minulle sanottiinkin jo, että nyt on aika katsoa eteenpäin eikä murehtia menneitä ja pikkuhiljaa se minun oma elämäni löytää tiensä takaisin omalle raiteelleen. Sanomattakin on selvää, että kun se 3-4 vuoden ajan on mennyt sivuraiteilla, ei suunnan vaihto ihan kädenkäänteessä käy, mutta kun ammattilainen on vakuuttanut minut siitä, että se on täysin mahdollista, aion tehdä kaikkeni. Kaikkeni.

Koska edellisestä arkipostauksesta on luvattoman pitkä aika olisi ehkä hyvä vähän kertoa missä mennään?

Siirryin tosiaan marraskuussa päivystys-vastaanotto-sairaanhoitajan tehtävistä aikuispotilaiden terveydenhoitajan kenkiin ja ero entiseen on - noh, yhtä suuri kuin yön ja päivän välillä :D Haha! Siinä missä aiemmin olin osa isompaa tiimiä, n.s "rividuunari" eli tein miten esimies valmiiksi suunnitteli ja työnkuva vaihteli päivittäin, olen nyt hyvin itsenäinen ja suunnittelen itse työni, työskentelen yksin esimies taka-turvana ja työtehtävät ovat toisaalta aika samanlaisia päivästä toiseen siinä mielessä, että pidän nyt pelkästään vastaanottoa ja pääasiassa terveystarkastuksia. Nykyään käyn myös enemmän kokouksissa, koska edustan tällä hetkellä yksin omaa "osastoani" ja pidän esitelmiä esim. painonhallinnasta pyynnöstä. Voitte vain kuvitella miten ulalla ja yksin olin alkuun kun aloitin nykyisen duunin, koska se erosi entisestä niin 110%:sti mutta nyt kun olen työtehtävääni jo HIEMAN alkanut hahmottaa en voi muuta todeta kuin että olen tyytyväinen - todella tyytyväinen. Rakastin entistä duunia ja kaipaan montaa osaa siitä jokaikinen päivä, mutta tällä hetkellä kun tärkeintä elämässäni olisi saada kroppa ja mieli rauhoitettua jotta löytäisin oman itseni takaisin, sopii tämä nykyinen duuni minulle paremmin. Ja vaikka nuori olenkin täytyy myöntää, että tämä työtehtävän vaihto teki minulle todella hyvää ja suorastaan puhkun intoa ja tunnen jopa pientä paloa työtäni kohtaan (ja sain ulkopuoliselta kuulla, että sen kuulemma huomaa ;)). Olen itse asiassa sitä mieltä, että kaikkien tulisi tasaisin väliajoin saada anoa sisäistä siirtoa tai ottaa virkavapaata omasta työstään ja lähteä tuulettamaan aivoja ja kädentaitoja muualle. Uuden työtehtävän, rutiinien ja tapojen edessä aivot raksuttavat ihan toisella tapaa ja ainakin itselläni vaihdos lisää mielenkiintoa kehittää itseäni ja samalla se haastaa minua etsimään muistini syövereistä sellaista tietoa, jota en moneen vuoteen ole käyttänyt. Ja jollei sitä tietoa löydy korvien välistä, täytyy sitä imuroida Terveysportista ja muilta luotettavilta sivustoilta (minäkö käyttäisin Googlea..?) ;)

Entäs vapaa-aika? Olen tosiaan nyt saanut ammattilaiselta kuulla, että minun tulisi ottaa osaksi arkeani rauhoittuminen, johon siis kuuluu hengitys- sekä rentoutumisharjoitteet. Plösöksi sohvaperunaksi ei tarvitse alkaa, mutta tohottamisen vastapainoksi täytyisi tosissaan panostaa kropan ja mielen rauhoittamiseen. Eli juoksua tulee edelleen harrastettua 1-3 kertaa viikossa, mutta ilman syke- ja muita mittareita (otan niistä heti paineita, vaikka ne käteviä sykkeen seurannan kannalta ovatkin). Juoksua - vaikka sitä rakastankin - jännitän edelleen jonkin verran koska se nostaa sykettä ja saa aikaan saman fiiliksen kuin jos alan jännittämään ja sitä kautta huimaamaan esim. kaupoilla ja koska juoksuasentoni ei ole täydellinen (lue: puutteellinen keskivartalon hallinta, lievä takakeno) ei se välttämättä se paras lajivalinta ole - mutta koska saan siitä rauhoituttuani niin hyvän olon, olen saanut luvan jatkaa sitä. Muuten teen kotijumppaa 1-2 kertaa viikossa, eli teen punnerruksia, hyppyjä ja kyykkyjä, sekä vatsoja eri variaatioin oman kehon painolla (ja joskus innostun jopa kahvakuulasta). Ja näiden lisäksi tulee kävelytettyä Rontti-koiraa 1-3 kertaa päivässä. Eli liikunta oln edelleen keskeinen osa vapaa-aikaani :D Mitä sen sijaan olen huomannut kaipaavani, on jokin laji jota voisin harrastaa jonkun kanssa. Kun pääasiassa työskentelee yksin ja harrastaa yksin ja asuu miehen kanssa, joka on työvuorosta riippuen poissa joko 12 tai 24 tuntia vuorokaudesta, tuntee sitä väkisinkin itsensä aika yksinäiseksi ajoittain. Minulla on sikäli huono tuuri, että rakkaimman kaverit asuvat joko ulkomailla ja monen tunnin ajomatkan päässä, ettei heitä kovin usein tule nähtyä. Viime aikoina ollaan viestitelty ja soiteltu monien kanssa aiempaa enemmän, mutta eihän se naamatusten kuulumisten vaihtoa korvaa. Tosiaan kaikenlaisia harrastuksia olen miettinyt, mutten toistaiseksi ole päätynyt oikein mihinkään järkevään ja koska miehen ollessa töissä koira on minun vastuullani, en ole halukas maksamaan montaa sata euroa esim. joogakurssista, jonne en sitten voisi osallista joka kerta koska minun täytyisi ajaa töistä kotiin, ulkoiluttaa koira, hypätä autoon ja ajaa joogaan ja siitä taas kotiin. Sydämeni ei antaisi myötä, että Ronja isona koirana joutuisi tyytymään 15 minuutin ulkoiluun jonain päivänä harrastukseni takia - onhan labbis kuitenkin iso koira, joka tarvitsee runsaasti liikuntaa. Ja tämä meidän yksilö on kyllä selvästi osoittanut, että tarvitsee ulkoilun lisäksi rakkauttaa :D Näkisittepä miten neiti vähän väliä nousee tuoliani vasten nuolaisemaan kasvoja tai naamaa kun istun pöydän ääressä kirjoittamassa tätä. Hassu rakas <3

Talonrakennus-proggis, josta vouhkasin syksyllä, jouduttiin laittamaan (ainakin hetkellisesti) jäihin miehen opiskelujen takia: työharjoitteluiden myötä kuukausitulot voivat tipahtaa radikaalistikin, emmekä halua asettaa itseämme totaali-ahdinkoon ja elää pelkällä makaronilla ja jauholla joinain kuukausina. Nyt alan jo olemaan aika sujut asian kanssa, vaikka esim. eilen kun kävin katsomassa työkaverin vauvaa ja uutta taloa tunsin pienen piston ja kateuden: olisipa meilläkin. Mutta olen kyllä ehdoton realisti rahan suhteen; en meinaan halua joutua miettimään milläs auton 820 euron arvoinen huolto maksetaan jos lyhennän lainaa ja maksan jatkuvia kuluja joka kuukausi niin, että minulle jää 25 euroa käteen!

Mutta jotta nyt päästäisiin aiheeseen lauantaipohdinta (kuten otsikko lupaavasti kertookin) on kai minun pakko kertoa mitä alunperin pohdin ja mikä sai minut (vihdoin!) istumaan koneen ääreen ja kirjoittamaan: käytiin Ronjan kanssa ulkoilemassa vanhempieni pihassa ja kotiin päästyämme teki minun mieli välipalaa. Olen tämän rauhoittumis-ohjeistuksen jälkeen vähentänyt kahvijuontiani radikaalisti niin, etten enää juo kahvia edes päivittäin. Huomaan, että kahvi saa kroppani jännittymään ja tykyttämään herkemmin tilanteissa, joissa jo muutenkin jännitän mutta nyt kun tiesin istuutuvani koneen ääreen hetkeksi, päätin keittää kahvit. Jääkaapista löysin A-jugurttia ja hedelmäkulhosta jo aikoja sitten ostetun granaattiomenan, jota pelon sekaisin tuntein lähestyin veitseni kera. Granaattiomenan simenet ovat mielestäni aivan törrrrrrkeän hyviä, mutta hittovie mikä duuni niitä on aina hakata ulos kuoresta. Onnekseni oma omppuni oli täysin toimintakykyinen (lue: ei vanhentunut vaikka sitä pelkäsin) ja siinä tarjoilulusikalla (vuoroin omaa kättä, vuoroin) kuorta hakatessani päätin, että ensi kerralla voisin olla fiksumpi ja ostaa pakastealtaasta Pirkan käyttövalmiita siemeniä. Päätöksen tehdessäni päädyin sitten pohtimaan mitenköhän Pirkkalaiset ne siemenet sieltä kuoresta saavat. Ei kai vain joku oikeasti seiso ja hakkaa päivät pitkät granaattiomenoita, eihän? Raukkaparka. En tosin kyllä myöskään tajua millaisen koneen kyseinen toimenpide vaatisi, koska vaikka hakkaustoimenpiteen suorittaa täysin Youtuben ohjeiden mukaan, eksyy välillä silti mukaan sitä valkoista kalvoa myös enkä usko, että mikään siivilä onnistuisi noukkimaan talteen pelkät siemenet ja eliminoimaan sen valkoisen. Onko kellään tästä tarkempaa tietoa? Pitänee laittaa viestiä K-kauppojen Pirkoille ja tiedustella asiaa. Joka tapauksessa sain siemenet vihdoin ja viimein lyötyä kulhoon ja nautiskelin ne hiljakseen Instagramia selaillen kera kahvin (joka tällä hetkellä maistuu parhaimmalta Oatlyn iKaffen kanssa - ah, ihanan kermaista!) ja A-jugurtin, sekä viinimarjojen ja maapähkinävoin kera. N-a-m.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa :) Mitä sinun lauantaihisi?

(pimeä) Päivä kanssani

Heippahei ja maanantaita!

Mielessäni on käynyt X määrä kertaa tehdä postaus, joista pidän (noloa kyllä) erityisen paljon: päivä kanssani-postaus. En oikeastaan käsitä miksi minua kiehtoo lukea ihmisten tavis-arjesta kertovia juttuja, mutta kai suurin syy on se, että minua kiehtoo nähdä miten erilaisia ihmisten arjet voivat olla. Kelatkaa, miten erilaiselta se sinun tavallinen tylsä arkesi jonkun mielestä voi olla! Harmikseni kuvamateriaalia ei kovin paljoa ole saatavilla, mutta en nyt anna sen haitata menoa. LUPAAN petrata ensi kertaa varten, mikäli mielenkiintoa tälläisiä stalkkaus-postauksia kohtaan tulee ilmi ;)

05:54 herätyskello soi ja herään totaalisesti kesken unien. Nostan jalat tapani mukaan suorina ilmaan ja kiroan mielessäni perjantaisten maastavetojen aiheuttamia jumeja: au,au ja au. Silittelen Ronjaa ja toivotan hyvät huomenet (kuten joka aamu) ja hoidan aamutoimet, tankkaan 2 isoa lasillista vettä, nappaan D-vitamiinit, pesen kasvot ja rasvaukset ja juon vielä kolmannen lasillisen, johon olen lisännyt Berocca-poreen.

06:10 avaan ulko-oven ja lähden Ronjan kanssa ulos.

Pimeääkö? No vähän..

06:30 palaamme sisälle ja toivotamme T:lle hyvät huomenet. Koska T:llä on koulupäivä ja joutuu lähtemään työpäiviä aiemmin liikkeelle on hän jo hereillä, eikä minun tarvitse hoitaa kuin oma aamupalani valmiiksi saattaminen. Se, että T on hereillä ja syö aamiaista kanssani on harvinaista herkkua (jos hän menee töihin, nousee hän suurin piirtein silloin kun minä jo lopettelen) ja fiilistelen niin paljon, että innostun jopa sytyttämään kynttilät aamiaispöytään. Pieni finessi, mutta aika kiva pieni ekstra sekin :) Aamupalaksi syön normaaliin tapaani kaurapuuroa, johon olen sekoittanut kananmunan valkuaisen sekä kylkeen kippaan pakkasesta puolukoita ja juon kahvia vaahdotetulla Oatlyn iKaffella (ah, ihanan kermaista ja luksusta rasvattomaan maitoon verrattuna!)

07:00 hampaiden pesu, pukeminen ja meikkaaminen, sekä eväiden pakkaaminen ennen töihin lähtöä

07:20 suljen ulko-oven takanani ja suuntaan autonnokan kohti töitä. Meinaan saada paskahalvauksen kun havahdun siihen, että suojatietä ylittää täysin tummiin pukeutunut nuori tyttö jolta ei löydy heijastimen heijastinta ja kiitän luojaa siitä, että olen kääntymässä ja siten ajan niin hitaasti, että ehdin havaita tytön. Pimeällä ajaessa pelkään tasan kahta asiaa: hirviä ja peuroja, sekä heijastimettomia ulkoilijoita - hitonhitto jos jompaan kumpaan osuisi!

07:45 moikkaan työkavereita työvaatteet jo vaihdettuani ja höpistään hetki, ennenkun asettaudun päivän työpisteelle, eli infopisteeseen, jossa hoidan ajanvarauksia sekä teen hoidon tarpeen arviota. Onneksi paikalla on sähkö-pöytä, eli voin seistä välillä eikä pylly pääse puutumaan (niin) pahasti

12:00 lounastauko, jolloin syön eilisen jämiä: lohta, uunijuureksia ja perunoita sekä salaatinrippeitä. Selaan samalla sunnuntaista Hesaria ja jutellaan lääkäreiden kanssa enterorokosta

12:30 lounastauko loppuu ja siirryn takaisin infoon jatkamaan

14:00 siirryn puhelimeen tekemään samaa hommaa kuin info-pisteellä, mutta nyt siis puhelimen välityksellä. Muistan miten hankalalta alkuun tuntui arvioida ja kysellä potilaan vointia, mutta onneksi kokemus tuo siihen varmuutta. Toki sitä edelleen törmää vähintään pari kertaa viikossa puheluihin, joissa toivoisi voivansa kytkeä video-yhteyden - olisi meinaan vähän helpompi arvioida turvotuksia ja punoituksia, joita potilaat yrittävät kuvailla. Videopuheluita odotellessa olen keksinyt erilaisia esimerkkejä ja vertauskuvia, joita pyydän potilasta käyttämään, jotta voin hahmottaa vamman laajuutta paremmin. Senttimetrien sijaan pyydän esimerkiksi potilasta vertaamaan kokoa tennis-, pingis- tai koripalloon ja punoituksen asteet kulkevat hempeän possunpunaisesta paloautoon.

14:30 rekisteröin huomiota herättävän potilaan, jota lähden saattamaan päivystykseen ja kiitän sitä korkeampaa tahoa, joka herätti huomioni. Potilas tarvitsee akuutisti apuamme ja teemme seuraavat 45 minuuttia tiimityötä lääkäreiden kanssa potilaan parhaaksi.

15:15 palaan puhelimeen, mutta huomaan käyväni vielä odottamattoman tilanteen takia kierroksilla ja huomaan toistelevani potilaille samoja kysymyksiä puhelimessa, joten päätän lähteä täyttämään vesipulloa ja vetämään pari syvää hengenvetoa.

16:00 puhelin sulkeutuu ja ihmetellään vielä työkavereiden kanssa päivän kulkua, ennenkun lähdemme pukkareita kohti vaihtamaan siviilivaatteita ylle. Työpäivä on kulunut nopeasti.

16:30 peruutan auton vanhempieni pihaan ja vien sinne pari kirjaa ja vaihdamme kuulumiset eteisessä seisten. Lapsuudenkoti ja vanhempieni läsnäolo rauhoittaa ja huomaan unelmoivani omasta - oikeasta - kodista jälleen kerran. Nykyinen asuntomme on, noh, kerrostaloasunto, johon emme tieten tahtoen ole sen kummempaa panostaneet koska olemme alusta alkaen tienneet, ettemme tähän jää. Etenkin nyt kun rakentaminen on alkanut nostaa päätään, huomaan miten paljon kaipaisin jo tästä pois vaikka tiedän miten paljon duunia ja matkaa on vielä siihen omaan taloon pääsyyn asti - puhumatta siitä työmäärästä, jonka omakotitalo tuo mukanaan! Taitavat kyllä lenkit vaihtua pihahommiin..

17:00 saavun kotiin, ihmettelen Ronjaa, joka tulee minun toppi suussani vastaan ovella häntä vispaten ja vaihdan ylleni verkkarit ja valmistelen välipalaksi turkkilaista jugurttia, omenoita, kanelia ja lisään kirsikaksi lusikallisen maapähkinävoita. T tulee seurakseni valmisteltuaan luentomateriaalinsa ja ehdimme vaihtaa kuulumiset nopsaan (ja ehdin hehkuttaa päivällä bongaamiani kotimaisia VAI-KO-pipoja ja kyselen jo innoissani kuvia näytellen, emmekö voisi hankkia moisia parisuhdepipoiksi. Ilokseni T on heti hengessä mukana - minä kun pelkäsin, että hän pitäisi hintaa liian korkeana (mitä ei kyllä 42 euroa missään nimessä ole kotimaisesta merinovillaisesta piposta!) - hehe, ei nyt sillä että mies olisi pihi, mutta aika tarkka rahoistaan ;)) ennenkun hän jo lähtee kohti Porvoota, jonne hän menee luennoimaan ensihoidosta. Itse jumitan vielä hetken pöydän ääressä Instagrammaillen ennenkun lähden vaihtamaan verkkareita ulkotamineisiin - Ronja odottaa.

17:45 lähdemme Rontin kanssa pururadalle ja ihmettelen omaa vointiani: minua kuvottaa, mahaa turvottaa ja jopa oksettaa. Sykekin tuntuu kohonneelta vaikka kävelemme hissukseen ja annan Ronjan haistella alkulenkillä. Tajuan hetken kuluttua, että kroppani edelleen hakkaa adrenaliinin voimin akuutin potilaan takia ja lupaan itselleni, että pyrin nyt rauhoittamaan itseni ja hengittelen viileää syysilmaa hitaasti ja syvälle keuhkoihini. Lupaan myös itselleni, että tänään lyhyempi lenkki saa luvan riittää - tuskin pahoinvoinniltani pitkää lenkkiä pystyn edes kävelemään.

Ronja ja diskovalopanta - hyvin erottuu jopa musta koira pimeästä illasta! ;)

Lenkin lomassa oloni alkaa helpottaa ja hymyilen itsekseni: näinkö tässä taas käy, että vaikka lupaan itselleni että teemme lyhyen lenkin, kasvaa nälkäni syödessä ja päädymmekin jatkamaan ja kääntymään vielä yhden kurvin sen sijaan, että suuntaisimme kotiin? Jep, juuri näin siinä käy. Pimeän laskeutuessa napsautan koiran kaulapantaan led-valot päälle, joista naapurin täti totesi viime viikolla, että "koirallas on diskovalot) :D Haha, no näihän sillä on mutta näkyypä musta koira huomattavasti paremmin niin kanssalenkkeilijöille, kuin itsellenikin! Ronja selvästi tunnistaa koska suuntaamme kotiin, koska hän kiihdyttää askelta eikä enää välitä nuuskuttamisesti yhtä paljon ja totean itsekseni, että ison koiran kanssa kyllä viikon liikuntasuositukset saa täytettyä kuin vahingossa! Suositus taitaa olla reilu 2 tuntia liikuntaa viikossa parin lihaskuntojumpan lisäksi - terveyden ylläpitoa ajatellen.

Pahoittelut kuvan laatua mutta minun täytyi äkkiä napata kuva kännykällä kuorsaavasta koirasta: murupieni on hakenut pienen vilttinsä pään alle ja makaa keskellä eteisen käytävää raajat levällään, vaikka oma sänky on metrin etäisyydellä :D

19:15 palaamme kotiin, Ronja käy heti juomaan ja rojahtaa sitten nukkumaan eteisen matolle kun minä nappaan foamrollerin käteen ja rullaan hetken takareisiä, joita kiristää niin maan perusteellisesti edelleen. Sitten istahdan keittiön pöydän ääreen radio kaverinani ja alan kirjoittamaan tätä postausta.

Kello näyttää nyt 20 ja ohjelmassa olisi vielä suihku sekä iltapala (ikuinen ongelma - mitä sitä söisi?! Taitaa mennä kuten joka ilta, eli kasviksia jossain muodossa, pala leipää ja proteiininlähde kylkeen). T:n pitäisi ehtiä kotiin n 20:30 mennessä, eli ehdimme nähdä vielä näin pikaisesti ennenkun alamme valmistautua yöpuulle. Valot pyrin sammuttamaan viimeistään 22:15, jotta ehdin tankata tarpeeksi unta ennen huomisaamua.

Tälläinen oli minun maanantaini, joka ei poikennut normaalista arjestani oikeastaan muutoin kuin akuutin potilaan kohdalla. Arkipäiväni noudattavat samaa runkoa ja päiväni pyörii, ruoan, liikunnan ja työn ympärillä.

Mitä mieltä sinä olet tälläisistä päivä kanssani-postauksista? Hot or not, tehdäänkö joskus toiste vai jätetäänkö tähän?

Do good, feel good

Muistatteko vielä kun kerroin lukevani The Happiness Projectia? Harvemmin kirjoista jää kovin moni asia mieleen, mutta eilen hymyssä suin kulkiessani mieleeni juolahti ohje, jonka Gretchen Rubin lukijalle, onnellisuuden etsijälle, antoi: Do good, feel good - eli vapaasti kääntäen tee hyvää, tunne hyvää. Ja juuri niin minulle eilen torstaina kävi.

Äiti oli kipeänä ja halusin yllättää hänet viemällä kukkia aamulla ennen kun lähdin töihin, eli kurvasin S-Marketin kautta ja nappasin ihanan gerbera-kimpun matkaani. Kun kurvasin vanhempieni talon tienhaaraan  huomasin siskonityttöni bussipysäkiltä, eli kun ikkuna auki ja kajautin tytölle, että heitän hänet samalla koululle. "Hyppääs takapenkille ja laita vyö kiinni!" huusin hänelle samalla kun lähdin juoksemaan mäkeä ylös vanhempieni talolle.

Ulko-ovelta jo kailotin hyvät huomenet ja kuulin äitini tassuttelevan yläkerrassa.  Aikatauluni oli jo tiukka, jotten myöhästyisi töistä mutta jäin odottamaan äitiä, jotta saisin ojentaa lahjan henkilökohtaisesti. Sydän heitti pari volttia kun näin pirteän, hymyilevän äitini, joka vielä edellisenä iltana kyynelehti kivusta. Vaan jälleenhän ne kyyneleet hänen silmäkulmiinsa ilmestyivät kun ojensin kukkapaketin hänen syliinsä ja toivotin hyvät torstait. Pikaisen halin jälkeen ryntäsin jo takaisin autolle, jossa W oli kammennut itsensä takapenkille ja naureskeli, että ajelisimme näköjään hänen odottamansa koulubussin perässä koululle saakka. Vaihdettiin kuulumiset ja W kertoi Italian matkastaan, jonka jälkeen emme olleet vielä nähneetkään. Miten mielettömän hyvä, lämmin ja rakastava fiilis minulla tuosta 8-vuotiaasta olikaan kun pysäytin auton ala-asteen eteen ja päästin hänet kyydistä.

Koko loppupäivä meni suu hymyssä ja kerroin muillekin, miten hyvin aamuni oli kiitos noinkin pienten asioiden, alkanut.

Illalla kävin 10 km hitaalla hölkällä ja olin ylpeä itsestäni kun keskisyke pysyi (vihdoin!) 154. Lenkin jälkeen jäähdyttelin kävelemällä ja tein pikaiset venyytykset, mutta totesin, että viikonloppuna olisi kyllä aika panostaa venyyttelyyn ja kehonhuoltoon jälleen hieman enemmän. Pakaralihaksia ja alaselkää juili ja kiristi siihen malliin, että hohheijaa vaikka pyrin hölkän aikanakin tekemään sivuhyppelyä sekä polven nosteluita. Yön nukuin levottomasti, mutta onneksi on perjantai. Nyt lähden töihin ja illalla on varmasti vuorossa perjantainen siivous-projekti, sekä TV:n tai jonkin leffan katselua ja syömistä. Mies menee huomenna töihin, eli aikainen nukkumaanmeno on taattu.

Kuvat keskiviikkoiselta metsäretkeltämme. Kuvanlaatu on tätä laadukkainta iPhone 5-luokkaa ja kaiken kukkuraksi kuvat eivät suostu kääntymään Bloggerissa. Baah.

Suosittelen kokeilemaan tuota Do good, feel good-yhdistelmää - sen ei tarvitse olla kovin kummoista! Jo toiselle oven avaaminen, hyvän työpäivän toivottaminen tai toisen tipauttaman tavaran nostaminen tuo itselle hyvän mielen. Toki tätä voi pitää jopa itsekkäänä, mutta mielestäni siinä ei ole pahaa jos tekee jotain hyvää toiselle ja saa kaupanpäällisiksi itselleen hyvän mielen.

Hyvää perjantaita murut <3

"Mua väsyttää niin, etten jaksa edes rakastaa"

Huomenta kaikki!

Jestas miten seko viikko minulla on takanani ja siitä syystä en koe minkäänlaista (no ehkä vähän..) morkkista siitä, etten ole tänne kerennyt kirjoittelemaan. Olen nukkunut todella huonosti koko viikon, töissä on kiirettä piisannut ja nyt kun kesän valoisuus on alkanut väistyä syyspimeyden ja -koleuden edestä, taitaa kroppakin olla aivan ulalla siitä mitä vuorokauden aikaa eletään. Alkuviikosta illalla saattoi vielä käydä shortsit ja toppi yllään lenkillä (koska lämpötila lähenteli 18 astetta) auringonpaisteessa, kun nyt loppuviikosta pilvet ja hämäryys ovat olleet valloillaan. Kun kiireen, vähentyneen valon määrän ja totaalisen unenpuutteen yhdistää, ei tarvitse olla mikään matemaattinen nero tajutakseen, että jaksaminen ja hermot joutuvat koville.

Ronja on nyt jostain kumman syystä keksinyt alkaa herättämään meidät n klo 2 yöllä raapimalla seinää kunnes nousemme ylös ja päästämme hänet ulos. Noin joka toinen kerta hän käy pissalla, joka toinen kerta istahtaa keskelle peffaansa olkkarin lattialle ja heiluttelee iloisesti häntää kuin sanoen "ihanaa kun heräsit! Mutta miksi?" ja lähtee sitten iloisesti juoksemaan karkuun kun tajuaa, että herätetty tyranni (lue: minä tai mies) aikoo napata häntä niskavilloista ja ohjata ulos halusi hän tai ei. Minä kun olen tunnettu siitä, että olen herkkäuninen en sitten ole saanut unenpäästä kunnolla enää seistyäni terassilla raittiissa ilmassa jopa 10 minuutin ajan sihisten kiukusta koiralle.
Jollei syynä huonosti sujuneeseen yöhön ole ollut koira, on mies saanut syyt niskoilleen: hemmetinkuustoista sitä kuorsaamista! Olen herkkä nukahtamaan ja herään myös herkästi kesken unien, minkä vuoksi olen kesästä lähtien nukkunut tulpat korvissani. Korvakäytäväni ovat nyt alkaneet ärtyä pehmeistä tulpista huolimatta niin, että olen jättänyt ne suosiolla pois jotten heräisi kipuun, mutta sillä seuraumuksella, että herään sitten lehden kolahtamiseen tai miehen kuorsakseen (ellei Ronja ehdi aloittaa raapimissessiotaan ensin..). Kellon sitten piristessä hieman vaille 6 olen pelästynyt omaa peilikuvaanikin ja silmäpussit ovat lähennelleet jätesäkkejä pikku-Chanelin sijaan. Koiran pissatus aamulla on niin hyvässä ja pahassa ollut pelastukseni: ärsyttää lähteä, koska voisi kävelyn sijaan nukkua edes 20 minuuttia pidempään ja olla edes hieman virkeämpi, mutta toisaalta raittiissa ilmassa kävely on piristänyt unenpuutteesta huolimatta ja virkistänyt enemmän kuin jos olisin vain kammennut itseni sängystä pöydän ääreen suoraan. Töissä olen koittanut tsempata ja olla virkeä ja omasta mielestäni jopa onnistunut siinä ihan hyvin (päivystyksessä on toki ollut ajoittain niin kiire, ettei siinä ole omia olojaan ehtinyt tunnustellakaan - haha, hyvä se! :D Mutta toki töissäkin etenkin niinä hetkinä kun on rauhoittunut paikoilleen (esim. puhelimeen) olen huomannut, miten kroppaa ja mieltä on väsynyt ja särkenyt. Minua on ärsyttänyt aivan suunnattomasti se, miten sumuiselta ja surulliselta mieleni on tuntunut pitkin viikkoa ja tiennyt, että se kaikki johtuu niinkin pienestä asiasta kuin unenpuutteesta, mutta yrittänyt ajatella positiivisesti. Väistämättä hermot ovat valitettavasti kiristyneet pikkuhiljaa, eikä liioin koiran eikä miehen seura ole kiinnostanut. Molemmille on tullut tiuskittua, pyydelty anteeksi ja jälleen tiuskittua. Pelastuksinani ovat toimineet raittiissa ilmassa tehdyt lenkit, joita on viikon aikana tullut tehtyä paljon ja olosuhteisiin huomioon ottaen pitkiäkin.

Aamuhämärässä napattu kuva aamupuurosta, johon olen nyt lisännyt puolukoita ja omenasosetta

Päivän hengähdyshetki: koiralenkki pururadalla

Keskiviikko- vai torstai-iltana kuvattu sateenkaari

Eilen olin töistä päästyäni niin totaalisen väsynyt, että teki mieli itkeä ja tiesin, että koira odotti minua lenkkeilemään. Ei siinä muu auttanut kuin syödä pieni välipala, napata Flexi käteen ja lähteä pururadalle. Heti alkumetreillä tapasimme pari kultsia, joiden kanssa Ronja sai nuuskia ja pomppia hetken ja vaihdoimme siinä samalla omistajan kanssa pari sanaa. Se piristi - meitä molempia. Pururataa pitkin kävellessämme tajusin jossain kohtaa, että olin niin väsynyt että pelkäsin kadottavani suuntavaiston ja kelasin mielessäni miten hölmöltä tuntuisi soittaa hätänumeroon tai kysyä vastaantulevalta minne suuntaan minun tulisi kävellä jotta löytäisin kotiin - radalta, jonka osaisin varmaan kulkea silmät sidottuinakin! Lenkin kokonaispituudeksi muodostui n 7-8 km (en koskaan pidä mitään mittareita koiran kanssa lenkkeillessäni) ja ajallisesti siihen kului n 1,5h. Kotiin palattuamme minulla oli silmät niin ristissä, että teki vain mieli rojahtaa sänkyyn, mutta samalla teki mieli lähteä kotoa pois tekemään jotain ihan muuta kuin sitä, mitä useimmiten iltaisin teen, eli hengailla kotona kännykkä kourassa. Ronja katsoi minua hieman kummaksuen kun nappasin uudestaan hihnan kouraan ja availin ulko-ovea. Käynnistin auton ja mietin vielä hetken, kannattaisiko lähteä ajamaan kun silmäluomet painoivat tonnin pimeäkin alkoi jo laskeutua. Lähdin silti.

Silmätkin taisivat harittaa eri suuntiin eilisiltana.. Ja voi jestas noita vaalentuneita hiuksia!!

Laiturille päästyämme istahdin polvilleni ja vedin syvään henkeä: meri on elementtini. Mikään ei rauhoita minua niin hyvin kuin raitis meri-ilma - liekö syynä se, että olen vauvasta lähtien viettänyt ison osan kesistäni merellä - ja tämän tiedostaen ajoin Ronja mukanani venerantaan haistelemaan merta. Yllätyksekseni rantaan ilmaantui pari muutakin yksinäistä kulkijaa, nähtävästi samoilla asioilla kuin me: tulivat haistelemaan raitista meri-ilmaa ja kuuntelemaan hiljaisuutta.

Mies soitteli varovaisesti fiiliksiä haistellen joskus kahdeksan jälkeen ja totesin hänelle pöydän ääressä istuessamme joskus lähempänä klo 21, että olen pahoillani siitä miten väsynyt olen ollut ja siitä, etten näin väsyneenä jaksa välittää, enkä rakastaa. Nukkumaan kävimme jo ennen kymmentä ja taisin simahtaa kuin pieni lapsi.

Kellonsa soi jo seitsemän jälkeen, koska mies oli lupautunut veljensä kanssa metsälle. Ärsyttihän se, etten taas(kaan) saanut nukkua kunnes heräisin sisäisen kelloni mukaan, mutta kyllä mieli oli huomattavasti virkeämpi kun lähdin Ronjan kanssa viikonlopulle tyypilliselle pidemmälle aamulenkillemme. Olisin halunnut viettää yhteisen rauhallisen aamun hänen kanssaan, mutta miehen harrastukset ja vuorotyöt huomioon ottaen, ei se nyt vähään aikaan tule toteutumaan; hän kun saattaa viettää vapaapäivää keskellä viikkoa minun lähtiessäni arkisin aamulla töihin. Minun viettäessäni säännöllisesti vapaita viikonloppuja, lähtee mies lähes joka viikonloppu jompana kumpana aamuna viikonloppunakin töihin. Vuorotöissä on puolensa ja olen toki iloinen, ettemme molemmat (enää) sellaista tee, koska yhteinen aika on silloin todella kortilla. Silti olisin juuri tänä aamun kaivannut rauhallista jutustelua ja seuraa, mutta jos metsästämään mielii, täytyy sinne lähteä aamusta. Olen puolin ja toisin miettinyt miten järjestelisimme arjen niin, että saisimme molemmat nukkua riittävästi. Tällä hetkellä kun combo on se, että minä nousen ma-pe kuuden aikaan lenkittämään koiraa ja mies nukkuu vapaapäivinään kunnes herää ja töihin tai kouluun lähtiessään n seitsemään asti. Viikonloppuisin jos hän lähtee töihin, kello soi ennen seitsemää ja jälleen minä käytän koiraa ulkona (koska en saa enää nukuttua kun hänen kellonsa on soinut). Minä nukun siis aina vähemmän.

Ah, onneksi viime yö sujui jo paremmin ja mieli on suht. virkeä. Ärsyttää silti jo nyt tietää, että huomenna sunnuntaina tulee miehen kello jälleen herättämään meidät jo seitsemän aikaan, enkä koko viikkona siis saa nukkua niin pitkään kuin kroppa haluaisi. Täytynee yrittää latailla akkuja toisilla tavoin kuin nukkuen siis, jotta kroppa jaksaa taas uuteen viikkoon.

Miten unen puute vaikuttaa sinuun? Löytyisikö hyviä vinkkejä tuohon viimeksi mainittuun dilemmaamme, jossa mies "saa" nukkua arkisin jopa tunnin pidempään kuin minä vaikka lähtisikin töihin? Minä kun kuitenkin olen se aamuvirkumpi, joka siksi on ottanut tehtäväkseen lenkittää Ronjaa jokaikinen aamu..

Voiko miesflunssa iskeä naiseen? Pari sanaa kohentuneesta kunnosta, koirasta ja viikosta

Heipparallaa ja mukavaa maanataita, tiistaita keskiviikkoa!

Miten sinun viikkosi alkoi? Minun alkoi tänään maanantaiaamuna jo 5:17 kun heräsin odottamaan kellon soimista. Väsytti, mutta hieman ennen kuutta nousin ylös, hoidin aamutoimet ja painuin Ronjan kanssa ulos. Ärsytti kun näin naapurin lähtevän koiransa kanssa samaan aikaan ulos ja Ronja olisi innoissaan halunnut mennä nuuskimaan, mutta itse en siihen aikaan kokenut olevani kovinkaan sosiaalisella tuulella ja poikkesimme normi-reitiltämme. Tämä luonnollisesti johti minuutti-aikataulutetulla aamutoiminnallemme sen, että olimme peräti 5 minuuttia totutusta jäljessä - kokoajan. Viime aikoina olen tieten tahtoen miettinyt ajatusten ja asenteen vaikutusta omaan käytökseen ja fiilikseen ja tajusin, että siinä maanantaiaamun kiireessä voin itse päättää, annanko pienen myöhästymisen haitata ja ärsyttää minua, vai valitsenko toisen reitin ja viittaan kintaalla kiireelle. Arvaatko kumman valitsin? Jep, jälkimmäisen. Tiedän aiheuttaneeni kaikella ylimääräisellä pikku-hääräämisellä pientä viivästystä: keitin bataattia lounasta varten (aah, miksen tehnyt tätä jo eilisiltana?, laitoin Ronjan ruoat Kongiin - kunhan ensin löysin koko hemmetin hökötyksen, kukalie piilottanut senkin..?, venyyttelin.. Kun istahdin vihdoin alas lusikoimaan aamupuuroa ja vilkaisin kelloa muistuttaen itseäni siitä, että olin kokonaiset 5 minuuttia aikataulustani jäljessä ja tiedostaen, että minun nyt periaatteessa ja kaiken logiikan mukaan täytyisi syödä 5 minuuttia normaalia nopeammin päätin puhaltaa pelin poikki: jos aamuissa jokin on minulle tärkeätä, on se rauhassa syöminen. Toiset ihmiset voivat kulauttaa aamiaiseksi smoothien kurkkuunsa ja suunnata ulos 5 minuutissa, mutta minä kuulun siihen kuntaan, joka haluaa istua rauhassa ja syödä vähintään 20 minuutin ajan puuroa maistellen ja kahvia siemaillen lehden lukemisen lomassa. Vedin syvään henkeä, yritin puhaltaa mahdollisimman pitkään ulos (luin jostain viikonloppuna, että myös ulospäin puhallus ja hengitys on tärkeätä - ei pelkästään se joogeilta opittu syvä sisäänhengitys) ja päätin rauhoittaa aamuhetkeni siltä seisomalta istumalta ja tunnustelin, miltä se puuro OIKEASTI suussa maistui kun se sinne tiensä löysi. Kuulostaa hoopolta, mutta tuntui itse asiassa oikein hyvältä ja kun vihdoin olin syönyt kipponi tyhjäksi, olin edelleen 5 minuuttia normaalista aikataulustani jäljessä, mutta edelleen ja silti rauhallinen. Istahtaessani vihdoin autoon kaikkien meikkailuiden ja pukemisien jälkeen totesin, että olin kirinyt myöhästymiseni kiinni ja saatoin ajaa rauhallisesti töihin. Mitä tästä opimme? Ettei kiireessä saa mitään hyvää aikaiseksi kuin kiireisen ja stressaantuneen mielen ja että kannattaa näin ollen koittaa hengähtää - kiireisemmässäkin tilanteessa - edes hetkeksi, jotta pää pysyy kasassa. Olen viime aikoina tajunnut miten iso merkitys pään ja mielen sisäisellä fiiliksellä on kroppaan ja ainakin itselläni sisäinen rauhattomuus ja stressi pistää koko kropan tärisemään enkä saa MITÄÄN järkevää aikaiseksi. Stressaamalla tärisen, eikä mistään ihan konkreettisestakaan kuten kirjoittamisesta tule yhtään mitään ja kiire ja myöhästyminen kasvaa.

Toim.huom. tässä kohtaa: en ehtinyt kaiken hässäkän keskellä eilen viimeistellä tekstiäni, joten jatkan sitä nyt tänään tiistaina keskiviikkona. Pientä kiirettä pitänyt..

Sunnuntaiaamuna herätessäni olo oli kuin jyrän alle jäänyt vaikka olin nukkunut hyvin. Joka paikkaa kolotti, lämpömittari näytti kainalosta 35,6 ja pää oli kuin humiseva harju. Rötväilin sohvalla aina lounaaseen asti telkkaria ja kännykkää selaillen ja tein kerrankin niin päin, että söin ensin ja lähdin ulkoilemaan vasta sen jälkeen (yleensä käyn siis lenkillä n tunti-pari aamupalan jälkeen viikonloppuisin). Käveltiin niin reippaasti kun pystyttiin Ronjan kanssa n 8km lenkki ja palattiin kotiin, röhnöttiin jälleen hetki ja käytiin sitten mummilassa pyörähtämässä - palataksemme jälleen kotiin. Mitä illemmaksi kello kävi, sitä levottomammaksi mieleni ja kroppani muuttui ja päätin sitten lähteä ulos hetkeksi. Jos aamulla olo oli 0, oli se illemmalla jo 9, eli parannus oli huikea. Flunssaisena liikkuminen on ok, mutta raja övereiden ja sopivan tason välillä on kuin veteen vedetty: kroppaa täytyy kuunnella ja tunnustella kokoajan. Jos hengitys tuntuu ahdistavalta, rintaan tulee paineen tunne tai olo muuttuu huteraksi, täytyy tahtia hidastaa heti. Napsaisin siis varuiksi Suunnon Ambitin sykevöineen kiinni, jotta voisini voinnin lisäksi seurata sykkeitä samalla: jos syke nousisi >160, hidastaisin heti (ylämäet poikkeuksia, mutta niiden jälkeen sykkeen pitäisi laskea nopeasti) ja lähdin matkaan. Juoksu tuntui (kummallisen) hyvältä ja sykkeet pysyivät ihmeellisen matalalla 140-tasolla niin, että jopa pelästyin sykkeiden tipahtavan liian mataliksi :D Haha, tuskin syke nyt ihan pohjiin asti juostessa menee, mutta olin todella yllättynyt että syke pysyi noin matalalla vaikka hölkkäsin kun se yleensä liikkuu 150 paremmalla puolella peruslenkilläkin. Niin se kunto on vain näköjään päässyt nousemaan kesähelteiden lenkkien aikana! :) Siinä sittne hölkkäilin hiljakseen hieman reilu tunnin ja kun lopettelin keskisyke oli 152 ja kilometrimäärä yllätykselliset 11 km! Tyytyväisenä ja yllättyneenä palasin kotiin ja lähdin palauttavalle kävelylle Rontti mukanani.

Kuvat napsaistu maanantaina kun mentiin miehen äidin miesystävän 50-vuotiskahveille.
Mekko H&M laukku Mulberry korut Kalevala Koru kello Michael Kors

En olisi kuuna päivänä uskonut, että aamuisen jyrän alle jääneen-oloni kanssa pystyisin illalla tuollaiseen suoritukseen, mutta niin siinä vain kävi. Mieheen iskenyt flunssa ei sitten päässyt kaatamaan minua vuoteenomaksi asti kuin vain pariksi tunniksi ja vaikka flunssaoireet välillä saattavat tehdä n.s takapakkia ja iskeä parin helpottaneen päivän kuluttua uudelleen, ei minun kohdallani (kopkop) näin ole käynyt. Eli voimme todeta, ettei miesflunssa voi naista kaataa ;)

Puolikuntoisena ei kannata lähteä hakemaan ennätyksiä tai n.s. huippusuorituksia, mutta voinnin mukaan liikuntaa saa ja suositellaan harrastamaan. Ulkoilma tekee hyvää ja kevyt liikunta parantaa unenlaatua, ennaltaehkäisee niska- ja hartiaseudun jumeja, lisää ruokahalua ja liikunta useimmiten myös saa ihmiset syömään terveellisemmin (harvan tekee mieli hiilari- ja rasvapitoista pizzaa lenkin päätteeksi), parantaa vireystilaa ja nostaa mielialaa ja ennaltaehkäisee lihaskatoa. Minulta kysytään usein töissä milloin flunssan jälkeen saa lähteä liikkeelle ja usein ohjeistan juuri kuuntelemaan omaa kehoa: jos päässä humisee tai keuhkoissa tuntuu, on teho liian kova. Jos nokka on hieman tukossa, mutta rinta ja hengitys vapaata, voi liikkua. Jos on kuumetta, täytyy liikunnat jättää vähemmälle ja yhtä monta päivää kun on ollut kuumeessa, tulee olla kuumeetta, ennenkuin lähtee harrastamaan kävelyä raskaampaa liikuntaa ja kun treeneihin vihdoin lähtee, ei saa lähteä heti repimään flunssaa edeltävillä painoilla, vaan pikkuhiljaa niihin palaten.

Hitsi mikä viikko - tuntuu että tänään olisi vähintään jo torstai, mutta vasta keskiviikkoa eletään. Töissä on ollut aika intensiivistä ja jotenkin arkeen paluu, syksyn pikkuhiljaa saapuminen ja rutiinien uudelleen opettelt tuntuu lisäävän ihmisten oireilua - tai ainakin näin itse epäilen. Eilen illalla olin niin poikki, etten voinut uskoa todeksi mutta ihmekös tuo: nukuin toki pidempään kuin yleensä koska menin tuntia myöhemmin töihin, hötkyilin töissä ja aivot kävivät kierroksilla potilaita ohjaten, tavoittaen ja hoitaen ad 17:40 asti, jolloin hyppäsin auton rattiin ja suuntasin kotiin vaihtamaan vaatteet, lappasin välipalaa seisten suuhun ja lähdin Rontin kanssa ulos. Kotiin palattiin 1h 20 min rivakan kävelyn jälkeen, venyttelin hetken ja asetuin sitten makuulle lattialle jalat seinää kohti. Ei kestänyt kauaa ennenkuin Ronja tupsahti viereeni, kävi makuulle ja laittoi pään mahalleni. Rapsuttelin siinä koiraa kuunnellen, miten hänen hengitys syveni ja hetken päästä koira kellahti selälleen raajat kohti kattoa ja kuorsasi ääneen :D Vaikka neiti osaakin nyt teinihormonimyllerryksessään olla todella rasittava (haukkuu kaikkia ja kaikkea, on epävarma, nylkyttää kaikkia lelujaan, on huomionkipeä  24/7..) on hän silti iso osa elämääni, enkä voisi kuvitella enää aamua, jolloin en lähtisi ensitöikseni ulos, päivää jolloin en pääsisi rapsuttamaan iloisesti vispaavaa mustaa pyllyä tai iltapäivää, jolloin töissä istumisen jälkeen lähtisin koiran kanssa ulos. Erityisesti ulkoilu on se osa, jota ilman koiraa kaipaisin kaikkein eniten. Toki ulkoilla voi ilmankin, mutta koiran kanssa siihen on syy. Syy lähteä ulos huonommallakin kelillä (minä tosin saatan lähteä joskus ilman koiraakin sateeseen jos mies on jo ehtinyt hänen kanssaan käydä :D), syy kävellä hieman hitaammin vihreitä nuuskutellen. Koira on hyvä syy moikata ja vaihtaa kuulumisia tuntemattomienkin kanssa, eli naapurustoonkin tulee tutustuttua helpommin. Toki koira vaatii ja vie, mutta kyllä se paljon antaakin. Monet päivät Ronjan kanssa voisin kyllä vaihtaa pois, mutta vähintään yhtä monta ottaisin heti takaisin - en minä ilman mamin murua enää pärjäisi!

Tälläinen sekametelisillisalaatti-postaus oli tämä. Kertoo ilmeisesti jotain viikostani, kun olen tätä postausta nyt rustannut peräti neljänä päivänä :D Ärsyttää kun kaikki postaukseni ovat nykyään tälläisiä megalomaanisen pitkiä. Pitäii yrittää rajata tarinointia, koska itse hädin tuskin jaksan lukea vastaavia postauksia muiden blogeista!

Millaiset postaukset kiinnittävät sinun huomiosi ja onko mielestäsi less more vai more less? Olethan välttynyt (mies)flunssalta?

Syksyn merkkejä ja sekalaisia kuvia

Mistä tietää, että syksy on tullut?

Siitä, että aamulla kellon piristessä ulkona on vielä niin pimeää, että keittiössä täytyy sytyttää valot

Goretex-varusteet ovat löytäneet kaapin perukoilta kesän jälkeen käyttöön (kesällä en muista ulkoilleeni monessakaan sadekuuroja, mutta auta armias nyt elokuussa..)

Ronjakin saa sateella pukea oman sadeasunsa ylleen, eikä onneksi ole siitä moksiskaan. Naurattaa aina kun Ronja pukeutuu ruskeaan Rukka-sadetakkiinsa, koska hän muistuttaa kovin Robin Hoodista tuttua munkki Tuc:ia :D

Tuikkuja tulee sytyteltyä harva se ilta ja tulee sohvalla tulee istuttua aiempaa enemmän ihan vain kynttilöiden valoa fiilistelemässä

Toppeja tulee käytettyä vain töissä työtakin alla ja niiden tilalle tulee yhä useammin puettua neule tai huppari (kotioloissa)

Tekee mieli syödä kuumaa keittoa ja pitkään hautuneita ruokia kun koko kesän on tullut puputettua salaatteja ja muuta raikasta

Annos kuin Ikeassa: lihapullia, lohkoperunoita rosmariinilla, kesän viimeisiä kukkakaaleja (kuvasta puuttuvia uuni-punajuuria) sekä puolukkasurvosta

Aamulla kun ajaa töihin, voi jo laittaa pyllynlämmittimen (lue: auton penkinlämmittimen) päälle ja nautiskella kun tuntee lämmön nousevan selkää pitkin. Olisipa autossani ratinkin lämmitin..

Potilaille joutuu pahoittelemaan ja varoittelemaan viileistä käsistään

Kotia tekee mieli sisustaa, vaikka tietää, ettei nykyisessä toivon mukaan kovin kauaa tarvitse enää luurailla

Peiliin katsoessa tajuaa, että aurinko on vaalentanut alkukesästä täydellisen ruskeaksi värjätyt hiukseni vaalean hampun värisiksi, ja että nyt on aika varata aika kampaajalle. Meinaan joka peiliin vilkaisu tuntuu bad hair day:lta!

Sunnuntaina aurinko paistoi vielä niin, että tarkenin juosta toppi ja shortsit ylläni. Mutta voi jeesus noita hiuksia! 

Kesällä napsittuja kuvia voi fiilistellä ja palauttaa niiden kautta mieleensä kesän tapahtumia, kuten mökkireissuja. Kuvassa Ronja ei suostunut tulemaan veneeseen sisälle, vaan istua jökötti ulkona ja nuuhki onnellisen näköisenä meri-ilmaa

Kotimaiset juurekset ilmaantuvat kauppoihin, ovat puoli-ilmaisia ja maistuvat taivaallisille! Ei kun kaalilaatikkoa, keittoja ja uunijuureksia valmistamaan!

Kuulumiset ja dogsie-kuvia. Ja SE sormus!

Heippa!

Viime kuuulumis-postauksesta lähtien olen käynyt sekä itseni että läheisteni kanssa aikamoista keskustelua puolin ja toisin. Olen itkenyt, olen iloinnut, olen raapinut päätä ja tukkaakin varmaan onnistunut irrottamaan parin tupon verran kun olen mietispäissäni rapsutellut päätänahkaani. Lopullisia päätöksiä ei ole vielä tehty, eikä mitään ole kirkossa täysin kuulutettu, mutta ajatustasolla olen päässyt asioissa eteenpäin. Ainakin hieman.

Moni on ollu huolissaan (minut mukaanlukien, hehe) siitä että puhun kihlauksesta ja naimisiinmenosta niin paljon, että miesparkani ahdistuu aivan totaalisesti. Ajatus kihlauksesta ja naimisiinmenosta nosti päätään pitkästä aikaa juuri viime viikonloppuna kun ennätysmoni pari meni naimisiin ja tosiaan koko some pullisteli toinen toistaan upeampia pareja. Alkukesästä tein päätöksen lopettaa koko sormus-hössötyksen ja olen - uskokaa tai älkää - onnistunut pitämään koko asian pois jopa omasta mielestäni sekä puheistani - kunnes kaikki muutkin asiat, jotka ovat painaneet mieltäni nousivat viime viikonloppuna mieleen, itkin ja porusin niitä ja purin ne sitten tänne. Tai no turha väittää, etteivätkö timantit aika-ajoin olisi pyörineet mielessä kesälläkin, mutta selvästi vähemmän kuin keväällä! Tai johtuukohan tuo timanttipuheiden miehelle siitä, että oon päässyt höpisemään timanttijuttuja tyttökaveri-E:n kanssa? :D Haha! Kyllä mulla se unelmien sormus edelleen on katsottuna valmiiksi, mutta ajankohta, koska sellaisen (tai jonkun miehen valitseman?) saan sormeeni pujottaa on täysin avoin.

"Otettaisko dogsie?" (koira nuuskii maata eikä välitä lainkaan vaikka kuinka lirkuttelen)

"Ai mitääh?! Joo otetaan! Pusukuva!" (ja Raybanit saavat kyytiä..)

(kännykkäkin putoaa siinä samalla maahan kun pusuttelu on niin kovaa)

Mitä muuta arkeen. Viikko tuntuu sujuvan tosi nopeasti kun käy päivät töissä ja illat joko käy ulkona tai puntilla, kuten eilen käytiin vetäisemässä pikainen treeni. Kävin sunnuntaina 10 km hölkällä ja jalat/pohkeet on jotenkin olleet tukkoisen oloiset sen jälkeen, joten eilen kovasti harjoittelemani tuplahypytkään eivät meinanneet onnistua sitten yhtään. Toisaalta käytiin miehen kanssa maanantai-iltana yhdessä lenkillä nimpparikahvittelujen jälkeen - mies pyörällä ja minä kävellen/hölkäten. Olen kyllä putkirullaillut jalkoja ja selkää näiden jälkeen, mutta kai ne jalat joskus väsyäkin saavat kun kerta rasitetaan? Tänään kävin lyhennetyn työpäiväni jälkeen Ronjan kanssa tunnin reippaalla kävelyllä ja voi jukra miten kävely voikaan tuntua rentouttavalta. Juoksu on jossain määrin juitenkin minulle n.s. jännittävää (kerroin tästä jo aiemmin, mutta syy on siis se, että olen pari kertaa pyörtynyt juostessani) ja huomaan usein, että sykkeeni saattaa alkulenkistä pompottaa jopa loppulenkkiä korkeammalla tasolla ihan silkasta jännityksestä. Kun liikkeeseen tottuu ja huomaa, ettei huimaakaan, uskaltaa rentoutua, kroppa lämpenee ja syke laskee.

Arki sujuu siis entiseen tapaansa, mutta noiden masistelujen jälkeen kun ollaan saatu yhdessä miehen kanssa purettua ja juteltu asioista (vinkki muuten kaikille: jos puhuminen tuntuu jotenkin hankalalta, kannattaa hoitaa ne lenkkeilyn lomassa! Maanantai-ilta pururadalla tekee ihmeitä, koska raikkaassa ulkoilmassa juttelu sujuu jotenkin paljon luontevammin ja jouhevammin kuin kotona sohvalla tai keittiönpöydän äärellä. Kai se liikunta mahdollistaa sen, että välillä on hiljaa ja keskittyy tekemiseensä ennenkuin sanoo jotakin ja liikkuessa verikin kiertää paremmin - ehkä ajatus jotenkin kulkee myös siksi paremmin? Ymmärrän kyllä, miksi monet suosittelevat pitämään myös työelämän palaverit ulkoilmassa - meinaan ideat ja ajatukset ovat paljon.. ilmavampia? Ei, mutta jotenkin sitä on paljon fiksumpi ja keskustelevaisempi ulkoilmassa kuin sisällä toista vastapäätä istuessa. Suosittelen!

Käväistiin äsken vielä Ronjan kanssa iltapisulla ja höpöttelin siinä samalla puhelimeen E:n kanssa - mistä muusta kuin täydellisestä sormuksesta, jonka onnistuin puolivahingossa netistä löytämään. Nauratti oikein ääneen kun laitoin tuon sormuksen kuvan E:lle linkkinä ja hän totesi heti että "mikä sormus - ja mihin hintaan!" - tismalleen niillä sanoin, jotka minä mielessäni ajattelin! Great minds think alike.

Eli edellistä kuulumispostausta hieman pirteämpiä kuulumisia täältä puolen ruutua. Ei mikään sunnuntain ongelmista tästä maailmasta ole poistunut, mutta tänään ne tuntuvat hieman pienemmiltä.

Tiistai-illan neronleimaus: pyörillä liikkuva vesipullo! Ja koirakuvia kevennyksenä ;)

Jihuu, voi että miten iloinen olin eilen kun KERRANKIN minulla oli lyhennettä työpäivänä juuri sellaisena päivänä, jolloin aurinko (vihdoin) porotti taivaan täydeltä ja keli oli kuin morsian. Sateiden jälkeen auringon lämpö ja valo hellivät niin mieltä kuin nahkaakin ja istuin hyvillä mielin biksut päällä terassilla Koirat-lehteä selaillen ja nautin työpäivän jälkeen.

Kuvat otettu lauantaina, jolloin juoksin vastaavanpituisen lenkin kaatosateessa. Ero eilisen ja tuon lauantain lenkin välillä oli huikea - tiedä sitten oliko keveyden syypäänä sadettomuus, seura vai vesipullo, jotka minulta eilen löytyivät ;)

Laitoin huvikseni nuo Salomonin Speedcrossit jalkaan lauantaina ja voi että, miten hyvin ne istuvatkaan jalkaan: kuin sukat! Muina kumppaneina
kompressiosukat SOC, toppi ja takki Nike, shortsit Pro Touch, vyötäröllä Spibelt (avaimet + puhelin) ja ranteessa Suunto 

Maanantai-iltana lähdin ensimmäistä kertaa tänä kesänä pyöräilemään ja polkaisinkin "kevyenä" aloituksena nätin illan kunniaksi reilut 20 kilometriä aurinkoista iltaa, laiduntavia hevosia ja
kivaa luontoa ihaillen. Hitsit olin ihan unohtanut miten vapauttavan tuntuista pyöräily onkaan! Kyllä mieli lepää kun viilettää menemään ja onnekseni reitilläni ei vastatuulikaan osunut kohdalle, kuin ihan loppumatkasta. Tiedostan, että minun täytyisi monipuolistaa treenejäni, jotta kroppa kestäisi juoksua - ja arkeakin! - paremmin. Jotenkin uskon, että oli laji mikä tahansa, aiheuttaa se kropalle ongelmia kuten jumeja ja virheasentoja, sekä loukkaantumisia jos liike on liian yksitoikkoinen ja jos sitä yksipuolista liikuntaa harrastaa liikaa. Mitä monipuolisempaa treeni on, sitä enemmän erilaista ärsykettä se antaa kropalle ja sitä paremmin sekä fysiikka, että psyyke kestävät sitä. Oikeasti olin lähes häkeltynyt siitä, miten innoissani olin pyöräilystä vaikka uskottelin itselleni lähtöä tehdessäni, etten edes pidä pyöräilystä ellei minulla ole jotain tiettyä tavoitetta, esim. työpaikka, jonka vuoksi istahdan pyörän satulaan. Monipuolistamalla treeniä saa sekä kroppa että päänuppi virikettä ja treeni maistuu ihan toisenlaiselta! :)

Mitä pidemmälle ilta eilen kävi, sitä enemmän minun alkoi tehdä mieli lähteä lenkillä, mutta emmin lähtöä, koska ulkona oli sen verran lämmin. Minulla on nyt pari kertaa tullut heikko olo juoksulenkin aikana (etenkin loppua kohden) n 5-6 kilometrin jälkeen ja suuta on kuivannut kuin saharaa. Olen laskenut 1+1 ja todennut, että heikotuksellani ja kuumuudella on selkeä yhteys: jaksaminen loppuu, kun kroppa alkaa kuivua. Niinpä päätin eilen, että lähden kokeilemaan juoksua vesipullo mukanani - mutta missä? En omista n.s. vesipullovyötä (vyö, johon saa monta pientä pulloa kiinnitettyä), en juoksureppua enkä koe kovin miellyttäväksi enkä liioin käteväksi tai ergonomiseksikaan kanniskella juomapulloa kädessä juostessa, mutta koska sen kummempaa varustusta en omista oli ainoa vaihtoehtoni vesipullo käteen. Siinä kenkiä sitoessani heitin puoliläpällä miehelle, että "lähde mun kanssa lenkille - "tuu sä pyörällä viereen vesipullon kanssa ja mä hölkkään." Mies kun ei tykkää juoksusta, mutta sen sijaan elää pyöräilylle, tiesin että minulla oli selkeä porkkana ehdotuksessani ja mieshän nappasi siihen kuin ahne lahna matokoukkuun! Niin me sitten lähdimme rinta rinnan kohti pururataa - minä hölkäten ja mies fillarilla. En ole valehtelematta KOSKAAN juossut seurassa koska pelkään lähteväni kisailemaan toisen kanssa ja unohtavani oman kropan kuuntelemisen. Lisäksi haluan juostessa keskittyä hengittämiseen ja pelkään, että toisen seurassa höpöttelen niin, että hengitysrytmini menee ihan sekaisin ja kehitän itselleni kylkipistoksen. No, miten sitten kävikään? Ihme kyllä - hyvin. Höpöttelimme niitä näitä matkaan taittaessamme ja fiilistelin ihan kympillä sitä, miten keveältä askeleeni tuntui vaikka juoksin normaalia nopeampaa tahtia ja juttelin miehelle lähes koko matkan ajan enkä keskittynyt oikeastaan lainkaan omaan suoritukseeni.

Lenkin pituudeksi muodostui lopuksi 10 km ja lopputulokseksi hymynaama :) Mitä siis opin tästä illasta? Että minun kehoni kestää paremmin kuumuutta, jos se saa nestettä välillä ja että yhdessä lenkkeily sittenkin sopii minulle: turhia oloja ei ehtinyt tunnustella, sai samalla vaihdettua kuulumisia ja päivän liikunnat sai siinä sujuvasti.

Mites sinä - sujuvatko treenit paremmin yhdessä vai erikseen? :)

Kuinka olla Zen: mökkiä, makkaraa, merta ja koiraa

Eilisilta mökillä oli aivan parhautta. Aivan parhautta.

Lyhennetyn työpäivän jälkeen tunsin itseni energiseksi, joten päätin aatoksistani pitää taukoa juoksusta keskiviikon pitkiksen jälkeen poiketen käydä ihan lyhyellä hölkällä ennen mökille lähtöä. Paskin idea ikinä. Matkaa taittui yhteensä n 3,6 km ja niistä viimeinen kilometri oli yhtä tuskaa: syke nousi taivaisiin, päässä huojui ja kroppa tärisi ja heikotutti. Soitin jo miehelle, jonka tiesin olevan kotona, että tulisi minua vastaan. Kotona ja itse asiassa loppuillan manasin itseäni maanrakoon: hitto, jollen muuta osaa niin luottaisin edes Suunto-kelloni kehotukseen käskyyn palautua sen osoittamien tuntien verran. Lenkin jälkeen palautumisaika oli peräti 104h ja jopa minun huonolla matikkapäälläni voin todeta, etten keskiviikkoillasta perjantai-iltaan millään ollut voinut saavuttaa 104 tuntia, mikäli vuorokauteen kuuluu 24 tuntia. No pääsin ehjin nahoin kotiin, tärisin ja olin vihainen itselleni, pakkasin äkkiä kamat kassiin ja lähdimme autoa ja saarta kohti.

Mökillä iskä ja mieheni vaihtoivat haalarit ylle ja lähtivät takaisin venerantaan lastaamaan betonia ja me jäimme tyttöjen kesken terassille istumaan ja nauttimaan auringon viimeisistä säteistä. En tiedä mikä Zen minut aina tuolla mökillä valtaa, mutta siellä pystyn rauhoittumaan täysin ja tyydyn istumaan terassilla (vaatteita ylleni lisäten illan mittaan) ja katselemaan ja kuuntelemaan merta ja radiota. Toisaalta, ei se pieni punkkulasillinen ja kynsien lakkaus yhtään haittaa rauhoittumisprosessia ;) Siinä jutustelun lomassa laitettiin äitin kanssa paljua käyttökuntoon ja heiteltiin Ronjalle keppejä ja naurettiin sitten pienen mustan toilailuille kun hän vähän välillä juoksi omin päin rantaan ja hetkeä myöhemmin kuului kamala polskinta, jonka jälkeen uitetun norpan näköinen otus juoksi häntä vispaten takaisin luoksemme. Onnellisuus oikein paistoi pienen silmistä. Mamin rakas.

Miesten vihdoin saapuessa betonilastinsa kanssa grillattiin makkaraa (ja totesin, etten ihan oikeasti yksinkertaisesti PIDÄ makkarasta - makroista viis. Se vain on niin rasvaista ja koostumuskin ällöttävää jopa A-luokan tavarassa. Ei kiitos) ennenkuin sujahdimme paljuun lillumaan. Lämpimässä vedessä tunnin verran lilluttuamme kaikki 4 kävin minä silkkaa hulluuttani jopa meressä kastautumassa (kahdesti!) ennen kun oli aika peseytyä, pukeutua, syödä tortilloja ja mansikka-raparperi-kiisseliä (ah, nostalgiaa) ja suunnata kotia kohti.

Veneessä minun olisi tehnyt mieli jopa tirauttaa onnenkyynel tai pari, koska minulla oli niin raukea ja hyvä fiilis. Edes märkä, syliin änkeävä koira ei haitannut siinä kohtaa ja autossa olisin voinut lopulta nukahtaa.

En tiedä montako kertaa sanoin ääneen, että tälläinen illanmittainen käyntikin mökillä on kultaa kalliimpi ja toimii älyttömän hyvänä irtiottona arjesta. Tänään aamulla en kertakaikkiaan jaksanut nousta miehen kellon soidessa, vaan jäi peiton alle köllimään ja torkkumaan. 07:30 mies tuli antamaan hyvää huomenta-ja-heippa-pusun ja totesi, ettei Ronja ollut suostunut menemään pihalle edes pissalle kahdesta kehotuksesta huolimatta, vaan makasi katse tiiviisti minuunpäin suuntautuneena makkarin portin ulkopuolella. Samalla kun naurahdin koiran vahtimiselle tunsin, miten sydäntäni lämmitti jo silkka ajatus siitä, että koira vahtii minua niin tarkoin, ettei suostu minua edes katseellaan päästämään, vaikka olisi päässyt jo ulkona käymään. Sama juttu oli kuulemma käynyt eilen illalla kun kävin meressä ja koira oli kytkettynä pihalla pitkään remmiin sillä aikaa kun makasimme muut paljussa: Ronja oli istunut katse rantaa kohti nauliintuneena eikä ollut välittänyt mistään muusta ennenkun näki minut rannasta palatessani. Mamin pieni rakas.

Jollei sinulla ole mahdollisuutta tälläiseen luksukseen kuin meillä eilen (ymmärrän hyvin - ei meilläkään ole ollut koskaan aiemmin! Paljukin on ihan uusi hankinta tälle vuodelle), suosittelen kuitenkin hakeutumaan sellaisen pariin, jossa tiedät rentoutuvasi. Istu alas, rauhoitu, älä ajattele, ole läsnä mutta anna ajatusten tulla ja mennä. Puhu turhuuksia, naura, juo lasi viiniä tai vettä - millä fiiliksellä ikinä oletkaan. Jos mahdollista, käy saunassa, lämpimässä suihkussa tai paljussa ja sen jälkeen kylmässä vedessä kastautumassa, jotta lihaksesi rentoutuvat. Tuo kuuman ja kylmän vaihtelu kuulemma edesauttaa ja nopeuttaa lihasten palautumista, joten se pitäisi ottaa etenkin raskaampien treenien jälkeen kyllä tavaksi. Hengitä.

Hyvää viikonloppua kaikille! :)

Koiran kuukautisongelmista ja juoksu-onnellisuutta

Muistatteko nuortenlehdistä tutut kyselypalstat, joissa asiantuntija vastaa nuorten kysymyksiin koskien kaikkea maan ja taivaan väliltä tai noh, niitä aiheita, jotka nuoria mietityttävät, eli useimmiten painoa, elämäntapoja ja liikuntaa. Useimpiin kysymyksiin sisältyy kysymys "onko tämä normaalia?". Tasan samaa mietein eilen kotiin töistä palatessani.

Ronjalla, 2-vuotiaalla labbiksellani, on juoksut. No, mitä kummallista siinä on? Ei mitään. Mutta Ronjanpa mielestä on: eilen töistä kotiutuessani jo rappukäytävässä tiesin, mitä oven toisella puolella odottaisi. Koira oppi n puolen vuoden ikäisenä sisäsiistiksi, mutta ihme kyllä nyt matolta (!) löytyi kaksi haisevaa kasaa ja iso lammikkokin - ja niiden keskellä iloisesti häntää vispaava koirani. Kun akuuteimmat siivoustoimet oli suoritettu, suuntasimme ulos pikakävelylle ennen välipalaa ja varsinaista lenkkiä ja voi jestas miten minulla meinasi käämi palaa: koira istui "pissalle" joka 5. askel ja vaikka kuinka yritin selittää, että virtsaamisentarpeen tunne EI OLE PISSAHÄTÄÄ vaan juoksuihin kuuluvaa (kuukautis)veren tiputtelua, jonka vuoksi ei tarvitsisi istuttaa pyllyä maahan joka askeleella, koira istua nökötti vähän väliä ja katseli minua anelevin silmin. Minua sekä ärsytti että säälitti koiran puolesta, koska sen silmistä selvästi loisti epävarmuus. Yleistilaltaan Ronja on onneksi kuitenkin oma pirtsakka itsensä ja leikkii, syö ja touhuilee normaalisti, mutta nukkuu selkeästi enemmän. Voi mamin pientä raasua.. Toivottavasti tämä hormonisekoilu loppuu pian ja koira palaa entiselleen. Reagoikohan kenenkään muun koira näin voimakkaasti juoksuihin?

Haha, voi teinikoira-parkaa :D kuva google kuvahaulla täältä

Muilta osin viikkoni on sujunut aika kivasti :) Alkuviikosta töissä oli aika hässäkkää ja se näkyi selvästi yöunissa, sekä yleisenä levottomuutena, mutta vastapainoksi yritin liikkua paljon kävellen luonnossa (eli pururadoilla, en tienvarsilla koska autot), jotta sain prosessoitua tapahtumia päässäni. Tiistaina, jolloin työpäivä oli kaikista kaoottisin, yritin lenkkini aluksi ottaa pari hölkkäaskelta mutta hidastin kävelyyn jo parinsadan metrin jälkeen koska huomasin, etten pystynyt samalla miettimään asioita läpi juostessani kuin kävellessä. Jotenkin minulla on sellainen jako, että kävellessä voi prosessoida ja miettiä asioita, kun taas juostessa nollaan pääni enkä ajattele yhtään mitään - juoksen vain. Tiistainen pitkä kävelylenkki teki todella terää ja palasin leppoisin mielin kotiin miehen ja koiran luo ja totesin miehelle, että vaikka lähtiessäni sihisin yleistä ärsytystäni kaikkeen, palasin kotiin voimautunein, levollisin mielin. Olo oli jotenkin rauhallinen.
Keskiviikkona taas paukuttelin pitkästä aikaa ennätyksiä ja juoksin peräti 15 km illansuussa! Alku oli todella tahmea ja meinasin jo hidastaa kävelyn puolelle, koska rinnassa tuntui tukkoiselta. Olen tänä vuonna taas kärsinyt koivun kukinnasta vaikkei minulla varsinaista siitepölyallergiaa olekaan todettuna ja syön säännöllisesti antihistamiinia (loratsepamia) ja käytän nenäsuihketta aamuin illoin. Nyt en parina päivänä ollut sumutetta käyttänyt ja manasin itseäni, koska se tuntui heti nenän tukkoisuutena. Jatkoin kuitenkin hissukseen hölköttelyä ja kropan lämmetessä juoksu alkoikin tuntua hyvältä ja päätin jatkaa. Niinhän siinä sitten kävi, että mieleeni juolahti edesmenneen Famoni motto "skit den som ger sig", jota hoin itselleni kun huomasin pelon yritykset täyttää pääni lenkin pidentyessä. Juoksu on minulla hyvin pitkälti psyykkinen laji ja lenkkieni pituus (tai lyhyys) vaihtelee ja riippuu siitä, kuinka paljon pelko ehtii kiriä päälle ja kuinka saan sen taltutettua. En nyt tarkoita, että jaksaisin juosta vaikka maailman ääriin jos psyyke vain kestäisi, vaan sitä että huomaan että jaksan juosta huomattavasti pidempiä lenkkejä, ellen ala pelkäämään esimerkiksi huimausta tai heikkoa oloa. Uskon, että pelkoni poikii siitä lähtien kun ensimmäistä kertaa elämässäni pökerryin nimenomaan lenkkipolulle ja jouduin ambulanssin kuskaamana sairaalaan. Toisella kertaa kävelin vain kesähelteellä kadulla kun sama toistui. Molemmille kerroilla provosoiva tekijä oli m.m. kuumuus, auringonpaiste, huono yöuni ja väsymys, sekä energiavaje. Nyt huomaan heikotuksen tunteen itsessäni heti jos aurinko paistaa kirkkaana ja kuumuus iskee. Keskiviikkoisena lenkkinäkin tuo sama tunne uhkasi nostaa päätään, mutta rauhoittelin itseäni ajattelemalla ihan konkreettisesti, että olin syönyt hyvin, ulkona kävi vieno tuuli joka vilvoitti eikä minulla oikeasti ollut hätää fyysisesti - päänuppi ei vain tahtonut kestää. Näiden ajatuksien voimin sain taitettu 15 km joista olin t-o-d-e-l-l-a ylpeä. Juoksun jälkeen jäähdyttelin kävelemällä Ronjan kanssa hissukseen, tekemällä lyhyitä venytyksiä, suihkuttamalla etureisille kylmää vettä (nopeuttaa palautumista) ja syömällä. PALJON. Runsaan couscous-kasvispulla-salaatin kylkeen vetäisin pari palaa maalaisleipää (ah, kuinka olenkaan kaivannut paperipussissa ostettavaa leipää - se on jotenkin muovipussileipää rapeampaa!) ja rullailin lopuksi hieman foamrollerillakin.
Tänään hölköttelin jo Ronjan kanssa parin minuutin matkan aamulenkillä, eivätkä jalat tuntuneet kummoisiltakaan, mutta taidan suosiolla lepuutella vielä tänäänkin. Eilen kävelin lyhyen kävelylenkin ja venyyttelin ja se tuntui riittävän vallan mainiosti. Jotenkin onnistuin jumittamaan niskani ihan totaalisesti kun tiistaina punnersin jalat penkin päällä ja keskiviikkona juoksemalla pidemmän matkan niin, että jo keskiviikkoiltana sain laittaa kauratyynyn harteille ja aloittaa mobilisoivat pyörittely- ja venytysliikkeet. Tänään kun heräsin olkapäät ja niskat tuntuivat hyvin nukutun yön jälkeen jo paljon paremmilta - liekö sitten syynä nuo hyvät unet, perjantai vai jumppailut ;)

Ai ihanaa! Tänään suunnataan illaksi mökille saareen. Tullaan varmasti jo illemmalla takaisin kun mies menee huomenna töihin, mutta jo pieni irtiotto kuin tälläinen pikakäynti toisessa ympäristössä tekee terää. Ja pääsee tuo hormonihyrräkin uimaan (viitaten koiraan) :)

Mitäs viikonloppusuunnitelmia sinulla on?

Hyvänmielen sunnuntai 20.3

Moikka kaikki!

Voi vitsi mikä onnellisuus-happy-happy-sunnuntain minulla onkaan (tähän asti ainakin ;)) takana - ihan pakko tulla fiilistelemään sitä teillekin! Uskon, että suuri vaikuttava tekijä tässä on ehdottomasti aurinko, joka on paistanut aamupäivästä lähtien ja lämmittää niin mukavasti, että tekisi mieli hihkua ääneen kun tuntee auringonsäteet ihollaan. Kevät tulloo - oli pakkasta 10 astetta aamulla tai ei!

Eikö olekin ihanan pirteä pinkki? Täydellinen minun makuuni!

Tässä taloudessa heräsimme taas aikaisin miehen lähtiessä töihin, eli suuntasin Ronjan kanssa ulos aamupissille jo 7:04 ja 7:30 palasimme kotiin niin, että ehdimme vaihtaa heippa-pusut miehen kanssa. Aamupalaa söin kaikessa rauhassa ja tein tämän hetkistä lemppariani, eli Sunspeltin täysjyvämannapuuroa kahvin kaveriksi. Aamun vietin kynsiä lakkaillen ja totesin Lumenen luoneen tänä vuonna mitä täydellisimmän pinkin lakan (tämän) ja uusinta Sport-lehteä lukien. Auringon vihdoin noustessa totesin, että olisi aika suunnata ulos ja päätin lähteä hölkälle. Ronjan ja minun törmäys-onnettomuudesta on nyt kulunut 3 viikkoa ja ortopedi sanoi, että hienoinen murtuma/painauma, jonka koira minulle siitä aiheutti, paranisi itsekseen viimeistään 6 viikossa ja että saisin käyttää jalkaani kivun sallimissa rajoissa. Kokeilin hölkkää ekan kerran onnettomuuden jälkeen eilen (paria askelta enempää) ja koska se ei tänään tuntunut missään - eikä eilenkään hölkän aikana - päätin, että kävisin tänäänkin fiilistelemässä juoksua, vaikken normaalisti koskaan juokse peräkkäisinä päivinä. Olin todella ylpeä eilisestä lenkistäni, koska polvi ei ilmoitellut itsestää kertaakaan ja askel rullasi ja maltoin pitää sykkeet normaalia matalampina (valitettavasti innostun yleensä spiidaamaan niin, että keskisyke on > 160, mikä ei vie turhaan voimia) :) Ronjaa en ottanut matkaani, koska varon vasenta jalkaani edelleen hieman, enkä uskaltanut riskeerata, että koira riuhtaisisi kesken lenkkiä jonkin linnun tms perään. Tuntui toki hölmöltä lähteä lenkille ilman koiraa, mutta fakta vain on se, ettei koiran kanssa juoksu kulje yhtä hyvin kuin yksinään. Vaikka Ronja on iso ja hyväkuntoinen nuori koira, jää hän useimmiten jälkeen ja kulkee mieluummin perässä kuin edellä ja on jollakin tasolla jopa perässä vedettävä - ankkuri ikäänkuin. Onko hei kellään mitään vinkkejä muuten siihen, miten koiraa voisi opettaa juoksemaan rinnalla? Pyynnöstä hän kyllä tulee vierelle, mutta jää sitten jossain vaiheessa aina sopivasti kantapäiden kohdalle ja hidastaa tahtia selvästi. Minun on vaikea uskoa, etteikö koiran kunto riittäisi ja että hän siksi jättäytyisi noin jälkeen, mutta tiedä häntä. Onko kellään ollut vastaavaa ongelmaa?

Saapuessani omakotitaloalueen kohdille odotti minua iloinen näky: voi sitä pienten virpojien määrää! Pienet puput ja noidat kulkivat pienissä porukoissa varpuineen koreineen ja olivat niin syötävän suloisia, että teki mieli kehua heidän asujaan, muta tyydyin vain hymyilemään. Muistan itse, miten pienenä tuli virvottua sukulaisilla ja naapureilla ja voi sitä suklaanmunien määrää kun kotiin vihdoin palattiin..
Onnellinen fiilis rinnassani annoin Speedcrossien taivaltaa eteenpäin ja auoin aika ajoin takkia ja riisuin lapasia, koska huhheijaa miten kuuma minun tuli! Olisi pitänyt älytä pukea kevyempi takki kuin kevyt Haglöfsin goretex-takki ylle, mutta toisaalta tuulisilla alueilla sain vuorostaan vetää lapasia takaisin ylleni, eli sopivan vaatetuksen löytäminen on kyllä näillä keleillä aika hankalaa. Anyhow tajusin askelten rullatessa, että hitto nythän mennään ja aloitin lenkkini toisen kierroksen hieman pelonsekaisin tuntein. Ajattelin siinä taivaltaessani, että juoksu on ainakin minulle pitkälti psykologinen laji: pelko, etten jaksakaan juosta tai että heikotus iskee saa minut lopettamaan aikaisemmin, kuin kunto loppuisi. Päätinkin nyt, että jatkaisin juoksua ja pitäisin sykkeet maltillisina - ja voi minkälaisen deja vu:n koin kun näin tein: heikotus ei iskenytkään, kun en antanut sykkeiden pompata >160 kuin ylämäissä ja jatkoin lenkkini onnistuneesti loppuun asti. Lenkkipolkuni ohitti paikallisen hiihtostadionin, jossa näin hiihtokilpailuiden olevan käynnissä. Yritin kovasti tiirailla siskonlasteni perään, mutten nähnyt heitä ja jatkoin. Jälkeenpäin tajusin, että voisin tietty soittaa siskoni miehelle, jonka epäilin olevan lasten kanssa kisapaikalla, ja niin tein - ja siellähän he olivat! Ei auttanut muu kuin kääntyä kannoillaan ja mennä onnittelemaan pieniä kisailijoita.

pikaruokaa parhaimmillaan: wokkia pakasteseitillä ja täysjyvänuudeleilla :)

Sammutin Suunnon Ambitini sen näyttäessä piirun päälle 10 km ja meinasin pakahtua onnesta: aaaaaahhh sitä endorfiinien määrää! Äkkiä kotiin, koira mukaan ja jäähdyttelemään. Heittelin hetken keppiä Ronjalle, ennenkuin oli jo aika kipaista suihkun kautta syömään, jotta ehtisimme siskonpojan synttärikutsuille. Mieheni oli ehdottanut pientä yllätystä 6 vuotta täyttävälle A:lle ja voi että sitä onnen ja mielenkiinnon määrää kun pienet (ja pari isompaakin) pääsi ensimmäistä kertaa elämässään tutustumaan ihka aitoon ambulanssiin. Mieheni oli pyytänyt vuorovastaavaltaan luvan käväistä synttäreiden kunniaksi pihassa esittelemässä lapsille autoa ja voin kyllä taata, että lahja oli mieluinen ja yllätys taattu - haha, jopa aikuisille! :)

Nyt istun tässä sohvalla ja aion viettää loppuiltani tässä. Tajuan tässä jälleen kerran, että onni on niin pienestä kiinni mutta joskus sitä voi joutua hieman siristelemään, jotta sen näkisi. Mikä tekee minut tänä sunnuntaina onnelliseksi?
- levännyt olo herätessäni
- maukas aamupuuro rauhassa nautiskeltuna
- lämmin, halittava koirani
- onnistunut 10 km - polvi kestää!!
- suloiset puput ja noidat teiden varsilla
- iloiset, yllätetyt muksut sekä hiihtokisoissa, että synttäreillä
- ukin tarinat nuoruudestaan
- tuore pulla
- vapaapäivä

Jäähdyttelyn ajaksi vaihdoin ohuen pipon päähän, mutta juostessa pärjäsi jo hyvin ohuella huivilla :)

Rauhallista sunnuntai-iltaa sinulle! :)