torsdag 31 juli 2014

Pian koittaa totuuden hetki ja kyllä, minua jännittää olla potilaana

Ajattelin tulla kertomaan pikaiset moikat ja heipat, mutta huomaan käsieni tärisevän sen verta, ettei Air:lla meinaa pystyä kirjoittamaankaan (ainakaan kun pidän sitä sylissä). Tunnin päästä pomppaan taksiin ja suuntaan Helsinkiin sairaalaan kuulemaan tutkimustuloksia, joiden pitäisi valottaa syytää kehnoon terveydentilaani. Minua jänniittää. TODELLA.

Olen koko pienen ikäni saanut olla terve enkä ole joutunut lääkärissä juoksemaan muuta kuin jäädyttämässä syyliä jalkapohjasta (joskus nappulana), sekä teini-iässä keuhkokuumeiden vuoksi. Sairastamiset on hoidettu kotosalla kotikonstein (kuulemma aika tavallista perheissä, joissa jompikumpi vanhempi työskentelee hoitoalalla ;)), enkä siksi ole tottunut oleskelemaan sairaaloissa potilaana - työni puolesta enemmänkin siellä toisella puolen tiskiä :D Huomaan usein, että lääkärin tai hoitajan kätellessä minua ja esittäytyvän "lääkäri Meikäläseinä" saatan todeta, että "juu moikka, Johanna sairaanhoitaja", ikäänkuin tuodakseni julki, että tiedän asioista ja termeistä jotakin, koska olen alalla. Siskoni totesi minulle hiljattain, että Jossu hei ei sun tarvi olla vahva ja kestää kaikkea vaikka oletkin alalla ja totesin, että olisi taas aika palauttaa se pelkkä "juu moikka Johanna"-tervehdys repertuaariini. En tällä tarkoita, ettenkö olisi ylpeä sairaanhoitajan nimikkeestäni, vaan aikomukseni on se, että saisin asiat selitettyä mahdollisimman selkeästi ja ruohonjuuritasolla rautalangasta vääntämällä. Helposti sitä toteaa potilaalle, että noh, tiedäthän sä nämä asiat ja lasketaan sen varaan, että potilas joko tietää tai ottaa itse selvää asioista, eikä selitetä esim. tutkimustuloksia kunnolla juurta jaksaen. Pitää muistaa, että oli toinen hoitoalalla, juristi tai toimittaja, on hän silti potilas ja blanko-paperi, joka ei lähtökohtaisesti tiedä sairaan- tai terveydenhuollosta kaurapuuro-pirkkoa enemmän.



Käytiin Ronjan kanssa aamusta (ihana koira joka herättää silloin kun kellon pitäisi soida, eli 05:38, eikä tiedä että mami saisi tänään nukkua hieman myöhempään..) kävelemässä normi 30 min tassuttelulenkki ja harjoiteltiin "ei pompi"-käskyä. Ronja on labradorimaisen vilkas ja energinen ja kiihtyessään pomppii tasajalkaa kuin kenguru. Olen googlaillut ja katsellut youtubesta viedoita ja yrittänyt saada vinkkejä siihen, miten estää pentua pomppimasta. Päädyin nyt kokeilemaan sellaista tapaa, että koiraan otetaan katsekontakti, sitä pitää saada koskettaa ja hyväillä ja jos se on pomppimatta, palkitaan. Homma alkaa sillä, että koira tavallaan kiihdytetään sellaiseen fiilikseen, jossa se useimmiten aloittaa pomppimisen ja sitten kun se joko istuu tai seisoo kaikki 4 tassua maassa, vaikka normaalisi saattaisi pompata, tehdään tuo katsekontakti-kosketus-palkka-combo. Häpeän tiedostaa ja myöntää, etten viime aikoina todennäköisesti ole panostanut pennun koulutukseen tarpeeksi, enkä näin ollen voi myöskään olettaa, että Ronja osaisi käyttäytyä kuin mallikirjan mukainen tapaus. Ehhei. Nyt pitää katsoa itseään peiliin ja työstää massaa niin kauan kun se vielä suht. helppoa on. Ronjaa on onneksi helpoo motivoida namein vaikka seisomaan päällään, mutta kovapäisyyden/suuren egonsa vuoksi hän vaatii todella tomeraa komennusta ja selontekoa siihen, kuka se pomo oikein on. T totesi tuossa eilen, että on hassua että Ronja tottelee häntä hyvin heidän ollessaan kaksisteen, mutta pentu vähät välittää T:n käskyistä jos minä olen kotona ja tottelee vain ja ainoastaan minua. Osaako joku selittää tätä?

Hihii, nyt pentu tulee tarjoamaan Flamencoa (rikkijärsittyä pinkkiä flamingoa jonka toimme tuliaisiksi Vaasasta) ja kutsuu leikkiin. Lähden hetkeksi leikkimään pennun ja Flamencon kanssa, ennenkun on aika laittautua tuomiopäivää varten.. Puh. Jänskättää.



Mukavaa ja aurinkoista torstaita siitä huolimatta! :)

måndag 28 juli 2014

Liikkunnasta ja pingviinileikkejä keskellä kesää

Näin kesäaikaan tulee liikuttua talviaikaan verrattuna ulkoliikuntaa huomattavasti enemmän ja voin myöntää laiminlyöväni lihaskuntoa ylläpitävää jumppaa lähes täysin - en kerta kaikkiaan löydä motivaatiota hillua sekuntiakaakaan sisätiloissa vietettyäni töissä 8,5h ilmastoidussa terveyskeskuksessa. Brrrrr ja uskokaa tai älkää, mutta hypotermia - eli alilämpö - on välillä lähellä kun kaltaiseni vilukissa istuu pitkään paikoillaan!

Liikuntamääräni eivät vuodenajasta riippumatta juuri muutu, vaan harrastan sitä säännöllisesti ja mielelläni, mutta nykyään täysin eri motiivein kuin aiemmin; nykypäivään liikun voidakseni hyvin ja ylläpitääkseni terveyttä, kun taas aiemmin väänsin kroppaa uuteen uskoon niska limassa, verisuoni otsassa pullottaen. Lajit ovat tosin myös vaihtuneet lähes täysin ja siinä missä aiemmin kävin salilla jopa 4 kertaa viikossa ja lenkkeilin juosten/kävellen 3 kertaa, käyn nyt juoksemassa arviolta 2-3 kertaa viikossa, sekä sauvakävelemässä ja "muuten vaan"-kävelemässä loppupäivinä. Aivan, luit oikein: päivääkään en pysy paikoillani. Nyt olen lisäksi löytänyt uudestaan pyöräilyn ja käynyt pari kertaa heittämässä "pienen" 20 km pyörälenkin iltasella (heittomerkit siksi, että oikeasti pyöräilen vain pakon edessä ja tuollainen matka on minulle jo saavutus. Pyöräily nyt vain on tylsää minun makuuni..) vaihtelun vuoksi. Kävelylenkin päätteeksi teen arviolta 2 kertaa viikossa keppiliikkeitä Fustra-mallin mukaan ja muljauttelen lapoja (Jania lainaten), mutta huomattavasti vähemmän kuin suunnitellusti ja se jos jokin harmittaa; en vain saa itseäni niskasta kiinni! Kuka potkisi minua persuksiin tämän suhteen? Noiden liikuntojen lisäksi käyn Ronjan kanssa tasuttelemassa 2-3 kertaa päivässä, jolloin kävelemme pennun tahtiin (joka kävelee ihmeen nopsasti noilla pikkukintuillaan!) n 30 min kerrallaan. Aamulenkki on - ihme kyllä - muuttunut liki pisimmäksi lenkiksi, töiden jälkeen käydään n 15 min ulkona ennen ruokailua ja leikitään sitten sen jälkeen illan aikana ja käydään ennen nukkumaan menoa vielä heittelemässä palloa tai pikkukävelyllä. Ronja jaksaa noilla liikuntamäärillä silti temmeltää villisti, muttei väsähdä kesken lenkin eikä vaikuta kärsivän vaan ennemminkin nauttii päästessään yhdessä ulos touhuilemaan ja painelee pikku-agentin tavoin kirsu tiiviisti maassa kuin mikäkin verikoira :D Ylirasitusta en näin ollen ole pelännyt, vaikka siitä kovasti pentujen omistajia varoitellaan.

Mutta tosiaan, jätettyäni lihasjumpat vähemmälle ja lisättyäni aerobista liikuntaa huomaan energiankulutukseni lisääntyneen - nälkä kun tuntuu kurnivan vatsanpohjassa KOKOAJAN kroonisena :D Lihasmassaahan minä nimenomaan kapeaan varteeni kaipaisin, jotten kukkakepiltä näyttäisi, mutta olen päättänyt etten nyt stressaa asiasta turhaan vaan nautin nyt ulkoilusta kun kelitkin ovat tälläiset ja siirryn sitten syksymmällä sisätiloihin kun tuuli ulisee nurkissa, vettä tulee vaakasuorassa asennossa eikä ulkoilu enää inspaa. Ellei jollain sitten ole hyvää vinkkiä, miten saiisn motivoitua itseni tekemään lihasjumppaa kotona näin kesälläkin? Tokihan käsipainot ja Fustra-kepin voisi kantaa uloskin.. Hmm. Ideoita?

Mitäs teidän liikunnat - muuttuvatko ne vuodenajan mukaan?

Ronja in action ja keppi saa kyytiä! ;)



söndag 27 juli 2014

Teippejä, uutta mantraa ja kuulumisia kotihiireltä

Huomenta kaikille aamuvirkuille ja aurinkoiset terveiset terassilta, jossa istun jo nyt pelkkiin bikineihin sonnustautuneena ja edistän nahkani päivettynyttä lookia. Eilinen lauantaipäivä tuli vietettyä mitä aurinkoisimmassa kelissä T:n isoäidin kodissa meren äärellä enkä voi muuta kuin hihkua ja hymyillä jo pelkästä ajatuksesta, miten hyvältä mereen pomppaaminen, hiekan tuntu paljaiden varpaiden alla sekä salaa pussailu kylki kyljessä tuntuikaan. Saimme kutsun liittyä sukulaisten seuraan tänäänkin, mutta taidamme pysytellä kotosalla ja nautiskella auringosta omalta terassilta käsin. Välillä on vaan kiva olla kotona.

Sain selkääni kinesioteipitkin ja tunsin itseni pro:ksi :D Lopputulos on se, että nyt teipit poistettuani huomaan niiden vedetty kroppaani parempaan asentoon ja että se nyt on aivan jumissa uuden asennon opittuaan

Torstaina kävin heti aamusta fysioterapeutilla, joka arviolta 45 minuutin verran teki n.s. faskiamanipulaatiota, eli hieroi auki sidekudoskalvojani jalkapohjasta reiden kautta pakaralihaksen yläosaan, lapoihin ja korvien takaosaan asti. Tämän jälkeen pomppasin pystyyn ja aloimme tekemään tekniikkaharjoituksia, jossa tällä kertaa oli apuvälineenä kaksi lyijykynää sekä jumppapallo, jota pidin selän ja seinän välissä, lapoja puolelta toiselle liikuttaen. Tässä oli ajatuksena, että oppisin kääntämään (tekemään rotaatiota) yläkroppaa liikkeen aikana, lantiota lainkaan liikuttamatta. Lopuksi siirryimme vielä käytävälle, jossa tassuttelin fyssarin tahdissa 1-2-1-2 edestakaisin, koittaen noudattaa tuota samaa pallolla tekemääni liikettä, eli koskettamaan kuvittelemaani jumppapalloa vuoronperään molemmilla lavoilla heiluttamatta pyllyä. On huvittavaa, miten joudun opettelemaan jo n vuotiaana opettelemani taidon uudestaan, eli kävelyn. Fysioterapiassa päätavoitteeni on oppia hahmottamaan kehoni uudelleen, eli tunnistamaan missä mikäkin kehonosa on ja miltä sen kuuluu esim. liikkeessä tuntua. Tähän pyrimme m.m. rentoutusharjoituksin, sekä juuri edellä kuvailemani palloharjoitteen avulla. Lihaskuntoa tämä ei missään nimessä ole tukemassa ja tse asiassa fyssarini kielsi lihaskuntojumpat minulta tyystin nyt, kunnes saamme sidekudoskalvojen jumeja auki. "Et voi rakentaa muuria, ellei laastisi ole oikeanlaista koostumukseltaan - muuten muurisi ei ole kovin pitkäaikainen tai kestävä. Näin ollen ratkaistiin onglemani jota puin pari postausta sitten, eli kuinka hemmetissä motivoida itseäni tekemään lihaskuntoharjoitteita kotosalla; nyt ne kiellettiin minulta täysin, jotta en pilaisi fyssarin tekemään + hänen oppiensa mukaan itse tekemiäni tuloksia. Kysyin varovaisesti, miten juoksun ja kävelyn laita on - saanhan harrastaa niitä? Kuulemma saan, mutta vain fiiliksen mukaan ja silloin kun siltä tuntuu ja niin kauan, kun ne hyvältä tuntuvat. Koska suuri syypää jumiini on stressi, jota kehoni joutui kestämään pitkään, en nyt saa altistua sille (tieten tahtoen) yhtään. Okei, stressiähän jokainen ihminen varmasti kokee päivittäin jossakin määrin, mutta tietoisesti aiheutettua stressiä en saa harrastaa lainkaan. Mietin pitkään kuinka tunnistan koska kehoni pumppautuu täyteen kortisolia (stressihormonia) ja koska se vain erittää endorfiiniä, urheilusta nauttien. Päädyin lopulta lopputulokseen, että niin kauan kun päänuppi nauttii eikä pumppu tunnu hakkaavan rinnasta läpi,  on harrastamani liikunta OK.

Fyssari neuvoi minua muistuttamaan itseäni ja tavallaan ajattelemaan juuri sitä kehonosaa ja keskittymään siihen, jota yritän "vääntää uuteen uskoon", eli jota aiemmin olen käyttänyt virheellisesti ja väärässä asennossa ja joka on johtanut tähän totaali-jumitilaani. Perjantai-iltana juoksulenkille läksiessäni yritin noudattaa hänen oppejaan ja hymyilyn hölmösti itsekseni kun tajusin, että hoin tiettyä mantraa mielessäni (en onneksi sentään ääneen, mutta tokko tuo olisi haitannutkaan koska ristinsielua en koko matkan aikana pururadalla kohdannut; kaikki tuntuivat grillailevan kotipihoillaan tai lojuvan riippukenuissaan - kuka hölmö nyt viettäisi perjantai-iltaansa pururadalla hikoillen? Minä) ja se kuului näin: kantapää, varpaat, häntä, lavat ja nuttura. Välillä unohdin lavat, mutta hoin kokoajan siinä askeltaessani "kantapää, varpaat, häntä, nuttura, kantapää, varpaat.." ja huomasin ilokseni, miten ryhtini muuttui ryhdikkäämmäksi, eivätkä polvet enää hanganneet yhteen. Ongelma, jonka jo Fustrassa Janin kanssa olimme rekisteröineet on se, että hankaan polviani yhteen juostessa, kiitos vinon lantion. Fustrassa yritimme vahvistaa lihaksia jotka vetäisivät lantiota suoremmaksi, kun taas fysioterapiassa yritän nyt rentouttaa faskiat niin rentoutusharjoituksien kuin hieronnan ja pilatesrullalla rullailunkin avulla, sekä tietty nyt tuon uuden kävelytyylin avulla. Lenkki sujui mukavasti kuumuudesta huolimatta ja totesin, etten aio lopettaa juoksemista aiemmin suunnittelemaani paikkaani vaan vasta, kun se ei enää tuntuisi hyvältä. Lopputuloksena oli 10 km hölköttelyä, tomaattiakin punaisempi naama ja onnelliset kasvot. En toki koko tuota 10km matkaa pystynyt ylläpitämään sitä parasta mahdollista ryhtiä, mutta suurimman osan kylläkin ja olin tyytyväinen suoritukseeni. Toki mietin ja kyseenalaistin, miksi juosta kesähelteellä ja hikoilla itsensä väännetyksi tiskirätiksi kun voisi maata kotona sohvallakin, mutta koska juoksu tuntui jo ajatuksenakin hyvältä, päädyin lopputulokseen, että se oli minulle juuri sopiva valinta. Koin, että mieli ja kroppa kohtasivat - ja se on juuri sitä, mitä minun pitää nyt ja tulevaisuudessakin muistaa noudattaa.



Lopuksi pari kuvaa eiliseltä, jotka T nappasi minun nauttiessani auringosta merenrannassa. Kyllä mamin sydäntä lämmitti kun Ronja tuli pylly pyörien T:n kanssa minua katsomaan ja oli kuin ei olisi minua moneen päivään nähnyt (vaikka olimme olleet erossa öh, ehkä tunnin?) ja pentu änkesi syliini istumaan ja nuoli (hikiset) kasvot kuin viimeistä päivää. Katsellessani kuvia eilen illalla, minut valtasi tosin paha mieli: kroppani on riutuneen, kuivuneen näköinen, eikä terveen näköisestä "strong is the new skinny"-lookistani ole hönkäsen pöläystäkään jäljellä. Loppupeleissä en tiedä, näytinkö alunperinkään siltä, jolta toivoin ja uskottelin itseni näyttävän, vai katseliko minua peilistä vain se toivomani ja kuvittelemani keho, joka halusin olla. Voihan olla, että kuvittelin itselleni kauniin, pyöreät lihakset, vaikka todellisuus oli kuiva ja kurttuinen. En tiedä, kertokaa te? Toki ulkomuotoni on muuttunut luisevammaksi jo siksi, että olen lopettanut salilla käynnin ja lihasten pumppaamisen täysin ja vaikkeivät ne väärin rakentamani lihakset ehkä niin suuret olleetkaan, kuin mitä kuvittelin, toivat ne varmasti edes jotakin pyöreyttä kroppaani. Näitä kuvia katsellessani minua harmittaa aivan vietävästi ja kysyn itseltäni, onko tämän piirun päälle 50 kg unelmapainoni saavuttaminen todella ollut sen väärtiä? Sen väärtiä, ettei kehoni toimi normaalisti ja että pidän riutunutta ulkomuotoani vastenmielisen näköisenä, sen sijaan, että voisin tyytyväisenä todeta, että olen tyytyväinen peiliin katsoessani. Toki kehonkuvani on vajaa ja vääränlainen - sen tiedän - ja että pidän lihakskasta, kapeaa kroppaa pyöreätä ja pulleaa kauniimpana, mutta uskon, että jotakin kehitystä pääni sisälllä on tapahtunut, koska en kertakaikkiaan TAHDO näyttää näin sairaalta enää: tahdon olla normaalin, hieman pyöreämmän näköinen. Tahdon kropan, jota voin kantaa ylpeänä ja joka viestii ulkopuolisille, että pidän siitä ja itsestäni huolta ja että arvostan kroppaani, temppeliäni. Tässä ulkomuodossa olen lähinnä säälittävän ja laiminlyödyn näköinen, enkä sitä enää tahdo olla. Täytyy opetella sisäistämään se fakta, että on OK jos vaaka näyttää 55kg, mikäli se tuo mukanaan kauniin, terveen näköisen kehon ja ettei numeroilla loppupeleissä ole väliä - kunhan peilikuva miellyttää omaa silmää.

Tälläisiä ajatuksia kropasta tällä kertaa. Nyt on parasta käydä hakemassa juotavaa sisältä - aurinko kun on jo läkähdyttävän kuuma! Rentouttavaa sunnuntaita kaikille! :)

onsdag 23 juli 2014

Koska elämiä on vain yksi, kannattaa välillä miettiä kahdesti, välillä vain antaa palaa

Aurinko paistaa (ainakin välillä) ulkona, kärpäset surruttavat ympärillä ja kutittavat ihoa, koira jahtaa vuoroin Flamingoa ja vuoroin Fisua ympäri pihaa ja ikkunasta kuuluu lasten naurua ja moottoripyöräilijöiden iloista päristelyä. Kaikkialla on iloa ja elinvoimaa - paitsi täällä. Täällä on suru puserossa.

Fiilis iski äsken jutellessani T:n kanssa tulevaisuudesta ja ylipäätään tulevasta. Olen täällä blogissa kertonut avoimesti siitä, ettei kroppani ole kunnossa viime vuoden stressihässäkän jäljiltä ja että minua on tutkittu tarkoin eri erikoisaloilla, pääsemättä mihinkään lopputuloksiin. Noh, nyt ollaan vihdoin joitakin löydöksiä tehty ja alkuun iloitsin niistä suuresti: jes! Vihdoinkin selitys vioilleni ja puutoksilleni on löytynyt ja vihdoin voin saada niihin apua ja sen myötä pikkuhiljaa oman, entisen elämäni ja energiani takaisin. Vihdoin saan pian paksut, vahvat hiukseni takaisin. Vihdoin voin riekkua yö pikkutunneille ja nousta edes YHDEN huonosti nukutun yön jälkeen ja paahtaa normaalin ihmisen tavoin töissä. Vihdoin voin lähteä extempore shoppailemaan tai kävelemään kaupungille, kantamatta vesipulloa ja eväitä laukussani äkillistä verenlaskua peläten tai pelkäämättä mahdollista heikotuskohtausta tai huimausta ja sen myötä pökräämistä. Ensi alkuun koin siis suurta helpotusta jo vaikka varsinaiset viat oli tehty, mutta ratkaisuja ei oltu mietitty - kuvittelin vain, että ongelmat kaikkoavat samantien kun ne ensin on löydetty. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut tajuamaan, etteivät asiat välttämättä ole näin mustavalkoisia eikä tässä kohtaa valitettavasti voi muuta kuin odottaa ja antaa ajan kulua ja ylläpitää toivoa. Olen perusluonteeltani kärsimätön (koittakaas vaan joskus jonottaa minun kanssani niin tiedätte mistä puhun..) ja (myönnetään) tottunut saamaan tahtoni läpi, enkä tämän kaltaisissa tapauksissa tiedä miten toimia. Tekisin mitä vain jotta saisin ainakin varmuuden siitä, että odottaminen todella tuottaa tulosta ja että pääsen takaisin entisille raiteilleni. Valitettavasti sitä ei voi kukaan käsi sydämellään luvata, koska päävastuullinen ja se, joka loppupeleissä päättää kohtalostani on oma kroppani. Toki lääkärit voivat määrätä tutkimuksia, lääkkeitä, injektioita ja hoitoja, mutta se miten kroppani ottaa ne vastaan ja miten se reagoi niihin on kohtalon - eikä kenenkään muun - käsissä. Ja se jos jokin pelottaa minua. Aivan suunnattomasti.

Olen koko tähänastisen elämäni saanut viettää todella huoletonta ja helppoa elämää ja pitänyt monia asioita itsestään selvinä - ja nyt yhtäkkiä tipahdan kuin tyhjän päälle ja lasken aiemmin niin itsestään selvän ja suunnitellun tulevaisuuteni kohtalon käsiin enkä voi muuta kuin odottaa ja toivoa.

Tällä hetkellä en voi muuta kuin harmitella sitä, mitä olen itselleni tehnyt - kuinka suurta hallaa olen tyhmillä päätöksilläni aiheuttanut ja toivoa, ettei tämänlaista kohtaloa osuisi kellekään muulle liki 25-vuotiaalle naisen alulle. Pitäkää huolta itsestänne, kuunnelkaa kroppaa ja sen viestejä, sekä intuitiota ja heittäkää romukoppaan kaikki maailman ohjeet ja ideat, joita ette halua tai pysty noudattamaan; loppupeleissä ihmisen sisin kyllä tietää, koska kannattaa painaa kaasu- ja koska jarrupoljinta. Uskokaa minua - minä sen tiedän.

Vasta kuvia katsellessa sen tajuaa, kuinka luiseva kroppani on. Minun makuuni. Kallis hinta sen saavuttamisellekin tuli - terveys nimittäin.

måndag 21 juli 2014

New in: uutuuksia meikkipussiin, check!

Jos jotain haluaa saada aikaan, ei usein auta muu kuin pistää töpinäksi - eikö? Viimeisimmässä postauksessa kerroin selailleeni blogeja uuden meikkivoiteen, sekä huulipunan löytämisen toivossa ja eilen räväytinkin sitten ja läksin miehen kanssa meikkiostoksille. T nyt tosin katosi heti alkumetreillä muille osastoille seilailemaan kun itse sukelsin kosmetiikkaosaston syövereihin värittämään kämmenselkääni eri huulipunasävyjä ja tunsin itseni värityskirjan löytäneeltä pikkulapselta. Lapsi on terve niin kauan kun se leikkii, eikö? ;) Pitäisikin muuten hommata puuvärit ja samanlainen värityskirja, kuin minulla lapsena oli. Muistatteko kuinka kivaa värittäminen oli? Itse ainakin rakastin Leijonakuningas-leffan hahmojen, sekä My Little Ponien värittämistä ja saatoin viettää monet illat Smurffeja kuunnellen, puuvärit tai liidut ja kirja seuranani.

Nojoo, poikkesinpas taas aiheesta. Anyhow, mitäs sieltä kosmetiikkaosastolta mukaani eksyikään? Hakusessa minulla oli ihon sävyä tasoittava, eli kevyt ja kuulaan ihon luova meikkivoide, sekä heleyttävä puuteri/muu vastaava sekä arkimeikkiin sopiva huulimeikkituote. Ostin n viikko sitten hetken mielijohteesta Lumenen huulikiillon Wild Rose Pearl Lip Gloss sävyssä 23 Nuppu, mutta totesin pian, että päiväni huulikilltojen ystävänä taitavat olla luetut: yläasteella käytin liki päivittäin pahimpaan teiniaikaan t-o-d-e-l-l-a kiiltävää, vaaleata huulikiiltoa, joka kuorrutti huulet lähinnä marsipaanileivoksen näköisiksi ja teki ne t-o-d-e-l-l-a tahmaisiksi. Toki kiilto on nätin näköinen huulilla (mikäli sitä ei kerrosta juuri leivosmaiseksi), mutta turhaudun ja ärsyynnyn heti jos yksikin hius tarttuu huuliin kiinni, enkä minä ainakaan osaa siltä välttyä jos huulilla on kiiltoa. Siirrän siis huulikiillon käytön suosiolla niille päiville, jolloin tukka pysyy ponnarilla, eikä tahmaus-riskiä ole.



Monien kehujen perusteella kotiutin Lumenen osastolta uutuustuotteen, Touch of Radiance Seerumimeikkivoiteen, jonka luvataan m.m. heleyttävän, peittävän kevyesti, sekä peittävän pieniä ikääntymisen merkkejä. Tuota viimeiseksi mainittua en nyt ihan vielä tarvitse, mutta koska kyseessä oli tuote, joka kertoman perusteella kuulosti ihan tutulta ja turvalliselta Lumenen CC-voiteelta ja josta löysin juuri oikean sävyn päivettyneelle nassulleni, nappasin sen koriini. Parin käyttökerran jälkeen voin jo todeta, että TYKKÄÄN: voide on sopivan ohut, mutta peittää silti pienen punoituksen jota minulla on lähinnä nenänpielissä ja heleyttää kasvoja kauniisti. Voidetta oli helppo levittää (sormin) ohuen koostumuksen takia, eikä se tunnu kasvoilla tönköltä maskilta (sellaisia meikkivoiteita välttelen kesäisin kuin ruttoa, jolloin olon haluaa tehdä mahdollisimman freesiksi). Itse en ole tottunut käyttämään puuteria, mutta ehkäpä ohut kerros kivipuuteria tai kasvopaperin käyttö iltapäivällä voisi olla paikallaan mikäli toivoo kiillotonta lopputulosta tai omaa herkästi rasvoittuvan ihon.

Heleyttä lisäämään hankin Arctic Sun Hohdeaurinkopuuterin, joka on jo rasiassaan niin kaunis, että sen voisi ostaa pelkästään kaappia kaunistamaan :D Puuteria sudin tänään BareMineralsin isolla sudilla poskipäille, sekä otsaan ja dekolteelle ja epäilin kovin, ettei tuote ollutkaan niin heleyttävä ja "hohtava" kuin olin kuvitellut. Luonnonvalossa tulos olikin sitten toisenlainen kuin kylppärissä - ja paljon parempi! Aurinkopuuteria tulee usein laitettua liikaa, eikä lopputulos ole muuta kuin halvan ja tunkkaisen näköinen. Tällä hohdepuuterilla tuskin saa - ainakaan helposti - tunkkaisuutta aikaan, ellei nyt sitten puuterivipalla tai sienellä sitä lähde levittämään. Näin ollen uskallan väittää hohdeaurinkopuuteria helppokäyttöiseksi, kun kaltaiseni rähmäkäpälä-aloittelija-meikkaajakin tuntui sen avulla onnistuvan :)

Tuo hohdepuuteri hurmasi minut jo ulkonäöllään, eikä sen käyttöominaisuudet yhtään huononna sen mainetta! :)
Viimeisenä, muttei vähäisimpänä huulipuna, joksi valikoitui Lumene Wild Rose sävyssä 9 Apricot Nude. Olen jo aiemmin käyttänyt Lumenen huulipunia ja todennut ne hyviksi hinta-laatu-suhteeltaan. Tykkään suht. luonnollisesta lopputuloksesta ja olen kokemuksen ja kantapään kautta oppinut, ettei minun huulilleni sovi niin monella hyvältä näyttävät tyypilliset nude-punat; minut ne saavat näyttämään entistä aneemisemmalta! Arvoin pitkään sävyjen välillä, mutta päädyin lopulta tuohon nro 9, joka on makuuni sopivan "näkymätön" ja neutraali, mutta erottuu silti hieman ja antaa sävyä. Koostumukseltaan puna on kevyt, ei ehkä se kaikkein runsas-pigmenttisin, helppo levittää (myös ilman peiliä) eikä tahmaa. Sopii aloittelijalle siis ;)

Kauppareissulle valikoitui vuosia sitten Nellyltä hankittu roiskeläppämekko :)
 Onko teillä kokemuksia noista samoista tuotteista? Innostutteko kokeilemaan meikkejä (tai miksette muitakin juttuja) muiden suosituksista ja onko jotain jymy-ylläreitä, vaihtoehtoisesti pohjanoteerauksia sen kautta sattunut kohdalle? :)

lördag 19 juli 2014

Aurinkoista lauantaita: yliannostus labradoria, aurinkoa ja ruokaa

Hellurei ja aurinkoista lauantai-iltaa! Täällä herättiin sekavin tuntein jo viiden-kuuden pintaan uljaan ylienergisen ADHD-mustan hyppiessä sänkyä kohti, eikä sen koommin rauhallista hetkeä ole juuri ollut.

On tuo Ronja-pentu kyllä aikamoinen jukuri. Välillä se ärsyttää niin, että tekisi mieli lähettää se Express-pakettina Timbuktuun, kun se toisinaan taas katsoo päin suurin pyörein silmin, eikä muuta voisi kuvitellakaan kuin napata pentu syliin ja rutistaa oikein kovaa. Pennun myötä ollaan jouduttu tajuamaan, ettei lauantaiaamuisin enää nukuta pitkään, sillä hän herättää arkiaamuihin tottuneena viimeistään 06:15 ja ihmettelee miksi hemmetissä mamma vielä makaa. Kerroinkin jo aiemmin, että univelka painaa niin minua kuin T:täkin, mutta tsemppaamme toisiamme toteamalla, että Ronja toivon mukaan oppii nukkumaan pidempään kunhan vähän kasvaa ja varttuu. Numeroina Ronja on tällä hetkellä hieman yli 4 kuukautta vanha ja painaa 12,6 kg - iso tyttö siis jo! Meille tullessaan kun ikää oli sen 7 viikkoa ja painoa 3,5 kg (muistaakseni).


Mamman riiviö ;)

"ota nyt meistä kuva kun se vielä mahtuu syliin - en mä tätä kohta enää jaksa nostaa!" :'D

Totesimme T:n kanssa pentua ens-alkuun manattuamme, että on täysin oma syymme, että hän oli niin perhanan energinen aamulla; eilen illalla Ronja oli niin väsyneen oloinen, että jätettiin iltalenkki väliin ja annettiin hänen vain torkkua ja käydä omalla pihalla pissillä. Latailtuaan pattereitaan koko illan ja yön, ei pentua oikeastaan voinut toruakaan kun se sinkoili pitkin poikin kämppää, haukkui ja kutsui leikkiin minkä kerkisi. Huonoin tapa, joka Ronjalla tällä hetkellä on, on näykkiminen jota hän harrastaa silloin kun meno alkaa käymään liian villiksi tai hän turhautuu tai ei saa purettua energiaansa. Alkuun yritämme aina kieltää napakalla "Ei!"-käskyllä ja toisinaan se menee jakeluun ja pentu lopettaa. Useimmiten kaikenlainen nenälle läpsäisy tai vinkaisu vain kiihdyttää jo valmiiksi energistä pentua sen verran, että tehokkain keino rauhoittamiseen ja tilanteen purkuun on viedä pentu hetkeksi jäähylle. Labradorit tunnetusti ovat todella vilkkaita, enkä usko että Ronja on poikkeus tällä käytöksellään, mutta olisi toki kiva kuulla muiden labbispentujen omistajien kokemuksia, mitä tulee näykkimiseen ja sen eliminointiin? Anyhow, eihän siinä auttanut muu kuin nousta ja lähteä aamukävelylle, jonka reitin valitsin tahallani niin, että se oli pennulle täysin uusi. Näin pentu sai a) kuluttaa energiaa kävelemällä ja b) kuluttaa energiaa nuuhkimalla uusia hajuja. Puolen tunnin tassuttelun jälkeen palasimme toinen rallivauhtia vedellen, toinen hiljaa perässä hiihtäen (arvatkaa vaan kumpi oli kumpi ;)) kotiin ja katoimme T:n kanssa aamiaisen terassille ja nautiskelimme annoksiamme auringosta, lehdestä ja hiljaisuudesta nauttien. Siinä vietimmekin koko aamupäivän kunnes aurinko meni pilveen ja minä lähdin sauvakävelemään ja T heittämään frisbeegolfia. Menimme samaa matkaa radalle asti ja manasimme sitä, miten muistutamme yhä enenemissä määrin eläkeläispariskuntaa kun heräämme näin aikaisin viikonloppuisinkin, eikä mitään erikoista ohjelmaa ole tiedossa. Ollaanko vähän tylsiä kenties? Päätimme, että illalla mentäisiin jonnekin käymään ihan vain siksi, ettei nysvättäisi koko päivää kotosalla. Vaan saas nyt nähdä, kun T lähti äsken uusintakierrokselle radalla veljensä kanssa ja minä jäin röhnöttämään sängylle :D

Iltapäivällä aurinko tuli vihdoin esiin pilviharson takaa ja makoilimme koko iltapäivän pihalla päivää paistatellen, suhteestamme jutellen (univelka tunnetusti verottaa voimia, enkä voi kieltää, etteikö se heijastuisi myös suhteeseemme..) sekä syöden. Mikä siinä onkin, että kun kaappi on pullollaan hyvää ruokaa, tulee ikäänkuin kokoajan keksittyä jokin syy, että saisi mennä nappaamaan sieltä jotakin? :D

Parhautta päivälliseksi: täytettyjä kanapihvejä, salaattia, keitettyä kukkakaalia ja ohrasuurimoita + turkkijugusta tehty valkosipulikastike
Olen tässä maannut sängyllä läppäri edessäni ja tutkiskellut blogien kautta eri huuli- ja kasvomeikkituotteita, sekä katsonut kampausviedoita youtubesta. Järkytyin eräänä aamuna kun huomasin töissä peiliin katsoessani, että naamani oli huomattavasti vaaleamman värinen kuin dekolteeni - kiitos Lumene CC Dark-sävyn (jonka nyt luulisi riittävän suomalaiselle ruskettuneelle hipiälle!), jota olin tapani mukaan levittänyt koko kasvoille. Hakusessa on siis nyt kevyt, BB/CC/meikkivoide joka olisi ohut ja kuultava, mutta tasoittaisi ihon värin (omani kun tapaa punoittaa couperosamaisesti), sekä jokin kiva huulimeikkikynä tai -voide. Ostin viikko sitten huulikiillon, mutta se tuntuu jotenkin tottumattomalle turhan tahmaiselta huulilla - ainakin silloin, kun hiukset liimaantuvat siihen kiinni! Olen tähänkin asti luottanut suomalaiseen osaamiseen ja blogien arvioiden perusteella taidan jälleen suunnata Lumenen hyllylle, josta ajattelin tsekata Seerumimeikkivoiteen, Raspberry-huulikynät, sekä pari punaa ja aurinko-/hohtopuuterin. Näin kesällä tykkään meikata kevyesti ja korostaa luonnollista päivetystä, kun taas talvella tekee mieli peittää kasvot pumpulimaiseen, peittävään meikkiin - aivan kuten kropankin peittelee talvella paksujen kerrosten alle, kun taas kesällä nahkaa tulee esiteltyä senkin edestä! :'D


Mitäs teidän lauantaihin? Löytyykö kokemusta ylienergisistä labbiksista tai noista yllämainituista meikeistä? :)

fredag 18 juli 2014

Päivän asua ja päivän patti: saako toisen lörtsäshortseja sanoa rumiksi?

Tiedättekö sen fiiliksen kun on oikein tyytyväinen johonkin tekemäänsä? Kun tekee mieli vain hehkuttaa sitä miten hemmetin hyvä sitä onkaan? Töissä olen jo parin vuoden ajan kantanut ylpeänä vaaleanpunaista pinssiä, jossa lukee "Hyvä minä". Asusteeni on herättänyt monen kohdalla hilpeyttä ja olen todennut ihmetteleville/hymyileville, että pakkohan sitä on välillä kehua itseään kun niin harva muu sitä tekee ;)

Alkuviikon asua
shortsit ja kengät H&M toppi JC takki Zara aurinkolasit Rayban
Kehuista tulikin mieleeni täydellinen vastakohta, eli kritisointi ja koska ja missä sitä sopii harrastaa. Kirjoitin tässä jokin aikaa sitten siitä, miten pitäisi menetellä jos partnerin ulkomuoto alkaa paisumaan esim. alkutaipaleeseen verraten silminnähden, eikä n.s. paino-takuuta (eli joku rajapyykki, minkä jälkeen ei ole enää takuuta yhteistyön jatkumisesta)  ole asetettu. Vaikka partnerin naama olisi liki saman näköinen ja luonne pysyisi ennallaan, voi reippaasti muuttunut ulkomuoto tuntua vieraalta - jopa vastenmieliseltä - eikä siinä kohtaa ole aivan helppoa tietää mitä tekisi; yrittää hyväksyä se, että partnerin kroppa nyt vaan on muuttunut ja tyytyä muistelemaan murun aiempaa kroppaa ja fiilistelemään sitä mielikuvin vai ilmoittaa joko ääneen tai non-verbaalisesti tehdä selväksi, ettei muuttunut olemus enää kiinnosta. Tuntuisi kylmältä ja julmalta jättää toinen tämän lihomisen tähden, mutta eikö se tietyissä määrin ole oikeudenmukaisempaa, kuin että puree hampaita yhteen ja yrittää ylläpitää kiinnostusta ja intohimoa tätä kohtaan, vaikkei niitä oikeasti enää tunne? Valehteluahan se olisi - minun mielestäni. Samahan voisi periaatteessa päteä myös jos toinen käy leikkauttamassa tukkansa täysin uuteen uskoon, mutta se tuntuisi mielestäni jotenkin radikaalimmalta; jättää nyt partneri huonon kuontalon takia :'D Tuon paisumisen suhteen voisi ehkä ajatella samoin kuin hiusten: paino ja hiusten pituus vaihtelee ja ihminen voi itse vaikuttaa molempiin. Mutta mitä jos muuttuja ITSE on tyytyväinen ulkomuotoonsa - oli kyseessä sitten hiukset tai masunympärys - sopiiko siitä vihjaista hienovaraisesti (ja miten?) tai kritisoida suureen ääneen ja ilmoittaa, ettei toinen enää himoita muuttuneen ulkonäön vuoksi?


Ajatus tästä lähti liikkeelle eilen illalla, jolloin tokaisin hetken mielijohteesta T:lle, että hänen kotilökäpöksy-shortsinsa ovat mielestäni rumat. Jatkoin lausetta saman tien, että tiedän, että tuskin minunkaan garderoobini kokonaan häntä miellyttää, joten samalla tavalla hänkin on mielestäni oikeutettu kritisoimaan minun vaatteitani. Kukaan - et sinä, eikä partneri - ole täydellinen toisen silmissä ja toisen virheet joko hyväksytään tai sitten ei ja sen mukaan yhteistä elämää joko vietetään tai sitten ei. Tarkensin vielä, että mielestäni on ok pitää sellaisia runttarönttöpöksyjä kotosalla, mutta että ne mielestäni eivät välttämättä ole se paras valinta ihmisten ilmoilla kulkemiseen.
Heti tuon kritiikkisammakon suusta päästettyäni aloin kuitenkin miettimään asiaa ja pohdiskelimme sitä yhdessä iltapalaa syödessämme. Päädyimme siihen lopputulokseen, että on jopa suotavaa sanoa toiselle jos jokin asia ärsyttää, mutta emme osanneet päättää missä raja kulkee: mitä saa ja pitää sanoa ja koska on parempi vain olla hiljaa ja hyväksyä fakta - tässä yhteydessä se, että partneri kulkee kulahtaneet pöksyt jalassa koska tykkää niistä ja toinen saa joko kulkea vieressä ja hävetä hyväksyä tai kulkea toisella puolella katua ja olla kuin ei tuntisi toista lainkaan.

Mitä mieltä olet? Mistä asiasta olet huomauttant partnerillesi ja mistä olisi tehnyt MIELI huomauttaa, mutta päätit jättää mölyt mahaasi?

Pari sanaa kiitollisuudesta

Huomenta ja aurinkoista perjantaiaamua kaikille! Kello on hieman yli 8 ja istun jo shortseihin ja bikiniyläosaan sonnustautuneena terassilla, Ronja jaloissani, ja paistattelen aamuauringossa. Otsikosta huolimatta on pakko kertoa, ettei oloni ollut kovin kiitollinen Ronjan pomppiessa vuoroin minun ja vuoroin T:n puolella sänkyä aamulla klo 5 lähtien. "Mamma mulla on asiaa" luki pennun silmissä, eikä hän millään suostunut uskomaan, ettei mammaa nyt tarvitsisi herättää. Pentuhan on siis ottanut tavakso tulla herättämää minut n varttia vailla kuusi ja toimii nelijalkaisena herätyskellonani - iPhonea en ole moneen viikkoon enää sitä tehtävää suorittamaan ole tarvinnut! :D Usein jään pariksi minuutiksi peiton alle Ronjan pussailtua valmiiksi, jottei pentu oppisi, että ihminen automaattisesti nousee ylös hänen pyytäessään. Ollaan nyt kuukauden päivät pyritty opettamaan Ronja herättämää meidät yöaikaan jos on tarve pissille. Alkuun pidimme makuuhuoneen oven suljettuna, jotta pentu varmasti tulisi herättämään hädän iskiessä (pentu kun ei mielellään tee tarpeitaan lähelle omaa petiään), mutta tällä viikolla aloimme pitää ovea avoinna koska Ronja alkoi herättämään meitä ihan huvikseenkin keskellä yötä. Puuta koputtaen ollaan nyt iloittu siitä, että vaikka pentu tallustelee pitkin kämppää yöllä, tulee hän edelleen herättämään jos on tarve käydä ulkona. Valitettavasti hän - taas vaihteeksi - viime yönä kävi herättämässä peräti 3 kertaa, mutta teki pissat vain kerran. Ollaan yritetty torua ja viedä päättäväisesti nappisilmä omaan petiin jos hän ei pissoja tai kasoja ulos tee ja menestys on tähän asti ollut vaihtelevaa, Pääasiassa hän onneksi tekee tarpeet aina pyytäessään. Mietiskelin tässä eilen, mitenköhän Ronja aikuisiällä sitten tekee ja tajuaako hän, että yön voisi myös pidätellä ja tehdä tarpeensa ulkona vasta silloin kun ihmisetkin nousevat? Nämä yölliset heräämiset ja katkonaiset unet verottavat niin minun kuin T:nkin voimia ja toivon, että Ronja todella oppisi piakkoin pyytämään ulos vain kun tarve t-o-d-e-l-l-a vaati, eikä huvikseen. Toisaalta eilen illalla kyllä sydäntäni lämmitti todella kun pentu kävi jo omaan petiin, mutta tuli ensin T:n puolelle sänkyä tsekkaamaan, että hän varmasti on paikalla, paineli omaan petiin ja tuli sitten toistamaan saman minun puolelleni ja jäi viereeni nukkumaan. Pentu nähtävästi varmisti, että lauma on koossa, ennenkuin rauhoittui nukkumaan. Mamin hellyyttävä pieni Bonsku <3

Mofan sylissä jeesuslapsena viime viikonloppuna
Vietän tänään palkatonta vapaapäivää ja tiedossa on reissu Helsinkiin fysiatriaan ja fysioterapeutille. Fustrasta ollaan nyt Janin kanssa pidetty kesätaukoa ja olen tehnyt keppiliikkeitä itsekseni kotona ja olen - kopkop - ollut yllättynyt siitä, miten hyvänä (olosuhteet huomioon ottaen) niskat ovat pysyneet. Sen jälkeen kun terveyteni alkoi mennä päin prinkkalaa olen oppinut arvostamaan arjen pieniä asioita. Toki olen aina esteetikkona (ja hömppänä) esim. tykännyt syödä näteiltä lautasilta tai nautiskellut naapurin vasta-ajetun nurmikon tuoksusta, mutta lojuttuani lattialla pääsemättä ylös selkäkivun vuoksi, oltuani viikon päivät työkyvytön huimauksen ja pahoivoinnin vuoksi ja pelättyäni kaupassa käyntiä olen tajunnut, että niitä arjen pieniä asioita fiilistelemällä, elämästä saa paljon enemmän irti. Niinhän sitä sanotaan, että terveyttä osaa arvostaa vasta kun sen menettää - ja se pätee moneen muuhunkin asiaan - mutta aika ajoin sitä joutuu silti muistuttamaan itseään siitä ja positiivisen ajattelun voimasta.


Otetaan blogit esimerkkinä: monet kirjoittavat blogeihinsa ainoastaan kultahipuista, keijukaisista ja arjen hyvistä hetkistä, koska haluavat säilyttää bloginsa hyvän mielen ja fiiliksen paikkana - pakopaikkana, jonne voi karata arjen sadepilvien kaatuessa päälle ja muistelemaan, miten paljon hyvää ympärillä itse asiassa on. Minusta se on fine, mutta itse luen mieluiten blogeja, joissa kerrotaan niin elämän myötä- kuin vastoinkäymisistäkin, koska ne ovat mielestäni uskottavampia. Kyynikkona sitä helposti turhautuu omaan elämäänsä ja sokaistuu näkemään mitä kaikkea hyvää siinä omassa elämässä on, jos pelkästään lukee ja näkee kuinka hyvin muilla menee. Vaikka sitä kuinka tietäisi, että blogeihin kirjataan vain murto-osa esim. päivän tapahtumista ja tieten tahtoen jätetään ne ikävät asiat pois ja korostetaan niitä täydellisen ihania hetkiä voi tuntua hankalalta muistuttaa itseään siitä, ettei kellään todella mene niin hyvin, kuin mitä teksteistä annetaan ymmärtää. Syy tähän on varmasti ihmisen suurin ja turhin ominaisuus, kateus: ainahan sitä kadehditaan muita kun heillä menee hyvin, ikinä ei muisteta, että siinä omassakin elämässä on paljon hyvää ja masistellaan ja mutrustellaan epäreiluutta. Noina hetkinä olisi tärkeätä havahtua, katsoa peiliin ja miettiä uudestaan: minkälaisia tunnelmia kateus toista kohtaan herättääkään itsessä? Mitä jos iloitsisikin toisen puolesta? Tai mitä jos kadehtisikin toisen saavutuksia, mutta näkisikin, mitä kaikkea hyvää siinä omassa elämässä ja ympäristössä on ja toteaisi, ettei kaikkea voi saada ja ettei kaikilla voi mennä samaan aikaan yhtä hyvin? Havahduin itse eilen pyörälenkille lähtiessäni, että asenteeni oli - jälleen kerran - suorastaan vammainen: ärsyynnyin kaikesta mitä potilaat tai T pyysi, räpätin pienimmästäkin asiasta ja hermostuin turhasta ja mietin, miksi miksi miksi asiat eivät voisi olla toisin? Miksi minun aina pitää? Noin puolessa välissä lenkkiäni huomasin vihdoin, mitä raitis ilma ja päätökseni ajatella positiivisemmin, sai aikaan: mieli kirkastui ja yhtäkkiä aloin jopa häpeämään omaa, lapsellista käytöstäni. Ei todellakaan ole minulta pois, jos joku toinen on onnellinen. Jos joku jää pian lomalle ja minun lomani on jo loppu eikä seuraavaa ole tiedossa.  Jos jonkun parisuhde vaikuttaa virheettömältä (pah, kenenkään ei ole!) kun oma ei tunnu sujuvan kuin ruusuilla tanssi, vaan toisen naamataulu ärsyttää. Jos jollain toisella on varaa ja mahdollisuus matkustaa, kun itse yritän nyt panostaa säästämiseen, enkä uskalla edes unelmoida matkailusta kiitos niskajumien ja huimauksen. Mielestäni on väärin yrittää olla kadehtimatta toisen onnea - tuskin siihen kukaan pystyy! - mutta sen sijaan, että täyttäisi mielensä harmailla sadepilvillä ja kielteisellä perse edellä-asenteella, kannattaisi yrittää imeä energiaa toisen onnesta ja avata silmänsä sille, mikä omassa elämässä on hyvää.


Päätin listata tähän alle paria syytä, joista olen onnellinen ja jotka tuovat minulle iloa:

- hiljaiset lenkit Ronjan kanssa. On vapauttavaa lähteä kuudelta ulos haukkaamaan happea, olla hiljaa ja tassutella pennun kanssa (kunhan ei pennulal keitä yli, energia tursua kuin tulivuoresta ja näykkimistä aloiteta) hiljakseen ennenkuin on aika kohdata arjen hektisyys ja kiire
- kun pentu änkeää syliin ja silminnähden hakee läheisyyttä, tuo lelun heitettäväksi tai käpertyy jalkojen juureen makoilemaan
- hiljainen hetki T:n kanssa ennen nukkumaan ryhtymistä: pidetään kädestä kiinni, ollaan hetki lusikassa tai maataan vain vierekkäin toisen hengitystä kuunnellen. Aamulla annan usein aamusuukon, vaikka hän jää vielä nukkumaan minun ja pennun noustessa. Tykkään itse heräillä hiljakseen ja olla hetken aamulla yksinäni, eikä minua siksi lainkaan haittaa, että T jää koisimaan vielä. Aamupalaa syömme kuitenkin jotakuinkin aikataulun salliessa yhdessä, samoin iltapalaa. Ruokapöydän ääreen kokoontuminen ja rauhoittuminen on tapa, jota toivoisin pystyväni jatkaa myös, jos perhe meille suotaisiin. Siinä yhdessä syödessä vaihtaa automaattisesti kuulumiset ja ollaan edes hetki yhdessä rauhassa
- lounas työpaikan parvekkeella: työpäiväni vietän muutoin sisällä, mutta lounasaikaan meillä on mahdollisuus istua kahvilan parvekkeella eväitä tai ruokalan antimia syöden ja voi jösses kuinka hyvältä tuntuu hengittää sen puolen tunnin ajan puhdasta happea ja tuntea auringonsäteet ihollaan
- maitovaahto aamukahvissa (gogo Ikean 1,50e maidonvaahdottimelle vaan! ;))
- perhe. Emme näin kesäaikaan tapaa yhtä usein, emmekä varsinkaan nyt kun muutimme T:n kanssa yhteen. Hassua sinänsä, koska asumme vanhempieni ja vanhimman siskoni kanssa samalla paikkakunnalla jopa! Olemme kuitenkin tiiviisti äidin kanssa liki päivittäin puhelimitse yhteydessä ja jopa liki 25-vuotiaana tuntuu sydäntä lämmittävältä kun iPhonen näytössä vilkkuu "Mamma" - äiti soittaa. Isovanhempiani yritän käydä katsomassa vähintään kerran parissa viikossa, mikä kyllä on naurettavan harvoin, koska hekin asuvat samalla paikkakunnalla. Oma arki vain tuntuu verottavan niin paljon aikaa koiran lenkittämisen ja pyykin pesun ja arjen pyörittämisessä, ettei aika aina tunnu riittävän. Ellen ehdi käynnille, olen ottanut tavaksi edes soittaa ja kysellä kuulumisia viikottain. Mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä enemmän isovanhempiaankin arvostaa
- liikunta omaa kehoa kuunnellen; minulle uusi tuttavuus, jonka olen vasta hiljattain opetellut. Aiemmni harrastin liikuntaa itseäni pakottaen kroppaa kuuntelematta ja se veti minulta lopulta elämäni surkeimpaan kuntoon. Harrastan edelleen liikuntaa päivittäin (koska kroppani vetää totaalijumiin jos vietän sen enimmäkseen paikallani ollen), mutta eniten saadakseni raitista ilmaa ja täysin fiiliksen mukaan: jos työpäivä on ollut hektinen, käyn lihasten jaksamisen mukaan juoksemassa, sauvakävelemässä tai rauhallisesti kävelemässä. Jo puolen tunnin sessio nollaa aivot ja riittää. Aiemmni luulin, ettei aivoja ja mieltä saa nollattua kuin tunnin tapporääkillä salilla. Kaipaan vielä lihaskuntoa ylläpitävää jumppaa ohjelmaani, mutta kiitos Fustran pyrin tekemään keppiliikkeitä edes 3 kertaa viikossa, sekä lisäksi Fustran metodeja noudattaen lihasliikkeitä pienin käsipainoin, sekä kehon omaa painoa vastuksena käyttäen. Noiden myötä olen tajunnut, ettei hikeä pintaan saadakseen välttämättä aina tarvitse ladata 100kg prässiin tai ajaa salille jumppaan; keskittymällä siihen mitä tekee, saa kyllä lihaksetkin tärisemään ;)
- aurinko. Auringonvalo lämmittää mieltä ja kehoa, ruskettaa nätisti ihoa ja tekee mielen virkeäksi. Työpäivän aikana en ulkona voi käydä muutoin kuin lounaalla ja toivonkin aina, että viikonloppuisin olisi poutaa jotta voisin nauttia auringosta mahdollisimman paljon. Onneksi aurinko on nyt paistanut myöhäiselle iltaan, joten olen ehtinyt nauttimaan siitä myös arkena :)
- kaunis koti. Ehdimme asua jonkin aikaa yhdessä, ennenkuin muutimme Ronjan kanssa virallisesti tavaroinemme T:n katon alle. Ennen tavaroideni saapumista oli kämppä, noh, poikamiesboksimaisesti sisustettu (:D) enkä tuntenut oloani täällä kotoisaksi. Asetettuamme aloillemme ja muutettuamme sisustuslinjaa tavaroideni myötä, noh, kodinomaisemmaksi (sori T, no offense!) on oloni tässä asunnossa turvallinen ja se tuntuu todella kodilta. Aiemmat (vuokra)kämppäni ovat tuntuneet väliaikaisilta ratkaisulta (mitä ne ovat olleetkin, nimim. muuttanut 6 kertaa 6 vuoden aikana) enkä ole oiekin osannut asettua niihin rauhoittumaan. Nykyinen asuntomme tuo minulle lähes ja pikkuhiljaa sen saman fiiliksen, jonka lapsuudenkodissaan tuntee ja voin olla täällä turvassa ja täysin oma itseni :)


Noin, siinä oli vasta pari asiaa, mutta noita yritän muistuttaa itseäni ajattelemaan kun naama vääntyy mutrulle, mieli sadepilveen ja kateus alkaa kalvaa. Aina se ei ole helppoa, enkä kuvittelekaan ettenkö joskus olisi pahalla päällä, kaikki ottaisi pattiin ja tuntuisi epäreilulta ja minua harmittaisi. Ehhei - se varsinainen vale olisikin, koska kenenkään elämä ei ole virheetön! Mutta jos pääasiassa muistaisi ajatella niitä iloisia asioita silloin kun elämä alkaa potkia päähän, tuskin niitä harmaita paikallisia sadepilviä kovin montaa olisi ;)

Mukavaa perjantaita kaikille! Toivottavasti tästä päivästä tulee hyvä juuri SINUN kohdallesi! :)

torsdag 17 juli 2014

Menneisyyttään ei voi poistaa, mutta blogipostaukset voi. Kannattaako?

Tiettyjä blogeja olen seurannut jo vuosien ajan ja ajaannun aika ajoin selailemaan vanhoja postauksia. On hassua ja hauskaa huomata, miten toisten vanhat blogipostaukset palauttavat mieleeni omia fiiliksiäni ja ajatuksiani samoilta ajoilta ja miten ne vaikuttivat minuun. Innostuin tässä selailemaan myös omia blogipostauksiani läpi (olenhan tätä pitänyt enemän ja vähemmän aktiivisesti jo vuosien ajan!) ja totesin, että tämähän on tietynlainen päiväkirja, jonka avulla voin palauttaa vanhoja muistoja, tapahtumia ja tunnelmia mieleeni helposti.

Pieni nöyrä helsinkiläinen suomenruotsalainen vuodelta 2012. Muistatteko?

Edeltävä vuosi ei minulle ollut se helpoin, mutta takuuvarmasti kaikkien opettavaisin elämäni aikana. Ehdin viime vuonna raapustaa monen monta postausta ja niitä selaillessani näen rivien välistä sen surkean ja alakuloisen, nääntyneen pienen hätää kärsivän sielun joka olin. Toiset muistot, jotka palaavat mieleen ovat hyviä, toiset huonoja ja toiset jopa ahdistavat. Mietin pitkään, kannattaisiko minun poistaa osa vanhoista postauksistani, koska ne ahdistavat tai hävettävät, enkä ole varma, tahdonko lukijoiden tietävän kaikkea historiastani, josta tänne olen kirjoittanut. Faktahan on se, ettei historiastaan ja taustastaan pääse eroon, eikä sitä pidä hävetä. Eksä opetti, että menneisyys kuitenkin on se, joka on tuonut meidät tähän hetkeen ja joka on muokannut meidät siksi, mitä tällä hetkellä olemme. Ajatukseni ja tunteeni ovat nyt kovin ristiriitaiset; haluaisin kovasti blogini kehittyvän ja muuttuvan laadukkammaksi, eikä blogini vanha osa sitä lainkaan edusta.
Mitä mieltä olette: poistanko vai säilytänkö vanhat postaukset?

onsdag 16 juli 2014

Ajatuksia tulevasta, terveydestä ja avunpyyntö. Ojennatko auttavan kätesi?

Tittidii ja heippahei ja mukavaa tiistai-iltaa! Olen nyt "salaiset toiveeni"-postauksen jälkeen pyöritellyt enemmän ja vähemmän ajatuksia päässäni niin blogin kuin omankin tulevaisuuteni kohdalla, mutten ole päätynyt yhteenkään lopulliseen päätökseen. Apua siis kaivattaisiin ja kipeän kuumeisesti.



"Salainen" toiveeni (heittomerkit, koska toive ei kovin salainen enää ole nyt kun sen olen täällä paljastanut, toim.huom.) on se, että voisin jotenkin kehittää blogiani, ikäänkuin suurentaa sitä ja hyödyntää sitä työssäni. Tulevaisuudessa ihmiset tulevat - tätä kehitystahtia seuraten - hyödyntämään koneita ja tietotekniikkaa yhä enenemissä määrin ja uskon vahvasti, että myös terveydenhuolto tulee hyödyntämään tätä informaatiokanavaa tavoittaakseen ihmiset. Ennen vanhaan erilaisia ryhmiä järjestettiin terveyskeskuksissa ja illanistujaisissa kokoonnuttiin yhdessä puntarille, mutta nykyään ei ihmisillä ole a) aikaa, b) kiinnostusta lähteä kotoa pois kun sinne vihdoin on rankan työpäivän jälkeen päässyt ja kynnys lähteä esim. pudottamaan painoa on huomattavasti korkeampi. Ennen olisin vahvasti ollut sitä mieltä, että n.s. ajanpuute on pelkkä tekosyy, mutta hankittuani koiran ja aloitettuani nykyisessä työpaikassani ymmärrän, miksi ihmiset jättävät illanistujaiset välistä: aikaa ei vain ole kaikkeen! Itsekin rojahdan joka ilta rättiväsyneenä vuoteeseen noustuani ennen kuutta, käytettyäni koiran, käytyäni töissä 7:45-16:15 + ajomatkat, käytettyäni jälleen koiran.. Noiden lisäksi täytyy yrittää edes jossakin välissä moikata avopuolisoa ja vaihtaa kuulumisia, hoitaa kotia ja ehtiä huolehtimaan omastakin kropasta. Ajantajuni on muuttunut TÄYSIN Ronjan saavuttua talouteen, koska olen joutunut karsimaan omista menoistani ja mielenkiinnoistani. Koira vaatii uhrauksia, mutta toimii mielestäni loistavana opettajana esim. mahdollisia tulevia lapsia ajatellen. Koiran sentään voi jättää pariksi tunniksi yksinään esim. kauppareissun tai lenkin ajaksi, mutta vauvaa tai lasta ei; jos ei lapsen fiilis ja vointi salli, ei Ikeassa tai pururadalla pahemmin käydä. Piste. Joten nöyrä ja suuri anteeksipyyntö ja kumarrus kaikille teille, joita joskus olen haukkunut "pullamössökotiäideiksi" jotka eivät huolla omaa kehoaan vaan haisevat puklulta, omistavat mustempaakin tummat silmäpussit ja syövät levyllisen suklaata päivittäin jaksaakseen kahden tunnin yöunien voimalla hoitaa taloutta, lasta ja arkea - mahdollisesti myös isäntää. Sen enempää palajstamatta voin kertoa, että tässä taloudessa ei riidoilta ja morkkiksilta olla säästytty mitä tulee ajankäyttöön koiran myötä. Koira opettaa ihmistä niin yksilönä kuin pariskuntaa parina: kompromisseja ja uhrauksia joko tehdään tai sitten mennään päin honkia, itketään ja erotaan. Mustavalkoista ajattelua ehkä, mutta fakta homma.



Miten lähtisin siis yhdistämään huonosti voivaa yhteiskuntaa, joka mieluummin jää kotiin makoilemaan käsi sipsipussissa pikkuruiseen terveysintoilijan maineeseen saaneeseen blogiini ja intohimooni valistaa ihmisiä kohti terveellisempiä elämäntapoja? En tiedä. Nykyään on olemassa kaiken maailman health coacheja ja muita guruja, fitness-buumista puhumattakaan. Toiveeni olisi se, että yhteiskunnasta saataisin yhä enemmän keskustelua aikaan miten ihmiset voisivat edistää TERVEYTTÄÄN, eikä miten saada näkyvämpiä lihaksia, mikä ruoka-aine sisältää eniten proteiineja tai miten "mennään omaan itseen" ja päädytään Zen-tilaan. Pah. Nuo kaikki edellämainitut ovat toki karikoituja, mutta nyky-yhteiskunnassa harmittavan tavallisia päämääriä, joihin ihmiset pyrkivät. Missä on koko elämän kestävät päätökset, siis ne, joita noudatetaan läpi koko elämän? En usko, että yksikään ihminen jaksaa noudattaa paleo-dieettiä, syödä purkkitonnikalaa tai käydä salilla ja pumpata rautaa 4 kertaa viikossa lopun elämänsä. Ja voin todistaa sen: olen elävä esimerkki.

Tässä kohtaa sopii nauraa ja tahtoo ja huvittaa - onhan minulla kokemuksen vankkaa pohjaääntä käytettävissäni hurjan 24 vuoden ajalta - mutta voin taata, että olen käynyt läpi niin monta eri vaihetta, mokaa, ojanpohjaa ja mäennyppylää, että tiedän mistä puhun. En nyt aio alkaa jälleen paasata kokeilemistani dieeteistä, syömishäiriöistä, sairaalareissuista ja pelkotiloista (niistä voi lukea aiemmista postauksista), vaan haluan päinvastoin valottaa miten hyvältä tuntuu nyt kun olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää ja oivaltaa, miten ihmisen kuuluu hoitaa itseään, terveyttään ja kehoaan ja löytänyt tavan, jota uskoisin voivani noudattaa lopun elämää siitä sen suurempaa numeroa tekemättä. Mikä on salaisuuteni? Kohtuus. Kaikessa. Niin kliseiseltä ja tylsältä kun se kuulostaakin, niin olen todennut, että kohtuus niin ruoassa, herkuttelussa, naurussa, itkussa, liikunnassa kuin levossakin on kultainen keskitie ja ohjenuora, jota noudattamalla ihminen pysyy tasapainoisena. Kaikenlaiset ääripäät, puhuttiin sitten tiukasta dieetistä, joka toki toimii ja voi olla hyvä esim. painonpudotuksen alkuvaiheessa, tai treeniohjelmasta, jonka avulla huonokuntoinen saa nopeasti tuloksia aikaan, eivät loppupeleissä ole kestäviä ratkaisuja - ainoastaan tilapäisiä perseelle potkuja ja boostereita kohti terveellisempää, parempaa ja tasapainoisempaa elämää. Mielestäni kaikkien personal trainereiden, lääkäreiden ja jumppamaikkojen tulisi painottaa oppilailleen, potilailleen ja asiakkailleen myös sitä rääkin, alkurykäisyn ja dieetin jälkeistä elämää ja miten sitä tulisi elää ja noudattaa. Usein asiakas tai potilas jää tyhjän päälle sopimussuhteen päätyttyä ja palaa pian vanhoille tutuille (epäterveellisille) raiteilleen. En usko, että yksikään ihminen tieten tahtoen piinaa itseään tiukalla dieetillä 12 viikon ajan (haaveenaan terveempi ja kestävämpi keho) palatakseen takaisin lähtökohtaansa surullisena ja huonovointisena - usein suuret rahat ja hikikarpalot investoineena.



Hui, tuntuupas tämä aihe nyt leviävän käsiin - tästähän voisi kirjoittaa vaikka kirjan! Pointtini on kuitenkin se, että haluaisin olla joko se "välikäsi" tai laskeutumisvalo (thii, Ressu Redford ;)) jota ihmiset voisivat esim. tiukan dieetin ja PT-session vedettyään seurata tai sitten se alkutekijöistä lähtien oleva tukihenkilö ja -pilari, joka neuvoisi niin terveyttä, sairautta kuin henkistäkin puolta vaivaavissa asioissa. Asiantuntemusta minulla löytyy niin koulunpenkiltä, työelämästä kuin (valitettavasti myös) kokemuksen ja kantapään kautta opittuna ja uskon, että erityisesti se, että omaan niin paljon myös huonoja kokemuksia ja kommelluksia, tekisi minusta helpommin lähestyttävän ja uskottavan. Mikään fitnesshirmu tai huippu-urheilija en koskaan ole ollut, enkä tule koskaan olemaankaan. Sikspäkin ja kapean uuman kohdalla minulta löytyy pieni pömppämaha ja olen aikamoinen hölösuu, mutta myös oiva kuuntelija ja ihmistuntija. Itselleni ainakin on tärkeätä, että henkilö joka minua neuvoo elämään tasapainoisesti, herkuttelemaan ja hölläämään välillä ja harrastamaan liikuntaa arjen sallimissa rajoissa, on itsekin "normaalin" näköinen ja oloinen. Perus-pessimistinä en vain osaa pitää sikspäkillä varustettua nollaprosentin omaavaa bikinimisua yhtä uskottavana kun puhutaan esim. jätskin syömisestä suoraan paketista tai punttitreenin tekemisestä kotona huippu-salin sijaan. Entäs siellä?

Tänä päivänä tuntuu, että lähes joka toinen blogi käsittelee terveyttä ja treeniä, enkä tiedä saanko blogini nousemaan koskaan sellaiselle tasolle kuin ne "terveysblogit" joita itse arvostan, saati sitten kasvamaan samalle tasolle. Tiedän vain, että olen tyytyväinen jos sanomani koskettaisi edes jotakin ja hyödyttäisi edes yhtä ihmistä. Blogini on jo jonkin aikaa itse asiassa noudattanut sitä n.s. linjaa, jota haluan sen noudattavan ja jota yritin tuossa yllä selittää ja selventää, mutta miten sen lopullisen faceliftin teen, on minulle epäselvää. Itsestäänselvyys on se, että kuviin haluan ja aion panostaa ja postauksia tulee sen myötä - arjen salliessa - tulemaan useammin. Laatu ei silti saa kärsiä enkä aio edes yrittää kirjoitella fiksuuksia päivittäin. Tykkään itse välillä niin lukea kuin kirjoittaakkin pinnallisemmista aiheista kuten ostoksista ja keijukaispölystä, mutta pääpaino tulisi siis jatkossakin seuraamaan tätä terveyslinjaa.

Mentiinpäs nyt korkealle, mutta toivottavasti saitte pointtini ja sanomani kiinni, koska nyt minua kiinnostaisi kuulla mitä ajatuksia nämä teissä herättävät?


Kuvituksena saldoa viime viikonlopulta, jonka vietimme sekä mökillä, että vanhempieni luona :)

söndag 13 juli 2014

"Aa-a, on niin helppoo olla onnellinen. Aa-a-a, ja tyytyy sihen mitä on". No eikä oo!

Tunnistitko Olavi Uusivirran (kiitos huomauttaneille ja pahoittelut epätietämyksestäni, mitä musiikkiin tulee ;)) biisin otsikosta? Biisi iskeytyi äsken päähäni suihkussani seistessäni ja tajusin, että näinhän se menee - tässä on ratkaisu (tai mikäli tähänhetkiseen problematiikkaani). Tai nojaa, tarkemmin ajateltuna ei ratkaisu, vaan pikemminkin vastakohta sille. Okei, ehkä olisi parempi avata hieman ja selittää teillekin mitä tällä hetkellä pääkopassani liikkuu.



Olen viime päivinä huomannut, miten ärsyynnyn herkästi - ihan syyttäkin - ja puran kiukkuani verbaalisesti tiuskien ja lenkkipolkua kuluttaen. Syytä en tiedä; miksi hemmtissä olen näin perse-edellä-asenteella liikkeellä, kun minulla tällä hetkellä menee niin hyvin? On parisuhde (itse asiassa tuore avoliitto), suloinen labbispentu, uus-vanha työpaikka ja nätti asunto. Päällisin ja kaikin puolin kaikki on hyvin, eikä suurempaa valittamisen aihetta ole - mitä nyt nappisilmäisen pennun naskalihampaat ovat repineet jo kolmet housut minulta, sekä pari naarmua ympäri kroppaani, arki pyörii kuin betonimylly hurja vauhtia eikä aika tunnu millään riittävän sekä pennun, kodin, että oman itsensä ja parisuhteen hoitamiseen ja töissä pitää välillä todella kiirettä näin kesälomakautena. Siinä kai se ongelma piileekin: aika ei tunnu riittävän kaiken hoitamiseen, vaan kaikkea hoidetaan hieman hutiloiden vasemmalla kädellä siinä sivussa eikä mikään ole täydellistä. Luonteeltani olen perfektionisti ja pyrin aina parhaaseen lopputulokseen ja vaadin, että muut tekevät samoin. Siksi kanssani on hankalaa olla - eritoten silloin, kun en kerro, mitä toiselta vaadin tai odotan, vaan mökötän kun en saa haluamaani tai toivomaani ja paiskon tavaroita kiukuspäissäni kuin mikäkin kakara. Yep, I admit it: sisäinen teinini pääsee valloilleen ja olen viittä vaille heittäytymään lattialle vetämään vuosisadan itkupotkuraivarit jos en saa tahtoani läpi. Kypsää? Ei.



Tahtoni pyrkiä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen on varmasti syy siihen, että alunperin olen koskaan alkanut stressaamaan syömisestä ja urheilustakin. Perfektionismi on mielestäni sekä siunaus, että rasite: toisaalta se potkii eteenpäin ja ajaa ihmistä kehittymään tämän pyrkiessä yhä parempaan ja parempaan lopputulokseen. Mutta toisaalta se saa ihmisen priorisoimaan väärin ja esim. valitsemaan sen vähemmän maistuvan jälkkärin liikojen kaloreiden pelossa tai jättämään treffit kaverin kanssa väliin, koska kalenterissa lukee HIIT-treeni juuri sen päivän kohdalla (ja koska töissä tuli napattua pala kakkua kahvipöydästä, täytyy ylimääräiset kalorit saada kulutettua). Rivien välistä pystyy lukemaan, että perfektionisti kuuluu niihin ihmisiin, jotka herkästi sairastuvat syömishäiriöihin ja ovat kovin herkkiä yhteiskunnan asettamille vaatimuksille ja median luomille illuusioille siitä, millaisia meidän PITÄISI olla, viisveisaamatta siitä, ketä me HALUAMME olla. Oho, taidan hieman poiketa aiheesta, mutta halusin saada tuonkin sanottua; olkoon se siis viikon "oivallus".

Normaali, täysjärkinen ihminen tajuaisi varmasti, että tässä elämäntilanteessa koiranpennun kanssa, ei täydellisyyteen edes pidä yrittää pyrkiä, koska sen saavuttaminen on MAHDOTONTA jos perheeseen kuuluu kaksi täyspäiväisesti töissä käyvää ihmistä. Itselleni faktan hyväksyminen on todella hankalaa, koska haluan, että kaikki on täydellistä: täydellinen parisuhde, täydellinen koira ja täydellinen koti, sekä täydellinen työ. Pah, kenen elämä tuollaista on? Tuskin leffoissakaan kellään menee noin hyvin ja tiedostan sen itse, mutten mahda perusluonteelleni mitään: tahdon täydellisyyttä. Mitä sitten, jos en tuota täydellisyyttä saavuta? Suoraan sanottuna: maailmani romahtaa. Kaadun maahan ja heitän itkupotkuraivarit. Uskon tämän olevan syy siihen, että olen tällä hetkellä niin pessimistinen: mistään ei tule mitään, yhtään valoa ei tunnelin päässä näy, enkä ole tyytyväinen mihinkään.

Kuinka onnelliselta pieni koira voikaan näyttää?
Viikonloppuna tilanne kärjistyi entisestään ja meinasin purskahtaa itkuun: väsytti, koiranpentu nukkuin kuin Jeesus-lapsi isäni sylissä ja pyöri T:n jaloissa kuin kiimainen kissa muttei huomioinut minua (mielestäni) lainkaan ja kroppa oli turvoksissa kuin Michelin-miehellä. Äitini, joka on ollut mukanani koko elämäni ja nähnyt ja kuullut kaikki oikkuni, passitti minut tyynen rauhallisesti metsään saappaat jalassa koiran kanssa rauhoittumaan. Vielä alkumetreillä kyyneleet valuivat poskilleni, mutta ensimmäisen mustikat löydettyämme ja pari kiveä ylitettyämme tunsin, miten happi alkoi kulkea ja ajatukset alkoivat selkiintyä. Minua vain kertakaikkiaan harmitti niin: en ole nukkunut yhtäkään yötä keskeyttämättä sitten 2.5, jolloin Ronja-pentu meille muutti, panostan koiraan ja sen hyvinvointiin ja annan niin paljon sille kun vain voin ja uhraan kaiken aikani sille (paitsi sen yhden tunnin, jonka liikun itsekseni joka ilta, jotta pysyn työ- ja toimintakykyisenä jottei niska jumiudu) - ja tässäkö kiitos seisoo: en välttämättä ehdi leikkiä pennun kanssa niin paljon kuin esim. T tekee, koska hän oleskelee enemmän kotona iltaisin eikä ryntäile paikasta toiseen kuten minä esim. pyykkiä pesten tai ruokaa tehden ja sen myötä ja takia se valitsee hänet tai isäni, vaikka minä teen kaikkeni sen eteen. Turvotus taas johtui torstai-iltana ahmimistani mansikoista ja minä tunnetusti ahdistun jo pienestä turvotuksestakin (vääristyneellä kehon kuvalla taitaa olla pieni osa ja arpa tässä..).

Näin jälkeenpäin ajateltuna ja asiaa hieman miettineenä, en voi muuta kuin hymähtää, mutta samalla myöntää, että minulla on ongelma: vaadin itseltäni, koiralta ja avomieheltäni liikaa - jostakin TÄYTYY nyt joustaa, jotta emme pian päädy (kuten koiralle aina totean, kun se seisoo hölmistyneen näköisenä jossakin) pattitilanteeseen. Ratkaisu pentuongelmaan on se, että pyrin myös leikkimään pennun kanssa pelkän pissittämisen sijaan ja pyrin viettämään sen kanssa aikaa muutoinkin kuin tukka tuubilla juosten. Tällä hetkellä koen, että T tavallaan "vie" minun ja pennun keskeistä aikaa, koska hän usein käy lattialle koiran kanssa loikoilemaan meidän saapuessa lenkiltä kotiin. Sen sijaan, että nielaisen palan kurkustani, voisin ehkä hienovaraisesti vihjaista, että haluaisin viettää koiran kanssa aikaa hetken kaksiteen myös kotosalla. Näin ei mustasukkaisuus-mörköä koskaan ilmaantuisi, eikä liioin minun ja pennun eikä minun ja T:n suhde kärsisi. Kropan tukkoisuuden vältän helposti muistuttamalla itseäni jälleen kerran annoskooista; joskus vähemmän on enemmän (jopa mansikoista puhuttaessa).



Ah, voi että miten olen kaivannut bloggailua: se on kuin henkireikä, tapani ilmaista itseäni ja keinoni selvittää ajatuksiani. Olen aina pitänyt kirjoittmaisesta ja tykkän toteuttaa itseäni sitä kautta. Bloggailu on opettanut minulle paljon itsestäni ja koen, että haluaisin ja voisin kehittää tätä jotenkin. Tiedän lukijakuntani olevan pieni, mutta toivon, että ajatukseni ja oivallukseni herättävät edes jossakin ajatuksia tai jotain sinnepäin. Tiedän itse, miten suuri vaikutus ja voima erinäisten bloggaajien teksteillä ja aatoksilla minuun (ja moneen muuhun) on ja toivon, että voisin joskus tulevaisuudessa yhdistää kokemukseni, ammatillisen tietämykseni ja intohimoni terveellisiä elämäntapoja ja tervettä elämää kohtaan ja jakaa sen tätä kautta.

Päätin äslen, että jatkossa aion kirjoittaa blogia pääasiassa suomeksi, vaikka ruotsi äidinkielenikin on. Syy on yksinkertaisesti se, etten viime aikoina ole ajanpuutteesta johtuen jaksanut ja ehtinyt panostaa ruotsinkieliseen versioon, vaan olen hut-haparoinut jotakin kasaan, lisännyt kuvat postaukseen ja julkaissut tekstini. Tulevaisuudessa aion - tässäkin kohtaa - pyrkiä täydellisyyteen, mutta hieman pienemmässä mittakaavassa. Joten sen sijaan, että pitäisin täydellistä kaksikielistä blogia, tyydynkin kirjoittamaan vain suomeksi - mutta sitäkin laadukkaammin. Olisi kiva kuulla, mitä te lukijat olette tästä mieltä: menetänkö monta lukijaa sen takia, että jätän ruotsinkielisen version pois?


tisdag 8 juli 2014

Viime viikkojen oivalluksia ja pari sanaa (pari)suhteista

Aih, ihanaa vihdoin kesä on täällä! Koneen ääressä tulee vietettyä yhä vähemmän aikaa nyt kun aurinko VIHDOINKIN on älynnyt alkaa paistamaan täällä Suomessakin, eikä blogitaukoilu näe loppua. Noh, ehkäpä sitten syksymmällä on taas enemmän kiinnostusta istua illan hämärässä kirjoittelemassa. Haluan nyt mieluummin nauttia kesästä ja tästä hetkestä juuri tässä ja nyt, enkä koe morkkista - ennemminkin harmitusta - siitä, etten ehdi kirjoittelemaan kuulumisia.



Koska postauksia tulee nyt normaalia hitaammalla tahdilla, ajattelin tehdä n.s. yhteenvedon viime viikoista, mitä oivalluksia olen tehnyt (pitäisi muuten muuten hankkia pieni muistikirja, jonne nämä voisi aina kirjata ylös ja lueskella niitä sitten vanhainkodissa - kyllä hymyä riittäisi ;)) ja mitä yhteenmuutto on tuonut tullessaan.

Lähdetään oivalluksista liikkeelle: oivalluksia, älynväläyksia tai muita fiksuja ideoita saan useimmiten lenkillä ollessani ja ajattelen usein, että hitsi - tämän oivalluksen haluaisin jakaa jonkun kanssa. Useimmiten blogi tulee ekana mieleen; tiedä sitten lukeeko kukaan niitä, mutta jos joku niistä voisi hyötyä niin why not ;)

- kunnon lepopäivä kannattaa välillä; maattiin koko viime lauantaipäivä kotona, enkä poistunut muutoin kotoa kuin kauppaan pari kertaa, lenkittämään Ronjaa sekä illalla rauhalliselle kävelylle T:n kanssa. Perjantaina kävimme paikallisissa tansseissa pyörähtämässä ja nukkumaanmeno venyi, mikä tuntui koko kropassa kun koira eli arki-aikaa ja herätti jo 6-aikaan.. Sunnuntaina päätin sitten lähteä kaupassa käynnin jälkeen "lyhyelle lenkille", mutta päädyinkin vetäisemään hymyssä suin reilu 10km juoksulenkin helteestä huolimatta pururadalla viilettäen ja kotiin saapuessani olin kuin mikäkin Hangon keksi. T:kin totesi, että olin niin onnellisen näköinen, ettei minun enää kannattaisi sanoa, että käyn lyhyellä lenkillä jos pitkä lenkki tekee minut noin onnelliseksi! :D Koko maanantainkin olin yhtä hymyä ja uskon, että sunnuntain onnistunut lenkki oli pääsyy siihen :) Jaksoin jopa pirteänä ylös, vaikka Ronja herätti minut jo ennen kuutta! Eli mitä opimme tästä? Lepo ja lenkkeily - sopivissa määrin - kannattaa :)



- Muistatteko kun kerroin, että lääkärit kehoittivat minua nostamaan painoa ja että kerroin sen olevan (henkisesti) odotettua vaikeampaa? Olen yrittänyt välttää vaa-alla käymistä (koska se "lyö helposti yli" ja käyn vaakailemassa päivittäin..) ja lauantaiaamuna kun sitten kävin tarkistamassa painoni, petyin: jopa alempi kuin aiemmin. No, ihmekös tuo kun lihakseni ovat pienentyneet salilla käymisen jälkeen.. Koska rakastan kasviksia ja n.s. terveellistä ruokaa yli kaiken, enkä tahdokaan nostaa painoani syömällä roskaruokaa tms. jolla paino siis nousisi nopeasti, päätin, että lisään nyt ruokavaliooni terveellisiä runsasenergisiä juttuja. Ostin nyt viikonloppuna saksanpähkinöitä ja ripottelin niitä tuorepuuron joukkoon, kera aprikoosien ja mansikoiden ja voi oksat pois ja huomio kaikki - kokeilkaa tätä comboa! Voisin lusikoida aamutuorepuuroa loputtomiin, massu pysyy pitkään täytenä eikä nälkä yllätä ja koostumus on loistava: hiilareita ja kuituja luomu-kaurahiutaleista, protskua luonnonjugurtista, omegoita ja kuituja chia-siemenistä, antioksidantteja ja vitamiineja (sekä makeutta ;)) nektariineista ja mansikoista, sekä hyviä rasvoja, kuituja ja protskua saksanpähkinöistä.

- Miten saada lisättyä vauhtia juoksulenkeillä? Noh, lähdeppä pururadalle aurinkoisena päivänä ja kyttäile ojanpenkkoja - takuuvarma kirittäjä meitä käärmeitä kuollaksemme pelkääville ;)

- Kotimaisia mansikoita kannattaa ostaa ja syödä N-Y-T - ne on vaan niiiiin hyviä!

- salainen toiveeni olisi, että voisin panostaa blogiini enemmän ja erityisesti kuviin. Tällä hetkellä huomaan, ettei minun tee mieli kirjoittaa tänne, koska minulla ei ole kuvia lisättävänä. Osasyy kuvien vähyyteen on se, että järkkärini on niin valtavan kokoinen, ettei sitä jaksa roudailla mukanaan. Rahaa on nyt palanut ties mihin, joten olen toistaiseksi tyytynyt vain katselemaan ja haaveilemaan m.m. Olympus PEN:iä, mutta uskoisin että sen kaltainen pieni järkkärilaatuisia kuvia ottava kamera voisi olla järkevä hankinta. Minään fashionistana en itseäni pidä, mutta koska tykkään itse katsella toisten asukuvia (koska inspiroidun niistä) olisi kiva näytellä niitä omia - arkisiakin - asuja täällä, mutta myönnän, etten kertakaikkiaan KEHTAA laittaa niitä tänne näytille juuri siksi, etten kovin muotitietoinen ole. Mitä mieltä siellä puolen ruutua ollaan: "kelpaavatko" sinulle myös arkisemmat, n.s. tavallisen ihmisen asukuvat, joissa esiintyy perusvaatteita tyyliin H&M:stä ja Vilasta, vai katseletko mieluummin luksus-merkkeihin sonnustautuneita ihmisiä? Ulkonäköön tulee taas panostettuan aiempaa enemmän kun mieli on muutenkin virkeämpi ja siksikin sitä olisi kiva näytellä täällä, kun talvella ja keväällä tuli aika surullisenkin näköistä matskua esiteltyä..



Sitten pari sanaa (pari)suhteista: muutettiin siis nyt ihan virallisesti saman katon alle T:n kanssa ja se on - ihan odotetusti - nostattanut kaikenlaisia tunteita pintaan. Itselleni tämä on jo 3. avoliitossa elo, T:lle taas ensimmäinen ja asuttuamme molemmat pitkän aikaa yksinämme, vaatii uusi tilanne runsaasti totuttelua. Hassua sinänsä, koska olemme asuneet yhdessä näin epävirallisesti jo kuukauden päivät, mutta nyt kun sitä n.s. "varakotia" Porvoossa ei enää ole, tuntuu tilanne ihan erilaiselta - kuitenkin todella hyvältä. En tiedä millä sanoin kuvailisin, miten onnellinen tällä hetkellä olen, enkä aio yrittääkään vaan yritän nauttia tästä. Myönnän, etten viitsi hehkuttaa oloani jo sen takia, etteivät omat kokemukseni ja taustani ole ne parhaat mahdolliset; niin paljon olen viime vuoden aikana ottanut takkiin, etten viitsi hihkua muutoin kuin itsekseni silloin kun elämä tuntuu sujuvan. Toki yhdessä asuminen vaatii sumplimista, toisen ottamista huomioon ja omien tapojen mahdollista rukkaamista, mutta perusfiilis avoliitostamme on hyvä ja kämppään ja järjestelyihin tunnumme kaikki kolme - Ronja mukaan lukien - olevan tyytyväisiä :)

Olen jo pitkän aikaa sitten huomannut, että olen a) vanhentunut, b) kalkkeutunut c) tylsistynyt, mutta minä todella n-a-u-t-i-n kotoilusta, kotitöiden teosta ja oloilusta. Tiedä sitten johtuisiko siitä, että viiletin kaiket illat Porvoossa asuessani salilla tai lenkkipoluilla ja käännähdin ainoastaan kotona syömässä ja nukkumassa; en yksinkertaisesti osannut rauhoittua omaan seuraani. Nykyään käyn edelleen lenkillä päivittäin, mutta osaan myös rauhoittua jo edes pikkuhetkiksi TV:n ääreen illalla sängyssä maaten tai lehteä lukien. Seuraavaksi pitäisi löytää jokin romaani, joka imaisisi minut mennesään ja voisin syventyä siihen :) Luin mielenkiintoisen artikkelin uusimmasta Kauneus ja Terveys-lehdestä, jossa kerrottiin, miten älypuhelimet estävät nykyihmistä tuntemasta kaikkia tunteitaan - niitä ikäviäkin - ja "kestämään" yksinoloa ja miten ne vaikuttavat ihmisten seksielämään. Tunnistin itseni - tai noh, meidät - artikkelin luettuani liiankin hyvin: sen sijaan, että juttelisimme peiton alle sukellettuamme, nappaamme molemmat joka ilta iPhonet käteen ja räpläilemme niitä kunnes sammutamme vaot, annamme hyvänyön-pusut ja toivotamme hyvät yöt. Kerroin tekemästäni huomiosta T:lle ja hänkin naurahti, että hitto - totta, että vietämme illan viimeiset minuutit puhelimen kanssa toistemme sijaan. Ikään kuin valitisisimme mieluummin CSI-pelin tai Instagramin partnerin sijaan! Sanon vaan: modernit ihmiset.. :D Päätinkin itse siltä istumalta, että aion keskittää illan viimeiset minuutit kirjan lukemiseen tai T:n kanssa höpöttelyyn (mitä kyllä harrastamme iPhoneilun lomassakin..) kännykän sijaan. Instagramia ja Facebookia kun tulee rämplättyä pitkin päivää muutenkin, eikä tuo puhelimen tuottama sinivalo nyt tunnetustikaan ainakaan helpota unen tuloa.

all pics from google.fi
Ojojoj, efter att solen börjat lysa märker jag hur intesset för att sittä inne framför datorn bara sjunker och sjunker. Jag tänkte därför göra en kort sammanfattning av mina tankar under de senaste veckorna för att litet kompensera min frånvaro här ;)
Först några tips:
- en ordentlig vilodag nu och då lönar sig: jag vilade HELA lördagen och sprang en av mitt livs bästa dryga 10km på söndagen trots värmen och sken som en sol ännu hela måndagen
- trots läkarnas uppmaningar att öka i vikt har jag inte lyckats något vidare och vägrar äta skräpmat för att öka hastigt i vikt. Köpte därför valnötter på lördagen och äter nu några varje morgon i samband med min dunder-gröt bestående av yoghurt, luomu-havregryn, chia-frön, jordgubbar och aprikoser. Nej fy tvi vet ni så gott och hälsosamt det är - prova fast!
- ÄT finska jordgubbar NU; de är sjukt goda!
- läste en intressant artikel i nyaste Kauneus ja Terveys om hur smarttelefonerna försämrar folks sexliv, samt låter oss kringgå att känna ensamhet och andra trista känslor (istället för att känna dem, spelar vi på telefonen eller Facebookar..). Snacka om att bli röd om kinderna då jag kände igen situationen som beskrevs i artikeln: i stället för att kramas med vår partner, är mobiltelefonen den vi håller i handen om kvällarna i sängen innan vi lägger oss. No-no-no, slut med det och fram med kramar och böcker i stället! Har ni tips på bra romaner som jag riktigt skulle "sugas in i"? Förr läste jag en massa deckare, men försökte mig nyligen på en och konstaterade att mitt liv innehållit så mycket drama att jag föredrar lättare skräp
- jag drömmer i smyg om att kunna satsa mer på bloggen - i form av både text och bilder. Jag märker att mitt intresse för att skriva sjunker då jag inte har några bilder att publicera. En delorsak till detta är att min systemkamera är så grymt stor att jag sgsm aldrig bär den med mig och får således inga "ajoura" bilder tagna. I och med att jag nu åte börjat satsa mer på mitt utseende drömmer jag också om att publicera outfit of the day-bidler, men vet inte om det är till någon nytta eller om jag täcks, då jag inte är någon fashionista. Vad tycker ni: vill ni se bilder på helt vanliga outfits, typ H&M och Vila-kläder eller föredrar ni mer märkesinriktade bilder, typ Chanel och sånt?
Överlag går det bra i mitt liv, men jag vågar knappt "hehkuttaa" det eftersom mina erfarenheter av att skrika högt av lycka inte är så goda. Därför nöjer jag mig med att viska tyst med ett leende på läpparna att jag nu för första gången på långa tider är lycklig - påriktigt! :)