torsdag 31 oktober 2013

Was it worth having a rest-week?

Monet bloggaajat - minut mukaan lukien - postailevat (vaihtelevan) usein koosteen viikon treenikerroistaan. Katsellessani toisten urheilusuorituksia saan usein ikään kuin potkun persuksiin ja löydän motivaatiota lähteä salille tai lenkille, vaikkei alunperin huvittanutkaan, mutta toisaalta tunnen myös pientä morkkista: pitäisihän minunkin jaksaa kun nuo muut.. Hep! Tässä kohtaa pitäisi jo herätysvaroituskellojen soida päässä: mikä ihmeen pakko minun on liikkua ja harrastaa liikuntaa 20h/viikko vaikka joku muu niin tekee, jos ei minun tee mieli tai jos en jaksa?


Säännöllisen liikunnan tärkeydestä ei jaksa nyt paasata - senhän tiedostavat kaikki (eritoten istumatyöläiset..) - mutta säännöllisen levon tärkeys sysätään usein mielestäni taka-alalle, vaikka se on aivan yhtä tärkeätä. Yhtälö on nimittäin niin helppo, että jos ei lepää välillä, ei jaksa liikkua

Joka viikko kirjoittaessani sairaslomatodistuksia flunssaisille ihmisille avovastaanotolla, muistutan heitä levon tärkeydestä. Kerron usein, että me suomalaiset kun satumme olemaan niin pirunmoisia suorittajia, me pidennämme usein flunssiemme kestoa sinnittelemällä töissä ja käymällä jokaviikkoisella spinningtunnilla, vaikka voisimme jo pari lepopäivällä parantua nopeammin. Joka kerta kun lausun potilaalle nuo maagiset sanat, heidän silmiinsä ilmestyy tietty valo ja koko keho ikään kuin väsähtää; olkapäät laskevat ja kasvojen tiukka lihaksisto rentoutuu: nyt on lupa rauhoittua - lupa vain olla. Potilaat usein jopa kiittävät minua oikein ääneen: "kiitos kun sanoit noin - nyt kehtaan maata sohvalla hyvällä omalla tunnolla". Hassua, miten noinkin helppo ja itsestään selvä asia ja oikeus ei sitä olekaan.


Nooh, minä ja sairaushistoriani olemme äärettömän hyvä esimerkki siitä, miten EI pidä tehdä. Kertauksena siis vielä: kipeänä saa PITÄÄ maata reporankana ja viisveisata treeneistä ja keskittyä itsensä parantamiseen.

Mutta onko ihmisen pakko hankkia flunssa, jotta olisi OK viettää paussia treeneistä? Onko OK feidata treenitreffit kaverin kanssa, jos syynä on se, että sinua väsyttää ja töissä oli rankkaa? Näin pitäisi olla ja tasan samasta syystä, kuni flunssassa: väsyneenä et jaksa, etkä pysty yhtä hyviin suorituksiin, kuin levänneenä ja energisenä.

Itse koin tämän viime viikolla, jolloin minua väsytti aivan älyttömästi, enkä yksinkertaisesti jaksanut kiinnostua salille lähdöstä. Päätin KERRANKIN kuunnella kroppaani ja lähdin suosiolla ulos raittiiseen ulkoilmaan ja kävin salilla vain kerran (silloinkin tekemässä maailmankaikkeuden turhimman pullamössö-jalkatreenin). Viime viikon liikunnat olivat siis juoksupainotteisia ja taivalsin 11,19 km, 4,33 km, 10,43 km sekä 4,21 km pitkät juoksulenkit. Viimeinen lenkki tuntui jo hieman vastenmieliseltä ja makasin sunnuntai-iltana pelonsekaisin tuntein sängyssä ja mietin, kuinka ihmeessä jaksaisin treenata tulevalla viikolla, kun treenit olivat olleet niin aerobispainotteisia - olisiko sali-innostus kaikonnut kuin tuhka tuuleen?


No ei kyllä ollut! Tällä viikolla olen sen sijaan ollut energisempi kuin pitkiin aikoihin (jos ei eilistä lasketa, mutta nukuin huonosti) ja olen huhkinut salilla kuin lapsi Stockan lelusoastolla ja jopa heittänyt tiistaina sateessa reilu 10 km reippaan juoksulenkin hymyssä suin.

Summa summarum: lepoviikko kannattaa ja tekee hyvää. Seuraavalla (tai sitä seuraavalla) viikolla treenit sujuvat entistä paremmin ja kroppa kiittää :)


Flera bloggar innehåller s.k träningsscheman där folk redogör för hur de motionerat under den gångna veckan. Själv blir jag både motiverad och ångestfylld av dessa: okej om hon orkar så orkar jag väl också - men måste jag, om jag inte orkar?
En av mina arbetsuppgifter på hvc är att skriva sjukintyg. Varje gång brukar jag påminna mina flunsiga (eller annars bara hängiga) patienter om hur viktigt det är att vila. Det är ju faktiskt så enkelt att kroppen inte har energi att träna och prestera, om den inte får vila emellanåt - det vet ju (väl?) alla. Men varför är det så svårt att begripa och förverkliga? Varje gång som jag påminner en patient om att komma ihåg att vila och med gott samvete ligga på soffan, tänds en gnista i deras ögon och man riktigt ser hur kroppen slappnar av. Samtidigt uttalar de (alla faktiskt) de magiska orden "Tack för att du säger så. Nu täcks jag verkligen ligga på soffan med gott samvete".
Varför i hela fridens namn skall det vara så svårt att förverkliga en så simpel och självklar sak som att vila då man är trött?
Jag är ett tusans bra exempel på hur det kan gå om man INTE vilar då man är sjuk. Så snacka om att vara nöjd över mig själv, då jag under förra veckan för en gångs skull (!) lyssnade på min kropp och lät bli att gymträna (förutom på måndag då jag drog världens löjligaste wnb-benpass) och satsade på frisk luft i stället. Totalt avverkade jag knappt 29 km springandes och var skit-skraj för hur den kommande veckan skulle bli: skulle jag ha någon gym-motivation alls längre?
Wohoo, vetni! Denhär veckan har jag vari mer energisk än på långa tider och orkat träna mångsidigt och dragit otroligt lyckade pass på gymmet också! 
Vad lär vi oss av detta? Vila när det känns att det behövs - det återbetalar sig i längden!


 

 

Happy people sleep well, sleeping makes people happy!

Iiiiihanaa huomenta kaikille!


 
Nukuin hyvin, söin parhaan puuron pitkästä aikaa ja löysin paidan, jonka olemassaolon olin jo unohtanut. 


Jee!

ps. aamulla söin Omega 3-kapselin, otin D-vitamiinia 20 mikrogr sekä Beroccaa. En vahvempaa.


Goooooood morgon alla!
Jag sov bra, åt en sjukt god gröt och hittade en tröja, vars existens jag redan glömt bort, i skåpet.
Ha en bra torsdag, jei!


ps. imorse tog jag en omega 3-kapsel, 20 mikrogr D-vitamin och Berocca. Inget starkare.

onsdag 30 oktober 2013

Kannattiko? No ei.

Blogihistoriani toinen suomenkielinen otsikko on syntynyt. Nöyrimmät anteeksipyynnöt kaikilta ruotsinkielisiltä lukijoilta, mutta tämä menee puhtaasti unenpöpperöisyyden piikkiin.


Herän jo ennen viittä älyttömään lihasjumiin ja manasin itseni maanrakoon. Kannattiko jättää - silkan laiskuuden vuoksi - venyttelyt eilen tekemättä reippaan 10 km juoksun jälkeen? Noei.

Mitä tästä opimme? Venyttele, prkl!

Onneksi on jo keskiviikko ;)


Min blogghistorias andra finskrpåkiga rubrik är född: förlåt, men jag är så trög i hjärnan eftersom jag vaknade redan före 5. Orsaken var en otrolig muskelvärk, vilken till 110% beror på att jag inte ORKADE tänja igår efter min raska 10 km länk. 
Av dumt huvve får kroppen lida..
Thank God är det onsdag redan! ;) 

tisdag 29 oktober 2013

Aiming for that Sexy Hair

Viilenevä ilma tuo mukanaan paitsi kylmyyden ja palelemisen ainakin minun kohdallani jokavuotisen ongelman: bad hair day:t. Tukka ei vain tahdo totella, on kuiva kuin korppu eikä iltapäivälllä edes muistuta aamuista luomusta, vaan asettuu littanaksi kypäräksi. Pah.



Hain eilen kampaamostani, Salon 33:sta (klik), Annin suosittelemaa Sexy Hair:n kevyttä hiuslakkaa (tarkemmin sanottuna Healthy Sexy Hair-sprayta, joka sisältää arganöljyä). Sprayasin tuotetta tänään ensimmäistä kertaa tukkaani ja lupaan raportoida, kuinka kävi: pelastiko lakka minut ja hiukseni varmalta tuholta vai ei?


Mikä on sinun luotto-hiustuotteesi?


Det kyliga höstvädret för med sig något som åtminstone jag inte ser fram emot. Förutom kalla händer och tår, samt snorig näsa, lider jag VARJE höst och vinter av torrt hår och desto fler bad hair days. Därför cyklade jag igår via min vakio-frissa Salon 33 (klik).
Anni hjälpte mig att välja en hårspray som möjligen kunde bli min räddning ur Sexy Hairs serie, så nu kommer jag med iver att pröva denna ett par dagar och sedan rapportera om den för er.
Har du någon hårprodukt, som du kan lita på i vått och torrt - även då en bad hair day kommer?

 

måndag 28 oktober 2013

Finally 24 - what has changed? A trip from Pori to Porvoo and how I grew up a little - or did I?

Kuten jo aamun pika-postauksessa totesin, on minulla nyt plakkarissa vuosi lisää: täytin lauantaina 26.10 kokonaiset 24 vuotta. Ikäkriisistä ei (tällä hetkellä onneksi) ole tietoa - kärsinhän siitä jo muuttaessani Porista tänne Porvooseen, koska elämä tuntui heittäneen niin 180 astetta ja häränpyllyä ympäri, etten tiennyt mihin suuntaan kääntyisin samaan aikaan kun puolitutut ja tutut julkistivat raskaus- ja muuttosuunnitelmiaan Facebookissa. Itse tulin häntä koipien välissä kotiin, vailla työpaikkaa, kotia tai luottamusta kehenkään. Sain onnekseni aika nopsaan elämästä otteen jälleen, eikä 24. syntymäpäivä ja vanheneminen tunnukaan niin hassulta. 

shirt Tommy Hilfiger jeans Crocker boots Rieker watch MK
Mietin viikonlopun aikana mitä vuoden aikana onkaan tapahtunut ja missä olin tasan vuosi sitten?


Muistan elävästi, miten lähdin kauhealla kiireellä terveysasemalta, jolla työskentelin, kotiin Kamppiin hakemaan laukkuani ja ryntäsin Rautikselle junaan, joka vei minut Poriin. Helsingissä satoi vettä ja tiskirättejä, kun taas Porissa minua odotti 5 cm paksut lumikinokset ja elämäni jännittävin työhaastattelu. Raahasin laukkuani kohti Satakunnan keskussairaalaa, jossa tapasin rekrytoijan, kerroin itsestäni ja pidin peukkuja pystyssä, että minulle löytyisi töitä sairaalasta. Muistan elävästi, miten tuntui hurjalta merkitä silloinen poikaystävä lähiomaiseksi henkilötietolomakkeeseen, mutten viitsinyt kirajata sinne äitiäkään, koska äiti tulisi - mikäli nyt töitä saisin ja muuttaisin - olemaan liki 300 km päässä. Taisin kasvaa hieman, koska tiesin, että muutto pakottaisi minut itsenäistymään ja aikuistumaan ihan oikeasti.


Nyt tasan vuotta myöhemmin heräsin syntymäpäiväni aamuna vanhempieni luota ja sain heti alakertaan tassuteltuani ison halin äidiltä, joka samalla ilmoitti keittäneensä riisipuuroa aamupalaksi - olinhan puhunut siitä tasan viikko sitten. Siinä istuimme pöydän ympärillä: minä, äiti ja iskä ja lusikoimme riisipuuroa, hörpimme kahvia ja höpisimme niitä näitä, minun selaillessa paikallislehteä; aivan kuten 5 vuotta sitten, kun asuin vielä täysipäiväisesti kotona. Teki melkein mieli tirauttaa pari kyyneltä, mutten ole varma olisivatko ne olleet onnen- vai säälinkyyneleitä. Onnenkyyneleitä siksi, että tilanne tuntui niin älyttömän hyvältä ja harmoniselta, mutta surunkyyneleitä, koska on aika säälittävää (kai?) hengailla viikonloppuisin vanhempiensa luona takametsikössä landella - keskellä ei mitään - kun tilanne voisi olla aivan toinen. Minkään näköistä aikusitumista tai kasvua ei siinä ruokapöydän ympärillä ollut havaittavissa - päinvastoin. Tasan vuosi sitten en ikinä olisi kuvitellut, että tilanne olisi tälläinen. Niin se elämä välillä heittää häränpyllyä näköjään.

Eilen sunnuntaina totesin itsekseni, vietettyäni ihanan illan parhaiden rakkaiden tyttökavereitteni kanssa, että olen - kaikesta nössöydestä ja muuttuneista tilanteista huolimatta - onnellinen, että olen tässä ja nyt. Vaikka kulunut vuosi ja elämä ei sujunut, kuten kuvittelin sen tekevän, on se kasvattanut minua ihmisenä. Olen saanut todistaa, miten heikoksi ihminen voi heittäytyä, miten tärkeitä ihmissuhteet ovat ja miten elämä aina kuljettaa. 


Merkkasin äitini lähiomaisekseni potilastietohini pari päivää sitten ja hymyilin itsekseni: olen tässä ja nyt - 24-vuotias nuori nainen, joka seisoo omilla jaloillaan, pärjään omillani ja olen onnellinen. Mutta tarvitsen äitiä ja myönnän sen, etten olisi tässä ilman häntä. Enkä häpeä sitä lainkaan.


 Jag fyllde (äntligen och tyvärr) 24 år på lördagen den 26.10 och nu tycker jag det är dags att kolla tillbaks vad som hänt under det gångna året:
För exakt ett år sedan sprang jag hastigt iväg (allt för tidigt!) från hvc:t där jag jobbade hem till Kampen för att hämta min bag och rusade därifrån till Rautis för att ta tåget till Björneborg. Vid arbetsintervjun vid Satakunnan keskussairaala kände jag för första gången att jag påriktigt höll på att bli vuxen då jag angav min dåvarande pojkvän som näranhörig; det var väl ingen vits att märka dit mamma, då hon skulle befinna sig knappt 300 km ifrån mig!
På min 24. födelsedag vaknade jag hemma hos mamma och pappa ute på landet, serverades risgrynsgröt till frukost och höll på att börja gråta vid matbordet, men kunde inte avgöra om det skulle vara lycko- eller sorgetårar. Lycka för att jag kände mig så otroligt lycklig för att jag hade mamma och pappa där, sorg för att det kändes så himmelens patetiskt att faktiskt sitta där - 24 år gammal - ute på landet med föräldrarna (detta skulle jag aldrig ha drömt om för ett år sedan..).
Det gångna året har varit lärorikt och har bl.a. lärt mig att livet inte alltid går som man planerat, att man kan bli så otroligt svag och liten oberoende ålder, men att man också kan stiga upp från bottnen, växa till sig och mogna.
Igår konstaterade jag att tårarna nog skulle ha blivit lyckotårar: jag är lycklig för att jag är här och nu, 24 år gammal, står på egna ben, men kan stolt märka mamma som näranhörig i sjukjournalen eftersom jag behöver henne och skulle inte vara här utan henne.

Officially 24

Noniin, vihdoin olen KOKONAAN 24-vuotias - en enää liki. Se, onko karttuva ikä positiivinen vai negatiivinen asia, on vielä hieman avoin, mutta suurempaa muutosta itsessäni en toistaiseksi ole huomannut.

Lauantain baarissa käynti tosin todisti, ettei kreisibailaaminen enää tunnu olevan minun juttuni. Rauhallinen jutustelu viinilasillisen äärellä sen sijaan tuntui omimmalta, kuten myös rauhallinen sunnuntai toisen sohvalla röhnötellen, Lentoturmia analysoiden ja ajatuksia jakaen. Ei paha.

Tsemppiä viikkoon, kaverit!


Äntligen (?) är jag fullständigt 24 år gammal. Vare sig det är positivt eller negativt har jag inte ännu bestämt, men tillsvidare har inga större förändringar skett.
Gårdagens söndags-häng gjorde gott - oberoende hur gammal jag är!
Kämpa på med veckan!

fredag 25 oktober 2013

If you see me on Friday, you'll see different material on Saturday night.

Mistä tietää, että on hyvä, että juuri tänään on perjantai?

Kun aamulla lähtee pylly pyörimään, vaikka loput kropasta vielä nukkuu, kun hyvä biisi pärähtää radiosta soimaan. Tämä siis jo ENNEN aamukahvia! Huh.

Käkkärä-ponnarikin tuli tehtyä perjantain kunniaksi ;)
 Kun joudut ulko-ovesta jo kuljettuasi tarkistamaan, että sinulla on housut jalassa.


Kun työkaverit miettivät jos pikku-Johanna on kloonattu. Vedin perjantain kunniaksi kahta työlistaa ja hymyssä suin.


Kun toteat, ettet enää jaksaisi neuvotella 7-vuotiaan kanssa 45 min siitä, miksi tulehdusarvo tarvitsisi saada mitata sormenpäästä pienellä verinäytteellä ja miksei mittauksen aikana auta karjua tai potkia. Tämä täti on paha ja pistää - tahdoit tai ei. 

Hauskaa viikonloppua! :)


När vet man att det är skäl att konstatera TGIF?
Då man börjar shakea ass när en bra låt kommer på radion, trots att resten av kroppen ännu är som i koma och kaffet ännu är i kokaren.
Då man står ute på gården och måste kolla att man verkligen klätt byxor på sig.
Då arbetskompisarna oroar sig för om lilla-Johanna klonats (jag drog alltså tvp arbetslistor samtidigt)
Då man inte skulle orka diskutera med YTTERLIGARE en 7-åring i 45 min om varför man behöver få mäta infektionsvärdet från fingerspetsen med ett litet blodprov. Denna tant ger sig inte - tyvärr kidsen!
Ha en bra helg! :)

torsdag 24 oktober 2013

Shake that funky ass!

Jos eilisaamu alkoi surumielisesti, voisi tätä torstaiaamua kuvailla täysin päinvastaiseksi. Energiaa piisasi kuin pienelle kylälle, joka on upotettu gallialaisten tapaan Asterixin Taikajuomalla ;)

Aamupuurot (maapähkinävoisilmällä höystettynä <3) masussa,  hyvä biisi radiossa - siinä kaikki mitä tarvitaan.

Pyllyt pyörimään!


Om jag igår morse var nedstämd och hade energinivå på 0, kan man gott beskriva denna torsdagsmorgon med ett ord: motsats.
Med morgongröt (med jordnötssmöröga <3) och en bra låt på radion gäller bara en sak: shake that ass!


 Mikä biisi? Vilken var låten?


onsdag 23 oktober 2013

I´m lightning this candle for you

Aamulla minua odotti ikävä tekstiviesti puhelimessa. Pieni kyynel vierähti poskelleni. Vaikka uutinen oli odotettu, tuntuu se aina yhtä epäreilulta.
Uskon taivaan enkeliin, siihen että kaikella on tarkoituksensa. Lepää rauhassa.


När regnet slår emot dig där du går
Och du är fredlöst villebråd
Då vill jag va med dej i tusen år
För att jag älskar dej

När nattens stjärnor börjar visa sej
Och ingen finns där som kan trösta dej
Då ska du alltid ha ett hem hos mej
För att jag älskar dej

Jag vet du inte har bestämt dej än
Men du kan tro på mina ord
Och jag förstod redan för länge sen
Det är vi två som hör ihop

Jag kan offra allting som jag har för dej
Krypa naken genom staden för dej
Ingenting kan nånsin hindra mej
För att jag älskar dej

Nu rasar stormen över öppet hav
Och genom sorgens mörka skog
Framtidens vindar blåser himelen klar
Allting ska bli mycket bättre än du tror
Jag vill se dig lycklig
Jag vill se dig glad
Ge dig allting som du velat ha
Allt som du drömt om ska bli av en dag
För att jag älskar dig
(Mikael Wiehe & Ebba Forsberg)
 

Imorse väntade ett väntat, men ändå så ledsamt textmeddelande i min telefon. Trots att nyheten var väntad, fick den en tår att rulla nedför min kind; det är så orättvist!
Jag tror på änglar och riktar blicken upp mot dem idag och ägnar den vackraste av alla sånger åt Dig idag. Vila i frid.

tisdag 22 oktober 2013

Have you ever had my kind of Tuesday?

Aamulla teki vain mieli jatkaa unia kellon soidessa ja olisin antanut mitä vain, jos olisin saanut joltakin halauksen. Pitkän ja lämpimän sellaisen. Sen jälkeen olisin voinut jatkaa (talvi)unta, mutta koska kello jatkoi ikävää kilinäänsä jouduin pakottamaan itseni ylös. Vaikka pidän työstäni, tuntui lähtö tavanomaista karkeammalta, koska eilispäivän kiire tuntui kropassa edelleen. Vaatetukseksi valikoitui siksi pehmeä, muhkea neuletakki jonka ostin itselleni viime vuonna synttärilahjaksi. Neuleeseen kietoutuessani tuntui edes hetken, kuin olisi sujahtanut jonkun syliin (sinkun halvin poikaystävä-korvike).


Päivä sujuikin odotettua sutjakammin ja nauroin pitkästä aikaa makeasti. Puheenaiheet nyt eivät ehkä liittyneet töihin, mutten ainakaan itse voinut vastustaa kiusausta höpötellä kaikkia turhuuksia kun minulla kerrankin oli työpari. Oli oikein mukavaa vaihtelua työskennellä parin kanssa kun töitä normaalisti paahdetaan yksinään :)


Iltapäivällä hyödynsin viime viikolta kerääntyneitä ylityötunteja ja lähdin hieman aiemmin ja poikkesin apteekissa hakemassa täydennystä vitamiinivarastoon. Aloitan jokaisen aamuni vedellä, jonka jälkeen kumoan ison lasillisen Beroccaa ja vahvan Omega 3-kapselin ja uskon vakaasti, että olen *kopkop* välttänyt flunssat tämän avulla.


Kotona kävin vain kääntymässä, koska olin jo töissä päättänyt lähteä lenkille. Eilen kävin tekemässä varsinaisen lössö-nössö-mukamas-jalkatreenin salilla, mutten yksinkertaisesti viitsinyt rääkätä kroppaani, joka tuntui vetelevän viimeisiään huonosti nukutun yön sekä todella rankan työpäivän jälkeen.
Tänään sen sijaan askel nousi taas kumman korkeasti, vaikka alaselkää kivisiti ja syke nousi ylämäissä ajoittain jopa hetkellisesti 180-tasolle! Ilma oli ihanan kirpsakka ja mieli ja ajatukset virkistyivät niin, etten jaksanut (taaskaan) välittää kilometreistä vaan annoin jalkojen viedä ja hups! Yhtäkkiä oli jo reilu 11 km hölkätty! Kesällä hankkimani Garmin Forerunner 210 on kyllä lyömätön kaveri lenkillä: sisäänrakennettu GPS, helppokäyttöisyys ja päheä ulkonäkö, sekä mukavantuntuinen sykevyö eivät aiheuta minkäänlaista ahdistusta, vaan toimivat pikemminkin henkisenä tukena minulle - sykkeen seuranta erityisesti: voin helposti seurata miten korkealle syke nousee ja tarvittaessa himmata vauhtia, sekö seurata taivallettua matkaa.

Lenkin jälkeen olin yhtä hymyä ja kävelin loppuverkaksi Intersportiin tsekkaamaan gore tex-lenkkareiden tarjonnan. Olen jo parin vuoden ajan ajatellut hankkia vedenkestävät juoksukengät, jotta juoksuharrastus voisi jatkua hieman inhimillisemmän tuntuisena ja kuivin jaloin myös talvikaudella ja älysin vihdoin toivoa moisia synttärilahjaksi. Myyjän avulla päädyin harkitsemaan Salomonin XA pro 3D ultra 2 gtx-kenkiä. Ero omiin Nike Free-lenkkareihini on valtava, mutta kenkä tuntui yllättävän rullaavalta ja istui hyvin jalkaan, vaikka tottuminen moisten kanssa juoksuun varmasti tulee viemään paaaaljon aikaa - ovathan ne jo huomattavasti painavammat!


Oho, tulipas sekasikiö-postaus. Nyt tämä tyttö suuntaa saunaan ja toteaa, että aamuinen "come and hug me"-modi on kaikonnut ja tilalle on tullut totaalinen mielenrauha. Juokseminen on halvinta terapiaa, tunnetusti. Heippa! Nyt saunaan :)


Ush vet ni. Imorse skulle jag ha gett vad som helst för att ha fått stanna under täcket och fått en stor lång kram. Jag skuller så gärna ha lekt björn och gått i ide och trots att jag gillar mitt jobb, kändes gårdagens stress fortfarande i kroppen och morgonen motvsträvig som ett rostigt rivjärn. Blä. Eftersom ingen kram fanns få, klädde jag på mig en tjock varm tröja som jag köpte pt mig själv förra året till födelsedagspresent. Den kändes så varm och go' att den NÄSTAN kändes som ett surrogat för en kram.
På jobbet steg humöret under dagen då jag för omväxlings skull fick jobba i par: jestas så gott vi skrattade och jestas sådana diskussionsämnen vi behandlade.. :D
Eftersom jag hade övertidstimmar att ta ut, gick jag tidigare från jobbet och styrde kosan via apoteket för att fylla på mina vitaminförråd. Jag börjar varje morgon med ett stort glas vatten, samt en Berocca och en Omega 3-kapsel och tror att jag *knack-knack* undvikit diverse flunsor tackvare detta.
Efter jobbet styrde jag stegen mot motionsbanan och lät benen föra. Gårdagens skrattretande benpass på gymmet var jag allt annat än nöjd med, men jag ides helt enkelt inte pina kroppen då den var så total-slut efter jobbet och en knapp nattsömn. Pulsen steg underligt högt under länken idag, men stegen kändes lätta och sköna och en runner´s flow fyllde kroppen. Det känns så tryggt att springa med min Garmin Forerunner 210, som jag köpte i början av sommaren, eftersom den både mäter sträcka och puls och liksom försäkrar att jag inte tar ut mig; det har jag gjort allt för många gånger redan. Hastigt hade åter drygt 11 km gått och jag sken som solen: oj så jag älskar att springa i friskt höstväder! Efter länken gick jag via Intersport för att kolla in utbudet av Gore tex-skor, vilka jag har önskat till födelsedagspresent. Ett par Salomon Xa pro 3D ultra 2 gtx står nu reserverade och jag överväger verkligen att köpa dem: trots att de är betydligt tyngre och klumpigare än mina Nike Free, kändes de sköna och liksom rullade bra.
Oj, snacka om att inte hålla tankarna i styr :D Summa summarum för idag: morgonens nedstämdhet är borta och ersatt av "aah, jag är så nöjd"-fiilis. Tack och hej - nu går jag i bastun!

måndag 21 oktober 2013

This small piece of paper made me smile. As long as there's hope, there's believe too

Voi maanantain pieniä iloja - niitä on jo kaivattu! Töissä olin valmis repimään silmät päästäni ja pelihousut tuusan nuuskaksi, mutta kotiin päästyäni, välipalaa ja verkkarit saatuani mieli koheni hieman oitis.


Hetken mielijohteesta nappasin passikoteloni hyllyltä tarkistaakseni passin voimassaoloajan (krhm.. Vanhentunut on jo kauan sitten, eli ex tempore reissuja on nyt turha suunnitella), mutta arvatkaas mikä toinen pieni yllätys passin välissä oli? Joskus alkuvuodesta mainoksesta leikkelemäni unelma. Vaikka tälläiset tulevat pysymään unelmia vielä pitkään, tuli minulle hyvä mieli: ehkä minä vielä joku kaunis päivä löydän miehen, joka uhraut.. Siis keskittää rakkautensa minuun sormuksen muodossa ;)


Tacka gudarna att jag innehar talangen att glädja mig över små ting (speciellt efter en horrordag på jobbet som denna).
Ex tempore plockade jag fram mitt passfodral för att kolla om passet är i kraft. Kröhömm.. Det lär inte bli några ex tempore-resor på ett tag, men kolla va jag hittade mellan passet: ett tidningsurklipp på en dröm som jag hade i början av året. Trots att den drömmen inte kommer att vara aktuell på länge, blev jag varm inombords. Bilden gav på något underligt sätt ett hopp om att jag kanske ännu nångång hittar någon som vill slös.. Alltså investera i mig ;)



söndag 20 oktober 2013

Kyllä maalla on mukavaa - hautajaisissakin

Vou, jotakin vallankumouksellista on tapahtunut: blogiurani ensimmäinen suomenkielinen otsikko on julkaistu! Pyrin aina keksimään otsikkoni englanninkielisinä, jotta ne sopisivat nii suomen- kuin ruotsinkielisenkin tekstin kanssa yhteen, eikä tulisi sanomista siitä, että blogi on "enemmän" toisen kielen edustajille suunnattu. Sori kaverit - nyt ei ole kyse muusta kuin mukavuudenhalusta ja laiskuudesta: en vain keksi osuvampaa otsikkoa. Huh, mikä selitys.

Anyway takaisin aiheeseen: kyllä maalla on mukavaa. Kun viikot huristavat ohi kiireen ja stressin täyteisinä, nautin äärettömästi maalle suuntaamisesta ja arjen pakoilusta. 


Täällä voi hengittää raitista ilmaa, katsoa Avaraa luontoa äidin kanssa telkkarista, syödä kinuskikakkua aamupalaksi ja kisata siskonpojan kanssa siitä, kummalla on isompi suu. 


Vaikka olen asunut 3 kaupungin keskustassa kotoa muutettuani, totean joka kerta landelle saavuttuani, että tämä on se paikka jonne kuulun: hiljaisuuden, pitkien välimatkojen, pimeyden ja huonojen 3G- yhteyksien keskelle.


Wow, något spektakulärt har hänt: bloggens första finskspråkiga rubrik är född! Jag beklagar stort att min fantasi inte räckte till att komma på en tillräckligt finurlig engelskspråkig rubrik (vilket jag alltid strävar till), men jag garanterar att detta inte skall upprepas. Ofta åtminstone.
Veckorna verkar flyta förbi och jag hinner knappt inse hur fort tiden går då vardagarna är ganska hektiska. Därför njuter jag innerligt av att styra nosen till landet då helgen kommer. Trots att jag bott i 3 städer sedan kah flyttade hemifrån, konstaterar jag varje gång jag kommer ut till landet att det är exakt här jag hör hemma: på platsen där man kan äta tjinuskikaka till frukost och titta på Avara luonto med mamma, tävla med systersonen vem som kan gapa störst och ställa sig på gården och lyssna på tystnaden. Att avstånden är långa, 3G- nätet fungerar lika bra som på Sverigebåten och att mörkret är svartare än i staden, trivs jag allra bäst här.


fredag 18 oktober 2013

Outfit for a rainy day

Päivän kirjainyhdistelmä on vaihdellut PJ:stä VÄP:hen ja välillä käväissyt myös tutussa ja kaikkien tunnistamassa PRKL:ssä. Tänään väsytti. Ihan sikana. Ja vettä tuli taivaalta kuin aisaa.

Sateella puetaan sadehousut - iästä viis
Väsyneinä virnistellään ja yritetään näyttää pirteiltä..

(yli)Töiden jälkeen välipala ja torkut ja pian nokka kohti bussia ja äitiä landelle.
Viikonloppuja <3

*PJ= pata jumissa
**= väsyttää älyttömän paljon

...kunnes tajutaan rajata naamat pois kuvista
Dagens bokstavscombon har varierat från FSTJÄ till STMH och ja, några mer kända internationella kombinationer där emellan. Idag har jag varit trött. Skit-trött. Och regnet stod som spö i backen imorse.
*= fan så trött jag är
**=snälla ta mig härifrån
Efter (övertids-)arbetsdagen åt jag, vilade jag och nu beger jag mig småningom till bussen hem till mamma å pappa.
Hjärta på det vetni.

torsdag 17 oktober 2013

Don´t do as I do - do as I teach you to

Lusikoidessani aamupuuroa aamulla lueskelin työkaverilta saamiani Juoksija-lehtiä. Meinasin myöhästyä töistä jumiuduttuani lukemaan artikkelia, jossa käsiteltiin sairauden myöntämistä ja kilpailusta tai treenistä poisjättäytymistä, eli treenitauon pitämistä. 

Itselleni tuo treeneistä kieltäytyminen on edelleen hankala aihe, koska koen liikunnan antavan minulle niin paljon, etten mistään hinnasta jättäisi sitä väliin. Joku ehkä muistaakin, että olen joutunut kokemaan kantapään kautta ja kulkea kivikoisimman tien tajutakseni, ettei kroppa ole kone ja että terveyden voi menettää, jollei sitä vaali. Pari keuhkokuumetta ja epämääräistä pyörtymistä, aivan liian monta treenikielto-viikkoa ja sydämentykytystä ja pelkotilaa olen käynyt läpi niin lenkkipoluilla, kuin lääkärin pöydälläkin, ja koen näin, että olen oiva esimerkki kertomaan eritoten nuorille, miksi kipeänä treenaaminen EI kannata.


Vastaanotollani kävi tänään nuori miehen alku, joka oli alkuviikosta sairastunut flunssaan, ja tuli nyt terkkariin tsekkauttamaan terveydentilansa. Siinä hetken juteltuamme poika paljasti, että hänellä olisi viikonloppuna urheilukisat joihin haulaisi kovasti osallistua, mutta oli huolissaan terveydensä puolesta. Valmentaja oli jo fiksusti todennut hänelle, ettei tämä flunssaisena tulisi olemaan n.s. täydessä iskussa ja pyytänyt harkitsemaan, kannattaisiko osallistua.

Tehtyäni kaikki mahdolliset mittaukset ja todettuani, etten pojasta mitään varsinaista vikaa löytänyt, tunsin oloni riittämättömäksi. Subjektiivinen kurkkukipu oli ainoa oire, johon nojaten pyysin poikaa vielä harkitsemaan kisaamista ja vetosin m.m. keuhkokuumeeseen ja sydänlihaksen tulehdukseen (jotka nyt ovat aika ääripäitä, mutta täysin mahdollisia), joihin erityisesti nuoret sairastuvat vajaakuntoisina treenatessaan. Poika istui luonani pitkään (Thank God silloin oli rauhallista päivystyksessä, koska halusin todella panostaa tähän potilaaseen), ääneen miettien ja välillä hiljaa istuen. Hetken kuluttua hän esitti pelkäämäni kysymyksen: mitä tekisit minun tilassani?

Mietin hetken: kertoisinko, mikä oma kohtaloni on ollut? Sairaanhoitajana tarkoitukseni on vaalia terveyttä, esittää faktoja ja olla neutraali. Kerrottuani hieman tilastotietoa ja flunssassa treenaamisesta yleisellä tasolla päätin kertoa, miten itselleni kävi. Omien henkilökohtaisten kokemusten kertominen ei kaikissa tilanteissa ole asiallista, eikä liioin fiksuakaan, mutta tässä kohtaa koin pystyväni vaikuttamaan poikaan kaikkein eniten, paljastamalla henkilökohtaisen kokemuksen. En toki kertonut yksityiskohtia, mutta kerroin kuinka minua näin jälkeenpäin on harmittanut, että piinasin kroppani äärimmilleen, sairastuin kaksi kertaa keuhkokuumeeseen, kärsin jälkitaudeista ja kuntoutin itseäni pitkään, ennenkuin saavutin lähtökohtaisen fyysisen kuntoni.


Miksi treenistä poisjättäytyminen on niin mielettömän hankalaa? Onko syynä yhteiskunnan muutenkin asettamat paineet suorittamiseen ja kisakireänä oloon vai missä se vika oikein on?

Juoksija-lehden artikkelin paras pointti oli mielestäni se, miten kirjoittaja totesi, että kunnon kohottamiseen menee muutama vuosi, mutta oman terveyden vaalimiseen, sen kuuntelemiseen ja lepopäivien pitämiseen, voi mennä koko ikä. Allekirjoitan.

Jag höll på att försena mig från jobbet imorse, då jag fastnade vid en artikel i en Juoksija-tidning, som en kollega skänkt mig. 
Artikeln tangerade mer än väl diskussionen som jag förde med en ung kille idag, då han kom till hvc för att kolla upp sina flunsasymptom. Efter att ha gjort alla tänkbara mätningar konstaterade jag att hans flunsasymptom enbart var subjektiva och att de var orsakade av virus och skulle gå om av sig själv. Efter att ha pratat ett tag avslöjade patienten att han borde delta i ett sportevenemang under helgen, men visste inte vad han skulle göra: halsen gjorde ont och hans kände sig inte kry, men hade tränat som tusan inför tävlingen. Jag kände direkt igen mig: för några år sedan tränade jag inför Midnight Run och vägrade vila, trots att kroppen inte orkade mer. Tackvare mina arbetskamrater kollade vi - dock för skojs skull - mitt infektionsvärde och fick mig in till jouren direkt, där jag fick en tusans hästkur antibiotika, samt diagnosen pneumoni, alltså lunginflammation.
 Som sjukskötare är det min skyldighet att upprätthålla hälsa, berätta fakta och vara neutral inför patienterna. Efter att ha dribblat ett tag om statistik och nämnt pneumoni och inflammation i hjärtmuskeln (för att nu nämna de värsta), gjorde jag ett drastiskt val, drog efter andan och berättade för pojken vad jag själv varit med om bara för att jag vägrat stanna upp och lyssna på kroppen. Visserligen avslöjade jag inte i detalj vad jag gått igenom, men hoppades att en erfarenhet av en "verklig människa" skulle påverka killens val - oberoende vad han än skulle välja - mer än en urbanlegend eller story om lill-Kalle (dem tror ingen jäkel på).
Vad i helsike är det för fel på oss människor då vi vägrar stanna upp och vila, skippa träningen, när kroppen ber om det? Varför försöker vi tysta ned dess signaler och pinar den till det yttersta i stället för att "få en endorfinkick"?
Det tar ett par år för att träna upp sig i toppskick, men det tar ett tiotal år - t.o.m. en livstid - att lära sig att avstå från tävlande, träningar och låta kroppen vila. Detta var min favorit-point i artikeln och exakt detta berättade jag för killen, innan han begav sig iväg hemåt.

Thoughtful Thursday

Löysin pari päivää sitten päiväkirjan, johon olin raapustellut ajatuksiani parin päivän ajan vuoden alussa. En tietoisesti ole sen kummemmin jaksanut tai halunnut ajatella ja miettiä kulunutta vuotta, koska se on ollut tapahtumarikas niin hyvässä kuin pahassakin.



Vaikken tietoisesti ole tekstiä ja sen sisältöä ajatellut, huomaan itsestäni että vanhat (ikävät) muistot palaavat mieleen ja hymy muuttuu neutraaliksi. Tekisi mieli kadota hetkeksi jonnekin ajatuksineen, halata jotakin ja hengittää raitista ilmaa. Ikäviä asioita on joskus pakko ajatella ja pohtia, koska ne eivät helpotu katoamistemppuja tekemällä. Itkut itketään, naurut nauretaan. Tiedän jo olevani voiton puolella ja että elämä jatkuu, kuljettaa ja kantaa ja että positiivisin ajatuksin pääsee eteenpäin. 

Sain jo onnekseni hyviä uutisia näin työn saralta, mutta eivät edes ne nyt tunnu nostattavan hymykuoppia näkyviin. Ehkäpä tyydyn viettämään tänään matalaliito-torstaita ja palailen asiaan paremmalla boogiella.



Jag råkade hitta en dagbok som jag fört i början av året och misstänker att den är orsaken till mitt bristfälliga goda humör; är inte igen heller mitt glada jag. 
Texten påminde mig om hurdant det gångna året varit - på både gott och ont. Visst vet jag att jag redan är på bättringsvägen och att allting kommer att ordna sig - det har det ju till största delen redan gjort! Trots det spökar gamla trista minnen i huvudet och mungiporna påminner om slokna blomstjälkar. 
Trots att jag fick goda nyheter på jobbet idag, får jag inte upp humöret. Visst är det normalt att ibland ha sämre dagar, men jag skulle så gärna redan piggna till och vara mig själv.. Kanske jag nu nöjer mig med att ha en grubblartorsdag och väntar på soligare dagar. De finns nog där nånstans ;)