lördag 30 november 2013

My black outfit for Pikkujoulut and dressed up for once

Sisäinen fashionistani, joka pääpiirteittäin AINA pukeutuu farkkuihin ja neuleeseen tai Niken treenileggareihin ja tekniseen treenipaitaan, aikoo tässä ja nyt paljastaa, että osaa ja jopa tykkää tarpeen tullen pukeutua astetta asiallisemmin; eilisen pikkujoulu-asua siis luvassa ;)

dress Nelly watch MK bracelet Thomas Sabo
Vietimme eilen työpaikan pikkujouluja Taidetehtaalla. Viime (firman) pikkujouluista onkin jo aikaa, koska ne jäivät minulta viime vuonna muuton takia väliin, joten tuntui jopa vähän jännittävältä valmistautua iltaa varten; miten pippaloissa pitää käyttäytyä? Miten pukeutua niin, ettei ole yli- eikä aliampuva? Onkohan siellä paljon ihmisiä? Virtaako viina ja saako loppuillasta pelätä kähmiviä kätösiä tanssilattialla? Ja se tärkein: kysyyköhän ne ovella henkkareita, jos lähtee pitsisessä pikkumustassa ja näyttää 14-vuotiaalta business-lookiin sonnustautuneen työkaverin vieressä?

clutch Global Accessories

Päälleni valitsin jo aiemmin syksyllä hankkimani pitsisen pikkumustan Nellyltä ja jalkaan vetäisin mitkät muut kuin Lady Gagat, eli Jeffrey Campbellin Litat. Itse laittautuminen ei koskaan ole ollut vahvuuteni, vaan päinvastoin hengailen ja pitkitän sitä usein mahdollisimman pitkään (sillä seurauksella, että minulla tulee AINA kiire). Asukriiseiltä vältyttiin, koska olin valinnut asuni jo valmiiksi ja päättänyt, minkälaisen meikin teen. En voi muuta, kuin jälleen kerran ylistää näitä ripsipidennyksiä: meikkaaminen sujuu todella nopsaan, eikä tarvitse pelätä sohivansa kiireessä maskaraa silmään (tai kulmakarvoihin..) ja ilme on huoliteltu, vaikkei muuta meikkiä olisikaan. Viime huoltovälini oli extreme-pitkä: 7 viikkoa! Nyt tosin huomaan ripsien tippuvan hieman nopeammin, mutta uskon m.m. pikkupakkasten olevan syypäitä tähän. Sitäpaitsi ripsien laittajani S varoitti, että ripsiä varmasti nyt irtoilisi helpommin (tai ainakin niiden puuttumisen huomaisi helpommin), koska ns "vanhoja" ripsiä oli vielä niin paljon jäljellä. Kynnet koristelin Lumenen uudella jouluisen vihreällä lakalla ja lakkasin huvikseni joka toisen kynnen L´orealin kultakimalle-lakalla. Vähän blingblingiä löytyi kuitenkin tästä muuten niin mustasta asusta siis ;)

lipstick Lumene

Nailpolish Lumene + L´oreal
 Asuuni olin todella tyytyväinen, mutta hymyilin itsekseni tuntiessani (enimmäkseen) keski-ikäisten naisten arvioivat katseet, jotka skannasivat kroppani päästä päähän. Suurin osa katseista tuntui pysähtyvän erityisesti mekon selkämyksen, sekä korkojeni kohdalle. Mitä enemmän porukka tuntui ulkomuotoani arvioivan, sitä suoremmaksi selkäni ojentui: minähän viihdyn tässä asussa ja tiedän näyttäväni hyvältä - tykätkää tai olkaa tykkäämättä, koska en välitä! Kaikki tavallaan, eikö? ;)


Ilta sujui ihan kivasti siideriä siemaillen ja työkaverien kanssa nauraen, mutta mikään hekumaallinen kokemus pikkujouluista ei kohdallani tullut, vaan lähdin tyytyväisenä jo puoliltaöin kotia kohti. Arvatkaa vaan harmittiko, kun heräsin jo ensimmäisen kerran 5 aikaan enkä sen jälkeen ole kuin torkkunut? Taitaa siis tämä lauantai sujua enemmän ja vähemmän koomaillessa, vaikkei krapulasta ole tietoakaan.

Nojoo, jorinat sikseen. Mitäs tykkäätte asusta? Iskeekö? ;)


Tadaa - check this out: äntligen klär jag - som i vanliga fall antingen bär farkkun och tröja eller träningsleggings och topp - upp mig i LBD! Vi firade igår arbetsplatsens lillajul på Konstfabriken och festligheten till ära tyckte jag det var riktigt kul att piffa upp sig lite. Jag har egentligen aldrig varit den som gillar att förbereda mig långt  i förväg för fester, utan föredrar att skjuta upp det så länge som möjligt med slutresultatet att jag (så gott som) ALLTID får bråttom (så även igår, men det berodde på att det i sista sekunden märktes att jag hade ett hål på strumppisarna!).
Kvällens outfit bestod av en svart spetsklänning som jag beställt från Nelly tidigare i höst, samt mina trogna Jeffrey Campbell Litas. Jag prisade åter mina ögronfransförlängningar igår i höjden, eftersom de verkligen besparar både nerver och tid: nyllet ser alltid någorlunda fixat ut och man slipper vara rädd för att peta med maskaran i ögat eller febrilt försöka putsa bort maskara från ögonbrynen (mmh, jag lyckas..). Outfiten var jag riktigt nöjd med och kände mig snygg, men kände hur blickarna från diverse medelålderstanter (klädda i långklänning) stirrade på mig från topp till tå (och de flesta blickarna stannade EXTRA-länge på a) ryggen och b) skorna). Ju mer folk stirrade (och skakade på huvudet), desto rakare i ryggen spatserade jag fram: jag trivdes och kände mig snygg i min outfit - så screw you som tycker annat! 
Festandet slutade för min del ganska tidigt, eftersom jag inte hade någon värre party-mode på. Nöjd smög jag hem redan vid midnatt, men vaknade mindre nöjd första gången redan kl 5 och lyckades bara slumra efter det. Så en bakfylle-känsla är garanterad, trots att jag knappt drack någonting igår. Jei! Typiskt min tur.

onsdag 27 november 2013

Back to basics: How are you doing?

Pitkästä (oman mittapuuni mukaan) aikaa heippa ja moi-moikka - mitä kuuluu? Blogia en nyt pariin päivään ole päivitellyt lainkaan ja viime kuulumis-postauksesta on hieman pidempikin aika. En ole viitsinyt ottaa tästä paineita, koska huomasin viime aikoina miten postauksien teko alkoi uuvuttaa ja tuntua työläältä, mitä en miltään rakkaalta harrastukselta halua; niidenhän kuuluu pikemminkin olla irtiotto arkeen ja rutiineihin ja pakoreikä todellisuuteen. Eikö? Hah, naureskelen tässä itsekseni ja mietin, jos kukaan edes on huomannut hiljaiseloani :D Toivossa on hyvä elää.. Sitä paitsi monet ovat todenneet, että spontaanisti tehdyt postaukset yleensä ovat niitä parhaita - ihan kuten spontaanisti alkunsa saaneet vauvat! Eieiei, ei hätää; tästä ei tule mikään tittitii-muiden-bloggaajien-tapaan-olenkin-viikolla-18-raskaana :'D (voisin sen sijaan kirjoittaa romaanin siitä, miten paljon kadun päätöstäni jättää pillerit pois toukokuussa, mutta säästäkäämme se toiseen kertaan)

Nojoo, anyway, takaisin aiheeseen: mitä kuuluu? Olen viime aikoina ollut tavallista väsyneempi ja syytä on selvitelty m.m. verikokein, mutta mitään suurempia löydöksiä ei onneksi ole tehty. Rautakuurin lääkäri tosin määräsi matalahkon hemoglobiinin takia, mutta muuten kaikki on kunnossa. Koska yksikään tutkimus ei ole selittänyt väsymystäni, olen pohtinut ja pallotellut syitä pääkopassani ja uskoisin, että olen löytänyt syyn: viime aikoina elämäni on muuttunut entisestään - kunhan olen antanut sen tapahtua. On jännä, miten tiettyjä asioita voi jännittää ja pelätä niin paljon, että vaikka niitä kuinka haluaisi, ei yksinkertaisesti vain uskalla päästää irti ja kääntää korttipakkaa - katsoa, mitkä kortit sinulle on jaettu. Olen tainnut jännittää uutta tilannetta niin paljon ja pistänyt vastaan - ikään kuin pitänyt ovenkarmeista kiinni X-asennossa kynsin hampain - jotta en joutuisi uuteen, täysin tuntemattomaan tilanteeseen. Lopuksi skeptisyyteni, karmeihin tarrautumiseni ja suoranainen teiniangsti-koppavuuteni alkoi pänniä itseäni niin paljon, että päätin vetää otsalampun päähän ja ottaa kartan esille, hellittää otteeni ja katsoa, mihin uusi tie vie. Mitä hävittävää minulla on? Aina voi sattua, mutta kliseistä kyllä: ei se ota, jos ei anna. Jos ei uskalla paljastaa itseään, uskaltaa olla haavoittuvainen ja herkkä itsensä - juuri se, joka oikeasti on - ei saa koskaan tietää, miten tarina olisi päättynyt. Toki voi jatkaa näyttelemistä, hanttiin pistämistä ja hankalana oloa, mutta tiukan analysointini jälkeen uskon, että se loppupeleissä juuri vie ihmisestä ne viimeisetkin voimat. Vaatii hurjasti rohkeutta olla oma itsensä, eikä se aina ole helppoa, mutta toivon, että se kannattaa. Muuten voi aina popsia lisä-D-vitamiinia väsymykseen.. ;) (sori huono huumorini)

Muita peruskuulumisia: joulu on pian täällä, enkä ole hankkinut vielä YHTÄKÄÄN joululahjaa. Perjantaina on vuorossa työpaikan pikkujoulut ja kävin äsken Sokoksella hakemassa glitterikynsilakkaa luodakseni mahdollisimman asianmukaisen lookin. Hah - mikä asianmukainen? Ja kuka edes muistaa seuraavana päivänä, miltä näytin pikkujouluissa? Parasta napata kuva ennen lähtöä - ihan noin varmuuden vuoksi.

Treenit sujuvat kivasti, vaikka viime viikolla keventelinkin niitä hieman flunssan takia. Tykkään edelleen juosta ja salitreenikin maistuu kun olen tehnyt hieman muutoksia ohjelmaan ja vaihdellut liikkeitä. Kyllä se eka leuka sieltä vielä joskus tulee ;)

Hui, nyt on jo aika mennä syömään iltapalaa. Aika kuluu pirun äkkiä kun kirjoittaa.. 
Mitä teille kuuluu?

 

Hej och hallå - länge sedan! (åtminstone enligt min egen måttskala..)
Jag har under den senaste tiden varit tröttare än normalt och har därför låtit bli att blogga. Efter att ha fått grönt ljus med blodproven som togs (vi fann inget annat "fel" än ett relativt lågt hemoglobin) har jag börjat fundera om det kunde finnas någon annan orsak till min trötthet och tror mig - efter X antal grubblerier - ha funnit den: det har under den senaste tiden skett en förändring, vilken jag varit väldigt osäker för, i mitt liv. Jag har med spänt mig, stretat emot och helt enkelt vägrat tro att någonting verkligen är påväg att hända och har med all min kraft pressat emot eftersom jag känt mig så otroligt osäker för det nya. Så bestämde jag mig för att ge upp, lägga ned mitt skyddspansar och se vad som väntar; jag orkar helt enkelt inte streta emot och vara jobbig och absolut allt annat än mig själv längre - Master, show me the cards! Det är konstigt hur otroligt försiktig man kan bli med att blotta sig själv och därmed visa att man är svag inför någonting nytt. Jag har ändå konstaterat att det är betydligt värre och tyngre att vara jobbig (haha, inte för att jag är enkel annars heller ;)) och motsträvig 24/7 än sitt känsliga, sanna jag. Gud så mycket det tar på ens krafter att hela tiden föra ett skådespel.. Puh. Jag hoppas att min intuition nu inte sviker mig, men då kan ju inget värre hända, än att en vinge brister, jag gråter ett tag och stiger sedan sakta men säkert upp igen; been there, done that.
Nå men i övrigt då, hur mår jag? Jobbet trivs jag fortfarande med och på fredag är det dags för lillajulsfest. Därför passade jag på att slinka in via Sokos och inhandla ett glitternagellack för att ha en verklig lillajuls-outfit (vilken knappast någon minns följande dag..). Tränandet smakar också bra, speciellt då jag ändrat på gymprogrammet en aning.
Ojdå, nu är det dags att gå och äta. Hur mår ni?

söndag 24 november 2013

I want them balls and I want them NOW

Tiedä sitten mikälie pesänrakennus-/sisustuskärpänen minua on purrut, mutta viime aikoina olen himoinnut niin netistä, telkkarista kuin lehdistäkin kaikkea sisustukseen liittyvää. Eilen pyörähdimme "ihan vaan nopsaan" Ikeassa äitin kanssa tarkoituksena hakea tyyliin tuikkuja ja pikku-kivaa, mutta ylläri-pylläri kassalle saavuttuamme kärry pullisteli kuin joulupukin massu konsanaan, eikä auttanut muu kuin vinguttaa Visaa.




Olen jo pitkin syksyä himoinnut erityisesti jo kulttimaisiksi muodostuneita Happy Lights-pallovaloja, mutta harmikseni ne ovat - juuri suuren suosionsa vuoksi - vaikeasti saatavilla tällä hetkellä ja loppu liki kaikista verkkokaupoistakin. Päätin tarttua härkää sarvista ja olenkin nyt laittanut sähköpostia ympäri Suomenmaata ja kysellyt jos jostain päin Suomea joku kiva kauppias suostuisi postittamaan moiset minulle. Tällä hetkellä ainakin Vääksyssä sijaitseva Zoomdesign vastasi nopeasti yhteydenottooni ja on potentiaalinen yhteistyökumppani ;)


Mitä sielä puolen ruutua ollaan mieltä lumipallon näköisistä pallovaloista?

pics from google
 
Jag fattar inte vad det tagit åt mig, men jag har hela hösten lidit av någon grym inspiration att inreda (och bygga bo) och riktigt suger i mig av inspiration och bilder från nätet, tidningar och TV:n. Igår var vi "ett hastigt" varv till Ikea med mamma och skulle främst hämta värmeljus och annat smått, men konstigt nog var kärran smockfull när vi kom till kassan :D
Min nyaste "himo" är Happy Lights-bolljus, vilka många andra också tycks ha förälskat sig i med den följden att de är grymt svåra att få tag på. Men eftersom jag vägrar ge upp allt för lätt, har jag börjat mejla butiker runt om i landet och frågat om någon är villig att posta ett set lampor åt mig, trots att de inte har någon webshop. Åtminstone Zoomdesign som befinner sig i Vääksy svarade fort på mitt mejl och verkar vara en potentiell kandidat.
Vad tycker du om snöbolls-lamporna?

torsdag 21 november 2013

Is it raining outside AGAIN??

Heräsin tänään aamulla sateenropinaan. Toisia sade masentaa, ahdistaa ja surettaa. Minuapa ei.


Päätin nimittäin, etten antaisi sateen haitata: aamupuuron sekaan piparkakkumaustetta (nam!), päälle hippikukkapaita ja sadehousut, sekä radion tahtiin kunnon pyllynpyöritykset. Näillä eväillä sateisesta torstaistakin tulee astetta kivempi.


Asenne ratkaisee! ;)




Imorse vaknade jag till regnet som smattrade mot fönstret. I stället för att göra som de flesta andra och bli ledsen och deppad, bestämde jag mig för att göra det bästa av situationen: piffade upp morgongröten med pepparkakskrydda (yum!), drog på mig en hippie-blomskjorta och regnbyxor, samt shakeade i takt med X3M.

Det gäller att välja rätt attityd ;)

 Molly <3

måndag 18 november 2013

Who do you think you are?

Sinun täytyy rakastaa itseäsi, ennenkuin voit rakastaa muita sanonta kuuluu ja allekirjoitan sen täysin: jotta ihminen voi omistautua toiselle ja todella rakastaa tätä, täytyy hänen ensin olla selvillä siitä, kuka hän itse on ja mitä hän tahtoo - niin elämältä kuin sen yksityiskohdiltakin. Täydellistä aarrekarttaa elämäänsä varten ei tarvitse (eikä kannatakaan) tehdä, mutta on hyvä olla perillä siitä, mistä unelmista on valmis luopumaan ja mistä tietää tuntevansa koko loppuelämänsä jääneensä jostakin paitsi, jos siitä luopuu. Mistä tietää, koska tuntee itsensä läpikotaisin ja tietää, kuka oikeasti on? Onko ihminen koskaan täysin "valmis paketti"?

Ihminen kehittyy kokoajan ja kokemukset muokkaavat meistä sellaisia joita olemme. Mistä vois siis tietää, koska on "täysin kehittynyt" siksi itsekseen, joka tulee koko loppuelämänsä olemaan? Itse olen jo persoonallisuudeltani aikamoinen tuuliviiri ja omaan ajoittain hyvinkin ailahtelevaisen mielen, miksi voin aivan tyynesti myöntää, etten aina itse edes tiedä mitä haluan (ja syytän usein mielipiteeni vaihtuessa sitä, että naisilla on oikeus muuttaa mielipidettään ;)). Katsellessani omaa historiaani huomaan muokkauttuneeni aika lailla tilanteen mukaan ja olevani varsinainen kameoleontti: jos kaverit ovat olleet biletuulella, olen itsekin ryypiskellyt ja kreisibailannut, vaikkei se sitä "omaa minua" olekaan. Samoin jos kaverit ovat olleet tunnollisia kympin tyttöjä koulussa, olen pyrkinyt itse samaan ja stressannut tenttiviikolla niin, että unohdin syödä (hah, ainoa kerta kun meikäläinen todella UNOHTI syödä!). Olen - hankalasta luonteestani ja temperamentistani huolimatta - hyvinkin sopeutuvainen, mutten tiedä onko se lainkaan - näin jälkikäteen ajateltuna - kovin hyvä ominaisuus, koska yksi asia jää aina kaivamaan: tahdoinko tätä todella itse? Teenkö asioita vain miellyttääkseni muita vai onko lapsuudesta tuttu lausahdus "joukossa tyhmyys tiivistyy" kaikessa yksinkertaisuudessaan fakta ja todiste siitä, että olen heikko paska? Ehkä.

Vietin kesällä pari parin viikon sairasloma pätkää, jolloin vietin suurimman osan valveillaoloajastani yksinäni: heräsin, purkasin muuttolaatikoita, join kahvia, treenasin ja makasin sängyllä kattoon tuijottaen - yksin. Mietin paljon eritoten kulunutta kesää, kaikkia sen tapahtumia ja mietin - historiaani peilaten - kuka hemmetissä se kesäinen tyttö oli; en minä ainakaan! Rauhalliset kävelyt todella rakkaaksi muodostuneiden J:n tai K:n kanssa (kiitos murut vielä jos vaan luette tätä - olitte loppuvaiheissa todellisia henkireikiä mulle!), säännöllinen treenaus, ruokaohjelmien katselu ja tuoreiden mansikoiden syöminen, sekä sairaalassa potilaiden hoito - se oli sitä todellista minääni, jolloin olin vilpittömästi vain se pieni tyttö, joksi itseni miellän. Kesäsade tuli ja kasteli minut, elämä heitti hetkeksi häränpyllyä ja muutin Porvooseen. Ja olin yksin. Tuona aikana tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan, koska en voinut peilata ja toteuttaa "itseäni", eli jonkun toisen elämää ja unelmaa, kehenkään. Nyt olin ensimmäistä kertaa sitten lukioaikojen täysin omillani. Noh, jotta elämäni ei nyt vaikuttaisi liian dramaattiselta on pakko huomauttaa, että perheeni ja vanhat kaverini tukivat minua ja kannattelivat tosissaan minua jotten olisi kaatunut naama edellä jokaiseen mutalätäkköön, mutta olin tosissaan ensimmäistä kertaa sitten abiristeilyn todella omillani. 

För att kunan älska någon annan, måste du först älska dig själv lyder ordspråket och det undertecknar jag 110%
Päästyäni pikkuhiljaa arjen rutiineihin kiinni, huomasin miettiväni ja etsiskeleväni paljon sitä omaa itseäni. Pakonomaiset rutiinit sekä mieletön hätä, jos en niitä pääsisikään toteuttamaan, muodostuivat osaksi arkeani ja olen pitkälti noudattanut niitä säntillisesti aina viime viikkoihin asti, jolloin olen uudestaan alkanut kyseenalaistaa onko tämä sittenkään sitä, joka tekee minut todella onnelliseksi. Aloin jokin aika sitten pikkuhiljaa rikkomaan rutiinejani ja tunnustelemaan, josko kaatuisin pian taas mutalätäkköön ja epätoivoon. Toistaiseksi olen kuivilla ;) Läksiessäni äsken salilta totesin, etten halunnutkaan mennä vielä kotiin yksin kyykkimään, joten lähdin pyöräilemään ympäri kaupunkia. Raikas syysilma, pimeys ja omien ajatuksien kelailu - tai tuuletus - osoittautuivat jälleen hyväksi vedoksi, koska kotiin saapuessani olin mieleni rauhallinen ja tyytyväinen. Loppukesästä olisin varmaan saanut slaagin itseni kanssa jos olisin tehnyt noin, koska tiettyyn kellonaikaan pitäisi jo syödä ja tietyt asiat pitäisi saada tiettyyn ajankohtaan mennessä hoidettua ja vedettyä to do-listalta yli. Hittoon koko to do-listat sanon minä!

Vaikka monissa naistenlehdissä suositellaan tekemään erilaisia haavekarttoja ja suunnitelmia elämälleen, olen toistaisekis tyytynyt pitämään ne pääni sisällä. Uskon kuitenkin jo tiedostavani aika hyvin, mitä pääpiirteitä tulevaisuudeltani toivon ja mitä en. Sitä, kuinka monta kertaa mieleni tulee pienten yksityiskohtien kohdalla muuttumaan en uskalla edes kuvitella, mutta uskon pääpiirteiden pysyvän ennallaan: toivon löytäväni ihmisen, joka tekee minusta "täydellisen" (englanniksi: complete) ja jonka kanssa minulla on turvallinen olo. Toivon lisäksi perus-kaurapuuro-arkea tylsine arkiaskareineen, omakotitaloa, hemmetinmoista asuntolainaa (ne vain kuuluvat yhteen.. ellen sitten voita Lotossa!) sekä omaa pihaa, mahdollisesti koiraa ja autoa. En kaipaa ylellisiä juhlia, säännöllisiä viikonloppulomia Pariisiin hattaroineen ruusupuntteineen, en liioin skumppa-aamiaisia tai serenaadeja.

 Loppupeleissä en usko, että ihminen on koskaan täysin "valmis", vaan että hän kehittyy kaiken aikaa. Täytyy siis löytää puolisko, jonka kanssa kehittyä rinta rinnan, omina itseinään, mutta samaan suuntaan yhdessä.

 Kaverini kommentoi Facebookiin tätä postausta ja onnistuin vihdoin "tuomaan esiin" todellisen pointtini: Hah voi muru rakas - oppia ikä kaikki! Näin mä ainakin uskon. On tärkeätä selvittää itselleen kuka on, jottei unohda tai hukkaa sitä jonkun toisen unelmien tähden. Se on musta yksi elämän tärkeimmistä pääpiirteistä, joihin kannattaa pyrkiä :)

The real me
För att kunna älska någon annan, måste du älska dig själv först lyder  ordspråket och det undertecknar jag 110%. Men hur skall man veta när man utvecklats färdigt, liksom mognat, till den man egentligen är och kommer att vara under restav av sitt liv?
Jag har - allt sedan sommaren egentligen - funderat mycket över vem jag egentligen är. Efter att ha blickat tillbaks på min egebn livshistoria har jag konstaterat att jag allt som oftast anpassat mig likt en kameleont till andras behov; har de andra festat, har jag också gjort det. Har de andra pluggat, har jag gjort lika. Grupptryck kan det säkert också kallas (och det är ju ganska godkänbart då man är tonåring) och det tycker jag att man kan se som ett tecken på ovisshet om sig själv och svaghet: vadå det är ju allt annat än smart att göra saker man egentligen inte vill bara för att tillfredsställa någon annan! Päron - I only say (och syftar på mig själv och min dumhet.. Suck)
Under sommarens gång började jag så småningom liksom leta efter och fundera vem jag egentligen är. I början märkte jag, hur jag först följt mitt gamla mönster och anpassat mig till andras behov och hur jag sedan an efter började hitta egenskaper och glimtar om vem jag egentligen är. Då jag var på jobb på bäddavdelningen och jobbade som sjukskötare, gick på långa lugna promenader med J eller K, åt färska jordgubbar och mjukglass och tränade regelbundet, kände jag att jag funnit "mig själv".
Då jag i slutet av sommaren flyttade till Borgå vblev jag för första gången sedan abikryssningen ensam och kände mig VERKLIGEN ensam: jag åt, andades, levde och kände mig ensammast i världen. Okej, det är värt att nämna att jag under denna tid hade min härliga familj och gamla kompisar som stödde mig och hindrade mig från att falla magplask i oro och förtvivlan.
Småningom började jag få ett grepp om vardagen, men fortsatte neurotiskt att följa mina dagliga rutiner. Såhär efteråt tänkt anser jag det vara en helt förståelig företeelse: efter att så länge varit orolig, ger rutiner en viss trygghet och ett intryck om att man har kontroll över vardagen. Så sent som någon vecka tillbaks har jag åter börjat ifrågasätta vem jag egentligen är. Jag har i små etapper börjat bryta mina rutiner och varit positivt överraskad över slutresultatet: inget magplask har skett! Jag vet att det kan låta löjligt, men efter att neurotiskt ha fyllt i to do-listor och gjort samma saker inom samma tidtabell bara för att man är van, känns det otroligt avkopplande att "våga" skippa dem och göra något annat - något spontant i stället.
Jag tror att människan utvecklas så länge hon lever och att hon aldrig är riktigt "färdig". En skattkarta för framtiden lönar det sig knappast heller att göra, men vissa riktlinjer tycker jag man skall/kan ha. Själv har jag insett att saker som jag inte vill offra i livet är ett tryggt parförhållande med någon som "kompletterar" mig, en "trist" vardag med egnahemshus (och ett sjutusans bostadslån), möjligen hund och bil. Jag önskar mig inte månen eller smaragder, regelbundna veckoslutsresor till Eiffeltornet eller rosenblad på sängtäcket. Jag önskar mig något som tillåter mig vara den jag är och den jag utvecklas till. 

fredag 15 november 2013

I choose happiness

Pikaopas iloiseen mieleen ja positiiviseen ajattelutapaan:

Sano kiitos
Kehu - myös selän takana!
Tunnista ja listaa vahvuutesi, esimerkiksi 3 vahvuuttasi paperilla lämmittää kummasti mieltä
Ajattele jotakin kivaa, jota koit eilen tai toissapäivänä
Älä valita


Happiness is a state of mind 

En snabbguide till ett gott humör och ett positivt tankesätt:
Säg tack
Beröm - också bakom ryggen!
Känn igen och skriv upp dina styrkor - t.o.m. konkret nedklottrade på ett papper
Tänk på någonting kul som hänt igår eller förrgår
Klaga inte 

torsdag 14 november 2013

Let it rain, let it snow - after my visit to the candyshop I´m more than prepared for it all! May I present: my new Haglöfs is here!

Muistatteko vielä kun blogit noin vuosi sitten pullistelivat "kattokaa mun ostoxiiii"-postauksia? Bloggaajat esittelivät vuoronperään ostoksiaan - aina kynsilakoista merkkilaukkuihin ja hiuspinneihin. Kulutustottumuksia ihmeteltiin suureen ääreen, bloggaajia moitittiin rahan haaskauksesta, sekä siitä, että postaukset tartuttivat ostointoa lukijoihin, jotka sitten kärsivät yksi toisensa perään maksuhäiriöistä ja -vaikeuksista.


Ostos-postauksia näkee tänä päivänä todella harvoin - tiedä sitten johtuuko se kovasta kritiikistä vai ovatko ihmiset vähentäneet shoppailua (hah, viimeiseen en usko itsekään..), mutta nyt aion olla oikea vastarannan kiiski ja hehkuttaa - kyllä - HEHKUTTAA loisto-jymy-yyber-jees-löytöjä, jotka tein äsken Stadiumissa. Rahaa paloi, mutten kadu ostoksia pätkääkään: fiksuja, tarpeellisia ostoksia on kiva tehdä ;)


Monta vuotta minua uskollisesti palvellut Helly Hansenin Goretex-takki ei enää pitkään aikaan ole - suoja-aine-käsittelystä huolimatta - ole ollut kovin vedenkestävä ja olen katsellut sillä silmällä seuraajaa takilleni. Saatuani säähköpostia Stadiumista, josta saisi 20% alennusta kaikista - myös alennetuista - tuotteista, klikkailin itseni oitis verkkokauppaan ja meinasin tipahtaa tuolilta kun etusivulla komeili Haglöfsin Goretex-takki. Kokemusteni perusteella fakta on se, että hyvistä (ulkoilu)vaatteista tarvitsee maksaa hieman enemmän, koska hinta ja laatu kulkevat käsi kädessä. Olin kuin pikku-hamsteri jouluaattona kun klikkailin ostoskoriin vaaleansinisen yksilön ja pidin peukkuja, että S olisi sopivan kokoinen. (toim.huom: samalla ihmettelin kyllä ääneen, miten pieniä kokoja KERRANKIN oli vielä jäljellä; ne kun yleensä loppuvat ensimmäisinä aleista).


Tänään sain sitten puhelun Stadiumista, että takkini oli saapunut. Tilaaminen verkkokaupasta oli kätevää, maksun sai suorittaa verkkopankin kautta (suosikki-vaihtoehtoni) ja postarit sai ilmaiseksi, kun valitsi noutopaikaksi myymälän. 
Porvoon Stadiumiin astellessani päätin tehdä pika-kierroksen ennen kassalle menoa ja se, noh.. Koitui kohtalokkaaksi. Matkalla kassalle syliini eksyi takin värien kanssa yhteen sopiva The North Facen microfleece 20€ (tälläistä olin ajatellut toivoa joulupukilta, koska se on olennainen osa talviliikkujan vaatevarastoa) sekä SOC:n ohut tekninen kauluksellinen (!) urheilupaita 25€ (jollaista olen etsinyt jo pitkään, mutten ole raaskinut haaskata 50€ moiseen pelkän logon vuoksi). Ainiin! Löytyihän paitojen ja takin seasta vielä perus-kortsupipo mustana 9,90€ (joka minun piti hankkia jo viime vuonna..).


Iso huppu - puhdasta rakkautta
Kassalla nauroin myyjälle, että nyt en kyllä katsele enää mitään, mutta olin enemmän kuin tyytyväinen löytöihini koska ne olivat kaikki todella tarpeellisia (KERRANKIN!) ja sain vielä kaikista 20% alennusta. Melkin kuin rahaa tallentaisi pankkiin ;) Nyt kaapistani löytyy täydellinen varustus loppusyksyn ja talven urheiluhetkiä ilostuttamaan ja piristämään. Olen sen verta materialisti ja hölmö, että koen urheilun huomattavasti mukavammaksi, jos saan tehdä ja harrastaa sitä näteissä, mukavissa tamineissa :)

Onko siellä puolen ruutua tehty hyviä löytöjä viime aikoina vai odottellaanko sielä vielä (fiksusti) veronpalautuksia?


Minns ni hur bloggarna för ungefär ett år sedan ännu var fyllda med "titta vad jag har köpt"-inlägg? Ju mer kritik bloggarna fick för att de påstods provocera folk att köpa mer än de klarade av att betala och fick anmärkningar, desto mindre blev inläggen till antal. I dagens läge ser man dem knappt alls och huruvida det beror på att bloggarna blev utsatta för en sådan tusans kritik-storm eller att blogganra har minskat på konsumtionen (ghaha, det senare tror ja inte på för 5 penni heller ;)). Och hör och häpna, men nu tänker jag gå emot massan och presentera med STORA bokstäver fynden jag gjorde i Stadium idag och vara stolt över dem, trots att jag spendera en hel del pengar på dem.
Min blå Goretex-jacka av Helly Hansen har varit mig trogen i flera år, men har tyvärr förlorat sin förmåga att hålla vatten redan sedan ett par år tillbaks, varför jag har letat efter en ny redan ett tag. Problemet har varit att jag inte har hittat en som är av tillräckligt bra kvalitet till ett rimligt pris. Åtminstone enligt mina erfarenheter, så går kvalitet och pris hand i hand då det gäller sportutrustning och det lönar sig att satsa en femma till om man vill ha ett plagg som håller i flera år. Så gissa bara hur glad jag blev då jag fick e-post från Stadium, som erbjöd 20% rabatt på alla - även rabatterade - produkter. Hastigt klickade jag - ivrigt hoppandes på stolen - hem en goretex-jacka från inget mindre än Haglöfs - något som jag bara vågat drömma om! Att de dessutom ännu fanns jackor kvar i storlek S höll ja som ett tecken från ovan: denna jacka måste jag bara ha!
Jag valde att spara fraktkostnaderna och valde att avhämta jackan från Borgå Stadium. Innan jag hämtade jackan från kassan gick jag ett (ödesdigert) varv runt i butiken och gjorde grymma fynd: en microfleece från The North Face (som jag tänkt önska i julklapp och som är ett måste för den som rör sig utomhus på vintern) för 20€, en tunn löpartröja i tekniskt material från SOC 25€ (något jag letat efter redan länge, men vägrat betala typ 50€ för) samt en basic svart mössa (som jag redan skulle köpa förra året..) för 9,90€. 

onsdag 13 november 2013

Please don´t tell me that I´m good. It´s embarrassing.

Kehuminen - ehkä maailman halvin ja nopein tapa saada toiset hyvälle tuulelle. Teki mieli kirjoittaa lisäksi helpoin, mutta tulin toisiin ajatuksiin tarkemmin ajateltuani; ehkei kehuminen olekaan niin helppoa kuin kuvittelemme.

Ajatus tähän postaukseen lähti lounastauosta, jolloin labran täti luki minulle ääneen päivän lausahduksen paikallislehdestä. Vapaasti käännettynä se meni näin: vaikkei kukaan kehu sinua, ei se tee sinusta huonompaa ihmistä. Päädyimme juttelemaan aiheesta ja totesimme yhteistuumin, että kehuja kuulee aivan liian harvoin. Stressaava tai ikävä tilanne ikäänkuin helpottuu, eikä tunnu lainkaan niin rankalta enää, jos päällimmäisenä mielessä on sen yhteydessä saatu kehu. Itse esimerkiksi harvemmin muistelen rankkaa työpäivää (ainakaan pitkään) pahalla, jos edes joku on muistanut hymyillä minulle tai huomioinut uurastukseni ja lausunut sen yhteydessä edes maagisen sanan kiitos.

Suomalaiseen kulttuuriin eivät kehut kuulu - paitsi lapsille, joita kehumme aivan mitättömistäkin asioista. Uusimmassa (?) Kotivinkissä Olga Temonen kirjoitti kolumnissaan siitä, miten lapsia jaksetaan kehua tuhat kertaa peräkkäin tehdystä "tosi hienosta tempusta", joka siis saattaa olla mitätön hyppy paikallaan tai kurotus eteenpäin, toista jalkaa komeasti nostaen.  "Voi mikä taitava balleriina oletkaan" tai "Oho! Varo vaan ettet saa pian kutsua olympialaisiin". Lasta kehutaan maasta taivaisiin ja iloitaan siitä, miten hänen itsetuntonsa kasvaa kun hän kuulee olevansa hyvä jossain. Missä maaginen ikäraja kehujen suhteen kulkee? Miksei aikuisiakin, tai edes hieman vanhempia lapsia, voisi kehua samalla tavalla kuin lapsiakin? Okei, ehkä tietty raja esimerkiksi noiden temppujen kanssa voisi olla paikallaan; ehkei nyt aikuisten tarvitse alkaa pomppimaan sammakoiden lailla kaduilla ;), mutta suhteutettuna: miksei aikuisia voisi tai saisi kehua yhtä lailla kuin lapsiakin? Kehuista tulee - iästä viis - hyvä mieli ja itsetunto ja -luottamus kohoaa.

Asian kääntöpuoli on melkein yhtä hankala: kehujen vastaanottamisen vaikeus.
Lapsi jaksaa iloita jokaisesta kehusta, jonka äiti tai vaari hänelle suo ja näkee itsensä todellakin sinä balleriinana, voimistelijana tai maailman napana, joksi toiset häntä kehuvat. Aikuiset vuorostaan vähättelevät kehuja ja vähättelevät tekojaan, joista häntä kehutaan, heti. Kokeilkaa vaikka! Hyvin harvoin kehuja saanut edes ehtii sanoa kiitos, kun hän jo alkaa vähättelemään itseään - "no ei se nyt niin hyvin mennyt". MIKSI? Itseluottamuksessako se puutos on vai? Vai pelkäämmekö kenties antavamme itsestämme ylimielisen kuvan, jos hyväksymme toisten kehut?

Totesin labrahoitajalle (jonka kanssa olin aiemmin viikolla jutellut, siitä miten jumalattoman kova kiire meillä oli eikä pääkoppa meinannut enää pysyä kasassa työmäärän takia), että välillä pitää taputtaa itseään olkapäälle ja todeta "hyvä minä", kun ei kukaan muukaan kehu tai huomioi hyvin tehdystä työstä. En väitä, että kehuja tarvitsisi sadella jokaisesta pienestäkin teosta - johan ne menettäisivät merkityksensä! - mutta pieni kehu, eritoten odottamattomalla hetkellä, voi olla todella merityksellinen ja kelkan kääntäjä; huonokin hetki, työpäivä tai surulliset suupielet muuttuu hetkelliseksi hymyksi, iloksi ja paremmaksi. Kehujen päällimmäinen tarkoitus on mielestäni vakuuttaa toiselle, että tämä kelpaa ja on hyvä juuri sellaisenaan. Kesken arjen kaaoksen saatu kehu tuntuu siis huomattavasti merkityksellisemmältä ja uppoaa astetta syvemmälle sydämeen, kuin pikkujoulupippaloissa hiprakassa täyteen juhlavarustukseen tälläytyneenä. Miksi? Koska kehun päällimmäinen tarkoitus on kertoa toiselle, että hän on hyvä juuri sellaisenaan kun on, sellaisena hänet hyväksytään ja sellaisena hän kelpaa.

Kehu voi toki myös olla kosketus, eikä vaadi verbaalista kanssakäymistä. Varmasti moni tietää, sen tunteen joka kumpuaa jostain syvältä, kun joku koskettaa kättä tai silittää poskea. Silloin voi olla varma, että kelpaa - juuri sellaisena kuin on.

Kokeilkaa piruuttanne kehua jotakin huomenna: kivasti laitettua tukkaa, kauniita käsiä, pirteää hymyä tai viime viikon torstaina ratkaistua pulmaa. Seuratkaa, miten vastapuoli reagoi kehuihinne ja harkitkaa kehujen omaksumista osaksi arkista jutusteluanne; lupaan, että se kannattaa.


Beröm - en av de absolut snabbaste och effektivaste sätten att bekräfta en annan människa och berätta för denna, att hon duger och är bra precis som hon är. Alltför sällan hör eller får man beröm, trots att det inte krävs mer än några få ord - ens ett tack - eller en blick. Varför är det så?
Till den finska kulturen hör det inte till att man överöser sina medmänniskor med beröm och det anses ofta vara överdrivet och "amerikanskt" och falskt. Har ni någonsin tänkt på hur vi då gör med barnen? Mamma eller morfar orkar berömma det lilla barnet som för 59. gången gör ett likadant grodhopp eller plié, trots att tricket i sig inte är så märkvärdigt. Varför? Jo, för att bekräfta för barnet att denna duger och för att höja dess självkänsla. Jag har flera gånger funderat var åldersgränsen för beröm egentligen går? Vi vuxna berömmer alldeles för sällan varann och jestas ifall någon ger den andra en komplimang - ett sådant ståhej det uppstår: den berömda blir pinröd, hinner knappt mumla fram ett tack innan hon redan börjar nedvärdera sig själv och det hon blivit berömd för och mumlar fram något i stil med "det var ju inte så märkvärdigt" eller "äh, lägg av". Varför kan vi inte i ställe ta emot berömmen med hela hjärtat, begrunda dem och njuta av dem i stället - så som barnet, som beundrar sig själv framför spegeln och ser sig själv som en äkta prinsessa, konståkare eller tyngdlyftare - alltså exakt som den som mamma eller morfar liknat henne vid.
Beröm är så himmelens svårt att både ge och ta emot, men visst känner de flesta mer än väl igen de stunder då någon berömt en: man blir varm inombords och glömmer med ens de skarpaste kanterna på en jobbig dag och känner att man duger och räcker till - precis som man är.
Beröm behöver inte alltid vara någonting verbalt uttalat, utan kan också vara en lång blick eller en oväntad beröring. Många kan säkert också känna igen eller minnas en stund, då någon gett en lång, intensiv och varm blick åt en eller smekt en på kinden - hur bekräftad känner man sig inte i sådana stunder?
Testa hör ni: beröm någon och se hur det påverkar både er som givare och motparten som mottagare. Jag kan nästan garantera att ni blir varma inombords båda två.

Didn´t know I was lost

Poissa ovat sadepilvet, mutrunaamat ja vilivalitukset. Täällä ovat hymyilevät kasvot, iloinen mieli ja sateeton (taipuuko sana sade näin?) aamu. Jes! Tästä lähtee hyvä keskiviikko käyntiin!



 Tiedättekö sen fiiliksen kun kuulette jonkin kappaleen radiossa (tai miksei vaikka kaupassa) ja yhtäkkiä koette deja vu:n ja palaatte mielessänne takaisin johonkin hetkeen? Itse yhdistelen aistiherkkänä ihmisenä m.m. tuoksuja ja biisejä hyvinkin herkästi kokemiini hetkiin. Jo vanhan hajuveden tuoksuttelu herättää muistot ex-poikaystävistä, tietty kappale (en nyt millään muista nimeä) Prinsessa Dianan muisto-levyltä taas saa kyyneleet valumaan solkenaan, koska muistelen edesmennyttä Famoa.



Tänä aamuna aamupuuron lusikointini keskeytyi hetkeksi ja säntäsin hakemaan kynää ja paperia kuultuani biisin, jonka nimeä en ole muistanut, mutta jonka yhdistän viime viikonloppuna kokemaani hetkeen. Biisi soi radiossa kun ajelin kaatosateessa keskellä sysipimeätä tietä matkalla kotiin vanhempien luo ja muistan, miten lauloin täysillä raidon nupit kaakossa biisin tahtiin ja hymyilin: kyllä kannatti ;) (toim.huom: jottei tämä nyt menisi liian sekavaksi voin valottaa asiaa niin paljon, että ennen autoon pomppaamista olin ylittänyt oman mukavuusalueeni rajat mennen tullen, ottanut hemmetinmoisen riskin ja tehnyt jotain, jota ei normi-Jossu kuuna päivänä tekisi).

heilahti vähän, mutta tänään se ei haittaa ;)
Puts-veck är regnmolnen, dystra tankar och klagomål och här är glada miner och en grå (men regnfri!) morgon. Allet detta tackvare en sång på radion.
Vet ni den känslan man får, när man hör en sång som direkt förflyttar en tillbaks till någon viss situation eller stund? Jag upplevde en sådan imorse, då jag t.o.m. avbröt morgongröten för att hämta papper och penna och anteckna låten. Låten fick mig att återgå till en händelse under helgen, då jag precis innan hade stigit utanför mitt bekvämlighetsområde och gjort något som jag normalt ALDRIG skulle göra. Denna låt spelades i radion direkt efteråt, medan jag körde i ösregn och mörker hem. Och sjöng - för fullt. Happyhappyhappy.

tisdag 12 november 2013

Running out of time

Mihin päivät oikein katoavat? Huomenna on taas jo keskiviikko, enkä hädin tuskin muista tämän päivän tapahtumista mitään (viime viikosta puhumattakaan..) - niin nopeasti aika tuntuu kuluvan. Tavallaan se pelottaa minua, koska haluaisin nauttia enemmän arjen pienistäkin hetkistä, enkä pelkästään juosta pää kolmantena jalkana viikkojen läpi. En haluaisi hukata aikaani kiirehtimällä koko ajan. Minua harmittaa suunnattomasti se, etten kerta kaikkiaan jaksa muistella viime päivien tapahtumia (joitain pieniä lukuunottamatta ;)) koska ne eivät stressaantuneseen mieleeni ole painuneet. Höh. Olisi kiva muistella kiikkustuolissa joskus vanhainkodissa sitten jotain muutakin nuoruudesta kuin sen, että oli kiire.
Taitaisin olla loman - tai ainakin STOP-nappulan- tarpeessa.


Tässä päiväni yhteenvedettynä lukuina:
Heräsin pitkästä aikaa vasta klo 6 - aah, ihanaa!
27 päivystyspotilasta 5½ tunnissa
Vaivaiset n 15 potilaspuhelua
12,4 km juoksulenkki sateessa
3 pientä haavaa sääressä (kannattiko sheivata "ihan vaan nopsaan"?)

onneksi ei ketuta, että tämäkin heilahti eikä kengät näy..
Harmittaa kun en ehdi kirjoitella blogiin yhtään niitä juttuja, joita haluaisin - m.m. esittelyä uusista mahtavista Salomonin juoksulenkkareista, FoamRollerista jonka hankin viikonloppuna, Lumenen uudesta LAB-yövoiteesta (johon olen rakastunut jo nyt!), sekä muitakin kuin vilivali-kuulumis-juttuja. Aika ei vain tunnu riittävän. Mietin usein, jaksaako kukaan tätä enää edes selailla, mutta olen päättänyt raapustaa tänne fiiliksieni mukaan - toimiihan tämä tietynlaisena päiväkirjana. En kiellä, etteikö mieltä lämmittäisi huomata, että lukijaluvut jopa ovat noususuuntaisia. Kommenttien ja mielipiteiden määrä toisaalta loistaa poissaolollaan, mikä saa minut aina herkkänä hetkenä miettimään, miksi hemmetissä tätä teen ja miksi tähän panostan. Vilivali.

Haamu? Noei, vaan pirteä likomärkä pöllö kera tärähtäneiden kenkien lenkin jälkeen ;)

Vart tar tiden vägen?
Jag minns knappt vad som hänt idag (för att inte tala om förra veckan!) och fasar för att det redan är onsdag imorgon! Tiden tycks bara flyta förbi och det harmar mig; jag skulle så gärna ha något annat att komma ihåg sen när jag nångång sitter i min gungstol på ålderdomshemmet, än att jag hade bråttom, Jag skulle så gärna njuta av vardagens små detaljer, ha tid att stanna upp och "se" dem och inte bara stressa dagarna i ända. Jag tror jag skulle vara i behov av en STOP-knapp eller semester (tyvärr finns ingendera inom synhåll..)
Min dag i all korthet i siffror:
vaknade för första gången på länge först efter kl 6
27 patienter på 5½ h
ynka 15 telefonsamtal
12,4 km jogging i regnet
3 små sår som följd av att "jag skall bara sheiva riktigt hastigt"
Det harmar mig att jag inte hinner blogga om det jag skulle vilja, bl.a. mina nya sjukt-sjukt-sjukt-bra springskor från Salomon, min FoamRoller som jag inhandlade i helgen, Lumenes LAB-nattkräm som jag är helt såld för redan, samt annat än klagomåls-inlägg. Vem tusan orkar läsa sånhärnt skit mer? Jag tröstar mig med att bloggen ju fortfarande är som en dagbok för mig och det ju är den främsta orsaken till att jag skriver (men erkänner att det ju nog är kul att märka att folk läser. Å andra sidan kommenterar folk väldigt sällan det jag skrivit och det får mig att fundera "onks järkee").

Burgundy


Aurinko tule jo.
Sisällä otetut kuvat eivät onnistu. Piste.

Snälla sol kom fram; foton man tagit inomhus är bara bajs.

måndag 11 november 2013

When there´s no time to stop, then keep on going

Kiva, feel-good-maanantai alkaa pian olemaan takanapäin ja ehdin vasta nyt istahtaa ensimmäistä kertaa päivän aikana kunnolla alas. Töissä en ehtinyt edes aamukahvitauko pitää, kun sain jo ilmoituksen ensimmäisestä potilaasta, joka vaati tarkkailua. Vaikka päivä on ollut normaalia-maanantaita tapahtumarikkaampi, en valita: tahti on ollut sopiva ja olen saanut paljon aikaan. Tämä hymy ei hyydy.


Aamulla heräsin jo ensimmäistä kertaa 04:31! Kyllä meinasi itku tirahtaa, mutta kun heräsin hetken pyöriskeltyäni ja syvähengiteltyäni seuraavan kerran 06:01 olin yhtä hymyä: vaikka viimeviikkoinen yli-aikaisin heräily näyttää jatkuvan, sain edes torkahtaa vielä hetkeksi. Kiitollinen siitä.


Jee! Tänään oli työlistaan merkattu "lyhennys" nimeni kohdalle ja pääsin lähtemään hieman ennen puolta kolmea. Poikkesin apteekkiin hakemaan uuden yövoiteen ja päädyin paljon kehuttuun Lumenen LAB-sarjaan, sekä Beroccaan ja korvatulppiin - josko niistä olisi apua nukkumisvammaani?


Kotona oli vielä pakko napata päivän poseeraukset ulkona ja kerätä todistusmateriaalia siitä, että Porvoossa todella paistoi aurinko tänään ;) Ei muuta kuin välipalaa napaan ja salille, jossa oli vuorossa (joka maanantainen) jalkatreeni, sekä enkkojen teko: 130 kg vanhassa kunnon jalkaprässi-kelkassa!
Kaupassa käynnin, loppuverryttelyn, pyykinpesun, suihkun sekä ruokavuoren teon jälkeen huomaan, että kello on jo miljoonaa: mihin tämä päivä onkaan kadonnut?



Epäilen vahvasti, että jonkin sortin vanhenemista on ilmassa: ostin elämäni ensimmäisen "anti age"-voiteen (mutta se soveltuu kuulemma ehkäisemään ensimmäisiä ikääntymisen merkkejä 25-vuotiaille!) ja huomaan nauttivani arkisista askareista eritoten kun huomaan saavani mahdollisimman monta suoritettua päivän aikana - eivätpä enää vaivaa loppuviikosta!


Puh. För första gången under dagen sitter jag nu ned och blickar tillbaks vad som hänt under dagens lopp. Jag kan kort sammanfatta det som att dagen varit väldigt händelserik ;)
Det började med att jag vaknade - tårögd - lite före halv fem imorse och var förbannad på mig själv: varför kan jag inte sova när jag skulle få? Thank God lyckades jag somna om och vaknade en dryg timme senare med ett leende på läpparna: kan man vara glad åt litet, har man mycket att vara glad åt.
Strömmen av patienter var jämn allt från den avbrutna morgonkaffe-pausen tills jag slutade 14:15. På hemvägen gick jag apoteket och skaffade en ny nattkräm (ur Lumenes LAB-serie, som är väldigt omtyckt!), samt Berocca och öronproppar (i hopp om att lyckas sova bättre hädanefter..)
Ett hastigt mellis och hopp på cykeln igen och nosen mot gymmet, där jag gjorde pers. rekord: 130kg på benpress - boomkaah!
Efter butiksbesök, slutstretching, byktvätt, dusch och matlagning konstaterar jag att klockan närmar sig sovdags (sarkastiskt - visst skall jag äta ännu ;)). Jag är illa rädd för att tecken på ålderdom tydligt visat sig idag; vadå jag köpte min första anti age-kräm (fast den är faktiskt utvecklad för att förebygga de första ålderstecknen hos 25-åringar!), samt märker hur jag njuter av att sköta vardagssysslor - helst så många som möjligt - så de kan kruxas av från to do-listan för resten av veckan. Oldie.

Finally there's a reason to smile again

Rymisteltyäni pitkään pohjamudissa, tuntuu hyvältä huomata, että syitä (ja syypäitä) hymyyn on alkanut ilmaantumaan elämääni jälleen.


Kaverit ja perhe ovat kannatelleet minua, suojanneet päätäni sateelta ja potkinut persuksiinkin kun olen lysähtänyt itsesäälin pauloihin. Viikonloppuna sain huomata, miten omat siivet ovat alkaneet kantaa, kuinka voin itse kannatella muita ja tuntea itseni tärkeäksi, merkitykselliseksi.


Tärkeimpiä asioita ei näe silmillään (ei edes vaikka olisi silmälasit ;)) vaan sydämellään 


Syvällistä maanantain jatkoa murut ;)

Åh ett så tankeväckande veckoslut jag haft: äntligen tycks solen komma fram bakom molnen och ett ljus i min tunnel har skådats. Familjen och kompisarna har både stöttat mig och gett mig en spark i baken då jag behövt (och förtjänat) det. 
Under helgen var det härligt att inse att det nu blivit min tur att stötta och preppy andra, känna mig viktig och saknad.
Djupa tankar på måndagsmorgonen - jag vet ;)

lördag 9 november 2013

Ssshh.. Don´t tell daddy..

Uskokaa tai älkää, mutta minä - ihminen joka on äly-vanhoillinen, rutiineiden rakastaja ja usein hyvinkin kärkäs mielipiteiltäni - olen muuttanut mieleni ja alkanut silmäilemään..

 

 
..tatuointia.
 
Erityisesti teksti kyljessä kiehtoo minua tällä hetkellä: itselleni merkityksellinen teksti paikassa, jonka saa helposti piiloon, mutta joka näkyy heille, jotka haluan päästää lähelleni - niin ruumiillisesti, kuin henkisestikin.

 

 
Jag - människa som är gammaldags, stenålders och har skarpa åsikter har - hör och häpna - börjat mjukna för något, som jag aldrig tidigare ens drömt om..
..en tatuering.
Speciellt en text i sidan lockar mest: en betydelsefull text på ett ställe som jag enkelt gömmer, men som syns för dem som jag vill visa mig för - både fysiskt och emotionellt.
 
inspiring pics from google.fi & weheartit,com

torsdag 7 november 2013

Roll that body!

Innostuin kokeilemaan pötkylä-makkara-Foam rolleria, nähtyäni yhden äijän ähisevän moisen kimpussa salilla. En voinut vastustaa kiusausta kokeilla, jos makkara-pötkylällä tosiaan voisi aiheuttaa kipua ja ottaa selvää, miksi ihmeessä iso mies makasi salilla kyyneleet silmissä lattialla, rullaillen pehmeän rollerin päällä. Oliko kyseessä feikkaaja vai tosi-nössö?


Mikä ihmeen foam roller?

Foam roller ikään kuin hieroo ja auttaa lihasten pehmyskudoksia ja kalvoja palautumaan. Täydellinen kaveri lihasten huoltoon siis! Foam rolleria voi käyttää niin ennen kuin jälkeen treenin, sekä "kylmiltään", eli lämmittelemättä.

Hah, sain kyllä nielaista ja syödä sanani täysin napattuani Foam Rollerin omien jalkojeni alle: voi ristus Maaria sitä kipua, jota tunsin etureisissäni, rullaillessani lankkuasennossa pötkylän päällä hiljaa ees-taas. Tunsin, miten naama vääntyi entistä klonkumpaan irvistykseen, kääntyessäni sivuttain ja rullaillessani reiden ulkosyrjiä - auts, auts, auts!

pic from google
10 minuutin rullailun jälkeen nousin hymyilevänä irvistelevänä ylös ja kävelin (ihmeellisen) virkeänä pukkariin. Tuollaisen aion hankkia!

Pienen hintatarkastelun vuoksi taidan päätyä tilaamaan omani täältä Spartan shopista. Vaikka tuolta joutuu maksaa postarit päälle, on loppusumma edullisempi kuin esim. Stadiumista vastaava Casallin foam roller. Casallin pötkylä on sitä paitsi n 1/3 tuosta Spartanin rollerista - naurettavan pieni siis. The bigger, the better..
kuva lainattu spartanshop.fi

Onko makkara-pötkylä aka Foam roller sinulle tuttu?

Efter att ha sett en stor kille ligga på golvet på gymmet med tårar i ögonen och rulla på en korvformad foam roller blev jag nyfiken på att prova en själv. Jag ville ha reda på om killen var en mes eller om han fejkade, för varför skulle en så stor karl bli tårögd av en mjuk rulle va?
Jag fick äta upp mina ord direkt. Medan jag rullade lårmusklerna mot rullen (i plank-position med raka armar i golvet) kände jag hur ansiktet vreds i en grimas, vilken bara förvärrades då jag svängde mig på sida och rullade utsidan av låren. Ouch!
Varför foam roller? Foam rollern liksom masserar musklerna och får dem att slappna av och återhämta sig. Rullen kan man använda både före och efter träning, samt helt separat som muskelvård.
Efter att ha rullat omkring med tårar i ögonen i ca 10 minuter bestämde jag mig för att skaffa en egen rulle: den är ju suverän!
Spartan shop tycks ha den billigaste rullen, vilken är typ 3 x så stor (och ändå billigare!) än en motsvarande av Casall på Stadium.
Har du erfarenhet av foamrollern?

Realizations about yourself and relationships. Thank you C.Ahern for writing Where Rainbows end

Tein myöhään eilen illalla oivalluksen - en suinkaan spontaanisti, vaan lukiessani Cecelia Ahernin hömppäkirjaa (sama kirjailija, joka kirjoitti ällöromanttisen P.S.I love you:n) Where Rainbows end. Kirja on tyypillinen romanttinen chiclit, jossa ei draamaa, ihmissuhdeongelmia ja romantiikkaa säästellä. Tarinassa ei ole mitään uutta aiempiin lukemiini hömppäkirjoihin, mutta eilen illalla kirjan sanat ikään kuin painoivat nappuloita päässäni, sytyttivät pari lamppua ja tajusin oppivani jotain itsestäni - fiktiivisestä hömppäkirjasta!


If it makes you happy - do it. If it doesn´t, then don´t.


If he makes you smile, he can´t be that bad.


 “A guy and a girl can be just friends, but at one point or another, they will fall for each other...Maybe temporarily, maybe at the wrong time, maybe too late, or maybe forever” 


 "We’re all seeking that special person who is right for us. But if you’ve been through enough relationships, you begin to suspect there’s no right person, just different flavors of wrong. Why is this? Because you yourself are wrong in some way, and you seek out partners who are wrong in some complementary way. But it takes a lot of living to grow fully into your own wrongness. And it isn’t until you finally run up against your deepest demons, your unsolvable problems—the ones that make you truly who you are—that we’re ready to find a lifelong mate. Only then do you finally know what you’re looking for. You’re looking for the wrong person. But not just any wrong person: the right wrong person—someone you lovingly gaze upon and think, “This is the problem I want to have.”

I will find that special person who is wrong for me in just the right way.

Let our scars fall in love

Det gick (åter) upp en lampa för mig igår kväll då jag låg och läste värsta romantiska chiclit:en, alltså Cecelia Aherns Where Rainbows end, vilken handlar om människorelationer (råddiga sådana), kärlek och ja, det som nu romantiska tjejböcker handlar om.
Jag blev mer än överraskad då jag plötsligt lärde mig något om mig själv - liksom insåg någonting nytt om mig själv. Vem skulle ha trott att man kan lära sig någonting av någonting så ytligt som chichlit? Ja-a.