måndag 26 september 2016

Hassuja juoksufaktoja & oivalluksia juoksusta

Heippa!

Olen jo monen juoksulenkin aikana havahtunut pohtimaan, mitä kaikkia kummallisuuksia minulla on meneillään juostessa ja pohtinut, teettääkö juoksu muillekin samaa. Lue listaa alta ja huikkaa, jos tunnistat itsesi!


* Päässäni soi mitä kummallisimpia biisejä juostessa. Useimmiten riparilta tutut hengelliset laulut tai lastenlaulut. Viimeksi hoilailin itsekseni "Täti Moonikaa"

* Jos puen ylleni kompressiosukat trikoiden päälle muille näkyviksi, tunnen automaattisesti kovempaa painetta suoriutua lenkistä hyvin - olenhan "tosi-lenkkeilijän" näköinen

* Olen kova kisailemaan, enkä näin ollen koe olevani sovelias juoksukaveriksi kellekään. Viimeksi pelastukseni oli minut ohittava mies, joka siis KEHTASI ohittaa minut REPPU SELÄSSÄ ylämäessä - pakkohan siinä oli unohtaa oma väsymys ja kiriä jäniksen perään ;) Meinasin huikata mäen päätteeksi kiitokset :D


* Talvella juoksen paksut nahkarukkaset käsissä, enkä voisi kuvitellakaan pukevani käsiini ohuempi juoksuun tai hiihtoon tarkoitettuja sormikkaita. Olen jopa harkinnut ompelevani/pyytäväni äitiä ompelemaan minulle töppösiä - siis sellaisia "hanskoja", joissa kaikki sormet ovat yhdessä ja joita vauvat yleensä pitävät. Rukkasissakin vedän useimmiten peukalon muiden sekaan, jottei raukkaparka jäätyisi



* Sormien palelemisesta puheen ollen bongasin KPK 24/7-foorumilta Facebookista hyvän vinkin kylmäkäpäläisille: kävyt. Olen nyt parilla lenkillä poiminut yhden männynkävyn kumpaankin käteeni ja pyöritellyt niitä juostessani käsissä ja kyllä - se toimii: käsien verenkierto pysyy kiitos röpelöisten käpyjen yllä, eikä valkosormisyndrooma vaivaa! :)

* Elämäni ensimmäisen puolimaratonin - 21 km - juoksin ex temporesti lukioikäisenä kotoa venerantaan, jossa vanhempani olivat laituritalkoissa. Tätä ennen pisin lenkkini oli 10 km ja matkaan lähdin hetken mielijohteesta sen kummemmin tankkaamatta, ilman juomaa tai muuta energiapitoista - kännykkä ja avaimet taskussa ja kellekään aikeistani kertomatta :D Jälkeenpäin asiaa ajateltuani ei kovin fiksua, mutta hyvinhän se meni. Puolivälissä pysähdyin lähinkaupassa ja ostin 2dl Trip-mehun ja pari kertaa kiersin puskan kautta. Reitti on alamäkivoittoinen (arviolta) viimeiset 5 km, joka selvästi kyllä helpotti juoksua. Muistan vielä, miten juoksu jossain kohtaa alkoi tökkiä, mutta päätin silloin vain keskittyä laittamaan tossua toisensa eteen - en miettimään aikaa enkä paikkaa. Itkuhan siinä meinasi tulla kun tajusin, että laituritalkoissa olevat vanhempani näkyivät edessäpäin ja huusin kovaa "Mamma!". Olin ylpeä. Olen edelleen ylpeä.



* Lueskelin samaiselta KPK24/7-foorumilta myös keskustelua askelluksesta ja ajauduin linkin kautta Youtubeen ja katselemaan juoksuvideoita, joissa siis selitettiin ja näytettiin hidastetusti kanta- ja päkiäaskelluksen ero. Jo heti seuraavalla lenkillä kokeilin kumpaan kastiin kuuluin ja miltä tuntuisi vaihtaa toiseen. Olen aina kuvitellut olevani kevytaskeleinen päkiäjuoksija, mutta askellustani analysoidessani tajusin, että näin ei ollut. Päätin silti RYHTYÄ sellaiseksi ja uskokaa tai älkää, mutta nyt kun tieten tahtoen askellan päkiä edellä juoksen nopeammin! Päkiäjuoksussa asentoni pysyy pystympänä ja ryhdikkäämpänä ja kun mittarista seuraten samoilla lähtökohdilla juoksen vanhaan kanta-askellukseeni verrattuna nopeammin, en voi kuin suositella: MIETI miten askellat ja jollet jo kuulu päkiäporukkaan - vaihda!

* Voin syödä jopa 30 min ennen lenkille lähtöä (toisillahan taukoa pitää olla jopa pari tuntia!), mutta silloin välipalan tulee olla helposti sulava. Suosikkini on turkkilainen jugurtti tai vastaava  kauravalmiste, hedelmä(sose) tai marjoja ja 1-2 rkl siemeniä tai maapähkinävoita. Usein lisään myös kanelia makua tuomaan. Välipala sulaa helposti vatsassa, ei hölsky, antaa energiaa, muttei änkeä heti ekan kilsan jälkeen jo ulos. Liian kuitupitoista välipala ei saa olla tai se joko jymähtää tai tulee bumerangina pois, mutta liian pliisu se ei energiapitoisuudeltaan myös saa olla, tai askel ei nouse.


söndag 25 september 2016

Yksin syöminen - maailman tylsin asia? Tervetuloa sinkkukeittiööni

Miehen tehdessä vuorotyötä joudun usein syömään yksin. Porvoossa yksin asuessani - tai itse asiassa missä kaupungissa ikinä olenkaan asunut yksin - söin tosi huonosti. Toki minulla on sh-taustani huonontamassa ruokieni laatua (olen syönyt aivan liian kevyesti), mutta jos se sivuutetaan on kaltaisellani ruoan rakastajalla aika erikoinen syy kehnoon syömiseen: laiskuus.

Oho! Olin ilmeisesti panostanu (kerrankin) ja ostanut pakkauksen broilerin fileitä ja paistanut niitä valmiiksi, jotta sain nopsaan kasattua itselleni oikeasti ravitsevan ja hyvännäköisen kanasalaatin. Liian usein korvaan lihat soijatuotteilla, koska pakkaukset ovat liian isoja sinkkutalouteen ja viitseliäisyys loppuu, vaikka soijasuikaleita joutuu jopa marinoimaan (kanaa ei) ja paistamaan pannulla ihan samalla tavalla kuin lihaa..
Simppeliä ja hyvää, ravitsevaa ja täyttävää: kasviksia, keitettyä perunaa ja tonnikalaa. Mitä todennäköisimmin myös hemmetin kuivaa..

Makaronia, soijarouhetta ja paistettua porkkanaraastetta sekä kasviksia. Hyvää ja iihmeellistä, että olen viitsinyt keittää makaroneja yksinäni - korvaan ne usein leivällä, koska on energian haaskausta lämmittää kattilaa vain yhdelle :D Apua, saan hävetä näitä paljastuksiani
Jauhelihaa, suppiksia ja runsaasti sipulia, sekä täysjyväpastaa ja vihanneksia sekä bataattia. Tälläinen annos on poikkeuksellinen, koska siitä löytyy lihaa; yksin syödessäni en koskaan lähde paistelemaan lihaa koska.. laiskuus ja liian isot pakkauskoot.

NIIN tyypillistä minua: kauhea kasa kasviksia, naurettavan vähän couscousta ja proteiininlähteenä kalaa. Kuva on vanha ja Porvoosta. Nykyään couscousin määrä olisi suurempi. Tälläisestä annoksesta ei saisi energiaa lapsikaan..
Havahduin eilen lounasta väsätessäni, että tipahdan jälleen huonoihin vanhoihin kaavoihini kun mies oli töissä ja söin lounasta yksinäni. Sinkkusyömiseni (lue: valmistan ruokaa vain itselleni) ovat aina sitä luokkaa, että pilkon kaapista kauhean kasan vihanneksia ja wokkaan/keitän ne kypsiksi, maustan chilikastikkeella (ah tai uusin suosikkini on Sriracha tai miten nyt kirjoitetaankaan) ja runsailla mausteilla ja kippaan kylkeen raejuustoa ja leipäpalan tai pari. Maku ja ulkonäkö ovat annoksissani valehtelematta useimmiten järkyttäviä enkä KOSKAAN ottaisi kuvaa - saati sitten julkaisisi sitä missään somessa - annoksistani, koska suorastaan häpeän tapaani. Ongelmani on se, että ajaudun tuttuun vanhaan tapaani (olen tehnyt näin yksin syödessäni God knows miten pitkään) enkä yksinkertaisesti VIITSI panostaa omiin ruokiini. Heti jos minulla on kaveri tai mies kenen kanssa syödä, jaksan panostaa ja väsätä ruokaa ihan toisella tapaa, mutta jotenkin munakkaankin paistaminen tuntuu liian monimutkaiselta kun ruokailijoita on vain yksi - minä. Hölmöä kyllä syy laiskuuteen ei ole ruokailijoiden määrä, koska jos teen ruokaa miehelle, panostan huomattavasti enemmän hänen annokseensa VS jos tekisin annoksen itselleni. Psykologisesti ajateltuna tästä voisi tehdä ties miten monta analyysia ja yksi niistä on se, etten arvosta kehoani niin, että ravitsisin sitä joka ruokailulla hyvin, ja varmasti se voi sh-taustani huomioon ottaen olla osittain totta, mutta toisaalta ei, koska meille molemmille ruokaa tehdessäni panostan ja pilkon ja teen ruokaa rakkaudella senkin edestä.

Eilen kamalan näköistä epämääräistä "kaikki vihannekset mitä kaapista löytyy + raejuustoa"-lounasta syödessäni huomasin olevani itselleni jopa vihainen. Miksen hemmetti vie voisi toimia kuten moni somessa annoksensa jakava ja panostaa ruokaan myös, jos sitä syönkin vain yksinäni? Minua potutti aivan mielettömästi eilen kun en viitsinyt väsätä itselleni parempaa ruokaa ja meinasin jättää annoksen kesken. Oli meinaan pahaa, eikä sellainen "ruoka", joka pitää upottaa chilikastikkeeseen jotta sitä voi syödä, ole syömisen arvoista. Illalla pilkoin salaatin, johon olin jo huomattavasti tyytyväisempi, vaikka se periaatteessa oli samantyyppinen kuin lounaanikin, eli kasvispainotteinen. Salaattiin panostin kuitenkin enemmän lisäämällä siihen erilaisia tekstuureja ja makuyhdistelmiä, kuten makeaa (tomaattia) ja suolaista (kalkkunaa), sekä puruvastukseksi kurpitsansiemeniä (mun suosikkeja!). Olin huomattavasti tyytyväisempi ja kylläisempi kuin lounaan jälkeen ja lupasin itselleni - jälleen kerran - että panostaisin yksinäisiinkin ruokailuhetkiini enemmän kuin valmistamalla sössöksi keitettyjä vihanneksia. Jos annosteni ulkonäkö mietityttää niin paljastettakoon, että siskoni kerran mainitsi, että ruokani oli tismalleen samanlainen kuin hänen "Valmista ruokaa koirallesi"-kirjassaan.

Aamupalaan panostan aina - päivän muut ruokailut hoidan sitten vähän vasemmalla kädellä, mikäli syön yksinäni.

Inspiroi minua - mitä sinä valmistat kun teet ruokaa/annoksen vain itsellesi? Panostatko vai pihistätkö? Kivaa sununntaita :)

lördag 24 september 2016

Matalaboogie-perjantaista lauantaihin

Moikkamoi!

Lauantaiaamu(päivä) valkenee harmaana. Herätyskellon digitaalinumerot näyttävät 7:30. Vedän syvään henkeä ja yritän unohtaa koko eilisen matalapaineisen boogien ja aloittaa puhtaalta pöydältä, vaikka tiedän, että se tuskin on mahdollista. Aamutoimien jälkeen lähden viemään Ronjaa pitkälle aamulenkille, vaikka tiedän T:n jo käyttäneen häntä pissalla ennen töihin lähtöään. Tarvitsen happea ja raitis syysaamu ja +7 astetta tuntuvat ihme kyllä kutsuvilta, enkä kadu päätöstäni lain.



Kulunutta viikkoa on varjostanut mediassa pyörineet hoitajat versus potilaat-keskustelu, jossa hoitajat sättivät potilaita ja päättäjiä ja kertovat ääneen, että syy siihen, että potilaat valittavat huonosta kohtelusta ei ole heissä, vaan resursseissa ja niiden puutteissa. Töissä olen tuntenut olevani sairaanhoitajana jotenkin erityisen syynäyksen alla, mutten ole muuttanut käytöstäni, vaan ollut oma itseni. Omiin tapoihini kuuluu katsoa silmiin, kertoa potilaille jos aikataulut ovat pettäneet ja hymyillä, sekä teititellä vanhempia ihmisiä. Mielestäni nämä ovat itsestäänselvyyksiä, mutta näin ei median kautta saadun kuvan perusteella näköjään ole. Moni potilas on ilokseni osoittanut kiitollisuutta viikolla, enkä tiedä johtuuko se siitä, että he(kin) ovat seuranneet mediataistelua vai olisivatko he muutenkin olleet tyytyväisiä ja pysyneet rauhallisina kiireestä ja venähtäneistä aikatauluista huolimatta. Olen ollut kiitollinen, että meille on osunut näin fiksuja potilaita, mutta silti takaraivossani on koko viikon jyskyttänyt hoitajien sättiminen, potilaiden mollaaminen - koko systeemin epäreiluus molempia osapuolia kohtaan ja tieto siitä, että tähän tarvittaisiin muutos eikä sotaa ja piiskaa. Tämä hullunmylly on verottanut töiden ohessa voimia sen verran, että olin eilen aivan rättipuhkipoikki kotiin päästyäni ja ärsytti aivan suunnattomasti omistaa iso energinen koira siinä kohtaa - etenkin kun T oli töissä ja tulisi vasta illalla ja koiran energianpurku oli siis minun vastuullani. Toivoin raittiin ilman piristävän minua, mutta päinvastoin tunnin lenkkimme oli yhtä sumussa kävelyä ja raivostuin Ronjallekin ihan turhasta ja häpesin itseäni. Väsyneenä pinnani voi olla todella kireä ja skorpionimainen tulinen luonteeni räjähtelyineen pääsee valloilleen. Loppuilta meni sitten sohvalla Instagramia selaillen ja sätin itseäni siitä, etten jaksanut leikkiä koiran kanssa vaikka hän kuinka kantoi leluja hetken levättyään.

Alkuviikon lenkin jälkeen oli todella hyvä fiilis ja kuvaa katsomalla se muistuu taas mieleen <3

Tälläisinä väsymyksen hetkinä löydän itseni usein miettimästä tulevaisuutta ja sitä, miten vastaisuudessa tulen jaksamaan jos nyt jo lapsettomana kerrostaloasujana yhden koiran omistajana tekee välillä tiukkaa kun mies on illan pois. Kai kaikilla joskus menee huonosti, mutta jos lähtökohtana olisi se, että meillä olisi lapsi tai pari, koira, omakotitalo (sanotaan nyt vielä, että olisi karsea lumikeli ja kinokset) ja minun täytyisi selvitä kaikesta yksin - ja olen näin rätti jo nyt, miten hemmetissä pärjäisin sitten!? Ehkei minun kannattaisi edes haaveilla muusta kuin siitä, mitä minulla nyt on.

Anteeksi vuodatus, mutta tällä hetkellä usko koko tulevaisuuteen ja kaikkiin suunnitelmiin jota minulla sitä varten on, ovat karanneet kuin taivaan tuuliin. Onneksi nukuin viime yön hyvin, päätin jo aamulla, että tästä vielä selvitään ja ylös noustaan enkä aio luovuttaa ennenkun kaikki kortit on käännetty. Välillä täytynee olla vastoinkäymisiä ja niitä osuu kaikkien kohdalle ja lähtökohtina kun oli kireä pinna ja väsymys, ei eilinen perjantai ollut paras mahdollinen. Nyt istun sohvalla ja hymyilen Ronjalle, joka kantaa leluja olkkarin matolle ja heiluttaa niitä ympäri itseään, kunnes taas simahtaa nukkumaan. Aikamoinen pelle ja ADHD tuo meidän koisu.

tisdag 20 september 2016

3 asiaa minusta

Monessa blogissa kiertää nyt tälläinen 3 asiaa minusta-haaste, johon päätin tarttua itsekin. Lyhyestä virsi kaunis. Tässä alla siis kolme faktaa minusta :)

3 asiaa, joista pidän…

- aamulenkeistä Ronjan kanssa: hiljaisuutta, raitista ilmaa
- Oatlyn iKaffe-kauramaidosta tehdystä vaahdosta aamukahvissani, sekä Strömsbergin Myllyn kaurahiutaleisiin tehdystä aamupuurosta: molemmat ovat arkisia, mutta tuovat kultareunuksia arkeeni olemalla astetta parempia kuin perus-Pirkat ;)
- siitä, että mies kääntyy joka ikinen ilta halaamaan minua juuri ennen nukahtamista: siitä tulee turvallinen ja rakastettu olo. Emme koskaan mene riidoissa nukkumaan ja läheisyys vielä alleviivaa sitä, että olemme yhtä



3 asiaa, joista en pidä…

- käärmeistä pelkään aivan mielettömästi! Pienenä en uskaltanut edes katsoa niitä TV:stä
- kiireestä: siitä ei tule kuin huono lopputulos, käsien tärinä, huono mieli ja useimmiten kiireessä tehdyt hommat joutuu tekemään kahdesti
- pekonista

3 asiaa, joita tein viikonloppuna…

- söin pitkästä aikaa täytekakkua serkkujeni valmistujaisissa (minä en ole täytskäri-ihmisiä ja valitsen lähes poikkeuksetta joko suolaisen vaihtoehdon tai juustokakku-tyyppiisen leivonnaisen perinteisien kermakakun sijaan. Sunnuntain mansikkakakku oli poikkeus - onneksi! Kakku oli sopivan kirpsakka ja vähäkermainen minun makuuni)
- ulkoilin aivan mahdottomasti kiitos kauniin kelin :) Voihan ruska-aika!
- tein kotitöitä: pyykkäystä, tavaroiden järjestelyä.. Tykkään tehdä kotitöitä kun niille on aikaa ja usein huomaan, että vaikka tuntuu ettei mitään ehdi tai saa aikaiseksi, kohenee mieli huomattavasti vaikka "vain" viikkaisi pyykit telineeltä. Arkisin ei voi ehtiä tehdä kaikkea, mutta pikkuhiljaa tekemällä niistä saa hyvän mielen (ja siistin kodin)


3 asiaa, jotka osaan…

- tehdä hyviä lihapullia :D
- innostaa toisia muuttamaan elämäntapojaan terveellisempään suuntaan ja herättämään heissä ajatuksia siitä, miten he voisivat tehdä niitä fiksuja valintoja arjessaan
- puhua todella nopeasti

3 asiaa, joita en osaa…

- matikkaa (en ole KOSKAAN ollut siinä hyvä ja vieläkin kuljen alemyynneissä kännykän laskin kädessäni.. 50% vielä menee päässälaskuna :D)
- jonottaa hermostumatta
- syödä suuria määriä sokeria. Muistan kun käytiin katsomassa Mamma Mia-musikaalia ja välitauolla syötiin toooosi suklaista suklaakakkua. Vaikka pala oli pieni ja söin omastanikin vain puolet, kärsin sitten loppuillan ja -esityksen järkyttävästä sydämen tykytyksestä kiitos suuren sokerimäärän siihen nähden, mitä normaalisti syön :D Epämiellyttävää, mutta naurettavaa samalla!


3 asiaa, jotka haluaisin osata…

- laskea matikkaa :D
- tulkita sydänfilmejä, eli EKG:tä, paremmin sekä osata enemmän sairauksista
- tehdä erilaisia lettejä itselleni. Tällä hetkellä osaan vain tehdä tavallisen, ranskiksen sekä hollantilaisen ranskiksen tapaan. Esim waterfall ja pull-through olisivat kivoja :)

3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä…

- siivota koneelta kuva-albumeja; Mac on ilmoittanut viimeiset 6kk, että kuvia on liikaa ja että muisti on täynnä. Arvatkaa vaan alkoiko iPhone sanomaan samaa? Aahh..
- pyyhkiä pölyjä kotona
- käyttää hammasrautoja useammin kuin tällä hetkellä (ärsyttää oikein kun en ole niitä nyt niskajumien takia käyttänyt (leukojen asennon muuttuessa myös ni-ha-jumit pahenevat) ja pitkä ja piinallinen oikomishoito uhkaa mennä plöröksi. Pöh. Onneksi hampaat eivät (vielä) ole hakeutuneet takaisin vanhoille raiteilleen niin, että saan vielä raudat ängettyä suuhun

3 asiaa, joista stressaan…

- herätyskellon pirinä (etenkin maanantainaamuisin, joten herään lähes poikkeuksetta aina ennen kellon pirinää.. Kuinka ärsyttävää?)
- huimaus ja heikotus, joka saattaa yllättää minut jopa istuma-asennosta: yhtäkkiä kahvipöydässä maailmani saattaa pyörähtää takaperin ja silmissä sumenee hetkeksi
- lyhyehköt työsopimukset: tulevaisuuden asuntolainat ja muut olisivat helpompia saada, jos työsuhde olisi vakinainen, eikä pairn kuukauden välein tarvitsisi jänskätä, saahan vielä työntekoa jatkaa


3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan...

- ulkoilu
- lämmin suihku sekä sauna
- hyvän kirjan lukeminen (suosittelen ehdottomasti "He eivät tiedä mitä tekevät"-kirjaa, joka muistaakseni voitti Finlandia-palkinnon pari vuotta sitten! Todella mukaansa tempaava kirja! Pelästyin alkuun kun näin miten paksu se on, mutta nyt olen ennemminkin iloinen siitä, että kirjassa riittää luettavaa vielä moneksi illaksi :))

3 asiaa, joista puhun usein…


- talon rakennus ja miten enää jaksa-kestä-pysty-halua asua kerrostalossa kauaa..
- mitä tänään syötäisiin? :D
- "oisko nää astiat kivat?" (miestä ei voisi vähempää kiinnostaa..)


3 asiaa, jotka puen mielelläni päälle…

- collegehousut

- rento kauluspaita
- villasukat: aina ja kaikkialla

3 asiaa, joita en pue päälleni…


- croptoppi
- verkkosukkahousut
- valkoiset legginsit

3 asiaa, jotka haluaisin hankkia…


- Arabian Paratiisi-sarjan kulhoja Pentik Vanilja-sarjan lautasia
- neonkeltaisen tai kirkkaan pinkin juoksutakin, jotta näkyisin pimeällä
- uudet juoksulenkkarit. Etenkin NewBalancen ja Adidaksen lenkkareita niin moni nykyään hehkuttaa, että pakkohan niitä olisi lähteä itsekin sovittamaan! :)


3 asiaa, joista unelmoin…


- omista lapsista
- kihlautumisesta ja parin vuoden kuluttua viimeistään häistä
- elämän ja terveyden tasaantumisesta ja balanssin löytämisestä. Sillä tiellä tunnun jo olevan, mutta matkaa on vielä edessä ja toivon, että turvallinen perhearki, vakituinen työsuhde jne pian olisivat osa minunkin elämääni.


3 asiaa, joita pelkään…

- hirviä ja lintuja (OMG Korkeasaari ja ne vapaana kulkevat riikinkukot!)
- läheisten tai oman terveyden pettämistä. Työssäni kohtaan paljon sairaita ihmisiä ja vaikka heitä voin joskus jopa sääliäkin, koskettaa tuttavan sairastuminen aina ja mietityttää jälkeenpäin. Olen viime aikoina jotenkin "tajunnut" ettei elämä ole ikuista ja huomaan, että se aiheuttaa sekä tiettyä kiitollisuutta siitä mitä minulla (vielä) on, mutta myös pelkoa siitä, että joskus joudun jostain luopumaan.
- rappusissa kaatumista niin, että löisi hampaansa mäsäksi (kuulostaa hassulta, mutta mietin usein kun kiirehdin rappusissa, että mitä jos nyt kaatuisin ja löisin leukani kiveen - millaista jälkeä se saisi aikaan!)

3 asiaa, joita toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa…

- perheenlisäys
- omakotitalo
- vakinainen virka

Tälläisiä kolmos-faktoja minusta. Tunnistatko itsesi jostakin? :)

söndag 18 september 2016

Sunnuntaihöpöttelyt ja protskupatukka-hehkutus

Huomenia!

Höpöttelin (taas) sekamelskaisen pienen sunnuntaihöpöttelyn teille tänne. Nyt siis sitä kaffea.. ;)


Pitänee vielä täydentää, etten siis välttele sokereita enkä kaloreita, mutta oltuani niin pitkään ilman sokeria, saan makeanhimoni taltutettua jo taateleilla tai esimerkiksi Evoken kaltaisilla luotaisesti makeutetuilla sokerittomilla "nameilla", joita moni muu taas söisi esim. välipalana tai palautuksena. Kaloreista puheen ollen minun täytyy nykypäivänä enemmänkin pitää huolta, että saan niitä riittävästi, koska juoksulenkkieni pidennyttyä huomaan, että olo on todella nuutunut koska olen tottunut syömään kevyesti ja kasvisvoittoisesti enkä "vanhoilla" tavoilla ja annosmalleilla saa tankattua kulutettuja energioita takaisin. Ja se, että sanoin tuossa videolla, että "syön ruokaa" herkuttelujen sijaan tarkoitti sitä, että tykkään keinotekoisten palautusjuomien sijaan tankata palautuksena aina "kunnon ruokaa" eli siis kunnollisen aterian. Tästä voidaan olla montaa mieltä, mutta minulle tämä sopii parhaiten, koska välttelen keinotekoisia ruoka-aineita ja syön mieluummin kalorini ruoasta kuin kulautan ne juomana alas - koska rakastan ruokaa ja syömistä :D Mitä enemmän kuluttaa, sitä enemmän saa myös syödä ;)

Jäikö videosta mutta hampaankoloon tai kysyttävää? Katsoin sen läpi ennen julkaisua ja huomasin heti, että nuo epäkohdat piti saada korjattua mutten viitsi lähteä kuvaamaan uutta vain parin lauseen takia (:

lördag 17 september 2016

"Mua väsyttää niin, etten jaksa edes rakastaa"

Huomenta kaikki!

Jestas miten seko viikko minulla on takanani ja siitä syystä en koe minkäänlaista (no ehkä vähän..) morkkista siitä, etten ole tänne kerennyt kirjoittelemaan. Olen nukkunut todella huonosti koko viikon, töissä on kiirettä piisannut ja nyt kun kesän valoisuus on alkanut väistyä syyspimeyden ja -koleuden edestä, taitaa kroppakin olla aivan ulalla siitä mitä vuorokauden aikaa eletään. Alkuviikosta illalla saattoi vielä käydä shortsit ja toppi yllään lenkillä (koska lämpötila lähenteli 18 astetta) auringonpaisteessa, kun nyt loppuviikosta pilvet ja hämäryys ovat olleet valloillaan. Kun kiireen, vähentyneen valon määrän ja totaalisen unenpuutteen yhdistää, ei tarvitse olla mikään matemaattinen nero tajutakseen, että jaksaminen ja hermot joutuvat koville.

Ronja on nyt jostain kumman syystä keksinyt alkaa herättämään meidät n klo 2 yöllä raapimalla seinää kunnes nousemme ylös ja päästämme hänet ulos. Noin joka toinen kerta hän käy pissalla, joka toinen kerta istahtaa keskelle peffaansa olkkarin lattialle ja heiluttelee iloisesti häntää kuin sanoen "ihanaa kun heräsit! Mutta miksi?" ja lähtee sitten iloisesti juoksemaan karkuun kun tajuaa, että herätetty tyranni (lue: minä tai mies) aikoo napata häntä niskavilloista ja ohjata ulos halusi hän tai ei. Minä kun olen tunnettu siitä, että olen herkkäuninen en sitten ole saanut unenpäästä kunnolla enää seistyäni terassilla raittiissa ilmassa jopa 10 minuutin ajan sihisten kiukusta koiralle.
Jollei syynä huonosti sujuneeseen yöhön ole ollut koira, on mies saanut syyt niskoilleen: hemmetinkuustoista sitä kuorsaamista! Olen herkkä nukahtamaan ja herään myös herkästi kesken unien, minkä vuoksi olen kesästä lähtien nukkunut tulpat korvissani. Korvakäytäväni ovat nyt alkaneet ärtyä pehmeistä tulpista huolimatta niin, että olen jättänyt ne suosiolla pois jotten heräisi kipuun, mutta sillä seuraumuksella, että herään sitten lehden kolahtamiseen tai miehen kuorsakseen (ellei Ronja ehdi aloittaa raapimissessiotaan ensin..). Kellon sitten piristessä hieman vaille 6 olen pelästynyt omaa peilikuvaanikin ja silmäpussit ovat lähennelleet jätesäkkejä pikku-Chanelin sijaan. Koiran pissatus aamulla on niin hyvässä ja pahassa ollut pelastukseni: ärsyttää lähteä, koska voisi kävelyn sijaan nukkua edes 20 minuuttia pidempään ja olla edes hieman virkeämpi, mutta toisaalta raittiissa ilmassa kävely on piristänyt unenpuutteesta huolimatta ja virkistänyt enemmän kuin jos olisin vain kammennut itseni sängystä pöydän ääreen suoraan. Töissä olen koittanut tsempata ja olla virkeä ja omasta mielestäni jopa onnistunut siinä ihan hyvin (päivystyksessä on toki ollut ajoittain niin kiire, ettei siinä ole omia olojaan ehtinyt tunnustellakaan - haha, hyvä se! :D Mutta toki töissäkin etenkin niinä hetkinä kun on rauhoittunut paikoilleen (esim. puhelimeen) olen huomannut, miten kroppaa ja mieltä on väsynyt ja särkenyt. Minua on ärsyttänyt aivan suunnattomasti se, miten sumuiselta ja surulliselta mieleni on tuntunut pitkin viikkoa ja tiennyt, että se kaikki johtuu niinkin pienestä asiasta kuin unenpuutteesta, mutta yrittänyt ajatella positiivisesti. Väistämättä hermot ovat valitettavasti kiristyneet pikkuhiljaa, eikä liioin koiran eikä miehen seura ole kiinnostanut. Molemmille on tullut tiuskittua, pyydelty anteeksi ja jälleen tiuskittua. Pelastuksinani ovat toimineet raittiissa ilmassa tehdyt lenkit, joita on viikon aikana tullut tehtyä paljon ja olosuhteisiin huomioon ottaen pitkiäkin.

Aamuhämärässä napattu kuva aamupuurosta, johon olen nyt lisännyt puolukoita ja omenasosetta

Päivän hengähdyshetki: koiralenkki pururadalla

Keskiviikko- vai torstai-iltana kuvattu sateenkaari



Eilen olin töistä päästyäni niin totaalisen väsynyt, että teki mieli itkeä ja tiesin, että koira odotti minua lenkkeilemään. Ei siinä muu auttanut kuin syödä pieni välipala, napata Flexi käteen ja lähteä pururadalle. Heti alkumetreillä tapasimme pari kultsia, joiden kanssa Ronja sai nuuskia ja pomppia hetken ja vaihdoimme siinä samalla omistajan kanssa pari sanaa. Se piristi - meitä molempia. Pururataa pitkin kävellessämme tajusin jossain kohtaa, että olin niin väsynyt että pelkäsin kadottavani suuntavaiston ja kelasin mielessäni miten hölmöltä tuntuisi soittaa hätänumeroon tai kysyä vastaantulevalta minne suuntaan minun tulisi kävellä jotta löytäisin kotiin - radalta, jonka osaisin varmaan kulkea silmät sidottuinakin! Lenkin kokonaispituudeksi muodostui n 7-8 km (en koskaan pidä mitään mittareita koiran kanssa lenkkeillessäni) ja ajallisesti siihen kului n 1,5h. Kotiin palattuamme minulla oli silmät niin ristissä, että teki vain mieli rojahtaa sänkyyn, mutta samalla teki mieli lähteä kotoa pois tekemään jotain ihan muuta kuin sitä, mitä useimmiten iltaisin teen, eli hengailla kotona kännykkä kourassa. Ronja katsoi minua hieman kummaksuen kun nappasin uudestaan hihnan kouraan ja availin ulko-ovea. Käynnistin auton ja mietin vielä hetken, kannattaisiko lähteä ajamaan kun silmäluomet painoivat tonnin pimeäkin alkoi jo laskeutua. Lähdin silti.

Silmätkin taisivat harittaa eri suuntiin eilisiltana.. Ja voi jestas noita vaalentuneita hiuksia!!


Laiturille päästyämme istahdin polvilleni ja vedin syvään henkeä: meri on elementtini. Mikään ei rauhoita minua niin hyvin kuin raitis meri-ilma - liekö syynä se, että olen vauvasta lähtien viettänyt ison osan kesistäni merellä - ja tämän tiedostaen ajoin Ronja mukanani venerantaan haistelemaan merta. Yllätyksekseni rantaan ilmaantui pari muutakin yksinäistä kulkijaa, nähtävästi samoilla asioilla kuin me: tulivat haistelemaan raitista meri-ilmaa ja kuuntelemaan hiljaisuutta.

Mies soitteli varovaisesti fiiliksiä haistellen joskus kahdeksan jälkeen ja totesin hänelle pöydän ääressä istuessamme joskus lähempänä klo 21, että olen pahoillani siitä miten väsynyt olen ollut ja siitä, etten näin väsyneenä jaksa välittää, enkä rakastaa. Nukkumaan kävimme jo ennen kymmentä ja taisin simahtaa kuin pieni lapsi.

Kellonsa soi jo seitsemän jälkeen, koska mies oli lupautunut veljensä kanssa metsälle. Ärsyttihän se, etten taas(kaan) saanut nukkua kunnes heräisin sisäisen kelloni mukaan, mutta kyllä mieli oli huomattavasti virkeämpi kun lähdin Ronjan kanssa viikonlopulle tyypilliselle pidemmälle aamulenkillemme. Olisin halunnut viettää yhteisen rauhallisen aamun hänen kanssaan, mutta miehen harrastukset ja vuorotyöt huomioon ottaen, ei se nyt vähään aikaan tule toteutumaan; hän kun saattaa viettää vapaapäivää keskellä viikkoa minun lähtiessäni arkisin aamulla töihin. Minun viettäessäni säännöllisesti vapaita viikonloppuja, lähtee mies lähes joka viikonloppu jompana kumpana aamuna viikonloppunakin töihin. Vuorotöissä on puolensa ja olen toki iloinen, ettemme molemmat (enää) sellaista tee, koska yhteinen aika on silloin todella kortilla. Silti olisin juuri tänä aamun kaivannut rauhallista jutustelua ja seuraa, mutta jos metsästämään mielii, täytyy sinne lähteä aamusta. Olen puolin ja toisin miettinyt miten järjestelisimme arjen niin, että saisimme molemmat nukkua riittävästi. Tällä hetkellä kun combo on se, että minä nousen ma-pe kuuden aikaan lenkittämään koiraa ja mies nukkuu vapaapäivinään kunnes herää ja töihin tai kouluun lähtiessään n seitsemään asti. Viikonloppuisin jos hän lähtee töihin, kello soi ennen seitsemää ja jälleen minä käytän koiraa ulkona (koska en saa enää nukuttua kun hänen kellonsa on soinut). Minä nukun siis aina vähemmän.


Ah, onneksi viime yö sujui jo paremmin ja mieli on suht. virkeä. Ärsyttää silti jo nyt tietää, että huomenna sunnuntaina tulee miehen kello jälleen herättämään meidät jo seitsemän aikaan, enkä koko viikkona siis saa nukkua niin pitkään kuin kroppa haluaisi. Täytynee yrittää latailla akkuja toisilla tavoin kuin nukkuen siis, jotta kroppa jaksaa taas uuteen viikkoon.

Miten unen puute vaikuttaa sinuun? Löytyisikö hyviä vinkkejä tuohon viimeksi mainittuun dilemmaamme, jossa mies "saa" nukkua arkisin jopa tunnin pidempään kuin minä vaikka lähtisikin töihin? Minä kun kuitenkin olen se aamuvirkumpi, joka siksi on ottanut tehtäväkseen lenkittää Ronjaa jokaikinen aamu..


lördag 10 september 2016

Tässäkö se olisi, meidän koti?

Heippahei!

Täällä lauantaiaamu alkoi jo arkeen totuttuun 6:15 aikaan, mutta sinnittelin vuoteessa aina 7:15 asti, jolloin annoin heippa-suukon miehelle joka lähti töihin ja itse suuntasin Rontin kanssa aamukävelylle. Viikonlopuille tyypilliseen tapaan käveltiin pidempi 30 min lenkki ja annoin neidin juoksennella metsäpolulla vapaana, väistelin hänen monen metrin pituisia keppejään ja fiilistelin syysaamua: nousevaa aurinkoa, raikasta ja kosteahko ilmaa sekä viileyttä. Vaikka kaipaan kesän lämpöä jo nyt (byääh! Ensi kesään on vielä piiiitkä aika), nautin suunnattomasti syksyn raikkaudesta ja siitä, miten lämpötila vielä jaksaa päivällä nousta n 18 asteeseen, jolloin voi pukeutua t-paitaan tai toppiin eli osittain kesävaatteisiin, ja kaikkein eniten siitä, miten luonto pukeutuu oranssi-keltaiseen ruskapukuunsa ja loistaa kirkkaana. Mikä harmittaa syksyssä on se, että pimeä laskeutuu huomattavasti aiemmin ja iltalenkille saa jo pukea takin ylleen, mutta toisaalta - mikäs siinä, kun on niin kivat ulkoiluvaatteet, että niitä on oikein kesähelteillä kaivannut kun on joutunut jättämään ne kaappiin pölyttymään :D

Mutta takaisin otsikkoon ja eiliseen. Kävin eilen lyhennetyn työpäivän jälkeen Rontin kanssa lenkillä ennenkuin suuntasimme miehen kanssa Vantaalle Sievitalon edustajan juttusille piirtelemään ja suunnittelemaan meille taloa - tulevaa kotia. Autossa istuessamme vielä totesin, että mielestäni tämä suunnittelukäynti on ehkä vielä hieman liioiteltu, koska tontillemme ei ole vielä edes myönnetty poikkeamislupaa. Mutta eihän tuollainen suunnittelukäynti vielä mitään kiveen hakkaa tai sinetöi ja menimme siis ennemminkin katsomaan ja kartoittamaan, mitä haaveidemme talo maksaisi ja mihin budjettimme riittäisi. Sievitaloon ja edustajaan tutustuimme aiemmin kesällä kun kävimme katsomassa talonäyttelyä ja jonka talomalliin tykästyimme kovin.





Tapaaminen alkoi sillä, että kerroimme mikä talomalli on se, joka on meille (talokirjan mukaan) mieluisin ja millaisia mahdollisia muutoksia olimme suunnitelleet tekevämme. Edustaja kirjasi paperille m.m. sähkökiukaan vaihdon puukiukaaseen, yhden väliseinän poistoa sekä terassin laajennuksen. Siinä kahvia hörppiessämme kävimme sitten seuraavaksi läpi eri lämmitysvaihtoehtoja, eristeitä, millaisia kodinkoneita sekä erilaisia seinämateriaaleja Sievitalo tarjoaisi ja millaisia lisäkustannuksia tai alennuksia toivomamme muutokset mahdollisesti toisivat mukanaan.

Kun kaikki aina kaivuutöistä perustuksien suojauksista ja eristyksistä kattolyhtyihin asti oli saatu paperille, lateli edustaja toiveemme suunnitteluohjelmaan, joka laski sentin tarkkuudella mitä unelmiemme talo tulisi maksamaan (poissulkien m.m vastaavan rakennusmestarin, kaivuuu- sekä sähktyöt, jotka ynnätään loppusummaan). Summan kuullessamme mies totesi ääneen "..siis toiko olisi loppusumma? Kaikesta?" ja katsahdimme toisiimme. Itselleni tyypilliseen hölmöön tapaani tokaisin ääneen että "hei heitetäänkö yläfemmat?" miehelle ja hymyilin kuin Naantalin aurinko: hinta ei ollut lainkaan niin paha kuin mitä olimme kuvitelleet, vaan päinvastoin - 6-lukuisesta numerostaan huolimatta - jopa positiivisen matala. Hitto! Meillähän on varaa tähän!

Taloa rakentaessa MIKÄÄN ei ole halpaa ja mitä enemmän muutoksia valmiiseen kohteeseen esitimme haluavamme, sitä korkeammaksi pelkäsin hinnan nousevan. Näin osittain kävi, mutta korotukset eivät olleet mitenkään huimia ja esimerkiksi lisäämälllä ikkunoihin 20 cm korkeutta hinta nousi n 300 euroa (mikä on aivan naurettava summa kokonaisbudjettia ajatellen), mutta olohuone muuttuisi huomattavasti valoisammaksi ja arvokkaamman näköiseksi. Täytyy myös muistaa, että rakennuskustannukset ovat kertaluontoiset - sitten sitä taloa täytyy vielä olla varaa huoltaa ja ylläpitääkin, jonka vuoksi budjettia ei kannata laskelmoida aivan piripintaan. Itselleni on myös tärkeää, että meillä on varaa elää normaalia elämää vaikka talo rakennettaisiinkin. Toki kalliit käsilaukut ja muut ylimääräiset ostokset saavat ja voivat jäädä vähemmälle, mutta rahaa kahden auton kustannuksiin, kerran pari kuussa ulkonasyömiseen sekä normaaliin kotielämään täytyy jäädä. Matkustamiseen emme tähänkään asti ole laittaneet rahojamme, joten siitä emme joudu luopumaan, ja se on aika huomattava menoerä (tai no riippuu mihin rahansa haluaa laittaa: joku panostaa laadukkaampaan ruokaan, toinen matkustamiseen ja syö halvemmalla ja kolmas panostaa laukkuun) jos sitä olisi tottunut tekemään säännöllisesti.



Yhteensä 3 tuntia vietimme Vantaalla taloa suunnitellen ja kotiin päästyämme oli jo ilta. Mies oli ihana ja tarttui imuriin minun viedessä Ronjaa iltapissalle. Juttelin siinä samalla äidin kanssa puhelimessa ja mietiskeltiin, koska nykyinen asunto kannattaisi laittaa myyntiin. Kahden asunnon väliin emme mistään hinnasta halua tai voi jäädä ja asuntolainamme suuruus tulee olemaan aika suurelta osin kiinni siitä, että saamme tämän myytyä. Onko kellään fiksuja neuvoja siitä miten ja koska kämppä kannattaa laittaa myyntiin ja kannattaako käyttää välittäjää tai ei?

Iltapalaa syödessämme puheenaiheet pyörivät pitkälti talon ympärillä ja olimme molemmat miehen kanssa aivan äimän käkenä siitä, miten mieluisaan lopputulokseen olimme Vantaalla päätyneet: haaveet ja budjetti kun kohtasivat!

Tällä hetkellä olo on jotenkin sekava, mutta onnellinen: unelmien talo - ja koti - onkin ihan realistinen haave, jota vastaan seuraavaksi kuljemme. Odotamme poikkeamisluvan saapuvan viimeistään vuoden vaihteeseen mennessä ja sitten voimme alkaa suunnittelemaan seuraavaa siirtoa. Byrokratiaa, papereita, vääntämistä ja takuuvarmasti kyyneleitäkin tulee vielä olemaan talon ja meidän välissä mutta kuten edustajalle eilen totesin, on minulla aika turvallinen olo: me todella voimme saavuttaa sen, mistä unelmoimme, emmekä joudu luopumaan mistään.

fredag 9 september 2016

Aamupala - päiväni tärkein ateria

Kukaan tuskin on voinut välttyä siltä, että minä rakastan aamupalaa - etenkin aamupuuroa. Syön Strömsbergin myllyn (lähituotettuja siis) kaurahiutaleista keitettyä puuroa jokaikinen aamu ja vaihtelen höysteitä sitten siä mukaa, mitä pakkasesta löytyy. Kotona en voisi kuvitellakaan syöväni muuta kuin puuroa aamulla, koska koen sen maukkaimmaksi, helpoimmaksi, terveelllisimmäksi ja täyttävimmäksi vaihtoehdoksi (sitä se tuskin on, mutta näin nyt olen päättänyt ajatella :D), mutta hotellissa ja mökillä syön sitten muuta kuten tuoretta leipää, kasviksia, graavilohta ja juustoja sekä leikkeleitä - marjoja ja jugurttia unohtamatta! Noh, minun (olemattoman) reissaamiseni tuntien tiedätte siis, että syön puuroa lähes joka aamu - enkä vielä ole tylsistynyt.

Ajattelin listata tähän pari vinkkiä ja ohjetta, joita hyödyntämällä saattaa päästä samoihin puurosfääreihin kuin minä ;) Kerron myös pari vinkkiä siitä, mitä EI (minun) kannata puuron suhteen tehdä.

Juuri tälläisellä setillä aloitan jokaikisen aamuni: pehmeä valkuaiskaurapuuro marjoilla, Urtekramin kookoshiutaleilla ja isolla maapähkinävoisilmällä sekä iiiiisolla kahvikupillisella (tähän ehdottomasti parhaan maitovahdon saa Oatlyn iKaffe-kaurajuomalla - niiiiin hyvää!!)
Itse oikaisen ja keitän puuroni mikrossa, koska se on liedellä keittämistä nopeampaa enkä koe, että maku kärsii. 2 minuuttia täydellä teholla, sekoitus ja vielä ½-1 minuutti lisää. Mikrotuksen jälkeen kannattaa antaa puuron levätä hetki, jotta se sakeutuu vielä hieman (eikä sitten turpoa enää niin paljoa mahassa).

Kuva työpaikan aamukaffelta .Toiset aloittavat jokaisen aamunsa smoothiella, mutta itse en sellaisen voimin kovin pitkään jaksaisi porskuttaa ja minulla se toimii ennemminkin välipalana.
 Kannattaa käyttää luomuhiutaleita ja mielellään sellaisia, jotka saa suoraan myllyltä ja jotka on hiljattain "myllätty". Pikahiutaleet kannattaa jättää kaupan hyllyyn, koska ne eivät valmistu tavallisia YHTÄÄN nopeammin ja häviävät niille mennen tulleen niin makroissa, ulkonäössä kuin maussakin.

Puuro vaatii suolaa, jotta se olisi hyvää. Liisterimäinen suolaton puuro ei kelpaa edes tapettiliisteriksi. Eiei. Itse käytän vaaleanpunaista himalajan suolaa, koska se on mielestäni parhaimman makuista.

Jos puurostaan haluaa ekstra-pehmeätä, kannattaa se tehdä 50/50 maito-vesi-seokseen, jolloin energiatiheys myös nousee ja puurosta tulee täyttävämpää kiitos maidon proteiinin. Puuron voi toki myös tehdä pelkästään maitoon, mutta tuolloin se ainakin itselläni kiehuu AINA yli..

Kesällä söin paljon tuorepuuroja, jotka tein turkkilaiseen jugurttiin/veteen. Niiden kanssa ei ainakaan tarvitse pelätä, että kiehuisi yli ;)
Puuroon voi maidon lisäksi lisätä täyttävää proteiinia ajatellen lisätä:
- kananmunanvalkuainen (lähes kypsän puuron joukkoon, sekoitus ja hetkeksi mikroon)
- jugurttia/rahkaa mikrotuksen jälkeen "voisilmäksi" tai joukkoon sekoittaen, jolloin puuro hieman viilenee ja muuttuu pehmeän makuiseksi
- raejuustoa

Höysteenä käytän itse mieluiten marjoja, joita nakkaan suoraan pakkasesta puuron joukkoon. Puuro viilenee sopivaksi ja marjat sulavat samaan aikaan :) Toiset lisäävät myös hedelmiä puuroon, mutta oma vatsani ei tätä oikein tahdo kestää (olisiko syynä "liika" kuitupitoisuus tai hedelmien sisältämä sokeri kenties?). Puuroa maustaessa vain mielikuvitus on rajana ja omia makulemppareita ovat:

- päärynä/omena + kaneli
- puolukka + mansikka
- mansikka
- päärynä + musta viinimarja

Puuron itsensä joukkoon kannattaa myös kokeilla sekoittaa kanelia tai kardemummaa, jolloin maku muuttuu pullamaiseksi!

Puuron päälle lisään itse usein vielä kookoshiutaleita ja/tai kaakaonibsejä lisää "crunchia", energiaa ja vaihtelua tuomaan, sekä sitä yli kaiken rakastamaani luomu maapähkinävoita. Naam...!

Itse en vielä ole (uskaltanut) kokeilla n.s. porkkanapuuron tekoa (raastettua porkkanaa puuron sekaan) joka on kuulemma ihan porkkanakakkumaista kanelin kera, mutta ehkä vielä joskus :)

Välillä tekee myös mieli jättää kaikki hifistelyt sikseen ja lisätä puuron päälle lapsuudesta tuttu Oivariini-silmä ja syödä setti sellaisenaan. Ei hullumpaa sekään!

Millainen on sinun täydellinen puurosi?





onsdag 7 september 2016

Voiko miesflunssa iskeä naiseen? Pari sanaa kohentuneesta kunnosta, koirasta ja viikosta

Heipparallaa ja mukavaa maanataita, tiistaita keskiviikkoa!

Miten sinun viikkosi alkoi? Minun alkoi tänään maanantaiaamuna jo 5:17 kun heräsin odottamaan kellon soimista. Väsytti, mutta hieman ennen kuutta nousin ylös, hoidin aamutoimet ja painuin Ronjan kanssa ulos. Ärsytti kun näin naapurin lähtevän koiransa kanssa samaan aikaan ulos ja Ronja olisi innoissaan halunnut mennä nuuskimaan, mutta itse en siihen aikaan kokenut olevani kovinkaan sosiaalisella tuulella ja poikkesimme normi-reitiltämme. Tämä luonnollisesti johti minuutti-aikataulutetulla aamutoiminnallemme sen, että olimme peräti 5 minuuttia totutusta jäljessä - kokoajan. Viime aikoina olen tieten tahtoen miettinyt ajatusten ja asenteen vaikutusta omaan käytökseen ja fiilikseen ja tajusin, että siinä maanantaiaamun kiireessä voin itse päättää, annanko pienen myöhästymisen haitata ja ärsyttää minua, vai valitsenko toisen reitin ja viittaan kintaalla kiireelle. Arvaatko kumman valitsin? Jep, jälkimmäisen. Tiedän aiheuttaneeni kaikella ylimääräisellä pikku-hääräämisellä pientä viivästystä: keitin bataattia lounasta varten (aah, miksen tehnyt tätä jo eilisiltana?, laitoin Ronjan ruoat Kongiin - kunhan ensin löysin koko hemmetin hökötyksen, kukalie piilottanut senkin..?, venyyttelin.. Kun istahdin vihdoin alas lusikoimaan aamupuuroa ja vilkaisin kelloa muistuttaen itseäni siitä, että olin kokonaiset 5 minuuttia aikataulustani jäljessä ja tiedostaen, että minun nyt periaatteessa ja kaiken logiikan mukaan täytyisi syödä 5 minuuttia normaalia nopeammin päätin puhaltaa pelin poikki: jos aamuissa jokin on minulle tärkeätä, on se rauhassa syöminen. Toiset ihmiset voivat kulauttaa aamiaiseksi smoothien kurkkuunsa ja suunnata ulos 5 minuutissa, mutta minä kuulun siihen kuntaan, joka haluaa istua rauhassa ja syödä vähintään 20 minuutin ajan puuroa maistellen ja kahvia siemaillen lehden lukemisen lomassa. Vedin syvään henkeä, yritin puhaltaa mahdollisimman pitkään ulos (luin jostain viikonloppuna, että myös ulospäin puhallus ja hengitys on tärkeätä - ei pelkästään se joogeilta opittu syvä sisäänhengitys) ja päätin rauhoittaa aamuhetkeni siltä seisomalta istumalta ja tunnustelin, miltä se puuro OIKEASTI suussa maistui kun se sinne tiensä löysi. Kuulostaa hoopolta, mutta tuntui itse asiassa oikein hyvältä ja kun vihdoin olin syönyt kipponi tyhjäksi, olin edelleen 5 minuuttia normaalista aikataulustani jäljessä, mutta edelleen ja silti rauhallinen. Istahtaessani vihdoin autoon kaikkien meikkailuiden ja pukemisien jälkeen totesin, että olin kirinyt myöhästymiseni kiinni ja saatoin ajaa rauhallisesti töihin. Mitä tästä opimme? Ettei kiireessä saa mitään hyvää aikaiseksi kuin kiireisen ja stressaantuneen mielen ja että kannattaa näin ollen koittaa hengähtää - kiireisemmässäkin tilanteessa - edes hetkeksi, jotta pää pysyy kasassa. Olen viime aikoina tajunnut miten iso merkitys pään ja mielen sisäisellä fiiliksellä on kroppaan ja ainakin itselläni sisäinen rauhattomuus ja stressi pistää koko kropan tärisemään enkä saa MITÄÄN järkevää aikaiseksi. Stressaamalla tärisen, eikä mistään ihan konkreettisestakaan kuten kirjoittamisesta tule yhtään mitään ja kiire ja myöhästyminen kasvaa.


Toim.huom. tässä kohtaa: en ehtinyt kaiken hässäkän keskellä eilen viimeistellä tekstiäni, joten jatkan sitä nyt tänään tiistaina keskiviikkona. Pientä kiirettä pitänyt..

Sunnuntaiaamuna herätessäni olo oli kuin jyrän alle jäänyt vaikka olin nukkunut hyvin. Joka paikkaa kolotti, lämpömittari näytti kainalosta 35,6 ja pää oli kuin humiseva harju. Rötväilin sohvalla aina lounaaseen asti telkkaria ja kännykkää selaillen ja tein kerrankin niin päin, että söin ensin ja lähdin ulkoilemaan vasta sen jälkeen (yleensä käyn siis lenkillä n tunti-pari aamupalan jälkeen viikonloppuisin). Käveltiin niin reippaasti kun pystyttiin Ronjan kanssa n 8km lenkki ja palattiin kotiin, röhnöttiin jälleen hetki ja käytiin sitten mummilassa pyörähtämässä - palataksemme jälleen kotiin. Mitä illemmaksi kello kävi, sitä levottomammaksi mieleni ja kroppani muuttui ja päätin sitten lähteä ulos hetkeksi. Jos aamulla olo oli 0, oli se illemmalla jo 9, eli parannus oli huikea. Flunssaisena liikkuminen on ok, mutta raja övereiden ja sopivan tason välillä on kuin veteen vedetty: kroppaa täytyy kuunnella ja tunnustella kokoajan. Jos hengitys tuntuu ahdistavalta, rintaan tulee paineen tunne tai olo muuttuu huteraksi, täytyy tahtia hidastaa heti. Napsaisin siis varuiksi Suunnon Ambitin sykevöineen kiinni, jotta voisini voinnin lisäksi seurata sykkeitä samalla: jos syke nousisi >160, hidastaisin heti (ylämäet poikkeuksia, mutta niiden jälkeen sykkeen pitäisi laskea nopeasti) ja lähdin matkaan. Juoksu tuntui (kummallisen) hyvältä ja sykkeet pysyivät ihmeellisen matalalla 140-tasolla niin, että jopa pelästyin sykkeiden tipahtavan liian mataliksi :D Haha, tuskin syke nyt ihan pohjiin asti juostessa menee, mutta olin todella yllättynyt että syke pysyi noin matalalla vaikka hölkkäsin kun se yleensä liikkuu 150 paremmalla puolella peruslenkilläkin. Niin se kunto on vain näköjään päässyt nousemaan kesähelteiden lenkkien aikana! :) Siinä sittne hölkkäilin hiljakseen hieman reilu tunnin ja kun lopettelin keskisyke oli 152 ja kilometrimäärä yllätykselliset 11 km! Tyytyväisenä ja yllättyneenä palasin kotiin ja lähdin palauttavalle kävelylle Rontti mukanani.

Kuvat napsaistu maanantaina kun mentiin miehen äidin miesystävän 50-vuotiskahveille.
Mekko H&M laukku Mulberry korut Kalevala Koru kello Michael Kors

En olisi kuuna päivänä uskonut, että aamuisen jyrän alle jääneen-oloni kanssa pystyisin illalla tuollaiseen suoritukseen, mutta niin siinä vain kävi. Mieheen iskenyt flunssa ei sitten päässyt kaatamaan minua vuoteenomaksi asti kuin vain pariksi tunniksi ja vaikka flunssaoireet välillä saattavat tehdä n.s takapakkia ja iskeä parin helpottaneen päivän kuluttua uudelleen, ei minun kohdallani (kopkop) näin ole käynyt. Eli voimme todeta, ettei miesflunssa voi naista kaataa ;)

Puolikuntoisena ei kannata lähteä hakemaan ennätyksiä tai n.s. huippusuorituksia, mutta voinnin mukaan liikuntaa saa ja suositellaan harrastamaan. Ulkoilma tekee hyvää ja kevyt liikunta parantaa unenlaatua, ennaltaehkäisee niska- ja hartiaseudun jumeja, lisää ruokahalua ja liikunta useimmiten myös saa ihmiset syömään terveellisemmin (harvan tekee mieli hiilari- ja rasvapitoista pizzaa lenkin päätteeksi), parantaa vireystilaa ja nostaa mielialaa ja ennaltaehkäisee lihaskatoa. Minulta kysytään usein töissä milloin flunssan jälkeen saa lähteä liikkeelle ja usein ohjeistan juuri kuuntelemaan omaa kehoa: jos päässä humisee tai keuhkoissa tuntuu, on teho liian kova. Jos nokka on hieman tukossa, mutta rinta ja hengitys vapaata, voi liikkua. Jos on kuumetta, täytyy liikunnat jättää vähemmälle ja yhtä monta päivää kun on ollut kuumeessa, tulee olla kuumeetta, ennenkuin lähtee harrastamaan kävelyä raskaampaa liikuntaa ja kun treeneihin vihdoin lähtee, ei saa lähteä heti repimään flunssaa edeltävillä painoilla, vaan pikkuhiljaa niihin palaten.

Hitsi mikä viikko - tuntuu että tänään olisi vähintään jo torstai, mutta vasta keskiviikkoa eletään. Töissä on ollut aika intensiivistä ja jotenkin arkeen paluu, syksyn pikkuhiljaa saapuminen ja rutiinien uudelleen opettelt tuntuu lisäävän ihmisten oireilua - tai ainakin näin itse epäilen. Eilen illalla olin niin poikki, etten voinut uskoa todeksi mutta ihmekös tuo: nukuin toki pidempään kuin yleensä koska menin tuntia myöhemmin töihin, hötkyilin töissä ja aivot kävivät kierroksilla potilaita ohjaten, tavoittaen ja hoitaen ad 17:40 asti, jolloin hyppäsin auton rattiin ja suuntasin kotiin vaihtamaan vaatteet, lappasin välipalaa seisten suuhun ja lähdin Rontin kanssa ulos. Kotiin palattiin 1h 20 min rivakan kävelyn jälkeen, venyttelin hetken ja asetuin sitten makuulle lattialle jalat seinää kohti. Ei kestänyt kauaa ennenkuin Ronja tupsahti viereeni, kävi makuulle ja laittoi pään mahalleni. Rapsuttelin siinä koiraa kuunnellen, miten hänen hengitys syveni ja hetken päästä koira kellahti selälleen raajat kohti kattoa ja kuorsasi ääneen :D Vaikka neiti osaakin nyt teinihormonimyllerryksessään olla todella rasittava (haukkuu kaikkia ja kaikkea, on epävarma, nylkyttää kaikkia lelujaan, on huomionkipeä  24/7..) on hän silti iso osa elämääni, enkä voisi kuvitella enää aamua, jolloin en lähtisi ensitöikseni ulos, päivää jolloin en pääsisi rapsuttamaan iloisesti vispaavaa mustaa pyllyä tai iltapäivää, jolloin töissä istumisen jälkeen lähtisin koiran kanssa ulos. Erityisesti ulkoilu on se osa, jota ilman koiraa kaipaisin kaikkein eniten. Toki ulkoilla voi ilmankin, mutta koiran kanssa siihen on syy. Syy lähteä ulos huonommallakin kelillä (minä tosin saatan lähteä joskus ilman koiraakin sateeseen jos mies on jo ehtinyt hänen kanssaan käydä :D), syy kävellä hieman hitaammin vihreitä nuuskutellen. Koira on hyvä syy moikata ja vaihtaa kuulumisia tuntemattomienkin kanssa, eli naapurustoonkin tulee tutustuttua helpommin. Toki koira vaatii ja vie, mutta kyllä se paljon antaakin. Monet päivät Ronjan kanssa voisin kyllä vaihtaa pois, mutta vähintään yhtä monta ottaisin heti takaisin - en minä ilman mamin murua enää pärjäisi!


Tälläinen sekametelisillisalaatti-postaus oli tämä. Kertoo ilmeisesti jotain viikostani, kun olen tätä postausta nyt rustannut peräti neljänä päivänä :D Ärsyttää kun kaikki postaukseni ovat nykyään tälläisiä megalomaanisen pitkiä. Pitäii yrittää rajata tarinointia, koska itse hädin tuskin jaksan lukea vastaavia postauksia muiden blogeista!

Millaiset postaukset kiinnittävät sinun huomiosi ja onko mielestäsi less more vai more less? Olethan välttynyt (mies)flunssalta?