torsdag 26 november 2015

Panikointia Jumbossa & asiakaspalvelusta, joka pisti hymyilemään jälleen kerran

Päätin jo aamulla herättyäni 10h yöunien jälkeen, että lähtisin aamupäivällä Jumboon ostoksille. Olin pyöritellyt Vilan nettiputiikissa paria neuletta ja housuja jo viikon verran, mutta paloin halusta päästä hypistelemään ja sovittelemaan vaatteita jo ennen ostopäätöstä, joten ei auttanut muu kuin pakata itsensä autoon ja lähteä.

Se, että lähdin yksinäni ostoskeskukseen on iso asia. Minulle, tässä ja nyt. Minua huimaa valitettavan paljon edelleen, mutta selviän vaihtelevasti arkisista menoista kuten työssä käymisestä, koiran ulkoilutuksesta ja kodin hoitamisesta näinkin. Sanomalla vaihtelevasti tarkoitan sitä, että parempia ja huonompia päiviä tulee: viime viikolla minua jostain syystä tykytti niin, etten meinannut päästä koiralenkiltä kotiin ja jouduttiin moneen otteeseen pysähtymään Ronjan kanssa ja tasoittamaan katsetta ja sykettä, ennenkuin jatkoimme kävelyä. Kunhan syön tasaisesti ja saan istahtaa tai muuten vain pysähtyä välillä, pärjään paremmin. Se, että hemoglobiinin on (taas!) jostain syystä laskenut tasolle 112 ja verenpaineenikin huitelee siitä 80-90/60-70 ei helpota asiaa, eikä minua yhtään ihmetytä että kun tuohon vielä ynnätään taittovirhe silmissä (ja laiskuus käyttää silmälaseja..) ja yliherkkyys lihasjumeille, joista kärsin etenkin jollen nuku kunnolla, en ihmettele lainkaan että oloni on tälläinen :D

Nojoo anyhow ajoin rohkeasti Jumbon parkkiin ja kävelin samantien vessoille, jotta sain pahimmat jännitykset (lue: jännityspissat) purettua ja laskeuduin hiljaa rullaportaita Vilaa kohti. Hyi saamari, miten musiikki olikaan kovalla liikkeessä ja miten valot tekivät pahaa! Huimaus, tykytys ja tärinä pakottivat minut nappaamaan nopeasti pari vaatetta syliini ennenkuin suuntasin putkikatseella varustettuna pukkarille. Hitto miten ahdisti olla koko paikassa! Pikkuhiljaa tilanne hieman helpotti, myyjä kyseli oven toiselta puolelta kuulumisia ja toi paidan pienemmässä koossa pyynnöstäni. Pakotin itseni sovittamaan vaatteita ja päädyinkin kassalle maksamaan. Totesin muina miehinä kassalle, että anteeksi kun en oikein ota katsekontaktia kun mua huimaa niin paljon ja heti myyjä alkoi ehdottaa että käy hei syömässä jotain ja naureskelin vain, että hemoglobiini ja verenpaine on niin huonoja, ettei ihme että oon vähän tälläinen. Vetäisin silmälasit päähän ja poistuin liikkeestä hymyssä suin, lasit päässä ja huojentuneena: selvisinpäs! Ja sain ne himoitsemani vahapintapökät ja farkkupaidankin!




Olen niin tottunut tähän olooni, etten suunnitellut tekeväni muuta kuin käveleväni pikkuhiljaa Stockalle pysähtymään mukamas katselemaan tavaroita ja tasaamaan sykettä ja katsetta ja jatkamaan sitten autolle. Selvittyäni Vilasta tosin päätin pikkuhiljaa, että hemmetinhemmetti kun kerta Vantaalle asti olin ajanut, en tyytyisi YHTEEN vaatekauppaan, vaan kiersin Stockan naisten osaston ja hurautin vielä Zaraankin - ihan vain koska en tyytynyt kotiin lähtöön! Loppujen lopuksi palasin vielä Vilaan, koska minua harmitti etten alkupaniikiltani ehtinyt katsella vaatteita rauhassa enkä ehtinyt etsiä, josko jokin netissä himoitsemistani neuleista olisi ollut myynnissä. Toinen myyjä tuli aika pian kysymään mitä etsin ja kerroin, että äsken nappaamani neule vaikutti kivalta ja että ostin äsken vahapintaiset farkut - olisiko niiden kanssa yhteensopivaa toppia kenties? Minun mennessä jo sovareille, myyjä lähti hakemaan paria toppia (joista toista myönsin jo katselleeni ja toisen torppasin heti. Minä ja kukkakuosit emme vain sovi yhteen..). Vaikka toinen topeista oli kiva, jätin sen vielä kauppaan, koska se oli makuuni turhan puuvillainen; olisin kaivannut jotain laskeutuvampaa, polyesterisempää (lue: silkkisempää) materiaalia eikä sellaista nyt ollut tarjolla.


Totesin itsekseni Jumbosta vihdoin (jopa Clas Ohlsonin kautta!) poistuessani, että tykkään Vilasta. Vilassa on ihania perusvaatteita, mutta myös astetta juhlavampia minun tyyliini ja budjettiini sopivia vaatteita. Monet kerrat olen mennyt Vilaan ja poistunut todella tyytyväisenä heidän asiakaspalveluunsa, joka on mielestäni todella hyvää ja asiantuntevaa; sellaista, jota toivoisin jokaisessa vaatekaupassa olevan! Monesti hyvä asiakaspalvelu liitetään yhteen luksusliikkeiden kanssa ja myönnänkin, ettei minua yleensä palvella läheskään niin hyvin muissa (nuorten) vaatekaupoissa, kuin juuri Vilassa. Liike on nähtävästi panostanut myyjiensä kouluttamiseen, koska monet kerrat olen myös poistunut liikkeestä mukanani sellaisia vaatteita, joita en itse olisi älynnyt sovittaa, saati sitten yhdistellä! Vaikka myyjät ovat avuliaita ja tulevat aika nopsaan kysymään kuulumisia, eivät he minua ainakaan yhdessäkään Vilassa kertaakaan ole häirinneet, jos olen kohteliaasti sanonut katselevani vain. Propsit siis Vilalle :)

Huhhuh. Tässä samalla kun kirjoittelin tätä postausta sujahdin välillä Googlen ihmeelliseen maailmaan, koska mietin ja pähkäilen kovin, onko tämä ylläkuvailemani "panikointi" huimauksen aiheuttamaa, vai onko kenties kyseessä jonkin sortin panikointi, joka laukaisee lihasjumit ja huimauksen? On pelottavaa diagnosoida googlailun perusteella itselleen paniikki- tai ahdistuneisuushäiriön, mutta siltähän tuo aika lailla kuulostaa. Myönnän, että näitä diagnooseja minulle ehdotettiin kotoa jo pari vuotta sitten kun tämän rumban aloitin, mutta koska lihakseni olivat niin jumissa puollettiin lääkäreiden kanssa post-stressi-reaktiota, joka on aiheuttanut voimakkaat lihasjumit koko kehooni. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta taidankin lueskella hieman enemmän aiheesta. En nimittäin suostu olemaan tälläinen kauppakeskuksia ja muita sosiaalisia paikkoja kammoava nuori nainen, joka aiemmin rakasti huomion keskipisteenä ja alemyynneissä oloa. En. Sillä välin kun diagnoosini on epäselvä, täytynee minun koittaa nostaa hemoglobiini- ja verenpainetasojani jälleen, jotteivät ne ainakaan edesauta huimausta ja hermostuneisuutta.

Aikamoinen sillisalaatti tuli näköjään tästäkin postauksesta, jonka pointin alunperin piti olla "oodi Vilalle ja heidän kultaisille myyjilleen ja tuotteilleen" :'D

Mistä sinä koet saaneesi hyvää asiakaspalvelua?

onsdag 25 november 2015

Kehu päivässä pitää ärripurrin loitolla & meikkileikkejä

Tykkään kehua ihmisiä jo ihan siitä syystä, että siitä tulee hyvä mieli kun näkee, kuinka iloiseksi toinen kehuista tulee. Harvemminhan kukaan närkästyy tai pahoittaa mielensä jos häntä kehuu - päinvastoin ihmiset lähtevät useimmiten heti mitätöimään sitä ominaisuutta, josta he ovat kehuja saaneet - mikä on mielestäni ihan hoopoa. Miksei voi vain iloita siitä, että joku kehuu, kiittää ja mahdollisesti jatkaa kehumista kehumalla jotain muuta? Kai perimmäinen syy on tämä meidän suomalainen mentaliteettimme, jonka mukaan ei pidä kehuskella tai nostaa itsestään mekkalaa, jottei vaikuta ylimieliseltä. Näin ainakin uskoisin. Siinä missä amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu toisinaan yltiömäinenkin kehuminen ja "darling":ittelu, suomalaiset hädin tuskin katsovat toisiaan päin ja pukahtavat :D Mielestäni hyvä keskitie olisi noiden kahden välimaasto, eli niin, että kehuttaisiin toisia myös kiireisen arjen keskellä jopa mitättömistä asioista, muttei mielisteltäisi eikä kehuttaisi turhasta.

Itse sain tosi hyvän mielen koko loppupäiväksi kun kaverini laittoi viestiä ja kyseli, mitä meikkivoidetta käytän, koska ihoni on kuulemma niin täydellisen näköinen. Havahduin heti miettimään, miten pienestä se ilo voi olla kiinni ja miten pieniäkin asioita "näkemällä" voi nähdä paljon kaunista tässä maailmassa. Ei kehumiseen aina tarvita MM-mitalia, kyykkyennätystä tai 10 kokeessa, vaan toisen nätti pusero, erilainen kampaus tai tapa kohdata toinen ihminen voi olla yhtä tärkeä ja hyvä syy kehumiseen.

Tällä hetkellä meikkirepertuaarini on simppeli, mutta hyväksi ja kestäväksi todettu.

Aloitan aina putsaamalla kasvot putsarilla (ostin äsken tämän Vichyn Purete Thermale putsariöljyn ja olen aivan myyty! Iho ei kiristä, mutta puhdistuu ja ripsaritkin lähtevät tällä!) sekä misellivedellä (Garnierin), laitan silmänympärysvoidetta, sekä koko kasvoille kosteusvoiteen. Voiteista käytän nyt tätä Lumenen Bright now C-vitamiini-sarjaa, joka heleyttää ja kosteuttaa riittävästi ilmojen viilennyttyä.

Voiteiden imeydyttyä levitän sormin Lumenen Nude Perfection Glow-meikkivoidetta (sekoitan sävyjä 1 +2), tupsuttelen poskipäille poskipunaa ja kevyesti puuteroin nenän, otsan ja leuan tällä Lumenen hohdeaurinkopuuterilla - ihan paras tuote! Sisäluomille tuon valoa Lumenen silmämeikkikynällä nro 9 ja ripsille sudin Maybellinen Lash Sensational-maskaraa. Viimeisimmästä en ole täysin vakuuttunut, koska se ei ainakaan minun käytössäni säily ripsillä koko päivää (vaikkei ihoni mikään rasvainen ole!) vaan valuu alaluomille, mutta käytänpä tämän nyt loppuun ja ostan sitten vasta uuden. Kulmiin pitäisi vielä hommata vaha, joka pitäisi ne aisoissa, mutta koska edellinen loppui enkä laiskuuttani ole uutta saanut hankittua, olen nyt sinnitellyt kestovärjäyksen voimin. Jos silmäpussit uhkaavat tummua kahvin värisiksi, vaalennan niitä BareMineralsin peittarilla.

Meikkaamiseen ei kulu montaa minuuttia ja nykyään se menee rutiinilla ja olen tosi tyytyväinen, että olen päässyt näinkin pitkälle meikkaamisellani. Minähän olen se nainen, joka pitkään meikkasi arkena pelkästään maskaralla ja meikkivoiteella! :D
Onko joku käyttämistäni tuotteista sinulle tuttu? Minkälainen arkimeikkisi on? :)


måndag 23 november 2015

Moikkamoi maanantai, viikonlopun kuulumiset ja haukkuvan teinilabbiksen toilailut

Heippa hei ja maanantain aamupäivää!

Istuskelen tässä sohvalla ja hymyilen selällään makaavalle, raaja levällään olevalle Ronjalle, joka näköjään onnistui päästelemään turhimmat energiansa pihalle aamulenkillä käydessämme. Teimme lyhyemmän lenkin, koska lähden käyttämään koiraa vielä pidemmällä lenkillä nyt päivällä ennenkuin suuntaan illaksi töihin. Mieskin lähti jo aiemmin aamulla töihin, joten koira on nyt minun vastuullani koko vuorokauden. Onneksi äitini on ihan tässä lähellä töissä ja lupasi tulla katsomaan koiraa töistä päästyään, jottei yksinoloaika pikkuisella käy turhan pitkäksi. En vieläkään osaa sisäistää sitä, että Ronjahan on yksin yhtä monta tuntia kerrallaan - olin sitten aamu- tai iltavuorossa, mutta jotenkin ilta-aikaan tuntuu pahemmalta tietää, että koisu on yksinään. Pian tätä ongelmaa ei kuitenkaan enää ole, koska vaihdan pian takaisin virka-toimisto-työaikaan.

Naamakuva pari viikkoa takaperin kun lähdin isänpäivä-kaffelle ukin ja mummin luo :) Silmäpusseista päätellen taisin olla HIEMAN väsynyt..

Viikonloppuna olin molempina päivinä aamuvuoroissa, eli mitään kummempaa ei tullut tehtyä. Lauantai-iltana tyttökavereitteni aatelia, eli D, kävi miesystävänsä kanssa meillä moikkaamassa ja kylläpä teki terää tavata vanhoja kavereita! D muutti harmikseni Turkuun, emmekä tapaa kovin usein, mutta aina kun tapaamme juttu luistaa kuin voiveitsi voissa, eikä monen kuukaudenkaan ero hiljennä menoa - päinvastoin! Ehtiipähän juorut vaan kasaantua ja juteltavaa riittää monen kuukauden edestä ;) Ronja käyttäytyi aika mallikkaasti, vaikka innostuiki vähän haukkumaan vieriata huomiota pyytäessään, mutta meno ei ollut mitään verrattuna pentuaikaan, jolloin neiti suorastaan nolotti minua. Käytökseltään Ronja on nyt 1,5 vuoden ikään päästyään hieman rauhoittunut, mutta siinä missä turha riehuminen on hieman rauhoittunut, on toisia ihmeellisiä käytösmalleja päässyt syntymään: päällimmäisenä haukkuminen. Etenkin pimeällä Ronja haukkuu sekä ihmisiä että koiria eikä kontaktin pyytäminen, karjuminen tai suunnan vaihtaminen auta. Koira vaikuttaa epävarmalta ja tuntuu varoittavan ulkoiluttajaansa kaikesta, enkä voi käsittää miksi. Olen koittanut erilaisia nameja, kiittänyt aina kun haukkuminen hiljenee, pyytänyt kontaktiin jo ENNEN haukkumisen alkamista - eikä systeemi siltikään ole vedenkestävä. Arvatkaa vaan miten nololta tuntuu kun koira kulkee nätisti vastaantulijaa kohti, sivulla tassutellen, mutta just ihmisen tullessa kohdalle alkaa haukkumaan? Apuja tähän kaivattaisiin..



Eilen pääsin töistä jo hieman aikaisemmin ja juuri sairaalalta lähdettyäni mies soitti ja kysyi, lähtisinkö hänen ja porukoittensa kanssa ulos syömään. Emmin ja mietin, mutta kieltäydyin lopuksi ja harmittelin, että taasko tässä käy näin, että minä jään kotiin kun muut lähtevät ulos. Harmitti potenssiin sata, mutta koska olin vasta äsken syönyt lounasta töissä ja paloin halusta päästä ulos raittiiseen ilmaan vielä valoisaan aikaan, päätin sanoa "ei kiitos" ja lähdin lähes heti kotiin päästyäni ulos. Nyt kun ulkona on ollut niin älyttömän pimeätä ja väsymys sen myötä painaa kuin mammutti selässä, himoitsin raitista ulkoilmaa, hiljaisuutta ja luonnonvaloa, jota en aikoihin ollut kuin ikkunasta nähnyt. Kevyt lumipeite valaisi kummasti myös pimeyden laskeutuessa ja ilma oli kuulaan raikas 1 lämpöasteestaan johtuen. Olin suunitellut hölkkääväni, joten sidoin suunnitelmallisesti synttärilahjaksi saamani Salomonin trailrunning-kengät jalkaan, pukeuduin kevyesti (mukamas, arvatkaa vaan hikoilinko jo alkulenkistä? Jep. Kävelyn ja hölkän välillä on ISO ero mitä tulee vaatteiden tarpeeseen) ja suuntasin pururadalle ja aloin pikkuhiljaa hölkkämään. En muista koska olisin viimeksi juossut 3-4km pitempää matkaa, joten päätin eilen haastaa itseni ja kokeilla, jaksaisinko edes pidempää lenkkiä enää. Keväällä juoksin vielä pari 10km lenkkiä viikossa, mutta ylikunnon takia jätin juoksun kokonaan enkä koko kesänä juossut crossfit-treenejä ja wodeja lukuunottamatta lain. Huomasin jännittäväni juoksua alkuun, mutta yritin sysätä fiiliksiä sivuun ja keskittyä pitämään keskivartaloa suorassa ja välttää eteenpäin "kaatumista". Kuin ihmeen kaupalla juoksu sujuinkin ihan kivasti ja vaikkei minulla mittaria mukana ollutkaan, arvioin, että hidastin hetken kävelyyn n 5-6 km juostuani ja jatkoin hölkkäämistä n 0,5-1 km kävelyn jälkeen. Yhteensä lenkkiä tuli n 7-8km ja aikaa kului kävelyineen ja venyttelyineen n 60 minuuttia. Olin todella tyytyväinen, että

a) juoksu tuntui hyvältä eikä mitään kohtaa kolottanut (pahasti)
b) maltoin kävellä välillä kun olo uhkasi käydä tukalaksi. Hetken käveltyäni tuntui tosi hyvältä jatkaa juoksua taas :)
c) jaksoin juosta noinkin pitkän matkan lähes puolen vuoden tauon jälkeen!

Eniten minua harmitti se, etten lähtenyt muiden kanssa ulos syömään, mutta T kertoikin anopin kyselleen, josko olen sellainen, että tarvitsen hetken rauhaa töistä päästyäni. Ja juuri sellainenhan minä olen: tarvitsen hengähdyshetken, enkä kaipaa seuraa. Kun töissä 8h on metelin ja hälinän ympäröimänä, ei yksinäisyys ja hiljaisuus haittaa lainkaan. Olen ulkoilmaa rakastava tyyppi ja kun töissä on ollut sisätiloissa 8h loisteputkien valossa, keho suorastaan huutaa ja vaatii ulos luontoon pääsemistä. Olin siis itsekäs ja valitsin omat tarpeeni muiden kanssa yhdessäolon edelle. Voitte kysyä vaikka T:ltä harmittiko minua kun hän tuli raflasta kotiin, mutta hän koitti lohdutella minua, että tilaisuuksia tulisi kyllä uusiakin. Sosiaalisesti jäin vähemmälle, mutta törkeän onnistunut lenkki antoi minulle kyllä paljon. Enemmän kuin uskalsin toivoa.

Sellaista tältä viikonlopulta. Mitäs sinä teit?

torsdag 19 november 2015

Mikä lämmittää mieltä juuri nyt?

Herääminen itsekseen - ilman herätyskelloa - kello 8. Takana n 9,5h yöunta, jonka aikana heräsin pariin otteeseen miehen kuorsaukseen ja pissahätään, mutta onnistuin selviämään molemmista ja nukahtamaan uudestaan. Viikolla olen herännyt monen monta kertaa yön aikana miettimään asioita, joihin en voi itse vaikuttaa ja kukkunut hereillä koiranunta nähden aamuyöstä lähtien. Energiatasoni on ollut sen mukainen.

1kg pussi kotimaisia mustikoita, jonka löysin halvalla K-kaupasta, joita saan nyt nautiskella aamupuuron joukossa.

Niin, se aamupuuro. Parhautta. Etenkin rauhassa nautittuna.

Eilinen iltalenkki tihkusateessa Ronjan kanssa 10h työpäivän jälkeen. Hiljaiset kadut ja raitis ilma, vain minä ja koira.


Arkivapaa.

Radion kuuntelu aamulla kaikessa rauhassa aamupalaa nautiskellen aamulenkin jälkeen. Ronja nouti innoissaan keppejä ja näytti niin onnelliselta, että unohdin, etten jaksanut kävellä sitä pidempää lenkkiä.

Ajatus siitä, miltä minusta tuntui lapsena, kun äiti osti uuden Disney klassikon heti niiden ilmestyttyä ja katseltiin niitä koko perheen voimin perjantai- tai lauantai-iltana.


Lähestyvä joluu ja verkkokauppojen miljoonat mainokset, jotka pullistelevat tunnelmallisia lyhtyjä, valoja ja kynttilöitä.

Muhkeat neuleet. Vielä kun osaisin päättää tilaisinko tämän Samsoe & Samsoen tummanharmaan merinovillaisen neuleen vai tämän vaaleanharmaan COS:n pooloneuleen. Vaikeita valintoja.

Hahaa! Ja kun tein äskeisiä linkkejä huomasin ilokseni, että COS:n verkkoputiikissa on ilmaiset postarit sunnuntaihin asti! :D

Mamin rakkauspakkaus <3

måndag 16 november 2015

Terveyttä jauhoistako?

Kerroin jo jonkin aikaa sitten, että valikoidun (ihmetyksekseni) #foodinambassador - jengiin, jossa Aino ja Foodin-jengi keräävät jengiä kasaan kokeilemaan superfoodien vaikutusta terveyteen. Itse olen suhtautunut.. hmm.. varauksella? superfoodeihin, mutta koska niin älyttömän moni on hehkuttanut saaneensa niiden kautta uutta puhtia oloonsa ja jaksamiseensa, päätin antaa niille tilaisuuden. Itse en ainakaan suostu teilaamaan mitään tai ketään, kokeilematta ensin (nojoo-joo, kyllä poikkeuksia on, mutta suurin osa niistä on laittomia! :D)

Meidän ambassadorien eka haaste oli kehitellä superfoodeista jokin resepti (tai sörsseli), jolla ylläpitäisimme energiaa. Noh, omalla kohdallani haaste osui todella huonoon ajankohtaan, eli viikolle, jolloin vietin aikaa töissä enemmän kuin ikinä, enkä ehtinyt osallistua ajoissa (enkä toisaalta jaksanut kehitellä mitään uuttakaan - olin niin hemmetin uupunut työputken jälkeen..). Pahoittelin tapahtunutta ja lupaan nyt skarpata.

Foodin tarjoaa E-kirjan, joka pullistelee terveys-reseptejä :) Kirjaan pääset tästä:



Näiden lisäksi Foodin tarjoaa koodilla "ambassador-10" 10% alen tilauksesta ja jos tilaus ylittää 69e saa postarit kaupan päälle :) Omiin suosikkeihini kuuluvat tällä hetkellä cashewpähkinätchia-siemenet sekä kaakaonibsit, joita ripottelen puuron ja myslin sekaan puruvastusta ja namihammasta ajatellen ;) Nuo pienet lisät nostavat mukavasti annoksen energiapitoisuutta ja ylläpitävät verensokeria tasaisena pitkään. Se jos mikä on kiireisen arjen keskellä tärkeätä - ihan kuten herkuttelukin! Ja kun sitä voi näiden kanssa täysin hyvällä omallatunnolla tehdä, niin oh yees. I like! :)

Käytätkö itse jotakin superfoodia? Mitä ja miksi - mikä vaikutus sillä on ollut? :)



söndag 15 november 2015

Viikonlopun kuulumisia

Heippa vaan kaikki ja sunnuntai-iltaa! Istun tässä sohvalla kynttilöiden (ja pienen jalkalampun) valaistuksessa, kuuntelen Spotifyistä chillausmusiikkia (suosittelen lämpimästi kokeilemaan Spotifyin omia tunnelma-listoja; minut ne ainakin ovat yllättäneet todella positiivisesti!), nautin salaa siitä että voin kuunnella soulia ja jazzia (T kun ei siitä järin perusta) kun olen koiran kanssa kaksin ja kuuntelen pulputtavaa Moccamasteria. Kämpässä vallitsee rauha ja rauhallisuus - kerrankin. (kaksi sekuntia tämän kirjoitettuani onnisutin tiputtamaan tummanvihreätä - onneksi sentään muodikasta - kynsilakkaa olkkarin matolle. Se siitä seesteisyydestä :'D)

Vapaapäivän ehdoton herkku on aamupuuro: tässä (luomu) kaurapuuro, jossa 1 valkuainen, mustaherukoita, päärynää, cashewpähkinöitä ja kaakaonibsejä. Kylkeen Taika-kupillinen kahvia maitovaahdolla :)

Olen saanut viettää vapaata viikonloppua ja se osui kyllä todella hyvään saumaan, koska vaihtelevien aamu-ilta-aamu-vuorojen jälkeen olin perjantaina aika valmista kaurapuuroa ja skippasin jopa lukion jubileebileet, joihin olin ennakkoon ilmoittautunut, ja menin nukkumaan kymmeneltä. Vetäisinkin pitkästä aikaa putkeen 10h yöunet ja heräsin kuin uudesti syntyneenä lauantaiaamuna. Mielessä taisi käydä vakio "mitä hittoa äsken tapahtui?"-ajatus kun totesin nukkuneeni tukkina 10h, mutta nappasinkin Ronjan kainaloon ja nautin siitä, että meillä olisi KOKO viikonloppu edessämme ja tunsin oloni pirteäksi mitä en koko menneenä viikkona ollut tehnyt kertaakaan :D En muista, että harmaa syyssää olisi vaikuttanut voimavaroihini yhtä paljon kuin tänä syksynä, mutta kun noudattaa epäsäännöllisia työaikoja eikä aurinkoa (tai edes jotain sinnepäin) näe kertaakaan koko viikon aikana (paitsi ikkunasta töiden lomassa) on olo aika nuutunut kokoajan, eikä energiaa tehdä mitään erikoista tunnu olevan. Pian tähän tulee onneksi muutos, joten olen nyt päättänyt olemaan stressaamatta sen asian tiimoilta. Ja tuleehan se kesäkin sieltä parin kuukauden päästä aurinkoineen ;)

Lauantaina tosiaan nautittiin rauhassa aamupalaa pitkän aamulenkin jälkeen, möllötettiin hetki telkkarin edessä ja suunnattiin sitten muiden "normaalien" (eli ei-vuorotyötä-tekevien) tapaan Jumboon. Ehdin vielä kehuskella miehelle, että onneksi mitkään jouluavajaiset ei vielä ole olleet, joten porukkaa ei ehkä olisi NIIN paljon. Noh.. Arvaattehan vaan miten meidän naamat venähti kun asteltiin parkkihallista kauppakeskuksen puolelle ja edessämme seisoi monen metrin korkuinen plakaatti "Jouluavajaiset 14.11" ja mainostettiin piparkakkujen koristelua, karusellia ja tietty pukkia.. HETKEN taisin manata, koska ahdistun helposti suurissa ihmismassoissa ja rullaportaita noustessamme näin jo sen järkyttävän ihmismäärän, joka käytävillä vilisi. Ei auttanut muu, kuin lähteä kohti Stockmannia, keskittyä hengittämiseen (ja välttämään yhteentörmäyksiä) ja toivoa, ettei Stockalla olisi miljoonasti porukkaa. Jälleen kerran saimme ihmetellä T:n kanssa, miten töykeitä ja röyhkeitä muutoin niin hiljaiset ja takaisinvetäytyneet suomalaiset osaavat olla: tuli olkapäätä, kyynärpäätä, hyvä ettei nyrkkiäkin ja lastenvaunuja ja ostoskärryjä joka puolelta, eikä kertaakaan osuman tullessa kuulunut yksikään "anteeksi" - mulkaisuja vain, että "hittoako sinä siinä?". Tuntuu pahalta, että ihmiset ovat noin stressaantuneita vapaapäivinään. Liekö sitten joulustressi jo iskenyt ihmisiin, mutta taisimme olla aika turistien näköisiä miehen kanssa kun kuljimme lupsakasti seesteiset ilmeet naamoille Jumbon käytävillä, emme lähteneet mukaan extremekävely-vauhtiin muiden kanssa, emme tyrkkineet toisia kylkiin emmekä rynnineet ketään kumoon vain jotta "ehtisimme saamaan sen viimeisen tuotteen koko maailmasta". Liekö syynä se, että meille yhteisen vapaat viikonloput ovat niin kortilla, ettei niiden koittaessa KEHTAA stressata? Ainakin uskon, että osaamme vuorotyöläisinä arvostaa vapaita viikonloppuja ihan toisella tapaa, kuin toimistotyöaikoja noudattavat, joille jokainen viikonloppu (ja pyhä) on vapaa.

Jumbosta tarttui mukaan T:n minulle synttärilahjaksi lupaama Tempurin tyyny Stockalta, Bluetooth-kaiuttimet olkkariin Clas Ohlsonilta, sukkia Lindexiltä (kukalie sukkamonsteri on kähveltänyt kaikki mun sukkani?), alusvaatteita Henkkiksestä ja vähän ruokatarvikkeita, sekä astetta vaaleampi meikkivoide Prismasta. Aika perussettiä, mutta kivaa oli käydä ja tehdä jotain niinkin "normaalia" kuni ostoskeskuksessa lauantaina. Todettiin kyllä kumpikin autolle kävellessämme, että kivaa oli käydä, mutta ettemme kumpikaan haluaisi viettää jokaikistä viikonloppua tuolla tavalla: ostoskeskuksessa muiden ihmisten ympäröimänä, sisätiloissa, ympäri-ämpäri lompsien ja rahaa kuluttaen. Toisille se sopii ja tuntuu olevan jopa tietynlainen elämäntapa, meille taas kotona löhöäminen kahvikuppi kädessä, lenkillä käyminen koiran kanssa ja kummankin perheiden luona käyminen tuntuu ja luonaa paljon luonnollisemmin. Muistan miten itse nuorempana kävin JOKA ikinen viikonloppu kaupoilla (usein nimenomaan Jumbossa) ja leffassa, mutta näin sitä ihminen vain muuttuu. Liekö sitten osasyynä sosiaalinen työ, jossa uusia ihmisiä tapaa arviolta.. öh.. no, kiireisenä päivänä varmaan parikymmentä?

Kotona tehtiin ruokaa, löhöiltiin jälleen kerran hetki ja lähdettiin sitten T:n pikkuveljen tekemälle verijäljelle. Ronjan bravuureihin kuuluu tavaroiden etsiminen (ja jopa löytäminen!) ja olisittepa nähneet, miten ensikertalainen lähti menemään kun sai verestä vainun! Kyllä oli mammalla ylpeydessä pidättelemistä. Ensimmäinen jälki ei takuuvarmasti jää viimeiseksi - niin innoissaan pieni musta paineli menemään kirsu maassa :) Ilta sujuikin sitten appivanhempien luona kahvitellen, koiria kävelyttäen ja jutellen. Kuinka onnellinen olenkaan, että olen T:n lisäksi bonuksena saanut noin mukavan "kakkosperheen", jossa kehtaa olla juuri oma itsensä, jossa ironinen huumori raikaa ja kahvi maistuu.

Tänään sunnuntaina T:n oli aika suunnata töihin, joten jäimme Ronjan kanssa kaksin. Aamutouhut tehtyämme katselin hetken telkkaria ja latasin kuvia vaatteista, jotka lojuvat ylimääräisinä kaapissani, nettiin. Innostuinpa nappaamaan kahvakuulan käteeni ja tein lyhyen, ytimekkään koko vartalon treeninkin ennenkuin hyppäsimme autoon ja suuntasimme vanhempieni luo. Siellä sama meno ruoan, koirien, kahvin ja tuoreen pullan, lasten ja oloilun merkeissä jatkui. Kotiin palattuamme Ronja rojahti väsyneenä petilleen ja itse siistin vielä vähän keittiötä.

Hitsi miten tapahtumarikas, mutta samalla niin kotoisa ja rauhallinen viikonloppu minulla onkaan takana :) Juuri tälläisestä pidän: rentoa aikataulua, puuhailua kotona (lue: kämpän pakollinen siivous!) ja nimenomaan kotoilua, rakkaiden ihmisten tapaamista ja jotain "normaalin" tekemistä (lue: Jumbossa käyminen lasketaan) :) Ainoa asia, jossa olisin voinut parantaa, on liikunta. Lauantaina olin jo lähdössä kunnon lenkille koiran kanssa, mutta pikkuveljen soittaessa hieman klo 15 jälkeen, että nyt olisi mahdollisuus verijälkeen oli pakko siirtää oma lenkkeilytarve syrjään ja ajatella koiraa: jos olisimme lähteneet kävelylle, olisi pimeä ehtinyt laskeutua ennenkuin olisimme päässeet jäljelle ja uskon, että Ronja nautti 100% enemmän uuden lajin kokeilusta, kuin lenkkeilystä. Ehtiihän sitä lenkkeillä tulevalla viikollakin :)

Mitäs sun viikonloppuun kuului?

tisdag 10 november 2015

#mäolentässä

Törmäsin Facebookissa tuppisuiden pariskuntien pelastavaan kamppikseen #mäolentässä . Kampanjan idea on se, että pariskunnat (tai vain toinen osapuoli) kirjoittaa kamppiksen seinälle oman tarinansa, sekä liittää siihen kuvan pariskunnasta.

Harmittelen aika ajoin, että olen tälläinen tuppisuu enkä lainkaan yltiöromanttinen (kuten naiset kai yleensä ovat?) - päinvastoin meidän huushollissa mies on se, joka änkeää kainaloon ja pusuttelee :D Olen aiemmissa suhteissani luullut olevani todellinen romantikko (vaadinhan minäkin pusuja aamulla, illalla ja aina ennen jonnekin lähtöä! Ja saatan minäkin samalle sohvalle istahtaa illalla.. Ja ottaa toista kädestä ennen nukahtamista), mutta saanut tässä nykyisessäni huomata, että ehkäpä ne entiset miehet eivät ole olleet LAINKAAN romanttisia ja ne pienet eleet, joita olen tehnyt, ovat olleet omassa mittakaavassamme sitten hurjia, koska nykyään suorastaan häkellyn kun mies työntää nenän kainalooni ja änkeää syliin. Tunnen itseni teinipojaksi ajoittain kun en tiedä miten päin noissa tilanteissa olla, mutta mies on vakuuttanut, ettei hän pistä pahakseen vaikken niin läheisyydenkipeä olekaan - hän tulee lähelle, kun siltä tuntuu :D



Suosittelen tutustumaan toisten parien stooreihin lukemalla kamppiksen seinää (suora linkki tässä), varaamaan kaveriksi nenäliinapaketin ja varautumaan ällöromanttisiin tuntemuksiin. Kaltaiselleni tunnejuntille #mäolentässä tarjosi oivan tilaisuuden tunnustaa rakkautensa ja toivoa, että mies tietää ja tajuaa miten tärkeä hän minulle on, vaikkei koko kirjoitusta koskaan näkisikään.

Millainen romantikko-jako teidän suhteessanne on? :)

måndag 9 november 2015

Lately I´ve been thinking..

..if less is (sometimes) more.

Viime viikkoina olen kärsinyt aivan jäätävästä väsymyksestä, jota vuoro- ja iltavuoropainotteinen työ ei yhtään helpota. Nukkua voisin vaikka kellon ympäri, pitkäkään uni ei tunnu riittävän ja kun aurinkoakaan ei nyt ole näkynyt, tuntuu, kuin olisi ilta ja nukkumaanmenoaika kokoajan.

Olen crossfitin lopetettuani kokenut jonkin sortin valaistumisen ja tajunnut, mikä elämässä on tärkeää. Mikä MINUN elämässäni on tärkeää.

Perhe.

Olen todella perhekeskeinen ihminen ja rakastan perhettäni, johon lasken myös isovanhempani, sekä avomieheni perheen kuuluvaksi. Rakastan hengailua heidän kanssaan ja koen päinvastaisesti suurta morkkista ja pahaa oloa, jos joudun olemaan yhteisistä tapaamisista pois. Pienestä pitäen olemme olleet perheen kesken paljon yhdessä, lomailleet, mökkeilleet, syöneet yhteisesti sunnuntaidinnereitä ja olen kokenut aikamoisia ahaa-elämyksiä kun olen erinäisten poikaystävien kautta tajunnut, etteivät kaikki perheet toimikaan samalla tavalla. Toisten perheessä ei halailla, ei tapailla, eikä syödä yhdessä sunnuntaisin palapaistia tai käydä kahvittelemassa ihan muutenvaan lauantaisin niinkuin meidän perheessä on ollut tapana. Totta puhuakseni ei meidänkään perheemme aina näin läheinen ole ollut, mutta mitä vanhemmaksi olemme muksut kasvaneet, sitä enemmän olemme vapaaehtoisesti alkaneet viettää aikaa yhdessä :D Iso erohan on jo se, että vanhempiaan ja sisaruksiaan ehtii kaivata, kun ei heitä yhtä usein näe kuin kotona asuessaan. Liika läheisyys tappaa kaipuun - niin perhe-, kaveri- kuin parisuhteissakin.

Miksi kuljen aasinsiltaa omasta perheestäni tähän "valaistumiseeni" on se, että olen pikkuhiljaa alkanut haaveilla omasta perheestä. Tällä hetkellä omaan perheeseeni kuuluu rakasta rakkaampi labbisneiti Ronja, sekä avopuolisoni T, jonka kanssa olemme seurustelleet pian 2 vuotta. Vaikkei lapsi ajankohtainen vielä olisikaan moneen vuoteen (talon rakennus olisi varmasti fiksumpi hoitaa ensin alta pois?), olen nyt terveyttäni (tai sen pilaamista pikemminkin sitä..) seurattuani tajunnut, miten kaukana oman perheen saaminen (mikäli ei suurempia mutkia matkaan tule) on, jos jatkan tätä rataa. Nämä ajatukset ja "valaistumiset" yhdistettynä jäätävään väsymykseen ovat saaneet minut rauhoittumaan. Kauhulla muistelen niitä aikoja, kun lähdin rättiväsyneenä salille vetämään kovaa 1,5h treeniä, syömään kasviksia raejuustolla ja mahdollisesti vielä (Porissa asuessani varsinkin) lenkille sen jälkeen. Huhuhh.

Muuttuneen ja pehmentyneen kropan ja peilikuvan hyväksyminen 100% tulee varmasti vielä kestämään pitkään, mutta askel siihen suuntaan on jälleen otettu. Tärkeintä minulle olisi se, että kroppani saataisiin siihen kuntoon, että joskus tulevaisuudessa oma perhe olisi mahdollista saada. Tuntuu uskomattoman hyvältä jäädä köllimään sänkyyn "vielä hetkeksi" aamuisin, kävellä juoksun sijaan ja "tyytyä" siihen. On se kävely raikkaassa ilmassa edes puolisen tuntia parempi kuin ei mitään! Unikin maittaa paremmin ja olo on freesimpi.

Sellaisia ajatuksia tänään. Olo on paljon rauhallisempi ja jotenkin seesteisempi kun on tajunnut, miten oma kroppa toimii, mikä sille on parhaaksi ja tehnyt päätöksiä, joilla pyrin kroppani (ja mieleni) optimi-tilaa kohti.

suukko.

torsdag 5 november 2015

Viime päivinä (ja viikkoina).. Esimerkkinä eilisen aikataulu

...olen ollut menossa - kokoajan. Tai ainakin siltä on tuntunut. Jollen ole ollut töissä, olen ollut itse potilaana tutkimuksissa Helsingissä tai sitten asiakkaana (tai ehkä potilaana?) OMT-fysioterapeutillani. Kotona olen vain käynyt kääntymässä, mahdollisesti hieman nukkumassa ja jälleen lähtenyt liikkeelle. Miehelläni T:llä oli onneksi talviloma viime viikolla, joten Ronja ei ole menoistani joutunut kärsimään (vaikka koira on kyllä änkenyt syliin heti kun olen kotiin tullut - liekö sitten vähän ikävöinyt mammaa?), mutta itse olen viime viikkojen tiukan aikataulun jälkeen aivan venttipuhkipoikki. Energiaa olen juuri ja juuri kerännyt suoriutuakseni töistä ja tutkimuksista, mutta kodin ylläpitoon en ole ehtinyt enkä jaksanut panostaa - ja siltä täällä kyllä näyttääkin! Siksi pistinkin äsken pyykkikoneen pyörimään - kaivattuna ja odotettuna vapaapäivänäni.


Ihmiset kestävät kiirettä ja aikatauluja eri lailla ja itse kuulun niihin, jotka tarvitsevat paljon(kin) aikaa omien juttujeni toteuttamiseen, jotta pysyn tyytyväisenä (ja sitä kautta rentona). Aikataulujani ei pitäisi verrata muihin, koska voin vain (kauhulla) kuvitella, minkälaista parin-kolmen harrastavan lapsen, työssäkäyvä vanhemman aikataulutus ja kyytien sumpliminen on, mutta koska minulta löytyy kokemusta vain tästä omasta elämästäni, voin siihen nyt myös vain vertailla. Kiire, paine ja stressikin ovat yksilöille aina omia kokemuksiaan ja siinä missä toinen seuraa aikatauluani silmiä pyöritellen ja toteaa että "eihän tuo ole vielä mitään!" olen itse aivan kuitti parin vastaavanlaisen viikon pyörityksen jälkeen. Vapaa-aikaa ei juuri muualla kuin auton ratissa tai pelkääjän paikalla ole vietetty ja se tuntuu energiatasoissa. Raitista ilmaa olen hönkinyt lähinnä parkkipaikalta paikkaan X kävellessäni, sekä koiraa aamupissattaessani (kultaakin kalliimipia pieniä arkisia hetkiä!) ja juuri tuota raitista ilmaa olen viime viikkoina kaikkein eniten kaivannut. Myönnän olevani ulkoilma-ihminen ja kroppani ikäänkuin vaatii raitista happea pysyäkseen energisenä. Takuuvarmasti tämä sisätiloissa oleskelu on myös vaatinut osansa energiatasoistani.

Näitä hetkiä olen viime viikkoina kaivannut aivan superisti: metsäretkiä koiran kanssa kaksin

Anyhow ajattelin tässä kotia hetken puunattuani istua nyt alas koneen ääreen ja laittaa näytille esimerkkinä eilisen aikataulutuksen. Töissä oli onneksi rauhallista ja meitä oli monta työntekijää, joten tauoille pääsi, eikä potilasvirta tuntunut tsunamilta.

07:24 herätyskello soi, eli eikun ylös, naamapesulle, pukeutumaan, koira kainaloon ja...
07:35 ...Ronjan kanssa pihalle. Maanantaina olin iltavuorossa ja kotona vasta 22:30, jonka jälkeen tiistaina menin aamuvuoroon ja olin koko tiistain aivan zombina. Univaje oli järkyttävä. Siitä syystä nukuin kuin ihmeen kaupalla aina kellon soimiseen asti!
07:50 Takaisin sisälle, kahvia keittämään, aamupaloja valmistelemaan ja syömään. Ronja syö raakaruokaa ja annosten esillepano kestää aina hetken ja kun en itsekään ihan jugurttia-kulhoon-ja-mysliä-päälle-aamupaloihin tyydy, kestää aamuruokien laittaminen valmiiksi toven
08:40 Hampaiden harjaus, meikki, tukka ja vaatteet päälle. Kohta pitäisi jo lähteä!
09:00 Ulos ovesta ja pelkääjän paikalle istuminen. Matka kohti Meilahtea alkaa. T lähti onneksi kaveriksi ja kuskiksi ja höpisemme niitä näitä automatkalla
09:35 Hyppään autosta ulos, ilmoittaudun ja siirryn odotustilaan
09:48 Hoitaja kutsuu tutkimushuoneeseen
10:03 Tutkimushuoneesta ulos ja hakemaan vuoronumeroa labraan
10:10 labrahoitaja nappaa suoniverinäytteen ja lähden ulos
10:15 istahdan jälleen autoon ja matka kohti kotia alkaa
10:40 Vaihdetaan heippa-pusut koti-parkkiksella ja hyppään omaan autoon ja lähden ajamaan kohti Porvoota ja töitä
11:08 sorrun kurvaamaan Henkkiksen kautta hakemaan pipoa (ja löydän aivan ihanan kauan etsimäni maastonvihreän paidan, eli pakko sekin on kiikutettava kassalle)
11:21 parkkeeraan auton työpaikan parkkikselle, kävelen sisälle ja pukkarille vaihtamaan asua
11:30 astelen päivystykseen vihreä työasu ylläni. Vastaanotan pari potilasta ja tauotan työkavereita. Itselläkin nälkä jo painaa masua..
13:00 lähden ruokalaan syömään itsekseni. Lounastauoilla tykkään syödä yksinäni ja selaan samalla epäsosiaalisesti Facebookia ja Instaa
13:20 takaisin päivystyksessä
Työvuoro on rauhallinen: vastaan potilaspuheluihin ja annan hoito-ohjeita, sekä kehoitan potilaita tulemaan käymään. Avustan lääkäriä haavan ompelussa. Höpöttelen työkavereiden kanssa.
17:40 käyn tauolla
Sama puhelimessa puhuminen, varastojen täyttäminen yms. "pikkutyö" jatkuu
19:10 lähden viemään potilasta osastolle ja nautin päästessäni hieman liikkeelle
19:25 Sanon heipat työkavereille ja lähden laukkuineni kohti pukkaria vaihtamaan siviileitä ylle
19:30 Parkkiksella auto jo odottaa, joten eikun avainta vääntämään ja kotia kohti. On jo pimeä.
19:50 kurvaan paloaseman kautta hakemaan avaimia T:ltä, koska unohdin omani kotiin
19:58 kotiparkki, vihdoin! Ronja tulee onnellisen näköisenä minua ovella vastaan ja tunne on kyllä molemminpuolinen: ikävä on ollut! Äkkiä vaihtamaan vaatteita taas
20:05 Ronjan kanssa ulos pimeään kävelylle. Voi että miten hyvältä raitis ilma tuntuukaan!
20:50 Väännän avainta kotiovessa ja T on jo ehtinyt kotiin.
20:55 Vihdoinkin suihkuun. Olen kehittänyt tietynlaisen rutiinin iltavuorosta tullessani ja yksi osa rutiinistani on suihku: ikäänkuin "pesen" työvuoron mielestäni. Voi miten hyvältä lämmin vesi ja pehmoinen kylpytakki sitten tuntuukaan!
21:10 iltapalaa ja mainosten selaamista, sekä kuulumisten vaihtamista T:n kanssa. Mies toteaakin, että "vitsi miten kiva kun olet jo nyt kotona! Yleensä kun tulet iltavuorosta vasta 22:30 ei juuri puhumaan ehdi, vaan heti pitää jo mennä nukkumaan". Taidan vastata "mmmh".
21:40 Hampaiden pesu ja peiton alle sujahtamista.
22:03 Nappaan synttärilahjaksi saamani Jutta-kirjan käteen ja harmittelen, että kirja on pian jo luettu. Pakko myöntää, että opus antaa aivan toisenlaisen kuvan Jutta Gustafsbergistä kuin mikä minulla joskus on ollut. Nainen on kyllä kokenut kovia ja tehnyt hemmetisti duunia menestyäkseen! Jutta ja Vertti-ohjelmaa katsellessani olen kyllä jo aavistellut, että Jutta onkin todella rakastava ja aito ihminen - ei sellainen plastiikkabimbo, joksi hänet joskus kuvittelin! Kirjansa vain komppaa tätä.
22:18 Valot sammutetaan, laitan varuiksi tulpat korviin jotten heräisi aamulehden kolahdukseen, vaihdetaan T:n kanssa iltasuukot ja toivotetaan hyvät yöt.

Maanatai-iltana tauolla: vouuuu mitkä silmäpussit.. :D

Sellainen oli minun eilinen keskiviikkoni :) Voitte vain kuvitella minkälaista ees-taas-suhaamista viime viikot ovat olleet, kun saatan tosiaan herätä aamulla, lähteä heti Meikkuun ja siitä suoraan Porvooseen iltavuoroon ja kotiutua vasta 22:30. Ulkoilua tai urheilua ei kyllä siinä harrasteta ollenkaan ja se on jo alkanut kostautua pikkuhiljaa m.m. nuupahtamisena ja pahana olona sisältäpäin, joka sitten kumpuaa ulos. Onneksi tämä suhaaminen toivon mukaan on vain väliaikaista ja tänään (sekä huomenna!) vietän vapaapäivää - vihdoin! Nyt on aikaa istu hetki koneelle, pyykätä, tiskata, vaihtaa puhtaat lakanat sänkyyn ja käydä Ronjan kanssa ulkona. T lähti tänä aamuna töihin ja palaa vasta huomisaamuna, mutta onpahan sitten huominen aikaa viettää vapaapäivää ihan kolmisteen :)

Mitä sinne puolen ruutua kuuluu? :)