Puuvillaa ja farkkua vai villaa ja cashmereä, sekä ajatuksia punatuista huulista

Huomenta sunnuntaiaamuusi! Nukuitko hyvin? 

Minua paleli aivan tajuttomasti eilen illalla, niin etten millään meinannut saada unen päästä kiinni. Laitoin untuvatöppöset jalkaan ja pyysin miestä peiton alle (tätä en tee juuri koskaan koska minua ahdistaa nukahtaa jos toinen on ihan kiinni minussa - etenkin naamat vastakkain!) lämmittämään ja nukahdin näköjään, koska heräsin seuraavan kerran vasta aamulla "vanhaan aikaan" klo 7, eli talviaikaan muunneltuna jo klo 6. Muistithan kääntää kelloa tuntia taaksepäin viime yönä? Makoilin hetken, mietiskelin kaikenlaista ja hymyilin itsekseni m.m. sitä että makoilen hereillä sunnuntaiaamuna jo kuudelta ja harkitsen ylösnousemista vaikka minulla on vapaapäivä ja mies taas, joka on menossa töihin ja jonka kello soi hieman vaille 7 nukkuisi - jos saisi - vielä vähintään tunnin tai pari. Niinhän siinä taas kävi, että nousin aamupuuhia tekemään ennen miestä ja ehdin melkein koiran kanssa ulko-ovelle asti, ennenkun hän kömpi vuoteesta.

Totta puhuakseni nautin aikaisin nousemisesta - viikonloppuisinkin. Tämä toki edellyttää sitä, että viikonloppuisin mennään kuten arki-iltoinakin ajoissa nukkumaan, mutta itse teen tämän mielelläni, jotten unirytmi mene sekaisin. Siinähän menee koko viikonloppu hukkaan jos nukkuu pitkään, koska silloin tulee mentyä myös myöhemmin nukkumaan ja auta armias sitten kun se maanantaiaamu ja arki taas koittaa: kyllä väsyttää ja harmittaa jos viikonlopusta lähtien jo on univajetta tulevalle viikolle! Itselläni viikonloput ovat todellisia henkireikiä levon ja palautumisen suhteen, koska minulla ei ole kertyneitä lomapäiviä, joita voisin käyttää ja ylityötunnitkin olen käyttänyt erinäisissä lääkäreissä juostessani.

Kävimme eilen lauantaina heti aamupäivästä Jumbossa käännähtämässä ja tehtiin tosi hyviä löytöjä - tunnissa! Mies löysi kassillisen tosi hyvännäköisiä paitoja Jack & Jonesista ja itse löysin ihanan puolipitkän neuletakin sekä aivan upean pitsikoristeisen topin Vilasta. Vila on jo pitkään ollut yksi suosikki-vaatekaupoistani ja sieltä tulee lähes aina tehtyä jotain löytöjä. Vilan neuleet menevät samaan kategoriaan kuin Lindexin neuleet: niissä on todella hyvä hinta-laatu-suhde! Itselläni kun ei pennoset ihan Acnen Raya-neuleeseen (joka olisi todellinen investointi!) veny, tyydyn Vilan keinokuituisiin. Tiedän, että ei-keinokuituinen neule olisi lämmittävämpi, pesua ja käyttöä paremmin kestävä investointi, mutta neuleita kun tulee ostettua 1-2/sesonki en koe tarvetta investoida 200 euroa/neule kun ostan mitä todennäköisimmin neuleen yhtä usein maksoi se 40 tai 200 euroa. Tajusitteko pointtini? Tuntuu jotenkin kulutus-hirmulta, mutta vältän ex tempore-ostosten tekoa nykyään enkä osta n.s rättejä ja muotijuttuja halvalla vain ostamisen tai yhden käyttökerran vuoksi, vaan ostan harvemmin mutta tarkemmin. Olen toisaalta huomannut itsestäni ja kulutustavoistani, että minulla on kamala tarve kategorisoida itseni johonkin tyyliin ja haluaisin investoida täysillä ja ostaaa laadukasta - mutta vain yhdellä osa-alueella. Toisaalta koen itseni urheilijaksi, joka "saa" ja jonka "täytyy" ostaa laadukasta, koska liikun niin paljon - ikään kuin "tuloksiani" tueksi, mutta toisaalta tiedostan, ettei pari-kolme hölkkälenkkiä, koiran ulkoilutus ja yksi lihaskuntojumppa viikossa tee minusta huippu-urheilijaa, jonka tienesti on urheilusta kiinni. Ja tietyllä tapaa en yhtään halua mieltää itseäni urheilijaksi vaan ihan perus-pirkoksi, joka nyt vain sattuu liikkumaan keskivertoa enemmän, mutta jonka leipätyö on perus-puurtamisesta kunnallisella sektorilla kiinni, joka käy viikonloppuisin Jumbossa, istuu joskus iltaa kavereiden kanssa tai käy miehen kanssa kerran kuussa ulkona syömässä ja joka pukeutuu arkisin perusneuleisiin ja farkkuhin, mutta noina edellä mainittuina astetta fiinimmin - ja joka siis "saa" ostaa tyylikkäämpiä vaatteita juuri noita kertoja varten. Realistisesti ajateltuna suurimmaksi osaksi vietän aikaa kuitenkin työvaatteissa (työ tarjoaa) ja verkkareissa ja hupparissa (kotona, vaihtuu ylle HETI kun pääsen töistä kotiin) eli periaateessa pärjäisin vallan mainiosti pienellä garderoobilla, joka koostuisi parista farkkuparista, topista (joita pidän työtakin alla) sekä paidasta, joita pidän arkisin pelkästään autossa istuessa työmatkojen ajan sekä sitten parista astetta hienommasta paidasta, joita voisi sitten pitää synttärikutsuilla, viikonloppuisin Jumboon lähtiessä ja ravintolaillallisilla. Tämä olisi siis kaikkein realistisinta - mutta KUINKA TYLSÄÄ olisi pukeutua aina samoihin perusvaatteisiin vaikkakin pelkän automatkan tähden? Kuten rivien välistä varmasti huomaa, mielipiteeni ja ajatukseni ovat tässä kovin jaettuja koska tiedän ja olen sitä mieltä, että on täysin turhaa ostaa kokoajan uusia vaatteita, joita harva edes näkee ellei satu kanssani samaan aikaan pukkariin työpaikalla ja joita tulee käytettyä n kerran kuussa raflassa, mutta toisaalta en voisi kuvitellakaan vaatekaappia, josta ei löytyisi kuin pari hassua paitaa, mutta joka olisi järkeä käyttäen ja kulutuksellisesti järkevin.

Syyshämärän parhaita puolia on se, että kynttilöitä voi polttaa pitkin vuorokautta :) Kyllä, lukeudun niihin hölmöihin jotka polttavat kynttilöitä jopa aamupalapöydässä ihan vain siksi, että kynttilänvalosta tulee niin rauhaisia fiilis

Huh, menipäs ohi aiheen, mutta näin se juttu luistaa aiheesta toiseen kun ei koko viikkona ole aikaa tulla blogin puolelle höpisemään.

Käytiin eilen illalla itä-Helsingissä mieheni siskon ja tämän avopuolison luona tupareissa ja voi että miten a) vanhaksi itseni koin siinä opiskelijoiden juttuja ja menoa kuunnellen ja seuraten, b) ihanaa oli käydä näkemässä ihan uusia ihmisiä, kuulla ihan muita juttuja ja saada laittautua! Vaikka olen toisaalta iloinen, ettei minun tarvitse laittautua hurjasti arkisin työpäivää varten, huomaan selvästi miten kovin kaipaan sitä, että saisi punata huulet, valita huolella siistit vaatteet ja pitää vaikka hametta välillä. Työssäni sairaanhoitajana ei ole soveliasta eikä edes sallittua olla kovin tällättynä ja työ-univormu jo määrittelee sen, miltä näytän joka ikinen päivä. Ainoa, jota voin arjessa varioida on tapa, jolla hiukseni ovat kiinni ja laitettu, minkä väristä toppia pidän työtakin alla sekä meikki - jos nyt rajauksia voi variaatioksi laskea :D  Eilen puin ylleni kiiltäväpintaiset mustat pillihousut, valkoisen topin ja mustan jakun (kaikki Vilasta) ja kaulaan pujotin kaulaan Julian blogista voittamani Kalevala Korun Valoisa-riipuksen ja kirsikkana kakun päällä väritin huuleni sinertävän tummanpunaisiksi Mac:n huulipunalla. Huulet punaamalla sain heti todella tyylitellyn, suorastaan hyvännäköisen fiiliksen ja peilailin itseäni salaa pitkin iltaa. Harmittaa nyt jälkikäteen kun en pyytänyt miestä ottamaan kuvaa lookistani, mutta onpahan hyvä syy pukeutua noin uudestaan, jotta asun saa ikuistettua ;) Asu oli mielestäni todella hyvännäköinen, se tuntui hyvältä ja tuntui omalta - vaikka poikkesikin täysin arkisesta puuvillaa ja farkkua-tyylistäni.

 Onpa hassua istua tässä sohvalla, tiedostaa että on viettänyt tässä jo pitkän tovin - eikä kello näytä kuin vajaa puoli kymmenen! Ohjelmassa on tänään ulkoilua ja varmasti käväistään vanhempieni luona Ronjan kanssa. Pitäisikö pyytää iskää lämmittämään saunakin..? Omasta saunasta joudun näillä näkymin unelmoimaan vielä pitkään (pitänee kertoa toisessa postauksessa rakennus-projektista, jottei tämä sillisalaatti nyt levähdä yhtään enemmän), joten täytyy jatkossakin yrittää salakavalasti ujuttautua toisten löylyihin lämmittelemään :)

Toivotan sinulla rentouttavaa ja kivaa sunnuntaita! :)

Unohtumaton lenkki: tervetuloa juoksemaan kanssani sateeseen

En tiedä mistä aloittaa - miten tästä kertoisin? Saanko olla hieman sekava, kenties hieman runollinen? Vaikuttaa hieman pinnalliselta, mutta onnelliselta? Jos luet tämän postauksen, lupaa, ettet pidä minua pinnallisena kerskuilevana, itseään täynnä olevana tyyppinä? Haluan kertoa sinulle eilisestä lenkistäni.

Keskiviikkona kävin Ronjan kanssa kävelemässä tihkusateessa puolisen tuntia heti töistä päästyäni. Sisäilmassa vietetyn päivän jälkeen koiran ulkoilutuksesta on tullut tietynlainen henkireikä, vaikka nykyään en sentään hermostu miehelle, jos hän on käyttänyt Rontin ulkona iltapäivällä niin, ettei minun tarvitse heti lähteäkään (kyllä, näinkin on käynyt..). Tankkausvälipalaksi söin normaaliin tapaan hyväksi toteamaani turkkilaista jugurttia (jonka notkistin vesitilkalla), omppusoseella, auringonkukansiemenillä ja puolukoilla, sekä kanelilla. Noin tunti sen jälkeen kun olin kauhonut jugurtit naamariin manasin ja kirosin omaa päättäväisyytäni ääneen miehelle: hitto, että olinkin mennyt päättämään mielessäni, että tänään olisi juoksupäivä koska vettä tuli melkein vaakasuoraa ja tuuli puhalteli n 14 m/s Ilmatieteenlaitoksen mukaan. Päätös mikä päätös, eli ei auttanut muu kuin pukea vaatteet ylle, valmistautua henkisesti siihen, että olisin pian likomärkä ja lähteä.

Tiedätkö mikä sateessa juoksemisessa tai ylipäätään ulkoilussa on parasta? Se, että ilma on niin happirikasta. Senkun laittaa tossua toisensa eteen ja keskittyy hengittämään rauhalliseen tahtiin - eikä hyperventiloinnille ole tarvetta, koska happirikkautensa vuoksi vähempi tuntuu enemmältä!

Jo lenkin alussa peitin sykemittarin hihan alle ja päätin, että juoksisin fiiliksen mukaan ja kurkkisin numeroita vasta sitten loppuvaiheessa. Tämä osoittautuikin oikein kivaksi valinnaksi ihmiselle, joka viime lenkkeinä on enemmänkin kytännyt numeroita kuin keskittynyt kehon viesteihin. Syksyn ruskaa olen kyllä ihaillut ja välillä jopa levittänyt kädet sivuille, kuvitellut olevani lintu ja juossut alamäkeen hymyssä suin - juoksusta nauttien ;) (ja kyllä, olen ensin tarkistanut, ettei kukaan näe Peppi Pitkätossumaista menoani. Tuskin menettäisin siinä mitään, mutta periaatteesta)

Juoksen pitkälti samaa reittiä lähes joka lenkki, joten tiesin suurin piirtein montako kilsaa olin jo taittanut. Kotikulmia lähestyessäni ohitin ala-asteen, jonka seinällä on iso kello. Reilu tunti. Normaalisti olisin jo himmannut menoa ja kurvannut kotiin, mutta koska päivän lenkin teema oli "Fiiliksen mukaan", tunnustelin oloa ja päätinkin jatkaa: miksi lopettaa, kun kroppaa ei väsytä vielä? Takaraivossa jyskytti tieto siitä, että ilta eteni kokoajan ja mitä myöhempään juoksisin, sitä kauemmin kestäisi nukahtaa. Noh, yhdet yöunet sinne tai tänne. Jatkoin.

Syksyn edetessä ja kelien pimentyessä, joutuu sitä suunnittelemaan reittinsä hieman toisella tapaa, koska en yksinkertaisesti pidä yksin juoksemisesta pimeässä metsikössä. Jos kaatuisin tai joku örrimöykky hyökkäisi päälle, ei apu välttämättä näkisi tai kuulisi minua, minkä vuoksi juoksen mieluummin jopa ympyrää (vaikka se tylsää onkin!) kuin lähden kiertämäään reittiä, joka vie sivilisaatiosta kauemmas.

Loppulenkistä aloin sitten kyttäilemään Ambitia enemmän ja seurailin kiinnostuneena, miten pitkälle oikein jaksaisin juosta ja ihmettelin itsekseni, miten kroppa ei tuntunut pistävän hanttiin vaikka juoksin koko ajan pidemmälle ja pidemmälle kuin mihin olen tottunut. Kun kello näytti 1h 30 min tsekkasin kilometrit, koska olin jo etukäteen päättänyt, että juoksisin aikaa enkä matkaa: 90 minuuttia saisi riittää. MUTTA. Mittari näytti 14 km ja rapiat, eli matkaa (ja aikaa) maagiseen (tasalukuiseen) 15 kilometriin olisi niiiiin vähän, että päätin jatkaa siihen asti. Ja jatkoin.

KPK-kirpparilta ostamani hyvän onnen 2XU-merkin kompressiohousut muuttivat asenteeni k.o merkin tuotteisiin: hitto miten hyvä istuvuus! Vanhat hopeapainatuksella varustetut pöksyni eivät vedä näille mitään vertaa!

Ambitin sammutin kellon näyttäessä 15,1 km, aikaa 1h 3 min, keskinopeus 6:10 (tai hieman enemmän), nopein kilometri 5:10. Meinasin pakahtua onnesta ja ylpeydestä: hitto oon hyvä!! Palautuksena kävelin sateessa pihalla ja palailin sitten sisälle lämmittelemään suihkuun ja syömään. Lattialla venyytellessäni päätin pitkästä aikaa siirtää suoritukseni Ambitista Movescountiin koneelle ja kytkin kaverukset toisiinsa. Kone käsi päivittää Movescountia, joten minä tein työtä käskettyä. Valitettavasti. Kun lataus oli valmis sain harmikseni huomata, että päivitys oli samalla nollannut KAIKKI suoritukseni ja tyhjentänyt Movescountin muistin ja hävittänyt kaikki kellon muistissa olleet lenkkini - äskeinen voitokas 15 km mukaan lukien. Pari ärräpäätä taisin päästää suustani kunnes totesin miehelle, että noh. Numeroitahan ne vain olivat. Harmittaa edelleen, että näin pääsi käymään mutta onnekseni se hyvä fiilis, jonka lenkki oli saanut aikaan, ei kadonnut minnekään :) Pitänee silti olla jatkossa tarkempi kun siirtelee tietoja kellosta koneelle, ettei sama roska toistu.

Pohdiskelin jälkeenpäin mikä oli siivittänyt lenkkini sujuvuutta, mutten edellenkään osaa sanoa oliko voittoputken takana monta tekijää vai jokin yksittäinen. Epäilen ensimmäistä vaihtoehtoa. Hyvä tankkaus, hyvät varusteet, happirikas ilma. Hyvä suoritus koostuu monesta pienemmästä osa-alueesta ja kun niiden kylkeen vielä lisää ripauksen hyvää tuuria ja oikeassa asennossa olevia tähtiä, saa hyvän lenkin aikaiseksi. Ehkä. Jos ei, voi seuraavalla kerralla yrittää taas.

Kivaa lauantaita kaikille! Ulkona paistaa ihana aurinko ja täällä suunnataan pian ruokakauppaan ja suunnitellaan, mitä tänään tehtäisiin. Vai tehtäisiinkö mitään :)

Hassuja juoksufaktoja & oivalluksia juoksusta

Heippa!

Olen jo monen juoksulenkin aikana havahtunut pohtimaan, mitä kaikkia kummallisuuksia minulla on meneillään juostessa ja pohtinut, teettääkö juoksu muillekin samaa. Lue listaa alta ja huikkaa, jos tunnistat itsesi!

* Päässäni soi mitä kummallisimpia biisejä juostessa. Useimmiten riparilta tutut hengelliset laulut tai lastenlaulut. Viimeksi hoilailin itsekseni "Täti Moonikaa"

* Jos puen ylleni kompressiosukat trikoiden päälle muille näkyviksi, tunnen automaattisesti kovempaa painetta suoriutua lenkistä hyvin - olenhan "tosi-lenkkeilijän" näköinen

* Olen kova kisailemaan, enkä näin ollen koe olevani sovelias juoksukaveriksi kellekään. Viimeksi pelastukseni oli minut ohittava mies, joka siis KEHTASI ohittaa minut REPPU SELÄSSÄ ylämäessä - pakkohan siinä oli unohtaa oma väsymys ja kiriä jäniksen perään ;) Meinasin huikata mäen päätteeksi kiitokset :D

* Talvella juoksen paksut nahkarukkaset käsissä, enkä voisi kuvitellakaan pukevani käsiini ohuempi juoksuun tai hiihtoon tarkoitettuja sormikkaita. Olen jopa harkinnut ompelevani/pyytäväni äitiä ompelemaan minulle töppösiä - siis sellaisia "hanskoja", joissa kaikki sormet ovat yhdessä ja joita vauvat yleensä pitävät. Rukkasissakin vedän useimmiten peukalon muiden sekaan, jottei raukkaparka jäätyisi

* Sormien palelemisesta puheen ollen bongasin KPK 24/7-foorumilta Facebookista hyvän vinkin kylmäkäpäläisille: kävyt. Olen nyt parilla lenkillä poiminut yhden männynkävyn kumpaankin käteeni ja pyöritellyt niitä juostessani käsissä ja kyllä - se toimii: käsien verenkierto pysyy kiitos röpelöisten käpyjen yllä, eikä valkosormisyndrooma vaivaa! :)

* Elämäni ensimmäisen puolimaratonin - 21 km - juoksin ex temporesti lukioikäisenä kotoa venerantaan, jossa vanhempani olivat laituritalkoissa. Tätä ennen pisin lenkkini oli 10 km ja matkaan lähdin hetken mielijohteesta sen kummemmin tankkaamatta, ilman juomaa tai muuta energiapitoista - kännykkä ja avaimet taskussa ja kellekään aikeistani kertomatta :D Jälkeenpäin asiaa ajateltuani ei kovin fiksua, mutta hyvinhän se meni. Puolivälissä pysähdyin lähinkaupassa ja ostin 2dl Trip-mehun ja pari kertaa kiersin puskan kautta. Reitti on alamäkivoittoinen (arviolta) viimeiset 5 km, joka selvästi kyllä helpotti juoksua. Muistan vielä, miten juoksu jossain kohtaa alkoi tökkiä, mutta päätin silloin vain keskittyä laittamaan tossua toisensa eteen - en miettimään aikaa enkä paikkaa. Itkuhan siinä meinasi tulla kun tajusin, että laituritalkoissa olevat vanhempani näkyivät edessäpäin ja huusin kovaa "Mamma!". Olin ylpeä. Olen edelleen ylpeä.

* Lueskelin samaiselta KPK24/7-foorumilta myös keskustelua askelluksesta ja ajauduin linkin kautta Youtubeen ja katselemaan juoksuvideoita, joissa siis selitettiin ja näytettiin hidastetusti kanta- ja päkiäaskelluksen ero. Jo heti seuraavalla lenkillä kokeilin kumpaan kastiin kuuluin ja miltä tuntuisi vaihtaa toiseen. Olen aina kuvitellut olevani kevytaskeleinen päkiäjuoksija, mutta askellustani analysoidessani tajusin, että näin ei ollut. Päätin silti RYHTYÄ sellaiseksi ja uskokaa tai älkää, mutta nyt kun tieten tahtoen askellan päkiä edellä juoksen nopeammin! Päkiäjuoksussa asentoni pysyy pystympänä ja ryhdikkäämpänä ja kun mittarista seuraten samoilla lähtökohdilla juoksen vanhaan kanta-askellukseeni verrattuna nopeammin, en voi kuin suositella: MIETI miten askellat ja jollet jo kuulu päkiäporukkaan - vaihda!

* Voin syödä jopa 30 min ennen lenkille lähtöä (toisillahan taukoa pitää olla jopa pari tuntia!), mutta silloin välipalan tulee olla helposti sulava. Suosikkini on turkkilainen jugurtti tai vastaava  kauravalmiste, hedelmä(sose) tai marjoja ja 1-2 rkl siemeniä tai maapähkinävoita. Usein lisään myös kanelia makua tuomaan. Välipala sulaa helposti vatsassa, ei hölsky, antaa energiaa, muttei änkeä heti ekan kilsan jälkeen jo ulos. Liian kuitupitoista välipala ei saa olla tai se joko jymähtää tai tulee bumerangina pois, mutta liian pliisu se ei energiapitoisuudeltaan myös saa olla, tai askel ei nouse.

Voiko miesflunssa iskeä naiseen? Pari sanaa kohentuneesta kunnosta, koirasta ja viikosta

Heipparallaa ja mukavaa maanataita, tiistaita keskiviikkoa!

Miten sinun viikkosi alkoi? Minun alkoi tänään maanantaiaamuna jo 5:17 kun heräsin odottamaan kellon soimista. Väsytti, mutta hieman ennen kuutta nousin ylös, hoidin aamutoimet ja painuin Ronjan kanssa ulos. Ärsytti kun näin naapurin lähtevän koiransa kanssa samaan aikaan ulos ja Ronja olisi innoissaan halunnut mennä nuuskimaan, mutta itse en siihen aikaan kokenut olevani kovinkaan sosiaalisella tuulella ja poikkesimme normi-reitiltämme. Tämä luonnollisesti johti minuutti-aikataulutetulla aamutoiminnallemme sen, että olimme peräti 5 minuuttia totutusta jäljessä - kokoajan. Viime aikoina olen tieten tahtoen miettinyt ajatusten ja asenteen vaikutusta omaan käytökseen ja fiilikseen ja tajusin, että siinä maanantaiaamun kiireessä voin itse päättää, annanko pienen myöhästymisen haitata ja ärsyttää minua, vai valitsenko toisen reitin ja viittaan kintaalla kiireelle. Arvaatko kumman valitsin? Jep, jälkimmäisen. Tiedän aiheuttaneeni kaikella ylimääräisellä pikku-hääräämisellä pientä viivästystä: keitin bataattia lounasta varten (aah, miksen tehnyt tätä jo eilisiltana?, laitoin Ronjan ruoat Kongiin - kunhan ensin löysin koko hemmetin hökötyksen, kukalie piilottanut senkin..?, venyyttelin.. Kun istahdin vihdoin alas lusikoimaan aamupuuroa ja vilkaisin kelloa muistuttaen itseäni siitä, että olin kokonaiset 5 minuuttia aikataulustani jäljessä ja tiedostaen, että minun nyt periaatteessa ja kaiken logiikan mukaan täytyisi syödä 5 minuuttia normaalia nopeammin päätin puhaltaa pelin poikki: jos aamuissa jokin on minulle tärkeätä, on se rauhassa syöminen. Toiset ihmiset voivat kulauttaa aamiaiseksi smoothien kurkkuunsa ja suunnata ulos 5 minuutissa, mutta minä kuulun siihen kuntaan, joka haluaa istua rauhassa ja syödä vähintään 20 minuutin ajan puuroa maistellen ja kahvia siemaillen lehden lukemisen lomassa. Vedin syvään henkeä, yritin puhaltaa mahdollisimman pitkään ulos (luin jostain viikonloppuna, että myös ulospäin puhallus ja hengitys on tärkeätä - ei pelkästään se joogeilta opittu syvä sisäänhengitys) ja päätin rauhoittaa aamuhetkeni siltä seisomalta istumalta ja tunnustelin, miltä se puuro OIKEASTI suussa maistui kun se sinne tiensä löysi. Kuulostaa hoopolta, mutta tuntui itse asiassa oikein hyvältä ja kun vihdoin olin syönyt kipponi tyhjäksi, olin edelleen 5 minuuttia normaalista aikataulustani jäljessä, mutta edelleen ja silti rauhallinen. Istahtaessani vihdoin autoon kaikkien meikkailuiden ja pukemisien jälkeen totesin, että olin kirinyt myöhästymiseni kiinni ja saatoin ajaa rauhallisesti töihin. Mitä tästä opimme? Ettei kiireessä saa mitään hyvää aikaiseksi kuin kiireisen ja stressaantuneen mielen ja että kannattaa näin ollen koittaa hengähtää - kiireisemmässäkin tilanteessa - edes hetkeksi, jotta pää pysyy kasassa. Olen viime aikoina tajunnut miten iso merkitys pään ja mielen sisäisellä fiiliksellä on kroppaan ja ainakin itselläni sisäinen rauhattomuus ja stressi pistää koko kropan tärisemään enkä saa MITÄÄN järkevää aikaiseksi. Stressaamalla tärisen, eikä mistään ihan konkreettisestakaan kuten kirjoittamisesta tule yhtään mitään ja kiire ja myöhästyminen kasvaa.

Toim.huom. tässä kohtaa: en ehtinyt kaiken hässäkän keskellä eilen viimeistellä tekstiäni, joten jatkan sitä nyt tänään tiistaina keskiviikkona. Pientä kiirettä pitänyt..

Sunnuntaiaamuna herätessäni olo oli kuin jyrän alle jäänyt vaikka olin nukkunut hyvin. Joka paikkaa kolotti, lämpömittari näytti kainalosta 35,6 ja pää oli kuin humiseva harju. Rötväilin sohvalla aina lounaaseen asti telkkaria ja kännykkää selaillen ja tein kerrankin niin päin, että söin ensin ja lähdin ulkoilemaan vasta sen jälkeen (yleensä käyn siis lenkillä n tunti-pari aamupalan jälkeen viikonloppuisin). Käveltiin niin reippaasti kun pystyttiin Ronjan kanssa n 8km lenkki ja palattiin kotiin, röhnöttiin jälleen hetki ja käytiin sitten mummilassa pyörähtämässä - palataksemme jälleen kotiin. Mitä illemmaksi kello kävi, sitä levottomammaksi mieleni ja kroppani muuttui ja päätin sitten lähteä ulos hetkeksi. Jos aamulla olo oli 0, oli se illemmalla jo 9, eli parannus oli huikea. Flunssaisena liikkuminen on ok, mutta raja övereiden ja sopivan tason välillä on kuin veteen vedetty: kroppaa täytyy kuunnella ja tunnustella kokoajan. Jos hengitys tuntuu ahdistavalta, rintaan tulee paineen tunne tai olo muuttuu huteraksi, täytyy tahtia hidastaa heti. Napsaisin siis varuiksi Suunnon Ambitin sykevöineen kiinni, jotta voisini voinnin lisäksi seurata sykkeitä samalla: jos syke nousisi >160, hidastaisin heti (ylämäet poikkeuksia, mutta niiden jälkeen sykkeen pitäisi laskea nopeasti) ja lähdin matkaan. Juoksu tuntui (kummallisen) hyvältä ja sykkeet pysyivät ihmeellisen matalalla 140-tasolla niin, että jopa pelästyin sykkeiden tipahtavan liian mataliksi :D Haha, tuskin syke nyt ihan pohjiin asti juostessa menee, mutta olin todella yllättynyt että syke pysyi noin matalalla vaikka hölkkäsin kun se yleensä liikkuu 150 paremmalla puolella peruslenkilläkin. Niin se kunto on vain näköjään päässyt nousemaan kesähelteiden lenkkien aikana! :) Siinä sittne hölkkäilin hiljakseen hieman reilu tunnin ja kun lopettelin keskisyke oli 152 ja kilometrimäärä yllätykselliset 11 km! Tyytyväisenä ja yllättyneenä palasin kotiin ja lähdin palauttavalle kävelylle Rontti mukanani.

Kuvat napsaistu maanantaina kun mentiin miehen äidin miesystävän 50-vuotiskahveille.
Mekko H&M laukku Mulberry korut Kalevala Koru kello Michael Kors

En olisi kuuna päivänä uskonut, että aamuisen jyrän alle jääneen-oloni kanssa pystyisin illalla tuollaiseen suoritukseen, mutta niin siinä vain kävi. Mieheen iskenyt flunssa ei sitten päässyt kaatamaan minua vuoteenomaksi asti kuin vain pariksi tunniksi ja vaikka flunssaoireet välillä saattavat tehdä n.s takapakkia ja iskeä parin helpottaneen päivän kuluttua uudelleen, ei minun kohdallani (kopkop) näin ole käynyt. Eli voimme todeta, ettei miesflunssa voi naista kaataa ;)

Puolikuntoisena ei kannata lähteä hakemaan ennätyksiä tai n.s. huippusuorituksia, mutta voinnin mukaan liikuntaa saa ja suositellaan harrastamaan. Ulkoilma tekee hyvää ja kevyt liikunta parantaa unenlaatua, ennaltaehkäisee niska- ja hartiaseudun jumeja, lisää ruokahalua ja liikunta useimmiten myös saa ihmiset syömään terveellisemmin (harvan tekee mieli hiilari- ja rasvapitoista pizzaa lenkin päätteeksi), parantaa vireystilaa ja nostaa mielialaa ja ennaltaehkäisee lihaskatoa. Minulta kysytään usein töissä milloin flunssan jälkeen saa lähteä liikkeelle ja usein ohjeistan juuri kuuntelemaan omaa kehoa: jos päässä humisee tai keuhkoissa tuntuu, on teho liian kova. Jos nokka on hieman tukossa, mutta rinta ja hengitys vapaata, voi liikkua. Jos on kuumetta, täytyy liikunnat jättää vähemmälle ja yhtä monta päivää kun on ollut kuumeessa, tulee olla kuumeetta, ennenkuin lähtee harrastamaan kävelyä raskaampaa liikuntaa ja kun treeneihin vihdoin lähtee, ei saa lähteä heti repimään flunssaa edeltävillä painoilla, vaan pikkuhiljaa niihin palaten.

Hitsi mikä viikko - tuntuu että tänään olisi vähintään jo torstai, mutta vasta keskiviikkoa eletään. Töissä on ollut aika intensiivistä ja jotenkin arkeen paluu, syksyn pikkuhiljaa saapuminen ja rutiinien uudelleen opettelt tuntuu lisäävän ihmisten oireilua - tai ainakin näin itse epäilen. Eilen illalla olin niin poikki, etten voinut uskoa todeksi mutta ihmekös tuo: nukuin toki pidempään kuin yleensä koska menin tuntia myöhemmin töihin, hötkyilin töissä ja aivot kävivät kierroksilla potilaita ohjaten, tavoittaen ja hoitaen ad 17:40 asti, jolloin hyppäsin auton rattiin ja suuntasin kotiin vaihtamaan vaatteet, lappasin välipalaa seisten suuhun ja lähdin Rontin kanssa ulos. Kotiin palattiin 1h 20 min rivakan kävelyn jälkeen, venyttelin hetken ja asetuin sitten makuulle lattialle jalat seinää kohti. Ei kestänyt kauaa ennenkuin Ronja tupsahti viereeni, kävi makuulle ja laittoi pään mahalleni. Rapsuttelin siinä koiraa kuunnellen, miten hänen hengitys syveni ja hetken päästä koira kellahti selälleen raajat kohti kattoa ja kuorsasi ääneen :D Vaikka neiti osaakin nyt teinihormonimyllerryksessään olla todella rasittava (haukkuu kaikkia ja kaikkea, on epävarma, nylkyttää kaikkia lelujaan, on huomionkipeä  24/7..) on hän silti iso osa elämääni, enkä voisi kuvitella enää aamua, jolloin en lähtisi ensitöikseni ulos, päivää jolloin en pääsisi rapsuttamaan iloisesti vispaavaa mustaa pyllyä tai iltapäivää, jolloin töissä istumisen jälkeen lähtisin koiran kanssa ulos. Erityisesti ulkoilu on se osa, jota ilman koiraa kaipaisin kaikkein eniten. Toki ulkoilla voi ilmankin, mutta koiran kanssa siihen on syy. Syy lähteä ulos huonommallakin kelillä (minä tosin saatan lähteä joskus ilman koiraakin sateeseen jos mies on jo ehtinyt hänen kanssaan käydä :D), syy kävellä hieman hitaammin vihreitä nuuskutellen. Koira on hyvä syy moikata ja vaihtaa kuulumisia tuntemattomienkin kanssa, eli naapurustoonkin tulee tutustuttua helpommin. Toki koira vaatii ja vie, mutta kyllä se paljon antaakin. Monet päivät Ronjan kanssa voisin kyllä vaihtaa pois, mutta vähintään yhtä monta ottaisin heti takaisin - en minä ilman mamin murua enää pärjäisi!

Tälläinen sekametelisillisalaatti-postaus oli tämä. Kertoo ilmeisesti jotain viikostani, kun olen tätä postausta nyt rustannut peräti neljänä päivänä :D Ärsyttää kun kaikki postaukseni ovat nykyään tälläisiä megalomaanisen pitkiä. Pitäii yrittää rajata tarinointia, koska itse hädin tuskin jaksan lukea vastaavia postauksia muiden blogeista!

Millaiset postaukset kiinnittävät sinun huomiosi ja onko mielestäsi less more vai more less? Olethan välttynyt (mies)flunssalta?

Päiväretki Porvooseen ja laiskan pulskea sunnuntai

Heippa!

Makoilen tässä Ronjan kanssa sängyllä vaikka noustiin jo aikaisin miehen lähtiessä töihin. Ajattelin aloittaa sunnuntain tehokkaasti ja käveltiin pitkähkö aamulenkki, syötiin aamupalat ja aloin tyhjentämään vaatekaappia. Tai no ainakin aloitin.. Olen viime aikoina todennut omistavani aivan järkyttävän paljon vaatteita ja lisää tulee ostettua ex temporesti etenkin alennusmyynneistä. Kaappiin pullistelee etenkin neuleita, farkkuja (arvatkaa vaan monetko farkut "löysin" kaapistani enkä edes muistanut omistavani niitä?!) ja paitoja. Paitoja, paitoja, paitoja. Okei toppeja tulee kulutettua töissä koska pidän työtakkini alla AINA toppia, eli niitä perus-puuvillaisia kuluu viikon jokaisena päivänä vähintään 1 plus sitten urheilutopit erikseen iltakäytössä. Neuleita en sen sijaan tajua miksi olen hamstrannut niin paljon, mutta kai niitä tuntuu olevan tsiljoonasti ja tekisi mieli luopua jokatoisesta nyt kun kelit ovat vielä lämpimähköt - mutta mites sitten talven tultua? Silloin niille löytyy sitten taas tarvetta, eli turha ainakaan nyt luopua kovin monesta. Olen kyllä monta kertaa miettinyt josko repäisisi ja tekisi KonMarit ja heivaisi puolet garderoobistaan ulos - takuuvarmasti pärjäisin jopa 1/4 kaapillisellakin! Mutta toisaalta en halua luopua kaikista vaatteistani, koska kivahan niitä on fiiliksen mukaan vaihdella; tyylini kun ei ole yksiselitteinen vaan yhtenä päivänä haluan pukeutua preppy-tyylisesti kauluspaitaan, toisena ylisuureen neuleeseen ja kolmantena huppariin.

farkut H&M t-paita Filippa K kengät Converse laukku Zara aurinkolasit Rayban

Käytiin eilen miehen kanssa viettämässä lähikaupungissamme Porvooossa kesäretkipäivä. Naurettiin kun tajuttiin mitä oltiin tekemässä - siis turisteilemassa muiden turistien kanssa PORVOOSSA - kaupungissa jossa T on töissä ja jossa itse olen työskennellyt. Käytiin ihanassa Skafferi-kaupassa hakemassa minulle kauan himoitsemani Keepcup-kahvimuki, kierrettiin vanha kaupunki, käytiin Lidlissä heräteostoksilla, samoin Taidetehtaan Stadiumissa ja lopuksi sushilla Oishisushissa (vahva suositus! Sushi ei ehkä ollut maailman parasta mutta keskivertoista ja buffasta sai hakea palleroita niin paljon kuin halusi hintaan 11,50€). Illemmalla kävin sauvakävelemässä ja T heitti pyörälenkin ennenkun rauhoituttiin kotiin syömään perjantaipizzan jämiä Jyrki Sukulan ja Toisenlaiset Äidit-sarjojen ääreen. Viikonloppuilloillemme uskollisina siis ;)

Haha pakko myöntää että jätin salaatit sikseen ja söin enimmäkseen sushipalleroita, wasabia (ihanan tulista kun nenästäkin savuaa :D), inkivääriä (niiiin hyvää!) ja jossain liemessä lillutettua varhaiskaalia. Oli kyllä aikamoinen jano tuollaisen setin jälkeen (minä kun dippaan jokaikisen sushipalleron soijakastikkeeseen), mutta hinta-laatu-suhteeltaan ihan ok :) Hankosushista saa parempaa sushia kalliimmalla - no doubt.

Aloitin tosiaan siivousrumban mutta makoilen nyt tässä sängyllä ja kuulostelen. Ohjelmassa olisi juoksua, mutta oikea pakarani on vihoitellut ja ollut tosi kireän tuntuinen jo pidemmän aikaa, joten sen ehdoilla taidetaan mennä. Tykkään juosta, mutta välillä tuntuu että kroppa tarvitsisi enemmän kävelyä pk-harjoitteluna ja mahdollisesti taukoviikkoa juoksusta. Nyt kun oikein muistelen niin en ole pitänyt yhtäkään viikkoa totaalipaussia juoksusta sitten.. Syksyn? Talvellakaan hankin IceBugit, joten juoksin turvallisesti myös liukkailla.

Mitäs suunnitelmia teillä on sunnuntaiksi? Minun täytyy siivota tuo kaappi loppuun.. Onneksi on koko päivä vielä aikaa :D Kivaa sunnuntaita!

edit: kävin 12km hölkällä. Että näin.

Onnellinen keskiviikkoilta johti onnelliseen torstaihinkin

Voisiko joku kysyä, olenko onnellinen, jotta saisin kirkua ääneen "kyllä! Olen onnellinen"? Kiitos. Minä olen.

Lopetin työt eilen aikaisemmin ja yritin tsempata itseni heti työpäivän päätteeksi aurinkoon lyhyelle lenkille - todetakseni, että ulkona oli niin paahtavan tukalan kuuma, että oli parasta tyytyä kävelyyn ja lyhyeen reilu 3 kilsan lenkkiin. Palasin hieman haavojani nuoleskellen kotiin miehen luo ja totesin, ettei askel kulkenut ja että ilma oli luultuani kuumempi - aivan liian tukala ja ukkosmainen juoksuun. Ennenkuin ehdin alkaa surkuttelemaan sen kummemmin, nappasin oksasakset käteeni ja purin energiaani kämppämme ulkopuolella kasvavaan pensasaitaan, joka oli aivan järkyttävän epätasainen. Siinä Maajussilla morsian-tyyppisesti hengaillessamme kuuluivat soratietä pitkin askeleet ja sieltä vieraspariskuntamme A ja E saapuivatkin. Höpöteltiin hetki pihalla ja ehdotuksestani T lähti hakemaan meille jätskiä kaupasta ja siirryimme sisälle.

Höpöteltiin ja muisteltiin A:n kanssa vanhoja muistoja ja juttuja, räkätettiin niin mahamme pohjasta, etten muista koska olisin viimeksi niin tehnyt. Syötiin jätskiä (beside the point: arvatkaas olinko ylpeä itsestäni kun pystyin sallimaan itselleni sokeriherkkuja KESKELLÄ viikkoa?!  Minä kun olen kehittänyt ärsyttävän päähänpistoksen, ettei sokeriherkkuja SAA syödä keskellä viikkoa ja se ärsyttää minua suunnattomasti, koska se a) muistuttaa minua vanhoista sh-ajoista, b) rajoittaa elämääni koska "joudun" kieltäytymään herkuista esim. kahvipöydissä, c) tuntuu naurettavalta, koska jos syön herkun, saan morkkiksen, ja jos en syö, saan morkkiksen koska en kerta kaikkiaan PYSTY syömään sokeria kun kerta olen päättänyt etten sitä tee. Eikä kukaan oikeasti tarvitse edes sokeria. Yhtään morkkiksen poikastakaan en tuntenut, vaan kruunasin annokseni toffee- ja suklaakastikkeella ja nautiskelin annoksestani hymyssä suin, hyvin mielin.) ja räkätettiin lisää. Välillä aiheet siirtyivät diipimmälle tasolle ja puitiin terveyttä, sairautta (kuinka eläkeläistyyppistä.. No, ei sentään vertailtu rollaattoreita ;)) ja vastoinkäymisiä, sekä yritettiin pohtia, miten niistä pääsisi yli. Oli tajunnan räjäyttävän rentouttavaa, jotenkin vapauttavaa huomata, ettemme sittenkään ole ainoa alle 30-vuotias pariskunta, joka on jo siirtynyt baareissa juoksemisesta pois, viihtyy kotona ja tekee mielellään kotihommia, tekee ex tempore reissuja niinkin extremeihin paikkoihin kuin Prismaan ja jahtaa mansikkalaatikoita mahdollisimman halvalla ympäri pitäjiä, sekä menee ajoissa nukkumaan viikonloppuisinkin, jotta voi sitten nousta pirteänä aikaisin (viikonloppuisinkin). Olemme jo jonkin aikaa luulleet, että olemme ainoa lapseton, alle kolmekymppinen pariskunta joka elää näin - mutta thank God A ja E todistivat, ettemme olekaan. HUH! Minä kun jo luulin kalkkeutuneeni.. :'D

Ja heti aamusta taas niitä mansikoita ;) Tänään ei niitä jostain syystä oikein ole tehnyt mieli.. Nimim. olen 24h aikana syönyt lähemmäs 2 litraa mansikkaa :D

Ilta uhkasi hieman venyä kun aloin vieraiden lähdettyä vielä perkamaan mansikkalaatikkoani, eikä unikaan sitten ihan heti tullut kun sänkyyn asti pääsin, mutten antanut sen haitata.

Aamulla kellon soidessa varttia vaille 6 olin kummallisen pirteä ja lähdin Ronjan kanssa sille samaiselle pidemmälle aamulenkillemme, vaikka juuri eilen harkitsin (jopa ääneen) alkavani tekemään lyhyempiä aamulenkkejä Ronjan kanssa, jotta voisin nukkua pidempään ja näin (mahdollisesti) välttämään aivosumun, josta olen pitkin viikkoa kärsinyt (kiitos väsymyksen). No tänä aamuna hölkkäsimme KOKO matkan koska kroppani tuntui niin kevyeltä ja energiseltä (wtf - kuudelta aamulla?!) ja hymyilin ja nauroin ääneen Ronjan juostessa rinnallani. Olo oli kuin mustavalkoisessa Suomi-filmissä, jossa Elovena-tyttö kirmaa letteineen kukkaniityllä.

Koko aamun, päivän ja jopa nyt tätä postausta rustatessani tässä illalla, hyvä fiilis ja boogie jatkui. Normipituisen työpäivän jälkeen käytin Ronjaa ulkona, nappasin äkkiä välipalaa ja lähdin juoksemaan - koska halusin ja olin päättänyt, että juoksisin kropan fiiliksen mukaan. Urheilu ei AINA voi olla kivaa, mutta pahalta se ei saa tuntua. Juoksin, mutta hidastin joka kerta kun olo tuntui siltä - ja se kannatti. Toki yli 20 asteen lämmössä juostessa pää tuntuu varmasti kiehuvan aivan jokaisella jossain kohtaa ja siksi jatkoin lenkkiäni päätä välillä kastellen (juomapullo on minulla pakollinen varuste helteellä juostessa), vaikkei meno yhtä hunajaista koko aikaa ollut. Mutta äly-pahalta juoksu ei missään vaiheessa tuntunut (kuten se viime aikoina on tehnyt ja silti olen idioottimaisesti jatkanut juoksua) ja lopettelin kun Ambitin näytölle ilmestyi ennakkoon jahtaamani 10 km. Edelleen hymyssä suin.

Sanotaan, että terveys on niin paljon muutakin kuin pelkkä lääketieteen väite "sairauden poissaolo". Terveys koostuu henkisesti ja fyysisestä hyvinvoinnista - kun päällä ja kropalla on hyvä olla, on ihminen mielestäni terve. Vaikka jostain hieman kolottaisi, voi ihminen silti kokea olevansa terve ja onnellinen, koska jokaisen osa-alueen ei tarvitse olla tip-top-kunnossa, jotta voisi tuntea olevansa onnellinen. Se, miten alas rimansa onnellisen olon tuntemiseksi laskee on yksilöllistä, mutta itsestäni voin eilisen perusteella todeta sen, että jos joku saa minut nauramaan, unohtuvat monet fyysiset kolotukset ja jumit, enkä koe olevani epäonnellinen vaikka ne jumit siellä tallella ovatkin, jos psyykkeeni hyvinvointi ja onnellisuustaso nousee. Nauru ikäänkuin kompensoi jumeja, pahaa oloa ja kurjaa fiilistä.

Oli aivan mahtavaa todeta, että eilisen pitkät ja sydämenpohjasta räkätetyt naurut siivittivät hyvää oloa vielä seuraavaan (työ)päiväänkin, iltapäivän lenkkiin ja yleiseen oloon.

Kiitos A ja E eilisestä! Kuten E:lle heti eilen illalla jo lähdettyänne viestissä totesin, ootte aika muruja - ihana helmi ja löytö. Kiitos kiitos kiitos ja otetaan pian uusiksi! :)

Kuulumisia, itsensä tunnistamista ja sen sellaista

Aah hellettä ja aurinkoa! Istun tässä terassilla ottamassa aurinkoa ja Ronja makaa vieressä. En voi käsittää miten musta koira pystyy makaamaan turkkeineen suorassa paahteessa (minä kun läkähdyn jo bikineissäkin..), mutta kun h'n nyt vapaaehtoisesti tuohon makuulle käy, niin ehkäpä se kuumuus ei niin haittaakaan. Itselläni on varmaan maailman heikoin kuumuudensietokyky ja ahdistun todella jos aurinko porottaa suoraan päälle eikä sitä pääse minnekään pakoon. Ainoa poikkeus on terassilla makoilu, jolloin voi paahteesta siirtyä viileisiin sisätiloihin jos olo uhkaa käydä kiehuvaksi.

Kuva viime viikonlopulta kun käytiin mökillä Ronjan kanssa :)

Mitä viime aikoina on blogihiljaisuuden aikana ehtinyt tapahtua? No vaikka mitä - mistä sitä aloittaisi?

Istuttiin äsken tässä terdellä ja syötiin lounasta ja samaistuin täysin kun T yhtäkkiä lohkaisi, että hänellä taitaa olla ikäkriisi. Minua on viime aikoina ärsyttänyt aivan suunnattomasti moni asia, vaikkei mitään varsinaista ärsytyksen syytä edes ole ollut - kunhan vaan on ärsyttänyt ja ketuttanut! Ja mitä enemmän tuntemattomat asiat on ketuttaneet, sitä enemmän koko ketuttaminen on ketuttanut! Ihan sekoa - tiedän - mutta liekö sitten jotain naistenjuttuja tämäkin.. Mitään maailmaa mullistava ei ole tapahtunut, mutta ajattelin listata teille tähän vähän niinkuin koosteena, mitä minulle on kuulunut, mitä päässä on pyörinyt ja niin edelleen :) Tulee meinaan tosi pitkää settiä, jos alan nyt kirjoittamaan vapaalla tekstillä kaikkea :D

Eilinen lounassalde ja maailman paras leipä: kaura100! Kesäkuumalla ei päivällä tee mieli kuin kevyitä ruokia, jolloin tyhjennä jääkaappisi lautaselle-salde on paras valinta ;) Kasviksia, fetaa murusteltuna, kalkkunaa ja Kaura100 kylkeen niin amnam :)

- olen pyöräillyt pari kertaa töihin aamulla 12 km ja manaillut päätöstäni pyöräillä: kilometreiltään matka ei ole kummoinen, mutta koska koko matka on peltojen ympäröimää autotietä (ei siis pyörätietä kuten kaupungeissa) tuntuu matka aivan jäätävän pitkältä (etenkin klo 7 aamulla) koska tuuli pääsee puhaltamaan useissa kohdissa todella lujaa ja pienellä fillarilla saa polkea minkä jaloistaan jaksaa, ettei suunta ole peruutus ja isoja rekkoja ja muita raskaita ajoneuvoja saa pelätä reunoilta nousseen soran ohessa koko matkan ajan. Lisäksi matka kohti työpaikkaa viettää ylämäkeen lähes koko matkan, joten sinnepäin reissu tuntuu raskaammalta. Onneksi kotimatka on sitten enempi alamäkeä, mutta silloin aurinko on molempina kertoina porottanut niin, että minua on heikottanut yli puolet matkasta. Teline juomapullolle olisikin kätevä hankinta pyörään..

Hahaa, kerrankin yhteiskuva! Käytiin eilen pyöräilemässä yhdessä :)

- Saanut jonkin ärsytysreaktion vasempaan akillesjänteeseeni niin, että luulin sen jo tulehtuneen. Tulehtunut akillesjänne on tunnetusti penikoiden ja polvivammojen ohessa yksi tavallisimmista vammoista, jotka juoksijat kohtaavat ja päätin siksi heti ryhtyä toimenpiteisiin ja pidin sekä kylmää että kompressiota jalalla, että välttelin sen turhaa rasitusta (eli en juossut) ja panostin sen hiljaiseen mobilisointiin jumppaamalla sitä kevyesti pumppaus-liikkeellä, sekä kävelemällä. Lähes viikon kestänyt juoksutauko tuntui henkisesti todella hyvältä ja vapauttavalta ja mietin paljon, kannattaisiko jättää koko juoksuharrastus pois kun se tuntui niin älyttömän hyvältä nimenomaan poissaolollaan loistaessa. Toisaalta kävelystä en saa samanlaista tyydytystä kuin juoksusta, johon taasen taisin löytää selityksen..

-.. ayurvedasta, jonka mukaan olen pitta: unen tarpeen määrä, luonne, stressinsieto, suolisto-ongelmat, himo viileisiin ruokiin, tarve kulkea kultaista keskitietä, mutta samalla riski ajautua övereihin.. KAIKKI pätee minuun! Mitä enemmän luin kuvaelmaa pitta-ihmisestä, sitä enemmän vakuutuin siitä, että juuri tälläinen minä olen. Pisteenä ii:n päälle tuli tämä pitta ja liikunta-alaotsikon kuvaelma pitta-ihmisestä liikkujana: Pitta-tyypeillä on yleensä enemmän voimaa kuin kestävyyttä. He ovat hyviä kaikenlaisessa liikunnassa, kun sitä harjoitetaan kohtuullisesti. Pitta pitää haasteista ja siksi he pitävät ylläolevista lajeista, jotka antavat suorittajalleen loppuun suorittamisen tunteen  päivän päättyessä. Kilpaurheilijoilla on oltava runsaasti Pittaa, joka antaa taistelutahtoa. Pitta ei ole paras dosha kilpailemiseen, koska he vihaavat häviämistä, joka motivoi heitä enemmän, kuin voittamisen tuoma tyydytys. Pittatyypit pakottavat itsensä peräänantamattomaksi juoksemaan, hölkkäämään tai nostamaan painoja, mutta eivät saa paljonkaan sisäistä tyydytystä ponnistuksistaan.

Vaikken mikään taikauskoinen olekaan niin en voinut uskoa silmiäni kun luin enemmän ayrvedasta ja juuri pika-testin minulle asettamasta ihmistyypistä. Lähes kaikki pitää paikkaansa! Elettyäni aikamoisissa ääripäissä mitä tulee ruokailuihin ja dieetteihin, en aio elämäni aikana enää kertaakaan noudattamaan kiven kovaan yhtäkään dieettiä tai rajoittaa syömisiäni (ellei joku allergia nyt iske) mutta ajattelin piruuttani kokeilla lisätä tuota pitta-ihmiselle sopivia ruokia ja vähentää niitä ei-suositeltuja (poikkeuksina tomaatti, sipuli ja pinaatti, joista pidän mutta joita en kyllä nytkään syö kilokaupalla. Samoin maapähkinä(voi) ja muut pähkinät saavat luvan pysytellä ruokavaliossani, kun taas pitta-tyypille jopa jossain määrin suositellut puhdistetut sokerit aion vastaisuudessakin jättää herkutteluhetkiin. Suorastaan hymyilyttää kun luen läpi tuota pitta-ihmisen ruoka-listaa, koska olen nähtävästi jo osannut muokata ruokavaliotani itsekseni siihen suuntaan, johon tuo osoittaa ja vältellä niitä pittalle ei-sopivia-juttuja kuten esim. punaista lihaa, jota syön harvemmin koska se tuntuu sulavan niin pirun huonosti kropassani.

Tiedätkö mikä ayurveda-tyyppi sinä olet? Teeppä piruuttasi tämä suppea kehotyyppitesti ja kerro, tunnistatko itsesi vai onko tämä sinun kohdallasi täyttä huuhaata?

- Kävin VIHDOIN sielunsiskoni J:n luona ja voi ette voi uskoa tai käsittää miten hyvältä tuntuu kun maailmassa on edes YKSI ihminen, joka voi samaistua diffuusiin sekopäiseen oireiluuni. J ei ihmettele vaikka sanoisin, että hei nyt vilkkuu jotkin pallot tässä näkökentässä tai oioi kuinka yhtäkkiä alkoi heikottaa ja huimata vaikka paikoillaan seisoisi. Ikäväkseni tuollainen heikotuskohtaus iski eilen kun lähdimme käymään Itiksen Prismassa. T halusi XXL:ään ja juuri kun pääsimme rullaportaita ylös asti sanoin, etten pysty tähän -pakko päästä vessaan ja lähteä takaisin autolle. Minua heikottaa. T kysyi pärjäänkö alas asti ja nyökyttelin hiljaa: aurinkolasit päässä liikuin hiljaisin liikkein alakertaa kohti, mutta jäin nuokkumaan Prisman kassoille ja odottamaan oloni tasaantumista, sekä T:tä. Purin alahullta, jotteivät  kyyneleet alkaisin valua pitkin poskia kun minua harmitti niin vietävästi, että oloni oli huono. Miksen voisi jo olla normaali, käydä kaupoilla kuten ennenkin - kuten normaalit ihmiset - enkä kärsiä heikkoudesta, takykardiasta, ahdistuksesta, vapinasta ja vatsaoireista. Seisoskelin siinä ja mukamas näppäilin kännykkää ja odottelin, että T tulisi portaita alas ostoksineen ja ilmoitin, että hitot minä en luovuta enkä suostu alistumaan tälle heikotukselle ja marssin kärryineni Prismaan. Päässä huojui ja jalat tuntuivat spagetilta, mutta puristin kärryjä ja pidin visusti vaaleita Raybaneja päässäni, jotteivät kaupan kirkkaat valot ärsyttäisi ja keskityin hengittämään, sekä suunnistamaan Prismassa. Kummempia valintoja en miettinyt - senkun nakkasin kärryyn mitä ensimmäisenä näin, mutta päätin, etten joutuisi paniikkiin vaikka minua edelleen heikotti ja päästyämme vihdoin jätskilaareille heitimme T:n kanssa yläfemmat: minä tein sen! Olo oli kaikkea muuta kuin hyvä, mutta olin kävellyt kaupassa, ostellut ties mitä ja selvisin hengissä ja pyörtymättä autolle. Kuulostaa sekopäiseltä ja sitä se on, mutta olen ylpeä vaikka minua samalla itkettääkin, että näinkin arkinen asia kuin supermarketissa käyminen voi olla näin vaikeaa..

- Olen vihdoin syönyt kesän ekan tikkujätskin, joka oli positiivinen ylläri: Tuttifrutti-puikko! Jätski muistutti kovin suosikkiani Soleroa (jota ei Prismassa ollut - yhyy!) ja oli ihanan kermainen, mutta samalla freesi sorbetin ja vaniljajätskin yhdistelmällä :)

- Olen himoinnut ties mitä laukkuja jälleen ja miettinyt pääni puhki, kannattaisiko hankkia isompi olkaveska vai pienempi (mutta MK:ta isompi) crossbody arkikäyttöön. Empiessäni ostin Zarasta 20 eurolla feikkinahkaisen laukun, jota olen nyt kantanut arkilaukkuna ja todennut, että onhan se ihan kiva na kätevän kokoinen, mutta että suosin mieluiten nahkaisia tai muuten tukevammasta materiaalista tehtyjä laukkuja: johan tuo on halkeillut pohjan reunoista ja on jotenkin lössähtänyt, vaikkei ole kovemmalle käytölle eikä sateelle edes altistunut!

- Syönyt ekaa kertaa tuoreita herneitä ja porkkanoita tänä kesänä ja fiilistellyt miten älyttömän hyviä ne ovatkaan. Tänään sujautin lounassalaattiini ohueksi pilkottua porkkanaa, herneitä, kurkkua, salaattia ja balsamicovinegrettiä ja amanmnam.. Salaatin ei suinkaan aina tarvitse olla sitä arkisen tylsää salaatti-tomaatti-kurkku-yhdistelmää!

Kun sanat eivät riitä, voi asiansa kertoa halien, sekä kukkien kera: lämpimin osaanotto <3

- Ja juoksutauosta puheen ollen tänään kävin sitten heittämässä 10km hölkän ukkosta edeltävässä paahteessa (aurinko ei siis paahtanut päälleni koko matkaa, mutta ilma oli tunkkainen - kuin kakkulapiolla leikattava!), jonka loppumatkaksi sain T:n fillareineen kaveriksi. Nauratti oikein miten kevyeksi askel muuttui kun mies tuli vierelle pyörällä ja sain hänestä huoltojoukot (eli vesipullon pidikkeen) sekä juttukaverin. Akillesjänne ei ilmoitellut itsestään missään vaiheessa ja askel oli jopa loppuspurtteineen kevyt :) Lounaan jälkeen teki sitten hyvää käydä maata terassilla nauttimaan auringosta (joka tätä raapustaessa tosin on jo väistynyt sadepilvien tieltä)

Muuta en voi sanoa kuin huh hellettä, mutta hengissä selvitty ;)

Jaa, tässä kai olennaisimmat. Mitä sinne puolen ruutua kuuluu? Ikäkriisejä, herneitä vai ayuverda-kaimoja?

Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää? Sormuskriisi - mitä jos se valitseekin väärän?

Moikkamoi ja levollista sunnuntaiaaua! Täällä on jo herätty ennen seitsemää miehen herätyskellon kilinään (huoh, vuorotyöt..) ja käyty Ronjan kanssa aamulenkillä, kauhottu aamupuuroa napaan ja siivoiltu vaatekaappeja. Olen aamuihminen henkeen ja vereen ja vaikka tänään olisikin nukuttanut vielä, nousin minäkin jo klo 7 ja päätin aloittaa päiväni ajoissa, koska tykkään touhuta rauhassa aamusta lähtien ja sitten rauhoittua iltaa kohden. Jotenkin saan aamuisin itsestäni eniten irti ja hommat hoidettua VS iltaisin jolloin alan nuupahtaa ja käyn mieluusti suihkun jälkeen nukkumaan jo ennen kymmentä :D

Käytiin eilen lauantaina aamupäivällä Porvoossa piipahtamassa kultasepän liikkeessä viemässä kellot huoltoon. Totesin heti miehelle, että hitsi täällähän myydään Kohinoorin sormuksia - vinkvink! :D Voi ei juuri kun olin päättänyt itsekseni, että jätän nyt hää- ja sormuspuheet vähemmälle (koska överit) en voinut olla mainitsematta, että juuri Kohinoorin mallistosta löytyisi parikin minulle mieluista sormusta ;) Onnistuin sitten jättämään aiheen sikseen, mutta iltapäivällä palasin aiheeseen, koska päädyin aikamoisen dilemman ääreen: kuuluuko kosintatilanteessa saada kihlasormus vai voiko kosia ilman sormusta tai n.s. väliaikaisen sormuksen kanssa ja sitten käydä yhdessä valitsemassa mieluisat sormukset? Miten teillä asia on hoitunut? Jotenkin minusta olisi kamalan romanttista jos mies kosisi THE sormuksen kanssa ja kantaisin sitten lopun elämääni sormusta, jonka juuri Hän on valinnut minulle. MUTTA. Mitä jos mies valitsisikin sormuksen, joka ei minun makuuni olisi täydellinen? Hääjärjestelyjä ajatellessa olen pohtinut, mihin haluaisin panostaa ja missä taas pihistää. Sormus ja valokuvaaja ovat asioita, joihin haluan panostaa, kun taas juhlapaikaksi kelpuutan seuratalon ja musiikiksi jopa CD-soittimen eikä ruoankaan tarvitse mitään hekumaallisen gourmeeta olla - kunhan saa erilaisia salaatteja, savulohta, paahtopaistia ja keitettyä perunaa (haha, näen edessäni miten buffapöydässä on morsiamen oma kattilallinen keitettyä perunaa kun muille tarjoillaan kermaperunaa :'D). Mekonkin haluaisin ostaa käytettynä. Sormusta kannan lopun elämääni kädessäni, katselen sitä joka ikinen päivä ja siksi minulle on todella tärkeätä, että se on minulle mieluinen. Eli mitä jos mies kosisi minulle-ei-täydellisen-sormuksen kanssa - voisinko sanoa "kyllä kiitos" kihlaukselle, mutta ilmoittaa haluavani vaihtaa sormuksen, jonka hän (toivon mukaan) on valinnut minulle rakkaudella ja huolella? Hmm.. En kyllä kehtaisi :D Mutta olisinko ikuisesti katkera miehelle, ettei hän osannut lukea ajatuksiani ja valita täydellistä jalokivikimpaletta minulle? Ehkä en - voihan se olla, että sormuksesta muodostuisi minulle täydellisin mahdollinen, koska mies olisi valinnut sen juuri minulle. Mies kyseli minulta jo reilu vuosi sitten, että minkälainen sormus olisi minun tyyliseni ja totta puhuakseni olin huuli pyöreänä ja sanoin suoraan, etten itse asiassa tiedä. Nuorempana kuvittelin haluavani kihlaksi sileän ja pyöreäreunaisen keltakultaisen sormuksen, mutta iän karttuessa makuni on muuttunut. Ja muuttuu edelleen. Miten voisin siis vaatia, että mies osaisi valita minun makuuni täydellisen sormuksen kun en itsekään ole kartalla siitä, minkälainen THE ring minulle olisi? Ah näitä elämän "suuria" dilemmoja - etenkin kun kihlautuminen ei nyt toistaiseksi ole ajankohtaista muualla kuin minun korvieni välissä :'D Aina saa haaveilla. Ainiin, luinpas tuolta eräältä foorumilta, että porukalla on jopa tapana vaihtaa ja uusia sormuksiaan, eli JOS mies nyt hankkisi ei niin mieluisan sormuksen kihlaksi, voisi sen aina vaihtaa vuosien saatossa. Hmm, en kyllä usko että tekisin niin - olisihan se jo taloudellisesti epäkannattavaa. Mieluummin sanoo suoraan, ettei tämä ole juuri sellainen kuin toivoin ja sopisiko, että vaihdettaisiin se toisenlaiseen? Kysyin mieheltä sitten eilen, että miten hän kuvittelee kihlautumisen sujuvan - sormuksen kanssa vai ilman. "Sormuksen kanssa", hän vastasi, mutta alkoi selvästi empiä kun heitin ajatuksena ilmaan juuri tuon, että hän valitsisi sormuksen joka ei sitten olisikaan minun makuuni täydellinen. Miesparka, onneksi pääsi tänään töihin pakoon näitä mun juttuja :'D

Käytiin eilen sitten samalla rundilla Taidetehtaalla ja innostuin hetken mielijohteesta nappaamaan päivän asu-kuvat vanhan mallin mukaan ja tadaa - peilin kautta! Meinasin ensin pukea maksimekon farkkutakin kaveriksi, mutta päädyinkin valkoisiin farkkuihin kolean sään vuoksi. Olisinpa vielä tajunnut laittaa tennarit baltsujen sijaan, koska kylmähän tuossa varpaille tuli.. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa ja etenkin nyt kun minä pitkästä aikaa (onneksi) olen flunssassa, täytyisi kaikki päät pitää kuivina ja lämpöisinä.

Löytyykö siltä puolen ruutua muita hääkärpäsen uhreiksi joutuneita? Olisi kiva kuulla, miten teidän kosintahetkillä on toimittu ja tuntuiko sormus heti omimmalta? :)

Äitienpäivän asu ja kuulumiset

Heippa vaan! Ajattelin pitkästä aikaa tulla tekemään postausta näin arki-iltana työpäivän jälkeen - jopa sellaisen työpäivän, jona olen viettänyt koko 8h työvuoron puhelimessa ajanvarauksia ja hoidon tarpeen arviointeja, sekä neuvonta-puheluita tehden. Mies nukkuu sohvalla ja koira visusti siinä vierellä, joten mikäs minulla tässä koneen ääreen jälleen ollessa :D

Aamulla heräsin normaaliin tapaan kellon soidessa hieman ennen kuutta ja tunsin, miten kurkussa orastava kaktus sen kun kasvaa. Olen jo parina aamuna herännyt karhea, jopa kivulias tunne kurkussa ja tänään se tuntui entistä pahemmalta. Koska mies oli töissä ja tulisi vasta minun jo lähdettyäni kotoa, en juurikaan availlut ääntäni ennen töihin menoa ja voi herranjee mikä harakka suustani tulikaan kun yritin huudella koiraa aamulenkillä! Nyt pitäisi heti hakea kaupasta kaiken maailman hunajat, inkiväärit ja valkosipulit käyttöön ja tätä kirjoittaessa hauduttelen samalla uusinta suosikkiani: Pukkan piparminttu-laku-teetä. Suhtauduin todella skeptisesti lakun makuiseen teehen, mutta maistettuani tätä kampaajalla olin aivan myyty ja arvatkaa vain kuinka iloinen kun juuri tätä laku-versiota löytyi jopa meidän S-Marketista! Jee!

Viikonloppuna saimme nauttia mitä ihanimmista aurinkokeleistä, mutta keksinpä jo yhden huononkin puolen (itikoiden, siitepölyjen ja käärmeiden lisäksi) kuumissa keleissä: no juuri se kuumuus; koiraa ei voi ulkoiluttaa kuin aikaisin aamulla ennen auringonnousua tai vasta illemmalla sen jo laskettua ja yhtä lailla omat lenkit pitää säätää noihin aikoihin. Itselleni tulee tosi herkästi huono ja heikko olo jos oleskelen suorassa auringonpaahteessa (ei päde terassilla makoiluun ;)) ja yritän liikkua samalla - eilenkin pelkkä kävely teki pahaa! Mietinkin itse asiassa eilen Ronjaa lenkittäessäni illalla, että ihmiset kyllä ovat tosi erilaisia: toiset juoksevat jopa maratooneja +20 helteissä ja minä ahdistun jo pelkästä kävelystäkin kun mittari kohoaa yli +20. Toisaalta sekin on tottumuskysymys, koska jos miettii vaikka afrikkalaisia jotka oleskelevat kokoajan kuumassa, eivät he kärsi millään lailla helteistä, vaan viettävät arkeaan ja urheilevat ihan normaaliin tapaan siellä. Okei ehkä heilläkin treenit säädetään vuorokauden ei kaikista kuumimpiin-kausiin, mutta jos keskilämpötila on +33 , on periaatteessa meidän (minun) makuuni AINA liian kuuma :D

"ottaisiksä musta kuvan?" Illalla kekkereiden jälkeen, neiti kalkkunasääri

toppi H&M shortsit Forever21 laukku MiuMiu

Nojoo anyway lauantai-iltana päätin lähteä palauttelevalle höntsäily-lenkille ja jätin suosiolla kerrankin sykemittarin kotiin ja pakkasin pelkät kotiavaimet ja kännykän Spibeltiini. Vaikka koen Ambitin tuovan sekä turvaa (seuraan, etteivät sykkeet nouse liian korkeiksi) että lisää intohimoa juosta pidempiä lenkkejä, on sillä viimeiseksi mainittuun viitaten myös se nurja puoli, että sitä tulee helposti kuulosteltua enemmän mittarin antamin arvoja kuin omaa kroppaa. Halusin kerrankin siis juosta ilman että tietäisin kulutettua energiamäärää, kilometrejä tai sykkeitä ja lähdin hissukseen hölkkäämään illan suussa. Vaikka alku tuntui tahmaiselta, alkoi askel pikkuhiljaa rullata ja tunsin, miten askeleeni keveni (voi miten kliseistä, mutta totta) ja sieltähän se sitten tuli: juoksijan flow, eli tila, jossa juoksija tuntee olevansa voittamaton, painoton ja tietyllä tapaa yhtä luonnon kanssa. Jatkoin siis hyvän fiiliksen siivittämänä hölkkäilyä leveä virne naamalla ja kun vihdoin lopettelin kotikulmilla, tiesin, että olin lyönyt enkan: pitkiin aikoihin en ole noin kevyen tuntuisesti juossut yli 10 km (tiedän matkan, koska olen aiemmin juossut samaa mittari ranteessa)! Jälkihikeä odotellessa ja jäähdytellessä hain Ronjan mukaani kotoa ja suuntasimme koulun futiskentälle heittelemään frisbeetä ja palloja (molemmat koiran suosikki-leluja). En tiedä kumpi meistä oli onnellisempi kotiin palattuamme, mutta olimme molemmat yhtä hymyä. Lenkkien kunniaksi nautiskelimme tytöt molemmat gourmeeta: Ronjalle raakaa lihaa ja minulle salaatti, jonka kanssa maistelin uutta valkkaria, jonka haimme jo perjantaina Alkosta. Minä, joka en valkoviineistä edes pidä, taisin löytää uuden raikkaan makeahkon, mutta silti vähäsokerisen suosikin! Sunnuntaina, eli äitienpäivänä, olin edelleen aivan fiiliksissä lenkistäni ja kävimme sekä minun että miehen äitejä moikkaamassa, sekä isoäitejä omilta osiltamme. Kaikin tavoin onnistunut viikonloppu oli siis kyseessä :)

Ei mitään filttereitä, vaan puhdasta onnea reilu 10km jälkeen :)

..ja palautusateriaa. Kuvasta puuttuu leipä, jota söin hiilarin lähteenä :)

Sellaista tänään ja viikonlopulta. Entä sinulle?

Urheilija vai kuntoilija?

Törmäsin otsikkoon viitaten "urheilija vai kuntoilija?"-kysymykseen Facebookissa juoksuyhteisössä, jossa kysyjä pyysi muita perustelemaan miksi ja millä kriteerein he määrittelevät itsensä urheilijoiksi vai kuntoilijoiksi. Itselleni kysymys ja pyörimään mieleen, mutten voinut vastata kysymykseen koska en tiennyt kumpaan kategoriaan kuulun.

Sivistyssanakirjan mukaan urheilijan ja kuntoilijan voi selittää näin:

urheilija

1. urheilun harrastaja tai ammattilainen. esim. Kunto-, huippu-urheilija. Amatööri-, ammattiurheilija. Penkkiurheilija.
   kuntoilija

kuntoilun harrastaja

Minun käsitykseni mukaan urheilijan asenne urheiluun on enemmän suunnitelmallinen ja kisoihin tähtäävä - jopa ammattimaisen oloinen - kun taas kuntoilija harrastaa urheilua enemmän fiilispohjalta, eikä tähtää kisoihin tai suunnittele treenejään. Kuntoilijan määritelmä kuulostaa huomattavasti löysemmältä kuin urheilijan ja kuntoilija kuulostaa ihmiseltä, joka sateen ropistessa kattoa vasten valitsee sohvanpohjan lenkkipolun sijaan eikä jatka juoksua ylämäissä vaan vaihtaa kävelyksi, koska ylämäkijuoksu nostaa sykettä ja tuntuu hetkellisesti jopa pahalta. Mikäli urheilijan ja kuntoilijan ero on tuo, on minun helppoa valita oma kategoriani: olen urheilija. MUTTA. Minä en tähtää kisoihin, en suunnittele treenejäni kalenteri kourassa ja lenkkien pituuden määrittää ennemminkin sykemittarin luvut ja olo kuin nousujohteisen treenin vaatimukset. Voinko sittenkään pitää itseäni urheilijana?

Haha ryhdistä päätellen jotakuta taitaa paleltaa lenkin jälkeen? ;)

Fakta on se, että etenkin pitkiksillä luotan kompressiovaatteiisiin koska ne ovat kokemuksieni perusteella toimivat: jalat eivät hyydy ja palautuminen on nopeampaa kuin tavalliset kuteet yllä. Suosikkini on kotimainen ZeroPoint, jotka istuvat kuin hanska käteen.

Toinen dilemmani onkin sitten se, että voinko esitellä itseni juoksijana koska en tähtää kisoihin enkä juoksutapahtumiin ja pitkikseni ovat (tällä hetkellä n 12 km). Repussani on kaksi puolimaratonia, joista toinen oli ex temporesti juostu reissu vanhempieni venerantaan ja toinen HCR 2012 vai 2013, mutta sen kummemmin en ole juoksutapahtumiin osallistunut. Teknisesti en ole juoksijana se otollisin, mutta tiedän olevani lahjakas ja että kerran viikkoon juostu pitkis ainakin takaa sen, että olen keskiverto-Pirkkoa paremmassa kunnossa. 

Loppujen lopuksi näiden dilemmojen keskellä voi toki kysyä itseltään, onko sitä pakko aina kategorisoida itseään? Oletteko huomanneet, että ihmisillä nykypäivänä tuntuu olla huutava tarve kuulua johonkin kategoriaan ja ryhmään? Uskon sen pohjautuvan yhteisöllisyyden ja hyväksytyksi tulemisen tunteeseen. Kategorioidessani itseni juoksijaksi, vältellessäni viljoja ja sokeria ja käyttäessäni pelkästään tietyn merkkistä pullovettä vahvistan yhteenkuuluvuuteni muiden kanssa, todistan olevani "normaali" enkä poikkea joukosta ja tiedän, etten jää ajatuksineni ja tekoineni yksin. Yksi ihmisen päämääristä elämässä on se, että hän haluaa tulla hyväksytyksi, mutta sellaisena kuin hän on - ei sellaisena, jona hänen ihailemansa ryhmä tai muotivillitys hänet muokkaa. Mutta onko loppupeleissä yhtään sellaista ihmistä, joka olisi vain ja ainoastaan oma itsensä - sellainen, joka ei olisi saanut ja ottanut vaikutteita ympäristöstään lain? Ei, en usko. Uskon, että ympäristömme muokkaa meistä sellaisia joita olemme, mutta tehtävämme on valita ne vaikutteet, jotka tuntuvat omimmilta ja joiden noudattaminen ja sovittaminen omaan elämään ei vaadi ponnisteluja, vaan tuntuu luonnolliselta.

Oletko sinä urheilija vai kuntoilija - vai jokin ihan muu?

Ajatuksia naiseudesta ja pinkit huulet päivän kuvissa

Hyvää naistenpäivää kaikille naisille!

takki Zara huivi Acne farkut H&M kengät Timberland

Naistenpäivä herättää - ihmetyksekseni - toisissa jopa närkästystä (samoin kuin moni muu merkkipäivä kuten isän- tai äitienpäivä - eikö isiä ja äitejä voi (ja pidä) juhlia joka päivä?) koska naisten tasa-arvo, jota eritoten tänä vuonna vietetään, tulisi olla jokapäiväistä eikä niinkään tapetilla vain kerran vuodessa. Pohdin, mitä naistenpäivä minulle merkitsee ja totesin, että naistenpäivä on minulle päivä, jolloin olisi kiva saada kukkia ja päivä, jolloin olen erityisen iloinen siitä, että synnyin naiseksi. Naisena pystyn asioihin, joihin ei mies pysty. Naisena minulta odotetaan tiettyjä asioita, jotka toki luovat paineita, mutta aivan samalla tavalla miehiinkin kohdistuu paineita ja odotuksia, joten en koe, että olisimme tässä eriarvoisia. Toki olen vahvasti sitä mieltä, että palkka-asiat pitäisi jo pikkuhiljaa saada tässä modernissa yhteiskunnassamme samanvertaisiksi - väkivaltaa nyt unohtamattakaan! Radiossa juontajat kertoivat aamulla, että YK:n tavoite olisi vähentää/poistaa naisiin kohdistuva väkivalta täysin vuoteen 2030 (muistaakseni) mennessä. Aivan liian moni nainen kohtaa edelleen tänä päivänä väkivaltaa (joko henkistä tai fyysistä) ja osasyy siihen on uskoakseni se, että useimmat ihmiset edelleen näkevät ja kokevat naisen heikompana sukupuolena, jonka vuoksi heitä "saa" ja on helpompi saartaa kuin miehiä. Toki moni nainen on fysiikaltaan miehiä heikompi, mutta uskallan väittää, että naisiin on vuosien myötä kasvanut huomattavasti enemmän munaa kuin moniin miehiin, joka näkyy m.m. siinä, että naiset yhä useammin istuvat johtotehtävissä tai toimivat yhtiöiden kasvoina ulospäin. Okei kehitys ei ole mitään päätä huimaavaa ja nopeata (tähän tilanteeseen on mielestäni päästy vasta 2000-luvulla), mutta kehitystä ON kuitenkin tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Sen sijaan, että voivotellaan naisen pientä euroa, hallituksen uusien suunnitelmien julmuutta, joka kohdistuu nimenomaan naisiin ja ties mitä epäreiluutta, tulisi mielestäni nimenomaan naistenpäivänä tuoda julki ja olla ylpeitä siitä, mihin on päästy: naiset presidentteinä, naiset johtajina ja pomoina, naisten äänioikeus.. You name it!

Naisena voin tehdä asioita, joihin (harva) mies pystyy:

- tekemään monta asiaa samaan aikaan

- mahdun useimmiten pienempiin tiloihin kuin miehet - kätevää esimerkiksi raksalla!

- minulle tarjotaan herkemmin apua vaikka salilla painojen kanssa - enkä ole siitä lainkaan pahoillani. Mieluusti otan vahvemmalta ihmiseltä apua vastaan sukupuolestaan riippumatta, kuin rikon oman selkäni nostamalla jonkun juntin jättämät painot huonolla tekniikalla paikoilleen

- voin meikata - äärettömän kätevää "the bags under my eyes are Chanel"-päivinä

- voin omistaa monta juhla-asua ja pukeutua eri lailla juhliin - miesparat pukevat aina puvun. Blaah

- voin hyvässä lykyssä ostaa vaatteita ja kenkiä lastenosastolta paljon halvemmalla kuin aikuisten puolelta, koska omaan pienehkön vaate- ja kenkäkoon ;) Kuinka moni mies omistaa 38-koon jalan tai mahtuu 164cm paitaan? Aivan.

pellavapaita DeVal

Hemmetin tuulitukka, mutta punahuulet - tykkään! :) Huulilla Lumenen raspberry-sarjan huulipuna, jossa hinta-laatu-suhde on kohdillaan: puna kestää kahvinjuonnin ja synttärikakun syönnin - ei nyt ihan kiiltelevänä ja täydellisenä mutta punaisena ainakin - aika kivasti ainakin parin tunnin ajan. Illalla jouduin pesemään sen pois.

Eli tässäkin kohtaa positiivinen ajattelumaailma mahdollistaa mielestäni paljon laajemman ja kivemman näkökulman tarkastella naiseutta. Jos pelkästään miettii, miten huonosti asiat meillä naisilla ovat, ei takuuvarmana tule yhtä hyvälle tuulelle kuin minä äsken, kun pohdin miksi olen ylpeä ollessani nainen.

Kuvissa asu, jolla mentiin 8-vuotiaan kummityttöni/siskontyttöni synttäreille. Vasen polvi on tukkimainen ja tönkkö, mutta onnekseni sillä pystyy kävelemään lyhyitä matkoja. Mieltä ja lookia piristämään valitsin pinkin huulipunan, vaikkei mies pahemmin punatuille huulille syty. Sekin on osa naiseutta: jos huulipuna tuo minulle hyvän olon, käytän sitä ja tunnen itseni elinvoimaisemmaksi ja pirteämmäksi kuin naturelli-huulisena ja uskon, että fiilikseni tarttuu kanssaeläjiini - pitivät he punasta tai eivät ;)

Mitä naiseus tai naistenpäivä sinulle merkitsee?