onsdag 27 april 2016

Huomenta! Viha-rakkaussuhteeni liikuntaan ja muita kuulumisia

Huomenta blogikaverit!

Monta postausta aloittaneena, blogiani ajatelleena, kiireen keskellä blogin kuitenkin sivuttaneena palaan nyt kuvioihin. Arki on ollut kerta kaikkiaan niin kiireistä ja jopa stressaavaa työpaikan ATK-sotkujen ja sairaspoissaolojen, sekä omien säätämisten kruunaamana, että olen tieten tahtoen skipannut koneen ääressä istumisen kun olen vihdoin päässyt töistä kotiin. Tätä bloggaaminen näin vapaaehtoisena parhaimmillaan on: rakasta harrastustaan toteuttaa, kun aikataulut sen sallivat. Jollei aikataulu anna myöden, ei leipäni pöydältä katoa eivätkä laskujen eräpäivät vanhene.

No mitä olen tässä blogihiljaisuuden aikana puuhaillut ja mitä on tapahtunut?

Olen juossut ja sekä sättinyt että kehunut juoksua harrastuksena: kunnon kohotessa into juosta lisääntyy, mutta kunnon kohotessa myös lenkit pitenevät ja aikaa lenkkeilyyn täytyy varata enemmän. Pitkikset ovat nyt venyneet 13 kilometriin (woop!!) mutta aikaa varaan sen myötä ainakin 1,5 h venyttelyineen ja sen jälkeen pitää vielä tankata energiaa ja käydä suihkussa. Pyrin pitämään sykkeet pitkiksillä keskimäärin 150-tasolla ja voi riemu kun siihen olen vihdoin päässyt :) Toisaalta huomaan kyllä, että kropalla kestää pitkään palautua näin pitkistä lenkeistä ja vaikka olen pyrkinyt syömään ihan kunnon ruokaa ja kunnon määriä välttääkseni energiavajeen, sekä foamrollaamaan ja venyttelemään, on kroppaa lenkkien pidennettyä alkanut kolottaa yhä enemmän - vaikka olen käynyt miehen seuraneitinä VPK-talolla tekemässä lihaskuntojumppaa oman kehon painolla. Lenkkeilyn lomassa olen pyrkinyt harrastamaan myös rentoa kävelyä ja muutakin kuin urheilua: lukemista esimerkiksi. Silti niskan ja hartioiden jumit ovat tuntuneet pahentuneet, enkä tiedä johtuuko se pidentyneistä lenkeistä vai lisääntyneestä lihaskuntojumpasta. Unta ja ravintoa saan mielestäni riittävästi.

Täydellinen välipala: viiliä, marjoja ja siemeniä

Yllä mainittuja juttuja pohtien olen googlaillut ja tutustunut jälleen ylirasitustilan/ylikunnon oireiden tutkimiseen ja mitä enemmän aiheesta olen, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että juuri tuohon tilaan ajoin itseni reilu pari vuotta sitten kun kävin salilla todella rankkaa treeniä tehden 4 kertaa viikossa aerobisten lisäksi, elin kasviksilla ja raejuustolla ja näin painajaisia edellisestä elämänvaiheestani ja nukuin huonosti. Palautuminen ja mahdollinen parantuminen tuollaisesta tilasta on yksilöllistä ja keston voi määritellä siitä, kuinka pitkään keho on ollut ylirasitustilassa; minun kohdallani reilun vuoden ajan. Mikään tohtori ja varma diagnoosin asettaja en ole, enkä voi satavarmasti sanoa, että juuri ylirasitustila on syypää oireiluuni, mutta koska lääketiede poissulkee aivotapahtumat ja kasvaimet ja kilpirauhasvaivat, jotka ovat tyypillisiä väsymystilan oireiden aiheuttajia, alan olemaan yhä varmempi siitä, että syypää on stressi. Ylirasitustilasta paraneminen vaatii täydellistä lepoa urheilusta (ei siis mitään rankkaa liikuntaa), sekä rauhoittumista ja stressin vähentämistä, riittävän unen sekä ravinnon tankkaamista. Kun ainakin/vähintään liikkumattomuutta on kulunut sen pari kuukautta, voi liikuntaa varovaisesti alkaa harrastaa ja tässä kohtaa uskoisin akilleen kantapääni löytyvän: en koko tänä kahden vuoden aikana ole lopettanut liikuntaa täysin vaikka sen pari kuukautta taisin harrastaa pelkkää kävelyä ja satunnaisten juoksuaskeleiden ottamista. Ehkä minun kohdallani se pari kuukautta ei ollutkaan riittävä aika - ehkä olisi pitänyt relata puoli vuotta? Toisaalta muistan miten pahoja jumini olivat kun en tehnyt muuta kuin istuin koneella ja kävelin: Sirdaludit ja muut relaksantit olivat kipulääkkeiden ohessa päivittäisiä kamujani. Monissa artikkeleissa joita olen lukenut todetaan, että liikuntaloman aikana täytyisi unen ja ravinnon lisäksi harrastaa paljon kehonhuoltoa ja käydä hieronnoissa, jotta ylikunnon aiheuttamat lihasten yliherkkyystilat ja jumit saataisiin avautumaan. Ehkä minun siis täytyisi hiljentää takaisin kävelyyn, lisätä sarja hierontaa ja kehonhuoltoa ja malttaa odottaa jopa puolen vuoden ajan ja katsoa, mihin päätyisin. Enhän siinä menettäisi muuta kuin kohonneen juoksukuntoni.

 Siinäpä se suurin ongelma: juoksukunto. Juoksu tuntuu tällä hetkellä mielettömän hyvältä ja askeleet kevyiltä, mutta ongelmani on hidas palautuminen. Riittävää ravintoa ja lisämagnesiumia, sekä palauttelua ja foamrollailua ja venyttelyä olen lisännyt, mutta silti kroppaa tuntuu kolottavan etenkin etureisistä aina pitkisten jäljiltä. Tämä toki antaa osviittaa sille, että lihakseni saattavat olla niin jumissa, etteivät ne jaksa palautua rasituksen jälkeen, koska niissä on jo valmiiksi kiristykset päällä. Tiedä sitten, mutta tälläistä epäilen lukemieni artikkeleiden perusteella.

Sain tällä viikolla tietää joutuvani loppuviikosta toimenpiteeseen, jota edeltävästi minun täytyy jo hidastaa juoksusta kävelyyn lääkityksen vuoksi. Kävimme eilen illalla miehen ja Ronjan kanssa pitkällä kävelyllä ja porasin siinä miehelle, miten pahoiksi jumini käyvät joutuessani rajoittamaan liikuntaa: heti kun juoksu loppuu, vetää kroppani totaalijumiin aiheuttaen m.m. oikean nivusen kipua, oikean päänpuoliskon puutumista, näön sumentumista, selän oikean puolen jumiutumista sekä juilivaa päänsärkyä. Puolieroja siis, jotka voisivat yhtä hyvin kertoa mahdollisesta aivoverenkierron häiriöstä, mutta jota en epäile kroppani tuntien. Lenkin jälkeen vetäydyin yksikseni, foamrollasin ja syvähengittelin: loppuisipa tämä helvetti joskus.

Yhtälö on hankala: juoksu jumittaa - juoksemattomuus jumittaa.

Viime viikolla ehdimme käydä mieheni kanssa silmäklinkalla näköni sumentumisen vuoksi. TK-lääkäri ei epäillyt mitään kovin akuuttia mutta teki varuiksi minusta lähetteen Silmäklinikalle ja jo parin tunnin päästä hoitaja soitti ja pyysi minua paikalle pikimmiten silmäpäivystävän käskystä. Monen tunnin odottelun jälkeen sain onnekseni kuulla kärsiväni "pelkästä" silmien kuivuudesta, joka hoituisi silmätipoilla. Naurettiin miehen kanssa illalla kotiin ajaessamme, että ehkä tällä Silmäklinikka-käynnillä oli jokin syvempi merkitys: viime aikoina kiireen painaessa emme ole juuri muuta tehneet yhdessä kuin syöneet ja nukkuneen, eikä romantiikkaa tai muutakaan käsistä pitelyä ole harrasteltu. Onpa muuten hölmöä, että kun kiire painaa päälle ja toisen kädestä kiinni pitäminen kotisohvalla voisi olla loistava kiireen katkaisija ja henkireikä, päätyy sitä mulkoilemaan toista sohvannurkasta, sättimään toista tekemättömistä kotitöistä ja siinä missä toisen kehuminen poikisi mielihyvää molemmille, täyttää sitä päänsä negatiivisilla ajatuksilla ja lisää näin mielipahaa ja stressiä molempien päissä. Siinä me istuimme sylikkäin Silmäklinikalla keskiviikkoiltana ja ainakin itse sätin itseäni siitä, miten hölmö olen ollut - meinaan tuntui TODELLA teiniltä hyvältä olla lähekkäin toisen kanssa ja vaihtaa lenkkipolku toisen kanssa hölmöilyyn (taisin löytää lasten leikkipaikalta vihreän pienen hauskan hahmon ;)).

Mitä muuta olen puuhaillut blogihilajisuuden aikana töiden ja juoksun ohessa? Hmm.. Kuolannut kevään ja kesän vaatteita! Mistä löytäisin täydellisen off shoulder-paidan? TARVITSEN sellaisen kesäksi! Uusi käsilaukkukin kutkuttaisi ja harkitsen Michael Korsin myymistä: se ei vain kilisevine härpäkkeineen tunnu enää omalta. Miumiun bowbag on nyt aktiivisessa arkikäytössä ja mahduttaessaan kamaa kuin pieni matkalaukku totean sen kerta toisensa jälkeen olleen loisto-investointi, mutta ollessaan paksua nahkaa se on todella painava - tyhjänäkin. Arjessa pärjäisin myös pienemmällä laukulla ja Miumiu tuntuukin usein turhan kookkaalta. Ideoita arkilaukuksi? Bucket bag:it ovat nyt in ja sellaisen voisin kuvitella hankkivani ja itseasiassa Longchampilta bongasin täydellisen ajattoman yksilön - monen sadan euron hintaan. Siinä kolikon nurja puoli: ostan laukkuni nahkaisina ja laadukkaina ja kierrän henkkisten halpis-versiot kaukaa, koska toivon laukkuni kestävän pitkään, mutta joudun myös pulittamaan niistä näin ollen huomattavasti enemmän. Mutta siinä missä laadukas laukku on kertainvestointina kalliimpi kuin halpis-sisarensa, kestää se myös hyvänä pitkään ja esim Miumiuni, joka ostin käytettynä ja joka taitaa olla jo lähemmäs 10 vuotta vanha, on se edelleen priimakunnossa patinoituneen nahkansa kera. Toki metalliosien väri on hieman muuttunut, mutta minua se ei haittaa. Laukku on ollut minun käytössäni ööh.. 3 vuotta? enkä ole varonut sitä kertaakaan - ja se on edelleen priima. Tässä ajassa olisin ehtinyt tuhota jo monta 20 euron henkkis-laukkua samoilla käyttötavoillani ja se olisi koitunut a) lompakon, b) luonnon kohtaloksi; on ekologisempaa ostaa yksi ja kallis, kuin monta ja halpaa laukkua.

Vappukin on jo ovella ja meillä on suunnitelmissa suunnata vanhempieni mökille, mikäli vointini toimenpiteen jälkeen sen sallii. Toivon mukaan sallii, koska olen kinunut mökille pääsyä jo reilun kuukauden verran! Vappuun kuuluu perinteisesti skumpat ja munkit - tippaleivistä en välitä - ja niiden merkeissä ajattelin vappuni tänäkin vuonna viettää. Huhhuh niitä opiskeluaikojen vappuja: haalareita, aivan liikaa alkoholia ja silmäpusseja. Ihailen niitä, jotka edelleen jaksavat näin vanhemmalla iällä istua puistoissa kylminä vappupäivinä koska itse olen niin mukavuudenhaluinen, että valitsen pilkkihaalariin sujahtamisen mökin terassilla tai kotisohvan, aikaisin nukkumaanmenon ja tarvittaessa sisällä oleskelun sateen yllättäessä puistopiknikkien ja haalarikännien sijaan.

Ronjakin on käynyt VPK-talolla ihmettelemässä paloautoja :)
Aikamoinen sillisalaatti tämä(kin) postaus :D Mitä sinulle kuuluu? Onko vappusuunnitelmia?

torsdag 7 april 2016

Minun torstai 7.4

Moikkamoi ja nyt pitkästä aikaa ihan perus-kuulumisia eikä mitään diipimpää pohdintaa! Hymähdin tässä itsekseni äsken kun totesin, että viimeaikaiset postaukseni ovat olleet niin raskas-sulatteisia (sekä lukijoille, että kirjoittajallekin), että postaustahti on muistuttanut eläkeikäistä etanaa. Vaikka seuraan toisten blogeja päivittäin ja tiedän minkälaisista postauksista pidän itse, en saa niitä itse sitten toteutettua. Totta puhuakseni viime aikoina on jotenkin tuntunut, etteivät vuorokauden 24 tuntia riitä kaikkeen ja blogi on sen takia saanut jäädä toissijaiseksi. Luen siis tosiaan toisten blogeja ihan päivittäin, joten voisinhan siinä samalla kirjoittaa pari riviä itsekin, mutta koska koen arkeni jokseenkin rutiininomaiseksi ja hyvin ei-jännittäväksi selostaa päivittäin, olen jättänyt nimenomaan nämä henk.koht. suosikkini, eli arkipostaukset, pois agendaltani. "Kevyeksi" vastapainoksi olen sitten rustannut niin rankkaa tekstiä, että joudun itsekin sulattelemaan kirjoittamaani vielä monta päivää julkistamisen jälkeen :D Hah, kannattaisi ehkä kirjoittaa vähän useammin niin, ettei kaikkia ajatuksiaan tarvitse sitten koota maraton-köntiksi, jota kukaan hädin tuskin jaksaa a) lukea, b) kirjoittaa?

Anyhow, ajattelin kertoa ihan tämän päiväni kulusta.

05:20 Ronja raapii makkarin porttia ja herään, mutten jaksaisi vielä nousta. Toivottavasti koiralla ei ole maha enää sekaisin, ajattelen. Väsyttää.

05:40 Nousen sängystä, teen omat aamutoimet pesuineen, mutta käyn poikkeuksellisesti aamulla suihkussa, koska muistan heränneeni yöllä siihen, että hikoilin. Kannattaisikohan jo jättää ne untuvatöppöset jalasta pois yöksi?

06:00 Lähden koiran kanssa ulos

06:20 Palaamme takaisin sisälle ja valmistan kummankin aamiaiset valmiiksi: Ronjalle nappuloita ja jauhelihaa kipossa sekä Kongiin piilotettuna ja itselleni tuorepuuroa, marjoja, päärynä ja maapähkinävoita, sekä hervoton kupillinen kahvia maitovaahdolla. Väsyttää edelleen.

06:50 Mies tupsahtaa keittiöön ja kertoo nukkuneensa levottomasti - molempia siis väsyttää

07:00 Kylppäriin meikkaamaan ja valmistautumaan työvuoroa varten. Fiilistelen meikkipussini uusinta tulokasta: Nakedin peittaria. Miten olenkaan voinut pärjätä ilman tuota loistavaa silmäpussien peittäjää ja kasvojen heleyttäjää tähän asti?

07:21 Käynnistän auton ja suuntaan töihin, jossa yllätän heti äitini (olemme samassa paikassa töissä) antamalla hänelle torstain kunniaksi lahjan. Noei, löysin eilen S-Marketista Jari Sillanpää special edition Juhla Mokka-kahvia ja koska äitini on iso Siltsu-fani, halusin yllättää hänet kahvipaketilla. Rakastan yllättää ihmisiä näin arjen keskellä!

07:45 Suuntaan pukkarilta päivystykseen, jossa ensimmäinen potilas jo odottaakin. Juttelemme labbiksista odotellessamme lääkäriä ja aika kuluu kivasti. Potilaita tulee rauhalliseen tahtiin, käyn välillä aamukaffella - kunnes tunnistan yhden akuutimman tapauksen, joka tulee ilman ajanvarausta, taloon ja tunnen, miten adrenaliini lähtee pumppaamaan: nyt tarvitsee toimia ripeästi, tehdä tarvittavat tutkimukset ja informoida päivystävää lääkäriä, että mahdollinen akuutti sairastuminen on kyseessä.

12:00 Raportoin kollegalle, joka tulee jatkamaan päivystysvuoroa, potilaasta joka on valvontatilassa ja käyn vielä juttelemassa päivystävälle lääkärille, jonka vastuulle potilas siirtyy. Maha kurniikin jo, joten käyn kahvihuoneessa lounaalla, jossa minulla on pitkästä aikaa salaattia kummoisemmat eväät: porkkanapastaa (kiitos sisko vinkistä! Mistäköhän tätä tuorepastaa saisi lisää?), broileria, salaattia ja raejuustoa, sekä kylkeen pala jälkiuunileipää. Juttelemme lääkäreiden kanssa samalla ja aika kuluu rattoisasti.

12:45 Lähdemme viikottaiseen kokoukseen yläkertaan, jossa aiheena on tänään hoitotahto. Aihe kuulosti alkuun kuivalta, mutta osoittautuukin kysymyksiä ja ajatuksia herättäväksi ja olen iloinen, että työpaikallani on avoin ilmapiiri ja kokouksissa rento tunnelma.

14:15 Kokous tauotetaan ja lähden takaisin alas päivystämään. Flunssapotilaiden lisäksi hoidan yhdessä päivystävän lääkärin kanssa yhden lapsipotilaan ja ihailen pienen tytön rohkeutta meidän tehdessä toimenpidettä: lapsia ei pidä aliarvioida koskaan! Muistutan tyttöä monta kertaa siitä, miten reipas likka hän on.

16:15 Vihdoin kotia kohti. Päivystykseen tupsahti vielä yksi akuutti potilas, jonka valmiiksi saattamisessa käyn auttamassa. Kotimatka sujuu raidota kuunnellen ja juontajille hymähdellen.

16:35 Tunnistan jo ennen ulko-oven avaamista, että koiralla taitaa olla maha edelleen sekaisin. Jep. Matolla odottaa ei-niin-kiva-torstai-yllätys, mutta pirteästi puhalteleva musta labradori suu täynnä leluja. Siivoan jäljet, nappaan koiran matkaan ja käymme pika-pisulla.

16:55 Takaisin kotona, jossa Ronja saa syödä Kongista n puolet päivällisestään ja itse syön viilin omenalla, kanelilla ja maapähkinävoilla. Voikohan maapähkinävoihin KOSKAAN kyllästyä? Selaan eilisiä mainoksia syödessäni ja nautin yksinäisyydestä: mies on töissä, eikä koira paljoa puhu. Hälisevän työpäivän jälkeen on kivaa olla hetki hiljaa yksinään.

17:20 Ronjan kanssa ulos ja tajuan jo parin metrin jälkeen, että ulkona alkaa sataa. Laiskuuttani en käänny kotiin vaikka tiedän, etteivät ohuet tuulipuvun housuni tule kestämään vettä, vaan jatkamme kävelyä. Kyllä ne housut kuivuvat. Poikkeamme hieman normaalista lenkistämme ja kävellessämme tunnen, miten jumissa jalkani ovat: keskiviikon kyykkäilyt VPK-talolla sekä eilisen ex tempore-pitkis verottavat voimia. Yritän olla keskittymättä huimaukseen, joka vähän väliä nostaa päätään koska tiedän sen johtuvan selkälihasten jumeista.

18:30 Takaisin kotona - kuin kaksi uitettua rottaa. Aurinkokin pilkahteli sateen keskellä ja ilma oli ihanan happirikas hengittää. Vien koiran (ja itseni) suihkuun ja pesen Ronjan saippuoineen päivineen pitkästä aikaa pelkän suihkuttelun sijaan. Kuivattuani koiran käyn itsekin suihkussa ja vaihdan ylleni kuivat kotivaatteet.

19:00 Foamroller käyttöön ja käyn sillä läpi jalat sekä selän ja venyttelen hieman samalla kun heittelen koiralle leluja.

19:40 Nappaan koneen syliini ja alan valmistelemaan tätä tekstiä ja välillä käyn preppaamassa iltapalaa miehen ilmoittaessa, että jää vähän ylitöihin. Ei siis tarvitse odottaa ruokaseuraa ;)

20:20 Aion istahtaa ruokapöytään, syödä kasvis-pöperöä sekä kasvispullia (jep, suoraan Ikean pakkasesta ja NIIIIIIN hyviä!) ja sitten lukea hetken lehtiä.

Sellainen oli minun arkinen torstaini. Entä sinun?


söndag 3 april 2016

Life is a rollercoaster, just gotta ride it. Miten pelastaa mökötyksestä kärsivä parisuhde?

Elämään kuuluu niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin, mutta vaikka kuinka yrittää parhaansa mukaan ajatella positiivisesti, tökkivät kasautuvat vastoinkäymiset joskus niin pahasti, että tekee mieli parkua. Ja silloin pitääkin parkua! Unohdan usein, miten puhdistava vaikutus itkulla on ja miten - ironista kyllä - hyvältä itkutirautuksen jälkeen voi tuntua. Olen aina ollut herkkä ihminen ja saatan itkeä leffoissa (oh God Leijonakungingas, Veljeni Leijonamieli, Toisenlaiset äidit-sarja.. Lastenelokuvat on pahimpia vuodattajia!) ja kauniita biisejäkin kuunnellessani, mutta yhtä lailla voin alkaa vuodattamaan kyyneleitä jos joku sanoo minulle pahasti, jos väsymys painaa liikaa ja kaikki tuntuu menevän mönkään. Siinä missä toiset eivät itke kuin ehkä hautajaisissa, minä tirauttelen - menosta riippuen - vähintään kerran kuussa. Ja varmasti itkisin useamminkin, jos ehtisin katsomaan useammin Disneyn leffoja ja lukemaan muuta kuin kevyttä hömppää ja aamulehteä.

Viime aikoina hormonien hyrräys yhdistettynä moneen vastoinkäymiseen on tuntunut lähes ylitsepääsemättömältä, enkä ole saanut ajatuksiani muualle kuin työpäivän aikana, jolloin olen saanut keskityttyä potilaisiin. Vaikka sitä kuinka yrittää kääntää ajatuksensa muualle, ei kaikkia ajatuksia vain VOI sivuuttaa - etenkään jos niillä on hallitseva osa elämässä - ja koko maailma pyörii samojen negatiivisten fiilisten ympärillä. Tämä vaikuttaa automaattisesti ainakin minulla siihen, miten kohtelen läheisimpiäni ja mielentilaani: olen surullinen -> äksyilen muille -> ärsyynnyn itseeni, koska äksyilen toisille vaikka he ovat syyttömiä -> ärsyttää ja harmittaa vielä enemmän, että olen ärsyyntynyt ja surullinen -> olen entistä surullisempi. Huonosta fiiliksestä tulee oravanpyörä, josta ei meinaa saada hypättyä edes vauhdissa pois ja pikkuhiljaa se alkaa murentaa arkeasi pala palalta. Myönnän suoraan, että alakuloisuuteni vaikuttaa väistämättäkin parisuhteeseeni, enkä voi kuin kiittää miestäni joka jaksaa pitää hermojaan kasassa ja katsella ja kuunnella äksyilyäni. Ironista kyllä, mitä syvemmälle oravanpyörääni sujahdan ja mitä vähemmän ihana partneri olen, sitä enemmän haaveilen kihlautumisista ja häistä - sitoutumisesta - samalla kun murentelen parisuhdettani muruiksi.

Kuva 2 kesää sitten: voi olisipa pian samanlainen bruna.. Noei, kuvan idea oli se, että myös selfieiden ottaminen on tärkeätä - yhdessä!

Brunssin kattaminen ja viettäminen - kotona tai muualla - tuo arkeen pientä ekstraa vaikkei se suuria ponnisteluja vaadikaan :)

Onnekseni voin todeta, että tappelen nykyisessä parisuhteessani todella harvoin, koska meillä ei yksinkertaisesti ole riidan aihetta. Keskustelemme ja väittelemme jopa päivittäin, muttemme päädy heittelemään perintökippoja toistemme päälle, emme korota ääntä emmekä paukuttele ovia. Olemme sopineet, että asioista saa ja täytyy puhua, koska mitä pidemmän aikaa ärsyttäviä asioita pitää omana tietonaan, sitä suuremmiksi möröiksi ne yleensä kasvavat ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä ne sitten kasvavat tarkoitettua suuremmiksi möröiksi ja (turhiksi) riidoiksi. Torstai-iltana oli kuitenkin aika puhdistaa ilmaa ja puhua asioita selviksi. Yleensä puhumme asiat selviksi niin, että viimeistään seuraavana päivänä saa aloittaa yhdessä puhtaalta pöydältä, mutta torstaina asioista puhuttiin niin laajassa mittakaavassa, että huono boogie jatkui perjantainakin. Tullessani töistä kotiin perjantaina mies totesikin, että tälläinen mököttely ja hiljaisuus ärsyttää ja käy molempien voimille (so true! Hitto miten raskasta on olla allapäin, vältellä toisen katsetta ja olla höpöttämättä turhuuksista) ja puhuimme asiat selviksi. Oma alakuloisuuteni johtui siitä, että torstaina luetellessani ääneen kaikki ne asiat jotka minua ärsyttivät ja harmittivat, "tajusin" jotenkin, miten paljon viime aikoina on mennyt päin honkia - minun seuratessa niitä vierestä ja pystymättä tekemään niille mitään. Asioiden sanominen ääneen tekee niistä jotenkin enemmän konkreettisia ja todellisia, ja siksi ne varmasti tuntuivat vielä pahemmilta. Puolustuksekseni voin todeta, että minulla on tällä hetkellä sellaiset hormonilääkitykset päällä että morjens ja että ne vaikuttavat olotilaani väistämättä ja että minä herkkänä ihmisenä varmasti koen asiat vielä suurempina kuin vähemmän herkät ihmiset tekisivät. Mutta minkäs sitä tunteilleen ja luonteenpiirteilleen voi? Itseäni herkkyyteni välillä ärsyttää, koska purskahdan herkästi itkuun vaikken haluaisikaan (miksen haluaisi itkeä? Koska se on tietyissä tilanteissa noloa ja tietyllä tapaa merkki heikkoudesta - etenkin jos haluaisin olla kova), mutta mieluummin olen herkkä kuin tunteeton. Anyhow tässä elämäntilanteessa (ja hormonipyörrytyksessä) vähempi herkkyys olisi parempi, mutta koska en halua, voi enkä aio itseäni kovettaa, täytyy jatkaa itkujen tirauttelua välillä sillä tavoin puhdistaa ilmaa ja mieltä ;)

Samalla kun ajatukseni ovat pyörineet syvemmissä vesissä ja parisuhde on saanut mennä vähän tässä sivuvaunussa totesimme miehen kanssa sekä torstaina että perjantaina jutellessamme syntyjä syvempiä, että suhteemme eittämättä kärsii tästä. Kyllä, myönnän suoraan että suhteemme on viime aikoina joutunut 2. sijalle ja ikäänkuin kulkenut tässä arjen kyljessä emmekä ole sitä millään tavoin huoltaneet tai koittaneet parantaa, vaikka olemme molemmat huomanneet sen kärsineen. Olimme molemmat samaa mieltä siitä, ettei suhde voi edetä tälläisenään emmekä halua sitä tälläisenään myöskään pitää. Samalla kun tuntuu pahalta myöntää ja kuulla, ettei suhde ole parhaimmillaan eikä 100% toimiva, on huojentavaa kuulla, ettei toinenkaan ole nykyisellä menolla onnellinen (jee! Meillä on siis jotain yhteistä!) ja että molemmat ovat valmiita tekemään töitä parantumisen eteen, eikä luovuttamaan lähdetä. Jokainen parisuhde kokee ylä- ja alamäkensä ja mitä pidemmäksi suhde muuttuu, sitä arkisemmaksi se käy ja sitä enemmän se vaatii työntekoa, jotta se pysyisi eloisana ja kivana - sellaisena, että sitä haluaa jatkaa.

Toimivan parisuhteen kivijalkana toimii rakkaus ja halu olla suhteessa toisen kanssa. Ainakin itselleni on tärkeää parisuhteessa, että partnerini on myös paras kaverini ja että teemme asioita yhdessä, mutta ettemme jaa koko elämäämme toistemme kanssa, vaan että meillä on myös omia juttuja. Viime aikoina kun ajatukset ovat seikkailleet muualla kun parisuhteessa tajusin, ettemme ole tehneet MITÄÄN yhdessä - paitsi leikkineet kotia ja pyörittäneet (omaa) arkea. Oli noloa huomata, että samalla kun viime aikoina on ärsyttänyt, ettemme ole tehneet mitään yhdessä, emme kumpikaan ole ehdottaneet toiselle, että tekisimme mitään yhdessä. Samalla kun sai tuntea itsensä tyhmäksi oli huojentavaa tajuta, että olemme yhtä lailla syypäitä tähän. Itse koin aikamoisen deja vu:n ja pääni päälle taisi syttyä lamppu kun tajusin (ääneen), että suhteessahan pitää tehdä vähän samoja juttuja kuin kavereidenkin kanssa, eli partnerinkin kanssa pitää tehdä jotain kivaa, eikä vain niitä arkisia ja pakollisia juttuja kuten ruokakaupassa käyntiä ja pyykkien viikkaamista. Siinä missä aiemmin olen vastustanut suuresti yhteisiä harrastuksia ja deiteillä käymistä tajusin, että etenkin alkuhuuman hiipuessa juuri näistä pienistä asioista tulee arjen kultareunoja ja niitä asioita, jotka pitävät pientä jännitystä ja hymyä yllä suhteen pidentyessä ja arkistuessa.



Miten suhdetta voi piristää kun se alkaa käydä "turhan" arkiseksi suorittamiseksi?

- pusut vaihdetaan joka aamu, päivä ja ilta, eikä kotoa saa lähteä jollei olla väleissä. Ovet paukkuen ei IKINÄ saa lähteä, eikä toiselle heitetä luuria korvaan vaikka kuinka ärsyttäisi, vaan sovussa pitää aina erota. Ikinä ei tiedä, mitä voi tapahtua.
- nukkumaan käydään yhdessä (itselläni ainakin on jotenkin turvaton olo jos mies on kotona, muttei tule kanssani peiton alle samaan aikaan. Ihme kyllä en kärsi tästä jos mies viettää vuorokautensa töissä, mutta jos hän on kotona haluan ehdottomasti, että käymme nukkumaan samaa aikaan :D)
- ruokakaupassa käydään yhdessä edes joskus ja jos käyt yksinäsi, voit piristää toista ostamalla hänelle jotain josta tiedät hänen pitävän (tie miehen sydämeen käy ainakin meillä vatsan kautta ;))
- arjen pienet teot: yllä mainittu kaupassa käynti, kahvinkeittimen lataaminen valmiiksi toiselle, roskien vienti, pyykin ripustaminen.. Minulle ainakin tälläiset "pienet" arkiteot ovat todella tärkeitä, nopeita, helppoja ja halpoja tapoja näyttää toiselle, että hän on minulle tärkeä
- puhelimen laittaminen sivuun ja toisen kuunteleminen. Tässä meillä on molemmilla parannettavaa, koska meillä on hävettävän usein puhelimet kourassa kun olemme kotona. Toki Instagramia täytyy välillä saada selata, mutta kyllä partnerin pitäisi olla isompi osa päivääsi kuin iPhonen
- pienien reissujen tekeminen: Ikeaan, rantaan ajelu, "tarvitsisin uudet sisäpelikengät, lähdetkö mukaan XXL:ään?", kahvilla käynti vaikka lähi-bensiksellä. Pienet arkiset deitit, joiden lomassa joko tehdään jotain hyödyllistä (kuten tarpeellisten kenkien osto) tai sitten käydään nimenomaan vain kahvilla toistemme kanssa - vaikka kahvia saisi kotonakin. Tärkeintä ei ole kahvi, vaan seura ja se, että tehdään pieni matka yhdessä
- tehdä jotain, josta tulee itselle hyvä olo. Kun sinulla on hyvä olo ja olla, hehkuu ja huokuu se väistämättä myös läheisiisi ja tarttuu heihinkin. Itsensä huoltaminen on yhtälailla tärkeätä kuin suhteenkin hoitaminen.

Eli summa summarum: ei, suhteemme ei ole loppumassa, mutta teki hyvää puhua asioista ääneen ja todeta ja tajuta yhdessä, että nyt on aika taas panostaa suhteeseemme, koska sen ympärillä pyörii niin paljon asioita, joille emme mitään mahda. Siitä en pääse eroon, että hormonipyörrytys tekee tehtävänsä ja muuttaa minut aika ajoin varsinaiseksi Godzillaksi, mutten saa antaa sen ottaa yliotetta minusta kovin pitkäksi aikaa. Kun niin moni muu asia on epävarma, haluan että edes yksi asia on ja pysyy. Ja se on suhteemme. Ja sen eteen olen valmis tekemään töitä ja konkreettisesti se tarkoittaa sitä, että alamme jälleen tekemään enemmän asioita yhdessä.

Miten sinä huollat suhdettasi? :)