New shoes in: hello Roshes, teette minusta iloisen - ja muotitetoisen!

 

Mitä kauneinta ja aurinkoisinta torstaiaamua kaikille! Täällä heräsimme -6 asteeseen, mutta mitä kauneimpaan auringonpaisteeseen. Ronjan kanssa käytiin vähän pidemmällä aamulenkillä ja aina koiran pysähtyessä nuuskuttelemaan (jota hän kyllä harrastaa välillä vähän liikaakin..) yritin venytellä kinttuja ja pyöritellä hartioita, jotka ovat nyt tuntemattomasta syystä X menneet A-I-V-A-N jumiin. Kai se huonosta ergonomiasta taas johtuu, mutta harmittaa todella kun yläselkää kivistää aivan samalla tavalla kuin vuosi sitten, jolloin söin päivittäin relaksantteja jotta saisin kivuiltani nukuttua. Tuolloin taustalla oli liian kova punttitreeni, mutta nyt en tiedä istunko liikaa paikallani vai mitä teen väärin, kun lapojen välissä tuntuu kasvavan kaktus. Eilen illalla tein lyhyen juoksulenkin ja sen päälle avaavia liikkeitä fyssarin ohjeiden mukaan. Olisiko mitään vinkkejä, mitkä liikkeet tai mikä auttaisi yläselän kipuihin? Pitäisikö taas muistuttaa kroppaa Fustrasta kenties..?

hahaa herranjumala tuota tukkaa :'D tässä oiva esimerkki siitä, että Balmain Saltspray todella runsastuttaa tukkaa! Taustalla ihana rapainen takapiha ja masu pullollaan tuorepuuroa. Kuvia otettuamme huomattiin, että kamerassa oli ajastintoiminto, eivätkä kuvat siksi räpsähtäneet reaaliajassa. Julkaisukelpoisia kuvia ei siis syntynyt kuin noh, tämä yksi, joka ei sekään ihan mallikelpoinen ole, mutta kelpaa. Tossut ja hymy näkyy! :)

Anyhow, nyt en tee tästä jälleen kerran vilivali-postausta, koska niitä blogini on pullistellut viime aikoina ihan kyllästymiseen asti.

Siksi aionkin nyt esitellä ilonaiheita, joita minulla tällä hetkellä on :)

- kirkastuvat päivät ja lisääntynyt auringonvalo
- Ronja, joka toilailuillaan ja varasteluillaan osaa olla NIIN ärsyttävä, mutta minulle niin älyttömän, älyttömän rakas
- polvia ei enää särje kuten viikko sitten
- tuorepuuro maistuu pitkän tauon jälkeen todella hyvälle ja on huomattavasti nopeampaa valmistaa kuin tavispuuro, joten aikaa lehdenlukuun jää aamuisin normaalia enemmän
- löysin Facebook-kirpparilta jymylöydön, joka postitettiin minulle eilen ja jonka toivon vastaavan odotuksiani.. Hihii, jänniä aikoja

- uudet Nike Rosherun-lenkkarit, jotka ostin Stockalta jymyhyvään hintaan kiitos Jonnan blogista löytämäni vinkin ja jotka tuntuvat NIIN kevyiltä ja ihanilta jalassa, että odotan kuin kuuta nousevaa, että saisin vihdoin näitä jo kaduilla asti ulkoiluttaa. Meilläpäin kadut ovat vielä niin rapaisia ja pölyisiä, ettei vaaleita kenkiä ihan heti viitsisi liata. Rosherunit tosiaan tuntuvat olevan AirMaxien lisäksi tämän hetken it-kengät - eivätkä syystä: kengät ovat vielä kevyemmät kuin kaapista löytyvät Free 5.0 ja istuvat todella napakasti jalkaan. Itse olen todella mielissäni citylenkkarimuodista, koska lenkkarit ovat huomattavasti ergonomisempi `ja jalan terveyden kannalta parempi valinta kuin esimerkiksi yläasteelta tutut skeittikengät (apua.. omat SoWhat:ini, joita kutsuttiin kanooteiksi - syystä!) ja tekevät peruspirkonkin astetta sporttisemman näköiseksi ;)

 Tälläistä tänä torstaina. Sytytkö sinä auringolle tai kenties lenkkarimuodille, hot or not? (:

Onko muuta elämää kuin koira ja selkä? On. Kai?

Voihan (vadelma)vene miten aika rientää. Jo eletään jälleen keskiviikkoa, kesäkuun ja uuden elämän (hah, mikä klisee!) alkua! Aika tuntuu rientävän kuin siivillä jo pelkkää arkea pyörittäessä, enkä pistäisi lainkaan hanttiin vaikka saisin vuorokauteeni edes YHDEN lisätunnin. Toisaalta epäilen vahvasti, että osaisin käyttää sitä mihinkään kovin fiksuun; todennäköisesti hengailisin Instagramissa stalkkailemassa toisten kuvia, enkä esim. keppijumppaa tehden tai koiraa kouluttaen, pyykkejä pesten tai muuta aikuisten oikeasti järkevää. Myönnän, enkä kiellä.

Miestiskelin tässä, mihin aikani itse asiassa kulutan ja mihin ihmeeseen arki-iltani ja viikonloppuni tuntuvat katoavan, koska ne tuntuvat niin tajuttoman lyhyiltä enkä millään ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisin tai mitä aiemmin tein. Noh, ihmekös tuo kun elämä itsessään on muuttunut aika lailla esim. viime vuoteen verrattuna: kesäkuussa 2013 asuin Porissa (tulevan) eksän kanssa, työskentelin Satakunnan keskussairaalassa 3-vuorotöissä ja kävin salilla 4-5 kertaa viikossa ja lenkkeilin tämän ohessa. Vuorotyön myötä vietin todella paljon aikaa töissä ja niinä harvoina iltoina kun olin vapailla, vietin aikaani baarissa tai koti-kotona Sipoossa, jonne siis matkustin n kerran kuussa. Ugh, muistan edelleen ne piinallisen pitkäntuntuiset junamatkat, lukuisat Kerava-Riihimäki-Tampere-Pori-vaihdot, sekä VR:n pätkivän WLAN-yhteyden, jonka avulla yritin saada aikani kulumaan edes hieman nopeammin matkaa taittaessani. Ulkomuodoltani olin pirteä, keskiverto-suomalaisnaista timmimpi, mutta sisäpuolelta rikkinäinen, surullinen ja eksyksissä.

Kesä 2012 ja musta tukka - kuinka siistiä?

Nyt, kesäkuussa 2014, asun virallisesti Porvoossa, mutta olen jo epävirallisesti Sipoolainen T:n kanssa. Työskentelen (toistaiseksi) sairaanhoitajana terveyskeskusksessa arkisin 8-16, hankin hiljattain labradorinpennun Ronjan, lenkkeilen keskimäärin päivittäin, juoksen n 3-4 kertaa viikossa ja (sauva)kävelen loput. Näiden lisäksi käyn fysioterapiassa ja treenaan Fustraa PT:n kanssa 2 kertaa viikossa todella pahan tension neck:n (eli niskajumin) vuoksi ja opettelen täysin uutta ryhtiä (joka kyllä kärsii näin sängyllä kone edessäni istuen..). Baarissa olen käynyt viimeksi marraskuussa, enkä ole sinne kertaakaan edes harkinnut lähteväni tai himoinnut. Alkoholia juon keskimäärin lasillisen tai pari punaviinin muodossa kotosalla illalla jälkkärinä tai ruoan yhteydessä.  Ulkomuodoltani olen astetta vähemmän lihaksikas viime vuotiseen verrattuna ja tavoitteena on (lääkärien käskystä) nostaa painoa pari kiloa, sekä opetella uusi ryhti, johon pyrin m.m. keskivartalon vahvistamisella, sekä keppijumpalla Fustran tyyliin. Henkisesti etsin itseäni edelleen, mutta olen (ainakin omasta) mielestäni vahvempi ja koitan joka päivä päästä askeleen lähemmäs hetkeä, jolloin hyväksyn itseni ja kroppani täysin. Tavoittelen suht. lihaksikasta kroppaa sekä kapeaa vyötäröä, mutta rehkittyäni itseni pari kertaa sairaalasängyn pohjalle asti, olen todennut, että minun olisi aika muuttaa kehoihannetta. Se kun ei vain tunnu käyvän ihan hetkessä.. Minulla on onneksi tukenani hyvä tukiverkko koostuen (noh, epävirallisesti jo avopuolisostani) T:stä, perheestäni sekä parista lähimmästä tyttökaverista. He tuntevat vaivani ja tiedän heidän tukevan minua myös niinä hetkinä, jolloin sukellan pohjalle kääntymään.

Vuosi 2014: no make-up eikä viimeisestä hiustenvärjäystuokiosta uskalla edes puhua..

Hui, onpa muutos viime vuotiseen nähden suuri; huomaan sen vasta nyt kun "näen" sen näni mustaa valkoisella :o Voin kuitenkin todeta, että muutos on selvästi parempaan päin ja uskon, että lähipiriini (ja varmasti tekin voitte?) komppaa :)

Oho, menipäs diipiksi. Tarkotuksenani oli poiketa kertomaan mitä minulle nykyään kuuluu ja nimenomaan jättää aiheet (mahdoton) koiranpentu ja selkä TÄYSIN ulkopuolelle, koska tuntuu, että ne harvat kerrat kun enää tänne blogin puolelle ehdin kirjoittelemaan, jorisen vain ed. mainituista. Toisten blogeja luen edelleen samaan tahtiin ja nautin siitä, miten voin ikään kuin hetkeksi irtaantua omasta arjestani juuri toisten tekstien ja valokuvien myötä. Lemppareitani ovat tällä hetkellä toisten "mun tylsää arkea"-jutut, sekä diipimmät tekstit kehon hyväksymisestä, kroppaihanteiden muutoksista ja muuttamisesta, sekä ajankohtaisten enemmän ja vähemmän fiksujen terveyshömpötysten kritisointia ja niiden arvioimista. Hihii, aika hassua jos vertaan mitä Jossu pari vuotta sitten olisi vastannut siihen, mitkä blogipostaukset kiinnostavat eniten: "päivän asut" ja shoppailut - ehdottomasti! Hyvinä kakkosina liikunta- ja ruokapäiväkirjat, joihin tykkäsin verrata itseäni (ja kärsiä jäätävää morkkista..). Ed. mainittuja päiväkirjoja luen itse asiassa edelleen mielenkiinnolla, sekä selailen toisten ruokakuvia kuola poskella, mutta katson niitä huomattavasti kriittisemmin silmin; järkkyä, miten toiset tuntuvat a) syövän vähän, b) liikkuvan paljon (onko niillä aikaa muuhun?) ja c) mietin, kuinka hemmetin paljon porukka fuulaa ja tekee yhtä ja kirjoittaa toista. Toki jotkut varmasti noudattavat juuri niin säntillistä elämää kun antavat ymmärtää ja kirjoittavat, mutta toivon sydämeni pohjasta, että tyypit tekevät sitä omasta tahdostaan, eivätkä kuten minä jokin vuosi sitten tietynlaisesta painostuksesta, jota koin tuntevani ja saavani mediasta ja nimenomaan blogeista. Kai tätä voi kutsua vanhenemiseksi, kypsymiseksi (tai rupsahtamiseksi?) tai aikuistumiseksi? Vaihtoehtoisesti järkiinsä tulemiseksi voisi myös olla oiva kuvaus? Tiedä häntä.

Kuva on vähän kuten me: hieman tärähtänyt, mutta pusuja jaeskellen, rakkaudenosoituksia osoittaen ja arkea viettäen

Summa summarum: mitä minulle siis tällä hetkellä kuuluu, jos koitetaan poissulkea Ronja ja selkä? Hmm.. Elämä ei juuri tunnu muun ympärillä pyörivänkään, mutta let me take a selfie think.. Suhteellisen hyvää kuuluu :) Juoksu sujuu nyt kun maltan pitää välipäiviä, sekä parhaani mukaan noudattaa PT:ni Janin ohjeita ja ottaa pidempiä askelia, mahdollistaen paremman ryhdin. Parisuhde etenee mukavasti ja olen todella onnellinen, että olen niin hienon yksilön kuin T:n itselleni napannut. Mitään ruusuilla tanssimista elämä kanssani ei ole ja tiedämme molemmat, miten se välillä koettelee parisuhdettamme, mutta toistaiseksi olemme vastoinkäymisistä selvinneet ja todenneet, ettemme "ihan niin helposti toisistamme eroon pääse" ;) Tuntuu turvalliselta olla suhteessa, jossa uskaltaa ja saa olla oma höpsö itsensä, välillä kiukkutella ja paiskoa seiniä, sitten itkeä ja räkättää ääneen makoisasti, sekä syödä mitä lystää ajankohdasta viis, sekä katsoa TV:stä juuri sitä mitä haluaa joutumatta selittelemään miksi haluaa katsoa 5 osaa Masterchefiä putkeen. Löysin (toisen blogipostauksen avuin) itselleni täydellisen punaisen bleiserin Zarasta ja sen kaveriksi kropatun topin ja vaaleansiniset boyfriend-farkut. T ei niin farkuista perustanut, mutta omasta mielestäni ne ovat t-o-d-e-l-l-a päheät ;) Aurinko paistaa ja ensi viikolla alkaakin 2 viikon mittainen kesäloma, jonka jälkeen ne aiemmin mainitsemani muutoksen tuulet pääsevät oikein toden teolla puhaltelemaan elämässäni. Näistä ei nyt toistaiseksi enempää, mutta niitä silti innolla jo odottaen :) Blörgh. Tätä voisi jo melkein kutsua/luulla positiivisuushaaste-matskuksi. Siihen minua ei (toistaiseksi) ole edes haastettu - ihme ja kumma - joten olkoon tämä minun osani ja arpani siihen ;)

Mitä sinulle kuuluu?

Thunder Eagle´s Feelings and Romance, "
Ronja, Ronskibaberonski, Ronskubonsku, Ronsku, Mammannakki..

Hey guys how r you doing? Jestas så tiden går; kan knappt tro och förstå att det redan är juni och semestern knackar bakom dörren (whoop!). Det känns som om tiden gick så fort att jag inte hinner med och funderar så gott som varje vardagskväll vad i tusan jag EGENTLIGEN hunnit göra under dagen, då det känns som om det mesta blir ogjort..

Jag roade mig själv med att jämföra hur mitt liv ändrats under ett års tid: i juni 2013 bodde jag fortfarande med mitt (blivande) ex i Björneborg och jobbade 3-skiftes på ortopediska på Satakunnan keskussairaala. Jag gymtränade 4-5 gånger i veckan och joggade vid sidan om och de få kvällar som jag INTE var på gymmet eller spånbanan, befann jag mig på krogen eller hemma i Sibbo (ca 1 gång i månaden). Ush fy tvi de otaliga timmar som jag spenderade på tåget Björneborg-Tammerfors-Riihimäki-Kervo - never ever again! Så trist och långtråkigt har jag ALDRIG haft som under de resorna.. Utvärtes var jag (ganska väl)tränad och pigg, men inombords var jag trasig, ledsen och osäker, då jag var så långt borta från det bekanta och trygga.

Idag jobbar jag 8-16 på hvc som sjukskötare, joggar 3-4 ggr/vecka, samt (stav)går där utöver. Dessutom tränar jag Fustra 2 ggr i veckan (samt gör övningar med käpp hemma) i hopp om att lära mig en ny, bättre hållning och förstärka mina djupa muskler. Jag bor (inofficiellt) i Sibbo med min (inofficiella sambo) pojkvän T och labradorvalp Ronja, samt är aningen rundare och mindre tränad än för ett år sedan utvärtes, men lika pigg och betydligt lugnare inombords. Trots att jag fortfarande har mina svaga stunder då jag försöker ändra mitt kroppsideal och godkänna min förändrade kropp, känner jag mig bättre än förra året, då jag har världens bästa stödnätverk runt omkring mig, samt ett parförhållande som jag känner mig godkänd, trygg och lycklig i: äntligen vågar jag vara mitt hoppsiga pratglada jag, tidvis tjuta och gråta, tidvis asgarva och fjompa omkring och vet att jag godkänns precis som jag är.

Bloggen hinner jag knappt uppdatera längre och det är jag ledsen över, men jag läser aktivt andras blogagr och tycker de är passligt avkopplande läsning under dagen eller som avslutning på en hetsig dag och möjjliggör en inblick i något helt annat än ens egen vardag (förutsatt att man läser bloggar som handlar om annat än det jag gillar mest: träning, djupare tankar om skönhetsideal och kritik av dem).

Så frånsett en tidvis alltför aktiv labradorvalp, samt en sjuk och invalidiserande nacke och rygg, går det ganska bra för mig egentligen :)

Hur är det med dig?

Nosta tyttö painoa, nosta!

Muistan kuulleeni nuorempana monen kapeavartisen kaverini suusta harmittelut siitä, miten kouluterkkari oli käskenyt nostaa painoa. Monien aikakausilehtien kysymyspalstoillakin monet voivottelevat sitä, miten saada painon saisi hilattua alipainosta normaalin rajoihin ja ekspertit neuvovat aina liikunnan vähentämisestä lisäravinteiden käyttöä ongelman kanssa tamppailevien avuksi. Itse olen aina lähinnä pudistellut päätäni ja ihmetellyt kuinka hemmetin vaikea yhtälö voikaan olla nostaa painoa - sen kun syöt enemmän kuin kulutat ja avot! Karu totuus on kuitenkin alkanut valaistua itsellenikin, mutta hieman eri näkökulmasta: painoa pitäisi nostaa, mutta kun en tahdo.

Tosiaan kaksi täysin eri alojen erikoislääkäriä on nyt kehoittanut minua hiljattain nostamaan painoa pari kiloa ja vähentämään liikuntaa. Noh, liikunta on nyt vähentynyt ja keventynyt alkukevään niskajumikohtauksen jälkeen radikaalisti entisestään Ronjan tultua perheeseen. Pentua kun ei viitsi tai raaski jättää vielä työpäivän päätteeksi pitkiksi ajoiksi yksinään, olen lähinnä juossut ja tehnyt (harmittavan) vähän lihaskuntoa pihalla tai sisällä pennun nukkuessa, sekä käynyt Fustrassa 2 kertaa viikossa. Niskojen jumit ovat onneksi nyt pikkuhiljaa vähentyneet ja olo helpottanut, vaikka oireilen vaihtelevasti edelleen. Uskoisin tämän yhdistettynä viime päivien auringonpaisteeseen ja landella oleskelun johtaneen siihen, että elämä alkaa pikkuhiljaa voittamaan. Edelleenkään en uskalla suunnitella reissuja tai treffejä sen kummemmin, koska esim. huonosti nukutun yön jälkeen olen kuin parin promillen humalassa, sekaisin kuin undulaatti pesukoneessa ja äkäinen kuin ärsytetty amppari. Eli en normaali, pirtsakka ja jekkuileva itseni - se Jossu, joka olin ennen sairastumista.

Oho, poikkeampas aiheesta: takaisin siis painonnostoon. Lääkäreiden kehotuksista huolimatta, en ole saanut painoa nostettua, vaan pikemminkin jopa tiputettua lihasmassan vähennyttyä. Painoa minun tulisi nostaa, koska kroppani on mennyt n.s. lepotilaan, eikä toimi niin kuin normaalin nuoren naisen kehon pitäisi. Tätä nyt sen kummemmin avaamatta voin kertoa, että YMMÄRRÄN että minun TÄYTYY nostaa painoa oman hyvinvointini vuoksi ja takia, mutta en olisi koskaan voinut kuvitellakaan miten vaikealta painonnosto voi tuntua HENKISELLÄ tasolla. 
Olen liki koko ikäni ollut normaalipainon ylärajoissa/hieman pyylevä ja nykyisiin mittoihini olen päätynyt vasta alettuani harjoitella (turhankin) aktiivisesti liikuntaa, sekä karsimaan ruokavaliotani (turhankin..) rankalla kädellä. Olen jo monta kertaa kertonut täällä blogin puolella, miten "urheilijan"-urani on kehittynyt elämäni aikana, enkä nyt aio jälleen kerran sitä tehdä (löytyy "Sports"-tunnisteen alta) mutta lyhyesti ja ytimekkäästi myönnän ja totean, että alkutalven/alkukevään rutistukset ja hullu huhkiminen salilla löivät yli ja olivat yksinkertaisesti keholleni liikaa. Vaikka nautin treenien jälkeisestä endorfiiniryöppäyksestä, ymmärsin itsekin siinä huhkiessani, että liika on liikaa ja taidan siitä syystä itse asiassa jopa nauttia nyt kun en "saa" liikkua yhtä paljon Ronjan takia, sekä tietty lääkärin määräyksestä. Eniten vaakakupissa painaa kyllä toki se, että huomaan selvän yhetyden niskakipujen vähentymisen ja liikunnan vähentymisen välillä. Hassua sinänsä, kun useimmiten kehotetaan liikkumaan jotta vältyttäisiin kivuilta, mutta minun tapauksessani kivut ovat ennemminkin johtuneet näillä näkymin väärin tavoin hankituista lihaksista.

Juttelin eilen T:n kanssa asiasta ja totesin, että kehonkuvani ja tavoitteeni taitaa olla suurin este painonnostolle: ihannoin lihaksikasta kehoa, mutta jos pyrin sellaiseen, vedän itseni nini solmuun, etten kykene elämään enää normaalisti. Mikä neuvoksi? "Muuta ihannetta" tokaisisi varmasti moni tähän vastaukseksi, mutta en tiedä olenko aikamoinen luupää vai imbesilli, kun se ei tunnu sujuvan "tuosta noin vaan", vaikka kuinka olen yrittänyt (ja yritän edelleen). Olen miettinyt, josko ratkaisu olisi HIIT-tyyppinen (crossfit?) - hieman harvemmin, mutta sitäkin tehokkaammin tehtävä treeni ylläpitämään lihaskuntoa lenkkeilyn lisäksi - olisi ratkaisu? Lihasteni nyt hieman surkastuttua nyt salin lopettamisen jälkeen huomaan, etten katso itseäni yhtä ylpeästi enää peilistä, koska alan muistuttamaan talven 2013 ruipelo-luurankoa jälleen. Haluaisin takaisin pyöreähköt, nätit lihakseni - terveyttäni kuitenkaan uhraamatta.

Käännynkin nyt teidän-  ruudun toisella puolella oleskelevien puoleen-  josko sieltä löytyisi apu, neuvo tai edes kohtalotoveri?

kuvat google kuvahaku

"Gå upp i vikt några kilo" kommer jag ihåg hur skolhälsovårdaren uppmanade några kompisar och jag satt brevid och himlade med ögonen: vafan, det är väl ingen konst att gå upp i vikt heller? Det är ju bara att äta mer än man förbrukar och tadaa! Men efter att själv fått höra samma uppmaning av två läkare med olika specialiseringsområden har jag fått se sanningen i vitögat och inse att det visst inte är "sådär bara". Min kropp har helt enkelt gått i ett s.k. viloläge och behöver nu - enligt läkarna  få några kilo på sig för att starta om igen.

Jag har tidigare berättat om hur min vikt varierat under mitt liv och hur jag börjat motionera mer. Efter att ha kört på för fullt och slutligen nästan bränt slut min kropp under hösten/vintern och orsakat en sjutusans tension neck har jag nu tvingats - både p.g.a. Ronja, men också på uppmaning av läkare, minska på motionerandet och har - hör och häpna - litet njutit av det. Tyvärr tappar jag vikten nu, eftersom mina (fel uppbyggda) muskler förtvinar och det drar också ned på mitt humör: jag lyckas inte göra det läkarna bett mig om och är missnöjd med min spegelbild. Mitt problem tycks vara det att mitt kroppsideal inte riktigt går hand-i-hand med vad min kropp tål. Efter att ha minskat på gymmet har min tension neck blivit aningen (egentligen betydligt, men vågar inte säga det högt..) bättre och även med mina urusla kunskaper i matematik kan man räkna ut att jag helt enkelt inte SKA råträna eftersom kroppen inte tycks tåla det.

Tröskeln för att gå upp i vikt tycks vara högst mellan mina öron: jag vill helt enkelt inte, eftersom mitt kroppsideal är muskulöst - inte runt eller benrangelaktigt. Jag har funderat hur jag skall lösa denhär ekvationen, men vet att jag varken kan eller vill lägga av med motionerandet helt. Helst skulle jag behålla muskelr och då gå upp något kilo, men ändå inte dra mig helt "piippuun" som jag lyckades med här under vintern. Kunde lösningen vara en mer sällan gjord HIIT (crossfit?)-typs träning för att upprätthålla musklerna vid sidan om aeroba träningen månne?

Finns det någon där ute som kunde hjälpa mig? Eller någon som känner igen sig i min situation?

Will you ever learn - opitko sä luupää koskaan? Elämää labbiksen kanssa

Joo-o, respect vaan kaikille teille hiljattain vauvan saaneille, jotka ehditte päivitellä blogejanne tämän tästä. Tämä koiranpentu-mamma ehtii hädin tuskin selaamaan niitä suosikki-blogeja - saati sitten päivittää omaansa. Arjet kuluvat kuin siivillä, eikä parista ylimääräisestä tunnista olisi lainkaan haittaa.

Ronjan tultua talouteen ovat harvat postaukseni kertoneet siitä, miten upotan kaiken vapaa-aikani häneen, sekä sinä välissä oman kroppani huoltamiseen. Fustran myötä kroppa alkaa pikkuhiljaa olla paremmalla mallilla ja PT:ni Janin kanssa olemme vaikeuttaneet/muttaneet treenejä selvästi raskaammiksi (jee! Endofriini-tärinää olenkin jo kaivannut ;)) Toki kroppa on edelleen tukossa kuin suurkaupungin viemäri, mutta kehitystä on tapahtunut eikä niska tai yläselkä ole lainkaan niin jumissa kuin aiemmin.

Noh, fysioterapia juu tuntuu tuottavan tulosta, mutta toista on pennun osalta. Noei, älkää nyt luulko, että olen kotiuttanut täyskahelin otuksen, mutta haasteita ja kommervinkkejä tuntuu tulevan päivittäin nyt vastaan, enkä oikein tiedä kuinka suhtautua niihin. Edelleen pelkään kuin viimeistä päivää, että "pilaan" pentuni ja kärsin pienoisesta morkkiksesta joka kerta kun joudun komentamaan pentua tämän esim. näykkiessä käsiä tai kasvoja. Edellä mainitut ovat selvästi pennun pyyntöjä ja kutsuja leikkiin - ei se tahallaan pure ja järsi meitä/minua, mutten salli niitä millään lailla, koska haluan koiran voivan myöhemmin viettävän aikaa lasten turvallisesti, ilman että minun tarvitsee olla kytiksellä ja pelätä lasten sormien puolesta 247. Koska minulla ei ole aikaisempaa kokemusta koiran koulutuksesta, tutkiskelen eri kirjoja, kyselen tutuilta ja luen nettipalstoja, koittaen löytää sitä "omaa" tapaani kouluttaa. Tyylejä kun vaan tuntuu olevan kuin muurahaisia keossa, eikä niistä kaltaiseni keltanokka ota selvää; ennemminkin tuntuu siltä, että rojahdan yhä syvemmälle upottavaan suohon, mitä enemmän luen ja tutkin - kaikkihan ovat eri mieltä!
Minkälaisia kokemuksia sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy mitä tulee esim. kieltämiseen? Mitä olette tehneet kun pentu innostuksissaan pomppii päin, näykkii eikä millään tunnu tajuavan, vaikka lopuksi nappaa niskavilloista kiinni ja ärähtää?
Ronjalla eivät kiellot (aina) mene läpi ja olen yrittänyt ignoreerata pentua tämän pomppiessa esim. sohvaa päin tai vaihtoehtoisesti tönäistä etutassut alas heti kun hän siihen pomppaa. Tämä tuntuu vain innostavan pentua pomppimaan entistä enemmän. Huomiotta jättäminen taasen johtaa siihen, että pentu seistä möllöttää jonkin aikaa ja haukahtaa lopuksi. Toki hän siitä sitten tyytyy kohtaloonsa ja tipauttaa itsensä alas lattialle, mutta loppuuko pomppiminen tähän kokonaan? Toivoisin, ettei pentu pomppisi - isonakaan - lainkaan sohvaa päin, mutten tiedä kumpi koulutusmenetelmä tässä kohtaa nyt toimisi paremmin jotta oppi menisi mahdollisimman nopsaan perille - kokemuksia?

Labbis on luonnostaan kovin aktiivinen rotu, enkä halua sitä iloisuutta ja energisyyttä näin ollen pennulta edes vaatia poistuvan. Mietin, aktivoinko pentua liikaa vaiko liian vähän? Koira on luotu liikkumaan - se on selvä - ja myönnän olevani huolissani siitä, saako pentu täällä kaupungissa tarpeeksi liikuntaa. Oma pikku-pihani on parin neliömetrin kokoinen ja toki nappisilmä mahtuu jo siinä spurttailemaan, muttei tietenkään samalla tavalla kuin suurella aukiolla landella. Sisällä toki heittelemme Fisua, jahtaamme Puppea, viemme roskiksen ja kerran-pari viikossa käymme juoksemassa n kilometrin päässä olevalla nurmikolla. Viikonloppuisin landella on luonnollisesti helpompaa liikuttaa pentua ja antaa hänen kirmailla vapaana, koska lähimmät nurtsit ovat kiven heiton päässä. T:n kotoa (eli viikonloppukodistamme ;)) löytyy myös pieni oma piha, jonka aiomme aidoittaa, jotta Ronski voisi käydä itsenäisesti nuuhkimassa). Lisäksi käymme anoppiloissa, joissa on omat pihat ja voi ratkiriemua kun sinne pääsee kaasuttelemaan :D Siinä ei pentu muuta aktivointia tunnu tarvitsevan aikoihin kun on sielläpäin päässyt käymään ;)
Eräs tuttava sanoi, että pentua juuri kannata eikä tarvitse liikuttaa, koska se tarvitsee jo niin paljon energiaa kasvamiseen ja kehittymiseen. Mutta nurinkuriselta tuntuu pitää koiraa ensin kotona työpäivän ajan ja sitten olla aktivoimatta illan aikana - vaiko? Kokemuksia kuulisin erityisesti tästä enemmän kuin mielelläni! Kaupungissa en vielä juuri viitsi viedä pentua kaduille käyskentelemään koska rokotukset on vielä ottamatta. Toki olemme harjoitelleet nurtseilla ja kotipihassa taluttimessa kävelyä (vaihtelevalla menestyksellä - landella kaikki vaan sujuu paremmin!), mutta se ei mielestäni vastaa sitä energian purkamista, jota haluaisin pennulle tarjota. Ajatuksia tästä?

Huh. Huomaan tätä läpi lukiessani, että tunnun stressaavan aika paljon R:n puolesta ja se varmasti ainakin tietyllä tasolla heijastuu myös käytökseeni ja josta pentu mahdollisesti myös sen aistii ja "häiriökäyttäytyy". Ei, häiriökäyttäytymistä Ronjan tekoset eivät ole, vaan pikemminkin pennun luonnollista pirteyttä ja iloisuutta. PT:n kanssa tehtiin tänään hengitysharjoituksia, jotta löytäisin paremmin syvät vatsalihakset, sekä lantionpohjalihakset. Ehkä minun pitäisi tehdä hengitysharjoituksia aina ennenkun katsonkaan koiraani, jotten säteilisi stressiä ja epävarmuutta? Taidankin alkaa etsimään sisäistä Zeniäni.. ;)

Gud så stressad, nervös och osäker jag har blivit sedan Ronja kom till huset; jag känner knappt igen mig själv! Jag har ingen tidigare erfarenhet av att uppfostra och skola en hund och suger i mig information, "kunskaper" och erfarenheter av både kända och okända personer och märker hur jag blir allt mer konfunderad, ju fler "rätta sätt" jag hittar; hur svårt kan det va?!
Ronja är - som labradoren skall vara - pigg och energisk och det återspeglas tydligt i hennes beteende: när hon riktigt "eldar upp sig" nafsar och t.o.m. bits hon och verkar vägra förstå när man nekar henne, utan blir bara ännu vildare. Jag har försökt både ignorera samt skudda undan henne, men ingendera sätten funkar (åtminstone när det gäller att hoppa emot soffan..). Ofta får jag också slutligen ta henne i nackskinnet och kommendera när hon inte verkar förstå att sluta bitas och hoppas vilt mot ens ben och bits och då verkar hon ofta slutligen förstå att jag menar allvar. Är det faktiskt nödvändigt att "gå så långt" varje gång eller har någon erfarenhet av någon mjukare variant? Jag är rädd att hon skall tolka mig som en aggressiv person eller att hon inte skall gilla mig, utan T som inte kommenderar så hårt (men som hon visserligen också vägrar lyda..). Jag brukar ofta kommendera, sedan ignorera en stund och sedan klappa lugnt och t.ex. leka lugnt med henne för att förklara fred åter.
Ett annat problem är motionen och aktiverande: här i stan känns det som om jag inte kan ge henne tillräckligt med motion och aktivitet, vilket leder till hennes vilda lekande inomhus och det ovan nämnda nafsandet. Eftersom Ronja än så länge inte är vaccinerad, vägrar jag motionera allt för mycket med henne i parker och visst kan hon springa av sig på min egen lilla några m2 stora gård, men det känns som om det inte räcker till. Veckosluten ute på landet känns därför som guld och diamanter, då vi kan ha henne att springa lös och där är hon faktiskt aningen lugnare och mer sansad. Kanske det beror på att även jag är mer avslappnad då vi är ute på landet? Hunden sägs ju tolka människans beteende väldigt tydligt och agera enligt det. Så kanske Ronjas "problembeteende" egentligen åtminstone delvis beror på mig?

My body needs some action

Totesin viime postauksessa ajankäytön ja sen priorisoinnin kokeneen aikamoisen muutoksen Ronjan asteltua elämääni: enää ei niin vaan lähdetä salille tai ulkoilemaan pariksi tunniksi, eikä kotonakaan niin vaan tehdä kotijumppaa kun elämä pääasiassa pyörii toisen hyvinvoinnin ympärillä. Harmittaa myöntää, mutta tämä ahdistaa minua.

Olen tottunut liikkumaan runsaasti-  keskimäärin 6-7 kertaa viikossa vaihtelevasti. Selkäni/niskani jumiuduttua täydellisesti lopetin salilla käynnin liki seinään, koska tajusin jumieni johtuvan väärin suoritetuista lihaskuntoliikkeistä, enkä uskalla riskeerata että vetäisin itseni samanlaiseen jumiin nyt kun koitan Fustran avulla saada itseni kuntoon. Pyrimme Janin kanssa treenaamaan 1-2 kertaa viikossa (yritimme sumplia 3 treeniä viikkoon, mutta huonoin tuloksin kun aikataulut pettivät :D), jolloin teemme lihaskuntoa kepin, sekä oman kehon ja 2 kg käsipainon kanssa Fustran menetelmiä noudattaen. Hiki puskee läpi jo alkulämpässä, koska joudun vääntämään kroppaani uuteen ryhtiin ja tekemään todella töitä, mutta vailla ekstra-painoja, joita perus-saliharjoittelussa käyttäisin. Vaikka treeni on rankka 60 minuutin puristus, ei se juuri tunnu lisäävän energian kulutusta, eikä tuo samaa endorfiini-potkua persuksiini, kuten perus salilla käynti tekee. Fustran lisäksi lenkkeilen hölkäten tai kävellen 3-5 päivää viikossa, sekä teen avaavaa keppijumppaa Janin ohjein 3-4 kertaa viikossa (kröhöm, pakko myöntää että näissä on ollut parantamisen varaa..). Liikkumattomalle ihmiselle tuo kuulostaa runsaalta liikunnalta, mutta itselleni se on vähäistä. LIIAN vähäistä. Huomaan sen käyvän hermoilleni, ärsyynnyn pienestä kun ei kroppa ole endorfiinien täyttämä treenin jäljiltä, lihakset eivät arista eivätkä lihakset ole enää nätit pulleat peilistä katsoessa. Sen sijaan peilistä minua katsoo surullinen, omaan silmääni nuhjaantunut, hieman plösähtänyt nuori nainen. Kerroin asiasta eilen T:lle käytyäni pikaisesti salilla, mutta hän ei (ainakaan myöntänyt) huomaa eroa kropassani. Todennäköisesti mitään kovin radikaalia ei ole tapahtunut, koska vanhat vaatteet mahtuvat edelleen päälleni, mutta huomaan selvästi itse peilikuvani muuttuneen ja nimenomaan omaan silmääni huonompaan suuntaan. Saatan olla turhan kriittinen itseäni kohtaan; eikö nyt olisi parempi antaa kropan unohtaa väärin suoritetut lihaskuntoliikkeet - kyykyt sun muut - ja kasvattaa uutta tilalle oikein menetelmin ja hyvällä ryhdillä? Kyllä. En vain mahda itselleni ja mieltymykselleni mitään; treenattu kroppa vain kertakaikkisesti on mielestäni paremman näköinen kuin pullataikinamainen, pehmeä ja lihaksiton (?) keho. No can do.

Liki joka kerta kun käyn Fustrassa Jani toteaa, että olen aika kova itselleni. Yhteisissä treeneissä pyrin piiskaamaan itseäni niin paljon ja kovaa kun voin, mutten mahda mitään sille, että suorastaan hävettää ja masentaa huomata, kuinka heikko kroppani todella on, vaikka olen rääkännyt sitä vuosikaudet salilla hurjia (nojoo, ehkä vähän liioittelua..) painoja nostellen. Kai se vain menee niin, että ihminen itse on se kovin ja pahin kriitikko itseään kohtaan ja erityisesti kaltaiseni täydellisyyteen pyrkivä pienestäkin stressaava nuori nainen on alalajeista pahin :D Tiedän, että olen jo monta kertaa todennut, että olisi varmasti pikkuhiljaa aika hyväksyä itsensä sellaisena kuin on - tai sitten tehdä asialle jotakin, jotta tulee tyytyväiseksi. Ongelmani on tällä hetkellä se, ettei aikani riitä kaikkeen: pentu tarvitsee hoivaa ja rakkautta, selkäni tarvitsee ylläpitävää lihaskuntoliikuntaa ja pääni raitista ilmaa, jotten tule hulluksi mökkihöperöksi. Tiedän tilanteen helpottavan pennun kasvettua hieman, jolloin voimme liikkua yhdessä. Tälläinen treenitauko ei toisaalta myöskään vie minua hautaan, vaan päinvastoin todennäköisesti tekee hyvää ja ainahan niitä kadonneita lihaksia voi kasvattaa jälleen. Raskainta tämä taitaa olla ihan henkisesti, koska kaipaan niin kovin sitä liikunnan tuomaa endorfiinipotkua ja energisyyttä, jota se minulle antaa. On avartavaa huomata ja tajuta, ettei se liikunta näköjään loppupeleissä olekaan minulle pelkkä ulkonäköseikka, vaan henkireikä - ihan jo jaksamisen vuoksi ja kannalta.

pics from google

Tiden räcker helt enkelt inte till för tillfället och det håller på att göra mig vansinnig tidvis. Ändå är orsaken till "tidsbristen" troligen mer psykisk än verklig och dessutom är det tillfällig, men ack så hög och oöverkomlig den känns. Efter att lilla Ronja stegade in i mitt liv har min tidsanvändning slått kullerbytta: nu är det uteslutet att träna så mycket, länge och regelbundet som jag gjort tidigare och det känns tydligt som både en "plösögare" kropp och irritationsmoment och -tankar. Ronja är inte den enda orsaken till att jag för tillfället satt stopp för gymtränandet: det gjorde jag frivilligt efter att ha påbörjat Fustran och insett att min gymträning hittills gjort mer skada än nytta, då jag tränat tungt med fel stil. För tillfället tränar jag Fustra med Jani 2-3 ggr/vecka, joggar och går 3-5 gånger i veckan, samt försöker hinna med hemma-Fustra 3-4 ggr/vecka. I Fustran använder vi oss av egna kroppen, en käpp och 2 kg:s vikter - raka motsatsen till vad jag hittilsl gjort och det känns: trots att kroppen skakar av ansträning då jag tvingar den i en ny, bättre hållning, får jag ingen endorfin-kick av tränandet och det gör mig ledsen. Jag älskar och är smått beroende (tydligen) av endorfin-kicken som hård träning ger, samt såklart resultaten som det ger: en snygg, tight kropp.
Jag misstänker att jag är onödigt kritisk mot mig själv, men det hjälps inte att jag tycker att en fast, aningen muskulös kropp är snyggare än en degig en.
För tillfället försöker jag intala mig själv att dethär nu är tillfälligt: snart växer Ronja upp och blir stor och då kan vi motionera och njuta av frisk luft tillsammans. Nu borde jag däremot njuta av hennes valptid som är både krävande och tung, men också givande: vem älskar någon så spontant och öppet, som en hundvalp? Jag hinner och får nog motionera ännu - det vet jag. Jag har nu insett att motion verkar vara viktigast för mitt psyke och mitt ork och humör i vardagen - tidigare trodde jag att det bara handlade om utseendet. Så något positivt kanske har skett, trots att jag är väldigt kritisk mot min kropp och mig själv fortfarande ;)

Selkiä ja sydäntensulattajia

There´s always a sunshine after rain, sanotaan, enkä vioi tällä hetkellä muuta kuin olla samaa mieltä ja kompata: niin kai se menee.

Oikkuileva selkäni ja niskani ovat viime aikoina latistaneet fiiliksiäni, enkä ole jaksanut olla pirteä ja iloinen omanlaiseni peipponen. Noh, tämäpä ei ole uutta (valitettavasti), mutta voin myöntää että osasyynä "masisteluuni" on myös ollut jännitys: kävinpä eilen nimittäin fysiatrilla, eli fysioterapiaan erikoistuneen lääkärin vastaanotolla kuulemassa tuomioni (jälleen kerran..). Tai no,  ehkä tuomio on väärä sanavalinta, mutta tuomiolta sen odottelu on tuntunut. Aamulla kun heräsin olin tavanomaisesti vatsa sekaisin jännityksestä ja kiitin onneani, että T oli niin kultainen, että lähti kuskikseni Helsinkiin, ettei minun tarvinnut turvautua julkisiin kulkuvälineisiin.

Lääkärin huoneesta tullessani olin yhtä hymyä; ehkä tämä vielä tästä? Lääkäri oli nuori fysiatriaan erikoistuva naisihminen, joka oli todella sympaattinen. Sydäntäni ja mieltäni lämmitti niin, että teki mieli purskahtaa itkuun "haastattelun" edetessä, kun totesin lääkärin lähinnä tarkistelevan josko minulla oli "näitä - niin ja näitä oireita". Oli huojentavaa ja helpottavaa saada vain todeta "kyllä, kyllä" ääneen ja tajuta, että oireeni todella OVAT olemassa ja on täysin sallittua, että minulla niitä on, että niille löytyy selitys ja että muillakin on tälläisiä (mistä himpskatista se lääkäri muuten olisi niitä tajunnut kysyä ja esittää, ilman, että ilmaisin ne itse ensin?). Vaikka niskaa kivisti ja pää tuntui humisevalta harjulta ja sain vahvistuksen sille, että kuntoutumiseni tulee olemaan pitkä prosessi tunsin itseni hetkeksi onnelliseksi: eihän tämä IHAN mahdotonta ole.

Syy tähän tönkköön olooni - huimaukseeni, pahoinvointiini, epävarmaan olooni, kuvotukseeni, näköoireisiini, herkkyydelleni - on TODELLA kireät selkälihakset. Hoidoksi määrättiin roima annos fysioterapiaa, fysioterapiaa ja vielä kerran fysioterapiaa, sekä säännöllisiä elämäntapoja, rentoutta ja kärsivällisyyttä. Kotiläksyksi sain nostaa painoa pari kiloa, sekä jatkaa aloittamaani fysioterapiaa, eli Fustraa, jonka avulla osasin jo parin kerran jälkeen korjata ryhtiäni todella mallikkaasti (lääkärin mukaan). Vielä kun oppisin ylläpitämään tuota Janin tuputtamaa opettamaa ryhtiä, niin ollaan pitkällä :) Lääkärin osalta saan vielä lähetteen fysiatrian poliklinikan omalle fysioterapeutille, sekä magneettikuvaan. Päättivät kuulemma ylilääkärin kanssa, että otetaan varmuudeksi vielä kuva päästäni ja tarkistetaan ettei sieltä varmana löydy mitään ylimääräistä.

Helsingistä tullessa käytiin vaan Sipoossa kiskaisemassa kahvit naamariin (ja minä osaltani aamupuuro nro 2 ;)) ja lähdettiin kohti Porvoon Ilolaa, josta meidän oli määrä hakea pieni lisäys perheeseemme: sydäntenmurskaaja Ronja - virallisemmin Thunder Eagle´s Feelings and Romance.

Kasvattajalta saimme rekisterikirjan, Kennelliiton sekä heidän omansa pentuoppaan, pistin nimen omistajan vaihdos-paperiin ja siitä se alkoi: urani koiranomistajana.

En jaksa edes muistella, kuinka pitkään olen haaveillut omasta koirasta ja vihdoin nyt 24-vuotiaana sallii elämäntilanteeni sellaisen hankkimisen. Toki moni on kyseenalaistanut jos ajankohta koiran hankkimiselle on paras mahdollinen juuri nyt kun en itsekään ole täysin kunnossa. Koen itse että  Ronja on tällä hetkellä paras mahdollinen syy minulle parantua - enhän voi jättää pikkukoiraa vailla jokapäiväistä hoivaa ja ulkoilua. Totesinkin aamulla - siis pennun ekan yön jälkeisenä aamuna - ettei moiselle nappisilmälle VOI olla pitkään kiukkuinen. Pennun heittäytyessä kaikki raajat eri suuntiin kuin sammakko, pennun inistessä itsekseen ja laukkaillessa paikoillaan nukkuessaan, pennun istuessa viereen kun avaa jääkaapin tai pakastimen oven tai pennun pyrkiessä syliin kun istuu viereen lattialle. Ei sitä yksinkertaisesti voi sanoin kuvailla, kuinka se pieni, musta labradori sulattaa sydämen - pala palalta. 

Pennusta voin lyhyesti todeta - jo näin lyhyen tuttavuuden jälkeen - että hän on todella rohkea, nuori labradorin alku. Ronja marssi reippaasti ja nuuski koko 40 m2 kämppäni tutuksi ja teki tuttavuutta niin minun, T:n kuin uusien lelujenkin kanssa lainkaan empimättä. Ensimmäinen automatkakin sujui kuin vanhalta tekijältä: Ronja senkun seisoi takajaloillaan sylissäni koko matkan, nuuhki innoissaan ilmaa ja pyrki kuskin puolelle nuolemaan käsiä. Koska haimme pennun jo eilen iltapäivällä, ehdimme viettää liki kokonaisen päivän yhdessä eilen. Käytiin monta kertaa pihalla pisuilla ja olin pakahtua tyytyväisyydestä kun pentu - poikkeuksista huolimatta - sihtailee pissansa ja kakkansa edes LÄHELLE paperia ja ulkonakin tekee (kunhan muistaa ja malttaa..) tarpeensa reippaasti. On hassua, miten vauhti toisaalta kiihtyy nollasta sataan ja kaikkoaa yhtä nopeasti; äskenkin käytiin ulkona läheisessä puistossa kirmaamassa ehkä 5 minuuttia ja nyt pentu vetää jälleen sikeitä jalkojeni juuressa, tässä lattialla istuessani. Totesimme heti, että Ronjalla näyttää olevan todellinen puremisvietti, mihin täytyykin kiinnittää erityistä huomiota: jo heti alusta kiellämme heti, kun pentu puree - edes näykkäisee - ihmisiä, tuolin jalkoja tai mitä ikinä keksiikään järsiä ja pyrimme tarjoamaan jotain sallittua kaluttavaa. Labradorilla on tunnetustikin kova tarve jyrsiä jotain kokoajan, joten yritän nyt kuumeisesti kehittää jos vaikka ja mitä aktiviteettia, jotta pentu ei muistaisi tai ehtisi järsiä luvattomia juttuja. Mielestäni on loogista, että jos pentu saa kaluta mielin määrin niitä sallittuja juttuja ja näin purkaa energiansa niihin, ei sen pitäisi viitsiä/jaksaa kaluta loppu-kämppää. Eikö? Hyviä vinkkejä siitä, miten suuntaan pennun järsimisenergian muuhun kuin kiellettyihin tuolin jalkoihin ja kaappien oviin otetaan vastaan :D

Aika lailla erilainen viikonloppu - itse asiassa loppuelämä - onkin nyt tiedossa :) Nyt joudun minäkin pakon edestä rauhoittumaan ja viettämään aikaa neljän seinän sisällä, välillä kilpaa konttaillen ja jänöpupua kiskoen, sitten torkkuen ja pisulätäköitä välttäen, sekä niitä sattuneita vahinkoja korjaillen. Välillä täytyy tosin päästä jumppailemaan Janin laatiman Fustra-ohjelman mukaan, jottei selkä mene täysin juntturaan istuksimisesta, mutta sen kyllä ehtii hyvin esim. pennun torkkuessa jopa pari tuntia putkeen :'D

Mitäs teidän viikonloppuihinne?

Så mycket nytt inom en så kort tid har hänt att jag knappt hänger med och känslorna har varierat upp och ned som en berg-och-dal-bana. För tillfället känns det ändå tryggt och bra: det kommer att fixa sig.
Igår morse drog jag tillsammans med T (härliga fina underbara godhjärtade T som skjutsade mig till stan så jag inte behövde ta bussen då jag var som nervösast..) in till Helsingfors och fysiatern. En fysiater är en läkare specialiserad på fysioterapi och dit åkte jag för att få höra åter igen en dom. Okej, DOM är kanske fel ordval, men ärlig talat känns det som att få dom efter annan då jag besökt olika specialister p.g.a. min rygg och mina jädrans besvär. Därför höll jag nästan på att brista ut i gråt när den unga sympatiska läkaren liksom mest "kollade upp om jag har dehär och dehär symptomen också". Vadå ÄNTLIGEN fick jag liksom bekräftat för mig att mina diffusa och knasiga symptom som illamående, yrsel, känslan av osäkerhet, domningar i korsryggen och stretande nackmuskler, verkligen existerar och att det finns en orsak till dem: o-t-r-o-l-i-g-t spända ryggmuskler nämligen. Läkaren ordinerade fysioterapi, fysioterapi och ännu mer fysioterapi, några kilo viktuppgång, samt en magnetbild av huvudet - så där just in case. De vill helt enkelt kolla ÄN en gång att det inte finns något överlopps i mitt huvud, som kunde vara en bakomliggande orsak till mitt felande.
Efter läkarbesöket kände jag mig - trots illa i nacken - lyckligare än på långa tider och babblade på som på gamla goda tiden medan vi åkte ett hastigt varv via Sibbo och drack en kopp kaffe (och jag åt ett morgonmål nr 2. ;)) innan det var dags att åka till Borgå och Illby för att hämta våran lilla Ronja, sådär mer officiellt Thunder Eagle´s Feelings and Romance.
Jag har typ så länge som jag minns drömt om en egen hund och nu - 24 år gammal - kunde jag äntligen förverkliga min dröm. Många har ifrågasatt om det nu är helt smart att ta en hundvalp när jag själv knappt är i skick. Tja, det vet jag inte, men jag vet att Ronja är en orsak varför jag verkligen MÅSTE och VILL kämpa för att få mig själv i skick; klarar jag inte av att sköta om henne och ge henne den kärlek och aktivitet som hon behöver, lider hon och det vill jag inte. 
Jag är ärligt talat överraskad över hur modig en så liten krabat kan vara: första bilresan, dagen och natten i ett nytt hem med nya människor har förlöpt jätte-fint och Ronja har visat sig vara en pigg och modig liten krabat. Ronja verkar ha - sådär som labradorer brukar - ett grymt behov att tugga på allt och det har vi bestämt oss för att försöka få bort så fort som möjligt genom att förbjuda varje gång hon ens nafsas, samt erbjuda något som hon får tugga på i stället, samt belöna henne då. Har ni några andra bra tips på hur man skall få valpen att centrera sitt behov att tugga på det hon FÅR än på det hon INTE får tugga? 
Ett annorlunda veckoslut och framtid är alltså nu här :) Hur ser din helg ut?

"When life gives you lemons .. hey just be glad it isn't herpes."

Jukranpujut pojut ja kaverit, huomenna on jo vappuaatto ja näillä näkymin viimeinen viikko, joka on vajaa eikä pitkiin aikoihin ole tiedossa arkipyhiä. Nauttikaamme siis nyt tästä viimeisestä täysin rinnoin!

Rinnoista puheen ollen olen nyt käynyt kaksi kertaa tällä viikolla treenaamassa Janin kanssa Fustraa ja voi moriens: lapoja särki kuin viimeistä päivää ja molemmat pitkät selkälihakset kuumottivat minua koko päivän, enkä millään olisi halunnut lähteä tänään harjoittelemaan - varsinkaan kun olin tässä kunnossa eilisen "käydään nyt vain lyhyesti läpi liikkeet, joita teet kotona 3-4 kertaa viikossa". Huoh ja hapotus.

Näin jälkikäteen voin todeta olevani TODELLA tyytyväinen, että lähdin: kyllähän se treeni sujuikin! Aloitettiin taas crossarilla ja tehtiin voimaliikkeitä, joista eritoten kepin kanssa käännökset (keppi olkapäiden kohdalla, käännetään katse ja pää edessä kroppaa puolelta toiselle) tuottavat minulle aikamoista tuskaa: silmien edessä mustenee ja heikottaa vaikkei liike ole edes laaja. Luotan kuitenkin Janiin tässä täysillä ja kerron toki, että nyt mustenee, mutta teen käsk.. ohjeiden mukaisesti suoritukset loppuun asti.

Katsottiin tänään - sillä ehdolla, että teen vatsaliikkeet kotona - juoksutekniikkaani ja hahaa, mitkä mojovat naurut sain itsekin sivupeilistä itseäni tiiraillessa: olkapäät nätissä etukumarassa ja jalat kuin sammakolla ovat oiva vertauskuva ;) En siis yksinkertaisesti suorista jalkojani KERTAAKAAN koko askelluksen aikana, eikä se edes olisi mahdollista koska yläkroppani painaa etukumarassa kuin maata nuuskiva koira. Jostain se on lähdettävä liikkeelle ja minun lähtökohtani on näköjään aika eläimellinen :'D

Huh, sori huono huumori Viime aikoina olen kasvattanut mitä huonoimpia läppiä, koska vastoinkäymisiä tuntuu olleen niin paljon, että tilanne vaatii huumoria, jotta näistä selvitään.

Aloitetaanko vaikka laskuista? Niitä minulle on kertynyt erinäisistä syistä tällä hetkellä niin paljon, etten edes kehtaa kuiskata loppusummaa ääneen. On koiraa, koiravakuutusta (suosituksia tästä kellään?), silmälaseja, vuokraa, fysioterapiaa.. Päivittäisten ruokakulujen lisäksi siis. Tekisi mieli paiskata kaikki laskut jorpakkoon, koska hoidettuani kaikki nämä tiedän, ettei suurempia reissuja tai menoja tule kesän aikana olemaan. Olen toisaalta yrittänyt edes hetkittäin nähdä tilanteen yli ja tulevaisuuteen: suurin osa laskuista ovat sellaisia, jotka eivät tule toistumaan. Koiran hankintahinta on melkoinen summa, jonka maksan vain kerran. Päätin hankkia myös vakuutuksen, jotta mahdolliset eläinlääkärikulut saadaan pidettyä edes suht. hallinnassa, eikä hervottomia ylläribonuksia - pakollisten rokotusten ja ruokakulujen lisäksi - tulisi nyt ihan lähiaikoina. Kelan takaisin vaatima opintolisä on myös kertaluontoinen maksu, jota en koskaan enää joudu maksamaan (ellen nyt hairahdu opiskelemaan jälleen..) mutta joka tuntuu hemmetin isolta menoerältä - eritoten saatuani laskun Fustrasta - huh! Fysioterapiasta taas en tingi missään nimessä, koska pidän sitä investointina tulevaisuuteeni: pistetään kroppa nyt kerralla kuntoon ja ylläpidän Janin oppeja sitten parhaani mukaan kunhan saadaan hyvä perustaso ja lähtökohta nyt rakennettua. Toki Fustrassa voi "joutua käymään" joskus muistuttelemassa itseään hyvästä ryhdistä, mutta olen sitä mieltä, että maksan mieluummin vaikka pari sataa kerran vuodessa siitä, että joku ohjaa minua henkilökohtaisesti parin viikon/kuukauden ajan säännöllisesti ja mahdollistaa sen, että voin liikkua itsekseni vuoden ympäri, kuin että maksan 60€ kuukaudessa salille, jossa kukaan ei valvo treenaamistani ja vedän itseni pahimmassa tapauksessa niin jumiin, etten enää pääse liikkumaan (eli tämänhetkiseen tilanteeseeni). No thanks.

Kevät on jännää aikaa: samalla kun valo ja lämpö tuntuvat hyviltä ja niistä pitäisi nauttia, tuntuvat ihmiset stressaantuvan aivan mielettömästi: on vuosikokouksia, terassin rakentamista, ikkunoiden pesua, kesäkunnon saavuttamista, väsymystä, allergiaoireita, auton katsastuksia.. you name it! Koitetaan kaikki nähdä jotain hyvää jokaisessa päivässä ja nauttia keväästä - kyllä niitä rästihommia kerkiää tehdä sitten kesälläkin! :)

Milläs tapaa sinä ylläpidät jaksamista (tai huonoa huumoria) kun elämä tuntuu syöttävän sinulle sitruunoita? :)

Conssit ehdin onneksi ostaa, ennen laskurykelmän ilmaantumista. Olisivat muuten saattaneet jäädä ostamatta :D

Tjenatjabbahalåå och wohoo - endast en dag jobb återstår denna vecka (tjohoo för den som skall till fysiatern på fredag..)!
Jag har nu haft två träffar med mina Fustra-tränare/fysioterapeut Jani denna vecka och jag säger det bara: huh, pust och suck - såhär tungt har det inte varit att träna på åratal! Gissa bara hur nedvärderande det känns att stå och dallra som ett asplöv med 2kg hantlar i händerna, då man hittills bosatt upp sitt ego med åtminstone 6kg då man gör vipunosto? Med rätt teknik i behåll behövs inga stora vikter; effekten är enorm ändå!
Idag kollade vi igenom min springteknik som avslutning på träffen och ghahaa, en sån stil: jag ser ut som en kombination av en hund som nosar i marken (framåtlutad med axlarna nere) och groda (med böjda ben). Utgångspunkten är inte fager, men Jani påstod att det nog skall fixa sig, bara jag får höften mer rörlig och "lonkankoukistajat" uppmjukade.
Har ni för resten märkt hur folk verkar bli stressade när våren kommer? Plötsligt är det dags för årsmöten, besiktning av bilen, remonter, terassbyggen, räkningar.. Jag har på sistone fått odla allt sämre humor för att klara av att se ens NÅGOT positivt och lyckas skratta varje dag, då jag dag efter dag får den ena räkningen efter den andra stoppad i postlådan: FPA kräver tillbaks studiestöd, hundförsäkringen är dyrare än tänkt, hunden själv, glasögon, hyra.. Gooooood! När skall räkningarna ta slut!? Å andra sidan har jag nu bara försökt tänka att största delen av räkningarna är enastående och återkommer ALDRIG mer. Fattar bara inte varför de alla skall komma just nu.. Efter att ha betalat alla kan jag bara konstatera bye-bye resor och roivande i sommar och hello hemmalivet. Näe, jag tänker inte bli trist och sitta hemma, men visst kommer jag att få fundera och överväga över ALLA större investeringar. 

Hur håller ni humöret uppe, då allt börjar tryta?

From Hero to Zero: nyt opetellaan seisomaan

Pian alkavat pääsiäispyhät lähennellä loppuaan ja arki ja aherrus koittaa. On aika kertoa ja katsastaa, mikä selän ja niskan, sekä päänupin tila on lääkärillä käynnin, viikon sairasloman sekä fysioterapeutilla käynnin jälkeen on: kohtalainen.

Viime viikko tosiaan alkoi koko niskan, selän ja rinnan paikallispuudutuksella, lihasfaskioiden mukiloinnilla, sekä hiljaisella käyskentelyllä. Pää oli ajoittain kuin humiseva harju ja viihdyin paljon rauhallisesti ja hiljaa hiippaillen, venyytellen, sekä nukkuen. Kyllä: minä, joka normaalisti käyn kuin Duracell-pupu suostuin vihdoin antautumaan väsymykselle ja ummistin silmäni ja pistin pään tyynyyn surutta aina kun siltä tuntui. Vastapainoksi koitin heilutella käsiä, aktivoida ja mobilisoida niska-hartiaseutua, sekä juoda riittävästi vettä ja syödä mahdollisimman puhtaasti, sekä olla stressaamatta. Päivä päivältä kipu alkoi helpottaa ja liike tuntua paremmalta, mutta vastapainoksi kärsin vähän väliä yht-äkkisistä pahoinvointikohtauksista, jotka saivat koko maailman pyörimään ja silmissä mustenemaan. Örgh. Kuin krapulaa ilman viinaa.

Kiirastorstaina pääsin fysioterapeutin vastaanotolle ja sain tuomioni: ryhtisi on järkyttävä. Seisoessani peilin edessä, näin sen itsekin, mutta sain samalla selityksen vioilleni: etureidet ovat niin jumissa, etten saa jalkoja suoristettua, mikä johtaa siiten, että selkä on jännittynyt kokoajan. Tämä taas johtaa siihen, että yläkroppani on kumarassa ja olkapäät edessä, joka osittain johtuu myös siitä, että rintalihakseni ovat niin jumissa, että saa hartioita vedettyä taakse. Lapojen välissä ei ole minkäänlaisia lihaksia, jotka tukisivat selkää ja mahdollistaisi hartioiden oikeaa asentoa. Mitä vielä? Jotakin varmasti unohtui, mutta tuossa nyt ne tärkeimmät. "Älä nyt masennu, vaikka mä sanon että kaikki sussa on huonoa. Ei sulla sentään oo länkisääriä", äijä totesi lohduttaakseen alaspäin vetäytyneitä suupieliäni. "Noh, ei mun kropassani kovin paljon hyvää tällä hetkellä ole - kyllä mä sen tiedän" tokaisin takaisin ja huokaisin samaan hengenvetoon, etten tahtoisi olla näin huonossa kunnossa jo näin nuorena - 24-vuotiaana!

Fyssarini on erikoistunut Fustraan (lyhyesti ja ytimekkäästi: n.s. keppijumppaa oman kehon painoa vastuksena käyttäen, perustuu syvien lihaksien kehittämiseen ja oikeaan tekniikkaan) ja teetti minulla tilannettani kartoittaakseen paria lämmittelyliikettä. Pah, sanon minä. Hikikarpalot puskivat otsaltani, kyyneleet valuivat, puuskutin kuin ryhävalas rannalla ja tunsin, miten pyörtyminen kävi lähellä monta kertaa. Tsemppasin silti urheasti ja luotin treenaajaani; jos Suomen huippu-urheilijat treenaavat hänen opastuksellaan ja luottavat häneen, uskallan minäkin. Pakkohan se on! N tunnin "kevyen pikkujumpan" jälkeen fyssari totesi, että minusta kyllä saataisiin ihminen, mutta että se veisi aikaa ja vaatisi minulta kovaa työntekoa. Treenihetken jälkeen olin aivan naatti ja illalla selkää kiristi, mutta kuvittelin, että se olisi jo jonkinsortin edistyksen merkki. Kun minkäänlaisia lihaksia ei selässäni tällä hetkellä ole, on pienestä lähdettävä liikkeelle.

Pääsiäispyhät ovatkin kuluneet enemmän ja vähemmän vaihtelevissa fiiliksissä: olen ollut onneni kukkuloilla, koska selkää ja niskaa ei enää kiristä, mutta rypenyt myös pohjamudissa harmitellen "epätodellista oloani", jota ei kukaan ulkopuolinen huomaa: yhtäkkiä voi iskeä kauhea väsymys, toisaalta näkö voi hetkeksi sumentua tai kuulo muuttua ja huimauskin voi iskeä. Tuosta noin vaan - ennalta varoittamatta. Kroppaani on tutkittu niin monin eri tavoin, eikä mitään muuta vikaa kuin niska-hartia-seudun lihasjännitystä, eli tension neck:iä, ole todettu, että usko ajoittain jo alkaa hiipumaan ihan toden totta. Läheiset yrittävät nyt kovasti tsempata minua ja yritän itsekin uskoa ja toivoa, että oireiluni on monien pikkuasioiden summa ja että nämä kaikki johtuvat lihasepätasapainosta (jonka luettelin tuossa yllä).

Eniten koko tässä hommassa minua harmittaa se, että olen itse omalla treenaamisellani pahentanut oloani: olen viikko viikolta lisännyt kuuliaisesti painoja salilla ja pyrkinyt yhä parempiin tuloksiin, voimistaen jo ennestään jumiutuneita etureisiäni ja heikenteän jo ennestään heikkoa selkää ja keskivartaloani. Oloni on - aidon oikeasti valittamatta - ollut järkyttävän heikko ja olen tuntenut itseni pikkulinnuksi, joka on tipahtanut pesästään ja olen ehtinyt miettiä moneen kertaan - niin unissani kuin valveilla ollessanikin, miten ja miksi tähän on tultu ja päädytty ja kuinka hemmetissä tästä olotilasta päästään eroon. Vika, syy ja aiheuttaja olen minä itse, liian vähäinen ja epäriittävä ravitsemukseni yhdistettynä liian yksipuoliseen ja väärään, sekä liian rasittavaan treeniin, liian vähäiseen kehonhuoltoon ja lepoon. Lähtökohtaisesti olen jo todennäköisesti ollut huono ryhdiltäni ja lisättyäni rankempaa treeniä (lisäämättä tehoa ravintopuolelta) päädyin viimein umpikujaan viime viikolla. Olen miettinyt paljon, mikä ihme on saanut minut tekemään näin ja mihin käytökselläni pyrin ja olen (kai) nyt pikkuhiljaa alkanut tajuamaan mikä: vääristynyt kehonkuva. Tai ei niinkään vääristynyt, mutta se, mihin pyrin - tavoitteeni - on ollut kovin epäselvä (tai vääristynyt, miten vaan). Haluaisin olla timmi ja lihaksikas, englanniksi toned, mutten muskelihirmu ja fitnessmalli. Nounou. Haluaisin olla kehonrakenteeltani sopusuhtainen ja terveen näköinen - en kalpea ja pajunvitsamainen kuten nyt. Haluaisin jaksaa juosta metsissä ja poluilla, nostaa vähän punttia ja punnertaa, hymyilllä ja nauraa.
Viime aikoina olen ollut - pyrkimyksistäni huolimatta - liki päinvastainen: kalpea, väsynyt, helposti ärtyvä, rimpula ja aavemainen näky - en se terveen, iloisen ja eläväisen näköinen, oma itseni.
Vika tikki oli kun kävimme T:n kanssa isovanhempieni luona kahvilla ja mummi näytti T:lle valokuvaa minusta lapsena: istun kolmipyöräisen selässä leveä virne naamalla, pilke silmäkulmassa, paljain varpain ja kello väärässä kädessä - takuuvarmasti jekut mielessä. Mummi totesi T:lle, että "tuollainen se Jossu aina oli - meidän pieni pikku Myy". Tahdon sen tytön - sen fiiliksen ja olon takaisin!

Suunnitelmat ja jatkot fysioterapian suhteen selviävät huomenna kun fyssari soittaa. Ensi viikolla olen menossa vielä fysiatrille - fysioterapiaan erikoistuneelle lääkärille - vastaanottokäynnille selvittämään, joska hän löytää kropastani jotain oireitani selittävää.
Pääsiäismunista, kahvista, kavereista, raittiista ilmasta ja rakkaasti huolimatta fiilis on tällä hetkellä aivan pohjalla, koska tilanne tuntuu niin toivottomalta, enkä voi muuta kuin odottaa. Odottaa, että fysioterapia tehoaisi. Odottaa, että fysiatri löytäisi oireideni aiheuttajaa. Odottaa, että saisin entisen elämäni takaisin, jotta minun ei tarvitsisi miettiä jokaista seuraavaa liikettäni, ummistaa silmiäni kaupan kassalla vuoroani odotellessa koska huimauskohtauksen iskiessä, katsella "lenteleviä lautasia" näkökentässäni tai miettiä, onko edessäni yksi vai kaksi haarukkaa.

Vuonna 2012 hetki maaliintulon jälkeen: kerran pikku-Myy aina pikku-Myy. Toivon mukaan.

Påskhelgen börjar lida mot sitt slut och det är dags att berätta vad fysioterapeuten på torsdagen riktigt konstaterade: att min hållning är usel. URUSEL. Bl.a. är mina främre lår så spända att jag inte kan räta ut dem fullständigt, vilket leder till att jag vrider ryggen. Mitt bröst är så spänt att jag drar axlarna framåt, jag saknar totalt muskler mellan skulderbladen och står hela tiden med magen putandes utåt, axlarna framåt och rumpan upp som en riktig "hyppyripylly". Awesome. Fysioterapeuten testade några uppvärmande rörekser med mig och konstaterade ungefär efter en timme, då jag tänkt tappa medvetandet, svettats och gråtit genom att enbart använt en käpp, samt min egen kropp som motstånd, att vi nog skall fixa min tension neck, men att det kommer att dröja ett tag. Jag skall nu börja med s.k. Fustra-träning, vilken i all korthet baserar sig på att stärka de djupa musklerna, samt fixa till obalans i muskulaturen.
Påskhelgen har alltså förlöpt i varierande fiilis: från höjder, då jag saknat värk eller spändhet i nacke och rygg, samt känt mig så gott som normal, till bottendjup, då jag lidit av yrsel, syn- och hörselfel. Ärligt talat vet jag inte om min situation för tillfället känns tyngre för mig eller för mina nära, som försöker stötta mig och övertala mig om att ha tålamod och vänta och se, om fysioterapin skulle få mig att återfå mitt gamla, pigga och hurtiga jag tillbaks. På sistone har jag p.g.a. yrsel, syn- och hörselrubbningat (som inträffar helt oväntat och var som helst) märkt hur jag blivit allt mer tillbakadragen, ledsen, svag och blek. Mummi visade ett foto på mig, då jag är tja, kanske 4 år gammal, där jag sitter med ett finurligt leende på läpparna, barfota och med klockan på fel arm och ser nöjd ut. Från att ha drömt om en riktig fitnessbody och piskat mig själv till det yttersta och orsakat ett såhär uselt mående, drömmer jag nu bara om en frisk, vital och sund kropp - som jag någongång haft, men som jag förlorat och nu får betala ett dyrt pris för.