lördag 28 juni 2014

Hyvän huomenen toivotukset, uusi koti ja sekasorto muuton jäljiltä

Huoh, VIHDOINKIN se on ohi. Muutto nimittäin. Ilmoitin miehelle jo eilen, ettei tule hetkeen pääsemään minusta ja koirasta eroon koska en yksinkertaisesti JAKSA muuttaa pian taas. Eilinen muutto oli 6. muuttoni sitten vuoden 2008 ja lyhyellä matikalla laskettuna tämä tarkoittaa muuttoa per vuosi. Onhan muuuttamisess toki hyviäkin puolia: tavarat tulee säännöllisin väliajoin katsottua läpi ja turhat karsittua pois, eikä ehdi sammaloitumaan kun ei vietä pitkää aikaa paikallaan, vaan siirtyy uusiin kuvioihin ja näkee uusia paikkoja, tutustuu uusiin ihmisiin ja yrittää sopeutua uusiin paikkoihin. Vastakohdaksi muuttaminen on älyttömän rasittavaa pakkaamisineen, eikä se uusien ihmissuhteiden luominen ainakaan tässä iässä kovin helppoa tai sokerista ole. Nuorempana ja eritoten opiskellessa tutustuu automaattisesti saman ikäisiin ja henkisiin tyyppeihin, mutta työelämään siirryttyään kaveripiiri monipuolistuu, eikä ainakaan hoitoalalla terveyskeskuksessa aina kovin nuorta jengiä työskentele (siellä työskentelevät ikinuoret, energiset ihmiset ;))




Eilen illalla uni maittoi hyvin rynnittyämme koko päivän ees taas tavaralaatikoiden kanssa. Itse aloitin päivän käymällä kaupassa hakemassa tarpeet päivällistä varten (pitkästä aikaa uunimakkaraa ja uusia perunoita, yum!), josta suuntasin Porvooseen kirpparille (Löytöpiste Tarmolassa, pöytä nro 36, vinkvink ;)) viemään kamaa ja siitä kämpälle tyhjentämään kanahäkkiä, pakkaamaan tavaroita ja suorittamaan loppusiivousta. T:n ja V:n vihdoin saapuessa puolen päivän jälkeen olin jo aivan nääntynyt ja kiukkuinen, eikä laatikoiden roudaaminen olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää. Vaan turhaan sitä siinä kohtaan enää oli tuskailla; päinvastoin pistimme töpinäksi ja pakkasimme omaisuuteni kuorma-autoon puolessa tunnissa ja suuntasimme kohti Sipoota. Ajoin itse edellä omalla autolla ja sujahdin kaupan kautta hakemaan aamulla unonhtamani jutut ja kurvasin kotipihaan samaan aikaan poikien kanssa. Poikien kantaessa mööpeleitä sisälle, pistin perunat kiehumaan ja laitoin makkarat uuniin (grillimakkaroihin viillot, päälle kananmuna-maito-sinappi-ketsuppi-seos sekä juustoraaste ja uuniin 225 kunnes pinta sai väriä. Itse en grillimakkarasta välitä, joten tein samanlaisen setin itselleni kalkkunanakeista + sama seos pälle + sekaan kukkakaalia ja broccolia) ja lenkitin äkkiä Ronjan, joka oli aivan ihmeissään miksi ihmeessä kannoimme yhtäkkiä sellaisen määrän tavaraa kotiin.
Saatuamme kamat sisälle oli ruoka sopivasti valmista ja istahdimme pöydän ääreen. Voi jukranpujut, en edes muista koska ruoka olisi maistunut yhtä hyvälle kuin eilen (tsekatkaa ohje yltä - ei hassumpaa eikä kestänyt edes kauaa tehdä!). Oloni oli niin huojentunut, jotenkin helpottunut, siinä pöytää kattaessani ja poikien kanssa syödessä, että olisin voinut tirauttaa kyyneleen jälleen: raskas vaihe elämässäni päivä takana, edessä annos kunnon kotiruokaa ja seurana rakas, sekä tämän parhaista kavereista tapaus, johon tykästyin itsekin jo ensikättelyssä. Lattialla villisti pomppiva ja jäähylle joutuva itsekseen touhuileva labradorinpentu.

Ronjan vakiopaikka minun syödessäni aamupalaa: jalkojeni päällä maaten, luuta kaluten
Tänään aamulla heräsin ja nousin jo 05:06 ja käytyäni pennun kanssa pihalla, en enää saanutkaan unta, mutta palasin vällyjen väliin vielä tuhisemaan. Kahdeksan aikaan lähdimme sitten Ronskun kanssa ulos auringonpaisteeseen tassuttelemaan ja kuuntelemaan hiljaisuutta; näin lauantaiaamuisin ei klo 8 näy juuri muita kuin koiranpissattajia.
Kotiin palattuamme Ronja jatkoi aamupalaansa Kongista syöden ja itse valmistin oikein herkkuannoksen: rahka-jugurttia, nektariinia, pari palaa mangoa pakkasesta sekä mansikoita, chia-siemeniä ja Talk Muru-muroja. Kylkeen pari kuppia kahvia, kera vaahdotetun maidon jolla saan nyt sopivasti pientä luksusta elämääni kun viimeisetkin kamat on tuotu Porvoosta ;) Aurinko näyttää edelleen paistavan ulkona ja aion piakkoin suunnata hetkeksi ulos, ennenkuin on aika jatkaa tavaroiden purkamista. Olo on hieman höntti aikaisesta heräämisestä johtuen, mutta hymy on herkässä: vihdoin minulla on koti. Oikea koti.



ÄNTLIGEN är den över - flytten alltså och jag kan bara konstatera att jag vägrar flytta på en tid nu åter (flytten igår var "bara" den 6. på 6 år för mig..). Visst har flyttande sina goda sidor: man kollar igenom sina saker, slänger onödigt skit och hålls viril då man lär känna nya platser och människor, men å andra sidan är det jäkligt stressigt att flytta och packa sina saker och att binda nya kontakter i denhär åldern är inte lika lätt och bekymmerslöst som då man studerar och liksom automatiskt umgås med folk i samma ålder och med lika intressen.
Oj så effektiva vi var igår: jag började dagen med att gå till butiken och skaffa det jag skulle fixa till middag, var efter jag körde i förväg till Borgå för att fylla på kirppisbordet (Löytöpoiste i Tarmola, bord nr 36) och därifrån till bostaden för att packa det sista, tömma förrådet och städa. När pojkarna väl anlände med lastbilen var jag redan alldeles fed up, trött och hungrig som fan, men det hjälptes inte utan vi började packa bilen och vips hade vi tömt bostaden på 30 minuter och hemfärden började.
Väl hemma passade jag på att gå ut med Ronja, samt fixa ugnskorv (grillkorv + ägg-mjölk-senap-ketchup-blandning + riven ost ovanpå, i ugn 225 tills ytan fått fin färg) och nypotatis till middag medan pojkarna bar möblerna och fortsatte sedan springa av och an med lådor. När vi äntligen satt oss vid matbordet efter att ha tömt lasset kunde jag ha brustit ut i gråt och kände mig så tacksam: en tung höst dag var bakom, basic-hemmamat framför nosen och en kär, samt min käras kompis V som jag fattat tycke för och Ronja som sällskap. Lycka är små ting, vetni!
Imorse vaknade jag redan 05:06 och efter att ha varit ute med Ronja kunde jag inte somna om, men gick tillbaks i säng i alla fall. Klockan 8 gav jag upp och gick ut med lilla fröken och njöt av tystnaden och solskenet, varefter jag fixade dunderfrukost åt mig: kvarg-yoghurt-blandning med chia-frön, nektarin, mangokuber, jordgubbar och Talk Muru-flingor, samt kaffe toppad med mjölkskum (mitt bästa köp från Ikea ever!). 
Nu tänker jag gå ut en stund och nosa på solskenet innan det är dags att fortsätta tömma lådor. Trots att jag känner mig aningen dåsig p.g.a. tidiga väckningen, måste jag erkänna en sak: för första gången känner jag mig lugn och som om jag kommit hem. Vårt hem.

torsdag 26 juni 2014

Mikä loma? Pakkailua, herkuttelupakkoa ja koiraa

Positiivinen ajattelutapa on viime päivinä ollut todella koetuksella kun tajusin, että 2 viikkoinen kesälomani on pian ohi enkä ole päivääkään päässyt vain pötköttämään ja syljeskelemään kattoon, vaan joka päivä on ollut jotakin tekemistä. Toisaalta, kun laakereilla ei ole maattu, on paljon saatu aikaan ja tehtyä. Suurin syy tähän häslä-härdelliin on se, että onnistuimme hommaamaan muuttoauton, sekä -apua perjantaiksi (eli huomiseksi) ja suurin piirtein koko loma on mennyt tulevaa kämppää siivotessa ja T:n kamoja poisheittäessä, sekä vanhan kämpän pakkaamista. TGIF - huomenna tämä on vihdoin ohi kunhan kamat saadaan kannettua autosta sisälle.


Aamuisin olen toisaalta aamupalaa lusikoidessani (aah, rahka-jugurttia, kauramuroja ja itsekeitettyä raparperikiisseliä kera nektariinin - yum!) ehtinyt mietiskelemään paljon ja tehnyt paljon oivalluksia itsestäni. Askel kohti rentoa syömistä ja eloa on osoittautunut todella suureksi - suuremmaksi kuin olisin ikinä voinut kuvitella - ja olen työstänyt ajatusmaailmaani eritoten tällä saralla enemmän kuin koskaan. Minua harmittaa enemmän kuin ikinä, etten tunnu löytävän sitä oikeaa ja rentoa tasapainoa, joka syömisen ja liikunnan kanssa jokaisella ihmisellä pitäisi olla. Tai noh, itseasiassa voin jo todeta, että osaan liikkua fiiliksen mukaan ja nimenomaan siksi, että voisin hyin kehossani jätettyäni saleilut täysin. Nyt liikun siis ainoastaan aerobisesti juosten, kävellen (sekä sauvoilla että ilman) ja Ronjaa pissattaen. Lisäksi T haastoi minut johonkin ab-challengeen, jossa tehdään lisääntyvästi vatsarutistuksia kuukauden ajan niin, että pidetään välipäivää joka 4. pvä. Viimeisenä päivänä tehdään 130 rutistusta, joka alkuun tuntui hurjalta, mutta esim. eilen kun vuorossa oli 95 rutistusta ei se 130 enää kuulostakaan mahdottomalta. Ihmeesti se ihmiskeho tuntuu tottuvan ties mihin.. ;)
Mutta joo, ruokailu sen sijaan ei luonnistu rennosti vaikka kuinka yritän - ei ainakaan kokonaisen päivän ajan! Olen niin pitkään "ansainnut" ruokani liikunnalla, etten nyt osaa syödä esim. nälkääni, vaan miellän ne heti himoiksi enkä "kehtaa" syödä vaikka edellisestä ruokailusta olisi jo kulunut tovi, ellen ole tehnyt mitään fyysisesti raskasta tai harrastanut liikntaa jollain tapaa. Pinttyneestä tavasta tässä pitkälti on kyse ja koska olen harrastanut sitä jo vuosia, en olettanutkaan että muutos tapahtuisi hetkessä.

Ilokseni uusimmassa Fit-lehdessä on juttu "Syömishäiriöstä jäi ahdistavat ajatukset", jossa toimittaja kokeilee kahden terapeutin kanssa ajatusmaailmansa muuttamista. Minusta oli ihanaa ja jotenkin huojentavaa lukea, että joku joka tavallaan on jo parantunut (eli palannut normaaleihin mittoihin) vuosia sitten, myöntää ja huomaa kärsivänsä edelleen vanhoista ajattelutavoistaan "ansaita" ruokansa tai herkkunsa ja tekevänsä edelleen niitä "fiksuja valintoja" ja olevansa kyvytön nauttimaan jätskihetkestä lasten kanssa. Hullua kuin mikä - ainakin terveellisen ajattelutavan omaavan korvissa, mutta harmittavan tuttua minulle. Ammensin vinkkejä jutusta ja totesin eilen, että pyrin olemaan stressaamatta ruokailusta koko päivänä. Noin puolet päivästä sujui hyvin, kunnes päästiin iltaan ja mopo karkasi: syötyäni kunnon iltapalan keksin tapani mukaan itselleni herkkuhimon ja ehdotin jätskiä. Eritoten lääkärien kehotettua minua nostamaan painoa huomaan herkuttelevani esim. jätskillä, vaikkei oikeasti edes tekisi mieli, ja se jos jokin harmittaa minua. Toki olen jo vuosien ajan kieltänyt itseltäni kaikenlaiset herkut ja sitä myöten myös totutellut pois makeanhimosta (jota todella harvoin tunnen ihan OIKEASTI), enkä siksi nyt oikein käsitä miksi hemmetissä herkuttelen nyt liki päivittäin ja kärsin sitten morkkiksesta niitä syötyäni - en niinkään siksi, että olen syönyt "turhia kaloreita" vaan siksi, että söin jotain, jota ei edes tehnyt mieli. Ihmismieli osaa näköjään olla yhtä sekava kuin undulaatti betonimyllyssä kun sille päälle sattuu..


Lomaa on onneksi vielä pari päivää jäljellä ja voin hymyssä suin todeta, että olemme saaneet todella paljon aikaan ja tehneet ties mitä: siivonneet, pakkailleet ja tyhjentäneet kaksi kämppää, käyneet Vaasassa, Ikeassa ja mökillä, vieneet kamaa kirpparille, pyörittäneet arkea tiskeineen, kokkailuineen ja pyykkeineen.. Huh, hiki tulee jo näitä listatessa :D Tämä päivä on onneksi pyhitetty "ei tehdä mitään"-teemalle, eikä suunnitelmia ole.. Totesin tosin aamulla herätessäni, että hitto mitä sitä sitten tekisi - eihän nyt kokonaista päivää voi vaan maata :D Minun kohdallani tekemättömyys aiheuttaa ennemminkin tuskaa kuin nautintoa, koska olen touhuavaa sorttia. Minulle älä tee mitään-päivä tarkoittaa sitä, että saan ja voin touhuta omaan tahtiin ja käydä lenkillä jos ja kun mieli tekee, möllöttää koneen ääressä nettiä selaillen vailla määränpäätä, sekä tehdä ruokaa ja nautiskella siitä. Telkkarin tai leffojen katsominen ei tuo minulle samanlaista aivot narikkaan-tunnetta (ellei Kuppilat kuntoon yms kokkiohjelmia lasketa :'D), joten jätän ne suosiolla muille. Noh, T alkaa nyt näköjään kasaamaan Ikeasta hankkimaamme nojatuolia ja ulkona alkoi sataa, eli taidan suosiolla siirtää päivän lenkkiä hieman myöhemmäksi ja toimia työnjohtajana virallisena valvojana :)

Mukavaa torstaita sinulle - oli keli mikä tahansa! :)


Att se det goda i allt har under de senaste dagarna varit underligt svårt, då jag insett att min 2 veckor långa semester börjar lida mot sitt slut och varje dag har varit programspäckad på något sätt; inte en endaste en dag har jag kunnat vakna och tänka "vad tusan skall jag hitta på att göra idag då?". Å andra sidan - när man vänder på steken - inser jag hur jädrans mycket vi åstadkommit under dessa två semesterveckor: varit på stugan, till Vasa, till Ikea, packat, städat och gjort febrila försök att få alla saker att hitta en plats åt sig - utöver det vardagliga, alltså länka, umgås, leka och gå med Ronja, tvätta byk och diska, laga mat.. Huh, man blir ju riktigt andfådd av att bara tänka på saken :D
Trots att vi hållit på med en hel massa, har jag också hunnit fundera över mina tankar kring mat och motion, vilka spökat i allt för många år i mitt huvud och orsakat stress, oro och knepiga situationer - helt enkelt styrt mitt liv. Jag kan stolt medge att jag redan gjort något sorts framsteg, då jag i dagens läge motionera enbart för att må bra och känna mig bra i min kropp. Detta har jag lyckats med först när jag slutade med gymträningen, vilken i mitt fall "slog över" och höll på att bekosta mig min hälsa totalt. Tyvärr lyser den muskelupprätthållande motionen nu med sin frånvaro, men å andra sidan gör jag ens magmuskler så gott som dagligen (tackvare T som utmanade mig i någon ab-challenge), samt fladdrar omkring med min Fustra-käpp här hemma. I övrigt är det jogging, samt gång både med och utan stavar som gäller och det njuter jag av. Däremot har maten visat sig vara ett större troll än jag trott och det verkar vara mer att bearbeta på den fronten än jag anat - vilket nu visserligen inte är så konstigt; vadå jag minns inte ens när jag senast skulle ha kunnat njuta med gott samvete av allt det jag ätit under en dag och inte känt en endaste liten törn i samvetet efter en måltid. Visst har jag redan gjort framsteg så att jag t.ex. igår lyckades njuta av det jag åt tills kvälle kom: efter att ha ätit ett ordentligt kvällsmål intalade jag mig själv att jag ville ha glass, trots att jag egentligen inte kände något som helst behov eller begär efter det! Och vad gjorde jag? Jo, åt glass förstås och kände mer ångest över att jag över huvudtaget åt något som jag inte ens ville ha, än de "överlopps kalorier" som jag tidigare skulle ha stressat över. Suck.. Nåja, som redaktören i nyaste Fit-tidningen konstaterade, så dröjer återhämtningen och helnandet efter en ätstörning flera år och högst antagligen resten av livet; att man uppnått normal kroppsvikt är ännu inget tecken på att man tillfrisknat! Men så länge det finns hopp finns tro, finns det hopp och att erkänna sina misstag är redan ett steg på vägen.
Ojoj, synd att det precis började regna, eftersom detta är den enda dagen då vi inte har planer över huvudtaget! För mig innebär en sådan dag inte som för många andra att man bänkar sig framför TV:n en hel dag. Nej, för mig innebär det att jag får pyssla och syssla i egen takt och t.ex. laga mat, gå ut och ligga med datorn i famnen och surfa huvudlöst precis hur och när jag vill :) Och det är exakt vad jag nu tänker fortsätta med..
Ha en bra torsdag! :)


måndag 23 juni 2014

Sweatty?

Sain jokin aika sitten She Social Reddvilleltä (klik) (johon liityttäessä saa joka kuukausi pakkauksen ilmaisia tamponeja, woop!, sekä usein jotain muitakin kivoja ylläreitä - ilmaiseksi!) kesähelteitä ja sen mukanaan tuomia hikilänttejä ajatellen loistavan bonus-lahjan: Absolut Torr-antiperspirantin.


Absolut Torr tuli minulle tutuksi itse asiassa vanhojen tanssien aikaan, jolloin pukeuduin pitkähihaiseen mekkoon, enkä halunnut, että valokuvia tuosta ainutlaatuisesta kokemuksesta, koristaisi hikiläntit. Turvauduin siis kerran-pari viikkossa käytettävään antiperspiranttiin. Absolut Torr lupaa pitää kainalot, kädet ja jalat kuivina jopa 7 vrk ajan, eikä sitä tarvitse käyttää kuin tarpeen tullen yhtenä tai parina iltana viikossa, jolloin sitä siis sivellään puhtaalle, kuivalle iholle. Aamulla aine pestään pois ja halutessaan päälle voi laittaa jotain muuta deodoranttia, mikäli kaipaa tuoksua - Abolsut Torr kun ei tuoksu eikä haise millekään!

Kokeilin huvikseni eilen illalla laittaa Absolut Torria kainaloihin ja testasin sitä tänään ääriolosuhteissa 10 km juoksulenkillä. Täysin kuivina kainalot eivät kestäneet, mutta olo oli huomattavasti kuivempi kuin normi-deodorantin voimin, eli saatan jatkaa Abosolutin käyttöä erityisesti ennen lenkkejä kesähelteillä.

Onko Abolut Torr sinulle tuttu? Entä ReddVille? Suosittelen lämpimästi liittymään: se on ilmaista, saat ilmaiseksi tamponeja kerran kuussa, sekä usein myös pikkukivaa bonuksena :) Blogin pitämistä ReddVille ei vaadi.


Jag fick för en tid sedan en kul överraskning från Reddville och She Social-bloggportalen: en Abolut Torr-antiperspirant, som jag från början varit bekant med sedan gamlas dans.
Absolut Torr är enkel att använda, då man lägger den i armhålorna, på händer eller fötter 1-2 ggr/vecka på kvällen, låter verka under natten och tvättar bort på morgonen. Absolut Torr lovar hålla armhålorna torra upp till 7 dagar (beroende på hur mycket man svettas förstås).
Själv testade jag Absolut Torr i extrema förhållanden då jag sprang en 10km länk med det i armålorna idag. Visst svettades jag - tro inte att mina armhålor kändes som Sahara heller! - men jag var betydligt torrare och kändes mig fräschare än med en vanlig deodorant. Så troligen fortsätter jag att använda Absolut Torr då och då - speciellt före idrottsprestationer.
Har du erfarenheter av Absolut Torr? Av ReddVille då? Gå gratis med i ReddVille så får du en gratis förpackning tamponger hem i brevlådan månatligen, samt tidvis även annat smått och gott som bonus ;)

söndag 22 juni 2014

Squeeze it, beibe! Kokemukseni kompressiosukista

Olen ties miten pitkään jo sillä silmällä kyttäillyt kompressiovaatteita blogeissa, nettikaupoissa kuin Instagramissakin - ja jättänyt omani hankkimatta. Viikolla kun kävimme Vaasassa (jossa kävin 6h automatkan jälkeen törkeässä helteessä verryttelemässä 6 km reippaan juoksulenkin muodossa) sain VIHDOIN aikaiseksi kotiuttaa omat kompressiosukat, jotta saisin selvää, onko kompressiosta todella hyötyä vai onko kyseessä pelkkä huuhaa-puhe.


Yleisesti kompressiosta voi todeta, että se perustuu verenkiertoa ylläpitävään paineeseen, jonka tiukka sukka muodostaa raajan ympärille. Kopioin Zero Pointin kotisivuilta tarkempaa infoa kompressiosta:

Kompression avulla laskimoläpät pysyvät suljettuina jolloin veri kulkeutuu sydämeen paremmin. Paine huolehtii myös etteivät suonet pääse laajentumaan liiaksi jolloin niiden toiminta ei häiriinny.
Tämän mekanismin tehtävä on kuljettaa epäpuhtaudet, kuona-aineet ja hapettoman veren takaisin sydämeen ja keuhkoihin hapettumaan ja palaamaan, jolloin saat lisää puhdasta happea työskenteleville lihaksillesi.
Vaikutus huolehtii nopeammasta aineenvaihdunnan toiminnasta ja poistaa epäpuhtauksia lihaksesta sekä tuo happea lihakselle, jolloin lihaksesi toiminta ja suorituskykysi on parempi.
Kompressio myös tukee lihasta ja pitää sen supistuksessa. Supistuksessa oleva lihas on tehokkaampi ja ei pääse tärähtelemään jolloin vältyt rasitusvammoilta.
Itse päädyin ostamaan kirkkaan pinkit yksilöt Zero Pointilta. 
Miksi ZeroPoint? Koska kyseessä on tosiaan kotimainen tuote, sukkia ja säärystimiä saa mitä cooleimissa (ja kirkkaimmissa) neon-väreissä ja hinta on muiden merkkien sukkiin verrattuna keskitasoa. ZeroPointeista olen lisäksi lukenut paljon hyviä kokemuksia blogeista ja kokeiltuani m.m. Asicsia ja 2XU:ta kaupassa päätin sijoittaa 29,90e (khyyllä, nämä olivat jopa tarjouksessa!) ja kokeilla näitä itsekin ja perustaa oman näkemykseni ja mielipiteeni peruskaurapuurotallaajan ja pullamössölenkkeilijän näkökulmasta (eihän kuulosta siltä, että pitäisin itseäni vähäpätöisempänä lenkkeilijänä, kuin muita "pro:ita"? Noeeei. Kunhan jätin tänään paikallisen 11,5km pituisen juoksutapahtuman välistä ja kävin itsekseni 10km hölkällä).

Tänään oli siis ensimmäinen, virallinen pidempi lenkkini ZeroPointit kintuissani enkä voi valittaa: jalat eivät tuntuneet menevän samalla tavalla hapoille kuin yleensä 10 km lähestyessä. Samoin palautuminen tuntuu jotenkin sujuneen paremmin sukat jalassa, koska en sattuneista syistä ehtinyt suihkuun ja riisumaan sukkia heti lenkin jälkeen, vaan talsin m.m. kauppaan ja tein ruokaa T:n kanssa vielä reilu tunnin lenkin jälkeenkin. Nyt n 4 h lenkin ja reilu 3h sukkien riisumisen jälkeen tunnen selvän eron entiseen (eli aikaan ennen kompressiosukkia) verrattuna: pohkeita ja jalkoja ei kivistä samalla tavalla. Toki olisi ideaalitilanne, jos voisin pitää kompressiosukkia jalassa suihkunkin jälkeen, mutta toistaiseksi mennään näillä, eli pidän sukkia lenkillä ja hyödyn niistä lenkin aikana.


Kaupassa arvoin pitkään, hankkiako sukat vaiko säärystimet, mutta päädyin sitten sukkiin puhtaasti käytännön syistä: nyt ovat sekä sukat, että säärystimet samassa "paketissa" ja paikassa, eivätkä ne koskaan häviä toinen toisestaan. Olin alunperin suunnitellut hankkivani neonkeltaiset sukat, mutta koska niitä ei ollut (ole edes olemassa, toim.huom.) päädyin pinkkeihin. Myyjä vinkkasi, että syksymmällä on tulossa m.m. oranssit sukat myös, jotka sopivat täydellisesti yhteen ruskavärien kanssa ;) Myyjä kertoi, että kompressiosukkia ostavat nykyään niin urheilijat kuin seisomatyötä tekevät ja paljon matkustelevatkin. Eli ihan perus-kaurapuuropullamössö-hengailijatkin uskaltavat mennä pyytämään myyjiltä neuvoa kompressiosukkia tai -säärystimiä hankkiessaan - ostajien kun ei oleteta olevan mitään super-jumppapirkkoja ;) Mielestäni on itse asiassa kiva, että ihan perus-liikkujakin otetaan huomioon urheiluvälineitä suunniteltaessa ja markkinoidessa (onhan kyseessä puhtaasti verenkiertoa ylläpitävä ja parantava tuote, josta kuka tahansa hyötyy!), koska nyky-yhteiskunnassa, jossa vallitsee fitness-buumi, paine suorittaa nousee välillä liiankin korkeaksi.

Summa summarum: aion jatkaa kompressiosukkien käyttöä, koska koin itse saavani niistä selvästi hyötyä niin suorituksen aikana, kuin sen jälkeenkin. Saatan toki ensi kerralla kotiuttaa säärystimet, jotta saan a) ne keltaiset yksilöt itselleni ;) sekä b) voin hyödyntää kompressiota myös suihkun jälkeen ja palautumisessa.

Oletko sinä kokeillut kompressiosukkia tai -säärystimiä? Mitä pidit?


ÄNTLIGEN skaffade jag mina kompressionsstrumpor, som jag så länge tänkt på och drömt om. Jag besöt mig för att köpa ett par från inhemska Point Zero, delvis p.g.a. sin tuffa neon-färg, pris (som ligger sådär mitt-emellan) men också för alla de goda erfarenheter, som så många delat med sig om på både internet och Instagram. Jag kunde helt enkelt inte motstå frestelsen längre, utan ville själv ta reda på om dessa märkliga kompressions-kläm-strumpor verkligen lever upp till sina löften om att göra steget lättare under länken, samt försnabba återhämtningen efteråt. Kompressionen baserar sig i all korthet på att den helt enkelt förbättrar blodcirkulationen i benen, vilket gör att syret cirkulerar bättre och kroppsdelen orkar mer.
Efter att idag ha gjort min första lång-länk (á 10 km) med mina grann-pinka ZeroPoints på kan jag inget mer än underteckna löftena: steget kändes faktiskt lättare, speciellt under de sista metrarna och benen känns såhär efteråt inte alls så tunga och liksom stickiga och tröga, som de tidigare gjort.
I framtiden tänker jag nog investera i ett par kompressions-calves (benvärmare?) också, så jag kan utnyttja kompressionen effekt till det maximala, både under och efter joggandet.  
Har du testat kompressionsstrumpor? Vad tyckte du?

lördag 21 juni 2014

Kuulumisia viime viikoilta sekä arjen sujumista

Heippaheit ja moikkamoit, pitkästä aikaa ehdin taas hetkeksi istua koneen ääreen kertomaan viime aikojen kuulumisia. Mitään maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut, enkä sen takia ole käynyt postausta tekemään, mutta eipä minulle ylimääräistä luppoaikaakaan ole ollut - vaikka ensimmäinen lomaviikko on pian takanapäin!

Ajankäytöstä voin heti todeta, että priorisointini mitä tulee ajankäyttöön on muuttunut täysin jos vertaa esim. 6 kk sitten: tuolloin istahdin automaattisesti töistä kotiin palattuani koneen ääreen kahvikupposen kanssa, lähdin viimeistään klo 18-aikaan salille ja palasin sieltä sudennälkä vatsanpohjassa kotiin kokkaamaan ilta-päivällistä ja nautiskelemaan siitä telkkarin, sekä läppärin ja blogien ääreen. Jokaikinen arki-ilta sujui samoissa merkeissä, enkä valittanut lainkaan: sain ja pystyin käyttämään kaiken aikani pelkästään itseeni eikä muista tarvinnut välittää.


Nykyään arjet sujuvat pitkälti Ronjan aikataulujen mukaan: aamulla heti kun kello soi, minä singhadan ylös sängystä ja pissatan pennun pihalla. Sitten äkkiä löhö-kotivaatteet päälle, oman naaman pesu ja aamiaisen esivalmistelut, eli kahvinkeittimen päälle napsautus, sekä puurokattila liedelle lämpenemään. Siitä sitten Ronjan kanssa pihalle ja pienelle happihyppelylle, jonka jälkeen on vuorossa molempien aamupala. Tässä vaiheessa T yleensä nousee ylös ja liittyy seuraamme. Työnjaon olemme suunnitelleet (ja jopa toteuttaneet!) niin, että minä huolehdin pennusta (ja sen mahdollisista tihutöistä..) T:n heräämiseen asti, jolloin minut vapautetaan m.m. meikkaamaan ja pakkaamaan eväitä ja T jatkaa pennun päivystämistä, eli pissattaa pennun ennen töihin lähtöä ja huolehtii pennun seuraavat nappulat likoamaan. Kaiken rumban jälkeen lähdemme töihin ja Ronja jää kotiin odottelemaan meidän paluutamme. Muutettuamme tänne landelle, R vaikuttaa rauhoittuneen, vaikka joutuukin jäämään työpäivän ajaksi yksin. Toki pentu on kasvanut ja näin ollen myös tottunut jo olemaan yksin, mutta nyt tuntuu huomattavasti kivemmalta jättää pentu yksin kun tietää, ettei sillä ole täällä hätää, kun hän Porvoossa taas jäi jopa ulisemaan peräämme ja vaikutti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä kohtaloonsa.


Työpäivän jälkeen kotiin saapuessamme on työnjako se, että minä pissatan pennun ja huolehdin ruokkimisen, kun taas T napsauttaa iltapäiväkahvit meille tulemaan. Hmm.. Aika kahvipainotteiselta vaikuttaa muuten tämä meidän arkemme :D Hahaa, nojoo, perus-kaurapuurosuomalaisia ollaan ;) Meidän kaksijalkaisten levättyä ja tankattua hetki, on sitten vuorossa pennun kanssa leikkimistä niin, ettei hän enää pompi seiniä pitkin ja usein torkahtaa hetkeksi. Tässä vaiheessa T yleensä käy pötköttämään sohvalle tai sängylle tai lähtee VPK:hon ja minä vuorosta suuntaan lenkille. Illemmalla käyn vielä pennun kanssa tassuttelemassa ennenkuin on aika siirtyä iltaruoan ja iltapuun pariin.

Aika hektiseltä ja aikatauluteltultahan tuo arki vaikuttaa ja kuulostaa, mutta voin taata, että se tavallaan on huomattavasti helpompaa kuin aiempi arkeni, jolloin erityisesti viime aikoina tunsin suoranaista PAKKOA lähteä salille. Lenkit nyt aina ovat olleet enemmän henkireikiä minulle ja voin laskea yhden käden sormilla ne kerrat, jolloin lenkillä olo on maistunut niin puulle ja pakolle, että olisi ollut fiksumpaa jäädä kotiin. Nykypäivänä lenkit ovat minulle sekä henkireikä, että pieni pakko; ellen liikuta kroppaani päivittäin, menee selkä ja niska niin jumiin, ettei seuraavana päivänä juuri hymyilytä. Lisäksi koen, että keuhkoni ja psyykkeeni tarvitsevat raitista ilmaa ja happea 8h sisätöiden vastapainoksi. Hmm.. Minustahan tulisi hei loistava raittiin ilman myyjä - mainospuhekin tuntuu jo luonnistuvan ;D


Mietiskelin tuossa äsken tiskatessani, että olenpa minä onnellinen tässä hetkessä - jopa tiskatessani! - ja meinasin tirauttaa onnenkyyneleen. Elämä tuntui juuri siinä hetkessä niin helpolta: olin äsken syönyt itse keittämääni raparperikiisseliä, tiskasin, taustalla soi radio ja avonaisesti ikkunasta kuului linnunlaulu ja askareitani valvoi rauhallisesti makoileva nappisilmäinen koiranpentu. Avopuoliso oli pian palaamassa kotiin, eli olin hetken pitkästä aikaa täysin yksinäni.

it´s just not me - it´s us
Palasimme tänään jo alkuiltapäivästä mökiltä kotiin takaisin ja totesin oikein ääneen, että onpa kivaa olla taas kotona - omassa kodissa. Tein aiemmin viikolla virallisen muuttoilmoituksen ja vuorossa olisi sitten seuraavaksi se ärsyttävin osuus, eli muutto itsessään: kamat laatikoihin, laatikot autoon, laatikot autosta sisälle ja purku. Toki muuttamisessa on puolensa: tavarat saa (jälleen) katsottua läpi ja mahdolliset turhuudet heitettyä jorpakkoon, mutta vastapainona ne tavarat nimenomaan täytyy PAKATA. Onko mitään ärsyttävämpää, kuin pakata keittiökamoja ja muuta särkyvää? Ei ainakaan minun mielestäni. Paperia ja hermoja kuluu kuin vettä akvaarioon niitä pakatessa ja auta armias sitten kun ne pitää purkaa takaisin uudessa kodissaan: mihin hemmettiin kaiken sen paperimäärän tunkee? Siinä tilanteessa sitä aina raapii päänahkaansa ja kyseenalaistaa, tarvittiinko todella niiiiiiin paljon paperia? Anyway koti-aiheeseen takaisin palatakseni, on vielä todettava, että minulla ensimmäistä kertaa on sellainen olo, että minulla todella on koti muuallakin kuin lapsuudenkodissani - jo nyt, vaikka nykyisestä asunnosta ei löydy muuta minulle kuuluvaa materiaa, kuin kamera, läppäri, muumimuki, vispilä ja vaatteita. Toistaiseksi.

Ylipäätään huomaan itseni ja asenteeni moneenkin asiaan muuttuneen koiranpennun tultua elämääni: olen muuttunut rennommaksi (tai ainakin koen itse näin tapahtuneen) monella eri elämän osa-alueessa ja olen tietyllä tapaa kypsynyt: elämä ei yksinkertaisesti enää pyöri minun ja minun tarpeitteni ympärillä, vaan joku toinen menee kaiken edelle. Rentoutumista mitä tulee ruokailuun ja liikkumiseen on myös selvästi havaittavissa, vaikka kumpikin aiheuttavat minulle tietynlaista päänvaivaa ja stressiä joka päivä. Näiden kohdalla tyydyn toki baby-stepseihin, koska tiedän ja uskon, etten näiden suhteen koskaan pääse 100%:sti rentoon olotilaan, mutta edes askel siihen suuntaan on jo suuri plussa ja edistysaskel minulle.
Samoin mietin aina, miten suunnitelmani menevät T:n kanssa yhteen tai millä lailla otan hänet huomioon päätöksiä tehdessäni - tein ne sitten kaupan kassalla, vaateostoksilla tai tyttöjen kanssa suunnitelmia tehdessäni. Kai tämä on sellaista tietynlaista aikuistumista ja perheen perustamista? Monen korvaan tämä saattaa kuulostaa hölynpölyltä, jos ottaa huomioon etten virallisesti ole edes muuttanut yhteen T:n kanssa, olemme seurustelleet hieman reilu 6 kuukautta ja Ronjakin on ollut meillä vasta reilu 1,5 kuukautta. Oman terveyden pettäminen on suurin syy siihen, että olen muuttanut suunnitelmiani mitä tulee tulevaisuuteen ja ikään kuin down gradeattun selvästi; nykyään en edes unelmoi matkasta kaukomaille, koska pystyn hädin tuskin käymään lähikaupassakaan unohtamatta huimausta ja heikotusta, mutta ne harvat kerrat kun se onnistuu: aiai, että sitä voiton riemua! Samoin aiemmat haavekarttani ja aikatauluni mitä mitäkin pitää tehdä ja saavuttaa elämässä, on kokenut aikamoisen suunnan vaihdon: kuka sanoo, että täytyy mennä naimisiin, matkustaa, hankkia omakotitalo ja farmariauto ennenkuin hankkii lapsia ja täyttää 28? Aivan, ei kukaan. Yhteiskunta on nykyään onneksi niin salliva, ettei virallista järjestystä enää ole, vaan kaikki voivat suorittaa ja toteuttaa elämää parhaaksi näkemällää tavalla - omassa järjestyksessä ja oman maun mukaan.

Hui, tulipa syvällistä pohdintaa suolletta, vaikka alunperin oli tarkoitus kertoa ihan vaan arjen juttuja ja mitä tässä ollaan puuhailtu viime viikkoina kun blogi on viettänyt hiljaiseloa. Noiden syvällisyyksien lisäksi käytiin Vaasassa viettämättä hotelliyö ja juhannus vietettiin porukoiden mökillä syöden, juoden, nauraen ja nukkuen. Tänään palasimme jo hyvissä ajoin takaisin maihin, koska saaressa tuli vuoroin räntää ja rakeita, vuoroin kissoja ja koiria (noei nyt sentään, mutta liki). Kotona saatiin paljon aikaan ja nyt suunniteltiin tulevan viikon ohjelmistoa, johon kuuluu m.m. käväisy Ikeassa, sekä Porvoon kämpän pakkaamista.

Mites sielläpäin ruutua juhannus sujui? :)


Oh shit, jag brukar alltid sträva till att ens någorlunda summera den finska versionen av blogginlägget till svenska, men nu känner jag på mig att en verkligt minimal svensk version kommer att finnas till förfogande. Saknar ni kunskaper i finska, vänligen mejla mig så skall jag referera texten här ovan i all korthet ;)
Jag har på sistone märkt en märklig grej som skett efter att Ronja flyttade in i mitt liv: jag har liksom vuxit upp och mognat efter att ha insett att hela min vardag och mitt liv inte enbart cirkulerar kring mig själv, utan är också beroende av någon annans behov. Likaså funderar jag oberoende temaområde över vad T skulle tycka och hur jag kan ta honom i beaktande då jag fattar beslut. Visst erkänner och vet jag att jag börjar priorisera HELT olika efter att så gott som ha förlorat min hälsa och drömmer om att en dag kunna gå runt i ett köpcentrum utan att behöva känna yrsel, illamående och oro framom en resa till Asien (vadå en bilresa till Vasa höll redan på att bekosta mig min rygg - vad skulle inte en flygresa på 16h göra?). Från att tidigare ha haft en tydlig plan och tidtabell för mitt liv har jag downgradeat och anser nu, att det hellre lönar sig att låta saker och ting ske och komma i sin egen tidtabell utan noggrannare planer. Ju mer man planerar, desto sämre brukar det bli då förhoppningarna är (för) höga.


onsdag 11 juni 2014

Onko muuta elämää kuin koira ja selkä? On. Kai?

Voihan (vadelma)vene miten aika rientää. Jo eletään jälleen keskiviikkoa, kesäkuun ja uuden elämän (hah, mikä klisee!) alkua! Aika tuntuu rientävän kuin siivillä jo pelkkää arkea pyörittäessä, enkä pistäisi lainkaan hanttiin vaikka saisin vuorokauteeni edes YHDEN lisätunnin. Toisaalta epäilen vahvasti, että osaisin käyttää sitä mihinkään kovin fiksuun; todennäköisesti hengailisin Instagramissa stalkkailemassa toisten kuvia, enkä esim. keppijumppaa tehden tai koiraa kouluttaen, pyykkejä pesten tai muuta aikuisten oikeasti järkevää. Myönnän, enkä kiellä.

Miestiskelin tässä, mihin aikani itse asiassa kulutan ja mihin ihmeeseen arki-iltani ja viikonloppuni tuntuvat katoavan, koska ne tuntuvat niin tajuttoman lyhyiltä enkä millään ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisin tai mitä aiemmin tein. Noh, ihmekös tuo kun elämä itsessään on muuttunut aika lailla esim. viime vuoteen verrattuna: kesäkuussa 2013 asuin Porissa (tulevan) eksän kanssa, työskentelin Satakunnan keskussairaalassa 3-vuorotöissä ja kävin salilla 4-5 kertaa viikossa ja lenkkeilin tämän ohessa. Vuorotyön myötä vietin todella paljon aikaa töissä ja niinä harvoina iltoina kun olin vapailla, vietin aikaani baarissa tai koti-kotona Sipoossa, jonne siis matkustin n kerran kuussa. Ugh, muistan edelleen ne piinallisen pitkäntuntuiset junamatkat, lukuisat Kerava-Riihimäki-Tampere-Pori-vaihdot, sekä VR:n pätkivän WLAN-yhteyden, jonka avulla yritin saada aikani kulumaan edes hieman nopeammin matkaa taittaessani. Ulkomuodoltani olin pirteä, keskiverto-suomalaisnaista timmimpi, mutta sisäpuolelta rikkinäinen, surullinen ja eksyksissä.

Kesä 2012 ja musta tukka - kuinka siistiä?
Nyt, kesäkuussa 2014, asun virallisesti Porvoossa, mutta olen jo epävirallisesti Sipoolainen T:n kanssa. Työskentelen (toistaiseksi) sairaanhoitajana terveyskeskusksessa arkisin 8-16, hankin hiljattain labradorinpennun Ronjan, lenkkeilen keskimäärin päivittäin, juoksen n 3-4 kertaa viikossa ja (sauva)kävelen loput. Näiden lisäksi käyn fysioterapiassa ja treenaan Fustraa PT:n kanssa 2 kertaa viikossa todella pahan tension neck:n (eli niskajumin) vuoksi ja opettelen täysin uutta ryhtiä (joka kyllä kärsii näin sängyllä kone edessäni istuen..). Baarissa olen käynyt viimeksi marraskuussa, enkä ole sinne kertaakaan edes harkinnut lähteväni tai himoinnut. Alkoholia juon keskimäärin lasillisen tai pari punaviinin muodossa kotosalla illalla jälkkärinä tai ruoan yhteydessä.  Ulkomuodoltani olen astetta vähemmän lihaksikas viime vuotiseen verrattuna ja tavoitteena on (lääkärien käskystä) nostaa painoa pari kiloa, sekä opetella uusi ryhti, johon pyrin m.m. keskivartalon vahvistamisella, sekä keppijumpalla Fustran tyyliin. Henkisesti etsin itseäni edelleen, mutta olen (ainakin omasta) mielestäni vahvempi ja koitan joka päivä päästä askeleen lähemmäs hetkeä, jolloin hyväksyn itseni ja kroppani täysin. Tavoittelen suht. lihaksikasta kroppaa sekä kapeaa vyötäröä, mutta rehkittyäni itseni pari kertaa sairaalasängyn pohjalle asti, olen todennut, että minun olisi aika muuttaa kehoihannetta. Se kun ei vain tunnu käyvän ihan hetkessä.. Minulla on onneksi tukenani hyvä tukiverkko koostuen (noh, epävirallisesti jo avopuolisostani) T:stä, perheestäni sekä parista lähimmästä tyttökaverista. He tuntevat vaivani ja tiedän heidän tukevan minua myös niinä hetkinä, jolloin sukellan pohjalle kääntymään.

Vuosi 2014: no make-up eikä viimeisestä hiustenvärjäystuokiosta uskalla edes puhua..
Hui, onpa muutos viime vuotiseen nähden suuri; huomaan sen vasta nyt kun "näen" sen näni mustaa valkoisella :o Voin kuitenkin todeta, että muutos on selvästi parempaan päin ja uskon, että lähipiriini (ja varmasti tekin voitte?) komppaa :)

Oho, menipäs diipiksi. Tarkotuksenani oli poiketa kertomaan mitä minulle nykyään kuuluu ja nimenomaan jättää aiheet (mahdoton) koiranpentu ja selkä TÄYSIN ulkopuolelle, koska tuntuu, että ne harvat kerrat kun enää tänne blogin puolelle ehdin kirjoittelemaan, jorisen vain ed. mainituista. Toisten blogeja luen edelleen samaan tahtiin ja nautin siitä, miten voin ikään kuin hetkeksi irtaantua omasta arjestani juuri toisten tekstien ja valokuvien myötä. Lemppareitani ovat tällä hetkellä toisten "mun tylsää arkea"-jutut, sekä diipimmät tekstit kehon hyväksymisestä, kroppaihanteiden muutoksista ja muuttamisesta, sekä ajankohtaisten enemmän ja vähemmän fiksujen terveyshömpötysten kritisointia ja niiden arvioimista. Hihii, aika hassua jos vertaan mitä Jossu pari vuotta sitten olisi vastannut siihen, mitkä blogipostaukset kiinnostavat eniten: "päivän asut" ja shoppailut - ehdottomasti! Hyvinä kakkosina liikunta- ja ruokapäiväkirjat, joihin tykkäsin verrata itseäni (ja kärsiä jäätävää morkkista..). Ed. mainittuja päiväkirjoja luen itse asiassa edelleen mielenkiinnolla, sekä selailen toisten ruokakuvia kuola poskella, mutta katson niitä huomattavasti kriittisemmin silmin; järkkyä, miten toiset tuntuvat a) syövän vähän, b) liikkuvan paljon (onko niillä aikaa muuhun?) ja c) mietin, kuinka hemmetin paljon porukka fuulaa ja tekee yhtä ja kirjoittaa toista. Toki jotkut varmasti noudattavat juuri niin säntillistä elämää kun antavat ymmärtää ja kirjoittavat, mutta toivon sydämeni pohjasta, että tyypit tekevät sitä omasta tahdostaan, eivätkä kuten minä jokin vuosi sitten tietynlaisesta painostuksesta, jota koin tuntevani ja saavani mediasta ja nimenomaan blogeista. Kai tätä voi kutsua vanhenemiseksi, kypsymiseksi (tai rupsahtamiseksi?) tai aikuistumiseksi? Vaihtoehtoisesti järkiinsä tulemiseksi voisi myös olla oiva kuvaus? Tiedä häntä.

Kuva on vähän kuten me: hieman tärähtänyt, mutta pusuja jaeskellen, rakkaudenosoituksia osoittaen ja arkea viettäen
Summa summarum: mitä minulle siis tällä hetkellä kuuluu, jos koitetaan poissulkea Ronja ja selkä? Hmm.. Elämä ei juuri tunnu muun ympärillä pyörivänkään, mutta let me take a selfie think.. Suhteellisen hyvää kuuluu :) Juoksu sujuu nyt kun maltan pitää välipäiviä, sekä parhaani mukaan noudattaa PT:ni Janin ohjeita ja ottaa pidempiä askelia, mahdollistaen paremman ryhdin. Parisuhde etenee mukavasti ja olen todella onnellinen, että olen niin hienon yksilön kuin T:n itselleni napannut. Mitään ruusuilla tanssimista elämä kanssani ei ole ja tiedämme molemmat, miten se välillä koettelee parisuhdettamme, mutta toistaiseksi olemme vastoinkäymisistä selvinneet ja todenneet, ettemme "ihan niin helposti toisistamme eroon pääse" ;) Tuntuu turvalliselta olla suhteessa, jossa uskaltaa ja saa olla oma höpsö itsensä, välillä kiukkutella ja paiskoa seiniä, sitten itkeä ja räkättää ääneen makoisasti, sekä syödä mitä lystää ajankohdasta viis, sekä katsoa TV:stä juuri sitä mitä haluaa joutumatta selittelemään miksi haluaa katsoa 5 osaa Masterchefiä putkeen. Löysin (toisen blogipostauksen avuin) itselleni täydellisen punaisen bleiserin Zarasta ja sen kaveriksi kropatun topin ja vaaleansiniset boyfriend-farkut. T ei niin farkuista perustanut, mutta omasta mielestäni ne ovat t-o-d-e-l-l-a päheät ;) Aurinko paistaa ja ensi viikolla alkaakin 2 viikon mittainen kesäloma, jonka jälkeen ne aiemmin mainitsemani muutoksen tuulet pääsevät oikein toden teolla puhaltelemaan elämässäni. Näistä ei nyt toistaiseksi enempää, mutta niitä silti innolla jo odottaen :) Blörgh. Tätä voisi jo melkein kutsua/luulla positiivisuushaaste-matskuksi. Siihen minua ei (toistaiseksi) ole edes haastettu - ihme ja kumma - joten olkoon tämä minun osani ja arpani siihen ;)

Mitä sinulle kuuluu?

Thunder Eagle´s Feelings and Romance, "
Ronja, Ronskibaberonski, Ronskubonsku, Ronsku, Mammannakki..
Hey guys how r you doing? Jestas så tiden går; kan knappt tro och förstå att det redan är juni och semestern knackar bakom dörren (whoop!). Det känns som om tiden gick så fort att jag inte hinner med och funderar så gott som varje vardagskväll vad i tusan jag EGENTLIGEN hunnit göra under dagen, då det känns som om det mesta blir ogjort..
Jag roade mig själv med att jämföra hur mitt liv ändrats under ett års tid: i juni 2013 bodde jag fortfarande med mitt (blivande) ex i Björneborg och jobbade 3-skiftes på ortopediska på Satakunnan keskussairaala. Jag gymtränade 4-5 gånger i veckan och joggade vid sidan om och de få kvällar som jag INTE var på gymmet eller spånbanan, befann jag mig på krogen eller hemma i Sibbo (ca 1 gång i månaden). Ush fy tvi de otaliga timmar som jag spenderade på tåget Björneborg-Tammerfors-Riihimäki-Kervo - never ever again! Så trist och långtråkigt har jag ALDRIG haft som under de resorna.. Utvärtes var jag (ganska väl)tränad och pigg, men inombords var jag trasig, ledsen och osäker, då jag var så långt borta från det bekanta och trygga.
Idag jobbar jag 8-16 på hvc som sjukskötare, joggar 3-4 ggr/vecka, samt (stav)går där utöver. Dessutom tränar jag Fustra 2 ggr i veckan (samt gör övningar med käpp hemma) i hopp om att lära mig en ny, bättre hållning och förstärka mina djupa muskler. Jag bor (inofficiellt) i Sibbo med min (inofficiella sambo) pojkvän T och labradorvalp Ronja, samt är aningen rundare och mindre tränad än för ett år sedan utvärtes, men lika pigg och betydligt lugnare inombords. Trots att jag fortfarande har mina svaga stunder då jag försöker ändra mitt kroppsideal och godkänna min förändrade kropp, känner jag mig bättre än förra året, då jag har världens bästa stödnätverk runt omkring mig, samt ett parförhållande som jag känner mig godkänd, trygg och lycklig i: äntligen vågar jag vara mitt hoppsiga pratglada jag, tidvis tjuta och gråta, tidvis asgarva och fjompa omkring och vet att jag godkänns precis som jag är.
Bloggen hinner jag knappt uppdatera längre och det är jag ledsen över, men jag läser aktivt andras blogagr och tycker de är passligt avkopplande läsning under dagen eller som avslutning på en hetsig dag och möjjliggör en inblick i något helt annat än ens egen vardag (förutsatt att man läser bloggar som handlar om annat än det jag gillar mest: träning, djupare tankar om skönhetsideal och kritik av dem).
Så frånsett en tidvis alltför aktiv labradorvalp, samt en sjuk och invalidiserande nacke och rygg, går det ganska bra för mig egentligen :)
Hur är det med dig?

måndag 2 juni 2014

Kroppapohdintaa: mitä jos rakkaasta tuleekin pullukka?

Inspiroidun usein toisten blogipostauksista ja Sallin eilinen postaus teki kieltämättä minuun vaikutuksen ja herätti monen monta ajatusta sitä eilen sängyssä lukiessani. Aihe oli liki ekana mielessä myös tänään aamulla kellon pärähtäessä soimaan (jos ei ota huomioon Ronjaa, joka pomppasi etutassuineen sänkyyn kellon soidessa; on joku tainnut jo oppia, että mamma nousee kun kellon pirinä alkaa ja aamuisin se merkkaa myös aamupalaa ;))

Anyhow, takaisin Sallin postaukseen ja aiheeseen oman kropan hyväksyminen sellaisena kuin se on. Kerroin viime postauksessa, että jopa kaksi täysin eri erikoisalan lääkäriä on kehottanut minua vähentämään stressiä ja nostamaan painoa. Elopainoltani en ole alipainoinen, vaan normaalin alarajoissa. Tehtyäni todella kovaa työtälihasten kasvattamiseksi, sekä "yli"-painon laskemiseksi, tuntuu nyt vastakohtainen painon nostaminen todella vastenmieliseltä ja vaikealta. Vaan miksi? Miksi pelkään painolukemien nousua? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? Rakastetaanko minua vähemmän sen takia kenties? Muutunko kertaheitolla rumemmaksi jos paino nousee parin kilon verran? Näitä kysymyksiä olen eilisestä lähtien pyöritellyt mielessäni, mutten ole keksinyt vastausta yhteenkään. Toki pystyn jo suoralta kädeltä toteamaan, että "luuloni" ovat pääasiassa ainoastaan oman pääni sisäisiä keksintöjä ja jos esim. jokni ihminen välittäisi minusta vähemmän koska painaisin pari kiloa enemmän, en kaipaa tai tarvitse häneen seuraansakaan.







Hei päästäänkin aasinsiltaa pitkni aiheeseen, jota olen pohtinut jo aiemmin: onko ylipäätään OK välittää jostain vähemmän, koska tämän ulkonäkö tai paino nousee? Voiko esim. partnerille sanoa, että suhteen jatko saattaa olla vaakalaudalla, jos tämän paino jatkaa noususuuntaisena? Ihmisarvoa ei mielestäni missään nimessä pidä tai saa arvioida ja mitata ulkonäössä saatika sitten kiloissa, eikä näin ollen siis otista saa dumpata lihomisen vuoksi. Mutta mitä jos toisen ulkonäkö muuttuu niin, ettei se enää viehätä silmääsi? Itse ainakin koen, että ihminen ihastuu toisen ulkonäköön ja rakastuu sitten itse persoonaan, mutta jotta mielenkiinto toista kohtaan pysyisi vireillä, täytyy ulkonäön pysyä viehättävänä. Tätä ajatellen on mielestäni tietyllä tapaa OK todeta, että mielenkiinto lopahtaa; kuinka voit haluta ihmistä, jonka ulkomuoto ei herätä intressejäsi? Aivan.




Vaan pattitilanteeseen päästään jos mietitään asiaa hieman monimutkaisemmin ja realistisemmin: mitä jos toisen ulkonäkö muuttuu esim. tapaturman, raskauden tai sairauden vuoksi ja miten toiselle kerrotaan/ilmaistaan hienovaraisesti, että tämän ulkomuoto on muuttunut niin, että mielenkiinto uhkaa lopahtaa? Muistan miten viime kesänä TV:ssä pyöri Rakas, sinusta on tullut pullukka-ohjelma, jossa partneri ilmoitti siippansa PT:n piiskattavaksi ja syynä oli yksinkertaisesti se, että toinen oli lihonut vuosien varrella niin, ettei ulkonäkö enää kiinnostanut toista. Kauhistelin ohjelman ajatusmaailmaa (koska ihmisarvoa ei saa mitata kiloissa), mutta pohdiskelin samaan aikaan mitä tekisin, jos itse päätyisin samaan tilanteeseen. Mitä sinä tekisit?




T - poikaystäväni, työpaikkaromanssini, tuleva avopuolisoni, kallioni - hyväksyy minut juuri tälläisenä ja kokee "pelkoni" painonnostoa kohden lähinnä huvittavina. Tämä johtuu suurilta osin siitä, että hän osaa suhtautua kaikkeen, itseensä ja elämään rennolla otteella, eikä stressaa turhia. T ei koskaan mieti syömisiään (vaikka on kuulemma alkanut joskus vilkuilemaan sokeripitoituuksia!) ja syö fiilispohjalta, sekä nälän mukaan - ei niinkään minun laillani esim. sen mukaan, minkä tiedän olevan terveellisin vaihotehto tai suoranaisiin himoihin. Tiedän - tai ainakin uskon - ettei hänen mielenkiintonsa minua kohtaan vähenisi, vaikka painoni nousisi nyt sen suositellun parin kilon verran, vaan pikemminkin siksi, että teen asiasta aikamoisen numeron. Tuskin äijä edes huomaisi, vaikka paino vähän nousisikin - harvemmin sitä nyt sentään yhdessä vaa-alla käydään ;) (mitä nyt joskus verrataan jos se meidän alkuaikojen 20kg painoero edelleen säilyy ;)) Samalla kun pelkään ja jännitän painoni nostamista, pelkään myös tekeväni kärpäsestä härkäsen ja T:n mielenkiinnon pikemminkin lopahtavan ainaisen valitteluni takia; kuka nyt jaksaisi seurustella ihmisen kanssa, joka (liki) kaiken aikaa miettii, mitä seuraavaksi söisi, ottaisiko jugurttia jätskin sijaan koska jugurtissa on vähemmän kaloreita ja sokeria, vaikka jätskiä tekisikin mieli? Aivan - ei kukaan. Toivon oppivani asennoitumaan ruokaan ja syömiseen kuten T ja niinkuin alunperin on ollut tarkoituskin: ravintona, nautintoa ja polttoaineena - ei ahdistuksen lisääjänä ja aiheuttajana, ajatukset 247 täyttävänä mörkönä. Tiedän, että osa "paranemista" on jo lähtrnyt käyntiin kun ihminen uskaltaa ja osaa myöntää, että asennoituu ruokaan ja syömiseen näinkin pöllösti, mutta kuinka tästä sitten edetään onkin hankalampi juttu. Moni on maininnut (täällä bloginkin puolella) terapian, josta voisi löytyä apu. Olisin kuitenkin halukas vielä kokeilemaan itse ominpäin ajatusmaailmani muokkaamista ja kysyn siksi, onko kellään mitään hyvää kikkaa, ässää hihassa tai neuvoa - otan ne kaikki avoimin mielin vastaan oli kyseessä sitten peilin hajottaminen, kirjan lukeminen tai CD-levyllinen valaan laulua - jonka avulla saisin ajatusmaailmaa muutettua - pieninkin askelin kohti normaalia, rentoa elämää ja asennetta?



Efter att ha läst Sallis blogginlägg från igår angående kroppsvikt och människovärde har mina tankar snurrat kring ämnet sedan igår kväll, antagligen i drömmarna och direkt imorse när jag steg upp (frånsett från stunden då klockan började ringa och Ronja hoppade med framtassarna i sängen). Ämnet är verkligen aktuellt för mig som fått höra av två läkare att jag borde öka vikten en aning trots att jag inte är underviktig. 
Jag har i långa tiden redan funderat på VARFÖR jag egentligen är rädd för att öka i vikt de några rekommenderade kilona: kommer mitt människovärde att minska? Kommer folk att älska mig mindre bara för att jag väger 56kg i stället för 52kg? Ja, ifall fallet är så, väljer jag hellre att leva mitt liv UTAN sådana typer. Punkt.
Men vad om vi kollar läget ur en annan synvinkel på ett mer ytligt plan: vad skall man göra ifall den andras utseende inte lockar lika mer, då den gått upp några kilo? Är det okej att konstatera som paren gjorde i programmet Rakas sinusta on tullut pullukka: "antigen bantar du eller så försvinner jag"? Näe, det tycker jag inte heller. Men vad skall man göra ifall den andras personlighet fortfarande lockar, men utseendet gör det inte? Å förändras situationen ifall utseendet ändras p.g.a. graviditet, sjukdom eller olycka? Trots att utseendet ändras, är ju personligheten den samma och det är ju DEN som man älskar. Men kan man älska någon/något som inte lockar en? Hmm, svåra grejer.
Nu kan vi ta åsnebryggan över tillbaks till problematiken kring gå upp i vikt och mat: hur skall jag (på egen hand) lyckas inse, övertyga och övertala mig själv att ett par kilos viktökning inte kommer att ta livet av mig, utan kommer troligen att göra gott? Jga avundas T - min pojkvän, blivande sambo, pålitliga partner och stödjepunkt - som har en så avslappnad attityd till mat och att äta: han äter vad han vill när han vill utan att fundera och analysera varje munsbit som jag gör. Jag mnisstänker att hans intresse snarare kommer i något skede att falla på mitt onödiga stressande över mat och att äta än på att jag ökar i vikt .Har DU något bra tips, erfarenhet, bok eller CD med valsång som kunde hjälpa mig att stressa mindre?


all pics grom google