Kiitos ja anteeksi, siivottomuudesta ja vatsakivuista

Otsikkoon viitaten haluan - joskin pitkän paussin jälkeen - kiittää kaikkia, jotka huomioivat edellisen postaukseni, jossa kerroin hyvinkin avoimesti tämänhetkisestä tilastani. Kaikilla meillä elämässä on ylä- ja alamäkiä, mutta koin jotenkin että halusin kertoa täysin avoimesti kuinka alamäkeä omani viime vuosina on ollut - ja osittain ihan itse aiheutetusti! Toivon, että jos itselläsi tai jollain tutullasi on vastaavia ajatuksia tai ruoskit itseäsi samoin kuin minä, tajuaisit pysähtyä tai pysäyttää sen jonkun joka näin tekee. Itse maksan teoistani todella kovaa hintaa tällä hetkellä, enkä toivo pahimmalle vastustajallenikaan samaa. Mutta jätetääs nyt tämä surullinen aihe tähän ja siirrytään toisiin juttuihin.

Istun tässä sohvalla ja vuoroin oivottelen ja voivottelen alavatsaani. Kävin eilen toimenpiteessä Helsingissä lääkärissä ja vietän nyt toista ja viimeistä saikkupäivääni. Toimenpide tehtiin osittaisessa nukutuksessa n.s kevyessä humautuksessa niin, että olin hereillä mutta kuitenkin aika pöllyssä - haha, alleviivaten AIKA pöllyissä; itse toimenpiteestä en muista muuta kuin hoitajan joka koko ajan käski pitää silmiä auki ja jutteli ja vaati vastauksia - enkä minä millään olisi jaksanut puhua! :'D Ohhoh! Onneksi tutkimus oli pian ohi ja pääsin heräämön puolelle, jossa sain samoin tein vettä juotavaksi ja voi jestas miten hyvältä se maistui! Hoitaja oli varoitellut, että humautus-lääkkeet kuivattaisivat suuta - ja sen ne kyllä tekivät! Totesin myöhemmin miehelle, että ymmärrän hyvin vanhuksia ja muita, joiden suun limakalvot ovat kuivat ja joiden ravitsemus tästä johtuen on usein vajaata: kokeilepa itse joskus syödä kun ensin olet imeskellyt pahvin palaa suussasi. Jännää oli, että alkuun saamani mehukeitto maistui mielettömän väkevällle enkä meinannut saada sitä nieltyä. Liekö sitten niin, että makureseptorit suussa olivat kuivuudesta johtuen erityisen herkkinä. Parin tunnin lepäilyn ja kipulääkityksen jälkeen pääsimme sitten lähtemään kotia kohti - T rivakasti edellä kävellen ja minä ankkamaisesti perässä vaappuen. Kotiin päästyämme kello näytti jo lounasaikaa, mutta minä en tapojeni vastaisesti pystynyt syömään vaikka yritinkin: suuta kuivasi ja vatsaa turvotteli toimenpiteestä johtuen niin, että palan tunne iskostui kurkkuuni ja jouduin siirtämään annokseni jääkaappiin odottelemaan. Mieleeni muistui miltä minulta tuntui kesällä 2015 kun parantelin itseäni umppari-leikkauksen jälkeen: vaapuin kuin ankka, vatsa oli turvonnut ja koitin kaikin tavoin peitellä sitä ulkona hiipiessäni jotteivät naapurit tiedustelisi laskettua aikaa eikä ruokaa meinannut millään saada nieltyä - eikä ruokahaluakaan kyllä ollut kun ei energiaa kulunut kun enimmäkseen makoili paikoillaan. Eilinen sujui siis suurilta osin sohvalla istuskellessa ja illalla kun ruoka vihdoin alkoi maistua, valmistelin myös keskiviikkoista työjuttua.

Niin, työt. En ole täällä puolen vielä kertonutkaan, että siirryn uusiin työtehtäviin tällä viikolla. Päivystäminen ja ryhmässä työskentely saa nyt hetkeksi jäädä kun kokeilen siipiäni terveydenhoitajan hommissa, jossa työskentelen yksikseni mutta osana suurempaa ryhmää, joka koostuu erinäisistä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista ja työskentelen ruohonjuuritasolla itsenäisesti. Vielä en - toimenpiteestäni johtuen - ole hommaan sen kummemmin päässyt tutustumaan, vaikka toki viime viikolla jo soittelin potilaille ja vastailin heidän sähköposteihin, mutta uskon että tässä menee aikansa ennenkun totun täysin uuteen tapaan työskennellä: yksinäni ja keskustelua suurimmaksi osaksi hoitokeinona käyttäen (edelliseen duuniin verrattuna, jossa toki käytin paljon suuta ja keskustelua, mutta jossa esim. päivystäessä kädentaidot nousivat keskeiseen rooliin). Mielenkiinnolla (ja kauhulla) odotan, mitä tuleman pitää, mutta yritän ottaa tämän haasteena ja kasvun paikkana.

Viime viikon vietimme vanhempieni talon vahteina heidän nautiskellessa Kanarian auringosta ja viime perjantaista lähtien olemme jälleen koittaneet orientoitua ja tottua tähän kerrostaloasumiseen. Viikonloppuna päätimme T:n kanssa yhteistuumin, että nyt olisi aika siivota ja raivata kämppäämme ihan tosissaan ja onneksi sen teimme: asunto on huomattavasti kotoisampi kun epämääräiset laatikot ja kassit ja pussit on joko purettu kaappeihin tai sitten heitetty roskiin. Kierrätykseen roudasimme aika kasan tavaraa mutta kylläpä teki hyvää. Itse olen viime aikoina kärsinyt motivaationpuutteesta asua kämpässämme ja vika tikki oli kyllä se, että saimme asua kokonaisen viikon vanhempieni isossa talossa ja päästä omakotitaloasumisen makuun. Fakta on se, että tällä hetkellä emme muuta nykyisestä mihinkään koska tontille ei olla (vieläkään!) saatu poikkeamis- tai rakennuslupaa ja koska T:n opiskelukuviot ovat vielä jokseenkin auki, täytyy meidän ensin selvittää miten ne vaikuttavat etenkin työharjoitteluiden aikana meidän arkeemme. Olinkin ihmetellyt miten kämppämme tuntui ärsyttävän minua niin tajuttoman paljon kunnes tajusin raivaamis-operaatiomme jälkeen, että tavaranpaljoushan se minua eniten kismitti. Toki olen lukenut aiemmin, että epäsiisteys elinympäristössä rasittaa mieltä, mutta että sillä on näin selkeä syy-seuraumus-yhteys omaan sisäiseen rauhaani (tai pikemminkin rauhattomuuteen) en olisi uskonut - ennenkun siivosimme! Tästä edespäin täytynee siis pitää kämppä paremmin kuosissa ja purkaa epämääräiset nyssykät pikimmiten pois. Pienestä pitäen olen ollut se, joka rakastaa järjestystä mutten ole valehtelematta koskaan vielä tajunnut, että siivottomuudella voi vaikuttaa näin ratkaiseva vaikutus niin viihtyvyyteen kuin omaan oloonkin!

Mitään suunnitelmia täksi päiväksi minulla ei ole, mutta toivon että toimenpiteen jälkeiset vatsakivut helpottaisivat huomisen mennessä kun minun olisi määrä palata töihin. Todennäköisesti käyn pari kertaa kiertämässä taloa koiran kanssa (ulkoilutus on minun kontollani T:n ollessa töissä ja sehän hieman jänskää, koska hoitajat varoittelivat eilen että repiviä äkkinäisiä liikkeitä ei saisi tapahtua toimenpiteen jälkeen) ja istuanökötän koneen ääressä. Haaveissa olisi löytää juhlakautta ajatellen vähän siistimpi arkeenkin sopiva mekko ja paita, sekä arkeen sopiva crossbody-laukku. Bayswater tulee edelleen olemaan luotto-laukkuni arjessa koska se mahduttaa sisäänsä kaiken (ja hieman enemmän) tarpeellisen, mutta pikkujouluja ja shoppailuhetkiä varten kaipaisin hieman pienempää mustaa nahkaista laukkua, jonka voisi sulkea vetskarilla ja heittää olan yli käsien täyttyessä kasseista. Joululahjojakin olen jo hieman suunnitellut (ja jopa hankkinut) ja sitä taidan tänäänkin jatkaa :) Vaatekaapista puheenollen eilisen toimenpiteen jälkeen ei tee toisaalta mieli sovittaa yhtäkään vaatekappaletta koska vatsani on todella turvonnut ja odotan kauhulla huomista, jolloin täytyisi vetää farkut jalkaan.. Pidän peukkuja, että turvotus laskisi huomiseen mennessä!

Elämän suuria ihmeitä ihmetellen, omaa ammattia ja taloutta ihmetellen

Jälleen on lauantaiaamu ja totesin Mac:ia avatessani, etten ole koskenutkaan koneeseen koko viikkona. Arki jotenkin rullaa niin nopsaan tahtiin ohi, ettei bloggailulle ja koneella ololle jää aikaa. Tai jäisihän sitä jos viitsisi iltaisin vielä istua koneen ääreen, mutta se ei näillä pohdintamäärillä ole tuntunut kutsuvalta 8h työpäivän jälkeen, jolloin koneen ääressä on siis tullut istuttua aivan riittävästi. Somea tulee selailtua ties missä väleissä, mutta puhelimen kautta, eikä bloggailu sen kautta ole järin mukavaa ja jää siksi vähemmälle.



Viikon aikana ei mitään maailmaa mullistavaa ole tapahtunut, mutta pääni sisällä olen käynyt monen monta keskustelua ja pohdiskellut. Kävimme viime viikolla pankissa juttelemassa raksalainasta ja ilokseni pankin täti lupasi meille sellaista, vaikkei minulla vakivirkaa olekaan. Pankista lähdimme osittain huojentuneina, mutta toisaalta monta kysymystä rikkaampana: koska laittaa nykyinen asunto myyntiin? Paljonko on realistista lyhentää lainaa kuukaudessa, jottemme joudu elämään seuraavaa 25 vuotta todella tiukoilla ja pelätä odottamattomia kuluja, kuten esimerkiksi jonkin kodinkoneen hajoamista? Näitä varten pankeissa on laskurit, mutta ei niidenkään varaan voi luottaa täysin, vaan täytyy myös miettiä omaa arkeaan - sitä kun ei pankin täti eikä laskuri tunne.

Ei se työnteko kuitenkaan pelkkää stressiä ole, kuten kuvan paljastamista verenpaineista voi nähdä ;)

Pankki- ja raha-asioiden lisäksi olen myös pohdiskellut paljon työasioita, koska tulot ja menot selvästi kulkevat käsi kädessä ja konkretisoituivat minulle kun laitoimme numeroita pankkitädin kanssa paperille. Tuntuu jotenkin tarkoituksettomalta tehdä hyvinkin vastuullista työtä AMK-tutkinnolla, kun tietää että joku, joka on käynyt koulua yhtä pitkään kuin minä, ansaitsee jopa tonnin enemmän kuussa. Itsepähän olen sairaanhoitajan ammatin valinnut, enkä sano, että ammatti tulisi valita palkan perusteella mutta kyllä se pistää miettimään kuinka epäoikeudenmukaisesti palkat on laskelmoitu kun samanpituisella tutkinnolla voi ansaita niin eri-paljon. En vähättele, etteikö insinöörin tai vaikka tradenomin työ olisi tärkeätä tai vastuullista, mutta hoitoalalla vastaamme elävistä olennoista, ylläpidämme heidän terveyttään ja joskus jopa pidämme kaikin voimin pelkillä käsivoimin hengissä. Ja siltikin palkka on vaivaiset 2400 euroa bruttotuloina. Tunnen itseni kovin pieneksi kun en osaa käsittää ja selittää tätä itselleni, mutta onko kyseessä niinkin yksinkertainen asia, että hoitoala on naisvoittoinen ja naiset eivät ole osanneet vaatia työlleen vastinetta? Vai onko selitys se, että koska alalla on niin paljon työntekijöitä, ei valtiolla olisi varaa maksaa kaikille yhtä hyvää palkkaa kuin esim. insinööreille? Koko Suomi menisi nurin jos kaikki hoitoalan ammattilaiset alkaisivat vaatia työnsä vastineeksi parempaa palkkaa - Suomen talous kun jo nyt on kokoajan velkojen varassa. Pelottava ajatus sekin kun muistelee, miten Kreikan kävi pari vuotta takaperin. Torstaisessa hoitajakokouksessa minulle(kin) vihdoin selvisi, että maamme hallitus on päättänyt ryhtyä tosissaan säästötoimiin - jotka koskettavat nimenomaan meitä valtiolle työskenteleviä: palkankorotuksia ei pariin vuoteen kannata kysellä, lomarahoista napsaistaan 30% pois ja työaika pitenee 30 minuutilla viikossa. Nämä muutokset astuvat siis voimaan vuoden vaihteessa ja koskettavat niitä jotka ovat julkisella sektorilla töissä - yksityisiä ei tähän pakoteta. Kun kuulin tästä, tunsin miten päässäni kiehahti: hittovie pitäisikö vaan vaihtaa alaa tai edes hakeutua privaattiin töihin kun jo nyt saa niska limassa painaa hommia, tulla väsyneenä työviikon jälkeen kotiin ja rojahtaa itku silmässä nukkumaan, tietää ettei lisää rahaa saa mistään eikä energia (eikä liioin fysiikka tai psyykekään paineessa työskentelyn jälkeen) riitä kahden duunin tekemiseen?! Mies tekee vuorotyötä, minkä vuoksi hän saa aika muikeita lisiä (minun tuloihini verrattuna) mutta se ei minun henkilökohtaista talouttani pelasta: en halua tulla elätetyksi, eikä meillä toisaalta (ainakaan vielä) ole yhteistä taloutta vaan maksamme yhteisiä kuluja omista pusseistamme.

Tämänkaltaiset isot asiat ovat pyörineet mielessäni kuluneen viikon aikana ja kun minulle vielä selvisi, että joudun jälleen ramppaamaan Helsingissä lääkäriin virka-aikaan teki mieli parkua: varaa olla palkattomalla ei nyt olisi, mutta kaikki lääkärikäyntien aikana menetetyt työtunnit täytyy tehdä takaisin, eikä lomapäiviä tai työpäivän lyhennyksiä näin ollen myöskään tule olemaan. Lomaa olen viimeksi pitänyt kesällä YHDEN viikon, enkä näillä näkymin pidäkään vapaita kuin ensi kesänä (silloinkin ne, jotka ovat kertyneet kasaan, eli vajaan viikon?). Välillä on kyllä nämä faktat vaakakuppiin asetettuani tullut tirauteltua kyyneleitä koska koko homma on ottanut niin päähän, mutta olen yrittänyt löytää arjestani ja siitä mitä minulla on positiivisia, voimaannuttavia (pieniäkin) asioita:

- voisilmä aamupuurossa
- metsässä kävely Ronjan kanssa
- raitis, viileä, kostea syysilma, jota on helppo hengittää
- päivittäin kellertävämmiksi muuttuvat puiden lehdet
- kesähelteisiin verrattuina huomattavaksi helpommilta tuntuvat hölkät: kun ilma on happirikkaampi ja viileämpi, sujuu juoksu helpommin ja sykkeetkin pysyvät matalampina kuin lämpimämmällä kelillä
- untuvatossukoiden pukeminen ennen nukahtamista: nukahtaminen on helpompaa kun varpaat pysyvät lämpiminä
timanttisormuksien ihailu netissä. Ainahan sitä saa haaveilla..
- Ensitreffit alttarilla ja Erilaiset perheet. Ihanaa realityä, jossa ei esitetä mitään eikä kurkoteta täydellisyyteen tai pyritä muuttumaan, vaan pikemminkin pyritään hyväksymään toisemme erilaisuuksinemme sellaisinaan
- halailu. Sitä tulee tehtyä aivan liian vähän, mutta aina jos ja kun jotain halaa, sitä tajuaa miten rauhoittava efekti halauksella on. Voisipa halauksia määrätä ihmisille reseptillä; uskon, että maailma olisi huomattavasti parempi paikka jos kaikki halailisivat hieman enemmän

Olin ajatellut kertoa hyvin sujuneista juoksulenkeistä, mutta säästän sen toiseen kertaan. Viikonlopuksi meillä ei ole suunnitelmia, ellemme sitten lähde etsimään T:lle uusia ulkohousuja rikkoutuneiden tilalle. Aamulla tuli nukuttua ihanan pitkään ja Ronjan kanssa kävimme jo reippaalla 30 min lenkillä, eli nyt hetki vielä ihmetellään, suunnitellaan viikonlopun ruokailuita ja ollaan vaan. 

Kivaa lauantaita <3

Matalaboogie-perjantaista lauantaihin

Moikkamoi!

Lauantaiaamu(päivä) valkenee harmaana. Herätyskellon digitaalinumerot näyttävät 7:30. Vedän syvään henkeä ja yritän unohtaa koko eilisen matalapaineisen boogien ja aloittaa puhtaalta pöydältä, vaikka tiedän, että se tuskin on mahdollista. Aamutoimien jälkeen lähden viemään Ronjaa pitkälle aamulenkille, vaikka tiedän T:n jo käyttäneen häntä pissalla ennen töihin lähtöään. Tarvitsen happea ja raitis syysaamu ja +7 astetta tuntuvat ihme kyllä kutsuvilta, enkä kadu päätöstäni lain.

Kulunutta viikkoa on varjostanut mediassa pyörineet hoitajat versus potilaat-keskustelu, jossa hoitajat sättivät potilaita ja päättäjiä ja kertovat ääneen, että syy siihen, että potilaat valittavat huonosta kohtelusta ei ole heissä, vaan resursseissa ja niiden puutteissa. Töissä olen tuntenut olevani sairaanhoitajana jotenkin erityisen syynäyksen alla, mutten ole muuttanut käytöstäni, vaan ollut oma itseni. Omiin tapoihini kuuluu katsoa silmiin, kertoa potilaille jos aikataulut ovat pettäneet ja hymyillä, sekä teititellä vanhempia ihmisiä. Mielestäni nämä ovat itsestäänselvyyksiä, mutta näin ei median kautta saadun kuvan perusteella näköjään ole. Moni potilas on ilokseni osoittanut kiitollisuutta viikolla, enkä tiedä johtuuko se siitä, että he(kin) ovat seuranneet mediataistelua vai olisivatko he muutenkin olleet tyytyväisiä ja pysyneet rauhallisina kiireestä ja venähtäneistä aikatauluista huolimatta. Olen ollut kiitollinen, että meille on osunut näin fiksuja potilaita, mutta silti takaraivossani on koko viikon jyskyttänyt hoitajien sättiminen, potilaiden mollaaminen - koko systeemin epäreiluus molempia osapuolia kohtaan ja tieto siitä, että tähän tarvittaisiin muutos eikä sotaa ja piiskaa. Tämä hullunmylly on verottanut töiden ohessa voimia sen verran, että olin eilen aivan rättipuhkipoikki kotiin päästyäni ja ärsytti aivan suunnattomasti omistaa iso energinen koira siinä kohtaa - etenkin kun T oli töissä ja tulisi vasta illalla ja koiran energianpurku oli siis minun vastuullani. Toivoin raittiin ilman piristävän minua, mutta päinvastoin tunnin lenkkimme oli yhtä sumussa kävelyä ja raivostuin Ronjallekin ihan turhasta ja häpesin itseäni. Väsyneenä pinnani voi olla todella kireä ja skorpionimainen tulinen luonteeni räjähtelyineen pääsee valloilleen. Loppuilta meni sitten sohvalla Instagramia selaillen ja sätin itseäni siitä, etten jaksanut leikkiä koiran kanssa vaikka hän kuinka kantoi leluja hetken levättyään.

Alkuviikon lenkin jälkeen oli todella hyvä fiilis ja kuvaa katsomalla se muistuu taas mieleen <3

Tälläisinä väsymyksen hetkinä löydän itseni usein miettimästä tulevaisuutta ja sitä, miten vastaisuudessa tulen jaksamaan jos nyt jo lapsettomana kerrostaloasujana yhden koiran omistajana tekee välillä tiukkaa kun mies on illan pois. Kai kaikilla joskus menee huonosti, mutta jos lähtökohtana olisi se, että meillä olisi lapsi tai pari, koira, omakotitalo (sanotaan nyt vielä, että olisi karsea lumikeli ja kinokset) ja minun täytyisi selvitä kaikesta yksin - ja olen näin rätti jo nyt, miten hemmetissä pärjäisin sitten!? Ehkei minun kannattaisi edes haaveilla muusta kuin siitä, mitä minulla nyt on.

Anteeksi vuodatus, mutta tällä hetkellä usko koko tulevaisuuteen ja kaikkiin suunnitelmiin jota minulla sitä varten on, ovat karanneet kuin taivaan tuuliin. Onneksi nukuin viime yön hyvin, päätin jo aamulla, että tästä vielä selvitään ja ylös noustaan enkä aio luovuttaa ennenkun kaikki kortit on käännetty. Välillä täytynee olla vastoinkäymisiä ja niitä osuu kaikkien kohdalle ja lähtökohtina kun oli kireä pinna ja väsymys, ei eilinen perjantai ollut paras mahdollinen. Nyt istun sohvalla ja hymyilen Ronjalle, joka kantaa leluja olkkarin matolle ja heiluttaa niitä ympäri itseään, kunnes taas simahtaa nukkumaan. Aikamoinen pelle ja ADHD tuo meidän koisu.

Elämä lipuu ohi

Heippahei ja sunnuntaita! Ajattelin tulla tänne purkamaan ja kertomaan fiiliksiäni loppulomalta, sekä viikonlopulta.

Loppuloma tai loppuviikko - kummasta nyt haluaa puhua, koska sama asia, on sujunut rauhallisesti. Totta puhuakseni en edes muista mitä olen tehnyt, mutta nähtävästi rentoutunut koska uni on maittanut kaikkina muina paitsi perjantai-iltana (jolloin join lasillisen punkkua iltaruoan kanssa, alkoholi ei nähtävästi ainakaan edesauta unentuloa minun kohdallani) ja aamuisinkin olen torkkunut vähintään puoli kahdeksaan (ja tänään sunnuntaiaamuna jopa 07:52 asti - hehe!). Perjantaina kävin näöntarkastuksessa ja koin aikamoisen heräämisen kun optikko näytti tarkastuksen lopuksi miten "näen" omin silmin ja miten korjauksin. AUTS! +0,75 molemmissa silmissä ja samoin taittovirhettä oli samat 0,75 molemmissa. Uudet lasit lähtivät tilaukseen, mutta pakko myöntää että emmin niitä ehkä hiukan jo nyt - mutta kun parempiakaan ei tuntunut löytyvän! Halusin ehdottomasti lasit, joissa on tyynyt nenää vasten, eikä sen mallisia kovin montaa ollut Silmäasemalla. Noh, pääasia että näkö paranee kun lasit saan! Optikko tosin kyllä sanoi, että lasit voi halutessaan vaihtaa 3 kuukauden sisään jolleivat ekat olekaan kivat. Ihanaa olla nainen, kun mielensä saa muuttaa ;)

Mies oli koko eilisen vuorokauden töissä ja minä kävin siskontytön 2-vuotispäivillä, koiran kanssa lenkillä kaatosateessa (kiitos sadejumalat! Heti kun palasimme sisälle, sade lakkasi), siivoilin ja sometin. Viimeiseksi mainittu on kuluneen viikon aikana tuntunut sekä ihanalta ajanvietteeltä, että myös rasitukselta ja ennen kaikkea kaipuun herättäjältä. Moni vietti tänä viikonloppuna häitä ja kuluneen kevään ja kesän aikana on moni seuraamani instagramaaja ja bloggaaja tullut raskaaksikin ja (ihania) odotusjuttuja on piisannut. Tirautin äsken terassilla palautuspäikkäreitteni lomassa jopa pari kyyneltä (jotka Ronja onnekseni kävi heti nuolaisemassa pois. Mamman pieni rakas, joka ei taaskaan ymmärtänyt miten tärkeä lipaisu juuri tuollaisena hetkenä oli) kun kaikki paha olo tuntui vyöryvän ylitseni. Olen alkukesästä lähtien lukenut Gretchen Rubinin The Happiness Project-kirjaa ja yrittänyt ammentaa siitä ideoita, miten oppia "näkemään" onnea arjessa ja tulla onnellisemmaksi ihmiseksi. Koen siksi suurta häpeää kun tirauttelen itkua kevytkenkäisistä asioista kun maailmassa on niin paljon pahaa, mutta kuten Rubin onnekseni kirjassakin toteaa, täytyy ongelmat saada suhteuttaa omaan elämäänsä (eli minun ei tarvitse hävetä että jokin asia harmittaa minua, vaikka Afrikan lapset näkevätkin nälkää). No mikä minua niin harmittaa, että oikein itkuksi piti pistää?

Se, että minusta tuntuu että elämäni lipuu ohitseni ja itse seison pysäkillä, jolle yksikään juna ei pysähdy.

Haaveilen kihlauksesta.
Haaveilen häistä.
Haaveilen lapsista, omasta perheestä.
Haaveilen omakotitalosta.
Haaveilen vakinaisesta virasta.

Kihloista olen puhunut jo parin vuoden ajan kun mies vahingossa tajuamattaan kysyi minulta millaista sormusta toivoisin ihan noin vain ohimennen. On kyllä sen jälkeen tajunnut, miten väärin teki kun muina miehinä - vailla taka-ajatusta - moista kysyi, koska minulle se oli jo askel eteenpäin - askel kohti kihlausta ja häitä. Lupaus, joka edelleen on lunastamatta.

Lapsista olen haaveillut noin parin vuoden ajan ja kuume sen kuin kasvaa. Harmikseni parin kolmen vuoden takaiset sekoilut ruoan ja urheilun - itselleni aiheuttaman syömishäiriö ortoreksian - vuoksi, ei hormonitasapainoni edelleenkään ole palannut, eikä tasapainosta niiden suhteen voi puhua. Jollei ole hormoneita, ei ole raskautta, ei lapsia eikä perhettä. On varmasti sanomattakin selvää, että soimaan itseäni tästä mutta lääkärit ovat koittaneet vakuuttaa, ettei se nyt tässä kohtaa enää auta vaan nyt täytyy antaa ajan korjata. Jos aika korjaa - sitä ei kukaan voi luvata. Minun on vain käsketty pitää paino tällä tasolla - yhtään se ei saisi laskea, jottei rasvakerrokseni jota muun muassa hormonit tarvitsevat elääkseen, hupene. Liikuntaa tai elämäntapoja ei muuten ole rajoitettu ja siksi olen jatkanut liikkumista entiseen tapaan, mutta pyrkinyt lisäämään kaloreita m.m. pehmeiden rasvojen merkeissä ruokavaliooni. Aihe on arka ja tätä kirjoittaessani pala nousee jälleen kurkkuun ja kyyneleet alkavat vuotaa silmistä. Olen aina halunnut olla nuori äiti, joka jaksaa peuhata lastensa kanssa.

Omakotitalosta olen samoin haaveillut koko elämäni ja tämä taitaa olla aiheista ainoa, joka nyt edes jotenkuten etenee - kunhan kunta nyt käsittelisi poikkeuslupa-paperimme, jotta voisimme anoa rakennuslupaa. Talon rakennus ei ole mikään pieni projekti ja kuten jo aiemmassa postauksessa totesin on matkalla kohti valmista taloa vielä monta mutkaa matkassa, joista suurimpana pankki ja talolaina, jotka ovat väistämättä oleellisia rakennusprojektissa.

Vakinaisesta toimestakin kirjoitin jo aiemmin, mutta kertauksena niin haaveilen siitäkin edelleen. Pari kolme kertaa olen sellaista hakenutkin, mutta tuloksetta. Aihe ei muuten olisi niin tulenarka, jollei nykyinen työpaikkani olisi hieman haparoilla jäillä ja elän para-aikaa totaalissa tietämättömyydessä, miten minun jatkossa käy. Jatkoni on oikeastaan kiinni minusta täysin irrallaan olevasta asiasta, jota nyt jännitetään. Nuorempana kuvittelin olevani virassa jo viimeistään tässä vaiheessa, mutta fakta on se että taloustilanne on pakottanut työnantajat tiukentamaan vöitään, eikä virkoja niin vain perusteta eikä niistä niin vain erota (ne joilla sellainen jo on), koska ne maksavat. Joka kerta kun virka on minulta ohi mennyt, on se harmittanut mutta miten useampi niistä annetaan muille kuin minulle, sitä happamammalta koko hakeminen alkaa tuntua. Sain jopa eräässä haastattelussa kuulla, ettei minulla näin nuorena vielä toimea edes tulisi olla (!) joka mielestäni kertoo jo jotain koko työelämän asenteesta nuoria työntekijöitä kohtaan: me tyydymme pätkätöihin kun muutakaan ei tarjolla ole, siinä missä vanhempi hakija lähtisi hippulat vinkuen jos hänelle vastaavaa tarjottaisiin. Olemme tottuneet tähän.

Mitä tähän sanoisi? Millä sanoin jatkaisi? Oloni on tyhjä, vaikka tiedän että minulla on moni asia hyvin. Talon rakennus etenee jahka lupapaperimme käsitellään, enkä usko että pankki on aivan mahdoton myöntämään meille lainaa, koska miehelläni on vakivirka. Kihlausta ja naimisiinmenoa tuskin edesauttaa, että siitä puhun mutta välillä tekee mieli jopa sanoa, että hittoako tässä yhdessä sitten ollaan jollei sitä voida virallistaa? Minulle se olisi todella tärkeätä kun mies taas on sitä mieltä, että ehditään sitä myöhemminkin. Googlettamatta mitään tilastoja voin kuvitella, että rahan jälkeen parisuhteissa tapellaan takuuvarmasti toiseksi eniten naimisiinmenosta! Hormoneista ei kukaan tiedä eikä niihin voida mitenkään vaikuttaa, vaan minun täytyy vain antaa ajan kulua ja pyrkiä pitämään yllä stressitöntä elämää, sekä pitämään kiinni kiloistani koska hormonit ja mahdollisesti tuleva sikiö ja lapsi tarvitsevat molempia pystyäkseen kehittymään kehossani. Töiden suhteen en voi kuin toivoa, toivoa ja hakea kun virka jossakin aukeaa. Se, että hakee kerta toisensa jälkeen näyttänee työnantajalle jo, että olen tosissani.

Tälläisiä kuulumisia tänään, lomaviikkoni viimeiseltä päivältä.
Toivottavasti sinulla on parempi mieli. Kyllä minullakin vielä on.

* kuvat uupuvat, koska netti. Lähden ulkoiluttamaan koiraa.

Unelma-asunto ja pätkätyöläisen Pelkokerroin

Kuten olen täällä blogin puolella kertonut, on meillä para-aikaa poikkeus- ja piakkoin sen myötä myös rakennusluvat vetämässä ja oma talo, josta olen koko ikäni haaveillut, alkaa olemaan askelta lähempänä. Toki tässä on vielä monta kurvia ja mutkaa matkassa - talon rakennus kun ei todellakaan ole niin yksinkertaista kuin taloesitteissä annetaan ymmärtää ("valitse mieluisa talomalli, odota pari viikkoa ja pim! Olemme jo ojentamassa sinulle skumppapulloa ja avaimia käteen ja toivottamassa onnea uuteen kotiin": on byrokratiaa toisensa perään, maaperätutkimuksia, talofirmojen vertailua, kaiken maailman juttujen kilpailutusta ja vertailua ja lisää paperisotaa. Minkä paperin ikinä allekirjoitatkin, maksaa se sinulle kymppitonnin. Ja ennen kaikkea tätä tulee sinun ja pankin päästä yhteisymmärrykseen siitä, minkä kokoinen laina sinulle voidaan myöntää ja miten se sopii yhteen taloutesi ja tulojesi kanssa niin, että pystyt maksamaan sen korkoineen takaisin. Tässähän se minua eniten jännittävä osuus tuleekin julki: pankki. Työskentelemme molemmat mieheni kanssa sosiaali- ja terveysalalla, eli töitä riittää, eikä työttömyyden uhan pitäisi olla kovin suuri ellei nirsoksi ala, vaan suostuu sitten tekemään sellaistakin hoitoalan työtä, joka ei sitä ominta herkkua ole. T:llä on jopa vakkari-pesti, jota itse taas olen toivonut jo monen vuoden ajan ja hakenut pariin kolmeen otteeseen, mutten koskaan saanut. Vakkaripaikat tuntuvat olevan alallamme kiven alla ja monet työnantajat ovat kertoneet miten pari vuotta sitten virkaa saattoi hakea 2 ihmistä - ja nykyään sitä hakee 22! Virkaan ei siis todellakaan ole helppo päästä kiinni, mutta samalla kaikki toivoisivat sellaista, koska se tuo varmuutta elämään: esimerkiksi pankkilainaa on huomattavasti helpompi saada kun pankki tietää, että tyyppi on maksukykyinen myös ensi kuussa, eikä elä parin kuukauden mittaisilla soppareilla ja keiku työttömyyden reunalla jokatoinen kuukausi. Itseäni hirvittää moni seuraava askel elämässä kuten pankkilainan (jo anominenkin - myönnetäänkö minulle sellaista? Jos ei, unelmani talosta murskautuu) ja lasten hankkiminen/saaminen, koska molemmat tuovat mukanaan suuria taloudellisia menoja, joita varten en haluaisi joutua jännittämään, pärjäisinkö. En ikinä antaisi anteeksi itselleni, jos en pystyisi maksamaan takaisin talolainaani ja joutuisin luopumaan itselleni suunnittelemasta talosta siksi, että talouteni kaatuisi. Valitettavan moni joutuu tämän kokemaan kun työpaikka viedään alta tai pätkä-työsopimusta ei yksinkertaisesta vain jatketa "organisaatioon liittyvistä syistä". Okei, tämä nyt on tosi pirujen maalaamista seinille, mutta karu fakta. Oma työsopimukseni on kiikunkaakun vaakalaudalla, miksi tekstistäni ehkä huomaakin, että olen pohtinut tätä pankkiin marssimista jo sen synkimmältäkin puolelta, mutta kai sitä täytyy uskaltaa vielä toivoa, että asiat kääntyvät parhain päin.

Juttei nyt tämä menisi pelkästi masisteluksi (faktoista pitää mielestäni silti puhua eikä pelkästään maalailla pilvilinnoja) ajattelin listata tähän vähän kriteereitä tulevaa asuntoamme ajatellen:

- 130-150 m2 huoneistoala

- 1-kerros, avara pohjaratkaisu (1. kerroksisessa neliöt ovat usein tosiasiaa isommat tuntuiset kun eteisestä jo laajenee avara näkymä)

- riittävän tilava eteinen, jossa peilikaapit (kattoon asti)

- laminaattilattia koko asunnossa, paitsi keittiöön kotiuttaisin jopa laminaatti-laatat ja märkätiloihin tietty kaakelit 

- vaaleat, beiget ja harmahtavat seinät

- korotettu katto olkkarissa (lisää tilantuntua!), sekä varaava takka

- olkkarista mielellään isot ikkunat ja/tai pariovet terassille

- käyttöullakko (kustantaa pari tonnia rakennusvaiheessa, mutta antaa lisää säilytystilaa)

- komerot joka makuuhuoneeseen (mielellään peilioviset, korkeat)

- keittiö-ruokailutilan yhdistelmä, joka voisi yhdistyä myös olkkariin, mutten halua sellaista "putkimallia" jossa nämä ovat ikäänkuin yhtä suurta tilaa. En halua sohvalla istuessani nähdä tiskiallasta 

- tilava kodinhoitohuone (8m2 ei riitä!), johon oma sisäänkäynti sekä kura-allas koiraa varten

- 3 tai 4 makuuhuonetta (tuntuu liioittelevalta kun meitä vain on kaksi, mutta täytyy toivoa että meitä joskus on enemmän. Muuten saan kai täyttää makkarini koirilla!)

- 2 vessaa, joista toinen voi olla kylpyhuoneen yhteydessä

- sauna ison kylppärin yhteydessä

Sisustus-Pinterestistäni löytyy ihania kuvia, jotka kuvastavat omaa sisustusmakuani!

Eräs hyvin vahva ja potentiaalinen talo on tämä Sievitalon Pihlaja 174, johon kävimme jo tutustumassa. Tekisimme pieniä muutoksia tuohonkin malliin, mutta pääosin se on aika bueno ja vastaa meidän molempien odotuksia :) On ihanaa huomata, että T:llä on hyvinkin samanlainen maku talojen suhteen kuin minullakin, joten perusasioista ei tarvitse lähteä tappelemaan. Sisustuksellisestikin olemme aika samoilla linjoilla (haha, hän antaa minun päättää :D), eli aika vaaleata ja skandinaavista, muttei kliinisen valkoista ja liian pelkistettyä. Kammoamme kumpikin m.m. koriste-esineitä ja shabby-chicin tapaista rönsyilevää tyyliä (huh! Huokaus!) joten tässäkin olemme hyvin samaa mieltä. Olisipa hankalaa jos makumme eroaisivat täysin ja kaikesta pitäisi kompromissata..

Sellaisia ajatuksia minulla on unelma-talosta - entä sinulla?

Lepo, rauhoittuminen ja palautuminen, sekä viikonlopun menot ja kenkähaaveet

Heipparallaa kaikki!

Hitsivie miten upeat kelit hellivät meitä viikonloppuna! Perjantaina kävimme tosiaan saaressa rentoutumassa ja lauantai meni minun osaltani hieman ohi, koska elin aivan kuin sumussa koko päivän. Ilma oli kumman tunkkaisen ja tukahduttavan oloinen ja odotin kuin kuuta nousevaa, että ukkonen jyrähtäisi ja puhdistaisi ilmaa. No, näin ei käynyt mutta onnekseni tuuli alkoi puhaltaa ja raikasti ilmaa sen verta, että sain itseni liikkeelle ja lähdin paikalliselle puutarhalla hakemaan kukkia. Oi että mikä tuoksu puutarhojen isoista ovista tulikaan vastaan kun avasin oven ja astelin kukkameren keskelle - aaaah!! Onko kukaan muu yhtä haltioissaan kun minä kukkivista kukista ja niiden tuoksuista? Jännää kyllä, ahdistuin päivemmällä ukkosmaisesta ilmasta, mutta vaikka puutarhoissa ilmankosteus hipoo pilviä, ei se tunnu yhtään pahalta vaan päinvastoin pehmeältä ja vastaanottavalta. Ei sillä, että haluaisin viettää kokonaista päivää kasvihuoneessa, mutta noin hetken kestävänä pyrähdyksenä se oli ihana kokemus! Ai muistan kaiholla niitä kesiä jotka vietin kunnalla viherpuolella kesätyöntekijänä ja noudimme tuolta samaiselta puutarhalta satoja kukkia kerrallaan ja istutimme niitä sitten kuntalaisten iloksi ympäri kuntaa.

Aamupuuro as it's best: luomuhiutaleita, soijajugurttia, mansikoita, kookosta, kaakaonibsuja ja maapähkinävoita. Ja saavillinen maitokahvia.

Illalla sitten istutin onnellisena kukkasiani ja kävin sitten Ronjan kanssa vasta 19-aikaa lenkillä. Koirasta sitä eritoten huomaa, että kuumuus väsyttää, koska minusta tuntuu ettei neiti muuta tee kuin nuku! Mutta takuuvarmasti minuakin väsyttäisi jollen voisi muuta kuin läähättää itseäni viilentääkseni paksu turkki ylläni.. Lenkin jälkeen innostuin vielä sitten imuroimaan ennen kuin oli aika rauhoittua syömisen ja TV:n ääreen. Tavallaan ärsytti, että lauantai meni kuin sumussa ja huimauksen merkeissä, mutta pääasia oli se, että illalla piristyin ja että kävin puutarhalla käynnin jälkeen jopa mummia ja ukkia katsomassa. Hassua, että vaikka asumme samalla paikkakunnalla, ei heillä tule käytyä niin usein kuin pitäisi. Jotenkin arki-illat vain tuntuvat niin lyhyiltä ja rutiininomaisilta, ettei aikaa "ylimääräiselle" ole (mikä on kyllä täyttä hevonkukkua etenkin nyt kun aurinkokin paistaa lähes aamusta iltaan).

Lauantai-illan deittikumppanit: Ben ja Jerry

Anyhow eilen sunnuntaina heräsin pitkien yöunien jälkeen pirteänä vasta puoli kahdeksan aikaan ja suuntasin Ronjan kanssa aamusta pidemmälle kävelylenkille, koska tunsin jo silloin ilmasta, että päivästä tulisi lämmin (jossei jopa kuuma!). Mies saapuikin sitten tunti sen jälkeen töistä kotiin ja söimme yhdessä aamupalaa. Koko aamupäivän nautiskelin auringosta terassilla ja luin lehteä, sekä selasin arvosteluja uusista lenkkareista, joita olen nyt alkanut himoitsemaan. Asicsin gel Nimbus 16 hankin aika tasan vuosi sitten ja olen ollut niihin todella tyytyväinen, mutta fakta on se, että ne ovat aika raskaat ja n.s. "klobot" (tönköt?) juostessa ja keksinpä eilen loistavan vertauskuvan niille: ilmatyynyalus. Koska osa lenkeistäni kulkee poikkeuksetta asvalttiteitä pitkin ja polveni kipeytyät herkästi ja juoksen sen lisäksi jo aika pitkiä lenkkejä (10km), vaadin kengiltäni hyvää tukea ja vaimennusta, joiden perusteella päädyin siis aikanaan noiden Nimbuksien pariin. Hyvät ne ovatkin olleet - en kiellä lain, mutta ne ovat kieltämättä aika raskaat jalassa (tarkkaa painoa en nyt saa selville vaikka kuinka googlaan). Niinpä olen somevillityksen jälkeen alkanut tehdä tuttavuutta New Balance-merkin kenkien kanssa ja kieltämättä niitä kehutaan niin paljon, että taitaa pian olla aika suunnata netistä ja foorumeilta kaupoille sovittamaan. Lenkkareissa kuten housuissakin sovittaminen on pakollista ja netistä uskaltaa harvemmin näitä tilata kokeiluun (ellei palautus sitten ole ilmaista, mutta hankalaahan sekin on kun tilaa sitten varmuuden vuoksi 2 tai 3 paria kenkiä jollei yksikään sovi..). Lenkkareista minulla on kokemusta Nikeistä, Salomoneista sekä Asicsista. Adidakset eivät hehkutuksista huolimatta istu jalkaani kapeahkon lestinsä takia, enkä sitten muita merkkejä ole itse asiassa kokeillutkaan. New Balancelta etenkin nämä Fresh foam 1080 sekä Boracayt vaikuttavat todella kiinnostavilta. Molemmat on suunniteltu neutraalille askeltajalle ja niissä kerrotaan olevan hyvä vaimennus. Boracay on ymmärtääkseni enemmän veto- ja lyhyempien lenkkien kenkä (koska siinä on vähemmän vaimennusta) kuin FF 1080-mallissa, joka painaa parikymmentä grammaa enemmän mutta joka soveltuu paremmin pidemmille lenkeille vaimennuksensa puolesta. Hintaahan noille kertyy n 150€ mutta aikomuksenani on löytää jommat kummat alekoodin avulla halvemmalla, mikäli ne jalkaani istuvat ;) Toisekseen olen kyllä valmis pulittamaan jonkin verran juoksulenkkareista - ovathan ne sentään juoksijan tärkein varuste!

Fresh Foam 1080 kenkien väritys on kuin My Little Ponyssa: hempeää pastellia :) kuva lainattu google kuvahaun kautta

Kävin eilen illalla kelin jo hieman viilennyttyä lenkillä, mutta voi aijee.. Totta puhuakseni ei tainnut olla peliveto: lämpötila lähenteli edelleen +18 varjossa eikä tuulta ollut nimeksikään kuin paikoitellen. Seurailin sykkeitä Ambitista ja meinasin hermostua kun en saanut niitä millään laskemaan vaan syke pomppi loppulenkistä suorillakin jopa 170-tasolla! Ei ihme, että pää olin kuin Haminan kaupunki. Mieskin tuli loppulenkistä Ronjan kanssa vastaan ja totesin että hittovie selviänkö kotiin asti kun kieli kuivui kitalakeen kiinni, sykkeet pysyttelivät korkeina ja olo oli hölmö. Lopputulos oli kuitenkin hidas 10km, mutta sykkeet olivat aivan liian korkeat. Kotiin päästyäni join roimasti vettä samalla kun jäähdyttelin kävelemällä, tein pieniä venytyksiä ja lopuksi viileän suihkun kautta ruokapöytään.

Haha, peiliversiona post-runfie

Mietin eilen hölkätessäni yhtä artikkelia, jonka löysin viime kuun Kauneus ja terveys-lehdestä koskien miesten ja naisten eroavaisuuksia treenatessa. Miehet seuraavat mielellään numeroita ja arvojaan urheillessa, lataavat miljoonasti painoja räkkiin, mutta treenaavat toisaalta tosissaan kun treenaavat eivätkä lue saleilun lomassa. Naiset taas tunnustelevat jopa liiaksikin oloaan, eivät luota siihen että jaksavat loppuun asti, mutta ymmärtävät toisaalta paremmin omia rajojaan, eivätkä altista itseään näin vaaratilanteille. Näin yleistäen siis. Sykkeiden pomppiessa korkeina mietin, johtuiko se siitä, että pelkäsin sykkeen kohoamista ja huonoa oloa ja siksi ne nousivat, johtuiko se yksinkertaisesti siitä että  kroppa vain ei kestänyt niin kovaa rasitusta joko kuumuudesta tai keskiviikon 15km rupeamasta johtuen. Epäilen noiden kaikkien yhdistelmää, mutta tiedä häntä.

Maanantain työvuoron pelastajat: kahvi, jota kokeilin juoda Pentikin mukista. Minulle on todella tärkeätä, että muki josta kahvini juon, istuu käteen ja suuhun - ja sitä tämä teki!
Maanantai-aivosumusta kertoi parhaiten se, että tajusin vasta monen tunnin kuluttua mitä virkaa parkkimittari toimitti tuossa kahvinkeittimen äärellä.. :'D

Tänään aamulla pääni oli jälleen kuin Haminan kaupunki, vaikka nukuin 30 min pidempään kuin normaalisti. Optimaalista palautumista ajatellen tein eilen kaikkeni: söin, join, venyttelin, suihkutin ja nukuin pitkät unet. Ehkäpä kaikkien noiden edeltä mainittujen yhdistelmä nyt aiheutti tuon huonon olon, mutta taitaa nyt olla parasta ottaa taas hieman rauhallisemmin. Mietin kuumeisesti mistä löytäisin itselleni valmentajan tai pikemminkin ammattilaisen, joka neuvoisi minua ja tarkistelisi tekniikkaani. Pyrin kyllä pitämään lantion ylhäällä, juosta ryhdikkäänä, askeltaa päkiät edellä ja hengittää rauhallisesti, sekä välttää liikaa taaksepäin nojaamista (kyllä! Moni nojaa eteen, mutta minä taakse). Siltikin uskoisin hyötyväni tekniikkaharjotteista ja siitä, että joku ammattilainen vähän katsoisi harjoitteluani. Löytyykö ketään, jota voisit suositella täältä pk-seudulta/Helsinki-Porvoo-akselilta, jolla saisi mielellään olla vaikka fysioterapeutin tms koulutus taustalla ja joka ymmärtäisi tälläisen lihasjumi-rämpijän päälle?

Jepajee, tälläisiä ajatuksia viikonlopun jäljiltä :) Ei muuta kuin kivaa maanantaita ja viikon alkua!

Jos saisi haaveilla ihan mistä vaan.. Miksei saisi haaveilla? Listaus minun osaamisestani ja haaveistani

Edelliseen postaukseen viitaten ja tavallaan siitä jatkaen, voin kertoa, että kirjoittaminen toimii kohdallani: kirjoittamisen avulla puran ehkä tehokkaimmin ajatuksiani, mutta kun tajusin perjantai-iltana koiran lenkityksen jälkeen vielä yhdistää ulkoliikuntaan lihasjumpan, olin myyty: raikkaassa ulkoilmassa kävely, jonka jälkeen tein patteritreeniä kotona käsipainojen ja kahvakuulan avulla saivat jotenkin mieleni kirkkaammaksi ja aloin nähdä mahdollisuuksia - näkemään eteeni asetetuista esteistä yli ja ohi. En ole luovuttaja-tyyppiä, joten kysyin itseltäni, miksi luovuttaisin nytkään?

Suomalaisittain kasvamme ajatusmalliin, jossa vähemmän on enemmän. Ja jos sattumoisin joskus oli sitä enempää, ei siitä sovi mainita kellekään, koska se mielletään heti leveilyksi ja kerskuiluksi. Samoin kuin omilla saavutuksilla ei sovi hehkutella ympäriinsä, ei suomalaiseen mentaliteettiin sovi myöskään unelmointi. Tai saahan sitä unelmoida, mutta unelmien kuuluu olla punainen tupa ja perunamaa-tyyppisiä - ei iso omakotitalo järven rannalla, iso auto, matka Malediiveille ja Loubotinit. Ehei. Pari vuotta takaperin nuoret suomalaiset alkoivat järkyttää tätä kirjoittamatonta sääntöä ja hankkivat kalliita merkkilaukkuja ja panostivat ulkonäköönsä irtoripsin ja klipsituuhennoksin. Hankintoja ja valintoja alettiin kutsua investoinniksi itseensä ja näpäytettiin huomauttelijoita sormille tokaisemalla, että itsepähän olen rahani ansainnut ja voin käyttää ne miten haluan ja jos saan Louis Vuittonin laukusta hyvän olon, miksen hankkisi sitä? Vanhempi sukupolvi pyöritteli silmiään: siinä missä aiemmin neuvottiin laittamaan kaikki rahat säästöön (mieluiten säästötilille tai sukanvarteen), alkoivat nuoret nyt "investoimaan" niitä kalliisiin käsilaukkuihin, matkoihin ja hyvinvointiin. Sekä osallisena, että vierestä katsojana minun on vaikea käsittää, miksi toisten hankintoja saa kritisoida, vaikkei hankintoja tekemätöntä myöskään kehuta. Esimerkiksi jos Pirkko ostaa ylityörahoillaan kalliin käsilaukun, saa sitä kritisoida ja ihmetellä suureen ääneen sekä Pirkon kuulleen, että selän takana. Mutta jos Pirkko laittaisikin ylityölisänsä säästötilille, ei kukaan kehu häntä, taputa olalle ja totea "well done, teit juuri niinkuin isosisä opetti vuonna 1993" tai sen kummemmin noteeraa koko asiaa - vaikka Pirkko painattaisi tekonsa t-paitaan, jonka hän pukisi seuraavan viikon ajan joka ikinen päivä yllensä töihin sekä jumppaan.

Huomaan itse syyllistyväni tuohon vanhan aikaiseen ajatteluun, jossa unelmointi, "aim high"-ajattelu ja haaveilu on turhanpäiväistä, vaikka se nykypäivänä alkaa olemaan jo yhteiskunnallisesti hyväksytympää kuin ennen. Saatuani torstaina kuulla ikäviä uutisia, jotka vaikuttavat tulevaisuuteeni huomattavalla tavalla, järkytyin eniten siitä, että turvallinen 8-16 työskentely ja ylipäätään "turvalliseksi" luokitellun boksin sisällä olemiseni ei olekaan näillä näkymin syksyllä totta. Tuttu ja turvallinen elämä järkkyy ja joudun ajattelemaan, mitä sen ulkopuolelta voisi löytyä. Eniten minua uutisten jälkeen järkytti ja pelotti se, että unelmani perheenlisäyksestä ja talonrakennuksesta, jotka kumpikin vaativat taloudellista järkkymättömyyttä, ajettiin merirosvonlaivan laudalle: taloja ei rakenneta, eikä suurperheitä kasvateta, ellei talous ole vakaa ja riittävä. En tarkoita, etteikö perheenlisäystä voisi saada vaikkei penniäkään olisi tilillä, mutta koska unelmaani kuuluisi myös omakotitalon rakentaminen tiedän, että talouden täytyy olla niin vakaa ja riittävä, että siihen voin joskus yltää. Mikään pankki ei myönnä talo- ja raksalainaa ihmiselle, jonka tulot ovat epävakaat - ei ainakaan sen kokoista, jonka minun talohaaveeni vaatisi. Ja ihan järkisyistä: en todellakaan haluaisi nostaa lainaa, jonka tiedän olevan mitä todennäköisimmin liian suuri minun takaisin maksettavakseni ja joka voisi ajaa minut (ja toivon mukaan tulevan perheeni) ojasta allikkoon. En ikinä antaisi anteeksi perheelleni enkä itselleni sitä, jos ajaisin perheeni taloudelliseen ahdinkoon suuruudenhulluuteni vuoksi ottamalla omaan maksukykyyni liian ison lainan. Pankit ovat onneksi tänä päivänä ja tässä taloustilanteessa todella tarkkoja siitä, miten isoja lainoja ja millä koroilla he ihmisille myöntävät, enkä usko, että yksikään pankki myöntäisi minulle miljoonien lainaa vaikka sitä jossain sekavassa mielentilassa pyytäisin.

Tällä hetkellä tilanteeni on siis se, että minun täytyy koittaa katsoa boksin ulkopuolelle. Onnekseni nykypäivänä sellainen ajattelutapa on jo tavallisempaa kuin esim. 10 vuotta sitten, eikä samalla tavalla enää "täydy" käydä 8-16 töissä, käydä työpäivän päätteeksi kaupassa ostamassa rasvatonta maitoa ja ruisleipää, käydä iltaisin kansalaisopiston jumpassa ja imuroida. Päivän päätteeksi käydä nukkumaan kympin uutisten jälkeen, seuraavana aamuna nousta ja juoda Juhla Mokkaa ja taas suunnata töihin. Oman pääni sisällä tälläinen arjen suorittaminen tuo turvallisuuden tunnetta, mutta koska se näillä näkymin tulee minusta riippumattomista tekijöistä järkkymään ja muuttumaan, täytyy minun koittaa nähdä mahdollisuuksia muualla - boksini ulkopuolella.

Aloitin verhojen raottamisen miettimällä, mistä pidän, mitä haluaisin tehdä ja missä olen hyvä.

Pidän terveyden ylläpitämisestä, sekä sen promoamisesta. Mikään terveyssaarnaaja en ole, enkä mistään hinnasta voisi tuputtaa kellekään mitään - mikään suoramyynti-ihminen en siis ole. Sen sijaan tykkään antaa ihmisille ideoita, mutta tuputtamisen sijaan pidän ratkaisukeskeisestä ohjaamisesta: asiakkaalle/vastapuolelle annetaan ideoita, mutta hänen omat ajatuksensa ja kykynsä nähdä omia mahdollisuuksiaan ohjaavat häntä ratkaisujen äärelle. Ohjaajana ajatuksia voi tietyllä tasolla ohjata, mutta pallo on asiakkaalla itsellään. Olen työni puolesta todennut, että tämä on ainakin elämäntapamuutoksia tekevillä se toimivin tapa, koska ihmiset joutuvat miettimään, mihin itse ovat valmiita ja mihin he itse juuri sillä hetkellä pystyvät. Laihdutuskeinona tai elämän suunnan vaihtajana tämä ei välttämättä ole se nopein tapa, mutta takuuvarmasti pitkäkestoisin: kun ihminen sopeutuu uuteen tilaansa pikkuhiljaa, ehtii hän myös prosessoida ja integroida sitä elämäänsä ja siis tehdä uudistuksesta osan elämäänsä sen sijaan, että yrittäisi mahdollisimman nopealla aikataululla heittää koko elämänsä uusiksi. "Kaikki mulle heti nyt"-ajattelu ei pitkällä tähtäimellä ole kestävää.

Pidän toisaalta myös sairauden hoitamisesta, mutta siinä missä joku muu saattaisi nähdä pelkän sairauden, huomaan terveyttä ylläpitävän osani näkevän myös sairaassa sen terveän puolen. Tykkään ylläpitää (sairaissakin) ihmisissä toivoa ja sen sijaan, että jäisin potilaan/asiakkaan kanssa potemaan pohjamutiin huonontunutta suorituskykyä, tykkään nostaa esille sen, mihin ihminen sen hetkisessä tilassaan pystyy ja on kykeneväinen. Kehumalla sitä pientäkin jyvää, joka ihmisessä on, voi häntä auttaa suuntamaan katseensa ylös ja kasvattamaan jyvästään kortta ja pikkuhiljaa puhkeamaan kukkaan. Sairaus tai vamma voi estää ihmistä pääsemästä olympia-tasolle tai edes "normaaliksi" luokiteltuun tilaan, mutta laskemalla vaatimukset ihmisen henkilökohtaiselle tasolle, voi häntä auttaa pääsemään omalle olympia-tasolleen ja olemaan tyytyväinen siihen. Ei kaikkien tarvitse pyrkiä ja pystyä selviytymään Iron Man-kisasta, puolikkaasta maratonista tai vetämään kymmentä leukaa.

Pidän kirjoittamisesta ja muistan, miten lukionaikainen äidinkielen opettajani kehui kirjoitustaitojani. Ylioppilaskirjoituksissa olin todella pettynyt kun äidinkielenkoe meni täysin penkin alle, mutta menipähän läpi. Jouduin hyväksymään, että juuri sinä päivänä eivät otsikot natsanneet eikä ylioppilastodistuksessani koreileva arvosana vastaa lukiossa 3 vuoden aikana suorittamieni kurssien arvosanoja, joiden keskiarvo taisi olla 9.

Pidän liikkumisesta terveyden ylläpidon ohessa ja tykkään tsempata ihmisiä, sekä sanallisesti luomalla heihin toivoa ja uskoa siitä, että he pystyvät suoritukseen, että myös hölkätä vierellä ja tsempata. Oma kehoni voi kaikkein parhaiten kun se saa sopivissa määrin liikkua eri tavoin, enkä usko pystyväni koskaan pelkästään istumaan toimistossa 8-16. Olen itse tehnyt liikunnan osalta suuria mokia, mutta olen myös oppinut niistä kantapään kautta ja uskon, että aistin sen myötä herkemmin jos joku muu on tipahtamassa samaan suohon, jossa itse olen rypenyt. Osaan omien mokien myötä myös opettaa ihmisille pehmeyttä ja lempeyttä itseään kohtaan. Nykypäivänä kun paineet ovat jokaiselta elämän osa-alueelta kovat, tuntuu ainoa oikea tekeminen olemaan kovemman luokan suorittamista. Töissä pitää olla tehokas, jumpassa pitää vetää sata lasissa, kotona täytyy olla tiptop ja parisuhde, perhe ja lomamatkatkin - Ikea-reissuja nyt unohtamatta! - täytyy suorittaa ja pitää kiiltokuvamaisen kauniina ja onnistuneina. Valokuvakirjat, tyynynpäälliset, sixpackit, lastenvaatteet, yöunet - mistään ei saisi karsia, mutta mistä hitosta yhden ihmisen 24 tuntia vuorokaudessa voisi riittää kaikkeen tuohon? Aivan, ei millään.

Olen pallotellut mielessäni, miten voisin yhdistää nuo yllä luettelemani alueet. Pitäisikö opiskella jokin liikunta-aiheinen "lisä"-ammatti sairaan- ja terveydenhoitajan ammatin kaveriksi? En toisaalta haluaisi alkaa yksityisyrittäjäksi enkä liioin lihaksia ihannoivaksi personal traineriksi. Ja miten yhdistäisin kirjoittamisen noihin? Olen salaa haaveillut ties kuinka pitkään työpaikasta urheilu- tai terveysaiheisessa lehdessä, mutta koska en omaa minkäänlaista kirjoittamiseen liittyvää opintoa, en usko olevani kovin haluttu tai edes pätevä sellaiseen. Jokin työ, joka tutkisi terveystrendejä olisi kiinnostava. Ehkä olisin hyvä kolumnisti? Ongelma on vain se, että kolumnisteiksi tunnutaan tänä päivänä palkattavan pelkkiä julkkiksia. Jossain mieleni syövereissä mietin joskus, että lähettäisinkö avoimen hakemuksen johonkin lehteen ja heittäisin villisti, että haluaisin alkaa kirjoittaa heille terveysaiheista kolumnia. Homma tyssäsi siihen kun selasin Suomen suosituimpia urheilu- ja terveyslehtiä läpi ja tsekkasin etenkin kolumnit läpi: pelkkiä julkkiksia. Tuskin ketään kiinnostaisi lukea tälläisen tavallisen pulliaisen (en ole saavuttanut yhtäkään mitalia ellei tarha-ajan Muumi-hiihdon pokaalia lasketa..) aatoksia terveydestä ja elämästä sen ohessa.
Toki olen niin nuori, että voisin sangen hyvin opiskella toisen ammatin sairaanhoitaja-terveydenhoitaja AMK-koulutukseni lisäksi, mutta järjellä ajateltuna, en taloudellisesti enää haluaisi olla täyspäiväinen opiskelija. Jos joskus haluan sen omakotitaloni saavuttaa, täytyy nyt joka kuukausi säästää nätisti, eikä opintotuen turvin elellen mammonaa juuri säästöön jää. Eli fysioterapeutin tutkinto, jota hetken mietin, ei tunnu ihan fiksulta vedolta. Toisaalta fysioterapeutiksi voi tietyissä ammattikorkeissa opiskella myös aikuiskoulutuksena ja päivätyön ohessa, mutta esim. Metropoliassa lähiopetusta olisi 2-3 päivää/vko + työharjoittelut päälle - 3,5 vuoden ajan! Toki saattaisin saada jotain edellisestä tutkinnostani hyödyksi (ainakin perusopinnot, eli kielet ja anatomia), mutta siltikin valmistumiseen menisi takuuvarmasti 3 vuotta. 3 vuoden päästä olen 29-vuotias ja voin kyllä naiivisti  ja realistisesti todeta, että jos nyt alkaisin opiskelemaan täysin uutta ammattia 3 vuoden ajan, voisin unohtaa unelmat säästöistä ja omakotitalon rakentamisesta seuraavien 3 vuoden aikana: rahat eivät millään riittäisi talon rakentamiseen, eikä pankki myöntäisi yhtä isoa lainaa osa-aikaiselle opiskelijalle kuin täyspäiväisesti työtätekevälle. Enkä ole täysin varma siitä, haluaisinko tehdä nimenomaan urheilusta/liikunnasta työn, vai olisiko parempi vain pitää se vapaa-ajan harastuksena.

Suuria ajatuksia, mutta täysin todellisia. Ensimmäistä kertaa ikinä kirjoitan näin avoimesti siitä, mitä todella haluaisi tehdä. Ensimmäistä kertaa uskallan astua turvallisen boksini ulkopuolelle ja kertoa, että voisin kuvitella tekeväni muuta kuin totuttua 8-16-työtä, kunhan saisin siitä mielihyvää ja kohtuullisen korvauksen. Ensimmäistä kertaa uskallan sanoa ääneen, etten pidä mahdottomana, että tekisin jotain muuta työkseni kuin sitä vanhan mallin mukaan "hyväksytyksi" laskettua 8-16-duunia. Onneksi elän modernissa yhteiskunnassa, jossa moni jo elättää itsensä jollain muulla, kuin käymällä perinteisesti töissä 8-16 ja harjoittamalla sillä perinteisellä sairaanhoitajan tai opettajan ammatilla.

Heitä pallon sinulle, lukijani: mitä ajatuksia (tai ammatteja - mikä olisi vielä parempi!) tekstini ja haaveiluni sinussa herättää? Mitä sinä tekisit, jos saisit toteuttaa unelmiasi?

Mitä kuuluu?

"Kiitos, mitäpä tässä", vastaisi ukkini. Ja taidanpa kopioida vastauksen häneltä. Karoliina kyseli viimeisimmässä postauksessaan (jossa hän kertoi viikostaan) mitä meidän lukijoiden viikkoon kuului ja vastasin, että eipä kumemmpaa. Hah, mikä emävale! Totta puhuakseni viikothan näyttävät AIVAN TOISENLAISILTA kuin miltä ne puolen vuoden aikana ovat näyttäneet, joten kaipa tuo tokaisuni "ei mitään ihmeellistä" perustuu sille, että olen (vihdoin) alkanut viettää tavis-toimistotyöaikaa noudattavien kaltaista elämää. Sitä myötä elämä on yhteiskunta-normien mukaan normisoitunut niin, etten koe olevani enää ulkopuolinen. Joten kai sitä arkeaan voi silloin kutsua "normaaliksi"?

Siirryin siis tosiaan puolen vuoden työrupeaman jälkeen päivystyksestä ja vuorotöistä takaisin toimistoaikaan ja terkkariin. Vaihtoon en voi olla muuta kuin tyytyväinen ja se, miten tyytyväinen oikein olen on niin suuri ja käsittämätön juttu, etten sitä voi sanoiksi edes pukea. Päivystyksessä opin paljon niin työstäni kuin itsestänikin, mutta minulle se ei epätasaisen rytminsä vuoksi sopinutkaan. Olin lähes poikkeuksetta tajuttoman väsynyt, joka taas teki ärtyneeksi ja väsyneeksi. Koska työvuoroja oli lähes poikkeuksetta viikonloppuisin ja iltaisin, koin myös sosiaalisesti jääväni kovasti ulkopuolelle ja olin siitä syystä sekä vihainen että surullinen. Rakastan perheen ja rakkaiden kanssa yhdessäoloa ja kun se minulta "riistettiin" koin, että jäin paljosta paitsi - vaikka kyseessä olisikin ollut kissanristiäiset, joissa anoppi keitti kaffet tai perhe kokoontui. Toisekseen myöhäiset iltavuorot alkoivat tuntua yhä raskaammilta näin pimeiden saavuttua ja motaria pitkin ajelu alkoi jopa pelottaa minua. Mitä jos torkahtaisin rattiin? Toiset ihmiset ovat kuin kameleontteja ja sopeutuvat helposti eri rytmeihin, samoin kuin ihmiset voi usein myös jaotella aamu- ja iltavirkuiksi. Itse kuulun aamuvirkkuihin, joka käy mielellään nukkumaan viimeistään 22-aikoihin, koska on ollut häärimässä ja hereillä jo klo 7 lähtien. Olen myös skarpeimmillani ja tehokkaimmillani aamurytmiä noudattaessani ja iltavuoroja paahtaessani huomasin, miten jouduin tupla-tsekkaamaan muutoin itsestäänselviä juttuja, koska aloin epäilemään omaa skarppius- ja harkintakykyäni. Molempi parempi, mutta tämä vanhaan elämään ja rytmiin paluu on osoittautunut minulle parhaaksi. Kanssaeläjiltäni olen myös saanut tähän komppauksia ja mieskin totesi, että kiva kun olet vihdoin pirteä kun koko puolen vuoden olet ollut niin älyttömän väsynyt. Muutenkin kesä ja kahden ihmisen vuorotyöt takasivat sen, ettemme juuri yhteistä aikaa viettäneet ja kun tuohon vielä ynnätään persiiseen ammutun karhun naamataulu ja temperamentti minun osaltani en voi kuin ihmetellä, miten ihmeessä tuo mies on minua jaksanut hermostumatta! :D

Kuulumisia urheilujen puolelta on sellaisia, että olen pikkuhiljaa alkanut taas hölkkäillä kävelyn ohessa. Tarvitsen joka päivä happihyppelyn ja raitista ilmaa, enkä välitä vaikka taivaalta sataisi pikku-ukkoja vaakatasossa - minä menen ulos! Koira-parka on välillä ihan toista mieltä ja hannaa vastaan kuin aasi niin, että meinaa välillä mamilla hermot palaa. Voin vain kuvitella miltä meidän sateisten päiviemme meno näyttää kun nuori-mukamas-aktiivinen labradori jarruttaa nelivedolla ruskea sadetakki yllään samalla, kun goretexeihin pukeutunut ylipirteä nuori nainen juttelee ja kutsuu, maarittelee, kutsuu ja välillä myös kiroaa koiraa :'D Meistä saisi takuuvarman ja onnistuneen sarjakuvan! Juoksulenkkejä on nyt viikkotasolla ollut maltilliset 2 ja niiden ohessa siis kävelen päivittäin. Lihasjumppaa yritän tehdä edes 2 kertaa viikossa (suosittelen uusimman Fit-lehden core-jumppaa! Minä, joka useimmiten vain skippaan lehtien jumppavinkit innostuin jostain syystä kokeilemaan sitä ja hitsi! Löysinpä minäkin jonkin tuntuman nopsankin jumpan jälkeen. Jouduin ainoastaan jättämään yhden liikkeen välistä, koska huomasin jännittäväni niskani siinä liikaa. Lenkkien jälkeen pyrin tekemään edes nopsat venyttelyt ja pyrin nyt myös tekemään kerran viikossa hieman pidempiä venytyksiä, joihin saan hurjasti inspiraatiota etukäteis-itseltäni-itselleni-joululahjasta Mia Jokinivan Stressin luomuhoito-kirjasta. Yllätin itseni hankkimalla kyseisen opuksen, joka noh, voi vaikuttaa jopa hihhulilta (minun makuuni, mutta minä olen tosi skeptikko!), mutta voi itku ja potku miten inspiroiva ja rauhoittava kirja onkaan - vaikkei rentoutumisharjoitteita edes tekisi, vaan lukisi vaan tekstiä! Suosittelen kirjaa lämpimästi myös kaltaisilleni juntti-skeptikoille, joille "hammmmmmmmm" ja "itseensä meno" tuntuvat käsityksinä vierailta.

Sellaista siis tällä rintamalla :) Blogi on hiljentynyt viime aikoina, mutta se johtunee siitä, että vietän jo niin paljon aikaa näyttöpäätteen äärellä työaikana, etten kotona läppärin ääreen enää viitsi mennä. Suuri syy rauhattomaan oloon ja niskajumeihin liittyy (tai liittynee ainakin suurella osalla) koneen ja kännykän edessä oloon, joten välttelen näitä vapaa-ajalla myös tästä syystä :)

Oikein kivaa viikonloppua sinne! Mitäs suunnitelmia on? Mun täytyisi (hankkia ja) kirjoittaa joulukortit, sekä siivoilla.. Ainiin! Onhan lauantaille suunniteltu tyttöjen glögikokoontuminenkin! :)

Moikkamoi maanantai, viikonlopun kuulumiset ja haukkuvan teinilabbiksen toilailut

Heippa hei ja maanantain aamupäivää!

Istuskelen tässä sohvalla ja hymyilen selällään makaavalle, raaja levällään olevalle Ronjalle, joka näköjään onnistui päästelemään turhimmat energiansa pihalle aamulenkillä käydessämme. Teimme lyhyemmän lenkin, koska lähden käyttämään koiraa vielä pidemmällä lenkillä nyt päivällä ennenkuin suuntaan illaksi töihin. Mieskin lähti jo aiemmin aamulla töihin, joten koira on nyt minun vastuullani koko vuorokauden. Onneksi äitini on ihan tässä lähellä töissä ja lupasi tulla katsomaan koiraa töistä päästyään, jottei yksinoloaika pikkuisella käy turhan pitkäksi. En vieläkään osaa sisäistää sitä, että Ronjahan on yksin yhtä monta tuntia kerrallaan - olin sitten aamu- tai iltavuorossa, mutta jotenkin ilta-aikaan tuntuu pahemmalta tietää, että koisu on yksinään. Pian tätä ongelmaa ei kuitenkaan enää ole, koska vaihdan pian takaisin virka-toimisto-työaikaan.

Naamakuva pari viikkoa takaperin kun lähdin isänpäivä-kaffelle ukin ja mummin luo :) Silmäpusseista päätellen taisin olla HIEMAN väsynyt..

Viikonloppuna olin molempina päivinä aamuvuoroissa, eli mitään kummempaa ei tullut tehtyä. Lauantai-iltana tyttökavereitteni aatelia, eli D, kävi miesystävänsä kanssa meillä moikkaamassa ja kylläpä teki terää tavata vanhoja kavereita! D muutti harmikseni Turkuun, emmekä tapaa kovin usein, mutta aina kun tapaamme juttu luistaa kuin voiveitsi voissa, eikä monen kuukaudenkaan ero hiljennä menoa - päinvastoin! Ehtiipähän juorut vaan kasaantua ja juteltavaa riittää monen kuukauden edestä ;) Ronja käyttäytyi aika mallikkaasti, vaikka innostuiki vähän haukkumaan vieriata huomiota pyytäessään, mutta meno ei ollut mitään verrattuna pentuaikaan, jolloin neiti suorastaan nolotti minua. Käytökseltään Ronja on nyt 1,5 vuoden ikään päästyään hieman rauhoittunut, mutta siinä missä turha riehuminen on hieman rauhoittunut, on toisia ihmeellisiä käytösmalleja päässyt syntymään: päällimmäisenä haukkuminen. Etenkin pimeällä Ronja haukkuu sekä ihmisiä että koiria eikä kontaktin pyytäminen, karjuminen tai suunnan vaihtaminen auta. Koira vaikuttaa epävarmalta ja tuntuu varoittavan ulkoiluttajaansa kaikesta, enkä voi käsittää miksi. Olen koittanut erilaisia nameja, kiittänyt aina kun haukkuminen hiljenee, pyytänyt kontaktiin jo ENNEN haukkumisen alkamista - eikä systeemi siltikään ole vedenkestävä. Arvatkaa vaan miten nololta tuntuu kun koira kulkee nätisti vastaantulijaa kohti, sivulla tassutellen, mutta just ihmisen tullessa kohdalle alkaa haukkumaan? Apuja tähän kaivattaisiin..

Eilen pääsin töistä jo hieman aikaisemmin ja juuri sairaalalta lähdettyäni mies soitti ja kysyi, lähtisinkö hänen ja porukoittensa kanssa ulos syömään. Emmin ja mietin, mutta kieltäydyin lopuksi ja harmittelin, että taasko tässä käy näin, että minä jään kotiin kun muut lähtevät ulos. Harmitti potenssiin sata, mutta koska olin vasta äsken syönyt lounasta töissä ja paloin halusta päästä ulos raittiiseen ilmaan vielä valoisaan aikaan, päätin sanoa "ei kiitos" ja lähdin lähes heti kotiin päästyäni ulos. Nyt kun ulkona on ollut niin älyttömän pimeätä ja väsymys sen myötä painaa kuin mammutti selässä, himoitsin raitista ulkoilmaa, hiljaisuutta ja luonnonvaloa, jota en aikoihin ollut kuin ikkunasta nähnyt. Kevyt lumipeite valaisi kummasti myös pimeyden laskeutuessa ja ilma oli kuulaan raikas 1 lämpöasteestaan johtuen. Olin suunitellut hölkkääväni, joten sidoin suunnitelmallisesti synttärilahjaksi saamani Salomonin trailrunning-kengät jalkaan, pukeuduin kevyesti (mukamas, arvatkaa vaan hikoilinko jo alkulenkistä? Jep. Kävelyn ja hölkän välillä on ISO ero mitä tulee vaatteiden tarpeeseen) ja suuntasin pururadalle ja aloin pikkuhiljaa hölkkämään. En muista koska olisin viimeksi juossut 3-4km pitempää matkaa, joten päätin eilen haastaa itseni ja kokeilla, jaksaisinko edes pidempää lenkkiä enää. Keväällä juoksin vielä pari 10km lenkkiä viikossa, mutta ylikunnon takia jätin juoksun kokonaan enkä koko kesänä juossut crossfit-treenejä ja wodeja lukuunottamatta lain. Huomasin jännittäväni juoksua alkuun, mutta yritin sysätä fiiliksiä sivuun ja keskittyä pitämään keskivartaloa suorassa ja välttää eteenpäin "kaatumista". Kuin ihmeen kaupalla juoksu sujuinkin ihan kivasti ja vaikkei minulla mittaria mukana ollutkaan, arvioin, että hidastin hetken kävelyyn n 5-6 km juostuani ja jatkoin hölkkäämistä n 0,5-1 km kävelyn jälkeen. Yhteensä lenkkiä tuli n 7-8km ja aikaa kului kävelyineen ja venyttelyineen n 60 minuuttia. Olin todella tyytyväinen, että

a) juoksu tuntui hyvältä eikä mitään kohtaa kolottanut (pahasti)
b) maltoin kävellä välillä kun olo uhkasi käydä tukalaksi. Hetken käveltyäni tuntui tosi hyvältä jatkaa juoksua taas :)
c) jaksoin juosta noinkin pitkän matkan lähes puolen vuoden tauon jälkeen!

Eniten minua harmitti se, etten lähtenyt muiden kanssa ulos syömään, mutta T kertoikin anopin kyselleen, josko olen sellainen, että tarvitsen hetken rauhaa töistä päästyäni. Ja juuri sellainenhan minä olen: tarvitsen hengähdyshetken, enkä kaipaa seuraa. Kun töissä 8h on metelin ja hälinän ympäröimänä, ei yksinäisyys ja hiljaisuus haittaa lainkaan. Olen ulkoilmaa rakastava tyyppi ja kun töissä on ollut sisätiloissa 8h loisteputkien valossa, keho suorastaan huutaa ja vaatii ulos luontoon pääsemistä. Olin siis itsekäs ja valitsin omat tarpeeni muiden kanssa yhdessäolon edelle. Voitte kysyä vaikka T:ltä harmittiko minua kun hän tuli raflasta kotiin, mutta hän koitti lohdutella minua, että tilaisuuksia tulisi kyllä uusiakin. Sosiaalisesti jäin vähemmälle, mutta törkeän onnistunut lenkki antoi minulle kyllä paljon. Enemmän kuin uskalsin toivoa.

Sellaista tältä viikonlopulta. Mitäs sinä teit?

Viime päivinä (ja viikkoina).. Esimerkkinä eilisen aikataulu

...olen ollut menossa - kokoajan. Tai ainakin siltä on tuntunut. Jollen ole ollut töissä, olen ollut itse potilaana tutkimuksissa Helsingissä tai sitten asiakkaana (tai ehkä potilaana?) OMT-fysioterapeutillani. Kotona olen vain käynyt kääntymässä, mahdollisesti hieman nukkumassa ja jälleen lähtenyt liikkeelle. Miehelläni T:llä oli onneksi talviloma viime viikolla, joten Ronja ei ole menoistani joutunut kärsimään (vaikka koira on kyllä änkenyt syliin heti kun olen kotiin tullut - liekö sitten vähän ikävöinyt mammaa?), mutta itse olen viime viikkojen tiukan aikataulun jälkeen aivan venttipuhkipoikki. Energiaa olen juuri ja juuri kerännyt suoriutuakseni töistä ja tutkimuksista, mutta kodin ylläpitoon en ole ehtinyt enkä jaksanut panostaa - ja siltä täällä kyllä näyttääkin! Siksi pistinkin äsken pyykkikoneen pyörimään - kaivattuna ja odotettuna vapaapäivänäni.


Ihmiset kestävät kiirettä ja aikatauluja eri lailla ja itse kuulun niihin, jotka tarvitsevat paljon(kin) aikaa omien juttujeni toteuttamiseen, jotta pysyn tyytyväisenä (ja sitä kautta rentona). Aikataulujani ei pitäisi verrata muihin, koska voin vain (kauhulla) kuvitella, minkälaista parin-kolmen harrastavan lapsen, työssäkäyvä vanhemman aikataulutus ja kyytien sumpliminen on, mutta koska minulta löytyy kokemusta vain tästä omasta elämästäni, voin siihen nyt myös vain vertailla. Kiire, paine ja stressikin ovat yksilöille aina omia kokemuksiaan ja siinä missä toinen seuraa aikatauluani silmiä pyöritellen ja toteaa että "eihän tuo ole vielä mitään!" olen itse aivan kuitti parin vastaavanlaisen viikon pyörityksen jälkeen. Vapaa-aikaa ei juuri muualla kuin auton ratissa tai pelkääjän paikalla ole vietetty ja se tuntuu energiatasoissa. Raitista ilmaa olen hönkinyt lähinnä parkkipaikalta paikkaan X kävellessäni, sekä koiraa aamupissattaessani (kultaakin kalliimipia pieniä arkisia hetkiä!) ja juuri tuota raitista ilmaa olen viime viikkoina kaikkein eniten kaivannut. Myönnän olevani ulkoilma-ihminen ja kroppani ikäänkuin vaatii raitista happea pysyäkseen energisenä. Takuuvarmasti tämä sisätiloissa oleskelu on myös vaatinut osansa energiatasoistani.

Näitä hetkiä olen viime viikkoina kaivannut aivan superisti: metsäretkiä koiran kanssa kaksin

Anyhow ajattelin tässä kotia hetken puunattuani istua nyt alas koneen ääreen ja laittaa näytille esimerkkinä eilisen aikataulutuksen. Töissä oli onneksi rauhallista ja meitä oli monta työntekijää, joten tauoille pääsi, eikä potilasvirta tuntunut tsunamilta.

07:24 herätyskello soi, eli eikun ylös, naamapesulle, pukeutumaan, koira kainaloon ja...
07:35 ...Ronjan kanssa pihalle. Maanantaina olin iltavuorossa ja kotona vasta 22:30, jonka jälkeen tiistaina menin aamuvuoroon ja olin koko tiistain aivan zombina. Univaje oli järkyttävä. Siitä syystä nukuin kuin ihmeen kaupalla aina kellon soimiseen asti!
07:50 Takaisin sisälle, kahvia keittämään, aamupaloja valmistelemaan ja syömään. Ronja syö raakaruokaa ja annosten esillepano kestää aina hetken ja kun en itsekään ihan jugurttia-kulhoon-ja-mysliä-päälle-aamupaloihin tyydy, kestää aamuruokien laittaminen valmiiksi toven
08:40 Hampaiden harjaus, meikki, tukka ja vaatteet päälle. Kohta pitäisi jo lähteä!
09:00 Ulos ovesta ja pelkääjän paikalle istuminen. Matka kohti Meilahtea alkaa. T lähti onneksi kaveriksi ja kuskiksi ja höpisemme niitä näitä automatkalla
09:35 Hyppään autosta ulos, ilmoittaudun ja siirryn odotustilaan
09:48 Hoitaja kutsuu tutkimushuoneeseen
10:03 Tutkimushuoneesta ulos ja hakemaan vuoronumeroa labraan
10:10 labrahoitaja nappaa suoniverinäytteen ja lähden ulos
10:15 istahdan jälleen autoon ja matka kohti kotia alkaa
10:40 Vaihdetaan heippa-pusut koti-parkkiksella ja hyppään omaan autoon ja lähden ajamaan kohti Porvoota ja töitä
11:08 sorrun kurvaamaan Henkkiksen kautta hakemaan pipoa (ja löydän aivan ihanan kauan etsimäni maastonvihreän paidan, eli pakko sekin on kiikutettava kassalle)
11:21 parkkeeraan auton työpaikan parkkikselle, kävelen sisälle ja pukkarille vaihtamaan asua
11:30 astelen päivystykseen vihreä työasu ylläni. Vastaanotan pari potilasta ja tauotan työkavereita. Itselläkin nälkä jo painaa masua..
13:00 lähden ruokalaan syömään itsekseni. Lounastauoilla tykkään syödä yksinäni ja selaan samalla epäsosiaalisesti Facebookia ja Instaa
13:20 takaisin päivystyksessä
Työvuoro on rauhallinen: vastaan potilaspuheluihin ja annan hoito-ohjeita, sekä kehoitan potilaita tulemaan käymään. Avustan lääkäriä haavan ompelussa. Höpöttelen työkavereiden kanssa.
17:40 käyn tauolla
Sama puhelimessa puhuminen, varastojen täyttäminen yms. "pikkutyö" jatkuu
19:10 lähden viemään potilasta osastolle ja nautin päästessäni hieman liikkeelle
19:25 Sanon heipat työkavereille ja lähden laukkuineni kohti pukkaria vaihtamaan siviileitä ylle
19:30 Parkkiksella auto jo odottaa, joten eikun avainta vääntämään ja kotia kohti. On jo pimeä.
19:50 kurvaan paloaseman kautta hakemaan avaimia T:ltä, koska unohdin omani kotiin
19:58 kotiparkki, vihdoin! Ronja tulee onnellisen näköisenä minua ovella vastaan ja tunne on kyllä molemminpuolinen: ikävä on ollut! Äkkiä vaihtamaan vaatteita taas
20:05 Ronjan kanssa ulos pimeään kävelylle. Voi että miten hyvältä raitis ilma tuntuukaan!
20:50 Väännän avainta kotiovessa ja T on jo ehtinyt kotiin.
20:55 Vihdoinkin suihkuun. Olen kehittänyt tietynlaisen rutiinin iltavuorosta tullessani ja yksi osa rutiinistani on suihku: ikäänkuin "pesen" työvuoron mielestäni. Voi miten hyvältä lämmin vesi ja pehmoinen kylpytakki sitten tuntuukaan!
21:10 iltapalaa ja mainosten selaamista, sekä kuulumisten vaihtamista T:n kanssa. Mies toteaakin, että "vitsi miten kiva kun olet jo nyt kotona! Yleensä kun tulet iltavuorosta vasta 22:30 ei juuri puhumaan ehdi, vaan heti pitää jo mennä nukkumaan". Taidan vastata "mmmh".
21:40 Hampaiden pesu ja peiton alle sujahtamista.
22:03 Nappaan synttärilahjaksi saamani Jutta-kirjan käteen ja harmittelen, että kirja on pian jo luettu. Pakko myöntää, että opus antaa aivan toisenlaisen kuvan Jutta Gustafsbergistä kuin mikä minulla joskus on ollut. Nainen on kyllä kokenut kovia ja tehnyt hemmetisti duunia menestyäkseen! Jutta ja Vertti-ohjelmaa katsellessani olen kyllä jo aavistellut, että Jutta onkin todella rakastava ja aito ihminen - ei sellainen plastiikkabimbo, joksi hänet joskus kuvittelin! Kirjansa vain komppaa tätä.
22:18 Valot sammutetaan, laitan varuiksi tulpat korviin jotten heräisi aamulehden kolahdukseen, vaihdetaan T:n kanssa iltasuukot ja toivotetaan hyvät yöt.

Maanatai-iltana tauolla: vouuuu mitkä silmäpussit.. :D

Sellainen oli minun eilinen keskiviikkoni :) Voitte vain kuvitella minkälaista ees-taas-suhaamista viime viikot ovat olleet, kun saatan tosiaan herätä aamulla, lähteä heti Meikkuun ja siitä suoraan Porvooseen iltavuoroon ja kotiutua vasta 22:30. Ulkoilua tai urheilua ei kyllä siinä harrasteta ollenkaan ja se on jo alkanut kostautua pikkuhiljaa m.m. nuupahtamisena ja pahana olona sisältäpäin, joka sitten kumpuaa ulos. Onneksi tämä suhaaminen toivon mukaan on vain väliaikaista ja tänään (sekä huomenna!) vietän vapaapäivää - vihdoin! Nyt on aikaa istu hetki koneelle, pyykätä, tiskata, vaihtaa puhtaat lakanat sänkyyn ja käydä Ronjan kanssa ulkona. T lähti tänä aamuna töihin ja palaa vasta huomisaamuna, mutta onpahan sitten huominen aikaa viettää vapaapäivää ihan kolmisteen :)

Mitä sinne puolen ruutua kuuluu? :)

Parin lepopäivän jälkeen aloin miettimään, olisinko sittenkin erityisherkkä? Vai ihan tavallinen hullu?

Sori viimekertainen avautumiseni tuossa edellisessä postauksessa, mutta sillä hetkellä kun postausta raapustelin teki vain mieli itkeä pahaa oloa. On sitä pahaa oloa itse asiassa tehnyt mieli itkeä kirjoittamisen jälkeenkin, koska olen kärsinyt niin hemmetinmoisesta huimauksesta, ettei työnteostakaan ole meinannut tulla mitään. Työkavereille kerroin, että huimaa ja että joudun istumaan välillä, mutta kiireen keskellä olen joutunut sivuuttamaan koko huippauksen ja koittanut tsempata eteenpäin. Eilen aamulla herätessäni tunsin oloni pitkästä aikaa pirteäksi ja energiseksi ja ilmoitin jo T:lle, että voisin lähteä treeneihin (joiden ohjelman tarkistin jo etukäteen: ei yhtäkään push pressiä tai mavea - liikkeitä jotka jumiuttavat minut entistä enemmän ja kaikkein pahiten!) ennen iltavuoroa. T katsoi minua vähän aikaa ja tajusin itsekin jo sanoa, että nojoo.. kannattaisiko vielä levätä pari päivää? Taisin lukea miehen ajatukset. Kahvia hörppiessäni päätinkin sitten jättää treenit välistä ja suuntasin ulos raittiiseen syysilmaan hölkkälenkille.

Jos joku pyytäisi minua kuvailemaan itseäni, käyttäisin ehdottomasti sanaa periksiantamaton. Jos jotain päätän, niin teen sen. Saavutan tavoitteeni hinnalla millä hyvänsä. Ominaisuudessa on niin hyvät kuni huonotkin puolensa. Päätettyäni jokunen vuosi sitten, että minusta tulee laiha, kaunis ja lihaksikas salimirri, jätin hiilari minimiin ja aloin treenaamaan tuulessa ja tuiskeessa, helteessä ja paahteessa, väsyneenä, pirteänä, kipeänä, terveenä - aina, aina, aina. Saavutinkin tavoittelemani laihuuden ja timmin kropan, mutta aloin hetki sen jälkeen maksamaan saavutuksestani kovaa hintaa jota pelkään joutuvani maksamaan lopun elämääni: lihakset ja lihaskalvot menevät todella jumiin ja aiheuttavat järkyttävää kaatavaa huimausta, jollen nuku, syö ja lepää riittävästi, treenaan kovaa tai teen liian yksipuolista treeniä. Kuulostaa helpolta vältellä noita - senkun elää tasapainoista, "normaalia" elämää vain, eikö? Valitettavasti homma ei toivotun helppoa ole. Minä siis todella tarvitsen unta vähintään 8h/yö, haluan mennä ajoissa (eli jo 21-aikaan) nukkumaan ja rauhoittua rauhassa vuoteessa esim. kirjaa lukien (huom! ei dekkareita) ennen valon sammuttamista. En siedä ääniä enkä kirkkaita valoja, eikä minun missään nimessä pidä selailla kännykkää tai katsoa telkkaria ennen nukahtamista, koska välke ja sinivalot piristävät. Kahviakaan ei pitäisi juoda kello 16 jälkeen, mikäli haluaa nukahtaa nopsaan. Punkkulasillisen voin nauttia, mutta siideri tai muu kupliva haittaa nukahtamista.

Aamulla kun herään, haluan herätä hissunkissun enkä mielellään epämiellyttävään herätyskellon pirinään. Aamuni aloitan mieluiten aina samoja rutiineitani tehden (naamanpesu, Beorocca..), enkä tykkää puhua kellekään - korkeintaan toivotan koiralle hyvät huomenet ja rapsutan haukottelvaa mustaa kaunista hetken. Aamulenkillä en voi sietää, jos joku tulee tarjoamaan koiraansa Ronjalle leikkikaveriksi, koska en jaksaisi kommunikoida heti herättyäni. Kotiin päästyämme olen yleensä jo piristynyt niin, että alan höpistä T:lle jos hän on kotona (eikä jo lähtenyt töihin tai vaihtoehtoisesti nuku vielä, koska viettää vapaata). Lehteä lukiessani en taaskaan pysty multitaskaamaan ja samaan aikaan keskittymään fiksuun jutusteluun ja lukemaan samaan aikaan ja valitsen mieluiten lehtiartikkeleiden lyhyen kommentoinnin ja hiljaisuuden - radion soidessa. Ääni, jota inhoan yli kaiken on syvässä hiljaisuudessa syöminen (etenkin toisten seurassa). Se ääni, joka toisen pureskellessa, niellessä ja (yööööööök!!) maiskuttaessa kuuluu on.. naurettavan vastenmielinen. Oikein nolottaa kirjoittaa tätä, mutta lukekaas loppuun niin tajuatte mihin olen pyrkimässä. Kiirehtimisestä en pidä etenkään aamuisin lain, eikä minua missään nimessä saa hoputtaa ja inho kiirettä kohtaan on myös syy, miksi jopa aamuvuoroon mennessäni herään jo 5:30, jotta ehdin rauhassa syödä aamupalaa ja juoda kahvia ja valmistautua töihin.

turkkijugua, päärynää, cashewpähkinöitä ja Paulunsin älyttömän (!) hyvää vadelma-kaakao-granolaa herättää hymyn tämänkin herkkiksen kasvoilla jopa ennen aamukuutta ;)

Niin aamulla kuin illallakin kammoksun todella kirkkaita valoja, mutten toisaalta myöskään siedä liian hämyistä ja pimeää ympäristöä. Iltavuorosta tullessani kello on n 22:30, enkä tuohon aikaan enää kauheasti halua tai jaksa jutella ja puhua, vaan haluan mieluiten olla hissunkissun taas, toki kertoa hiljaisella äänellä työvuoron tapahtumista, mutten puida yhteiskunnan syvyyksiä tai räkättää kovaan ääneen. Haluan jo hiljentyä pikkuhiljaa yöpuulle.

Kuulostaa hullulta, eikö? Olen pitkään ollut samaa mieltä, mutta aloinpas googlailemaan tässä tätä postausta kirjoittessani aiheesta, jonka näin Anne Kukkohovin yhteydessä keltaisen median otsikkona jokin aika sitten: erityisherkkyydestä, eli HSP:stä.

Erityisherkkyys on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus. Erityisherkän ihmisen (engl. Highly Sensitive Person, HSP)  hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin. Käytännössä se ilmenee tarkkana havainnointikykynä, kokemisen syvyytenä sekä monipuolisena ja syvällisenä asioiden käsittelykykynä.

Herkän ihmisen voimakas kokemusmaailma on vaikeasti avattavissa ihmiselle, joka ei itse ole erityisherkkä. Monet erityisherkät tuntevat olevansa ulkopuolisia ja erilaisia tämän vuoksi. Erityisherkkyys lisää alttiutta kuormittua ja herkät voivat kokea ristiriitaa ympäristön vaatimusten ja omien tarpeidensa välillä. Tunnistaessaan ominaisuuden itsessään ja löytäessään vertaisiaan erityisherkän ihmisen itsetuntemus ja omanarvontunto lisääntyvät. Tällöin hänellä on paremmat valmiudet huolehtia jaksamisestaan.

teksti lainattu täältä, HSP:n etusivulta

Fyssarini sanoi minulle monta kertaa viime vuonna säännöllisten tapaamisiemme yhteydessä, että kroppani on erityisherkkä "häiriöille" ja että se siksi niin herkästi menee jumiin esim. huonosti nukutun yön jälkeen. Hän suositteli minulle rauhallisia urheilulajeja kuten joogaa, pilatesta ja uintia tai vesijuoksua, eikä pitänyt ideaani crossfitistä, salitreenistä ja HIIT:eistä tai juoksusta kovin hyvänä ja sopivana - etenkään kun työni oli hektistä ja stressavaaa (sitähän päivystys-sairaanhoito on). Kokeilin vähän aikaa harrastaa pelkkää kävelyä ja juoksua, mutta koska kumpikaan laji ei ylläpidä lihaksia, jotka tukisivat kroppaa, jumiuduin. Okei, ehkä olisin voinut panostaa enemmän liikkuvuustreeniin ja tehdä vähän lihaskuntojumppaa täällä kotonakin, mutta mutta.. No, enpä tehnyt. Sitäpaitsi pelkästään kotona treenatessa jää ryhmäliikunnan (tai salilla muiden kanssa vieri vieressä treenatessaan) tuoman sosiaalisesta osasta paitsi. Lähdinpä siis crossfit-boksille, jossa treeni on monipuolista, lihaskuntoa, kestävyyttä ja liikkuvuutta parantavaa treeniä. Kysyin ohjaajalta urani alussa, kuinka usein "kuuluisi" käydä, jotta treeni purisi. "Vähintään kolme kertaa viikossa" oli vastaus. OK, näin tehdään. Nyt älyttömän pahaan jumiin jouduttuani tajuan ja havahdun (vasta) taas siihen, että minun täytyisi tajuta kuunnella kehoni viestejä ajoissa, eikä vasta sitten kun on jo liian myöhäistä. En syytä crossfitiä jumiutuneisuudestani, vaan itseäni ja sitä, että olen pelokkaan peuran lailla paennut sitä faktaa, että minä ja kroppani olemme herkkiä. Me emme kumpikaan siedä liikaa painetta - ainakaan pitkällä tähtäimellä. Jokainen ihminen joka treenaa tietää, että edistyäkseen on mentävä omalle epämukavuusalueelle. Olisi vain muistettava se, että kun siellä on käynyt, täytyy myös himmata välillä tahtia ja antaa kropan palautua eikä koittaa hullun lailla jatkaa tahtia. Treeneissä voi varmasti käydä vaikka 4 kertaa viikossa parin viikon ajan, mutta sitten TÄYTYY pitää lepoviikko ja muistaa rankkoina viikkoina levätä ja huoltaa kroppaa. Vähemmän fyysisesti rankkaa työtä tekevälle ihmiselle tämä on uskoakseni helpompaa kuin esim. omalla kohdallani hyvinkin vaihtelevaa ja fyysisesti, sekä psyykkisesti hektistä ja rankkaa työtä tekevälle: välillä istutaan tovi ja jutustellaan työkavereiden kanssa ja ihmetellään "missäs ne potilaat luuraa?" ja pari minuuttia myöhemmin pihaan kurvaa 2 ambulanssia tuoden hengitysvaikeudesta kärsiviä potilaita, lääkäri tulee antamaan lääkemääräystä, joka vaatii suonensisäisen tipan laittamista ja lääkkeen sekoittamista (lääke on tietty monen lukon takana kaapissa) ja puhelin pärähtää soimaan. Jep. Nollasta sataan parissa sekunnissa. Päivystystyö on vähän kuin huippu-urheiluauto: kiihtyy sekunneissa nollasta päätä huimaaviin nopeuksiin, vaatii tarkkaavaisuutta ja kovaa keskittymistä, on ihailtavaa, eikä salli hätäisiä ratkaisuja - nopeita kylläkin. Tälläisen hektisen työn tekijän siis täytyy olla huippukunnossa (mitä tulee hoksottimiin etenkin), mutta täytyy myös ymmärtää miten paljon työ verottaa voimia ja ymmärtää antaa hoksottimien ja kropan palautua vapaa-aikana. Liian kova treeni, joka verottaa voimia, yhdistettynä rankkaan työhön, ei vie muualle kuin ojanpohjalle. Työn hektisyyttä ei valitettavasti voi säätää, kun taas treenejä voi. Vaikeintahan on se kun harrastaa rakasta ja rankkaa liikuntaa ja tekee työkseen rankkaa työtä. Tasapainon löytäminen on välillä hemmetin vaikeata ja nähtävästi etenkin minulle, kun tähän jamaan olen itseni onnistunut vetämään :D Crossfitiä ei tarvitse poissulkea, vaikka tekeekin tälläistä työtä. Pitää vain oppia säätämään treenejä ja treenimäärää työn hektisyyden mukaan.

Joo-o, tulipa avautuminen. "Tarpeideni" kirjaaminen muille näkyville tuntuu ihan kreisiltä, mutta mitä enemmän vertaan niitä HSP-tyyppien, eli erityisherkkien ihmisten "oireisiin" ja luonteisiin, sitä "normaalimmalta" ne tuntuvat. HSP ei ole mikään virallinen diagnoosi, eikä sitä voi parantaa, mutta se auttaa ymmärtämään itseään ja toivon mukaan myös muita ymmärtämään minua. Mieheni T on kyllä siitä ihme heppu, että hän tuntuu ymmärtäneen tarpeeni ja hyväksyneen ne, vaikken niitä muuten kuin vaatimuksina ole voinut esittää. Ehkä ne eivät olekaan vaatimuksia, vaan tarpeita?

Halaus kaikille ja kivaa tiistaita. Lähden tänään iltapäivällä hierojalle ja koitan saada siitä ensiavun jumeilleni, jotta voin sitten paremmin ennaltaehkäistä niitä uudestaan! :)