onsdag 28 maj 2014

Nosta tyttö painoa, nosta!

Muistan kuulleeni nuorempana monen kapeavartisen kaverini suusta harmittelut siitä, miten kouluterkkari oli käskenyt nostaa painoa. Monien aikakausilehtien kysymyspalstoillakin monet voivottelevat sitä, miten saada painon saisi hilattua alipainosta normaalin rajoihin ja ekspertit neuvovat aina liikunnan vähentämisestä lisäravinteiden käyttöä ongelman kanssa tamppailevien avuksi. Itse olen aina lähinnä pudistellut päätäni ja ihmetellyt kuinka hemmetin vaikea yhtälö voikaan olla nostaa painoa - sen kun syöt enemmän kuin kulutat ja avot! Karu totuus on kuitenkin alkanut valaistua itsellenikin, mutta hieman eri näkökulmasta: painoa pitäisi nostaa, mutta kun en tahdo.


Tosiaan kaksi täysin eri alojen erikoislääkäriä on nyt kehoittanut minua hiljattain nostamaan painoa pari kiloa ja vähentämään liikuntaa. Noh, liikunta on nyt vähentynyt ja keventynyt alkukevään niskajumikohtauksen jälkeen radikaalisti entisestään Ronjan tultua perheeseen. Pentua kun ei viitsi tai raaski jättää vielä työpäivän päätteeksi pitkiksi ajoiksi yksinään, olen lähinnä juossut ja tehnyt (harmittavan) vähän lihaskuntoa pihalla tai sisällä pennun nukkuessa, sekä käynyt Fustrassa 2 kertaa viikossa. Niskojen jumit ovat onneksi nyt pikkuhiljaa vähentyneet ja olo helpottanut, vaikka oireilen vaihtelevasti edelleen. Uskoisin tämän yhdistettynä viime päivien auringonpaisteeseen ja landella oleskelun johtaneen siihen, että elämä alkaa pikkuhiljaa voittamaan. Edelleenkään en uskalla suunnitella reissuja tai treffejä sen kummemmin, koska esim. huonosti nukutun yön jälkeen olen kuin parin promillen humalassa, sekaisin kuin undulaatti pesukoneessa ja äkäinen kuin ärsytetty amppari. Eli en normaali, pirtsakka ja jekkuileva itseni - se Jossu, joka olin ennen sairastumista.

Oho, poikkeampas aiheesta: takaisin siis painonnostoon. Lääkäreiden kehotuksista huolimatta, en ole saanut painoa nostettua, vaan pikemminkin jopa tiputettua lihasmassan vähennyttyä. Painoa minun tulisi nostaa, koska kroppani on mennyt n.s. lepotilaan, eikä toimi niin kuin normaalin nuoren naisen kehon pitäisi. Tätä nyt sen kummemmin avaamatta voin kertoa, että YMMÄRRÄN että minun TÄYTYY nostaa painoa oman hyvinvointini vuoksi ja takia, mutta en olisi koskaan voinut kuvitellakaan miten vaikealta painonnosto voi tuntua HENKISELLÄ tasolla. 
Olen liki koko ikäni ollut normaalipainon ylärajoissa/hieman pyylevä ja nykyisiin mittoihini olen päätynyt vasta alettuani harjoitella (turhankin) aktiivisesti liikuntaa, sekä karsimaan ruokavaliotani (turhankin..) rankalla kädellä. Olen jo monta kertaa kertonut täällä blogin puolella, miten "urheilijan"-urani on kehittynyt elämäni aikana, enkä nyt aio jälleen kerran sitä tehdä (löytyy "Sports"-tunnisteen alta) mutta lyhyesti ja ytimekkäästi myönnän ja totean, että alkutalven/alkukevään rutistukset ja hullu huhkiminen salilla löivät yli ja olivat yksinkertaisesti keholleni liikaa. Vaikka nautin treenien jälkeisestä endorfiiniryöppäyksestä, ymmärsin itsekin siinä huhkiessani, että liika on liikaa ja taidan siitä syystä itse asiassa jopa nauttia nyt kun en "saa" liikkua yhtä paljon Ronjan takia, sekä tietty lääkärin määräyksestä. Eniten vaakakupissa painaa kyllä toki se, että huomaan selvän yhetyden niskakipujen vähentymisen ja liikunnan vähentymisen välillä. Hassua sinänsä, kun useimmiten kehotetaan liikkumaan jotta vältyttäisiin kivuilta, mutta minun tapauksessani kivut ovat ennemminkin johtuneet näillä näkymin väärin tavoin hankituista lihaksista.



Juttelin eilen T:n kanssa asiasta ja totesin, että kehonkuvani ja tavoitteeni taitaa olla suurin este painonnostolle: ihannoin lihaksikasta kehoa, mutta jos pyrin sellaiseen, vedän itseni nini solmuun, etten kykene elämään enää normaalisti. Mikä neuvoksi? "Muuta ihannetta" tokaisisi varmasti moni tähän vastaukseksi, mutta en tiedä olenko aikamoinen luupää vai imbesilli, kun se ei tunnu sujuvan "tuosta noin vaan", vaikka kuinka olen yrittänyt (ja yritän edelleen). Olen miettinyt, josko ratkaisu olisi HIIT-tyyppinen (crossfit?) - hieman harvemmin, mutta sitäkin tehokkaammin tehtävä treeni ylläpitämään lihaskuntoa lenkkeilyn lisäksi - olisi ratkaisu? Lihasteni nyt hieman surkastuttua nyt salin lopettamisen jälkeen huomaan, etten katso itseäni yhtä ylpeästi enää peilistä, koska alan muistuttamaan talven 2013 ruipelo-luurankoa jälleen. Haluaisin takaisin pyöreähköt, nätit lihakseni - terveyttäni kuitenkaan uhraamatta.

Käännynkin nyt teidän-  ruudun toisella puolella oleskelevien puoleen-  josko sieltä löytyisi apu, neuvo tai edes kohtalotoveri?

kuvat google kuvahaku
"Gå upp i vikt några kilo" kommer jag ihåg hur skolhälsovårdaren uppmanade några kompisar och jag satt brevid och himlade med ögonen: vafan, det är väl ingen konst att gå upp i vikt heller? Det är ju bara att äta mer än man förbrukar och tadaa! Men efter att själv fått höra samma uppmaning av två läkare med olika specialiseringsområden har jag fått se sanningen i vitögat och inse att det visst inte är "sådär bara". Min kropp har helt enkelt gått i ett s.k. viloläge och behöver nu - enligt läkarna  få några kilo på sig för att starta om igen.
Jag har tidigare berättat om hur min vikt varierat under mitt liv och hur jag börjat motionera mer. Efter att ha kört på för fullt och slutligen nästan bränt slut min kropp under hösten/vintern och orsakat en sjutusans tension neck har jag nu tvingats - både p.g.a. Ronja, men också på uppmaning av läkare, minska på motionerandet och har - hör och häpna - litet njutit av det. Tyvärr tappar jag vikten nu, eftersom mina (fel uppbyggda) muskler förtvinar och det drar också ned på mitt humör: jag lyckas inte göra det läkarna bett mig om och är missnöjd med min spegelbild. Mitt problem tycks vara det att mitt kroppsideal inte riktigt går hand-i-hand med vad min kropp tål. Efter att ha minskat på gymmet har min tension neck blivit aningen (egentligen betydligt, men vågar inte säga det högt..) bättre och även med mina urusla kunskaper i matematik kan man räkna ut att jag helt enkelt inte SKA råträna eftersom kroppen inte tycks tåla det.
Tröskeln för att gå upp i vikt tycks vara högst mellan mina öron: jag vill helt enkelt inte, eftersom mitt kroppsideal är muskulöst - inte runt eller benrangelaktigt. Jag har funderat hur jag skall lösa denhär ekvationen, men vet att jag varken kan eller vill lägga av med motionerandet helt. Helst skulle jag behålla muskelr och då gå upp något kilo, men ändå inte dra mig helt "piippuun" som jag lyckades med här under vintern. Kunde lösningen vara en mer sällan gjord HIIT (crossfit?)-typs träning för att upprätthålla musklerna vid sidan om aeroba träningen månne?
Finns det någon där ute som kunde hjälpa mig? Eller någon som känner igen sig i min situation?

tisdag 20 maj 2014

Will you ever learn - opitko sä luupää koskaan? Elämää labbiksen kanssa

Joo-o, respect vaan kaikille teille hiljattain vauvan saaneille, jotka ehditte päivitellä blogejanne tämän tästä. Tämä koiranpentu-mamma ehtii hädin tuskin selaamaan niitä suosikki-blogeja - saati sitten päivittää omaansa. Arjet kuluvat kuin siivillä, eikä parista ylimääräisestä tunnista olisi lainkaan haittaa.



Ronjan tultua talouteen ovat harvat postaukseni kertoneet siitä, miten upotan kaiken vapaa-aikani häneen, sekä sinä välissä oman kroppani huoltamiseen. Fustran myötä kroppa alkaa pikkuhiljaa olla paremmalla mallilla ja PT:ni Janin kanssa olemme vaikeuttaneet/muttaneet treenejä selvästi raskaammiksi (jee! Endofriini-tärinää olenkin jo kaivannut ;)) Toki kroppa on edelleen tukossa kuin suurkaupungin viemäri, mutta kehitystä on tapahtunut eikä niska tai yläselkä ole lainkaan niin jumissa kuin aiemmin.



Noh, fysioterapia juu tuntuu tuottavan tulosta, mutta toista on pennun osalta. Noei, älkää nyt luulko, että olen kotiuttanut täyskahelin otuksen, mutta haasteita ja kommervinkkejä tuntuu tulevan päivittäin nyt vastaan, enkä oikein tiedä kuinka suhtautua niihin. Edelleen pelkään kuin viimeistä päivää, että "pilaan" pentuni ja kärsin pienoisesta morkkiksesta joka kerta kun joudun komentamaan pentua tämän esim. näykkiessä käsiä tai kasvoja. Edellä mainitut ovat selvästi pennun pyyntöjä ja kutsuja leikkiin - ei se tahallaan pure ja järsi meitä/minua, mutten salli niitä millään lailla, koska haluan koiran voivan myöhemmin viettävän aikaa lasten turvallisesti, ilman että minun tarvitsee olla kytiksellä ja pelätä lasten sormien puolesta 247. Koska minulla ei ole aikaisempaa kokemusta koiran koulutuksesta, tutkiskelen eri kirjoja, kyselen tutuilta ja luen nettipalstoja, koittaen löytää sitä "omaa" tapaani kouluttaa. Tyylejä kun vaan tuntuu olevan kuin muurahaisia keossa, eikä niistä kaltaiseni keltanokka ota selvää; ennemminkin tuntuu siltä, että rojahdan yhä syvemmälle upottavaan suohon, mitä enemmän luen ja tutkin - kaikkihan ovat eri mieltä!
Minkälaisia kokemuksia sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy mitä tulee esim. kieltämiseen? Mitä olette tehneet kun pentu innostuksissaan pomppii päin, näykkii eikä millään tunnu tajuavan, vaikka lopuksi nappaa niskavilloista kiinni ja ärähtää?
Ronjalla eivät kiellot (aina) mene läpi ja olen yrittänyt ignoreerata pentua tämän pomppiessa esim. sohvaa päin tai vaihtoehtoisesti tönäistä etutassut alas heti kun hän siihen pomppaa. Tämä tuntuu vain innostavan pentua pomppimaan entistä enemmän. Huomiotta jättäminen taasen johtaa siihen, että pentu seistä möllöttää jonkin aikaa ja haukahtaa lopuksi. Toki hän siitä sitten tyytyy kohtaloonsa ja tipauttaa itsensä alas lattialle, mutta loppuuko pomppiminen tähän kokonaan? Toivoisin, ettei pentu pomppisi - isonakaan - lainkaan sohvaa päin, mutten tiedä kumpi koulutusmenetelmä tässä kohtaa nyt toimisi paremmin jotta oppi menisi mahdollisimman nopsaan perille - kokemuksia?



Labbis on luonnostaan kovin aktiivinen rotu, enkä halua sitä iloisuutta ja energisyyttä näin ollen pennulta edes vaatia poistuvan. Mietin, aktivoinko pentua liikaa vaiko liian vähän? Koira on luotu liikkumaan - se on selvä - ja myönnän olevani huolissani siitä, saako pentu täällä kaupungissa tarpeeksi liikuntaa. Oma pikku-pihani on parin neliömetrin kokoinen ja toki nappisilmä mahtuu jo siinä spurttailemaan, muttei tietenkään samalla tavalla kuin suurella aukiolla landella. Sisällä toki heittelemme Fisua, jahtaamme Puppea, viemme roskiksen ja kerran-pari viikossa käymme juoksemassa n kilometrin päässä olevalla nurmikolla. Viikonloppuisin landella on luonnollisesti helpompaa liikuttaa pentua ja antaa hänen kirmailla vapaana, koska lähimmät nurtsit ovat kiven heiton päässä. T:n kotoa (eli viikonloppukodistamme ;)) löytyy myös pieni oma piha, jonka aiomme aidoittaa, jotta Ronski voisi käydä itsenäisesti nuuhkimassa). Lisäksi käymme anoppiloissa, joissa on omat pihat ja voi ratkiriemua kun sinne pääsee kaasuttelemaan :D Siinä ei pentu muuta aktivointia tunnu tarvitsevan aikoihin kun on sielläpäin päässyt käymään ;)
Eräs tuttava sanoi, että pentua juuri kannata eikä tarvitse liikuttaa, koska se tarvitsee jo niin paljon energiaa kasvamiseen ja kehittymiseen. Mutta nurinkuriselta tuntuu pitää koiraa ensin kotona työpäivän ajan ja sitten olla aktivoimatta illan aikana - vaiko? Kokemuksia kuulisin erityisesti tästä enemmän kuin mielelläni! Kaupungissa en vielä juuri viitsi viedä pentua kaduille käyskentelemään koska rokotukset on vielä ottamatta. Toki olemme harjoitelleet nurtseilla ja kotipihassa taluttimessa kävelyä (vaihtelevalla menestyksellä - landella kaikki vaan sujuu paremmin!), mutta se ei mielestäni vastaa sitä energian purkamista, jota haluaisin pennulle tarjota. Ajatuksia tästä?


Huh. Huomaan tätä läpi lukiessani, että tunnun stressaavan aika paljon R:n puolesta ja se varmasti ainakin tietyllä tasolla heijastuu myös käytökseeni ja josta pentu mahdollisesti myös sen aistii ja "häiriökäyttäytyy". Ei, häiriökäyttäytymistä Ronjan tekoset eivät ole, vaan pikemminkin pennun luonnollista pirteyttä ja iloisuutta. PT:n kanssa tehtiin tänään hengitysharjoituksia, jotta löytäisin paremmin syvät vatsalihakset, sekä lantionpohjalihakset. Ehkä minun pitäisi tehdä hengitysharjoituksia aina ennenkun katsonkaan koiraani, jotten säteilisi stressiä ja epävarmuutta? Taidankin alkaa etsimään sisäistä Zeniäni.. ;)



Gud så stressad, nervös och osäker jag har blivit sedan Ronja kom till huset; jag känner knappt igen mig själv! Jag har ingen tidigare erfarenhet av att uppfostra och skola en hund och suger i mig information, "kunskaper" och erfarenheter av både kända och okända personer och märker hur jag blir allt mer konfunderad, ju fler "rätta sätt" jag hittar; hur svårt kan det va?!
Ronja är - som labradoren skall vara - pigg och energisk och det återspeglas tydligt i hennes beteende: när hon riktigt "eldar upp sig" nafsar och t.o.m. bits hon och verkar vägra förstå när man nekar henne, utan blir bara ännu vildare. Jag har försökt både ignorera samt skudda undan henne, men ingendera sätten funkar (åtminstone när det gäller att hoppa emot soffan..). Ofta får jag också slutligen ta henne i nackskinnet och kommendera när hon inte verkar förstå att sluta bitas och hoppas vilt mot ens ben och bits och då verkar hon ofta slutligen förstå att jag menar allvar. Är det faktiskt nödvändigt att "gå så långt" varje gång eller har någon erfarenhet av någon mjukare variant? Jag är rädd att hon skall tolka mig som en aggressiv person eller att hon inte skall gilla mig, utan T som inte kommenderar så hårt (men som hon visserligen också vägrar lyda..). Jag brukar ofta kommendera, sedan ignorera en stund och sedan klappa lugnt och t.ex. leka lugnt med henne för att förklara fred åter.
Ett annat problem är motionen och aktiverande: här i stan känns det som om jag inte kan ge henne tillräckligt med motion och aktivitet, vilket leder till hennes vilda lekande inomhus och det ovan nämnda nafsandet. Eftersom Ronja än så länge inte är vaccinerad, vägrar jag motionera allt för mycket med henne i parker och visst kan hon springa av sig på min egen lilla några m2 stora gård, men det känns som om det inte räcker till. Veckosluten ute på landet känns därför som guld och diamanter, då vi kan ha henne att springa lös och där är hon faktiskt aningen lugnare och mer sansad. Kanske det beror på att även jag är mer avslappnad då vi är ute på landet? Hunden sägs ju tolka människans beteende väldigt tydligt och agera enligt det. Så kanske Ronjas "problembeteende" egentligen åtminstone delvis beror på mig?

onsdag 14 maj 2014

My body needs some action

Totesin viime postauksessa ajankäytön ja sen priorisoinnin kokeneen aikamoisen muutoksen Ronjan asteltua elämääni: enää ei niin vaan lähdetä salille tai ulkoilemaan pariksi tunniksi, eikä kotonakaan niin vaan tehdä kotijumppaa kun elämä pääasiassa pyörii toisen hyvinvoinnin ympärillä. Harmittaa myöntää, mutta tämä ahdistaa minua.

Olen tottunut liikkumaan runsaasti-  keskimäärin 6-7 kertaa viikossa vaihtelevasti. Selkäni/niskani jumiuduttua täydellisesti lopetin salilla käynnin liki seinään, koska tajusin jumieni johtuvan väärin suoritetuista lihaskuntoliikkeistä, enkä uskalla riskeerata että vetäisin itseni samanlaiseen jumiin nyt kun koitan Fustran avulla saada itseni kuntoon. Pyrimme Janin kanssa treenaamaan 1-2 kertaa viikossa (yritimme sumplia 3 treeniä viikkoon, mutta huonoin tuloksin kun aikataulut pettivät :D), jolloin teemme lihaskuntoa kepin, sekä oman kehon ja 2 kg käsipainon kanssa Fustran menetelmiä noudattaen. Hiki puskee läpi jo alkulämpässä, koska joudun vääntämään kroppaani uuteen ryhtiin ja tekemään todella töitä, mutta vailla ekstra-painoja, joita perus-saliharjoittelussa käyttäisin. Vaikka treeni on rankka 60 minuutin puristus, ei se juuri tunnu lisäävän energian kulutusta, eikä tuo samaa endorfiini-potkua persuksiini, kuten perus salilla käynti tekee. Fustran lisäksi lenkkeilen hölkäten tai kävellen 3-5 päivää viikossa, sekä teen avaavaa keppijumppaa Janin ohjein 3-4 kertaa viikossa (kröhöm, pakko myöntää että näissä on ollut parantamisen varaa..). Liikkumattomalle ihmiselle tuo kuulostaa runsaalta liikunnalta, mutta itselleni se on vähäistä. LIIAN vähäistä. Huomaan sen käyvän hermoilleni, ärsyynnyn pienestä kun ei kroppa ole endorfiinien täyttämä treenin jäljiltä, lihakset eivät arista eivätkä lihakset ole enää nätit pulleat peilistä katsoessa. Sen sijaan peilistä minua katsoo surullinen, omaan silmääni nuhjaantunut, hieman plösähtänyt nuori nainen. Kerroin asiasta eilen T:lle käytyäni pikaisesti salilla, mutta hän ei (ainakaan myöntänyt) huomaa eroa kropassani. Todennäköisesti mitään kovin radikaalia ei ole tapahtunut, koska vanhat vaatteet mahtuvat edelleen päälleni, mutta huomaan selvästi itse peilikuvani muuttuneen ja nimenomaan omaan silmääni huonompaan suuntaan. Saatan olla turhan kriittinen itseäni kohtaan; eikö nyt olisi parempi antaa kropan unohtaa väärin suoritetut lihaskuntoliikkeet - kyykyt sun muut - ja kasvattaa uutta tilalle oikein menetelmin ja hyvällä ryhdillä? Kyllä. En vain mahda itselleni ja mieltymykselleni mitään; treenattu kroppa vain kertakaikkisesti on mielestäni paremman näköinen kuin pullataikinamainen, pehmeä ja lihaksiton (?) keho. No can do.

Liki joka kerta kun käyn Fustrassa Jani toteaa, että olen aika kova itselleni. Yhteisissä treeneissä pyrin piiskaamaan itseäni niin paljon ja kovaa kun voin, mutten mahda mitään sille, että suorastaan hävettää ja masentaa huomata, kuinka heikko kroppani todella on, vaikka olen rääkännyt sitä vuosikaudet salilla hurjia (nojoo, ehkä vähän liioittelua..) painoja nostellen. Kai se vain menee niin, että ihminen itse on se kovin ja pahin kriitikko itseään kohtaan ja erityisesti kaltaiseni täydellisyyteen pyrkivä pienestäkin stressaava nuori nainen on alalajeista pahin :D Tiedän, että olen jo monta kertaa todennut, että olisi varmasti pikkuhiljaa aika hyväksyä itsensä sellaisena kuin on - tai sitten tehdä asialle jotakin, jotta tulee tyytyväiseksi. Ongelmani on tällä hetkellä se, ettei aikani riitä kaikkeen: pentu tarvitsee hoivaa ja rakkautta, selkäni tarvitsee ylläpitävää lihaskuntoliikuntaa ja pääni raitista ilmaa, jotten tule hulluksi mökkihöperöksi. Tiedän tilanteen helpottavan pennun kasvettua hieman, jolloin voimme liikkua yhdessä. Tälläinen treenitauko ei toisaalta myöskään vie minua hautaan, vaan päinvastoin todennäköisesti tekee hyvää ja ainahan niitä kadonneita lihaksia voi kasvattaa jälleen. Raskainta tämä taitaa olla ihan henkisesti, koska kaipaan niin kovin sitä liikunnan tuomaa endorfiinipotkua ja energisyyttä, jota se minulle antaa. On avartavaa huomata ja tajuta, ettei se liikunta näköjään loppupeleissä olekaan minulle pelkkä ulkonäköseikka, vaan henkireikä - ihan jo jaksamisen vuoksi ja kannalta.

pics from google
Tiden räcker helt enkelt inte till för tillfället och det håller på att göra mig vansinnig tidvis. Ändå är orsaken till "tidsbristen" troligen mer psykisk än verklig och dessutom är det tillfällig, men ack så hög och oöverkomlig den känns. Efter att lilla Ronja stegade in i mitt liv har min tidsanvändning slått kullerbytta: nu är det uteslutet att träna så mycket, länge och regelbundet som jag gjort tidigare och det känns tydligt som både en "plösögare" kropp och irritationsmoment och -tankar. Ronja är inte den enda orsaken till att jag för tillfället satt stopp för gymtränandet: det gjorde jag frivilligt efter att ha påbörjat Fustran och insett att min gymträning hittills gjort mer skada än nytta, då jag tränat tungt med fel stil. För tillfället tränar jag Fustra med Jani 2-3 ggr/vecka, joggar och går 3-5 gånger i veckan, samt försöker hinna med hemma-Fustra 3-4 ggr/vecka. I Fustran använder vi oss av egna kroppen, en käpp och 2 kg:s vikter - raka motsatsen till vad jag hittilsl gjort och det känns: trots att kroppen skakar av ansträning då jag tvingar den i en ny, bättre hållning, får jag ingen endorfin-kick av tränandet och det gör mig ledsen. Jag älskar och är smått beroende (tydligen) av endorfin-kicken som hård träning ger, samt såklart resultaten som det ger: en snygg, tight kropp.
Jag misstänker att jag är onödigt kritisk mot mig själv, men det hjälps inte att jag tycker att en fast, aningen muskulös kropp är snyggare än en degig en.
För tillfället försöker jag intala mig själv att dethär nu är tillfälligt: snart växer Ronja upp och blir stor och då kan vi motionera och njuta av frisk luft tillsammans. Nu borde jag däremot njuta av hennes valptid som är både krävande och tung, men också givande: vem älskar någon så spontant och öppet, som en hundvalp? Jag hinner och får nog motionera ännu - det vet jag. Jag har nu insett att motion verkar vara viktigast för mitt psyke och mitt ork och humör i vardagen - tidigare trodde jag att det bara handlade om utseendet. Så något positivt kanske har skett, trots att jag är väldigt kritisk mot min kropp och mig själv fortfarande ;)

tisdag 13 maj 2014

Pentuelämää ja suhdekiemuroita

Blogihiljaisuudesta päivää. Blogille, treenaukselle tai millekään muullekaan koiraelämän ulkopuoliselle elämälle ei nyt tunnu olevan aikaa pätkän vertaa - ellei sitten verota sitä muusta, kuten unesta, parisuhteen yhteisestä ajasta tai treeneistä. Vauva tuli, aika meni. Nyt on aika ja pakko opetella priorisoimaan.

Ronskibonski, Masu-Masu, Ronskimabonski, Ronja Ryövärintytär, Mamin rakas - rakkaalla pennulla on monta nimeä - muutti taloon reilu viikko sitten ja vipellystä no siitä lähtien ollut ihan kiitettävästi. Harmikseni pentu sairastui jo heti alkupäivinä virtsatieinfektioon, joka johti siihen, että hän nukkui antibioottien takia suurimman osan yhteisestä ajastamme, emmekä ehtineet harjoitella yksinoloa, joka taas - tsingtsing - aiheutti aikamoista hulabaloota ja itkua maanantaiaamuna kun pentu jäi kotiin meidän lähtiessä töihin.

Parin ensimmäisen päivän jälkeen Ronja tuntui jo tottuneen ajatukseen, että viettää päivät pentuaitauksessa ja ehdin huohahtaa: ah, labradorinnoutajani on maailman fiksuin tapaus ja oppi älyttömän äkkiä olemaan yksin rauhallisesti. Aiaiai, kyllä on mami ylpeä.

NOH, kunnes pääsin eilen maanantaina työpäivän jälkeen kotiin ja parkkeerasin pyöräni pihaan. Ensimmäinen ajatukseni oli: ei hemmetti, ei kai tuo vinkuna VAAN kuulu mun kämpästäni? Ei kai se VAAN ole MINUN koiranpentuni, joka ulisee niin, että kuuluu ulos asti?  Nounou.

Rappukäytävässä karu totuus paljastui: jouduin seisomaan tovin ulko-oven takana odottelemassa, että pienen mustan urhean labradorini ulina hiljenisi edes hetkeksi, jotta pääsisin sisälle. Pentuhan ei saisi yhdistää ulinaa ihmisen saapumiseen, joten purin hammasta ja yritin hallita hermoni, sekä kahvihimoni ja odotella. Tilanne on todella ristiriitainen kun toinen itkee ikävästä ja tapittaa minua kotiin mennessä suurin silmin, hyppää syliin ja nuolee naaman läpimäräksi osoittaessaan rakkautta, ei voi muuta kuin heltyä, samalla kun meinaan tukahtua kiukusta kun harmittaa niin, ettei pentu osaakaan olla yksinään nätisti.



Noh, puretaas asiaa vähän: faktahan on se, ettei 9-viikkoinen pentu VOI vielä tottua olemaan yksin, olla rauhassa kotona yksinään ja nukkua ja sitten olla viilipyttynä kaltereiden takana odottamassa mamia kotiin. Unelmissani toivoin, että asia olisi mennyt näin ja koska alku vaikutti niin lupaavalta, uskoin sen jopa toteutuneen. Relevanttia tässä kohtaa on myös se, että Ronja jo viime viikolla ehti tottua parin päivän jälkeen olemaan yksin, mutta viikonloppu tuli ja mokasi suunnitelmat ja hyvän alun, koska vietimme koko viikonlopun intensiivisesti tuttuja koiria tavaten, landella nurtsilla riehuen ja lattialla yhdessä päikkäreitä ottaen. BOOM, eipä ihme jos pieni pentu meni aivan sekaisin ja shokkiin kun joutui tuollaisen rakkauden- ja tekemisentäyteisen viikonlopun jälkeen jäämään yksin. Tyhmätyhmätyhmä mamma.

Eniten tässä kohtaa harmittaa oma ajattelemattomuuteni. Pelkään pilaavani pikkupentuni kaikkien näiden toilailujeni kanssa ja kiitän Luojaa ja ties mitä siitä, että minulla on viilipyttyni T, joka osaa käsitellä toilalujani kylmän viileästi ja ajatella asiaa relevantisti. T konsultoi kavereitaan, ehdottaa eri vaihtoehtoja, joita hän sitten esittelee minulle sulateltavaksi ja joita sitten toteutamme yhdessä. Muutimme jo eilen illalla pentuaitausta niin, että suurensimme sen kattamaan liki puolet kämpästäni ja vietimme aikaa pennun kanssa itse häkissä. Lisäksi kuljin ees taas takki päällä avaimia kolistellen, jotta pentu ei automaattisesti yhdistäisi näitä yksin jäämiseen.

Aamulla leikin pennun kanssa normaalia pidempään ja olin enemmän kuin yllättynyt kun pentu jäikin NUKKUMAAN meidän lähtiessä töihin. Innolla odotan, mitä naapurit raportoivat pennun tekemisistä. Seinänaapurini ovat onneksi koiraihmisiä ja todella avuliaita, eivätkä tunnu stressaavan pennun uikutuksesta, vaan ymmärtävät vauvan ahdistuksen, joka on ohimenevää.

Pennun tulon myötä aika kaikelle muulla tuntuu tosiaan olevan kortilla, eritoten koska minun on PAKKO liikkua päivittäin jottei selkäni mene jumiin. T on ihana ja kaitsii pentua tämän nukkuessa, jotta voin lähteä lenkille edes hetkeksi. Tämän jälkeen suoritamme usein vuoron vaihdon, eli T keksii omiaan ja minä vahdin pentua ja teen kotiaskareita aina pyykeistä tiskeihin ja siivoukseen. Yhtäkkiä onkin jo ilta ja nukkumaanmenoaika, eikä parisuhteelle ole juuri aikaa jäänyt yli. Tämä jos jokin ärsyttää ja harmittaa minua, enkä tiedä miten lohduttaa itseäni. Yritän ylipuhua itseni, että tämä pentuvaihe on ohimenevä ja pennun ollessa n puolivuotias voimme jo lenkkeillä kolmisteen iltaisin ja viettää aikaa yhdessä. Huh, turha kai tässä on stressata ja huomaan jo, että pelkästään hyvin nukuttu yö, asiasta puhuminen sekä kirjoittaminen helpottaa. Kai se siitä.

Miten pennun tulo on muiden talouksissa vaikuttanut elämään, parisuhteeseen tai psyykkeeseen..? 

Ymmärrän nyt enemmän kuin hyvin, miksi useat parit hankkivat koiranpennun ennenkuin alkavat lasten tekoon: vaikka kyseessä on "pelkkä koira", mullistaa se jo elämää aika tuntuvasti. Onneksi hyvällä tavalla - muu elämä täytyy vain sovittaa siihen ;)



Tjenatjabbahalåå. Efter att Ronja - min lilla fina svarta labradortik - flyttade in, har tiden för allt annat lagts åt sidan och allt från träning till matlagning och byk har fått lida. Suck. 
Vårt gemensamma liv fick ingen bra början då Ronja fick uringvägsinfektion och hann knappt öva sig att vara ensam innan vardagen kom. Detta ledde till att hon de första dagarna gnydde medan vi åkte på jobb, men anpassade sig fort och var - enligt grannarna tyst och snäll. Jag hann redan tro att hon är världens smartaste valp som blivit husvan på 1 vecka, men fick mig en rejäl smäll straight in the face då hon efter veckoslutet, då vi var tajt tillsammans, busade, sov och lekte hela tiden. Stackarn fick en rejäl chock då hon på måndagen åter blev lämnad ensam till hela dagen och hade gnytt hela dagen. 
Jag är SÅ arg på mig själv när jag inte tycks kunna tänka i förväg, vilket skulle vara det bästa med valpen. Jag är livrädd för att jag förstör henne och att hon blir ihjälstressad och och.. Oj oj. Thank God har jag T som behåller lugnet och ser på saken ur en smartare synvinkel: i stället för att fokusera på problemet, letar han lösningar. Igår kväll byggde vi ut valpburen och hoppas att hon nu hålls lugnare då hon har en större inhägnad under dagen. På morgonen blev hon och sova då vi stack iväg, så jag hoppas nu VERKLIGEN att hon hållits lugn på dagen. Visst måste man ha tålamod och ge henne tid - hon är ju braa valp. Men jag är illa rädd att grannskapet inte är lika förstående om hon fortsätter såhär..
Efter att Ronskimabonski kom till huset har tiden för allt annat minskat - även för parföråhllandet. Jag är så ledsen då det känns som om vi inte har tid för varann då vardagskvällarna går ut på att underhålla valpen, jag går på länk för att hålla ryggen i skick och på byk-tvätt-disk-rumba innan det är dags för att lägga sig. Som tur är detta förbigående och visst är hon ju härlig, min lilla svarta fina.
Hur påverkade valpen er vardag?

lördag 3 maj 2014

Selkiä ja sydäntensulattajia

There´s always a sunshine after rain, sanotaan, enkä vioi tällä hetkellä muuta kuin olla samaa mieltä ja kompata: niin kai se menee.

Oikkuileva selkäni ja niskani ovat viime aikoina latistaneet fiiliksiäni, enkä ole jaksanut olla pirteä ja iloinen omanlaiseni peipponen. Noh, tämäpä ei ole uutta (valitettavasti), mutta voin myöntää että osasyynä "masisteluuni" on myös ollut jännitys: kävinpä eilen nimittäin fysiatrilla, eli fysioterapiaan erikoistuneen lääkärin vastaanotolla kuulemassa tuomioni (jälleen kerran..). Tai no,  ehkä tuomio on väärä sanavalinta, mutta tuomiolta sen odottelu on tuntunut. Aamulla kun heräsin olin tavanomaisesti vatsa sekaisin jännityksestä ja kiitin onneani, että T oli niin kultainen, että lähti kuskikseni Helsinkiin, ettei minun tarvinnut turvautua julkisiin kulkuvälineisiin.

Lääkärin huoneesta tullessani olin yhtä hymyä; ehkä tämä vielä tästä? Lääkäri oli nuori fysiatriaan erikoistuva naisihminen, joka oli todella sympaattinen. Sydäntäni ja mieltäni lämmitti niin, että teki mieli purskahtaa itkuun "haastattelun" edetessä, kun totesin lääkärin lähinnä tarkistelevan josko minulla oli "näitä - niin ja näitä oireita". Oli huojentavaa ja helpottavaa saada vain todeta "kyllä, kyllä" ääneen ja tajuta, että oireeni todella OVAT olemassa ja on täysin sallittua, että minulla niitä on, että niille löytyy selitys ja että muillakin on tälläisiä (mistä himpskatista se lääkäri muuten olisi niitä tajunnut kysyä ja esittää, ilman, että ilmaisin ne itse ensin?). Vaikka niskaa kivisti ja pää tuntui humisevalta harjulta ja sain vahvistuksen sille, että kuntoutumiseni tulee olemaan pitkä prosessi tunsin itseni hetkeksi onnelliseksi: eihän tämä IHAN mahdotonta ole.

Syy tähän tönkköön olooni - huimaukseeni, pahoinvointiini, epävarmaan olooni, kuvotukseeni, näköoireisiini, herkkyydelleni - on TODELLA kireät selkälihakset. Hoidoksi määrättiin roima annos fysioterapiaa, fysioterapiaa ja vielä kerran fysioterapiaa, sekä säännöllisiä elämäntapoja, rentoutta ja kärsivällisyyttä. Kotiläksyksi sain nostaa painoa pari kiloa, sekä jatkaa aloittamaani fysioterapiaa, eli Fustraa, jonka avulla osasin jo parin kerran jälkeen korjata ryhtiäni todella mallikkaasti (lääkärin mukaan). Vielä kun oppisin ylläpitämään tuota Janin tuputtamaa opettamaa ryhtiä, niin ollaan pitkällä :) Lääkärin osalta saan vielä lähetteen fysiatrian poliklinikan omalle fysioterapeutille, sekä magneettikuvaan. Päättivät kuulemma ylilääkärin kanssa, että otetaan varmuudeksi vielä kuva päästäni ja tarkistetaan ettei sieltä varmana löydy mitään ylimääräistä.

Helsingistä tullessa käytiin vaan Sipoossa kiskaisemassa kahvit naamariin (ja minä osaltani aamupuuro nro 2 ;)) ja lähdettiin kohti Porvoon Ilolaa, josta meidän oli määrä hakea pieni lisäys perheeseemme: sydäntenmurskaaja Ronja - virallisemmin Thunder Eagle´s Feelings and Romance.



Kasvattajalta saimme rekisterikirjan, Kennelliiton sekä heidän omansa pentuoppaan, pistin nimen omistajan vaihdos-paperiin ja siitä se alkoi: urani koiranomistajana.

En jaksa edes muistella, kuinka pitkään olen haaveillut omasta koirasta ja vihdoin nyt 24-vuotiaana sallii elämäntilanteeni sellaisen hankkimisen. Toki moni on kyseenalaistanut jos ajankohta koiran hankkimiselle on paras mahdollinen juuri nyt kun en itsekään ole täysin kunnossa. Koen itse että  Ronja on tällä hetkellä paras mahdollinen syy minulle parantua - enhän voi jättää pikkukoiraa vailla jokapäiväistä hoivaa ja ulkoilua. Totesinkin aamulla - siis pennun ekan yön jälkeisenä aamuna - ettei moiselle nappisilmälle VOI olla pitkään kiukkuinen. Pennun heittäytyessä kaikki raajat eri suuntiin kuin sammakko, pennun inistessä itsekseen ja laukkaillessa paikoillaan nukkuessaan, pennun istuessa viereen kun avaa jääkaapin tai pakastimen oven tai pennun pyrkiessä syliin kun istuu viereen lattialle. Ei sitä yksinkertaisesti voi sanoin kuvailla, kuinka se pieni, musta labradori sulattaa sydämen - pala palalta. 




Pennusta voin lyhyesti todeta - jo näin lyhyen tuttavuuden jälkeen - että hän on todella rohkea, nuori labradorin alku. Ronja marssi reippaasti ja nuuski koko 40 m2 kämppäni tutuksi ja teki tuttavuutta niin minun, T:n kuin uusien lelujenkin kanssa lainkaan empimättä. Ensimmäinen automatkakin sujui kuin vanhalta tekijältä: Ronja senkun seisoi takajaloillaan sylissäni koko matkan, nuuhki innoissaan ilmaa ja pyrki kuskin puolelle nuolemaan käsiä. Koska haimme pennun jo eilen iltapäivällä, ehdimme viettää liki kokonaisen päivän yhdessä eilen. Käytiin monta kertaa pihalla pisuilla ja olin pakahtua tyytyväisyydestä kun pentu - poikkeuksista huolimatta - sihtailee pissansa ja kakkansa edes LÄHELLE paperia ja ulkonakin tekee (kunhan muistaa ja malttaa..) tarpeensa reippaasti. On hassua, miten vauhti toisaalta kiihtyy nollasta sataan ja kaikkoaa yhtä nopeasti; äskenkin käytiin ulkona läheisessä puistossa kirmaamassa ehkä 5 minuuttia ja nyt pentu vetää jälleen sikeitä jalkojeni juuressa, tässä lattialla istuessani. Totesimme heti, että Ronjalla näyttää olevan todellinen puremisvietti, mihin täytyykin kiinnittää erityistä huomiota: jo heti alusta kiellämme heti, kun pentu puree - edes näykkäisee - ihmisiä, tuolin jalkoja tai mitä ikinä keksiikään järsiä ja pyrimme tarjoamaan jotain sallittua kaluttavaa. Labradorilla on tunnetustikin kova tarve jyrsiä jotain kokoajan, joten yritän nyt kuumeisesti kehittää jos vaikka ja mitä aktiviteettia, jotta pentu ei muistaisi tai ehtisi järsiä luvattomia juttuja. Mielestäni on loogista, että jos pentu saa kaluta mielin määrin niitä sallittuja juttuja ja näin purkaa energiansa niihin, ei sen pitäisi viitsiä/jaksaa kaluta loppu-kämppää. Eikö? Hyviä vinkkejä siitä, miten suuntaan pennun järsimisenergian muuhun kuin kiellettyihin tuolin jalkoihin ja kaappien oviin otetaan vastaan :D

Aika lailla erilainen viikonloppu - itse asiassa loppuelämä - onkin nyt tiedossa :) Nyt joudun minäkin pakon edestä rauhoittumaan ja viettämään aikaa neljän seinän sisällä, välillä kilpaa konttaillen ja jänöpupua kiskoen, sitten torkkuen ja pisulätäköitä välttäen, sekä niitä sattuneita vahinkoja korjaillen. Välillä täytyy tosin päästä jumppailemaan Janin laatiman Fustra-ohjelman mukaan, jottei selkä mene täysin juntturaan istuksimisesta, mutta sen kyllä ehtii hyvin esim. pennun torkkuessa jopa pari tuntia putkeen :'D

Mitäs teidän viikonloppuihinne?





Så mycket nytt inom en så kort tid har hänt att jag knappt hänger med och känslorna har varierat upp och ned som en berg-och-dal-bana. För tillfället känns det ändå tryggt och bra: det kommer att fixa sig.
Igår morse drog jag tillsammans med T (härliga fina underbara godhjärtade T som skjutsade mig till stan så jag inte behövde ta bussen då jag var som nervösast..) in till Helsingfors och fysiatern. En fysiater är en läkare specialiserad på fysioterapi och dit åkte jag för att få höra åter igen en dom. Okej, DOM är kanske fel ordval, men ärlig talat känns det som att få dom efter annan då jag besökt olika specialister p.g.a. min rygg och mina jädrans besvär. Därför höll jag nästan på att brista ut i gråt när den unga sympatiska läkaren liksom mest "kollade upp om jag har dehär och dehär symptomen också". Vadå ÄNTLIGEN fick jag liksom bekräftat för mig att mina diffusa och knasiga symptom som illamående, yrsel, känslan av osäkerhet, domningar i korsryggen och stretande nackmuskler, verkligen existerar och att det finns en orsak till dem: o-t-r-o-l-i-g-t spända ryggmuskler nämligen. Läkaren ordinerade fysioterapi, fysioterapi och ännu mer fysioterapi, några kilo viktuppgång, samt en magnetbild av huvudet - så där just in case. De vill helt enkelt kolla ÄN en gång att det inte finns något överlopps i mitt huvud, som kunde vara en bakomliggande orsak till mitt felande.
Efter läkarbesöket kände jag mig - trots illa i nacken - lyckligare än på långa tider och babblade på som på gamla goda tiden medan vi åkte ett hastigt varv via Sibbo och drack en kopp kaffe (och jag åt ett morgonmål nr 2. ;)) innan det var dags att åka till Borgå och Illby för att hämta våran lilla Ronja, sådär mer officiellt Thunder Eagle´s Feelings and Romance.
Jag har typ så länge som jag minns drömt om en egen hund och nu - 24 år gammal - kunde jag äntligen förverkliga min dröm. Många har ifrågasatt om det nu är helt smart att ta en hundvalp när jag själv knappt är i skick. Tja, det vet jag inte, men jag vet att Ronja är en orsak varför jag verkligen MÅSTE och VILL kämpa för att få mig själv i skick; klarar jag inte av att sköta om henne och ge henne den kärlek och aktivitet som hon behöver, lider hon och det vill jag inte. 
Jag är ärligt talat överraskad över hur modig en så liten krabat kan vara: första bilresan, dagen och natten i ett nytt hem med nya människor har förlöpt jätte-fint och Ronja har visat sig vara en pigg och modig liten krabat. Ronja verkar ha - sådär som labradorer brukar - ett grymt behov att tugga på allt och det har vi bestämt oss för att försöka få bort så fort som möjligt genom att förbjuda varje gång hon ens nafsas, samt erbjuda något som hon får tugga på i stället, samt belöna henne då. Har ni några andra bra tips på hur man skall få valpen att centrera sitt behov att tugga på det hon FÅR än på det hon INTE får tugga? 
Ett annorlunda veckoslut och framtid är alltså nu här :) Hur ser din helg ut?