Lauantaipohdintaa

Moikkamoi ja lauantai-iltapäivää!

Tuhannesti kiitos, kumarrus ja halaus kaikille, ketkä edellistä avautumispostausta kommentoitte niin blogiin, Facebookiin kuin naamatustenkin. Olette kaikki puhdasta kultaa <3 Kuten huomaatte, laitoin kuitenkin parin päivää tekstin julkaistuani sen piiloon. Emmin pitkään viitsinkö ollenkaan julkaista sitä koska se oli niin pirun henkilökohtainen ja avautuva, mutta julkaisin ja sain myötätuntoa ja tsemppiä ja toivon mukaan herätin jossakin ajatuksiakin. Julkaistessa tekstin se tuntui vielä hyvältä koska kuten postauksessa kerroinkin, ärsyttää minua potenssiin triljoona kun blogit ja koko some-maailma on niin saakelin pinnallinen ja siloteltu. Kun itse tulin siihen pisteeseen, ettei iloa ja hattaranhuurteista nähnyt enää missään oli jotenkin PAKKO avata suu ja kertoa, mitä tämä minun arkeni todellisuudessa - kaunistelemattomana - on. Pyöriteltyäni asiaa pari päivää ja juteltuani työkaverin kanssa tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että minun olisi ehkä parempi suojella itseäni hieman ja piilotinkin tekstin. Ne ketkä sen "ehtivät" lukea ja nähdä saivat sen tehdä, enkä kadu sitä. Se varmasti muutti osan kuvaa minusta mutta entäs sitten. Olen tälläinen kuin olen, enkä tällä hetkellä voi väittää että olen juuri se Jossu joka haluaisin olla ja joka aidon oikeasti olen, mutta tässä hetkessä olen tälläinen: kärsin huimaus-heikotus-oireista, jotka rajoittavat elämääni ja joista aion päästä eroon.

Helpommin sanottu kuin tehty mutta yritetääs nyt mennä mukavampiin aiheisiin. Minulle sanottiinkin jo, että nyt on aika katsoa eteenpäin eikä murehtia menneitä ja pikkuhiljaa se minun oma elämäni löytää tiensä takaisin omalle raiteelleen. Sanomattakin on selvää, että kun se 3-4 vuoden ajan on mennyt sivuraiteilla, ei suunnan vaihto ihan kädenkäänteessä käy, mutta kun ammattilainen on vakuuttanut minut siitä, että se on täysin mahdollista, aion tehdä kaikkeni. Kaikkeni.

Koska edellisestä arkipostauksesta on luvattoman pitkä aika olisi ehkä hyvä vähän kertoa missä mennään?

Siirryin tosiaan marraskuussa päivystys-vastaanotto-sairaanhoitajan tehtävistä aikuispotilaiden terveydenhoitajan kenkiin ja ero entiseen on - noh, yhtä suuri kuin yön ja päivän välillä :D Haha! Siinä missä aiemmin olin osa isompaa tiimiä, n.s "rividuunari" eli tein miten esimies valmiiksi suunnitteli ja työnkuva vaihteli päivittäin, olen nyt hyvin itsenäinen ja suunnittelen itse työni, työskentelen yksin esimies taka-turvana ja työtehtävät ovat toisaalta aika samanlaisia päivästä toiseen siinä mielessä, että pidän nyt pelkästään vastaanottoa ja pääasiassa terveystarkastuksia. Nykyään käyn myös enemmän kokouksissa, koska edustan tällä hetkellä yksin omaa "osastoani" ja pidän esitelmiä esim. painonhallinnasta pyynnöstä. Voitte vain kuvitella miten ulalla ja yksin olin alkuun kun aloitin nykyisen duunin, koska se erosi entisestä niin 110%:sti mutta nyt kun olen työtehtävääni jo HIEMAN alkanut hahmottaa en voi muuta todeta kuin että olen tyytyväinen - todella tyytyväinen. Rakastin entistä duunia ja kaipaan montaa osaa siitä jokaikinen päivä, mutta tällä hetkellä kun tärkeintä elämässäni olisi saada kroppa ja mieli rauhoitettua jotta löytäisin oman itseni takaisin, sopii tämä nykyinen duuni minulle paremmin. Ja vaikka nuori olenkin täytyy myöntää, että tämä työtehtävän vaihto teki minulle todella hyvää ja suorastaan puhkun intoa ja tunnen jopa pientä paloa työtäni kohtaan (ja sain ulkopuoliselta kuulla, että sen kuulemma huomaa ;)). Olen itse asiassa sitä mieltä, että kaikkien tulisi tasaisin väliajoin saada anoa sisäistä siirtoa tai ottaa virkavapaata omasta työstään ja lähteä tuulettamaan aivoja ja kädentaitoja muualle. Uuden työtehtävän, rutiinien ja tapojen edessä aivot raksuttavat ihan toisella tapaa ja ainakin itselläni vaihdos lisää mielenkiintoa kehittää itseäni ja samalla se haastaa minua etsimään muistini syövereistä sellaista tietoa, jota en moneen vuoteen ole käyttänyt. Ja jollei sitä tietoa löydy korvien välistä, täytyy sitä imuroida Terveysportista ja muilta luotettavilta sivustoilta (minäkö käyttäisin Googlea..?) ;)

Entäs vapaa-aika? Olen tosiaan nyt saanut ammattilaiselta kuulla, että minun tulisi ottaa osaksi arkeani rauhoittuminen, johon siis kuuluu hengitys- sekä rentoutumisharjoitteet. Plösöksi sohvaperunaksi ei tarvitse alkaa, mutta tohottamisen vastapainoksi täytyisi tosissaan panostaa kropan ja mielen rauhoittamiseen. Eli juoksua tulee edelleen harrastettua 1-3 kertaa viikossa, mutta ilman syke- ja muita mittareita (otan niistä heti paineita, vaikka ne käteviä sykkeen seurannan kannalta ovatkin). Juoksua - vaikka sitä rakastankin - jännitän edelleen jonkin verran koska se nostaa sykettä ja saa aikaan saman fiiliksen kuin jos alan jännittämään ja sitä kautta huimaamaan esim. kaupoilla ja koska juoksuasentoni ei ole täydellinen (lue: puutteellinen keskivartalon hallinta, lievä takakeno) ei se välttämättä se paras lajivalinta ole - mutta koska saan siitä rauhoituttuani niin hyvän olon, olen saanut luvan jatkaa sitä. Muuten teen kotijumppaa 1-2 kertaa viikossa, eli teen punnerruksia, hyppyjä ja kyykkyjä, sekä vatsoja eri variaatioin oman kehon painolla (ja joskus innostun jopa kahvakuulasta). Ja näiden lisäksi tulee kävelytettyä Rontti-koiraa 1-3 kertaa päivässä. Eli liikunta oln edelleen keskeinen osa vapaa-aikaani :D Mitä sen sijaan olen huomannut kaipaavani, on jokin laji jota voisin harrastaa jonkun kanssa. Kun pääasiassa työskentelee yksin ja harrastaa yksin ja asuu miehen kanssa, joka on työvuorosta riippuen poissa joko 12 tai 24 tuntia vuorokaudesta, tuntee sitä väkisinkin itsensä aika yksinäiseksi ajoittain. Minulla on sikäli huono tuuri, että rakkaimman kaverit asuvat joko ulkomailla ja monen tunnin ajomatkan päässä, ettei heitä kovin usein tule nähtyä. Viime aikoina ollaan viestitelty ja soiteltu monien kanssa aiempaa enemmän, mutta eihän se naamatusten kuulumisten vaihtoa korvaa. Tosiaan kaikenlaisia harrastuksia olen miettinyt, mutten toistaiseksi ole päätynyt oikein mihinkään järkevään ja koska miehen ollessa töissä koira on minun vastuullani, en ole halukas maksamaan montaa sata euroa esim. joogakurssista, jonne en sitten voisi osallista joka kerta koska minun täytyisi ajaa töistä kotiin, ulkoiluttaa koira, hypätä autoon ja ajaa joogaan ja siitä taas kotiin. Sydämeni ei antaisi myötä, että Ronja isona koirana joutuisi tyytymään 15 minuutin ulkoiluun jonain päivänä harrastukseni takia - onhan labbis kuitenkin iso koira, joka tarvitsee runsaasti liikuntaa. Ja tämä meidän yksilö on kyllä selvästi osoittanut, että tarvitsee ulkoilun lisäksi rakkauttaa :D Näkisittepä miten neiti vähän väliä nousee tuoliani vasten nuolaisemaan kasvoja tai naamaa kun istun pöydän ääressä kirjoittamassa tätä. Hassu rakas <3

Talonrakennus-proggis, josta vouhkasin syksyllä, jouduttiin laittamaan (ainakin hetkellisesti) jäihin miehen opiskelujen takia: työharjoitteluiden myötä kuukausitulot voivat tipahtaa radikaalistikin, emmekä halua asettaa itseämme totaali-ahdinkoon ja elää pelkällä makaronilla ja jauholla joinain kuukausina. Nyt alan jo olemaan aika sujut asian kanssa, vaikka esim. eilen kun kävin katsomassa työkaverin vauvaa ja uutta taloa tunsin pienen piston ja kateuden: olisipa meilläkin. Mutta olen kyllä ehdoton realisti rahan suhteen; en meinaan halua joutua miettimään milläs auton 820 euron arvoinen huolto maksetaan jos lyhennän lainaa ja maksan jatkuvia kuluja joka kuukausi niin, että minulle jää 25 euroa käteen!

Mutta jotta nyt päästäisiin aiheeseen lauantaipohdinta (kuten otsikko lupaavasti kertookin) on kai minun pakko kertoa mitä alunperin pohdin ja mikä sai minut (vihdoin!) istumaan koneen ääreen ja kirjoittamaan: käytiin Ronjan kanssa ulkoilemassa vanhempieni pihassa ja kotiin päästyämme teki minun mieli välipalaa. Olen tämän rauhoittumis-ohjeistuksen jälkeen vähentänyt kahvijuontiani radikaalisti niin, etten enää juo kahvia edes päivittäin. Huomaan, että kahvi saa kroppani jännittymään ja tykyttämään herkemmin tilanteissa, joissa jo muutenkin jännitän mutta nyt kun tiesin istuutuvani koneen ääreen hetkeksi, päätin keittää kahvit. Jääkaapista löysin A-jugurttia ja hedelmäkulhosta jo aikoja sitten ostetun granaattiomenan, jota pelon sekaisin tuntein lähestyin veitseni kera. Granaattiomenan simenet ovat mielestäni aivan törrrrrrkeän hyviä, mutta hittovie mikä duuni niitä on aina hakata ulos kuoresta. Onnekseni oma omppuni oli täysin toimintakykyinen (lue: ei vanhentunut vaikka sitä pelkäsin) ja siinä tarjoilulusikalla (vuoroin omaa kättä, vuoroin) kuorta hakatessani päätin, että ensi kerralla voisin olla fiksumpi ja ostaa pakastealtaasta Pirkan käyttövalmiita siemeniä. Päätöksen tehdessäni päädyin sitten pohtimaan mitenköhän Pirkkalaiset ne siemenet sieltä kuoresta saavat. Ei kai vain joku oikeasti seiso ja hakkaa päivät pitkät granaattiomenoita, eihän? Raukkaparka. En tosin kyllä myöskään tajua millaisen koneen kyseinen toimenpide vaatisi, koska vaikka hakkaustoimenpiteen suorittaa täysin Youtuben ohjeiden mukaan, eksyy välillä silti mukaan sitä valkoista kalvoa myös enkä usko, että mikään siivilä onnistuisi noukkimaan talteen pelkät siemenet ja eliminoimaan sen valkoisen. Onko kellään tästä tarkempaa tietoa? Pitänee laittaa viestiä K-kauppojen Pirkoille ja tiedustella asiaa. Joka tapauksessa sain siemenet vihdoin ja viimein lyötyä kulhoon ja nautiskelin ne hiljakseen Instagramia selaillen kera kahvin (joka tällä hetkellä maistuu parhaimmalta Oatlyn iKaffen kanssa - ah, ihanan kermaista!) ja A-jugurtin, sekä viinimarjojen ja maapähkinävoin kera. N-a-m.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa :) Mitä sinun lauantaihisi?

Let it go, let it go. Totuus pinnan alta

Olen miettinyt tämän postauksen kirjoittamista koko viikon, avannut läppärin ja muuttanut mieleni. En halua, en pysty, en tahdo. Saa nähdä miten paljon saan nyt kirjoitettua ja kerrottua ja montako kertaa painan "erase"-nappulaa empien, paljonko haluan kertoa. Toivon mukaan saan tämän tekstin myötä avattua teille hieman tilannetta, jossa olen tällä hetkellä ja jossa jo pitkään on menty. Tilannetta, joka piilee pinnan alla.

Ne jotka minut tuntevat tai jotka ovat seuranneet blogiani pitkään tietävät, ettei taipaleeni ole kuluneen 5 vuoden aikana kovin helppo ollut. Aloin leikkiä ruoalla ja liikunnalla AMK-opinnot aloitettuani ja hairahduin silloiseen fitness- ja karppaus-buumiin. Tein tyhmästi - terveydenhuollon opiskelijana (jolla pitäisi olla älliä jo koulun puolesta päässä!) - ja lisäsin liikuntaa roimasti salin ja lenkkien muodossa ja aloin rajoittamaan syömistäni pikkuhiljaa toinen toistaan "pahempia syntejä" siitä siivoten. Poissuljettuja olivat alkuun sokerit ja valkoiset viljat, myöhemmin jäivät pois ruisleipä, pasta ja ylipäänsä hiilarin lähteen, samoin punainen liha ja lisätyt rasvat (en olisi voinut kuvitellakaan edes koskevani pähkinöihin tai rypsiöljyyn). Aloin pelätä yhteisiä ruokailuhetkiä jolloin muut huomaisivat tapani, jotka siis jo silloin tiedostin ja tunnistin epäterveellisiksi, ja aloin suoraan sanottuna pelätä ruokaa ja syömistä. Elin maitorahkalla ja sokerittomilla mehukeitoilla, kasviksilla ja soijarouheella. Ja kahvilla. Sillä itsensä sai tarvittaessa nopsaan tyhjennettyä.

Pitkä parisuhde päättyi, jäin yksin mutta löysin heti uuden miehen, jonka perässä muutin kotoa kauas pois. Suhde osoittautuikin epäterveelliseksi ja huomattuani sen huomasin olevani eksyksissä: kuka olen, minne menen. Vanhempieni hoiviin en suostunut muuttamaan enkä liioin myöntämään kellekään, että suhde meni päin persettä ja että voin niin huonosti. Sinnittelin ja purin ahdistustani ja pahaa oloani kontrolloimalla yhä enemmän syömistä ja liikuntaa - ja vedin övereitä molemmissa. Jälkeenpäin ajateltuna en käsitä miten kroppani kesti menoa niinkin pitkään kuin lähes vuoden verran: nollakaloreita, 4 rankkaa salitreeniä ja 2-3 aerobista, unettomuutta, pelkoa, ahdistusta ja kolmivuorotyötä. Alkoihan se kroppa lopulta purkautua palasiksi, erottiin, asuin yhä eksän kanssa samassa kämpässä ja yritin sinnitellä, jouduin sairaalaan ja muistan miten hädissäni olin kun en tiennyt minne mennä. Muistan elävästi miten juttelin isosiskoni E:n kanssa puhelimessa ja miten juuri hänen puhelustaan (toim.huom: moni muu yritti samaa, mutta ehkä sisko valitsi jotkut tietyt sanat tai sitten hänen puhelunsa vain oli se ratkaiseva miljoonas) tuli se, joka sai minut tajuamaan että nyt olisi aika lähteä ja aloin etsimään kämppää ja töitä Porvoosta.

Kämppä ja työpaikka löytyi ja pääsin lähtemään ja muistan iloinneeni: vihdoin uusi alku, uusi mahdollisuus. Ei se kuitenkaan ihan niin helppoa ollut.

Asuin yksinäni keskustassa, kärsin huimauksesta joka aiheutti sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistusta ja eristäydyin yksiööni sen sijaan, että olisin pyörinyt kaupungilla ja koittanut löytää uusia tuttavuuksia. Päädyin jälleen salille, hommasin kuukausikortin ja aloin takomaan rautaa: kun ei muutakaan tekemistä ollut eikä Porvoon-elämäni alkanut niin harmoonisena kuin olin ajatellut, aloin kontrolloimaan tilannetta ja elämääni treenaamalla. Vaikken elämääni voinut muokata, pystyin salilla käymällä muokata kroppaani. Ja nättihän siitä tuli. Harmi vain jatkoin hiilaritonta ja rasvatonta ruokavaliotani, treenasin 4 kertaa rankasti salilla ja juoksin loput, söin rasvattomia maitotuotteia ja soijarouhetta ja nukuin huonosti. Uudelta työpaikaltani aloin yhä enemmän kiinnittää huomiota yhteen punapukuiseen ensihoitajaan ja niinhän siinä sitten monen mutkan kautta kävi, että meistä muodostui parin kuukauden kehräilyn jälkeen pari. Puolen vuoden yhdessäolon jälkeen muutimme yhteen ja elämä alkoin, huimauksesta huolimatta, sujua siihen suuntaan jonne olin sen toivonut kulkevan: muutto takaisin maalle, oma auto ja koira. Ehkä pian oma talo ja perhekin alkaisi löytyää tiensä elämääni,.

Nyt pian 3 vuoden yhdessäolon jälkeen voin silmäkulmaa ajoittain pyyhkien kertoa, ettei näin ole. Uristaan ei ole niin helppoa poiketa kuin sitä kuvitteli ja toivoi. Landelle muutettuani olin jo lopettanut salilla käymisen täysin ja keskityin kävelemään koiran kanssa, juoksin erinäisillä lääkäreillä ihmettelemässä huimaus-heikotus-oireitani, sekä vatsaongelmia. Miehen kautta yritin oppia syömään "normaalisti" (eli hiilareita ja herkkuja silloin tällöin) siinä ajoittain onnistumalla, välillä onnistumatta. Paino tippui. Kukaan lääkäreistä ei koskaan kysynyt miten henkisesti voin ja kun kerroin sivulauseessa, että minulla oli ollut paljon paineita ja stressiä Pori-aikoihini viitaten, vetosivat he heti stressin jälkeiseen tilaan ja että tilanteeni kyllä korjautuisi kunhan elämäni nyt asettuisi aloilleen. Mitään tarkempia ohjeita kuten "syö näin" tai "liiku näin" en koskaan saanut keltäkään - ja juuri sitä olisin övereiden vetäjänä tarvinnut ja toivonut! Lääkärit totesivat aina ihmisten olevan yksilöitä, mutta edelleenkin nyt vuosien jälkeen minua surettaa, ettei kukaan uskaltanut edes kehoittaa minua seuraamaan THL:n asettamia ravitsemus- ja liikuntasuorituksia (jotka ovat terveyttä ylläpitäviä ja sopivat suurimmalle osalle kansaa). Turhauduin kun huimaus ja jumitilat eivät alkaneet kaikkoamaan, vatsaoireet jatkuivat eikä hormonitoimintakaan lähtenyt liikkeelle - vaikka lääkärit sanoivat, että ne kyllä palaavat vuodessa. Aloin liikkumaan uudestaan ja löysin juoksun: lajin, johon lopulta rakastuin sen keveyden ja helppouden ja raittiin ilman myötä. Kunto koheni ja lenkit pitenivät, mutten tainnut tajuta kuinka paljon kulutin juostessani ja huomasin, miten jumit ja huippaukset jälleen lisääntyivät vaikka yritin kovasti syödä enemmän jotten jäisi kaloreineni miinuksille. Enää en toivonut painon tippuvan mutta halusin sen pysyvän ennallaan. Vatsaoireet alkoivat pikkuhiljaa onneksi helpottaa ja opin tuntemaan mitkä ruoka-aineet eivät minulle sopineet, mutta ruokailuhetket olivat (ja ovat) edelleen - eivät nyt välttämättä hankalia - mutta rutiininomaisia ja nojoo, ajoittain kyllä hankalia ja tietyt ruoat saattavat ahdistaa minua. Olen kuitenkin huomattavasti rennompi syömisteni suhteen nyt kuin vuoden takaiseen verrattuna, enkä kikkaile ruoalla ja poissulje ruokavaliostani mitään. Sen sijaan olen ylpeä itsestäni jos (ja kun!) onnistun poikkeamaan rutiineistani ja rikkomalla rajojani, ikäänkuin nousemalla uristani, hetkeksi. Kun on vuosia syönyt kurinalaisesti, tuntuu pienikin suklaapala tiistai-iltana voitolta.
Liikunta ja syömiset alkoivat löytää tasapainon pikkuhiljaa, mutta työelämässä koin hetkittäin aikamoisia myllerryksiä, jotka heijastuivat henkiseen jaksamiseen. Sairaanhoitajana sitä saa tottua tekemään pätkätöitä (näköjään) ja ne jos mitkä ovat aiheuttaneet stressiä minulle. Monet kerrat olen jo ehtinyt hakea vakinaista toimea, mutta onni ei ole ollut suopea. Monet kerrat olen myös näiden "valitettavasti emme nyt valinneet sinua"-kommenttien jälkeen tuntenut, miten osa minusta on murentunut ja kyseenalaistanut mitä ihmeen väliä sillä on, osanko olla suopeampi itseäni kohtaan ruoan ja liikunnan suhteen, jollen töiden myötä saa stressiä poissuljettua elämästäni täysin. En siis tarkoita sitä, että elämästi poistuisi stressi heti jos saisin vakkaripaikan, vaan sitä, että pettymykset ja paine, jota olen pätkieni takia kokenut (ja koen) ovat takuuvarmasti ylläpitäneet valmiustilaa, jossa kroppani on aina Pori ja Porvoo-ajoista lähtien ollut. Tämä(kin) on aiheuttanut harmistusta koska työ on elämän osa-alueista se, johon tällä hetkellä en voi vaikuttaa - verrattuna syömiseen, lepoon ja liikuntaan. En syytä pätkätöitä pelkästään siitä, että kroppani edelleen on mikä on, mutta uskon että silläkin on arpansa pelissäni.

Tänä päivänä olen edelleen kova tyttö stressaamaan ja valvon välillä yötä myöten miettimässä asioita ja otan paineita. Osaan onneksi jo hieman rentouttaa itseäni, mutta tunnen kehoni ja mieleni ja tiedän miten herkästi ne alkavat käymään kierroksilla. Viime viikot ovat olleet aikamoista myllerrystä ja muutoksen tuulet tulevat puhaltamaan elämässäni taas. Koen, että olen kasvanut matkallani ihmisenä roimasti, mutta että matkaa vielä on paljon jäljellä. Kadun monia valintoja joita olen matkani varrella tehnyt, mutta tiedän, että (kuten kaverini eilen sanoi) jotkin asiat täytyy oppia kantapään kautta ja virheitä tulee tehtyä, mutta niistä otetaan opikseen. Välillä (tai no, aina) kaikki ne vastoinkäymiset joita elämäni aikana on ehtinyt (jo) tapahtua tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, mutten mahda niille enää mitään - ne ovat jo historiaa. Toivon, ettei mikään niistä mokista joita olen tehnyt, poissulje tulevaisuudestani mitään - kuten perhettä, vakkari-työpaikkaa tai omaa taloa - mutta toki nekin pelot ovat mielessä lähes päivittäin.

Mihin halusin kaikella tällä purkautumisella päästä? Siihen, että toivoisin, että joku voisi ottaa minun virheistäni opikseen. Itse elän tänään elämää, jotaeon nuorempana kuvitellut eläväni ja josta osittain toivon pääseväni tulevaisuudessa vielä ohitse ja eroon. Kroppani on rahjainen, se ei toimi kuten sen pitäisi, ja epätietoisuus vaivaa eikä kukaan osaa sanoa löytääkö kroppani ja elämäni vielä takaisin raiteilleen. Elän elämää, jossa yritän vieläkin päästää irti - let it go - ja antaa elämän kuljettaa.

Olen pitkään ollut väsynyt - todella väsynyt, Ulkokuori voi näyttää toisenlaiselta, enkä suostu jämähtämään laakereilleni itkemään, vaan yritän tehdä parhaani ja saada itsestäni irti niin paljon kuin on tässä tilassa mahdollista. Eilen tyttöjen kanssa iltaa istuessamme totesin, etten ole pitänyt lomaa - kaikesta tuosta hulinasta huolimatta - 2 viikkoa pidempään - ja sekin oli kesällä 2015. Kesällä 2016 pidin kesälomaa viikon. Kaikki lomapäiväni ovat palaneet siinä, että olen pätkätyöläisenä aina saanut lomani rahoissa, pitänyt juuri sen viikon tai pari lomaa ja siirtynyt sitten seuraavaan duuniin. Kuukausittain kertyneet loma- ja ylityötunnit olen kuluttanut erinäisissä lääkäreissä ramppaamiseen, mikä yhä enemmän surettaa minua: mitään pysyvää apua tai helpostusta vaivoihini en ole saanut, vaan päin vastoin tuhlannut tuhansia euroja sekä ansaitsemani lomapäivät ja heivannut ne kuin kankkulan kaivoon - mikä taasen on turhauttanut ja kyllä, myös stressannut. Siinä missä loma olisi voinut toimia parin sadan euron lääkärikäynnin sijaan, olen kuuliaisesti käynyt lääkärissä - josko juuri SE vastaanotto voisikin olla ratkaiseva. Näin ei vielä ole käynyt. Eli osasyy siihen, että tunnun rasittuvan muita herkemmin on yksinkertaistettuna se, etten ole pitänyt koko elämäni aikana 3 viikkoa pidempää lomaa. Sekin oli sairasloma kesällä 2015, jolloin minulta leikattiin umppari ja se oli toden totta sairasloma: ekan viikon vietin sohvalla turvotuksineni, seuraavana yritin päästä roskakatosta pidemmälle kävelylle ja kolmannella jatkoin kävelyharjoituksia.

Paljon pohdintaa, jota olen zen-moodissa päässyt toteuttamaan täällä lapsuudenkodissani, jossa nytkin istun ja kirjoitan. Koko viikonlopun olen lompsinut koiran kanssa metsässä, hiipinyt pimeässä pihassa karva-Crocsit ja pilkkihaalari ylläni. Hengittänyt kevyttä pakkasilmaa ja katsellut ikkunan läpi lumihiutaleita. Rauhoittunut - en ehkä muodikkaasti meditoimalla - mutta vain olemalla.

pus.

Hassuja juoksufaktoja & oivalluksia juoksusta

Heippa!

Olen jo monen juoksulenkin aikana havahtunut pohtimaan, mitä kaikkia kummallisuuksia minulla on meneillään juostessa ja pohtinut, teettääkö juoksu muillekin samaa. Lue listaa alta ja huikkaa, jos tunnistat itsesi!

* Päässäni soi mitä kummallisimpia biisejä juostessa. Useimmiten riparilta tutut hengelliset laulut tai lastenlaulut. Viimeksi hoilailin itsekseni "Täti Moonikaa"

* Jos puen ylleni kompressiosukat trikoiden päälle muille näkyviksi, tunnen automaattisesti kovempaa painetta suoriutua lenkistä hyvin - olenhan "tosi-lenkkeilijän" näköinen

* Olen kova kisailemaan, enkä näin ollen koe olevani sovelias juoksukaveriksi kellekään. Viimeksi pelastukseni oli minut ohittava mies, joka siis KEHTASI ohittaa minut REPPU SELÄSSÄ ylämäessä - pakkohan siinä oli unohtaa oma väsymys ja kiriä jäniksen perään ;) Meinasin huikata mäen päätteeksi kiitokset :D

* Talvella juoksen paksut nahkarukkaset käsissä, enkä voisi kuvitellakaan pukevani käsiini ohuempi juoksuun tai hiihtoon tarkoitettuja sormikkaita. Olen jopa harkinnut ompelevani/pyytäväni äitiä ompelemaan minulle töppösiä - siis sellaisia "hanskoja", joissa kaikki sormet ovat yhdessä ja joita vauvat yleensä pitävät. Rukkasissakin vedän useimmiten peukalon muiden sekaan, jottei raukkaparka jäätyisi

* Sormien palelemisesta puheen ollen bongasin KPK 24/7-foorumilta Facebookista hyvän vinkin kylmäkäpäläisille: kävyt. Olen nyt parilla lenkillä poiminut yhden männynkävyn kumpaankin käteeni ja pyöritellyt niitä juostessani käsissä ja kyllä - se toimii: käsien verenkierto pysyy kiitos röpelöisten käpyjen yllä, eikä valkosormisyndrooma vaivaa! :)

* Elämäni ensimmäisen puolimaratonin - 21 km - juoksin ex temporesti lukioikäisenä kotoa venerantaan, jossa vanhempani olivat laituritalkoissa. Tätä ennen pisin lenkkini oli 10 km ja matkaan lähdin hetken mielijohteesta sen kummemmin tankkaamatta, ilman juomaa tai muuta energiapitoista - kännykkä ja avaimet taskussa ja kellekään aikeistani kertomatta :D Jälkeenpäin asiaa ajateltuani ei kovin fiksua, mutta hyvinhän se meni. Puolivälissä pysähdyin lähinkaupassa ja ostin 2dl Trip-mehun ja pari kertaa kiersin puskan kautta. Reitti on alamäkivoittoinen (arviolta) viimeiset 5 km, joka selvästi kyllä helpotti juoksua. Muistan vielä, miten juoksu jossain kohtaa alkoi tökkiä, mutta päätin silloin vain keskittyä laittamaan tossua toisensa eteen - en miettimään aikaa enkä paikkaa. Itkuhan siinä meinasi tulla kun tajusin, että laituritalkoissa olevat vanhempani näkyivät edessäpäin ja huusin kovaa "Mamma!". Olin ylpeä. Olen edelleen ylpeä.

* Lueskelin samaiselta KPK24/7-foorumilta myös keskustelua askelluksesta ja ajauduin linkin kautta Youtubeen ja katselemaan juoksuvideoita, joissa siis selitettiin ja näytettiin hidastetusti kanta- ja päkiäaskelluksen ero. Jo heti seuraavalla lenkillä kokeilin kumpaan kastiin kuuluin ja miltä tuntuisi vaihtaa toiseen. Olen aina kuvitellut olevani kevytaskeleinen päkiäjuoksija, mutta askellustani analysoidessani tajusin, että näin ei ollut. Päätin silti RYHTYÄ sellaiseksi ja uskokaa tai älkää, mutta nyt kun tieten tahtoen askellan päkiä edellä juoksen nopeammin! Päkiäjuoksussa asentoni pysyy pystympänä ja ryhdikkäämpänä ja kun mittarista seuraten samoilla lähtökohdilla juoksen vanhaan kanta-askellukseeni verrattuna nopeammin, en voi kuin suositella: MIETI miten askellat ja jollet jo kuulu päkiäporukkaan - vaihda!

* Voin syödä jopa 30 min ennen lenkille lähtöä (toisillahan taukoa pitää olla jopa pari tuntia!), mutta silloin välipalan tulee olla helposti sulava. Suosikkini on turkkilainen jugurtti tai vastaava  kauravalmiste, hedelmä(sose) tai marjoja ja 1-2 rkl siemeniä tai maapähkinävoita. Usein lisään myös kanelia makua tuomaan. Välipala sulaa helposti vatsassa, ei hölsky, antaa energiaa, muttei änkeä heti ekan kilsan jälkeen jo ulos. Liian kuitupitoista välipala ei saa olla tai se joko jymähtää tai tulee bumerangina pois, mutta liian pliisu se ei energiapitoisuudeltaan myös saa olla, tai askel ei nouse.

Yksin syöminen - maailman tylsin asia? Tervetuloa sinkkukeittiööni

Miehen tehdessä vuorotyötä joudun usein syömään yksin. Porvoossa yksin asuessani - tai itse asiassa missä kaupungissa ikinä olenkaan asunut yksin - söin tosi huonosti. Toki minulla on sh-taustani huonontamassa ruokieni laatua (olen syönyt aivan liian kevyesti), mutta jos se sivuutetaan on kaltaisellani ruoan rakastajalla aika erikoinen syy kehnoon syömiseen: laiskuus.

Oho! Olin ilmeisesti panostanu (kerrankin) ja ostanut pakkauksen broilerin fileitä ja paistanut niitä valmiiksi, jotta sain nopsaan kasattua itselleni oikeasti ravitsevan ja hyvännäköisen kanasalaatin. Liian usein korvaan lihat soijatuotteilla, koska pakkaukset ovat liian isoja sinkkutalouteen ja viitseliäisyys loppuu, vaikka soijasuikaleita joutuu jopa marinoimaan (kanaa ei) ja paistamaan pannulla ihan samalla tavalla kuin lihaa..

Simppeliä ja hyvää, ravitsevaa ja täyttävää: kasviksia, keitettyä perunaa ja tonnikalaa. Mitä todennäköisimmin myös hemmetin kuivaa..

Makaronia, soijarouhetta ja paistettua porkkanaraastetta sekä kasviksia. Hyvää ja iihmeellistä, että olen viitsinyt keittää makaroneja yksinäni - korvaan ne usein leivällä, koska on energian haaskausta lämmittää kattilaa vain yhdelle :D Apua, saan hävetä näitä paljastuksiani

Jauhelihaa, suppiksia ja runsaasti sipulia, sekä täysjyväpastaa ja vihanneksia sekä bataattia. Tälläinen annos on poikkeuksellinen, koska siitä löytyy lihaa; yksin syödessäni en koskaan lähde paistelemaan lihaa koska.. laiskuus ja liian isot pakkauskoot.

NIIN tyypillistä minua: kauhea kasa kasviksia, naurettavan vähän couscousta ja proteiininlähteenä kalaa. Kuva on vanha ja Porvoosta. Nykyään couscousin määrä olisi suurempi. Tälläisestä annoksesta ei saisi energiaa lapsikaan..

Havahduin eilen lounasta väsätessäni, että tipahdan jälleen huonoihin vanhoihin kaavoihini kun mies oli töissä ja söin lounasta yksinäni. Sinkkusyömiseni (lue: valmistan ruokaa vain itselleni) ovat aina sitä luokkaa, että pilkon kaapista kauhean kasan vihanneksia ja wokkaan/keitän ne kypsiksi, maustan chilikastikkeella (ah tai uusin suosikkini on Sriracha tai miten nyt kirjoitetaankaan) ja runsailla mausteilla ja kippaan kylkeen raejuustoa ja leipäpalan tai pari. Maku ja ulkonäkö ovat annoksissani valehtelematta useimmiten järkyttäviä enkä KOSKAAN ottaisi kuvaa - saati sitten julkaisisi sitä missään somessa - annoksistani, koska suorastaan häpeän tapaani. Ongelmani on se, että ajaudun tuttuun vanhaan tapaani (olen tehnyt näin yksin syödessäni God knows miten pitkään) enkä yksinkertaisesti VIITSI panostaa omiin ruokiini. Heti jos minulla on kaveri tai mies kenen kanssa syödä, jaksan panostaa ja väsätä ruokaa ihan toisella tapaa, mutta jotenkin munakkaankin paistaminen tuntuu liian monimutkaiselta kun ruokailijoita on vain yksi - minä. Hölmöä kyllä syy laiskuuteen ei ole ruokailijoiden määrä, koska jos teen ruokaa miehelle, panostan huomattavasti enemmän hänen annokseensa VS jos tekisin annoksen itselleni. Psykologisesti ajateltuna tästä voisi tehdä ties miten monta analyysia ja yksi niistä on se, etten arvosta kehoani niin, että ravitsisin sitä joka ruokailulla hyvin, ja varmasti se voi sh-taustani huomioon ottaen olla osittain totta, mutta toisaalta ei, koska meille molemmille ruokaa tehdessäni panostan ja pilkon ja teen ruokaa rakkaudella senkin edestä.

Eilen kamalan näköistä epämääräistä "kaikki vihannekset mitä kaapista löytyy + raejuustoa"-lounasta syödessäni huomasin olevani itselleni jopa vihainen. Miksen hemmetti vie voisi toimia kuten moni somessa annoksensa jakava ja panostaa ruokaan myös, jos sitä syönkin vain yksinäni? Minua potutti aivan mielettömästi eilen kun en viitsinyt väsätä itselleni parempaa ruokaa ja meinasin jättää annoksen kesken. Oli meinaan pahaa, eikä sellainen "ruoka", joka pitää upottaa chilikastikkeeseen jotta sitä voi syödä, ole syömisen arvoista. Illalla pilkoin salaatin, johon olin jo huomattavasti tyytyväisempi, vaikka se periaatteessa oli samantyyppinen kuin lounaanikin, eli kasvispainotteinen. Salaattiin panostin kuitenkin enemmän lisäämällä siihen erilaisia tekstuureja ja makuyhdistelmiä, kuten makeaa (tomaattia) ja suolaista (kalkkunaa), sekä puruvastukseksi kurpitsansiemeniä (mun suosikkeja!). Olin huomattavasti tyytyväisempi ja kylläisempi kuin lounaan jälkeen ja lupasin itselleni - jälleen kerran - että panostaisin yksinäisiinkin ruokailuhetkiini enemmän kuin valmistamalla sössöksi keitettyjä vihanneksia. Jos annosteni ulkonäkö mietityttää niin paljastettakoon, että siskoni kerran mainitsi, että ruokani oli tismalleen samanlainen kuin hänen "Valmista ruokaa koirallesi"-kirjassaan.

Aamupalaan panostan aina - päivän muut ruokailut hoidan sitten vähän vasemmalla kädellä, mikäli syön yksinäni.

Inspiroi minua - mitä sinä valmistat kun teet ruokaa/annoksen vain itsellesi? Panostatko vai pihistätkö? Kivaa sununntaita :)

Sunnuntaihöpöttelyt ja protskupatukka-hehkutus

Huomenia!

Höpöttelin (taas) sekamelskaisen pienen sunnuntaihöpöttelyn teille tänne. Nyt siis sitä kaffea.. ;)

Pitänee vielä täydentää, etten siis välttele sokereita enkä kaloreita, mutta oltuani niin pitkään ilman sokeria, saan makeanhimoni taltutettua jo taateleilla tai esimerkiksi Evoken kaltaisilla luotaisesti makeutetuilla sokerittomilla "nameilla", joita moni muu taas söisi esim. välipalana tai palautuksena. Kaloreista puheen ollen minun täytyy nykypäivänä enemmänkin pitää huolta, että saan niitä riittävästi, koska juoksulenkkieni pidennyttyä huomaan, että olo on todella nuutunut koska olen tottunut syömään kevyesti ja kasvisvoittoisesti enkä "vanhoilla" tavoilla ja annosmalleilla saa tankattua kulutettuja energioita takaisin. Ja se, että sanoin tuossa videolla, että "syön ruokaa" herkuttelujen sijaan tarkoitti sitä, että tykkään keinotekoisten palautusjuomien sijaan tankata palautuksena aina "kunnon ruokaa" eli siis kunnollisen aterian. Tästä voidaan olla montaa mieltä, mutta minulle tämä sopii parhaiten, koska välttelen keinotekoisia ruoka-aineita ja syön mieluummin kalorini ruoasta kuin kulautan ne juomana alas - koska rakastan ruokaa ja syömistä :D Mitä enemmän kuluttaa, sitä enemmän saa myös syödä ;)

Jäikö videosta mutta hampaankoloon tai kysyttävää? Katsoin sen läpi ennen julkaisua ja huomasin heti, että nuo epäkohdat piti saada korjattua mutten viitsi lähteä kuvaamaan uutta vain parin lauseen takia (:

Aamupala - päiväni tärkein ateria

Kukaan tuskin on voinut välttyä siltä, että minä rakastan aamupalaa - etenkin aamupuuroa. Syön Strömsbergin myllyn (lähituotettuja siis) kaurahiutaleista keitettyä puuroa jokaikinen aamu ja vaihtelen höysteitä sitten siä mukaa, mitä pakkasesta löytyy. Kotona en voisi kuvitellakaan syöväni muuta kuin puuroa aamulla, koska koen sen maukkaimmaksi, helpoimmaksi, terveelllisimmäksi ja täyttävimmäksi vaihtoehdoksi (sitä se tuskin on, mutta näin nyt olen päättänyt ajatella :D), mutta hotellissa ja mökillä syön sitten muuta kuten tuoretta leipää, kasviksia, graavilohta ja juustoja sekä leikkeleitä - marjoja ja jugurttia unohtamatta! Noh, minun (olemattoman) reissaamiseni tuntien tiedätte siis, että syön puuroa lähes joka aamu - enkä vielä ole tylsistynyt.

Ajattelin listata tähän pari vinkkiä ja ohjetta, joita hyödyntämällä saattaa päästä samoihin puurosfääreihin kuin minä ;) Kerron myös pari vinkkiä siitä, mitä EI (minun) kannata puuron suhteen tehdä.

Juuri tälläisellä setillä aloitan jokaikisen aamuni: pehmeä valkuaiskaurapuuro marjoilla, Urtekramin kookoshiutaleilla ja isolla maapähkinävoisilmällä sekä iiiiisolla kahvikupillisella (tähän ehdottomasti parhaan maitovahdon saa Oatlyn iKaffe-kaurajuomalla - niiiiin hyvää!!)

Itse oikaisen ja keitän puuroni mikrossa, koska se on liedellä keittämistä nopeampaa enkä koe, että maku kärsii. 2 minuuttia täydellä teholla, sekoitus ja vielä ½-1 minuutti lisää. Mikrotuksen jälkeen kannattaa antaa puuron levätä hetki, jotta se sakeutuu vielä hieman (eikä sitten turpoa enää niin paljoa mahassa).

Kuva työpaikan aamukaffelta .Toiset aloittavat jokaisen aamunsa smoothiella, mutta itse en sellaisen voimin kovin pitkään jaksaisi porskuttaa ja minulla se toimii ennemminkin välipalana.

 Kannattaa käyttää luomuhiutaleita ja mielellään sellaisia, jotka saa suoraan myllyltä ja jotka on hiljattain "myllätty". Pikahiutaleet kannattaa jättää kaupan hyllyyn, koska ne eivät valmistu tavallisia YHTÄÄN nopeammin ja häviävät niille mennen tulleen niin makroissa, ulkonäössä kuin maussakin.

Puuro vaatii suolaa, jotta se olisi hyvää. Liisterimäinen suolaton puuro ei kelpaa edes tapettiliisteriksi. Eiei. Itse käytän vaaleanpunaista himalajan suolaa, koska se on mielestäni parhaimman makuista.

Jos puurostaan haluaa ekstra-pehmeätä, kannattaa se tehdä 50/50 maito-vesi-seokseen, jolloin energiatiheys myös nousee ja puurosta tulee täyttävämpää kiitos maidon proteiinin. Puuron voi toki myös tehdä pelkästään maitoon, mutta tuolloin se ainakin itselläni kiehuu AINA yli..

Kesällä söin paljon tuorepuuroja, jotka tein turkkilaiseen jugurttiin/veteen. Niiden kanssa ei ainakaan tarvitse pelätä, että kiehuisi yli ;)

Puuroon voi maidon lisäksi lisätä täyttävää proteiinia ajatellen lisätä:
- kananmunanvalkuainen (lähes kypsän puuron joukkoon, sekoitus ja hetkeksi mikroon)
- jugurttia/rahkaa mikrotuksen jälkeen "voisilmäksi" tai joukkoon sekoittaen, jolloin puuro hieman viilenee ja muuttuu pehmeän makuiseksi
- raejuustoa

Höysteenä käytän itse mieluiten marjoja, joita nakkaan suoraan pakkasesta puuron joukkoon. Puuro viilenee sopivaksi ja marjat sulavat samaan aikaan :) Toiset lisäävät myös hedelmiä puuroon, mutta oma vatsani ei tätä oikein tahdo kestää (olisiko syynä "liika" kuitupitoisuus tai hedelmien sisältämä sokeri kenties?). Puuroa maustaessa vain mielikuvitus on rajana ja omia makulemppareita ovat:

- päärynä/omena + kaneli
- puolukka + mansikka
- mansikka
- päärynä + musta viinimarja

Puuron itsensä joukkoon kannattaa myös kokeilla sekoittaa kanelia tai kardemummaa, jolloin maku muuttuu pullamaiseksi!

Puuron päälle lisään itse usein vielä kookoshiutaleita ja/tai kaakaonibsejä lisää "crunchia", energiaa ja vaihtelua tuomaan, sekä sitä yli kaiken rakastamaani luomu maapähkinävoita. Naam...!

Itse en vielä ole (uskaltanut) kokeilla n.s. porkkanapuuron tekoa (raastettua porkkanaa puuron sekaan) joka on kuulemma ihan porkkanakakkumaista kanelin kera, mutta ehkä vielä joskus :)

Välillä tekee myös mieli jättää kaikki hifistelyt sikseen ja lisätä puuron päälle lapsuudesta tuttu Oivariini-silmä ja syödä setti sellaisenaan. Ei hullumpaa sekään!

Millainen on sinun täydellinen puurosi?

Syksyn merkkejä ja sekalaisia kuvia

Mistä tietää, että syksy on tullut?

Siitä, että aamulla kellon piristessä ulkona on vielä niin pimeää, että keittiössä täytyy sytyttää valot

Goretex-varusteet ovat löytäneet kaapin perukoilta kesän jälkeen käyttöön (kesällä en muista ulkoilleeni monessakaan sadekuuroja, mutta auta armias nyt elokuussa..)

Ronjakin saa sateella pukea oman sadeasunsa ylleen, eikä onneksi ole siitä moksiskaan. Naurattaa aina kun Ronja pukeutuu ruskeaan Rukka-sadetakkiinsa, koska hän muistuttaa kovin Robin Hoodista tuttua munkki Tuc:ia :D

Tuikkuja tulee sytyteltyä harva se ilta ja tulee sohvalla tulee istuttua aiempaa enemmän ihan vain kynttilöiden valoa fiilistelemässä

Toppeja tulee käytettyä vain töissä työtakin alla ja niiden tilalle tulee yhä useammin puettua neule tai huppari (kotioloissa)

Tekee mieli syödä kuumaa keittoa ja pitkään hautuneita ruokia kun koko kesän on tullut puputettua salaatteja ja muuta raikasta

Annos kuin Ikeassa: lihapullia, lohkoperunoita rosmariinilla, kesän viimeisiä kukkakaaleja (kuvasta puuttuvia uuni-punajuuria) sekä puolukkasurvosta

Aamulla kun ajaa töihin, voi jo laittaa pyllynlämmittimen (lue: auton penkinlämmittimen) päälle ja nautiskella kun tuntee lämmön nousevan selkää pitkin. Olisipa autossani ratinkin lämmitin..

Potilaille joutuu pahoittelemaan ja varoittelemaan viileistä käsistään

Kotia tekee mieli sisustaa, vaikka tietää, ettei nykyisessä toivon mukaan kovin kauaa tarvitse enää luurailla

Peiliin katsoessa tajuaa, että aurinko on vaalentanut alkukesästä täydellisen ruskeaksi värjätyt hiukseni vaalean hampun värisiksi, ja että nyt on aika varata aika kampaajalle. Meinaan joka peiliin vilkaisu tuntuu bad hair day:lta!

Sunnuntaina aurinko paistoi vielä niin, että tarkenin juosta toppi ja shortsit ylläni. Mutta voi jeesus noita hiuksia! 

Kesällä napsittuja kuvia voi fiilistellä ja palauttaa niiden kautta mieleensä kesän tapahtumia, kuten mökkireissuja. Kuvassa Ronja ei suostunut tulemaan veneeseen sisälle, vaan istua jökötti ulkona ja nuuhki onnellisen näköisenä meri-ilmaa

Kotimaiset juurekset ilmaantuvat kauppoihin, ovat puoli-ilmaisia ja maistuvat taivaallisille! Ei kun kaalilaatikkoa, keittoja ja uunijuureksia valmistamaan!

Ultimaattinen n'icecream-resepti

Olen - lievästi ilmaistuna hieman jälkijunassa - hurahtanut niin sanoittuihin n'icecreameihin, eli jätskin korvikkeeseen, jonka pohjana on kerman sijaan jäädytetty banaani. Monet surruttelevat näitä herkkuja jopa aamupalaksi, mutta itse olen pidättäytynyt tylsästi syömään aamulla puuroa ja tekemään n'icecreamia jälkkäriksi. Monien kokeilujen jälkeen olen löytänyt omaan makuuni ultimaattisen n'icecreamin reseptin, jonka ajattelin nyt jakaa teillekin. Lisää makuvariaatioita sekä lisää masun täytettä/ravintoarvoja n'icecreamiin saisi helposti lisäämällä massaan erimakuisia protskujauheita, mutta koska itse vieroksun niiden käyttöä (olen tylsä, mutta pidän niitä sen verran keinotekoisina, etten kovin mielelläni niitä käytä. Ylipäätään yltiömääräinen protskun tankkaus tuskin tekee kellekään hyvää ja jos syö perus-kotiruokaa, saa minun tietämykseni mukaan tarpeeksi protskua ravinnostaan, eikä niitä tarvitse sitten tankata herkuista. Sori, beside the point), jätän ne omista banskujätskeistäni kokonaan pois ja maustan massan perinteisimmillä mausteilla.

Muitta mutkitta asiaan, tässä (tähän asti) ultimaattisen n'icecreamin ohje, olkaat hyvät!

Suklainen n'icecream (1 annos)

0,5-1 pilkottu, jäädytetty banaani

1 dl Oatlyn nerokasta maustamaton kaurajugurttia

loraus (manteli)maitoa

1 rkl raakakaakaojauhetta

1 tl maapähkinävoita

1 tl kookoshiutaleita

1 rkl kaakaonibsejä (nämä Foodinin ovat omia suosikkejani, koska ne ovat sopivan isoja ja parhaan makuisia - eivät kitkeriä eivätkä minimalistisen pieniä hippuja)

Laitan ensin blenderiin banskupalat, jugurtti, maito, maapähkinävoi (kokeile myös korvata tämä manteleilla!) ja kaakao ja surruttele tasaiseksi massaksi. Jos banskut ovat tooosi jäisiä kannattaa antaa niiden sulaa pari minuuttia ja säästellä blenderi-parkaa kaapimalla banskumassaa kannun reunoilta keskemmälle. Samalla saat enemmän ilmaa massaan ja lopputulos on pehmismäisempi!
Kaavi sitten koko komeus kippoon ja koristele nibseillä ja kookoshiutaleilla ja nautiskele (nopsaan - tämä sulaa normijätskiä nopeammin!)

Oletko sinä jo kokeillut n'icecreamia?

Lounasvinkki

Ajattelin jakaa teille vinkin ruoasta, jota olen nyt tehnyt sekä lounaaksi että päivälliseksi. Annos on sopivan täyttävä ja ruokaisa, muttei liian tuju lounaaksikaan. Minun masulleni ei esim pastaa ja spagettia tai perunaa ja pihviä-tyyppinen ruoka sovi lounaaksi, koska se aiheuttaa n.s. "ruokakooman" ja väsymyksen. Lounaaksi tykkään syödä ruokaisan salaatin (ei kuitenkaan pelkkää vihreätä koska sillä ei kyllä pitkälle iltapäivälle jakseta!) ja illalla sitten lämmintä ruokaa.

tällä aterialla korvasin täysjyväpastan täysjyväleivällä ja lisäsin kylkeen keitetyn luomukananmunan

Tarvitset

täysjyväpastaa

broccolia

herneitä/herneenpalkoja/vihreitä papuja

kypsennettyä kanaa/kikherneitä/tonnikalaa

salaattia

kurkkua

vihreää pestoa

(siemeniä)

Keitä ensin pasta puolikypsäksi ja lisää sitten keitinveteen pilkottu broccoli, sekä herneet. Keitä al denteksi, kaada keitinvesi pois ja huuhtele kattila pari kertaa kylmällä vedellä, jotta kasvikset ja pasta lakkaavat kypsymästä eikä mene näin ollen mössöksi. Valuta huolella.

Pilko kurkku ja lisää se kanan/kikherneiden/tonnikalan kanssa kasvisten sekaan ja kääntele joukkoon vielä vihreä pesto. Huuhtele salaatinlehdet, laita lautaselle ja kumoa kattilan sisältö päälle ja ripottele makusi mukaan puruvastukseksi siemeniä päälle.

Omaan annokseeni valitsen täyjsyvä-rusettipastaa, maustamattomia broilerinsuikaleita, jotka olin kypsentänyt jo aiemmin ja maustanut suolalla ja pippurilla, kurpitsansiemeniä sekä Pirkan tai Rainbown pestoa. Minulla on nyt viime aikoina ollut kauhea himo nimenomaan vihreisiin kasviksiin ja yhdistelen erilaisia vihreitä keskenään ja jätän sen sijaan tavanomaisesta poiketen tomaatin pois. Pidän tomaatista, mutta siinä on jotenkin liian pikantti ja dominoiva maku esim. papuihin ja broccoliin verraten, enkä halua peittää niiden makua. Sitä paitsi omaan makuuni tomaatin ja vihreän peston yhdistelmä ei jotenkin sovi; siinä yhdistyy jotenkin kaksi voimakasta makua!



Ei suosittuja mielipiteitä

Hahaa! Sain varmasti viikon mojovimmat naurut kun löysin m.m Hillan blogista paljastuksia ei suosituista mielipiteistä - tiedättehän, niistä mielipiteistä joita ei varmasti tulisi sanoa ääneen koska ne voivat herättää hämmennystä, pitkiä katseita ja kohonneita kulmia vastapuolen osalta. Minut on kasvatettu sanomaan rohkeasti oma mielipiteeni, joten mikäs tässä: nyt aion minäkin paljastaa mielipiteeni parista asiasta, joista moni muu on kanssani TÄYSIN eri mieltä!

Annokset on isoja ja leivälle laitetaan v-o-i:ta tai vähintään voiseosta!

Aloitetaan samoilla linjoilla kuin Hilla: margariini - hyhhyh! Kotikotona meillä syötiin aina leivän päällä margariinia ja ainoastaan spessu-tilaisuuksissa sai oikeata voita, kuten esimerkiksi uusien pottujen kanssa. Thank God kotoa muutettuaan saa valita leivän päällyksensä itse - ja minun valintani on Oivariini. Leipää ei tule syötyä edes päivittäin, joten en usko että levitteellä on kovinkaan suurta merkitystä koko ruokavaliota ajatellen. Lupaan kompensoida "huonon" rasvavalintani lorauttamalla salaattiin öljyä ja syömällä pähkinöitä.

Muumimukit. Minulla on niitä kaapit pullollaan mutta nykypäivän muumihypetys alkaa tulemaan jo korvista ulos niin, että ilmoitin jo äitille etten minulle tarvitse enää ostaa yhtäkään mukia! On leivänpaahdinta, vedenkeitintä, kattilaa, varmaan vessapaperiakin - Muumeja kaikkialla! Rakastan muumeja niin suloisen ulkomuodon sekä olemuksen ja elämänfilosofian vuoksi, mutta nyt kun niitä tungetan joka himpskatin tuutista alan minäkin jo kyllästyä.

Sokeria voi ja saa syödä, jos siitä tulee kiva olo. Liiasta sokerista (tai alkoholista) ei kyllä tule kellekään kiva olo, eli kohtuus on paras ohjenuora :)

Alkoholin käyttö. Oma alkoholin käyttöni on todella vähäistä nykyään ja olen onnellinen, että se on nykyisellä tasollaan (kröhöm.. on sitä meinaan tullut juotuakin) arviolta 1-4 lasillista punkkua kuukaudessa! Instagramissa ja blogeissa esitellään Afterwork-lasillisia toisensa perään ja minä istun suu ammollaan ja ihmettelen, miksi hemmetissä työpäivän päättymistä pitää "juhlia" tissuttelemalla?! Alkoholi on kuten sokeri - täysin turhaa, eikä kumpikaan edistä terveyttä mutta tuo toki kivaa ekstraa esim rankan työviikon päättymisen juhlistamiseen ja molempia voi mielestäni kuluttaa kohtuudella, mikäli ne tuovat mielihyvää siinä samalla. Mielihyvä nyt onkin noiden kohdalla ainoa terveyttä edistävä tekijä. Sori vaan kaikki AW-skumppailijat :D

Kahvi kahvina. En ymmärrä Starbucks-tyylisten pirtelökahvien päälle, vaan juon kahvini mieluiten kuumennetun, vaahdotetun maidon kera (kotona - pientä luksusta arkeen) tai sitten vain tavallisesti maidon kera. Kahvi kahvina, pirtelöt ja jälkkärit jälkkäreinä.

Sofi Oksasen Lupaus. Olen yrittänyt lukea kyseistä palkittua ja hypetettyä opusta jo pariin otteeseen - pääsemättä paria kappaletta pidemmälle. En vain pääse kertomuksesta jyvälle.

Kardashianit - miksi?

Mieluummin selfie kuin peffakuva

Belfiet on noloja. Koska hemmetissä oman perseen kuvaaminen, fitnesslavamaisesti provokatiivisesti pyllistäminen on ollut siistiä, coolia? Kanaemo sisälläni herää aina kun näen jonkin nuoren kauniin naisen suorastaan tarjoilevan persettään kameralle. Mitä hänen äitinsäkin tästä ajattelisi? Ja ajatteleeko tyttö ketkä kaikki hänen kuvansa näkevät? Ei, vanha kunnon selfie on vielä ok - belfie ei. Jollei ole naamaa, jota kehtaisi näyttää, ei kannata kuvata ollenkaan.

Pizza on parempaa kylmänä.

Lasillinen valkkaria perjantaina n klo 20, viimeistään klo 22 sänkyyn. Minä en jaksa enkä tahdo valvoa.

Menen enemmän kuin mielelläni perjantai- lauantai- ja sunnutai-  viikon jokaisena päivänä viimeistään klo 22-aikaan nukkumaan, jotta jaksan nousta viimeistään 8 aikaan pirteänä sängystä. Siitä taitaa olla vuosia kun valvoin viimeksi (uuden vuoden aattoa lukuunottamatta) pidempään kuin klo 1, enkä häpeä sitä lain. Minusta on kivaa nukkua yöllä, jotta päivällä voi sitten puuhailla pirteänä :) Valvominen on out.

Ketsuppi, ihana, ihana ketsuppi. Ihan niin hoocee en ole, että laittaisin sitä muiden hc-käyttäjien tapaan esimerkiksi näkkärille (siihen sopii paremmin Oivariini ja juusto!), mutta lihapullien, makaronilaatikon, makkaran ja tonnikalapastan kanssa se vain kuuluu yhteen! Tosin ketsuppi maistuu parhaiten edellä mainittujen kanssa kun ne ovat eilispäivänä valmistettuja; tuoreiden, mehevien lihapullien kanssa ei tarvitse kuin perunaa (tai muusia!) ja kasviksia.

Ostan vaatteita ja ties mitä blogien suositusten perusteella. En uskalla edes ajatella mitä kaikkia vaatekappaleita olen hankkinut muiden Päivän asu-kuvista inspiroituneena ja arvostan suuresti, että kirjoittaja tekee selväksi mistä on kolttunsa hankkinut kirjoittamalla sen selkeästi kuvan alle. Vielä parempaa on, jos bloggari on linkittänyt vaatteensa suoraan kuvan alle - eipä tarvitse itse etsiä nettikauppojen syövereistä! :D

Huoh, saankohan vielä perustella näitä mielipiteitäni ja väitteitäni jollekin? Anyhow, voin ylpeänä ja selkä suorana seistä mielipiteitteni takana. Samaistutko johonkin vai oletko täysin eri mieltä kanssani - mistä?

Mitä olen tähän asti oppinut itsestäni loman aikana? Oivalluksia raudasta, logolaukuista, kehonhuollosta ja sokerista

Heippa!

Täällä vietetään kesän ainoan lomaviikon 3. päivää ja puuhaa ja tohinaa on riittänyt. Palasin äsken kävelylenkiltä ja tuumailin jo, että tulen tekemään tänne blogin puolelle tälläisen koosteen asioista, joita olen itsestäni kuluneen viikon aikana oppinut. Oppia ikä kaikki vai miten se meni? Haha, en olisi voinut kuvitella, että voisin oivaltaa itsestäni näinkin monta asiaa 26-vutoiaana vain parin päivän  aikana.

Jätskejä oli arviolta 8 erilaista tarjolla ja maistelimme niistä 4: mansikka, laku, suolavoipähkinä ja sitruunasorbetti. Lisäksi löytyi ainakin vanilja, suklaa ja kahvi

- Obsidan-rautavalmiste ei sovi minulle. Meinasin purjota autossa, kaupassa sekä kaupungilla eilen Porvoo-visiitillä käydessämme ja olo helpotti vasta kun pääsin vessan kautta Café Postresiin hakemaan artesaanijätskiä.

Taustatietoa: Olen jonkin aikaa pelännyt, että hemoglobiinini olisi taas laskenut koska minulla on ollut kummallisen heikko olo vaikka olen syönyt, juonut, levännyt ja liikkunut oikein mallikkaasti ja niinhän siinä paljastui käyneen kun kävin kontrollinäytteissä: seerumin hb 109. Höh! Kyllä harmitti kun kuulin uutisen, koska ehdin jo iloita keväämmällä kun söin rautakuurin ja arvo nousi muistaakseni 130-luokkaan! Kestävyysurheilu ja vähäinen punaisen lihan kulutus tuntuu minun kropassani aiheuttavan hemoglobiinin laskun (muuta selittävää syytä ei ole löytynyt) mikä tuntuu epäreilulta kun esimerkiksi vegaani-siskoni hb on jotain 140-150-tasoa. Endokrinologi kyllä sanoi minulle vuosi sitten kun pääsin heidän kirjoiltaan pois, että olen todennäköisesti sellainen tapaus joka joutuu syömää rautakuureja aika ajoin elämänsä aikana, koska rauta ei tunnu imeytyvän kroppaani eivätkä varastot täyty kunnolla koska en saa ravinnostani tarpeeksi parhaiten imeytyvää hemirautaa (eli sitä eläinperäistä). Harmi, koska haluaisin onnistua saamaan kaiken kroppani tarvitseman ravinnon puhtaasta ruoasta - en pillereistä - eikä vatsani kestä rautavalmisteita lain - etenkään nyt tätä viimeiseksi kokeilemaani Obsidania.

- En pidä näkyvistä logoista.

Taustatietoa: olen jo pitkän aikaa (lue: keväästä) havitellut uutta laukkua MiuMiun kaveriksi ja mallaillut kaikkea Mulberry Lilystä Louis Vuittonin Neverfulliin. Hintataso on kova, mutta koska hankin uuden laukun ehkä kerran parissa kolmessa (jos siinäkään?) vuodessa, olen todennut että voin säästää kaikki pilipali-laukkuihin aiemmin törsätut rahat ja panostaa sitten kerralla kunnolliseen yksilöön, joka kestää niin käyttöä kuin katseitakin. Suurin ongelma näissä arvokkaimmissa laukuissa on se, että niitä täytyy uskaltaa käyttää. Kuvailen usein itseäni Hulda Huolettomaksi laukunkäsittelijäksi, koska en jaksa varoa ja silitellä veskaa vaan laitan sen surutta lattialle ja käytän sitä päivittäin. Toki suojaan laukkua sateelta enkä viskele sitä maita ja mantuja pitkin ja kotona laitan laukun aina eteisen senkin päälle, mutta mikään vitriinissä säilyttäjä en ole. Jos ja kun investoin isomman summan laukkuun, täytyy sen olla niin optimaalinen ja täydellinen omaan käyttööni, että tiedän säilyttäväni sen jopa lopun elämääni, jolloin uskallan käyttää sitä huolettomammin. Jos emmin, säästänkö laukun vai pistänkö sen kiertoon, en myöskään uskalla käyttää sitä samalla tavalla ja se jää ennemmin kaappiin kuin käsivarrelle roikkumaan. Anyhow aasinsiltaa nyt siis logoihin: olin jo viittä vailla tekemässä kaupat Damier Ebene-kuosisesta Neverfullista kun näin sellaisen kaupungilla yhden naisen olkavarrella ja tajusin, ettei laukku olisi minua varten koska en voi sietää logoja. Näytän usein miehelle kuvia laukuista ja pyydän hänen mielipidettään (naurettavaa, koska mies tajuaa laukuista yhtä paljon kuin minä hänen rakkaudestaan kalastukseen) ja hän totesi Monogram- ja Damier ebene-kuosit nähdessään, että mono olisi minunlaiseni mutta myöntyi sitten vaihtaman mielipiteensä ebenen puolelle koska vaadin :'D Noei, mutta Neverfullin nähdessään hän totesi "joo ihan kiva", mutta kun tulin tajuihini sen livenä nähneenä, näytinkin erään toisen unelmalaukun kuvaa ja jo oli toinen ääni kellossa "nojuu tuo olisi sun näköisesi". Tiidididii, voi siis olla, että logoton unelmalaukku keikkuu piakkoin tämän emännän käsivarrella ;)

- Pitkät venytykset eivät sovi minulle.

Illan kävelylenkin jälkeen alkoi hymy jälleen palata huulille. Hitonhitto miten jumissa pieni nainen voikaan olla - kehoaan "huollettuaan"!

Päätin näin loma-aikaan ryhdistäytyä huoltamaan kehoa oikein koko rahan edestä, koska tiedostan laiminlyöneeni venyyttelyä viime aikoina. Aloin siis maanantaina tekemään kerran pari päivässä n minuutista kahteen kestäviä venytyksiä ja totesin tänään keskiviikkona, että jos vielä jatkan tätä menoa niin viikonloppuna en enää kävele. Hemmetinkuustoista, että pienen ihmisen jalat voivatkin mennä jumiin! Facebookin juoksufoorumilta sain vahvistuksen siihen, etteivät pitkät venytykset tee ainakaan kaikille hyvää ja aion vastaisuudessakin suosia enemmän lyhyehköjä ja pumppaavia venytyksiä, sekä foamrollata ja suosia aktiivista palautusta esim. hiljaisen kävelyn muodossa.

- Kaikki eivät tarvitse sokeria, mutta sen syömistä ei kannata välttää jos se tuntuu hyvältä kehossa. Kohtuus kaikessa.

Ai jehna, tekisi mieli nuolaista koneen ruutua kun näkee tämän kuvan: aivan tajuttoman hyvää! Artesaanijätski on normijädeä pehmeämpää koostumukseltaan ja maut ovat todella aitoja - eivät mitään E-koodimaisia ja esanssisia ällötyksiä. Tästä hyvä esimerkki oli miehen lakujätski, johon käytetään paikallista Brunbergin lakua ja jota löytyi puolikkaan pötkön kokoinen pala jätskipallosta :D

Käytiin tosiaan eilen toistamiseen visiitillä Porvoossa (koska ekalla reissulla hankkimani KeepCup oli vääränlainen ja halusin vaihtaa sen) ja käväistiin siinä sitten kehutussa ja kohutussa Café Postretissä miehen painostuksesta ehdotuksesta hakemassa artesaanijäätelöt. Oma oloni oli niin huono kiitos Obsidanin, että jouduin vielä kahvilan ovella nieleksimään mutta voi morjens minkälaiset jätskit sieltä saimmekaan: aivan tajunnanräjäyttävän tuhottoman hyvää - vaviskaa kaikki massa-jäätelöt! Artesaanijäätelö on tarjoillessa aina tuoretta, koska se ei kestä pitkää pakastusta (kiitos Google, että kerroit minulle tämän!) ja se valmistetaan maidosta, eli saattaa käytännössä olla normaalia kermajätskiä jopa kevyempää ja maistuu niin paljon paremmalta kiitos ei-esanssisen makunsa. Omaan kippooni valkkasin suolapähkinävoin sekä freessimmän sitruunasorbetin ja ne toimivat ihmeen hyvin yhdessä täydentäen toinen toistaan :) Aasinsiltaa taas sokerin käyttöön: itse olen onnistunut totuttautumaan sokerista lähes kokonaan pois, enkä enää käytä sitä kuin itseni kanssa diilaten "sovitusti" karkkipäivinä. No, viime aikoina olen huomannut syöväni sokeria karkkipäivinä vaikkei minun edes tekisi mieli - vain koska se on tuolloin sallittua. Naurettavaa, mutta totta. Karkkipäivä on yleensä viikonloppuna, jolloin syön siis kipollisen jätskiä tai pari karkkia per päivä ja määrät ovat siis kohtuullisia. Edelleen minua on ärsyttänyt noissakin määrissä se, että olen saattanut syödä niitä vain siksi että on karkkipäivä - en siksi että himo olisi iskenyt! Sokerista vouhkataan eri puolilla nyt paljon ja voin yhtyä väittämään, ettei kenenkään keho tarvitse sokeria. Sen sijaan en voi allekirjoittaa, että kaikkien tulisi lopettaa sokerinsyönti kokonaan, koska tajusin tiistaina (= ei karkkipäivänä) sokeria sisältävää jäätelöä syödessäni, että vaikka se sokeri turhaa onkin, tekee se tietyissä sosiaalisissa tapaamisissa tai ympyröissä hetkestä astetta paremman ja tuo mielihyvää. Aina ei jonkun luona kylässä tarvitse syödä, vaikka sokeriherkkuja olisikin tarjolla, mutta kieltäytymällä sitä aina riskeeraa aiheuttavansa mielipahaa toiselle. No, tässä kuulun ikävä kyllä juuri siihen ryhmään, joka kieltäytyy herkuista kahvipöydässä ellei minun tee niitä mieli, enkä siedä vaan päinvastoin jopa saatan kiehahtaa jos joku alkaa tuputtamaan niitä minulle. Aikuisena ihmisenä voin ja saan itse päättää koska syön sokerini, eikä kenenkään tulisi ottaa sitä henkilökohtaisesti jos kieltäydyn, mutta toki ymmärrän toisen harmituksen jos hän on nähnyt kovasti vaivaa yön pikkutunteina minua varten leipoen, jos sitten kieltäydynkin. Tuttavapiirini jo tunteekin minut ja tietävät mielipiteeni ja usein mietin miten toinen reagoisi jos kyselisinkin keksien perään kahvin kaveriksi :D Päätin tästä viisastuneena, että skippaan karkkipäivät ja syön herkkuja kun niitä tekee mieli. Viime viikolla en syönyt sokerinameja lain, mutten koe että minulla olisi nyt ikäänkuin yksi sokerikerta käyttämättä. Herkkuja ei syödä varastoon eikä tunteisiin eikä niitä säästellä, vaan niitä syödään juhlahetkinä - oli sitten arki tai juhla ja kohtuudella.

EDIT 11.8: en julkistanutkaan tekstiä eilen keskiviikkoiltana - ja hyvä se, koska siihen ehti jo ilmetä muutoksia: erehdyin kysymään T:n mielipidettä vielä kertaalleen kahden laukun välillä - toisen logollisen canvas-olkalaukun sekä logottoman nahka-käsilaukun - ja arvatkaa vaan mitä se ryökäle teki? No vastasi päinvastoin kuin edellisenä päivänä! Naurahdin jo ääneen, että hei c'moon et voi muutaa mielipidettäsi noin vain koska otan toki huomioon läheisteni mielipiteet siitä, mikä olisi eniten tyyliäni ja nyt hän sekoitti koko pakan. Mies väitti kyllä kiven kovaan etten olisi näyttänyt samojen laukkujen kuvia tiistaina, mutta totesi sitten ettei katsonut kuvia niin tarkkaan ja luuli, että laukut vaihtuvat illoittain. Höh. Mietin tässä pitäisikö tehdä kuten tatuointia suunnitellessa: liimata laukun kuva jääkaapin oveen ja jos se jaksaa innostaa päivä toisensa jälkeen, kannattaa se ostaa. Jos siihen tylsistyy jo kuvan perusteella, kannattaa jatkaa etsimistä.

Sellaisia oivalluksia nyt tähän mennessä lomaa :) Onneksi on vielä pari päivää lomaa jäljellä, eikä suurempia suunnitelmia optikolla käyntiä lukuunottamatta ole. Mitään reissuja emme (Porvoon reissuja lukuunottamatta) suunnitelleet emmekä teekään ja se tuntuu hyvältä ratkaisulta: kun lomaa on vain vaivainen viikko, vietän sen mieluusti kotona touhuillen ja hölläillen (tai hieman vaihtelevin lopputuloksin tuo viimeiseksi mainittu - en vieläkään ole ottanut niitä uhkailemiani päikkäreitä!)

Mitä tänään syötäisiin?

Ateriarytmini on tasainen ja olen jo parin vuoden ajan syönyt samalla rytmillä ja todennut sen itselleni toimivaksi. Arkena tulee syötyä useammin kuin viikonloppuisin ja viikonlopulta jää usein nimenomaan päivän aihe, eli välipala, uupumaan. Arkena rytmitys on siis aamiainen, lounas, välipala ja päivällinen kun viikonloppuisin tulee syötyä rytmillä aamupala, hedelmävälipala, lounas ja päivällinen. Toki poikkeuksiakin tulee, mutta viikonloppuna välipalan syön useimmiten ennen kuin jälkeen lounaan :)

Arjen välipala tulee syötyä töistä kotiin saavuttua ennen lenkille lähtöä, joten välipalan tulee olla sekä täyttävä (minulla on tässä kohtaa jo sudennälkä!) muttei liian tuhti, koska muuten liikkuminen ei onnistu. Iltapala/päivälliseni syön useimmiten vasta klo 20 aikaan, jolloin annoskoon täytyy pysyä käsissä, koska muuten uni ei meinaa tulla jos masua pullottaa ja kivistää tilanpuutteen vuoksi. Tämä on ruokailujeni suurin haaste ja asia, jota opiskelen edelleen, mutta pikkuhiljaa olen oppinut tekemään energiatiheämpää ruokaa, jota ei sitten tarvitse lapata saavikaupalla kitaansa, jotta siitä tulisi masu täyteen. Minä kun vain rakastan ruokaa niin, että tykkään syödä sitä paljon :D 

Anyhow ajattelin näyttää kuvin mitä meikäläisen lautaselta useimmiten löytyy. Kuten äitini totesi meidän ollessa mökillä aiemmin kesällä "sä oot niin ihana helppo ruokkia - sä kun oot tyytyväinen ihan perusruokiin" venevajassa lounastaessamme uusilla perunoilla, sillillä ja salaatilla. Ilo on pienestä kiinni ;) Mutta totta on, että olen todella helppo ruokittava: kunhan ruoka on terveellistä, minä mitä suurimmalla todennäköisyydellä pidän siitä! Lisäainetäyteisiä epäilyttäviä pötkylöitä, noutoruokia ja muita tyypillisen epäterveellisiä juttuja vierastan, koska niistä ei tule hyvä olo eivätkä ne ole ravitsevia. Kehoni on temppelini - miksen ruokkisi sitä sillä, minkä tiedän tekevän sille hyvää?

Ah, niin helppoa ja hyvää lounasta/päivällistä: kanaa, uusia perunoita ja salaattia. Salaattiin lisäsin öljyä, balsamicoa ja fetaa

Viikonlopun välipala/jälkkäriherkku: banaanipannarit, jotka maustoin kardemummalla - aivan tajuttoman hyvää! 10% turkkijugua ja marjoja kylkeen

Elämäni onnistunein n'icecream lauantai-illan herkuksi: jopa mies tykkäsi kun sai maistaa lusikallisen! Huomatkaa possut taustalla ;)

Ai että, maailman paras aamupala: puuro! Tässä syötiin tuorepuuroa (soijajugurtti + chia + luomukaurahiutale) tuoreilla marjoilla

Kevyempi lounas: kasviksia, ituja, vaaleata kalaa, perunaa ja sipulia. Ja sitä hypetettyä hapankaalia, joka nimestään ja maineestaan huolimatta on itseasiassa ihan hyvää :) Sitä suositellaan etenkin herkkävatsaisille ja syön sitä epäsäännöllisen säännöllisesti (eli kun muistan sitä ostaa). Jos makuhermosi vierastavat hapankaalia, suosittelen syömään sen jonkin neutraalin maun - tässä perunan - kanssa 

Tässä toinen onnellisen aamun aloittaja: valkuaispuuro marjoilla, kookoshiutaleilla, kaakaonibseillä ja maapähkinävoisilmällä. Tätä syön lähes jokaikinen aamu eri marja-variaatioin ja olen yhtä onnellinen joka aamu - valehtelematta! :)

Päiväretki Porvooseen ja laiskan pulskea sunnuntai

Heippa!

Makoilen tässä Ronjan kanssa sängyllä vaikka noustiin jo aikaisin miehen lähtiessä töihin. Ajattelin aloittaa sunnuntain tehokkaasti ja käveltiin pitkähkö aamulenkki, syötiin aamupalat ja aloin tyhjentämään vaatekaappia. Tai no ainakin aloitin.. Olen viime aikoina todennut omistavani aivan järkyttävän paljon vaatteita ja lisää tulee ostettua ex temporesti etenkin alennusmyynneistä. Kaappiin pullistelee etenkin neuleita, farkkuja (arvatkaa vaan monetko farkut "löysin" kaapistani enkä edes muistanut omistavani niitä?!) ja paitoja. Paitoja, paitoja, paitoja. Okei toppeja tulee kulutettua töissä koska pidän työtakkini alla AINA toppia, eli niitä perus-puuvillaisia kuluu viikon jokaisena päivänä vähintään 1 plus sitten urheilutopit erikseen iltakäytössä. Neuleita en sen sijaan tajua miksi olen hamstrannut niin paljon, mutta kai niitä tuntuu olevan tsiljoonasti ja tekisi mieli luopua jokatoisesta nyt kun kelit ovat vielä lämpimähköt - mutta mites sitten talven tultua? Silloin niille löytyy sitten taas tarvetta, eli turha ainakaan nyt luopua kovin monesta. Olen kyllä monta kertaa miettinyt josko repäisisi ja tekisi KonMarit ja heivaisi puolet garderoobistaan ulos - takuuvarmasti pärjäisin jopa 1/4 kaapillisellakin! Mutta toisaalta en halua luopua kaikista vaatteistani, koska kivahan niitä on fiiliksen mukaan vaihdella; tyylini kun ei ole yksiselitteinen vaan yhtenä päivänä haluan pukeutua preppy-tyylisesti kauluspaitaan, toisena ylisuureen neuleeseen ja kolmantena huppariin.

farkut H&M t-paita Filippa K kengät Converse laukku Zara aurinkolasit Rayban

Käytiin eilen miehen kanssa viettämässä lähikaupungissamme Porvooossa kesäretkipäivä. Naurettiin kun tajuttiin mitä oltiin tekemässä - siis turisteilemassa muiden turistien kanssa PORVOOSSA - kaupungissa jossa T on töissä ja jossa itse olen työskennellyt. Käytiin ihanassa Skafferi-kaupassa hakemassa minulle kauan himoitsemani Keepcup-kahvimuki, kierrettiin vanha kaupunki, käytiin Lidlissä heräteostoksilla, samoin Taidetehtaan Stadiumissa ja lopuksi sushilla Oishisushissa (vahva suositus! Sushi ei ehkä ollut maailman parasta mutta keskivertoista ja buffasta sai hakea palleroita niin paljon kuin halusi hintaan 11,50€). Illemmalla kävin sauvakävelemässä ja T heitti pyörälenkin ennenkun rauhoituttiin kotiin syömään perjantaipizzan jämiä Jyrki Sukulan ja Toisenlaiset Äidit-sarjojen ääreen. Viikonloppuilloillemme uskollisina siis ;)

Haha pakko myöntää että jätin salaatit sikseen ja söin enimmäkseen sushipalleroita, wasabia (ihanan tulista kun nenästäkin savuaa :D), inkivääriä (niiiin hyvää!) ja jossain liemessä lillutettua varhaiskaalia. Oli kyllä aikamoinen jano tuollaisen setin jälkeen (minä kun dippaan jokaikisen sushipalleron soijakastikkeeseen), mutta hinta-laatu-suhteeltaan ihan ok :) Hankosushista saa parempaa sushia kalliimmalla - no doubt.

Aloitin tosiaan siivousrumban mutta makoilen nyt tässä sängyllä ja kuulostelen. Ohjelmassa olisi juoksua, mutta oikea pakarani on vihoitellut ja ollut tosi kireän tuntuinen jo pidemmän aikaa, joten sen ehdoilla taidetaan mennä. Tykkään juosta, mutta välillä tuntuu että kroppa tarvitsisi enemmän kävelyä pk-harjoitteluna ja mahdollisesti taukoviikkoa juoksusta. Nyt kun oikein muistelen niin en ole pitänyt yhtäkään viikkoa totaalipaussia juoksusta sitten.. Syksyn? Talvellakaan hankin IceBugit, joten juoksin turvallisesti myös liukkailla.

Mitäs suunnitelmia teillä on sunnuntaiksi? Minun täytyy siivota tuo kaappi loppuun.. Onneksi on koko päivä vielä aikaa :D Kivaa sunnuntaita!

edit: kävin 12km hölkällä. Että näin.