måndag 10 april 2017

Blogi siirtyy

Hei kaikille!

Pitkän tauon ja empimisen jälkeen päätin siirtää blogini kokonaan uudelle alustalle wordpressiin. Suljen tämän blogin pikkuhiljaa ja toivon, että löydätte seuraani uudelle sivustolle. Jos ette, niin nöyrä kiitos siitä että olette täällä turinotani jaksaneet lukea ja seurata. Pitkään ehdinkin täällä Bloggerissa hengailla, mutta sivun uudistuttua muuttui sen käyttö (mielestäni) todella hankalaksi ja tönköksi. Toisekseen minusta tuntuu, että uusi alku voisi tehdä terää vaikken historialleni mitään mahda. Se on ja tulee aina olemaan osa minua.

lördag 21 januari 2017

Lauantaipohdintaa

Moikkamoi ja lauantai-iltapäivää!

Tuhannesti kiitos, kumarrus ja halaus kaikille, ketkä edellistä avautumispostausta kommentoitte niin blogiin, Facebookiin kuin naamatustenkin. Olette kaikki puhdasta kultaa <3 Kuten huomaatte, laitoin kuitenkin parin päivää tekstin julkaistuani sen piiloon. Emmin pitkään viitsinkö ollenkaan julkaista sitä koska se oli niin pirun henkilökohtainen ja avautuva, mutta julkaisin ja sain myötätuntoa ja tsemppiä ja toivon mukaan herätin jossakin ajatuksiakin. Julkaistessa tekstin se tuntui vielä hyvältä koska kuten postauksessa kerroinkin, ärsyttää minua potenssiin triljoona kun blogit ja koko some-maailma on niin saakelin pinnallinen ja siloteltu. Kun itse tulin siihen pisteeseen, ettei iloa ja hattaranhuurteista nähnyt enää missään oli jotenkin PAKKO avata suu ja kertoa, mitä tämä minun arkeni todellisuudessa - kaunistelemattomana - on. Pyöriteltyäni asiaa pari päivää ja juteltuani työkaverin kanssa tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että minun olisi ehkä parempi suojella itseäni hieman ja piilotinkin tekstin. Ne ketkä sen "ehtivät" lukea ja nähdä saivat sen tehdä, enkä kadu sitä. Se varmasti muutti osan kuvaa minusta mutta entäs sitten. Olen tälläinen kuin olen, enkä tällä hetkellä voi väittää että olen juuri se Jossu joka haluaisin olla ja joka aidon oikeasti olen, mutta tässä hetkessä olen tälläinen: kärsin huimaus-heikotus-oireista, jotka rajoittavat elämääni ja joista aion päästä eroon.

Helpommin sanottu kuin tehty mutta yritetääs nyt mennä mukavampiin aiheisiin. Minulle sanottiinkin jo, että nyt on aika katsoa eteenpäin eikä murehtia menneitä ja pikkuhiljaa se minun oma elämäni löytää tiensä takaisin omalle raiteelleen. Sanomattakin on selvää, että kun se 3-4 vuoden ajan on mennyt sivuraiteilla, ei suunnan vaihto ihan kädenkäänteessä käy, mutta kun ammattilainen on vakuuttanut minut siitä, että se on täysin mahdollista, aion tehdä kaikkeni. Kaikkeni.

Koska edellisestä arkipostauksesta on luvattoman pitkä aika olisi ehkä hyvä vähän kertoa missä mennään?

Siirryin tosiaan marraskuussa päivystys-vastaanotto-sairaanhoitajan tehtävistä aikuispotilaiden terveydenhoitajan kenkiin ja ero entiseen on - noh, yhtä suuri kuin yön ja päivän välillä :D Haha! Siinä missä aiemmin olin osa isompaa tiimiä, n.s "rividuunari" eli tein miten esimies valmiiksi suunnitteli ja työnkuva vaihteli päivittäin, olen nyt hyvin itsenäinen ja suunnittelen itse työni, työskentelen yksin esimies taka-turvana ja työtehtävät ovat toisaalta aika samanlaisia päivästä toiseen siinä mielessä, että pidän nyt pelkästään vastaanottoa ja pääasiassa terveystarkastuksia. Nykyään käyn myös enemmän kokouksissa, koska edustan tällä hetkellä yksin omaa "osastoani" ja pidän esitelmiä esim. painonhallinnasta pyynnöstä. Voitte vain kuvitella miten ulalla ja yksin olin alkuun kun aloitin nykyisen duunin, koska se erosi entisestä niin 110%:sti mutta nyt kun olen työtehtävääni jo HIEMAN alkanut hahmottaa en voi muuta todeta kuin että olen tyytyväinen - todella tyytyväinen. Rakastin entistä duunia ja kaipaan montaa osaa siitä jokaikinen päivä, mutta tällä hetkellä kun tärkeintä elämässäni olisi saada kroppa ja mieli rauhoitettua jotta löytäisin oman itseni takaisin, sopii tämä nykyinen duuni minulle paremmin. Ja vaikka nuori olenkin täytyy myöntää, että tämä työtehtävän vaihto teki minulle todella hyvää ja suorastaan puhkun intoa ja tunnen jopa pientä paloa työtäni kohtaan (ja sain ulkopuoliselta kuulla, että sen kuulemma huomaa ;)). Olen itse asiassa sitä mieltä, että kaikkien tulisi tasaisin väliajoin saada anoa sisäistä siirtoa tai ottaa virkavapaata omasta työstään ja lähteä tuulettamaan aivoja ja kädentaitoja muualle. Uuden työtehtävän, rutiinien ja tapojen edessä aivot raksuttavat ihan toisella tapaa ja ainakin itselläni vaihdos lisää mielenkiintoa kehittää itseäni ja samalla se haastaa minua etsimään muistini syövereistä sellaista tietoa, jota en moneen vuoteen ole käyttänyt. Ja jollei sitä tietoa löydy korvien välistä, täytyy sitä imuroida Terveysportista ja muilta luotettavilta sivustoilta (minäkö käyttäisin Googlea..?) ;)

Entäs vapaa-aika? Olen tosiaan nyt saanut ammattilaiselta kuulla, että minun tulisi ottaa osaksi arkeani rauhoittuminen, johon siis kuuluu hengitys- sekä rentoutumisharjoitteet. Plösöksi sohvaperunaksi ei tarvitse alkaa, mutta tohottamisen vastapainoksi täytyisi tosissaan panostaa kropan ja mielen rauhoittamiseen. Eli juoksua tulee edelleen harrastettua 1-3 kertaa viikossa, mutta ilman syke- ja muita mittareita (otan niistä heti paineita, vaikka ne käteviä sykkeen seurannan kannalta ovatkin). Juoksua - vaikka sitä rakastankin - jännitän edelleen jonkin verran koska se nostaa sykettä ja saa aikaan saman fiiliksen kuin jos alan jännittämään ja sitä kautta huimaamaan esim. kaupoilla ja koska juoksuasentoni ei ole täydellinen (lue: puutteellinen keskivartalon hallinta, lievä takakeno) ei se välttämättä se paras lajivalinta ole - mutta koska saan siitä rauhoituttuani niin hyvän olon, olen saanut luvan jatkaa sitä. Muuten teen kotijumppaa 1-2 kertaa viikossa, eli teen punnerruksia, hyppyjä ja kyykkyjä, sekä vatsoja eri variaatioin oman kehon painolla (ja joskus innostun jopa kahvakuulasta). Ja näiden lisäksi tulee kävelytettyä Rontti-koiraa 1-3 kertaa päivässä. Eli liikunta oln edelleen keskeinen osa vapaa-aikaani :D Mitä sen sijaan olen huomannut kaipaavani, on jokin laji jota voisin harrastaa jonkun kanssa. Kun pääasiassa työskentelee yksin ja harrastaa yksin ja asuu miehen kanssa, joka on työvuorosta riippuen poissa joko 12 tai 24 tuntia vuorokaudesta, tuntee sitä väkisinkin itsensä aika yksinäiseksi ajoittain. Minulla on sikäli huono tuuri, että rakkaimman kaverit asuvat joko ulkomailla ja monen tunnin ajomatkan päässä, ettei heitä kovin usein tule nähtyä. Viime aikoina ollaan viestitelty ja soiteltu monien kanssa aiempaa enemmän, mutta eihän se naamatusten kuulumisten vaihtoa korvaa. Tosiaan kaikenlaisia harrastuksia olen miettinyt, mutten toistaiseksi ole päätynyt oikein mihinkään järkevään ja koska miehen ollessa töissä koira on minun vastuullani, en ole halukas maksamaan montaa sata euroa esim. joogakurssista, jonne en sitten voisi osallista joka kerta koska minun täytyisi ajaa töistä kotiin, ulkoiluttaa koira, hypätä autoon ja ajaa joogaan ja siitä taas kotiin. Sydämeni ei antaisi myötä, että Ronja isona koirana joutuisi tyytymään 15 minuutin ulkoiluun jonain päivänä harrastukseni takia - onhan labbis kuitenkin iso koira, joka tarvitsee runsaasti liikuntaa. Ja tämä meidän yksilö on kyllä selvästi osoittanut, että tarvitsee ulkoilun lisäksi rakkauttaa :D Näkisittepä miten neiti vähän väliä nousee tuoliani vasten nuolaisemaan kasvoja tai naamaa kun istun pöydän ääressä kirjoittamassa tätä. Hassu rakas <3


Talonrakennus-proggis, josta vouhkasin syksyllä, jouduttiin laittamaan (ainakin hetkellisesti) jäihin miehen opiskelujen takia: työharjoitteluiden myötä kuukausitulot voivat tipahtaa radikaalistikin, emmekä halua asettaa itseämme totaali-ahdinkoon ja elää pelkällä makaronilla ja jauholla joinain kuukausina. Nyt alan jo olemaan aika sujut asian kanssa, vaikka esim. eilen kun kävin katsomassa työkaverin vauvaa ja uutta taloa tunsin pienen piston ja kateuden: olisipa meilläkin. Mutta olen kyllä ehdoton realisti rahan suhteen; en meinaan halua joutua miettimään milläs auton 820 euron arvoinen huolto maksetaan jos lyhennän lainaa ja maksan jatkuvia kuluja joka kuukausi niin, että minulle jää 25 euroa käteen!

Mutta jotta nyt päästäisiin aiheeseen lauantaipohdinta (kuten otsikko lupaavasti kertookin) on kai minun pakko kertoa mitä alunperin pohdin ja mikä sai minut (vihdoin!) istumaan koneen ääreen ja kirjoittamaan: käytiin Ronjan kanssa ulkoilemassa vanhempieni pihassa ja kotiin päästyämme teki minun mieli välipalaa. Olen tämän rauhoittumis-ohjeistuksen jälkeen vähentänyt kahvijuontiani radikaalisti niin, etten enää juo kahvia edes päivittäin. Huomaan, että kahvi saa kroppani jännittymään ja tykyttämään herkemmin tilanteissa, joissa jo muutenkin jännitän mutta nyt kun tiesin istuutuvani koneen ääreen hetkeksi, päätin keittää kahvit. Jääkaapista löysin A-jugurttia ja hedelmäkulhosta jo aikoja sitten ostetun granaattiomenan, jota pelon sekaisin tuntein lähestyin veitseni kera. Granaattiomenan simenet ovat mielestäni aivan törrrrrrkeän hyviä, mutta hittovie mikä duuni niitä on aina hakata ulos kuoresta. Onnekseni oma omppuni oli täysin toimintakykyinen (lue: ei vanhentunut vaikka sitä pelkäsin) ja siinä tarjoilulusikalla (vuoroin omaa kättä, vuoroin) kuorta hakatessani päätin, että ensi kerralla voisin olla fiksumpi ja ostaa pakastealtaasta Pirkan käyttövalmiita siemeniä. Päätöksen tehdessäni päädyin sitten pohtimaan mitenköhän Pirkkalaiset ne siemenet sieltä kuoresta saavat. Ei kai vain joku oikeasti seiso ja hakkaa päivät pitkät granaattiomenoita, eihän? Raukkaparka. En tosin kyllä myöskään tajua millaisen koneen kyseinen toimenpide vaatisi, koska vaikka hakkaustoimenpiteen suorittaa täysin Youtuben ohjeiden mukaan, eksyy välillä silti mukaan sitä valkoista kalvoa myös enkä usko, että mikään siivilä onnistuisi noukkimaan talteen pelkät siemenet ja eliminoimaan sen valkoisen. Onko kellään tästä tarkempaa tietoa? Pitänee laittaa viestiä K-kauppojen Pirkoille ja tiedustella asiaa. Joka tapauksessa sain siemenet vihdoin ja viimein lyötyä kulhoon ja nautiskelin ne hiljakseen Instagramia selaillen kera kahvin (joka tällä hetkellä maistuu parhaimmalta Oatlyn iKaffen kanssa - ah, ihanan kermaista!) ja A-jugurtin, sekä viinimarjojen ja maapähkinävoin kera. N-a-m.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa :) Mitä sinun lauantaihisi?

söndag 27 november 2016

Kadoksissa. Tule kanssani päiväkahville, niin kerron.

Blogihiljaisuus se jatkuu jatkumistaan ja pian hävettää ylipäätään enää palata tänne. Palaanpa kuitenkin kertomaan, että täällä edelleen jossain muodossa ollaan. Elämä koneen ja blogin ulkopuolella on heitellyt, muuttunut ja koetellut niin kovin ja paljon, että hädin tuskin tunnistan itseänikään. Koska jo arjen pyörittäminen tuntuu tällä hetkellä käyvän voimille, olen priorisoinut ja hädin tuskin edes lukenut muiden blogeja - saati sitten päivittänyt omaani.

Olen pariin otteeseen törmännyt blogeissa n.s. "kahvilla kanssani"-postauksiin, joihin voi kätevästi sisällyttää viime aikojensa kuulumiset aiheuttamatta blogiinsa maratonpostausta. Kaikkea en kerro - kuten en myöskään kertoisi, jos tapaisimme ja juttelisimme ääneen kahvilassa. Tervetuloa - jollet kahvista välitä, niin nappaa vaikka glögiä ensimmäisen adventin kunniaksi!

"Moikka! Mitä kuuluu, pitkästä aikaa hei!"

No niin on. Kääk, mulle kuuluu. No kai mulle päällisin puolin kuuluu ihan hyvää, mutta kulunut kuukausi on ollut myllertävin ja rankin ikinä: uusi duuni, lisätutkimukset sairaalassa (jotka sitten aiheuttivatkin hieman odotettua enemmän vaivaa ja osaa vastauksista odottelen edelleen) ja hajonnut auto.. Eli voisi kai sitä huonomminkin mennä! :)

"Oho, aika rajua. Siis häh, uusi duuni?"

Joo, mut rekrytoitiin pikaisesti terveydenhoitajan hommiin ja vaihdoin siis käytännössä sen kummempaa perehtymättä kiireellisemmistä päivystystehtävistä hidastempoiseen, terveyttä ylläpitävään terveydenhoitajan hommaan. Siinä missä aiemmin paikkailin haavoja, tein hoidon tarpeen arviota ja käytin käsiäni sairaita hoitaen, käytän nyt enemmän ääntäni ja päätäni, juttelen kartoitan ja koitan neuvoa terveitä kohti terveellisempiä elämäntapoja. Aiemmin toimin porukassa ja nyt lähes täysin itsenäisesti. 
Uusi pelottaa ja vielä on miljoonatsiljoona asiaa, jota en osaa enkä tiedä mutta otan selvää asioista, opin ja otin tämän haasteena vastaan.

"Kuulostaa hyvältä ja vaihteluhan vaan virkistää! Voi ei, mikä tämä terveysjuttu on?"

Kerroin käyneeni lisätutkimuksissa gynen puolella ja ylläribonus tulinkin odotettua kipeämmäksi. Tai siis lähinnä itse olin järkyttnyt siitä miten kipeä pieni ihminen voi olla - lääkäreille se taisi olla ihan läpihuutojuttu. Toistaiseksi minut määrättiin juoksukieltoon (tai no eivät nyt totaalikieltoon mutta käskivät vähentää), koska lääkärit ovat sitä mieltä että aiheutan juoksemalla tällä hetkellä enemmän rasitusta ja stressiä kropalleni juoksemalla. Eli tätä nätisti KERRANKIN noudattaen olen nyt ollut 2 viikkoa juoksematta. Ja se tuntuu - niin päässä kuin kropassakin: joka paikkaa kolottaa, mieli on harmaa ja ärtynyt, miehelle tekee vain mieli haistattaa huilut eikä ruokahalu ole lainkaan niin hyvä kuin liikkuessa. Mutta on tässä puolensakin: kävellä saa ja nyt kun ei kaikki aika mene juoksemiseen, olen ehtinyt katsoa enemmän TV:tä kuin koskaan aiemmin, googlaamaan kaikki maailman diagnoosit (odotan vielä viimeisiä tuloksiani) ja ostanut lähes puolet maailmasta verkkokauppojen syövereistä. Klik-klik vaan.

"Okei, no mitä oot siis pääasiassa googlannut?"

Haha no verkkokauppojen tarjonnat ovat kyllä vaihdelleet IHAN laidasta laitaan: uusimpina villityksinä heittää koko meidän sisustus uusiksi (ihmeesti olen ehtinyt ärsyyntyä entistä enemmän tähän meidän sekasoppaan kun olen viettänyt niin paljon aikaa kotona) ja meinasin tuossa eräänä iltana myös kotiuttaa Chanelin laukunkin. (Harmi kyllä taisin mainita ääneen, että veska kustantaisi reilun kuukausipalkan ja heti mies oli toppuuttelemassa, että kannattaako nyt veskaan sellaista summaa laittaa). Karman laki kuitenkin iski ja autosta hajosi pakoputki. Meinasin hävetä silmät päästäni kun ajoin töihin Corolla amismaisesti päristen ja olin enemmän kuin kiitollinen, että mies hoiti autoni huoltoon ja sain uuden pakoputken ja jotain muitakin tarpeellisia osia - hintaan 330 euroa. Hiphei, ihanaa omistaa auto! Tuulilasikin pitäisi piakkoin uusia..

"Haha no onneksi asia hoitui noin kätevästi! Kiitithän miestäsi siitä, että hän hoiti autosi sillä aikaa kun itse olit töissä - omana vapaapäivänään?"

Kiitin joo. Olin itse asiassa aika ällikällä lyöty kun mies soitti mulle töihin, että hakee autoni avaimet - vaikka minä olin soittanut aamulla vain iskälle ja pyytänyt, että hän handymaninä tsekkaisi autoni. Totta puhuakseni olen viime aikoina kaikkien myllerrysteni keskellä ja kanssa huomannut, miten sivuutetuksi mies on joutunut. Kiltti, ihana, ihailtava heppu se vaan jaksaa olla, joka pysyttelee meikäläisen rinnalla. Tänään havahduin jonkin sortin lausahdukseen (oman pääni sisällä), että taidan tällä hetkellä olla oman onneni esteenä. Koska syitä onnellisuuteen ja hymyyn minulla kyllä riittäisi. Niitä on vain hankala nostaa päällimmäisiksi kun niin moni muu asia menee päin honkia..

"Auts, no mutta onneksi mies pysyy rinnallasi. Ja onhan sinulla Ronja-hauveli, mitä hänelle kuuluu?"

Joo mies on kyllä saanut kuulla kunniansa kun kaiken paskan keskellä olen vielä välillä kyseenalaistanut kannattaakohan hänen edes sitoutua kanssani olemaan - eli tekemään juuri sitä mitä minä maailmassa (parin muun asian ohessa) haluaisin eniten maailmassa. Meillä on samanlaiset suunnitelmat ja haaveet tulevaisuutta ajatellen, mutta aikataulumme on eri. Itse olisin voinut kihlautua ja suunnitella häitä ja virallistaa suhdettamme jo aikapäiviä sitten ja mitä enemmän mies antaa odotuttaa, sitä vähemmän minua pian koko homma kiinnostaa. No ei, älä ota ihan täydestä kaikkea mitä sanon, mutta kyllä se paikkaansa pitää että minua harmittaa - todella paljon. Tuntuu välillä siltä, etten saavuta elämässäni oikein mitään niistä asioista, joita kovin toivon.
Onneksi minulla tosiaan on Ronja - tuo elukka, joka välillä ajaa minut suorastaan hulluuden partaalle tepposineen, mutta joka on samalla minulle se kaikkein tärkein. Naureskelemme miehen kanssa usein, että koira on kyllä pelastanut meidät monet kerrat suurimmilta konflikteilta, koska keskustelun voi AINA kääntää koiraan tai löpistä jotakin sille jos huomaa, ettei muuta jutun aihetta keksi tai keskustelu uhkaa mennä riitelyksi. 
Ronja itse vaikuttaa voivan hyvin: juoksut toki alkoivat pari päivää sitten, eli koisu on normaalia väsyneempi ja kuorsaa nytkin tuolla vuoteessaan. Mutta toki koira pääsi purkamaan energiaansa tänään kun kävimme vanhempieni luona ja käytiin neidin kanssa metsässä. Ronja taitaa olla kaikkein onnellisimmillaan kahdessa paikassa: metsässä ja meressä.

"On ne koirat vaan ihania. Onko sulla jo joulusuunnitelmat lahjoineen härpäköineen hyvällä mallilla?"

Eilen otettiin adventtikyntteliköt esille ja tänään hain vanhempien metsästä mustikan varpuja koristeeksi. Ja pihavalot laitoin paikoilleen jo lokakuussa muistaakseni! Muuten olen poltellut kynttilöitä päivittäin (niin aamulla kuin illallakin) ja töissä innostuin jopa kuuntelemaan taustamusiikkina jouluradiota pitäessäni influenssarokote-vastaanottoa. Joululahjoja olen hankkinut jo pari kappaletta, mutta vielä on hieman hankittavaa jäljellä. Itse toivoin niinkin käytännöllistä juttua kuin kunnollista puista pippurimyllyä Joulupukilta ja äiti lupasi viedä terkut Korvatunturille. Joulukoristeista en muuten juuri piittaa, eikä meillä juuri tonttuja näy paria harkittua yksilöä lukuunottamatta. Itse olen enemmän less is more mitä tulee joulukoristeisiin ja nautin perinteisistä ja aidoista koristeista kuten havuista ja varvuista, kynttilöistä ja Aarikan tontuista (poikkeuksena Pentikin hiiripariskunta, jonka hankin Malminkadun kämppään aikanaan) sekä Pentikin porot. Nämä tosin nostan esille vasta myöhemmin, lähempänä jouluaattoa.
Jouluruokaa taas en ollut suunnitellut syöväni lainkaan ennen joulua, mutten pistänyt hanttiinkaan kun äiti tänään tarjosi lanttulaatikkoa ja rosollia - meikäläisen kahta suosikkia! Lanttulaatikko harmi vaan pistää vatsan turpoamaan ja närästikin hieman, mutta vaakalaudalla kun painoi ota tai jätä, valitsin empimättä ota-vaihtoehdon ;)

"Kerro hei vielä jotain mitä sulla on noiden isompien juttujen ohessa tällä hetkellä menossa?"

Kjell Westön Där vi en gång gått-kirja tuudittaa mukavasti yöpuulle. 
Olen vähentänyt kahvinjuontia lääkäreiden käskystä (koska stressitila) ja yrittänyt ylipuhua itseni, ettei vihreä tee nyt NIIN hassun makuista ole.
Olen ihastunut Eamesin DSW-blogiklisee-tuoleihin. Tahdon.
Meinasin tänään jo tehdä ekan satsin piparitaikinaa ihan vaan sen taikinan vuoksi.. Piparit itsessään nyt eivät niin häävejä ole taikinaan verrattuna ;)
Olen haaveillut kaikenlaisista sisustustavaroista mutta yrittänyt pysytellä pöksyissäni - toistaiseksi en siis vielä ole kotiuttanut mitään muuta kuin kanahäkistä vanhan maton olkkarin lattialle ;)
Nyt kun teen th-hommia ovat päivän asu-kuvat palanneet jälleen mieleen. Niitä ei siis aikoihin ole tullut otettua, koska pimeys ja arkiasut.

Tälläisiä kahvipöytäkuulumisia tällä kertaa. Olen kirjoittanut tätä postausta varmaan tsiljoona tuntia ja erehtynyt vähän väliä muille sivustoille, mutta sallittakoon se minulle: viime postauksesta on jo sen verran aikaa, ettei keskittymiskykyni voi kymmentä minuuttia pidempään kestääkään.



torsdag 17 november 2016

Joululahjavinkkejä 2016

Moni on varmasti minun laillani jo alkanut fiilistellä lähenevää joulua ja olen jopa salaa hihkunut riemusta kun olen somesta voinut nähdä, että muutkin ovat päässeet joulutunnelmaan ja viritelleet jouluvaloja ja maistelleet glögiä. Hehee, niinhän olen meinaan minäkin tehnyt jo ;) Kuten Laura blogissaan totesi, olen minäkin pohtinut omaa jouluhössötystäni ja tajunnut että minun jouluhässäkkään valmistautumiseni pikemminkin on tunnelman luomista - ei niinkään joulutavaroiden esille nostamista. Minun jouluni on perinteisen punainen, mutta kun näin loka-marraskuussa aloitan fiilistelyni, jätän vielä punaiset tekstiilit ja kyntteliköt varastoon ja nostan esille kaikki tuikkukipot joita asunnostamme löytyy ja ripustelen parit valoköynnökset paikoilleen valoa tuomaan. Omaan makuuni marraskuu on vielä liian aikainen ottaa esille varsinaisia joulukoristeita, koska niihin ehtii jouluaattoon mennessä sitten jo kyllästyä (tai näin ainakin minun kohdallani). Valoköynnökset ja kynttilät sen sijaan luovat kotoisaa tunnelmaa marraskuun pimeyteen, joka nähtävästi nyt jatkuu tuttuun tapaan vaikka hetken saimmekin iloita jo pakkasesta ja valkeasta maasta. Vaikken mikään lumen ylin ystävä ole, pidän siitä loskaa enemmän.

 Ylpeänä voin myös kertoa, että olen tänä vuonna hyvissä ajoin jo hankkinut jo osan joululahjoistakin! Joka vuosi suunnittelen alkavani paremmaksi ihmiseksi ja aloittavani joululahjojen suunnittelun ja hankinnan ajoissa - mutta joka vuosi tähän mennessä olen myös sujuvasti tämän osuuden mokannut. Olkoon tämä loppuvuosi 2016 siis muutosten vuosi ;)

Kyllä ne korukauppiaat vaan tietää..
Mieleeni juolahti eilen illalla vatsakipujen hieman hellitettyä, että voisin rustata listan erinäisistä lahjaideoista, joita minulla on. Postilaatikosta tupsahtaa joulukuvasto harva se päivä ja toki niistä voi inspiroitua, mutta useimmiten niissä mainostetaan vain todella arvokkaita tavaroita, eikä lahjan arvoa voi missään nimessä mitata rahassa. Joulussa parasta tunnelman ja yhdessäolon lisäksi on minusta ehdottomasti lahjojen antaminen - etenkin jos keksii aivan tajuttoman hyviä lahjoja, joista tietää saajan ilahtuvan! Olen itse todennut, ettei lahjojen aina tarvitse olla kovin kummoisia eikä hintavia, kunhan niissä on hyvä idea takana, mutta itselleni lahjan hinta - oli se kallis tai halpa - on yksi lysti siinä vaiheessa kun tiedän, että se on saajalle mieluinen.
Eli tässä minun vinkkini joululahjoihin; osan olen ehkä jo toteuttanut, osan voisin toteuttaa ja osan ottaisin mieluusti itsekin vastaan ;)

Naiselle (kattaa teinityttäret ja äidit, miksei mummitkin):

- hampaiden valkaisuun luonnollinen Warpaint (lue lisää Kemikaalicoktailin blogista)
- timantteja (älä kuitenkaan kaiverruta mahdollisia timanttikoruja ennakkoon jos koko olisikin väärä - silloin sitä ei saa vaihtaa!)
 - korut ylipäätään. Okei aika kliseistä ja tyypillistä, mutta kyllä useimmat naiset arvostavat hieman arvokkaampaa korua. Älä siis sorru halvimpaan bulkki-tavaraan, vaan valitse huolella! Äläkä käytä tätä korttia jos ostit jo viimeisillä viidellä kerralla naisellesi korun..
- lahjakortti kasvohoitoon tai hierontaan
- ihovoide tai -öljy (niin tyypillistä, mutta aina yhtä arvostettua ja tulee varmasti käytetyksi!)
- kirja (uutuuskirja on aika varma valinta, koska harvemmin kukaan ostaa kirjaa heti kun se ilmestyy. Jollet ole varma löytyykö kirja jo saajan hyllystä, voit aina pyytää hänen kanssaan asuvilta stalkkaus-apua)
- lajitelma astetta parempia tuotteita - tiedäthän, paketti laadukasta teetä tai kahvia, pähkinöitä, jokin kiva mauste, laadukas luomu-mysli.. Sellaisia arkisia tuotteita, joita et kuitenkaan kehtaa arkisella kauppareissulla ostaa. Tulevat takuuvarmasti käyttöön! Suklaan tai muun herkutteluun mielletyn tuotteen ei nyt kannata olla pääroolissa, vaan nimenomaan arkisemmat tuotteet kun kahvi ja mysli, jotka upgreidaavat arkea
- kauratyyny hartioita lämmittämään

Lapselle (omalle, sukulaisnaperolle - kelle tahansa mukulalle):
- kehittävät lelut kuten palikat
- autorata (ooh tästä haaveilin pikkutyttönä aina! Ihan pienikin olisi ollut kiva!)
- klassikkokirja (unohda Elsat ja muut modernit teokset ja tutustuta lapsesi Saariston lapsiin tai Mimmi lehmään!)
- lautapeli
- vesivärit (niin arkista ja toisaalta tylsää nykypäivän über-maailmassa, mutta niin turvallista ja rakastettavaa)
- pilailutuotteet (Tigeristä löytyy kaikkea hauskaa krääsää parilla eurolla ja voi sitä riemua kun lapset kaivavat paketeistaan koirankakkakikkareita ja pierutyynyjä..)

Ronja viime jouluna anoppilassa

Miehelle (veljelle, avopuolisolle tai ukille):
- lehden vuosikerta (löytyy pilvin pimein erilaisia, eli valitse vapaasti miehen intressiin sopiva! Tarkista vain, ettei tilaus ala jo ennen jouluaattoa tai ylläri menee mönkään..)
- jokin tekninen laite, jolla ei välttämättä edes ole virkaa.
Clas Ohlsonilta teet parhaat löydöt! Myös akkuporakone tai muu käytännöllinen laite on tervetullut ja saattaa edesauttaa esim. toivomiesi taulujen ripustamista - winwin siis!
- bokserit. Joojoo tylsää, mutta harvemmin miehet niitä itse ostavat. Suosittelen Stadiumin Race Marine-merkin pökiä
- siisti neule (miehet harvemmin ostavat vaatteensa itse ja onpahan hyvä sauma pukea miehensä oman makunsa mukaisesti ;) Neule on vaate, joka pukee miestä iästä huolimatta!)

Noin. Toivon mukaan tästä listauksesta oli jollekin iloa ja hyötyä :) Millainen joulufiilistelijä sinä olet ja joko on lahjoja saatu hankittua?

tisdag 15 november 2016

Kiitos ja anteeksi, siivottomuudesta ja vatsakivuista

Otsikkoon viitaten haluan - joskin pitkän paussin jälkeen - kiittää kaikkia, jotka huomioivat edellisen postaukseni, jossa kerroin hyvinkin avoimesti tämänhetkisestä tilastani. Kaikilla meillä elämässä on ylä- ja alamäkiä, mutta koin jotenkin että halusin kertoa täysin avoimesti kuinka alamäkeä omani viime vuosina on ollut - ja osittain ihan itse aiheutetusti! Toivon, että jos itselläsi tai jollain tutullasi on vastaavia ajatuksia tai ruoskit itseäsi samoin kuin minä, tajuaisit pysähtyä tai pysäyttää sen jonkun joka näin tekee. Itse maksan teoistani todella kovaa hintaa tällä hetkellä, enkä toivo pahimmalle vastustajallenikaan samaa. Mutta jätetääs nyt tämä surullinen aihe tähän ja siirrytään toisiin juttuihin.

Istun tässä sohvalla ja vuoroin oivottelen ja voivottelen alavatsaani. Kävin eilen toimenpiteessä Helsingissä lääkärissä ja vietän nyt toista ja viimeistä saikkupäivääni. Toimenpide tehtiin osittaisessa nukutuksessa n.s kevyessä humautuksessa niin, että olin hereillä mutta kuitenkin aika pöllyssä - haha, alleviivaten AIKA pöllyissä; itse toimenpiteestä en muista muuta kuin hoitajan joka koko ajan käski pitää silmiä auki ja jutteli ja vaati vastauksia - enkä minä millään olisi jaksanut puhua! :'D Ohhoh! Onneksi tutkimus oli pian ohi ja pääsin heräämön puolelle, jossa sain samoin tein vettä juotavaksi ja voi jestas miten hyvältä se maistui! Hoitaja oli varoitellut, että humautus-lääkkeet kuivattaisivat suuta - ja sen ne kyllä tekivät! Totesin myöhemmin miehelle, että ymmärrän hyvin vanhuksia ja muita, joiden suun limakalvot ovat kuivat ja joiden ravitsemus tästä johtuen on usein vajaata: kokeilepa itse joskus syödä kun ensin olet imeskellyt pahvin palaa suussasi. Jännää oli, että alkuun saamani mehukeitto maistui mielettömän väkevällle enkä meinannut saada sitä nieltyä. Liekö sitten niin, että makureseptorit suussa olivat kuivuudesta johtuen erityisen herkkinä. Parin tunnin lepäilyn ja kipulääkityksen jälkeen pääsimme sitten lähtemään kotia kohti - T rivakasti edellä kävellen ja minä ankkamaisesti perässä vaappuen. Kotiin päästyämme kello näytti jo lounasaikaa, mutta minä en tapojeni vastaisesti pystynyt syömään vaikka yritinkin: suuta kuivasi ja vatsaa turvotteli toimenpiteestä johtuen niin, että palan tunne iskostui kurkkuuni ja jouduin siirtämään annokseni jääkaappiin odottelemaan. Mieleeni muistui miltä minulta tuntui kesällä 2015 kun parantelin itseäni umppari-leikkauksen jälkeen: vaapuin kuin ankka, vatsa oli turvonnut ja koitin kaikin tavoin peitellä sitä ulkona hiipiessäni jotteivät naapurit tiedustelisi laskettua aikaa eikä ruokaa meinannut millään saada nieltyä - eikä ruokahaluakaan kyllä ollut kun ei energiaa kulunut kun enimmäkseen makoili paikoillaan. Eilinen sujui siis suurilta osin sohvalla istuskellessa ja illalla kun ruoka vihdoin alkoi maistua, valmistelin myös keskiviikkoista työjuttua.


Niin, työt. En ole täällä puolen vielä kertonutkaan, että siirryn uusiin työtehtäviin tällä viikolla. Päivystäminen ja ryhmässä työskentely saa nyt hetkeksi jäädä kun kokeilen siipiäni terveydenhoitajan hommissa, jossa työskentelen yksikseni mutta osana suurempaa ryhmää, joka koostuu erinäisistä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista ja työskentelen ruohonjuuritasolla itsenäisesti. Vielä en - toimenpiteestäni johtuen - ole hommaan sen kummemmin päässyt tutustumaan, vaikka toki viime viikolla jo soittelin potilaille ja vastailin heidän sähköposteihin, mutta uskon että tässä menee aikansa ennenkun totun täysin uuteen tapaan työskennellä: yksinäni ja keskustelua suurimmaksi osaksi hoitokeinona käyttäen (edelliseen duuniin verrattuna, jossa toki käytin paljon suuta ja keskustelua, mutta jossa esim. päivystäessä kädentaidot nousivat keskeiseen rooliin). Mielenkiinnolla (ja kauhulla) odotan, mitä tuleman pitää, mutta yritän ottaa tämän haasteena ja kasvun paikkana.

Viime viikon vietimme vanhempieni talon vahteina heidän nautiskellessa Kanarian auringosta ja viime perjantaista lähtien olemme jälleen koittaneet orientoitua ja tottua tähän kerrostaloasumiseen. Viikonloppuna päätimme T:n kanssa yhteistuumin, että nyt olisi aika siivota ja raivata kämppäämme ihan tosissaan ja onneksi sen teimme: asunto on huomattavasti kotoisampi kun epämääräiset laatikot ja kassit ja pussit on joko purettu kaappeihin tai sitten heitetty roskiin. Kierrätykseen roudasimme aika kasan tavaraa mutta kylläpä teki hyvää. Itse olen viime aikoina kärsinyt motivaationpuutteesta asua kämpässämme ja vika tikki oli kyllä se, että saimme asua kokonaisen viikon vanhempieni isossa talossa ja päästä omakotitaloasumisen makuun. Fakta on se, että tällä hetkellä emme muuta nykyisestä mihinkään koska tontille ei olla (vieläkään!) saatu poikkeamis- tai rakennuslupaa ja koska T:n opiskelukuviot ovat vielä jokseenkin auki, täytyy meidän ensin selvittää miten ne vaikuttavat etenkin työharjoitteluiden aikana meidän arkeemme. Olinkin ihmetellyt miten kämppämme tuntui ärsyttävän minua niin tajuttoman paljon kunnes tajusin raivaamis-operaatiomme jälkeen, että tavaranpaljoushan se minua eniten kismitti. Toki olen lukenut aiemmin, että epäsiisteys elinympäristössä rasittaa mieltä, mutta että sillä on näin selkeä syy-seuraumus-yhteys omaan sisäiseen rauhaani (tai pikemminkin rauhattomuuteen) en olisi uskonut - ennenkun siivosimme! Tästä edespäin täytynee siis pitää kämppä paremmin kuosissa ja purkaa epämääräiset nyssykät pikimmiten pois. Pienestä pitäen olen ollut se, joka rakastaa järjestystä mutten ole valehtelematta koskaan vielä tajunnut, että siivottomuudella voi vaikuttaa näin ratkaiseva vaikutus niin viihtyvyyteen kuin omaan oloonkin!

Mitään suunnitelmia täksi päiväksi minulla ei ole, mutta toivon että toimenpiteen jälkeiset vatsakivut helpottaisivat huomisen mennessä kun minun olisi määrä palata töihin. Todennäköisesti käyn pari kertaa kiertämässä taloa koiran kanssa (ulkoilutus on minun kontollani T:n ollessa töissä ja sehän hieman jänskää, koska hoitajat varoittelivat eilen että repiviä äkkinäisiä liikkeitä ei saisi tapahtua toimenpiteen jälkeen) ja istuanökötän koneen ääressä. Haaveissa olisi löytää juhlakautta ajatellen vähän siistimpi arkeenkin sopiva mekko ja paita, sekä arkeen sopiva crossbody-laukku. Bayswater tulee edelleen olemaan luotto-laukkuni arjessa koska se mahduttaa sisäänsä kaiken (ja hieman enemmän) tarpeellisen, mutta pikkujouluja ja shoppailuhetkiä varten kaipaisin hieman pienempää mustaa nahkaista laukkua, jonka voisi sulkea vetskarilla ja heittää olan yli käsien täyttyessä kasseista. Joululahjojakin olen jo hieman suunnitellut (ja jopa hankkinut) ja sitä taidan tänäänkin jatkaa :) Vaatekaapista puheenollen eilisen toimenpiteen jälkeen ei tee toisaalta mieli sovittaa yhtäkään vaatekappaletta koska vatsani on todella turvonnut ja odotan kauhulla huomista, jolloin täytyisi vetää farkut jalkaan.. Pidän peukkuja, että turvotus laskisi huomiseen mennessä!



söndag 6 november 2016

Let it go, let it go. Totuus pinnan alta

Olen miettinyt tämän postauksen kirjoittamista koko viikon, avannut läppärin ja muuttanut mieleni. En halua, en pysty, en tahdo. Saa nähdä miten paljon saan nyt kirjoitettua ja kerrottua ja montako kertaa painan "erase"-nappulaa empien, paljonko haluan kertoa. Toivon mukaan saan tämän tekstin myötä avattua teille hieman tilannetta, jossa olen tällä hetkellä ja jossa jo pitkään on menty. Tilannetta, joka piilee pinnan alla.

Ne jotka minut tuntevat tai jotka ovat seuranneet blogiani pitkään tietävät, ettei taipaleeni ole kuluneen 5 vuoden aikana kovin helppo ollut. Aloin leikkiä ruoalla ja liikunnalla AMK-opinnot aloitettuani ja hairahduin silloiseen fitness- ja karppaus-buumiin. Tein tyhmästi - terveydenhuollon opiskelijana (jolla pitäisi olla älliä jo koulun puolesta päässä!) - ja lisäsin liikuntaa roimasti salin ja lenkkien muodossa ja aloin rajoittamaan syömistäni pikkuhiljaa toinen toistaan "pahempia syntejä" siitä siivoten. Poissuljettuja olivat alkuun sokerit ja valkoiset viljat, myöhemmin jäivät pois ruisleipä, pasta ja ylipäänsä hiilarin lähteen, samoin punainen liha ja lisätyt rasvat (en olisi voinut kuvitellakaan edes koskevani pähkinöihin tai rypsiöljyyn). Aloin pelätä yhteisiä ruokailuhetkiä jolloin muut huomaisivat tapani, jotka siis jo silloin tiedostin ja tunnistin epäterveellisiksi, ja aloin suoraan sanottuna pelätä ruokaa ja syömistä. Elin maitorahkalla ja sokerittomilla mehukeitoilla, kasviksilla ja soijarouheella. Ja kahvilla. Sillä itsensä sai tarvittaessa nopsaan tyhjennettyä.

Pitkä parisuhde päättyi, jäin yksin mutta löysin heti uuden miehen, jonka perässä muutin kotoa kauas pois. Suhde osoittautuikin epäterveelliseksi ja huomattuani sen huomasin olevani eksyksissä: kuka olen, minne menen. Vanhempieni hoiviin en suostunut muuttamaan enkä liioin myöntämään kellekään, että suhde meni päin persettä ja että voin niin huonosti. Sinnittelin ja purin ahdistustani ja pahaa oloani kontrolloimalla yhä enemmän syömistä ja liikuntaa - ja vedin övereitä molemmissa. Jälkeenpäin ajateltuna en käsitä miten kroppani kesti menoa niinkin pitkään kuin lähes vuoden verran: nollakaloreita, 4 rankkaa salitreeniä ja 2-3 aerobista, unettomuutta, pelkoa, ahdistusta ja kolmivuorotyötä. Alkoihan se kroppa lopulta purkautua palasiksi, erottiin, asuin yhä eksän kanssa samassa kämpässä ja yritin sinnitellä, jouduin sairaalaan ja muistan miten hädissäni olin kun en tiennyt minne mennä. Muistan elävästi miten juttelin isosiskoni E:n kanssa puhelimessa ja miten juuri hänen puhelustaan (toim.huom: moni muu yritti samaa, mutta ehkä sisko valitsi jotkut tietyt sanat tai sitten hänen puhelunsa vain oli se ratkaiseva miljoonas) tuli se, joka sai minut tajuamaan että nyt olisi aika lähteä ja aloin etsimään kämppää ja töitä Porvoosta.

Kämppä ja työpaikka löytyi ja pääsin lähtemään ja muistan iloinneeni: vihdoin uusi alku, uusi mahdollisuus. Ei se kuitenkaan ihan niin helppoa ollut.

Asuin yksinäni keskustassa, kärsin huimauksesta joka aiheutti sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistusta ja eristäydyin yksiööni sen sijaan, että olisin pyörinyt kaupungilla ja koittanut löytää uusia tuttavuuksia. Päädyin jälleen salille, hommasin kuukausikortin ja aloin takomaan rautaa: kun ei muutakaan tekemistä ollut eikä Porvoon-elämäni alkanut niin harmoonisena kuin olin ajatellut, aloin kontrolloimaan tilannetta ja elämääni treenaamalla. Vaikken elämääni voinut muokata, pystyin salilla käymällä muokata kroppaani. Ja nättihän siitä tuli. Harmi vain jatkoin hiilaritonta ja rasvatonta ruokavaliotani, treenasin 4 kertaa rankasti salilla ja juoksin loput, söin rasvattomia maitotuotteia ja soijarouhetta ja nukuin huonosti. Uudelta työpaikaltani aloin yhä enemmän kiinnittää huomiota yhteen punapukuiseen ensihoitajaan ja niinhän siinä sitten monen mutkan kautta kävi, että meistä muodostui parin kuukauden kehräilyn jälkeen pari. Puolen vuoden yhdessäolon jälkeen muutimme yhteen ja elämä alkoin, huimauksesta huolimatta, sujua siihen suuntaan jonne olin sen toivonut kulkevan: muutto takaisin maalle, oma auto ja koira. Ehkä pian oma talo ja perhekin alkaisi löytyää tiensä elämääni,.

Nyt pian 3 vuoden yhdessäolon jälkeen voin silmäkulmaa ajoittain pyyhkien kertoa, ettei näin ole. Uristaan ei ole niin helppoa poiketa kuin sitä kuvitteli ja toivoi. Landelle muutettuani olin jo lopettanut salilla käymisen täysin ja keskityin kävelemään koiran kanssa, juoksin erinäisillä lääkäreillä ihmettelemässä huimaus-heikotus-oireitani, sekä vatsaongelmia. Miehen kautta yritin oppia syömään "normaalisti" (eli hiilareita ja herkkuja silloin tällöin) siinä ajoittain onnistumalla, välillä onnistumatta. Paino tippui. Kukaan lääkäreistä ei koskaan kysynyt miten henkisesti voin ja kun kerroin sivulauseessa, että minulla oli ollut paljon paineita ja stressiä Pori-aikoihini viitaten, vetosivat he heti stressin jälkeiseen tilaan ja että tilanteeni kyllä korjautuisi kunhan elämäni nyt asettuisi aloilleen. Mitään tarkempia ohjeita kuten "syö näin" tai "liiku näin" en koskaan saanut keltäkään - ja juuri sitä olisin övereiden vetäjänä tarvinnut ja toivonut! Lääkärit totesivat aina ihmisten olevan yksilöitä, mutta edelleenkin nyt vuosien jälkeen minua surettaa, ettei kukaan uskaltanut edes kehoittaa minua seuraamaan THL:n asettamia ravitsemus- ja liikuntasuorituksia (jotka ovat terveyttä ylläpitäviä ja sopivat suurimmalle osalle kansaa). Turhauduin kun huimaus ja jumitilat eivät alkaneet kaikkoamaan, vatsaoireet jatkuivat eikä hormonitoimintakaan lähtenyt liikkeelle - vaikka lääkärit sanoivat, että ne kyllä palaavat vuodessa. Aloin liikkumaan uudestaan ja löysin juoksun: lajin, johon lopulta rakastuin sen keveyden ja helppouden ja raittiin ilman myötä. Kunto koheni ja lenkit pitenivät, mutten tainnut tajuta kuinka paljon kulutin juostessani ja huomasin, miten jumit ja huippaukset jälleen lisääntyivät vaikka yritin kovasti syödä enemmän jotten jäisi kaloreineni miinuksille. Enää en toivonut painon tippuvan mutta halusin sen pysyvän ennallaan. Vatsaoireet alkoivat pikkuhiljaa onneksi helpottaa ja opin tuntemaan mitkä ruoka-aineet eivät minulle sopineet, mutta ruokailuhetket olivat (ja ovat) edelleen - eivät nyt välttämättä hankalia - mutta rutiininomaisia ja nojoo, ajoittain kyllä hankalia ja tietyt ruoat saattavat ahdistaa minua. Olen kuitenkin huomattavasti rennompi syömisteni suhteen nyt kuin vuoden takaiseen verrattuna, enkä kikkaile ruoalla ja poissulje ruokavaliostani mitään. Sen sijaan olen ylpeä itsestäni jos (ja kun!) onnistun poikkeamaan rutiineistani ja rikkomalla rajojani, ikäänkuin nousemalla uristani, hetkeksi. Kun on vuosia syönyt kurinalaisesti, tuntuu pienikin suklaapala tiistai-iltana voitolta.
Liikunta ja syömiset alkoivat löytää tasapainon pikkuhiljaa, mutta työelämässä koin hetkittäin aikamoisia myllerryksiä, jotka heijastuivat henkiseen jaksamiseen. Sairaanhoitajana sitä saa tottua tekemään pätkätöitä (näköjään) ja ne jos mitkä ovat aiheuttaneet stressiä minulle. Monet kerrat olen jo ehtinyt hakea vakinaista toimea, mutta onni ei ole ollut suopea. Monet kerrat olen myös näiden "valitettavasti emme nyt valinneet sinua"-kommenttien jälkeen tuntenut, miten osa minusta on murentunut ja kyseenalaistanut mitä ihmeen väliä sillä on, osanko olla suopeampi itseäni kohtaan ruoan ja liikunnan suhteen, jollen töiden myötä saa stressiä poissuljettua elämästäni täysin. En siis tarkoita sitä, että elämästi poistuisi stressi heti jos saisin vakkaripaikan, vaan sitä, että pettymykset ja paine, jota olen pätkieni takia kokenut (ja koen) ovat takuuvarmasti ylläpitäneet valmiustilaa, jossa kroppani on aina Pori ja Porvoo-ajoista lähtien ollut. Tämä(kin) on aiheuttanut harmistusta koska työ on elämän osa-alueista se, johon tällä hetkellä en voi vaikuttaa - verrattuna syömiseen, lepoon ja liikuntaan. En syytä pätkätöitä pelkästään siitä, että kroppani edelleen on mikä on, mutta uskon että silläkin on arpansa pelissäni.

Tänä päivänä olen edelleen kova tyttö stressaamaan ja valvon välillä yötä myöten miettimässä asioita ja otan paineita. Osaan onneksi jo hieman rentouttaa itseäni, mutta tunnen kehoni ja mieleni ja tiedän miten herkästi ne alkavat käymään kierroksilla. Viime viikot ovat olleet aikamoista myllerrystä ja muutoksen tuulet tulevat puhaltamaan elämässäni taas. Koen, että olen kasvanut matkallani ihmisenä roimasti, mutta että matkaa vielä on paljon jäljellä. Kadun monia valintoja joita olen matkani varrella tehnyt, mutta tiedän, että (kuten kaverini eilen sanoi) jotkin asiat täytyy oppia kantapään kautta ja virheitä tulee tehtyä, mutta niistä otetaan opikseen. Välillä (tai no, aina) kaikki ne vastoinkäymiset joita elämäni aikana on ehtinyt (jo) tapahtua tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, mutten mahda niille enää mitään - ne ovat jo historiaa. Toivon, ettei mikään niistä mokista joita olen tehnyt, poissulje tulevaisuudestani mitään - kuten perhettä, vakkari-työpaikkaa tai omaa taloa - mutta toki nekin pelot ovat mielessä lähes päivittäin.

Mihin halusin kaikella tällä purkautumisella päästä? Siihen, että toivoisin, että joku voisi ottaa minun virheistäni opikseen. Itse elän tänään elämää, jotaeon nuorempana kuvitellut eläväni ja josta osittain toivon pääseväni tulevaisuudessa vielä ohitse ja eroon. Kroppani on rahjainen, se ei toimi kuten sen pitäisi, ja epätietoisuus vaivaa eikä kukaan osaa sanoa löytääkö kroppani ja elämäni vielä takaisin raiteilleen. Elän elämää, jossa yritän vieläkin päästää irti - let it go - ja antaa elämän kuljettaa.

Olen pitkään ollut väsynyt - todella väsynyt, Ulkokuori voi näyttää toisenlaiselta, enkä suostu jämähtämään laakereilleni itkemään, vaan yritän tehdä parhaani ja saada itsestäni irti niin paljon kuin on tässä tilassa mahdollista. Eilen tyttöjen kanssa iltaa istuessamme totesin, etten ole pitänyt lomaa - kaikesta tuosta hulinasta huolimatta - 2 viikkoa pidempään - ja sekin oli kesällä 2015. Kesällä 2016 pidin kesälomaa viikon. Kaikki lomapäiväni ovat palaneet siinä, että olen pätkätyöläisenä aina saanut lomani rahoissa, pitänyt juuri sen viikon tai pari lomaa ja siirtynyt sitten seuraavaan duuniin. Kuukausittain kertyneet loma- ja ylityötunnit olen kuluttanut erinäisissä lääkäreissä ramppaamiseen, mikä yhä enemmän surettaa minua: mitään pysyvää apua tai helpostusta vaivoihini en ole saanut, vaan päin vastoin tuhlannut tuhansia euroja sekä ansaitsemani lomapäivät ja heivannut ne kuin kankkulan kaivoon - mikä taasen on turhauttanut ja kyllä, myös stressannut. Siinä missä loma olisi voinut toimia parin sadan euron lääkärikäynnin sijaan, olen kuuliaisesti käynyt lääkärissä - josko juuri SE vastaanotto voisikin olla ratkaiseva. Näin ei vielä ole käynyt. Eli osasyy siihen, että tunnun rasittuvan muita herkemmin on yksinkertaistettuna se, etten ole pitänyt koko elämäni aikana 3 viikkoa pidempää lomaa. Sekin oli sairasloma kesällä 2015, jolloin minulta leikattiin umppari ja se oli toden totta sairasloma: ekan viikon vietin sohvalla turvotuksineni, seuraavana yritin päästä roskakatosta pidemmälle kävelylle ja kolmannella jatkoin kävelyharjoituksia.

Paljon pohdintaa, jota olen zen-moodissa päässyt toteuttamaan täällä lapsuudenkodissani, jossa nytkin istun ja kirjoitan. Koko viikonlopun olen lompsinut koiran kanssa metsässä, hiipinyt pimeässä pihassa karva-Crocsit ja pilkkihaalari ylläni. Hengittänyt kevyttä pakkasilmaa ja katsellut ikkunan läpi lumihiutaleita. Rauhoittunut - en ehkä muodikkaasti meditoimalla - mutta vain olemalla.

pus.

söndag 30 oktober 2016

Puuvillaa ja farkkua vai villaa ja cashmereä, sekä ajatuksia punatuista huulista

Huomenta sunnuntaiaamuusi! Nukuitko hyvin? 

Minua paleli aivan tajuttomasti eilen illalla, niin etten millään meinannut saada unen päästä kiinni. Laitoin untuvatöppöset jalkaan ja pyysin miestä peiton alle (tätä en tee juuri koskaan koska minua ahdistaa nukahtaa jos toinen on ihan kiinni minussa - etenkin naamat vastakkain!) lämmittämään ja nukahdin näköjään, koska heräsin seuraavan kerran vasta aamulla "vanhaan aikaan" klo 7, eli talviaikaan muunneltuna jo klo 6. Muistithan kääntää kelloa tuntia taaksepäin viime yönä? Makoilin hetken, mietiskelin kaikenlaista ja hymyilin itsekseni m.m. sitä että makoilen hereillä sunnuntaiaamuna jo kuudelta ja harkitsen ylösnousemista vaikka minulla on vapaapäivä ja mies taas, joka on menossa töihin ja jonka kello soi hieman vaille 7 nukkuisi - jos saisi - vielä vähintään tunnin tai pari. Niinhän siinä taas kävi, että nousin aamupuuhia tekemään ennen miestä ja ehdin melkein koiran kanssa ulko-ovelle asti, ennenkun hän kömpi vuoteesta.

Totta puhuakseni nautin aikaisin nousemisesta - viikonloppuisinkin. Tämä toki edellyttää sitä, että viikonloppuisin mennään kuten arki-iltoinakin ajoissa nukkumaan, mutta itse teen tämän mielelläni, jotten unirytmi mene sekaisin. Siinähän menee koko viikonloppu hukkaan jos nukkuu pitkään, koska silloin tulee mentyä myös myöhemmin nukkumaan ja auta armias sitten kun se maanantaiaamu ja arki taas koittaa: kyllä väsyttää ja harmittaa jos viikonlopusta lähtien jo on univajetta tulevalle viikolle! Itselläni viikonloput ovat todellisia henkireikiä levon ja palautumisen suhteen, koska minulla ei ole kertyneitä lomapäiviä, joita voisin käyttää ja ylityötunnitkin olen käyttänyt erinäisissä lääkäreissä juostessani.

Kävimme eilen lauantaina heti aamupäivästä Jumbossa käännähtämässä ja tehtiin tosi hyviä löytöjä - tunnissa! Mies löysi kassillisen tosi hyvännäköisiä paitoja Jack & Jonesista ja itse löysin ihanan puolipitkän neuletakin sekä aivan upean pitsikoristeisen topin Vilasta. Vila on jo pitkään ollut yksi suosikki-vaatekaupoistani ja sieltä tulee lähes aina tehtyä jotain löytöjä. Vilan neuleet menevät samaan kategoriaan kuin Lindexin neuleet: niissä on todella hyvä hinta-laatu-suhde! Itselläni kun ei pennoset ihan Acnen Raya-neuleeseen (joka olisi todellinen investointi!) veny, tyydyn Vilan keinokuituisiin. Tiedän, että ei-keinokuituinen neule olisi lämmittävämpi, pesua ja käyttöä paremmin kestävä investointi, mutta neuleita kun tulee ostettua 1-2/sesonki en koe tarvetta investoida 200 euroa/neule kun ostan mitä todennäköisimmin neuleen yhtä usein maksoi se 40 tai 200 euroa. Tajusitteko pointtini? Tuntuu jotenkin kulutus-hirmulta, mutta vältän ex tempore-ostosten tekoa nykyään enkä osta n.s rättejä ja muotijuttuja halvalla vain ostamisen tai yhden käyttökerran vuoksi, vaan ostan harvemmin mutta tarkemmin. Olen toisaalta huomannut itsestäni ja kulutustavoistani, että minulla on kamala tarve kategorisoida itseni johonkin tyyliin ja haluaisin investoida täysillä ja ostaaa laadukasta - mutta vain yhdellä osa-alueella. Toisaalta koen itseni urheilijaksi, joka "saa" ja jonka "täytyy" ostaa laadukasta, koska liikun niin paljon - ikään kuin "tuloksiani" tueksi, mutta toisaalta tiedostan, ettei pari-kolme hölkkälenkkiä, koiran ulkoilutus ja yksi lihaskuntojumppa viikossa tee minusta huippu-urheilijaa, jonka tienesti on urheilusta kiinni. Ja tietyllä tapaa en yhtään halua mieltää itseäni urheilijaksi vaan ihan perus-pirkoksi, joka nyt vain sattuu liikkumaan keskivertoa enemmän, mutta jonka leipätyö on perus-puurtamisesta kunnallisella sektorilla kiinni, joka käy viikonloppuisin Jumbossa, istuu joskus iltaa kavereiden kanssa tai käy miehen kanssa kerran kuussa ulkona syömässä ja joka pukeutuu arkisin perusneuleisiin ja farkkuhin, mutta noina edellä mainittuina astetta fiinimmin - ja joka siis "saa" ostaa tyylikkäämpiä vaatteita juuri noita kertoja varten. Realistisesti ajateltuna suurimmaksi osaksi vietän aikaa kuitenkin työvaatteissa (työ tarjoaa) ja verkkareissa ja hupparissa (kotona, vaihtuu ylle HETI kun pääsen töistä kotiin) eli periaateessa pärjäisin vallan mainiosti pienellä garderoobilla, joka koostuisi parista farkkuparista, topista (joita pidän työtakin alla) sekä paidasta, joita pidän arkisin pelkästään autossa istuessa työmatkojen ajan sekä sitten parista astetta hienommasta paidasta, joita voisi sitten pitää synttärikutsuilla, viikonloppuisin Jumboon lähtiessä ja ravintolaillallisilla. Tämä olisi siis kaikkein realistisinta - mutta KUINKA TYLSÄÄ olisi pukeutua aina samoihin perusvaatteisiin vaikkakin pelkän automatkan tähden? Kuten rivien välistä varmasti huomaa, mielipiteeni ja ajatukseni ovat tässä kovin jaettuja koska tiedän ja olen sitä mieltä, että on täysin turhaa ostaa kokoajan uusia vaatteita, joita harva edes näkee ellei satu kanssani samaan aikaan pukkariin työpaikalla ja joita tulee käytettyä n kerran kuussa raflassa, mutta toisaalta en voisi kuvitellakaan vaatekaappia, josta ei löytyisi kuin pari hassua paitaa, mutta joka olisi järkeä käyttäen ja kulutuksellisesti järkevin.

Syyshämärän parhaita puolia on se, että kynttilöitä voi polttaa pitkin vuorokautta :) Kyllä, lukeudun niihin hölmöihin jotka polttavat kynttilöitä jopa aamupalapöydässä ihan vain siksi, että kynttilänvalosta tulee niin rauhaisia fiilis

Huh, menipäs ohi aiheen, mutta näin se juttu luistaa aiheesta toiseen kun ei koko viikkona ole aikaa tulla blogin puolelle höpisemään.

Käytiin eilen illalla itä-Helsingissä mieheni siskon ja tämän avopuolison luona tupareissa ja voi että miten a) vanhaksi itseni koin siinä opiskelijoiden juttuja ja menoa kuunnellen ja seuraten, b) ihanaa oli käydä näkemässä ihan uusia ihmisiä, kuulla ihan muita juttuja ja saada laittautua! Vaikka olen toisaalta iloinen, ettei minun tarvitse laittautua hurjasti arkisin työpäivää varten, huomaan selvästi miten kovin kaipaan sitä, että saisi punata huulet, valita huolella siistit vaatteet ja pitää vaikka hametta välillä. Työssäni sairaanhoitajana ei ole soveliasta eikä edes sallittua olla kovin tällättynä ja työ-univormu jo määrittelee sen, miltä näytän joka ikinen päivä. Ainoa, jota voin arjessa varioida on tapa, jolla hiukseni ovat kiinni ja laitettu, minkä väristä toppia pidän työtakin alla sekä meikki - jos nyt rajauksia voi variaatioksi laskea :D  Eilen puin ylleni kiiltäväpintaiset mustat pillihousut, valkoisen topin ja mustan jakun (kaikki Vilasta) ja kaulaan pujotin kaulaan Julian blogista voittamani Kalevala Korun Valoisa-riipuksen ja kirsikkana kakun päällä väritin huuleni sinertävän tummanpunaisiksi Mac:n huulipunalla. Huulet punaamalla sain heti todella tyylitellyn, suorastaan hyvännäköisen fiiliksen ja peilailin itseäni salaa pitkin iltaa. Harmittaa nyt jälkikäteen kun en pyytänyt miestä ottamaan kuvaa lookistani, mutta onpahan hyvä syy pukeutua noin uudestaan, jotta asun saa ikuistettua ;) Asu oli mielestäni todella hyvännäköinen, se tuntui hyvältä ja tuntui omalta - vaikka poikkesikin täysin arkisesta puuvillaa ja farkkua-tyylistäni.


 Onpa hassua istua tässä sohvalla, tiedostaa että on viettänyt tässä jo pitkän tovin - eikä kello näytä kuin vajaa puoli kymmenen! Ohjelmassa on tänään ulkoilua ja varmasti käväistään vanhempieni luona Ronjan kanssa. Pitäisikö pyytää iskää lämmittämään saunakin..? Omasta saunasta joudun näillä näkymin unelmoimaan vielä pitkään (pitänee kertoa toisessa postauksessa rakennus-projektista, jottei tämä sillisalaatti nyt levähdä yhtään enemmän), joten täytyy jatkossakin yrittää salakavalasti ujuttautua toisten löylyihin lämmittelemään :)

Toivotan sinulla rentouttavaa ja kivaa sunnuntaita! :)