Lauantaipohdintaa

Moikkamoi ja lauantai-iltapäivää!

Tuhannesti kiitos, kumarrus ja halaus kaikille, ketkä edellistä avautumispostausta kommentoitte niin blogiin, Facebookiin kuin naamatustenkin. Olette kaikki puhdasta kultaa <3 Kuten huomaatte, laitoin kuitenkin parin päivää tekstin julkaistuani sen piiloon. Emmin pitkään viitsinkö ollenkaan julkaista sitä koska se oli niin pirun henkilökohtainen ja avautuva, mutta julkaisin ja sain myötätuntoa ja tsemppiä ja toivon mukaan herätin jossakin ajatuksiakin. Julkaistessa tekstin se tuntui vielä hyvältä koska kuten postauksessa kerroinkin, ärsyttää minua potenssiin triljoona kun blogit ja koko some-maailma on niin saakelin pinnallinen ja siloteltu. Kun itse tulin siihen pisteeseen, ettei iloa ja hattaranhuurteista nähnyt enää missään oli jotenkin PAKKO avata suu ja kertoa, mitä tämä minun arkeni todellisuudessa - kaunistelemattomana - on. Pyöriteltyäni asiaa pari päivää ja juteltuani työkaverin kanssa tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että minun olisi ehkä parempi suojella itseäni hieman ja piilotinkin tekstin. Ne ketkä sen "ehtivät" lukea ja nähdä saivat sen tehdä, enkä kadu sitä. Se varmasti muutti osan kuvaa minusta mutta entäs sitten. Olen tälläinen kuin olen, enkä tällä hetkellä voi väittää että olen juuri se Jossu joka haluaisin olla ja joka aidon oikeasti olen, mutta tässä hetkessä olen tälläinen: kärsin huimaus-heikotus-oireista, jotka rajoittavat elämääni ja joista aion päästä eroon.

Helpommin sanottu kuin tehty mutta yritetääs nyt mennä mukavampiin aiheisiin. Minulle sanottiinkin jo, että nyt on aika katsoa eteenpäin eikä murehtia menneitä ja pikkuhiljaa se minun oma elämäni löytää tiensä takaisin omalle raiteelleen. Sanomattakin on selvää, että kun se 3-4 vuoden ajan on mennyt sivuraiteilla, ei suunnan vaihto ihan kädenkäänteessä käy, mutta kun ammattilainen on vakuuttanut minut siitä, että se on täysin mahdollista, aion tehdä kaikkeni. Kaikkeni.

Koska edellisestä arkipostauksesta on luvattoman pitkä aika olisi ehkä hyvä vähän kertoa missä mennään?

Siirryin tosiaan marraskuussa päivystys-vastaanotto-sairaanhoitajan tehtävistä aikuispotilaiden terveydenhoitajan kenkiin ja ero entiseen on - noh, yhtä suuri kuin yön ja päivän välillä :D Haha! Siinä missä aiemmin olin osa isompaa tiimiä, n.s "rividuunari" eli tein miten esimies valmiiksi suunnitteli ja työnkuva vaihteli päivittäin, olen nyt hyvin itsenäinen ja suunnittelen itse työni, työskentelen yksin esimies taka-turvana ja työtehtävät ovat toisaalta aika samanlaisia päivästä toiseen siinä mielessä, että pidän nyt pelkästään vastaanottoa ja pääasiassa terveystarkastuksia. Nykyään käyn myös enemmän kokouksissa, koska edustan tällä hetkellä yksin omaa "osastoani" ja pidän esitelmiä esim. painonhallinnasta pyynnöstä. Voitte vain kuvitella miten ulalla ja yksin olin alkuun kun aloitin nykyisen duunin, koska se erosi entisestä niin 110%:sti mutta nyt kun olen työtehtävääni jo HIEMAN alkanut hahmottaa en voi muuta todeta kuin että olen tyytyväinen - todella tyytyväinen. Rakastin entistä duunia ja kaipaan montaa osaa siitä jokaikinen päivä, mutta tällä hetkellä kun tärkeintä elämässäni olisi saada kroppa ja mieli rauhoitettua jotta löytäisin oman itseni takaisin, sopii tämä nykyinen duuni minulle paremmin. Ja vaikka nuori olenkin täytyy myöntää, että tämä työtehtävän vaihto teki minulle todella hyvää ja suorastaan puhkun intoa ja tunnen jopa pientä paloa työtäni kohtaan (ja sain ulkopuoliselta kuulla, että sen kuulemma huomaa ;)). Olen itse asiassa sitä mieltä, että kaikkien tulisi tasaisin väliajoin saada anoa sisäistä siirtoa tai ottaa virkavapaata omasta työstään ja lähteä tuulettamaan aivoja ja kädentaitoja muualle. Uuden työtehtävän, rutiinien ja tapojen edessä aivot raksuttavat ihan toisella tapaa ja ainakin itselläni vaihdos lisää mielenkiintoa kehittää itseäni ja samalla se haastaa minua etsimään muistini syövereistä sellaista tietoa, jota en moneen vuoteen ole käyttänyt. Ja jollei sitä tietoa löydy korvien välistä, täytyy sitä imuroida Terveysportista ja muilta luotettavilta sivustoilta (minäkö käyttäisin Googlea..?) ;)

Entäs vapaa-aika? Olen tosiaan nyt saanut ammattilaiselta kuulla, että minun tulisi ottaa osaksi arkeani rauhoittuminen, johon siis kuuluu hengitys- sekä rentoutumisharjoitteet. Plösöksi sohvaperunaksi ei tarvitse alkaa, mutta tohottamisen vastapainoksi täytyisi tosissaan panostaa kropan ja mielen rauhoittamiseen. Eli juoksua tulee edelleen harrastettua 1-3 kertaa viikossa, mutta ilman syke- ja muita mittareita (otan niistä heti paineita, vaikka ne käteviä sykkeen seurannan kannalta ovatkin). Juoksua - vaikka sitä rakastankin - jännitän edelleen jonkin verran koska se nostaa sykettä ja saa aikaan saman fiiliksen kuin jos alan jännittämään ja sitä kautta huimaamaan esim. kaupoilla ja koska juoksuasentoni ei ole täydellinen (lue: puutteellinen keskivartalon hallinta, lievä takakeno) ei se välttämättä se paras lajivalinta ole - mutta koska saan siitä rauhoituttuani niin hyvän olon, olen saanut luvan jatkaa sitä. Muuten teen kotijumppaa 1-2 kertaa viikossa, eli teen punnerruksia, hyppyjä ja kyykkyjä, sekä vatsoja eri variaatioin oman kehon painolla (ja joskus innostun jopa kahvakuulasta). Ja näiden lisäksi tulee kävelytettyä Rontti-koiraa 1-3 kertaa päivässä. Eli liikunta oln edelleen keskeinen osa vapaa-aikaani :D Mitä sen sijaan olen huomannut kaipaavani, on jokin laji jota voisin harrastaa jonkun kanssa. Kun pääasiassa työskentelee yksin ja harrastaa yksin ja asuu miehen kanssa, joka on työvuorosta riippuen poissa joko 12 tai 24 tuntia vuorokaudesta, tuntee sitä väkisinkin itsensä aika yksinäiseksi ajoittain. Minulla on sikäli huono tuuri, että rakkaimman kaverit asuvat joko ulkomailla ja monen tunnin ajomatkan päässä, ettei heitä kovin usein tule nähtyä. Viime aikoina ollaan viestitelty ja soiteltu monien kanssa aiempaa enemmän, mutta eihän se naamatusten kuulumisten vaihtoa korvaa. Tosiaan kaikenlaisia harrastuksia olen miettinyt, mutten toistaiseksi ole päätynyt oikein mihinkään järkevään ja koska miehen ollessa töissä koira on minun vastuullani, en ole halukas maksamaan montaa sata euroa esim. joogakurssista, jonne en sitten voisi osallista joka kerta koska minun täytyisi ajaa töistä kotiin, ulkoiluttaa koira, hypätä autoon ja ajaa joogaan ja siitä taas kotiin. Sydämeni ei antaisi myötä, että Ronja isona koirana joutuisi tyytymään 15 minuutin ulkoiluun jonain päivänä harrastukseni takia - onhan labbis kuitenkin iso koira, joka tarvitsee runsaasti liikuntaa. Ja tämä meidän yksilö on kyllä selvästi osoittanut, että tarvitsee ulkoilun lisäksi rakkauttaa :D Näkisittepä miten neiti vähän väliä nousee tuoliani vasten nuolaisemaan kasvoja tai naamaa kun istun pöydän ääressä kirjoittamassa tätä. Hassu rakas <3

Talonrakennus-proggis, josta vouhkasin syksyllä, jouduttiin laittamaan (ainakin hetkellisesti) jäihin miehen opiskelujen takia: työharjoitteluiden myötä kuukausitulot voivat tipahtaa radikaalistikin, emmekä halua asettaa itseämme totaali-ahdinkoon ja elää pelkällä makaronilla ja jauholla joinain kuukausina. Nyt alan jo olemaan aika sujut asian kanssa, vaikka esim. eilen kun kävin katsomassa työkaverin vauvaa ja uutta taloa tunsin pienen piston ja kateuden: olisipa meilläkin. Mutta olen kyllä ehdoton realisti rahan suhteen; en meinaan halua joutua miettimään milläs auton 820 euron arvoinen huolto maksetaan jos lyhennän lainaa ja maksan jatkuvia kuluja joka kuukausi niin, että minulle jää 25 euroa käteen!

Mutta jotta nyt päästäisiin aiheeseen lauantaipohdinta (kuten otsikko lupaavasti kertookin) on kai minun pakko kertoa mitä alunperin pohdin ja mikä sai minut (vihdoin!) istumaan koneen ääreen ja kirjoittamaan: käytiin Ronjan kanssa ulkoilemassa vanhempieni pihassa ja kotiin päästyämme teki minun mieli välipalaa. Olen tämän rauhoittumis-ohjeistuksen jälkeen vähentänyt kahvijuontiani radikaalisti niin, etten enää juo kahvia edes päivittäin. Huomaan, että kahvi saa kroppani jännittymään ja tykyttämään herkemmin tilanteissa, joissa jo muutenkin jännitän mutta nyt kun tiesin istuutuvani koneen ääreen hetkeksi, päätin keittää kahvit. Jääkaapista löysin A-jugurttia ja hedelmäkulhosta jo aikoja sitten ostetun granaattiomenan, jota pelon sekaisin tuntein lähestyin veitseni kera. Granaattiomenan simenet ovat mielestäni aivan törrrrrrkeän hyviä, mutta hittovie mikä duuni niitä on aina hakata ulos kuoresta. Onnekseni oma omppuni oli täysin toimintakykyinen (lue: ei vanhentunut vaikka sitä pelkäsin) ja siinä tarjoilulusikalla (vuoroin omaa kättä, vuoroin) kuorta hakatessani päätin, että ensi kerralla voisin olla fiksumpi ja ostaa pakastealtaasta Pirkan käyttövalmiita siemeniä. Päätöksen tehdessäni päädyin sitten pohtimaan mitenköhän Pirkkalaiset ne siemenet sieltä kuoresta saavat. Ei kai vain joku oikeasti seiso ja hakkaa päivät pitkät granaattiomenoita, eihän? Raukkaparka. En tosin kyllä myöskään tajua millaisen koneen kyseinen toimenpide vaatisi, koska vaikka hakkaustoimenpiteen suorittaa täysin Youtuben ohjeiden mukaan, eksyy välillä silti mukaan sitä valkoista kalvoa myös enkä usko, että mikään siivilä onnistuisi noukkimaan talteen pelkät siemenet ja eliminoimaan sen valkoisen. Onko kellään tästä tarkempaa tietoa? Pitänee laittaa viestiä K-kauppojen Pirkoille ja tiedustella asiaa. Joka tapauksessa sain siemenet vihdoin ja viimein lyötyä kulhoon ja nautiskelin ne hiljakseen Instagramia selaillen kera kahvin (joka tällä hetkellä maistuu parhaimmalta Oatlyn iKaffen kanssa - ah, ihanan kermaista!) ja A-jugurtin, sekä viinimarjojen ja maapähkinävoin kera. N-a-m.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa :) Mitä sinun lauantaihisi?

Let it go, let it go. Totuus pinnan alta

Olen miettinyt tämän postauksen kirjoittamista koko viikon, avannut läppärin ja muuttanut mieleni. En halua, en pysty, en tahdo. Saa nähdä miten paljon saan nyt kirjoitettua ja kerrottua ja montako kertaa painan "erase"-nappulaa empien, paljonko haluan kertoa. Toivon mukaan saan tämän tekstin myötä avattua teille hieman tilannetta, jossa olen tällä hetkellä ja jossa jo pitkään on menty. Tilannetta, joka piilee pinnan alla.

Ne jotka minut tuntevat tai jotka ovat seuranneet blogiani pitkään tietävät, ettei taipaleeni ole kuluneen 5 vuoden aikana kovin helppo ollut. Aloin leikkiä ruoalla ja liikunnalla AMK-opinnot aloitettuani ja hairahduin silloiseen fitness- ja karppaus-buumiin. Tein tyhmästi - terveydenhuollon opiskelijana (jolla pitäisi olla älliä jo koulun puolesta päässä!) - ja lisäsin liikuntaa roimasti salin ja lenkkien muodossa ja aloin rajoittamaan syömistäni pikkuhiljaa toinen toistaan "pahempia syntejä" siitä siivoten. Poissuljettuja olivat alkuun sokerit ja valkoiset viljat, myöhemmin jäivät pois ruisleipä, pasta ja ylipäänsä hiilarin lähteen, samoin punainen liha ja lisätyt rasvat (en olisi voinut kuvitellakaan edes koskevani pähkinöihin tai rypsiöljyyn). Aloin pelätä yhteisiä ruokailuhetkiä jolloin muut huomaisivat tapani, jotka siis jo silloin tiedostin ja tunnistin epäterveellisiksi, ja aloin suoraan sanottuna pelätä ruokaa ja syömistä. Elin maitorahkalla ja sokerittomilla mehukeitoilla, kasviksilla ja soijarouheella. Ja kahvilla. Sillä itsensä sai tarvittaessa nopsaan tyhjennettyä.

Pitkä parisuhde päättyi, jäin yksin mutta löysin heti uuden miehen, jonka perässä muutin kotoa kauas pois. Suhde osoittautuikin epäterveelliseksi ja huomattuani sen huomasin olevani eksyksissä: kuka olen, minne menen. Vanhempieni hoiviin en suostunut muuttamaan enkä liioin myöntämään kellekään, että suhde meni päin persettä ja että voin niin huonosti. Sinnittelin ja purin ahdistustani ja pahaa oloani kontrolloimalla yhä enemmän syömistä ja liikuntaa - ja vedin övereitä molemmissa. Jälkeenpäin ajateltuna en käsitä miten kroppani kesti menoa niinkin pitkään kuin lähes vuoden verran: nollakaloreita, 4 rankkaa salitreeniä ja 2-3 aerobista, unettomuutta, pelkoa, ahdistusta ja kolmivuorotyötä. Alkoihan se kroppa lopulta purkautua palasiksi, erottiin, asuin yhä eksän kanssa samassa kämpässä ja yritin sinnitellä, jouduin sairaalaan ja muistan miten hädissäni olin kun en tiennyt minne mennä. Muistan elävästi miten juttelin isosiskoni E:n kanssa puhelimessa ja miten juuri hänen puhelustaan (toim.huom: moni muu yritti samaa, mutta ehkä sisko valitsi jotkut tietyt sanat tai sitten hänen puhelunsa vain oli se ratkaiseva miljoonas) tuli se, joka sai minut tajuamaan että nyt olisi aika lähteä ja aloin etsimään kämppää ja töitä Porvoosta.

Kämppä ja työpaikka löytyi ja pääsin lähtemään ja muistan iloinneeni: vihdoin uusi alku, uusi mahdollisuus. Ei se kuitenkaan ihan niin helppoa ollut.

Asuin yksinäni keskustassa, kärsin huimauksesta joka aiheutti sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistusta ja eristäydyin yksiööni sen sijaan, että olisin pyörinyt kaupungilla ja koittanut löytää uusia tuttavuuksia. Päädyin jälleen salille, hommasin kuukausikortin ja aloin takomaan rautaa: kun ei muutakaan tekemistä ollut eikä Porvoon-elämäni alkanut niin harmoonisena kuin olin ajatellut, aloin kontrolloimaan tilannetta ja elämääni treenaamalla. Vaikken elämääni voinut muokata, pystyin salilla käymällä muokata kroppaani. Ja nättihän siitä tuli. Harmi vain jatkoin hiilaritonta ja rasvatonta ruokavaliotani, treenasin 4 kertaa rankasti salilla ja juoksin loput, söin rasvattomia maitotuotteia ja soijarouhetta ja nukuin huonosti. Uudelta työpaikaltani aloin yhä enemmän kiinnittää huomiota yhteen punapukuiseen ensihoitajaan ja niinhän siinä sitten monen mutkan kautta kävi, että meistä muodostui parin kuukauden kehräilyn jälkeen pari. Puolen vuoden yhdessäolon jälkeen muutimme yhteen ja elämä alkoin, huimauksesta huolimatta, sujua siihen suuntaan jonne olin sen toivonut kulkevan: muutto takaisin maalle, oma auto ja koira. Ehkä pian oma talo ja perhekin alkaisi löytyää tiensä elämääni,.

Nyt pian 3 vuoden yhdessäolon jälkeen voin silmäkulmaa ajoittain pyyhkien kertoa, ettei näin ole. Uristaan ei ole niin helppoa poiketa kuin sitä kuvitteli ja toivoi. Landelle muutettuani olin jo lopettanut salilla käymisen täysin ja keskityin kävelemään koiran kanssa, juoksin erinäisillä lääkäreillä ihmettelemässä huimaus-heikotus-oireitani, sekä vatsaongelmia. Miehen kautta yritin oppia syömään "normaalisti" (eli hiilareita ja herkkuja silloin tällöin) siinä ajoittain onnistumalla, välillä onnistumatta. Paino tippui. Kukaan lääkäreistä ei koskaan kysynyt miten henkisesti voin ja kun kerroin sivulauseessa, että minulla oli ollut paljon paineita ja stressiä Pori-aikoihini viitaten, vetosivat he heti stressin jälkeiseen tilaan ja että tilanteeni kyllä korjautuisi kunhan elämäni nyt asettuisi aloilleen. Mitään tarkempia ohjeita kuten "syö näin" tai "liiku näin" en koskaan saanut keltäkään - ja juuri sitä olisin övereiden vetäjänä tarvinnut ja toivonut! Lääkärit totesivat aina ihmisten olevan yksilöitä, mutta edelleenkin nyt vuosien jälkeen minua surettaa, ettei kukaan uskaltanut edes kehoittaa minua seuraamaan THL:n asettamia ravitsemus- ja liikuntasuorituksia (jotka ovat terveyttä ylläpitäviä ja sopivat suurimmalle osalle kansaa). Turhauduin kun huimaus ja jumitilat eivät alkaneet kaikkoamaan, vatsaoireet jatkuivat eikä hormonitoimintakaan lähtenyt liikkeelle - vaikka lääkärit sanoivat, että ne kyllä palaavat vuodessa. Aloin liikkumaan uudestaan ja löysin juoksun: lajin, johon lopulta rakastuin sen keveyden ja helppouden ja raittiin ilman myötä. Kunto koheni ja lenkit pitenivät, mutten tainnut tajuta kuinka paljon kulutin juostessani ja huomasin, miten jumit ja huippaukset jälleen lisääntyivät vaikka yritin kovasti syödä enemmän jotten jäisi kaloreineni miinuksille. Enää en toivonut painon tippuvan mutta halusin sen pysyvän ennallaan. Vatsaoireet alkoivat pikkuhiljaa onneksi helpottaa ja opin tuntemaan mitkä ruoka-aineet eivät minulle sopineet, mutta ruokailuhetket olivat (ja ovat) edelleen - eivät nyt välttämättä hankalia - mutta rutiininomaisia ja nojoo, ajoittain kyllä hankalia ja tietyt ruoat saattavat ahdistaa minua. Olen kuitenkin huomattavasti rennompi syömisteni suhteen nyt kuin vuoden takaiseen verrattuna, enkä kikkaile ruoalla ja poissulje ruokavaliostani mitään. Sen sijaan olen ylpeä itsestäni jos (ja kun!) onnistun poikkeamaan rutiineistani ja rikkomalla rajojani, ikäänkuin nousemalla uristani, hetkeksi. Kun on vuosia syönyt kurinalaisesti, tuntuu pienikin suklaapala tiistai-iltana voitolta.
Liikunta ja syömiset alkoivat löytää tasapainon pikkuhiljaa, mutta työelämässä koin hetkittäin aikamoisia myllerryksiä, jotka heijastuivat henkiseen jaksamiseen. Sairaanhoitajana sitä saa tottua tekemään pätkätöitä (näköjään) ja ne jos mitkä ovat aiheuttaneet stressiä minulle. Monet kerrat olen jo ehtinyt hakea vakinaista toimea, mutta onni ei ole ollut suopea. Monet kerrat olen myös näiden "valitettavasti emme nyt valinneet sinua"-kommenttien jälkeen tuntenut, miten osa minusta on murentunut ja kyseenalaistanut mitä ihmeen väliä sillä on, osanko olla suopeampi itseäni kohtaan ruoan ja liikunnan suhteen, jollen töiden myötä saa stressiä poissuljettua elämästäni täysin. En siis tarkoita sitä, että elämästi poistuisi stressi heti jos saisin vakkaripaikan, vaan sitä, että pettymykset ja paine, jota olen pätkieni takia kokenut (ja koen) ovat takuuvarmasti ylläpitäneet valmiustilaa, jossa kroppani on aina Pori ja Porvoo-ajoista lähtien ollut. Tämä(kin) on aiheuttanut harmistusta koska työ on elämän osa-alueista se, johon tällä hetkellä en voi vaikuttaa - verrattuna syömiseen, lepoon ja liikuntaan. En syytä pätkätöitä pelkästään siitä, että kroppani edelleen on mikä on, mutta uskon että silläkin on arpansa pelissäni.

Tänä päivänä olen edelleen kova tyttö stressaamaan ja valvon välillä yötä myöten miettimässä asioita ja otan paineita. Osaan onneksi jo hieman rentouttaa itseäni, mutta tunnen kehoni ja mieleni ja tiedän miten herkästi ne alkavat käymään kierroksilla. Viime viikot ovat olleet aikamoista myllerrystä ja muutoksen tuulet tulevat puhaltamaan elämässäni taas. Koen, että olen kasvanut matkallani ihmisenä roimasti, mutta että matkaa vielä on paljon jäljellä. Kadun monia valintoja joita olen matkani varrella tehnyt, mutta tiedän, että (kuten kaverini eilen sanoi) jotkin asiat täytyy oppia kantapään kautta ja virheitä tulee tehtyä, mutta niistä otetaan opikseen. Välillä (tai no, aina) kaikki ne vastoinkäymiset joita elämäni aikana on ehtinyt (jo) tapahtua tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, mutten mahda niille enää mitään - ne ovat jo historiaa. Toivon, ettei mikään niistä mokista joita olen tehnyt, poissulje tulevaisuudestani mitään - kuten perhettä, vakkari-työpaikkaa tai omaa taloa - mutta toki nekin pelot ovat mielessä lähes päivittäin.

Mihin halusin kaikella tällä purkautumisella päästä? Siihen, että toivoisin, että joku voisi ottaa minun virheistäni opikseen. Itse elän tänään elämää, jotaeon nuorempana kuvitellut eläväni ja josta osittain toivon pääseväni tulevaisuudessa vielä ohitse ja eroon. Kroppani on rahjainen, se ei toimi kuten sen pitäisi, ja epätietoisuus vaivaa eikä kukaan osaa sanoa löytääkö kroppani ja elämäni vielä takaisin raiteilleen. Elän elämää, jossa yritän vieläkin päästää irti - let it go - ja antaa elämän kuljettaa.

Olen pitkään ollut väsynyt - todella väsynyt, Ulkokuori voi näyttää toisenlaiselta, enkä suostu jämähtämään laakereilleni itkemään, vaan yritän tehdä parhaani ja saada itsestäni irti niin paljon kuin on tässä tilassa mahdollista. Eilen tyttöjen kanssa iltaa istuessamme totesin, etten ole pitänyt lomaa - kaikesta tuosta hulinasta huolimatta - 2 viikkoa pidempään - ja sekin oli kesällä 2015. Kesällä 2016 pidin kesälomaa viikon. Kaikki lomapäiväni ovat palaneet siinä, että olen pätkätyöläisenä aina saanut lomani rahoissa, pitänyt juuri sen viikon tai pari lomaa ja siirtynyt sitten seuraavaan duuniin. Kuukausittain kertyneet loma- ja ylityötunnit olen kuluttanut erinäisissä lääkäreissä ramppaamiseen, mikä yhä enemmän surettaa minua: mitään pysyvää apua tai helpostusta vaivoihini en ole saanut, vaan päin vastoin tuhlannut tuhansia euroja sekä ansaitsemani lomapäivät ja heivannut ne kuin kankkulan kaivoon - mikä taasen on turhauttanut ja kyllä, myös stressannut. Siinä missä loma olisi voinut toimia parin sadan euron lääkärikäynnin sijaan, olen kuuliaisesti käynyt lääkärissä - josko juuri SE vastaanotto voisikin olla ratkaiseva. Näin ei vielä ole käynyt. Eli osasyy siihen, että tunnun rasittuvan muita herkemmin on yksinkertaistettuna se, etten ole pitänyt koko elämäni aikana 3 viikkoa pidempää lomaa. Sekin oli sairasloma kesällä 2015, jolloin minulta leikattiin umppari ja se oli toden totta sairasloma: ekan viikon vietin sohvalla turvotuksineni, seuraavana yritin päästä roskakatosta pidemmälle kävelylle ja kolmannella jatkoin kävelyharjoituksia.

Paljon pohdintaa, jota olen zen-moodissa päässyt toteuttamaan täällä lapsuudenkodissani, jossa nytkin istun ja kirjoitan. Koko viikonlopun olen lompsinut koiran kanssa metsässä, hiipinyt pimeässä pihassa karva-Crocsit ja pilkkihaalari ylläni. Hengittänyt kevyttä pakkasilmaa ja katsellut ikkunan läpi lumihiutaleita. Rauhoittunut - en ehkä muodikkaasti meditoimalla - mutta vain olemalla.

pus.

(pimeä) Päivä kanssani

Heippahei ja maanantaita!

Mielessäni on käynyt X määrä kertaa tehdä postaus, joista pidän (noloa kyllä) erityisen paljon: päivä kanssani-postaus. En oikeastaan käsitä miksi minua kiehtoo lukea ihmisten tavis-arjesta kertovia juttuja, mutta kai suurin syy on se, että minua kiehtoo nähdä miten erilaisia ihmisten arjet voivat olla. Kelatkaa, miten erilaiselta se sinun tavallinen tylsä arkesi jonkun mielestä voi olla! Harmikseni kuvamateriaalia ei kovin paljoa ole saatavilla, mutta en nyt anna sen haitata menoa. LUPAAN petrata ensi kertaa varten, mikäli mielenkiintoa tälläisiä stalkkaus-postauksia kohtaan tulee ilmi ;)

05:54 herätyskello soi ja herään totaalisesti kesken unien. Nostan jalat tapani mukaan suorina ilmaan ja kiroan mielessäni perjantaisten maastavetojen aiheuttamia jumeja: au,au ja au. Silittelen Ronjaa ja toivotan hyvät huomenet (kuten joka aamu) ja hoidan aamutoimet, tankkaan 2 isoa lasillista vettä, nappaan D-vitamiinit, pesen kasvot ja rasvaukset ja juon vielä kolmannen lasillisen, johon olen lisännyt Berocca-poreen.

06:10 avaan ulko-oven ja lähden Ronjan kanssa ulos.

Pimeääkö? No vähän..

06:30 palaamme sisälle ja toivotamme T:lle hyvät huomenet. Koska T:llä on koulupäivä ja joutuu lähtemään työpäiviä aiemmin liikkeelle on hän jo hereillä, eikä minun tarvitse hoitaa kuin oma aamupalani valmiiksi saattaminen. Se, että T on hereillä ja syö aamiaista kanssani on harvinaista herkkua (jos hän menee töihin, nousee hän suurin piirtein silloin kun minä jo lopettelen) ja fiilistelen niin paljon, että innostun jopa sytyttämään kynttilät aamiaispöytään. Pieni finessi, mutta aika kiva pieni ekstra sekin :) Aamupalaksi syön normaaliin tapaani kaurapuuroa, johon olen sekoittanut kananmunan valkuaisen sekä kylkeen kippaan pakkasesta puolukoita ja juon kahvia vaahdotetulla Oatlyn iKaffella (ah, ihanan kermaista ja luksusta rasvattomaan maitoon verrattuna!)

07:00 hampaiden pesu, pukeminen ja meikkaaminen, sekä eväiden pakkaaminen ennen töihin lähtöä

07:20 suljen ulko-oven takanani ja suuntaan autonnokan kohti töitä. Meinaan saada paskahalvauksen kun havahdun siihen, että suojatietä ylittää täysin tummiin pukeutunut nuori tyttö jolta ei löydy heijastimen heijastinta ja kiitän luojaa siitä, että olen kääntymässä ja siten ajan niin hitaasti, että ehdin havaita tytön. Pimeällä ajaessa pelkään tasan kahta asiaa: hirviä ja peuroja, sekä heijastimettomia ulkoilijoita - hitonhitto jos jompaan kumpaan osuisi!

07:45 moikkaan työkavereita työvaatteet jo vaihdettuani ja höpistään hetki, ennenkun asettaudun päivän työpisteelle, eli infopisteeseen, jossa hoidan ajanvarauksia sekä teen hoidon tarpeen arviota. Onneksi paikalla on sähkö-pöytä, eli voin seistä välillä eikä pylly pääse puutumaan (niin) pahasti

12:00 lounastauko, jolloin syön eilisen jämiä: lohta, uunijuureksia ja perunoita sekä salaatinrippeitä. Selaan samalla sunnuntaista Hesaria ja jutellaan lääkäreiden kanssa enterorokosta

12:30 lounastauko loppuu ja siirryn takaisin infoon jatkamaan

14:00 siirryn puhelimeen tekemään samaa hommaa kuin info-pisteellä, mutta nyt siis puhelimen välityksellä. Muistan miten hankalalta alkuun tuntui arvioida ja kysellä potilaan vointia, mutta onneksi kokemus tuo siihen varmuutta. Toki sitä edelleen törmää vähintään pari kertaa viikossa puheluihin, joissa toivoisi voivansa kytkeä video-yhteyden - olisi meinaan vähän helpompi arvioida turvotuksia ja punoituksia, joita potilaat yrittävät kuvailla. Videopuheluita odotellessa olen keksinyt erilaisia esimerkkejä ja vertauskuvia, joita pyydän potilasta käyttämään, jotta voin hahmottaa vamman laajuutta paremmin. Senttimetrien sijaan pyydän esimerkiksi potilasta vertaamaan kokoa tennis-, pingis- tai koripalloon ja punoituksen asteet kulkevat hempeän possunpunaisesta paloautoon.

14:30 rekisteröin huomiota herättävän potilaan, jota lähden saattamaan päivystykseen ja kiitän sitä korkeampaa tahoa, joka herätti huomioni. Potilas tarvitsee akuutisti apuamme ja teemme seuraavat 45 minuuttia tiimityötä lääkäreiden kanssa potilaan parhaaksi.

15:15 palaan puhelimeen, mutta huomaan käyväni vielä odottamattoman tilanteen takia kierroksilla ja huomaan toistelevani potilaille samoja kysymyksiä puhelimessa, joten päätän lähteä täyttämään vesipulloa ja vetämään pari syvää hengenvetoa.

16:00 puhelin sulkeutuu ja ihmetellään vielä työkavereiden kanssa päivän kulkua, ennenkun lähdemme pukkareita kohti vaihtamaan siviilivaatteita ylle. Työpäivä on kulunut nopeasti.

16:30 peruutan auton vanhempieni pihaan ja vien sinne pari kirjaa ja vaihdamme kuulumiset eteisessä seisten. Lapsuudenkoti ja vanhempieni läsnäolo rauhoittaa ja huomaan unelmoivani omasta - oikeasta - kodista jälleen kerran. Nykyinen asuntomme on, noh, kerrostaloasunto, johon emme tieten tahtoen ole sen kummempaa panostaneet koska olemme alusta alkaen tienneet, ettemme tähän jää. Etenkin nyt kun rakentaminen on alkanut nostaa päätään, huomaan miten paljon kaipaisin jo tästä pois vaikka tiedän miten paljon duunia ja matkaa on vielä siihen omaan taloon pääsyyn asti - puhumatta siitä työmäärästä, jonka omakotitalo tuo mukanaan! Taitavat kyllä lenkit vaihtua pihahommiin..

17:00 saavun kotiin, ihmettelen Ronjaa, joka tulee minun toppi suussani vastaan ovella häntä vispaten ja vaihdan ylleni verkkarit ja valmistelen välipalaksi turkkilaista jugurttia, omenoita, kanelia ja lisään kirsikaksi lusikallisen maapähkinävoita. T tulee seurakseni valmisteltuaan luentomateriaalinsa ja ehdimme vaihtaa kuulumiset nopsaan (ja ehdin hehkuttaa päivällä bongaamiani kotimaisia VAI-KO-pipoja ja kyselen jo innoissani kuvia näytellen, emmekö voisi hankkia moisia parisuhdepipoiksi. Ilokseni T on heti hengessä mukana - minä kun pelkäsin, että hän pitäisi hintaa liian korkeana (mitä ei kyllä 42 euroa missään nimessä ole kotimaisesta merinovillaisesta piposta!) - hehe, ei nyt sillä että mies olisi pihi, mutta aika tarkka rahoistaan ;)) ennenkun hän jo lähtee kohti Porvoota, jonne hän menee luennoimaan ensihoidosta. Itse jumitan vielä hetken pöydän ääressä Instagrammaillen ennenkun lähden vaihtamaan verkkareita ulkotamineisiin - Ronja odottaa.

17:45 lähdemme Rontin kanssa pururadalle ja ihmettelen omaa vointiani: minua kuvottaa, mahaa turvottaa ja jopa oksettaa. Sykekin tuntuu kohonneelta vaikka kävelemme hissukseen ja annan Ronjan haistella alkulenkillä. Tajuan hetken kuluttua, että kroppani edelleen hakkaa adrenaliinin voimin akuutin potilaan takia ja lupaan itselleni, että pyrin nyt rauhoittamaan itseni ja hengittelen viileää syysilmaa hitaasti ja syvälle keuhkoihini. Lupaan myös itselleni, että tänään lyhyempi lenkki saa luvan riittää - tuskin pahoinvoinniltani pitkää lenkkiä pystyn edes kävelemään.

Ronja ja diskovalopanta - hyvin erottuu jopa musta koira pimeästä illasta! ;)

Lenkin lomassa oloni alkaa helpottaa ja hymyilen itsekseni: näinkö tässä taas käy, että vaikka lupaan itselleni että teemme lyhyen lenkin, kasvaa nälkäni syödessä ja päädymmekin jatkamaan ja kääntymään vielä yhden kurvin sen sijaan, että suuntaisimme kotiin? Jep, juuri näin siinä käy. Pimeän laskeutuessa napsautan koiran kaulapantaan led-valot päälle, joista naapurin täti totesi viime viikolla, että "koirallas on diskovalot) :D Haha, no näihän sillä on mutta näkyypä musta koira huomattavasti paremmin niin kanssalenkkeilijöille, kuin itsellenikin! Ronja selvästi tunnistaa koska suuntaamme kotiin, koska hän kiihdyttää askelta eikä enää välitä nuuskuttamisesti yhtä paljon ja totean itsekseni, että ison koiran kanssa kyllä viikon liikuntasuositukset saa täytettyä kuin vahingossa! Suositus taitaa olla reilu 2 tuntia liikuntaa viikossa parin lihaskuntojumpan lisäksi - terveyden ylläpitoa ajatellen.

Pahoittelut kuvan laatua mutta minun täytyi äkkiä napata kuva kännykällä kuorsaavasta koirasta: murupieni on hakenut pienen vilttinsä pään alle ja makaa keskellä eteisen käytävää raajat levällään, vaikka oma sänky on metrin etäisyydellä :D

19:15 palaamme kotiin, Ronja käy heti juomaan ja rojahtaa sitten nukkumaan eteisen matolle kun minä nappaan foamrollerin käteen ja rullaan hetken takareisiä, joita kiristää niin maan perusteellisesti edelleen. Sitten istahdan keittiön pöydän ääreen radio kaverinani ja alan kirjoittamaan tätä postausta.

Kello näyttää nyt 20 ja ohjelmassa olisi vielä suihku sekä iltapala (ikuinen ongelma - mitä sitä söisi?! Taitaa mennä kuten joka ilta, eli kasviksia jossain muodossa, pala leipää ja proteiininlähde kylkeen). T:n pitäisi ehtiä kotiin n 20:30 mennessä, eli ehdimme nähdä vielä näin pikaisesti ennenkun alamme valmistautua yöpuulle. Valot pyrin sammuttamaan viimeistään 22:15, jotta ehdin tankata tarpeeksi unta ennen huomisaamua.

Tälläinen oli minun maanantaini, joka ei poikennut normaalista arjestani oikeastaan muutoin kuin akuutin potilaan kohdalla. Arkipäiväni noudattavat samaa runkoa ja päiväni pyörii, ruoan, liikunnan ja työn ympärillä.

Mitä mieltä sinä olet tälläisistä päivä kanssani-postauksista? Hot or not, tehdäänkö joskus toiste vai jätetäänkö tähän?

Kuulumiset ja dogsie-kuvia. Ja SE sormus!

Heippa!

Viime kuuulumis-postauksesta lähtien olen käynyt sekä itseni että läheisteni kanssa aikamoista keskustelua puolin ja toisin. Olen itkenyt, olen iloinnut, olen raapinut päätä ja tukkaakin varmaan onnistunut irrottamaan parin tupon verran kun olen mietispäissäni rapsutellut päätänahkaani. Lopullisia päätöksiä ei ole vielä tehty, eikä mitään ole kirkossa täysin kuulutettu, mutta ajatustasolla olen päässyt asioissa eteenpäin. Ainakin hieman.

Moni on ollu huolissaan (minut mukaanlukien, hehe) siitä että puhun kihlauksesta ja naimisiinmenosta niin paljon, että miesparkani ahdistuu aivan totaalisesti. Ajatus kihlauksesta ja naimisiinmenosta nosti päätään pitkästä aikaa juuri viime viikonloppuna kun ennätysmoni pari meni naimisiin ja tosiaan koko some pullisteli toinen toistaan upeampia pareja. Alkukesästä tein päätöksen lopettaa koko sormus-hössötyksen ja olen - uskokaa tai älkää - onnistunut pitämään koko asian pois jopa omasta mielestäni sekä puheistani - kunnes kaikki muutkin asiat, jotka ovat painaneet mieltäni nousivat viime viikonloppuna mieleen, itkin ja porusin niitä ja purin ne sitten tänne. Tai no turha väittää, etteivätkö timantit aika-ajoin olisi pyörineet mielessä kesälläkin, mutta selvästi vähemmän kuin keväällä! Tai johtuukohan tuo timanttipuheiden miehelle siitä, että oon päässyt höpisemään timanttijuttuja tyttökaveri-E:n kanssa? :D Haha! Kyllä mulla se unelmien sormus edelleen on katsottuna valmiiksi, mutta ajankohta, koska sellaisen (tai jonkun miehen valitseman?) saan sormeeni pujottaa on täysin avoin.

"Otettaisko dogsie?" (koira nuuskii maata eikä välitä lainkaan vaikka kuinka lirkuttelen)

"Ai mitääh?! Joo otetaan! Pusukuva!" (ja Raybanit saavat kyytiä..)

(kännykkäkin putoaa siinä samalla maahan kun pusuttelu on niin kovaa)

Mitä muuta arkeen. Viikko tuntuu sujuvan tosi nopeasti kun käy päivät töissä ja illat joko käy ulkona tai puntilla, kuten eilen käytiin vetäisemässä pikainen treeni. Kävin sunnuntaina 10 km hölkällä ja jalat/pohkeet on jotenkin olleet tukkoisen oloiset sen jälkeen, joten eilen kovasti harjoittelemani tuplahypytkään eivät meinanneet onnistua sitten yhtään. Toisaalta käytiin miehen kanssa maanantai-iltana yhdessä lenkillä nimpparikahvittelujen jälkeen - mies pyörällä ja minä kävellen/hölkäten. Olen kyllä putkirullaillut jalkoja ja selkää näiden jälkeen, mutta kai ne jalat joskus väsyäkin saavat kun kerta rasitetaan? Tänään kävin lyhennetyn työpäiväni jälkeen Ronjan kanssa tunnin reippaalla kävelyllä ja voi jukra miten kävely voikaan tuntua rentouttavalta. Juoksu on jossain määrin juitenkin minulle n.s. jännittävää (kerroin tästä jo aiemmin, mutta syy on siis se, että olen pari kertaa pyörtynyt juostessani) ja huomaan usein, että sykkeeni saattaa alkulenkistä pompottaa jopa loppulenkkiä korkeammalla tasolla ihan silkasta jännityksestä. Kun liikkeeseen tottuu ja huomaa, ettei huimaakaan, uskaltaa rentoutua, kroppa lämpenee ja syke laskee.

Arki sujuu siis entiseen tapaansa, mutta noiden masistelujen jälkeen kun ollaan saatu yhdessä miehen kanssa purettua ja juteltu asioista (vinkki muuten kaikille: jos puhuminen tuntuu jotenkin hankalalta, kannattaa hoitaa ne lenkkeilyn lomassa! Maanantai-ilta pururadalla tekee ihmeitä, koska raikkaassa ulkoilmassa juttelu sujuu jotenkin paljon luontevammin ja jouhevammin kuin kotona sohvalla tai keittiönpöydän äärellä. Kai se liikunta mahdollistaa sen, että välillä on hiljaa ja keskittyy tekemiseensä ennenkuin sanoo jotakin ja liikkuessa verikin kiertää paremmin - ehkä ajatus jotenkin kulkee myös siksi paremmin? Ymmärrän kyllä, miksi monet suosittelevat pitämään myös työelämän palaverit ulkoilmassa - meinaan ideat ja ajatukset ovat paljon.. ilmavampia? Ei, mutta jotenkin sitä on paljon fiksumpi ja keskustelevaisempi ulkoilmassa kuin sisällä toista vastapäätä istuessa. Suosittelen!

Käväistiin äsken vielä Ronjan kanssa iltapisulla ja höpöttelin siinä samalla puhelimeen E:n kanssa - mistä muusta kuin täydellisestä sormuksesta, jonka onnistuin puolivahingossa netistä löytämään. Nauratti oikein ääneen kun laitoin tuon sormuksen kuvan E:lle linkkinä ja hän totesi heti että "mikä sormus - ja mihin hintaan!" - tismalleen niillä sanoin, jotka minä mielessäni ajattelin! Great minds think alike.

Eli edellistä kuulumispostausta hieman pirteämpiä kuulumisia täältä puolen ruutua. Ei mikään sunnuntain ongelmista tästä maailmasta ole poistunut, mutta tänään ne tuntuvat hieman pienemmiltä.

Laiska sunnuntai

Heippahei!

Istun tässä sohvalla ja odotan, että ukkonen, josta meteoroligit niin varoittelivat, piakkoin alkaisi jylistä. Mulla on jotenkin laiska-sunnuntaiboogie päällä ja totesin äsken T:lle, että tuntuu ihan hullulta kun oikein TOIVON että pian sataisi ja paukkuisi, jotta voisi hyvällä omatunnolla hengailla sisällä eikä tarvitsisi miettiä ulos lähtöä. Olen jo pitkään miettinyt suhdettani ja tapojani liikuntaan ja todennut, että se on useimmiten suorituskeskeistä. Tykkään liikkua, koska siitä tulee hyvä olo, se on oiva tapa purkaa ajatuksia ja pitää kropan vetreänä. Silti haluaisin opetella himmaamaan tahtia ja opetella tyytymään ei niin suorituskeskeiseen liikuntaan ja olemaan tyytyväinen siihen. Esimerkiksi kävelylenkit eivät tunnu minusta "kunnon" liikuntasuoritukselta (ääh, jo tässä iskee silmään tuo sana "suoritus" - onko sen liikunnan pakko olla suorittamista?!) ja heti aamusta herättyäni mietin jo, että hitto olen vain käynyt yhdellä juoksulenkillä tällä viikolla ja että tänään sunnuntaina olisi viimeinen mahdollisuus suorittaa viikon toinen lenkki. Mutta miten yhdistän juoksun ukkosta edeltävään painostavaan ilmaan ja kuumuuteen? Tekee pahaa jo ajatella sitä hien määrää.. Plääh - mulla on joku masistelu ja kriisi liikunnan osalta nyt menossa ihan selvästi :D Haluaisin vain opetella liikkumaan kropan fiiliksen mukaan, olla sinut itseni ja kroppani kanssa, sekä tyytyväinen itseeni vaikken liikkuisi verenmaku suussa tai hiki otsalla. Seesteistä joogia minusta ei kyllä leipomallakaan saa, mutta sallivammaksi itseäni kohtaan haluaisin muuttua ja kehittyä.

Keskiviikkoiltana kävin pitkiksellä ja pitkästä aikaa askel oli OIKEASTI kevyt juostessa :) Ei uskoisi, että kello oli 20 kun aurinko vielä paistoi noin kirkkaasti ja taivas oli ihan sininen :)

No, ainakin tämä aamu on alkanut oikeaan suuntaan koska totesin, että tänään ei kiinnostaisi kauheasti liikkua ja linnottauduinkin T:n seuraksi sohvalle selaamaan sisustusjuttuja blogeista, tiirailemaan vähän väliä laukkuja ja miettimään seuraavan kodin pintoja. Kuluneen viikon aikana olen ollut aika allapäin, mutta nyt kun olen viikonloppuyöt nukkunut hyvin, tuntuvat ajatuksetkin jotenkin hieman selkiintyneen. Univaje vaikuttaa ainakin minuun todella paljon ja hymykuoppia on paljon vaikeampi pitää yllä kun väsy ja sen myötä ongelmat tuntuvat kasvavan. Eivät ne viikolla mieltä painaneet asiat ole minnekään muuttuneet, mutta paremmin nukkuneena ne tuntuvat hieman pienemmiltä - josta tämä sisustusvimma ja -haaveilu on selkeä merkki! Ainakin nyt tuntuu jo taas siltä, että se talo ehkä sittenkin on vielä mahdollinen meille saada :) (en nyt sen kummemmin viitsi avata täällä ongelmia, mutta ne liittyvät (pätkä)töihin, jotka rasittavat mieltä juuri ennalta-arvaamattomuutensa takia).

Torstaina käytiin VPK-talolla jumpalla ja innostuin vuoden tauon jälkeen kokeilemaan hyppiksellä hyppimistä. Voi sitä onnen määrää kun tajusin hetken harjoituksen jälkeen, että osaan edelleen hyppiä crossfitistä tuttuja tuplahyppyjä! :D

Viikonloppu on sujunut lungeissa merkeissä: perjantaina oltiin siskoni luona illalla syömässä ja mentiin ajoissa nukkumaan, koska T lähti lauantaiaamusta jo töihin. Melkein pelästyin kun totesin, että heräsin vasta kun hän sulki ulko-oven perässään 7:35 :D Uni näytti meikäläiselle maistuvan. Himmailin aamupäivän, kävin tunnin sauvakävelyllä ja sain sitten E:n seurakseni koko päiväksi. Tehtiin (kliseisesti) kanasalaattia, höpötettiin KOKO päivä, juotiin kahvia, käytiin Ronjan kanssa ulkona ja höpötettiin vielä enemmän. Voi jukranpujut miten iloinen olen kun olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa puida kaikkea maan ja taivaan väliltä :) Ehdin juuri sopivasti käyttää Ronjan iltapissalla E:n lähdettyä, ennenkun T jo saapui kotiin töistä, syötiin lounaalta ylijääneet salaatin jämät iltapalaksi, katsottiin hetki TV:tä ja mentiin ennen 23 nukkumaan. Aamulla herätessäni totesin jalkojeni painavan kuin synti kiitos eilisen sauvakävelylenkin ja selkääkin kivisti (samasta syystä), mutta aamulenkki Ronjan kanssa hieman vetristi kroppaa ja piristi oloa. Oli kivaa syödä pitkästä aikaa aamupalaa yhdessä T:n kanssa. Hän on tehnyt paljon viikonlopputöitä nyt viime aikoina, emmekä näin ollen syö aamiaista yhdessä liioin arkena emmekä viikonloppuinakaan koska olemme vapailla eri aikoihin! Lähdetään tänään lounaalle vanhempieni luo, mutta muita suunnitelmia ei ole. Arkipäivät ovat meillä aika suunniteltuja, joten tykkään todella viikonlopuista kun suurempia suunnitelmia harvemmin on ja voi ja saa vain olla jos haluaa, mutta toisaalta vois myös mennä ja tehdä ex temporesti jos haluaa :)

Sellaista sunnuntaita tähän mennessä :) 

Kalorien kulutusta, ulkonäön muokaamista vai ihan aidosti rakkaudesta lajiin?

Miksi harrastat liikuntaa? Otsikosta pystyit ehkä jo päättelemään, että tänään aiheena on etsiä se keppi tai porkkana, joka saa sinut liikkumaan ja harrastamaan sitä, mitä teet. Ajatus tästä lähti liikkeelle luettuani uusinta Fit-lehteä, jossa eräässä artikkelissa pohditaan perimmäistä syytä liikunnan harjoittamiseen. Nykypäivänä kun strong is the new skinny, lenkkipoluilla kärsitään jopa ruuhkista kaikkien harrastaessa (vähintäänkin) hölkkää ja kaupoissa ja kaduilla (vähintään) joka toisella on urheilulegginsit tai mojovan kokoinen syke-turbomittari rannetta koristamassa, herää väistämättä ainakin omassa mielessäni kysymys - harrastavatko oikeasti KAIKKI nämä sporttisen näköiset ja oloiset ihmiset liikuntaa puhtaasti omasta tahdostaan ja rakkaudesta lajiin, vai löytyykö heidän keskuudestaan niitä, jotka pitkin hampain käyvät treeneissä ja jotka tekisivät 98% illoista muuta kuin kuluttaisivat lenkkareita? Uskon, että näin on. Aloinpas samalla pohtimaan omaa suhdettani liikuntaan ja kyseenalaistamaan, miksi ylipäätään liikun. Pelkän pintakuvan vai hyvän fiiliksen vuoksi ja takia?

En ole peitellyt taustojani siitä, että suhteeni liikuntaan ja ruokaan on ollut vinoutunut - kyllähän se aika selvää oli. Taistelen pieniä mörköjä vastaan lähes päivittäin edelleen, mutta olen ylpeä siitä, että huomaan tehneeni parannuksia roimasti. Uskon, että ihminen jolla on syömis- tai liikkumishäiriö taustalla tuskin koskaan voi suhtautua näihin täysin vailla painetta tai ajoittaisia pelkoja syömiseen tai liikuntaan ja että hän myös herkemmin ajautuu pakonomaiseen, sairaalloiseen ajatusmaailmaan syömisen ja liikunnan osalta. Hänen tulisi tasaisin väliajoin pysähtyä kyseenalaistamaan omaa tekemistään, omia valintojaan ja perustelemaan näitä itselleen: teenkö tätä koska HALUAN ja koska siitä tulee minulle hyvä olo vai koska haluan niiden kautta vaikuttaa ulkomuotooni, kontrolloida painoaan tai purkaa huonoa oloaan. Pystynkö poikkeamaan rutiineistani ja tehdä täysin päinvastoin kuin mitä mallini mukaan minun kuuluisi tehdä - vain koska HALUAN - kärsimättä morkkiksesta?

Ero siinä, onko rutiininomainen syöminen ja liikkuminen hyvä vai huono asia, on hiuksenhieno eikä sitä välttämättä aina näe. Omalla kohdallani suurin haaste on se, koska liikkumaan tulisi lähteä ja koska taas jättää lähtemättä: johtuuko "väsymykseni" ja halun puutteeni lähteä liikkeelle puhtaasta laiskuudesta vai yrittääkö kehoni kertoa minulle, että se tarvitsisi nyt lepopäivän?

Altistumme päivittäin etenkin sosiaalisen median kautta liikunnan hypetykselle (kaupan kassajonoista ja kahvipöytäkeskustelut unohtamatta - kaikkiallahan ne neonväriset legginsit ja HIIT-sarjat ovat esillä!) ja saamme sitä kautta viestin ja tietyn pakotteen (tai porkkanan - miten sen ottaa) liikkua ja syödä tietyllä tavalla itsekin. Uskon, että ihmiset laumaeläiminä ottavat mallia toisistaan ja vaikka kuinka joku väittää, että seuraa omaa sisintä ääntänsä eikä välitä muiden puheista ja teoista, matkimme ainakin tietyllä asteella KAIKKI jonkin toisen ihmisen tekoja ihailu ja/tai kateus mielessämme: olisinpa kuten hän. Tekemällä kuten hän, olen askeleen lähempänä häntä. Se, että saa inspiraatiota muista ei välttämättä ole huono asia lain - päinvastoin terveelliset elämäntavat liikuntoineen syömisineen ovat tervetullut asia jokaisen elämään ja parantavat sopivassa suhteessa jokaisen elämää takuuvarmasti! Haluan toki alleviivata sanat SOPIVASSA SUHTEESSA: liika on liikaa - ruoassa, levossa ja liikunnassakin. Määrät ja laadut ovat kovin yksilöllisiä ja tärkeintä olisi löytää itselleen sopivat määrät liikuntaa, lepoa ja ruokaa eikä toisiin pitäisi verrata. Ääh!! Sehän se kaikkein vaikeinta onkin. Omalta kohdaltani voin sanoa sen, että olen iän ja kantapään kautta oppinut kuuntelemaan itseäni yhä enemmän ja paremmin, mutta kyllä minä aika usein joudun pysähtymään ja miettimään miksi hemmetissä syön samoja puuroja ja kasviksia päivästä toiseen ja lähden lenkille, vaikka ulkona sataa pikku-ukkoja. Koska Instagram pullistelee hehkutuksia siitä, miten hyvin toisten treenit ovat kulkeneet? Ehkä he nukkuivat paremmin kuin minä ja pitivät taukoviikkoa viime viikolla ja treenit kulkivat siksi kuin voideltu? Harvemmin kukaan kertoo huonosti sujuneista treeneistä tai pohjaan palaneista banaaripannareista ja tämä on fakta, jota yritän pitää mielessäni aina kun huomaan epäröiväni esim. lenkille lähtöä. Minun kun ei loppupeleissä tarvitse liikkua tai syödä kenenkään muun kuin itseni takia.

Hieman taustatietoja ennen kun luet seuraavan: tein sunnuntaina hetken mielijohteesta uusimmana Fit-lehden inspiroimana osan Bettina Gräsbeckin 10-9-8..-sekä vatsalihastreenin ja aiheutin itselleni maailmankaikkeuden pahimman selkäjumin. 

Maanantaina kävin hölkkäämässä alkuillasta ja pohdin tätä aihetta: miksi juoksen ja ylipäätään liikun ja syön niinkuin teen? Lenkin aikana minun aikoi puolenvälin jälkeen heikottaa ja pakotin itseni - täysin vastoin periaatteitani ja tapojani - hidastamaan kävelyyn, jotta sykkeet tasaantuisivat ja käännyin kotia kohti. Sykkeen laskettu 130-140-tasolle, kiihdytin askeleeni hiljaiseksi hölkäksi ja päätin höntsätä kotiin jottei juoksusta jäisi paha maku suuhun. Hmm, sykkeet pysyivät matalina, joten päätin jatkaa askeltamista ja olla ajattelematta koko juoksua. Olo koheni ja jatkoin pikkuhiljaa askeltamista sykkeitä seuraten ja oloa siinä samalla tunnustellen ja päätin sitten hetken päästä suunnata kotia kohti. Kun olin jo melkein kotona iski minuun pakonomainen tunne jatkaa vielä vähän, vaikka olo ei häävein mahdollisin ollutkaan. Pelkäsin, ettei Ambit näyttäisikään haaveilemaani, tavoittelemaani 10 km ja pakotin itseni jatkamaan vielä hetken - vaikken edes tiennyt, mitä mittari loppupeleissä näyttäisi koska kyttäilin vain sykkeitä! Sykkeet pysyivät maltillisina ja hidastin jos se nousi >160. Kun vihdoin sallin itseni hidastaa kävelyksi ja sammutin mittarin ja selasin kävellessäni lopputuloksia taisi suuni loksahtaa auki: 12,3 km. Herranjumala, ajattelin itsekseni. Ensimmäistä kertaa
- hidastin kävelyksi kun minun alkoi tehdä pahaa
- sykkeeni pysyivät näin matalina (keskisyke oli 159 - paras koko vuotena!)
- juoksin noin pitkään vaikka luulin lopputuloksen olevan 7 tai 8 km.. Oho!
- jumiutin selkäni pitkiin aikoihin - hahaa, eka askel kohti kestävämpää keskikehoa on otettu!

Sen sijaan..
- jatkoin juoksua, vaikkei se jumiutuneen selän kanssa tuntunut lainkaan hyvältä
- suutuin itselleni, että jatkoin vaikkei se tuntunut hyvältä silloin kun ekan kerran tajusin hidastaa
- fiilis juoksun lopetettuani oli kilometrit nähtyäni mahtava!

Mitä tästä voi päätellä? Että olen jo sisäistänyt osan terveellisistä elämäntavoista ja ottanut askeleen niitä kohti ja olen kykeneväinen tunnistamaan ne alueet, joilla vielä epäonnistun: liikun vaikkei se tee hyvää, mutta tiedän, että se useimmiten tuntuu hyvältä jälkeenpäin. Että voin urheiltuani syödä enemmän lihomatta (yep, tässä se paljastus tuli: kuka nainen nyt ei pelkäisi painonnousua? Koska ruokavalioni on 80% puhdas ja kasvispainotteinen, en ole täysin varma nousisiko painoni jos lopettaisin urheilun kokonaan hetkeksi - kyllähän ruokahalukin vähenee jollei liiku ja sen myötä energiansaanti pienenee..) ja ruokahalu on parempi kun liikkuu ja unikin maittaa paremmin. Että kroppani tuntuu elastisemmalta ja liikkuvuuteni on parempi, jos liikun. Liikkumaan lähtö ei takuuvarmasti kenenkään mielestä AINA ole houkuttelevaa tai kivaa, mutta jälkeenpäin olo voi olla täysin toinen ja sitä kiittää itseään siitä, että lähti liikkeelle. Tärkeintä olisi tunnistaa koska keho on aidosti väsynyt ja koska sitä vain laiskottaa.

Ihminen on kokonaisuus ja hyvinvointi ja terveys koostuvat osa-alueista, joiden täytyy olla tasapainossa toisiinsa yksilön yksilölliset tarpeen huomioon ottaen: lepo, liikunta ja ravitsemus. Yksilöllisten vaihteluiden takia on samaan aikaan vapauttavaa elää itse hyväksi kokemallaan tavalla, mutta toisaalta hankalaa koska ajaudumme kaikki tasaisin väliajoin vertailemaan itseämme toisiin, heidän suorituksiinsa ja tekoihinsa. Itselläni on vielä pitkä, pitkä matka edessäni ennen kun löydän oman kultaisen keskitieni ja harmonian, mutta tiedän, että matkantekoni on alkanut. Tiedän, että tekemäni havainnot selkiyttävät omaa tekemistäni, mutta voivat myös toimia herättäjinä muille. Toivon, ettei kukaan (minut tosielämässä tunteva) lähde tuomitsemaan minua tai tekojani tämän luettuaan - voin luvata teille, että olen aikamoisen matkan kulkenut, ojanpohjat möyrinyt ja yöunet menettänyt päästäkseni tähän pisteeseen. En toivo kellekään sellaisia oireita, oloja, taloudellisia vastoinkäymisiä, itkuja ja epätoivoisia hetkiä, kuin itse olen ajatuksineni tekoineni kohdannut. Tässä sitä edelleen kaksin jaloin seison, en terveenä, mutta astetta fiksumpana ja kokeneempana. Joku päivä minä vielä löydän tasapainoni.

Oletko sinä ikinä miettinyt, pohtinut ja jopa kyseenalaistanut suhdettasi liikuntaan? Onko se pahan oloa purkamista, kavereiden kanssa yhdessä tekemistä, kaloreiden polttamista vai peilikuvan kohentamista varten? Nautitko suurimman osan ajasta jolloin urheilet ja jos et - mikset? Voisitko liikkua toisella tapaa pitäisikö sinun vaihtaa urheilu kokonaan hyötyliikunnaksi tai vain vähentää liikuntakertoja?

Tiistai-illan neronleimaus: pyörillä liikkuva vesipullo! Ja koirakuvia kevennyksenä ;)

Jihuu, voi että miten iloinen olin eilen kun KERRANKIN minulla oli lyhennettä työpäivänä juuri sellaisena päivänä, jolloin aurinko (vihdoin) porotti taivaan täydeltä ja keli oli kuin morsian. Sateiden jälkeen auringon lämpö ja valo hellivät niin mieltä kuin nahkaakin ja istuin hyvillä mielin biksut päällä terassilla Koirat-lehteä selaillen ja nautin työpäivän jälkeen.

Kuvat otettu lauantaina, jolloin juoksin vastaavanpituisen lenkin kaatosateessa. Ero eilisen ja tuon lauantain lenkin välillä oli huikea - tiedä sitten oliko keveyden syypäänä sadettomuus, seura vai vesipullo, jotka minulta eilen löytyivät ;)

Laitoin huvikseni nuo Salomonin Speedcrossit jalkaan lauantaina ja voi että, miten hyvin ne istuvatkaan jalkaan: kuin sukat! Muina kumppaneina
kompressiosukat SOC, toppi ja takki Nike, shortsit Pro Touch, vyötäröllä Spibelt (avaimet + puhelin) ja ranteessa Suunto 

Maanantai-iltana lähdin ensimmäistä kertaa tänä kesänä pyöräilemään ja polkaisinkin "kevyenä" aloituksena nätin illan kunniaksi reilut 20 kilometriä aurinkoista iltaa, laiduntavia hevosia ja
kivaa luontoa ihaillen. Hitsit olin ihan unohtanut miten vapauttavan tuntuista pyöräily onkaan! Kyllä mieli lepää kun viilettää menemään ja onnekseni reitilläni ei vastatuulikaan osunut kohdalle, kuin ihan loppumatkasta. Tiedostan, että minun täytyisi monipuolistaa treenejäni, jotta kroppa kestäisi juoksua - ja arkeakin! - paremmin. Jotenkin uskon, että oli laji mikä tahansa, aiheuttaa se kropalle ongelmia kuten jumeja ja virheasentoja, sekä loukkaantumisia jos liike on liian yksitoikkoinen ja jos sitä yksipuolista liikuntaa harrastaa liikaa. Mitä monipuolisempaa treeni on, sitä enemmän erilaista ärsykettä se antaa kropalle ja sitä paremmin sekä fysiikka, että psyyke kestävät sitä. Oikeasti olin lähes häkeltynyt siitä, miten innoissani olin pyöräilystä vaikka uskottelin itselleni lähtöä tehdessäni, etten edes pidä pyöräilystä ellei minulla ole jotain tiettyä tavoitetta, esim. työpaikka, jonka vuoksi istahdan pyörän satulaan. Monipuolistamalla treeniä saa sekä kroppa että päänuppi virikettä ja treeni maistuu ihan toisenlaiselta! :)

Mitä pidemmälle ilta eilen kävi, sitä enemmän minun alkoi tehdä mieli lähteä lenkillä, mutta emmin lähtöä, koska ulkona oli sen verran lämmin. Minulla on nyt pari kertaa tullut heikko olo juoksulenkin aikana (etenkin loppua kohden) n 5-6 kilometrin jälkeen ja suuta on kuivannut kuin saharaa. Olen laskenut 1+1 ja todennut, että heikotuksellani ja kuumuudella on selkeä yhteys: jaksaminen loppuu, kun kroppa alkaa kuivua. Niinpä päätin eilen, että lähden kokeilemaan juoksua vesipullo mukanani - mutta missä? En omista n.s. vesipullovyötä (vyö, johon saa monta pientä pulloa kiinnitettyä), en juoksureppua enkä koe kovin miellyttäväksi enkä liioin käteväksi tai ergonomiseksikaan kanniskella juomapulloa kädessä juostessa, mutta koska sen kummempaa varustusta en omista oli ainoa vaihtoehtoni vesipullo käteen. Siinä kenkiä sitoessani heitin puoliläpällä miehelle, että "lähde mun kanssa lenkille - "tuu sä pyörällä viereen vesipullon kanssa ja mä hölkkään." Mies kun ei tykkää juoksusta, mutta sen sijaan elää pyöräilylle, tiesin että minulla oli selkeä porkkana ehdotuksessani ja mieshän nappasi siihen kuin ahne lahna matokoukkuun! Niin me sitten lähdimme rinta rinnan kohti pururataa - minä hölkäten ja mies fillarilla. En ole valehtelematta KOSKAAN juossut seurassa koska pelkään lähteväni kisailemaan toisen kanssa ja unohtavani oman kropan kuuntelemisen. Lisäksi haluan juostessa keskittyä hengittämiseen ja pelkään, että toisen seurassa höpöttelen niin, että hengitysrytmini menee ihan sekaisin ja kehitän itselleni kylkipistoksen. No, miten sitten kävikään? Ihme kyllä - hyvin. Höpöttelimme niitä näitä matkaan taittaessamme ja fiilistelin ihan kympillä sitä, miten keveältä askeleeni tuntui vaikka juoksin normaalia nopeampaa tahtia ja juttelin miehelle lähes koko matkan ajan enkä keskittynyt oikeastaan lainkaan omaan suoritukseeni.

Lenkin pituudeksi muodostui lopuksi 10 km ja lopputulokseksi hymynaama :) Mitä siis opin tästä illasta? Että minun kehoni kestää paremmin kuumuutta, jos se saa nestettä välillä ja että yhdessä lenkkeily sittenkin sopii minulle: turhia oloja ei ehtinyt tunnustella, sai samalla vaihdettua kuulumisia ja päivän liikunnat sai siinä sujuvasti.

Mites sinä - sujuvatko treenit paremmin yhdessä vai erikseen? :)

Kuinka olla Zen: mökkiä, makkaraa, merta ja koiraa

Eilisilta mökillä oli aivan parhautta. Aivan parhautta.

Lyhennetyn työpäivän jälkeen tunsin itseni energiseksi, joten päätin aatoksistani pitää taukoa juoksusta keskiviikon pitkiksen jälkeen poiketen käydä ihan lyhyellä hölkällä ennen mökille lähtöä. Paskin idea ikinä. Matkaa taittui yhteensä n 3,6 km ja niistä viimeinen kilometri oli yhtä tuskaa: syke nousi taivaisiin, päässä huojui ja kroppa tärisi ja heikotutti. Soitin jo miehelle, jonka tiesin olevan kotona, että tulisi minua vastaan. Kotona ja itse asiassa loppuillan manasin itseäni maanrakoon: hitto, jollen muuta osaa niin luottaisin edes Suunto-kelloni kehotukseen käskyyn palautua sen osoittamien tuntien verran. Lenkin jälkeen palautumisaika oli peräti 104h ja jopa minun huonolla matikkapäälläni voin todeta, etten keskiviikkoillasta perjantai-iltaan millään ollut voinut saavuttaa 104 tuntia, mikäli vuorokauteen kuuluu 24 tuntia. No pääsin ehjin nahoin kotiin, tärisin ja olin vihainen itselleni, pakkasin äkkiä kamat kassiin ja lähdimme autoa ja saarta kohti.

Mökillä iskä ja mieheni vaihtoivat haalarit ylle ja lähtivät takaisin venerantaan lastaamaan betonia ja me jäimme tyttöjen kesken terassille istumaan ja nauttimaan auringon viimeisistä säteistä. En tiedä mikä Zen minut aina tuolla mökillä valtaa, mutta siellä pystyn rauhoittumaan täysin ja tyydyn istumaan terassilla (vaatteita ylleni lisäten illan mittaan) ja katselemaan ja kuuntelemaan merta ja radiota. Toisaalta, ei se pieni punkkulasillinen ja kynsien lakkaus yhtään haittaa rauhoittumisprosessia ;) Siinä jutustelun lomassa laitettiin äitin kanssa paljua käyttökuntoon ja heiteltiin Ronjalle keppejä ja naurettiin sitten pienen mustan toilailuille kun hän vähän välillä juoksi omin päin rantaan ja hetkeä myöhemmin kuului kamala polskinta, jonka jälkeen uitetun norpan näköinen otus juoksi häntä vispaten takaisin luoksemme. Onnellisuus oikein paistoi pienen silmistä. Mamin rakas.

Miesten vihdoin saapuessa betonilastinsa kanssa grillattiin makkaraa (ja totesin, etten ihan oikeasti yksinkertaisesti PIDÄ makkarasta - makroista viis. Se vain on niin rasvaista ja koostumuskin ällöttävää jopa A-luokan tavarassa. Ei kiitos) ennenkuin sujahdimme paljuun lillumaan. Lämpimässä vedessä tunnin verran lilluttuamme kaikki 4 kävin minä silkkaa hulluuttani jopa meressä kastautumassa (kahdesti!) ennen kun oli aika peseytyä, pukeutua, syödä tortilloja ja mansikka-raparperi-kiisseliä (ah, nostalgiaa) ja suunnata kotia kohti.

Veneessä minun olisi tehnyt mieli jopa tirauttaa onnenkyynel tai pari, koska minulla oli niin raukea ja hyvä fiilis. Edes märkä, syliin änkeävä koira ei haitannut siinä kohtaa ja autossa olisin voinut lopulta nukahtaa.

En tiedä montako kertaa sanoin ääneen, että tälläinen illanmittainen käyntikin mökillä on kultaa kalliimpi ja toimii älyttömän hyvänä irtiottona arjesta. Tänään aamulla en kertakaikkiaan jaksanut nousta miehen kellon soidessa, vaan jäi peiton alle köllimään ja torkkumaan. 07:30 mies tuli antamaan hyvää huomenta-ja-heippa-pusun ja totesi, ettei Ronja ollut suostunut menemään pihalle edes pissalle kahdesta kehotuksesta huolimatta, vaan makasi katse tiiviisti minuunpäin suuntautuneena makkarin portin ulkopuolella. Samalla kun naurahdin koiran vahtimiselle tunsin, miten sydäntäni lämmitti jo silkka ajatus siitä, että koira vahtii minua niin tarkoin, ettei suostu minua edes katseellaan päästämään, vaikka olisi päässyt jo ulkona käymään. Sama juttu oli kuulemma käynyt eilen illalla kun kävin meressä ja koira oli kytkettynä pihalla pitkään remmiin sillä aikaa kun makasimme muut paljussa: Ronja oli istunut katse rantaa kohti nauliintuneena eikä ollut välittänyt mistään muusta ennenkun näki minut rannasta palatessani. Mamin pieni rakas.

Jollei sinulla ole mahdollisuutta tälläiseen luksukseen kuin meillä eilen (ymmärrän hyvin - ei meilläkään ole ollut koskaan aiemmin! Paljukin on ihan uusi hankinta tälle vuodelle), suosittelen kuitenkin hakeutumaan sellaisen pariin, jossa tiedät rentoutuvasi. Istu alas, rauhoitu, älä ajattele, ole läsnä mutta anna ajatusten tulla ja mennä. Puhu turhuuksia, naura, juo lasi viiniä tai vettä - millä fiiliksellä ikinä oletkaan. Jos mahdollista, käy saunassa, lämpimässä suihkussa tai paljussa ja sen jälkeen kylmässä vedessä kastautumassa, jotta lihaksesi rentoutuvat. Tuo kuuman ja kylmän vaihtelu kuulemma edesauttaa ja nopeuttaa lihasten palautumista, joten se pitäisi ottaa etenkin raskaampien treenien jälkeen kyllä tavaksi. Hengitä.

Hyvää viikonloppua kaikille! :)

Urheilija vai kuntoilija?

Törmäsin otsikkoon viitaten "urheilija vai kuntoilija?"-kysymykseen Facebookissa juoksuyhteisössä, jossa kysyjä pyysi muita perustelemaan miksi ja millä kriteerein he määrittelevät itsensä urheilijoiksi vai kuntoilijoiksi. Itselleni kysymys ja pyörimään mieleen, mutten voinut vastata kysymykseen koska en tiennyt kumpaan kategoriaan kuulun.

Sivistyssanakirjan mukaan urheilijan ja kuntoilijan voi selittää näin:

urheilija

1. urheilun harrastaja tai ammattilainen. esim. Kunto-, huippu-urheilija. Amatööri-, ammattiurheilija. Penkkiurheilija.
   kuntoilija

kuntoilun harrastaja

Minun käsitykseni mukaan urheilijan asenne urheiluun on enemmän suunnitelmallinen ja kisoihin tähtäävä - jopa ammattimaisen oloinen - kun taas kuntoilija harrastaa urheilua enemmän fiilispohjalta, eikä tähtää kisoihin tai suunnittele treenejään. Kuntoilijan määritelmä kuulostaa huomattavasti löysemmältä kuin urheilijan ja kuntoilija kuulostaa ihmiseltä, joka sateen ropistessa kattoa vasten valitsee sohvanpohjan lenkkipolun sijaan eikä jatka juoksua ylämäissä vaan vaihtaa kävelyksi, koska ylämäkijuoksu nostaa sykettä ja tuntuu hetkellisesti jopa pahalta. Mikäli urheilijan ja kuntoilijan ero on tuo, on minun helppoa valita oma kategoriani: olen urheilija. MUTTA. Minä en tähtää kisoihin, en suunnittele treenejäni kalenteri kourassa ja lenkkien pituuden määrittää ennemminkin sykemittarin luvut ja olo kuin nousujohteisen treenin vaatimukset. Voinko sittenkään pitää itseäni urheilijana?

Haha ryhdistä päätellen jotakuta taitaa paleltaa lenkin jälkeen? ;)

Fakta on se, että etenkin pitkiksillä luotan kompressiovaatteiisiin koska ne ovat kokemuksieni perusteella toimivat: jalat eivät hyydy ja palautuminen on nopeampaa kuin tavalliset kuteet yllä. Suosikkini on kotimainen ZeroPoint, jotka istuvat kuin hanska käteen.

Toinen dilemmani onkin sitten se, että voinko esitellä itseni juoksijana koska en tähtää kisoihin enkä juoksutapahtumiin ja pitkikseni ovat (tällä hetkellä n 12 km). Repussani on kaksi puolimaratonia, joista toinen oli ex temporesti juostu reissu vanhempieni venerantaan ja toinen HCR 2012 vai 2013, mutta sen kummemmin en ole juoksutapahtumiin osallistunut. Teknisesti en ole juoksijana se otollisin, mutta tiedän olevani lahjakas ja että kerran viikkoon juostu pitkis ainakin takaa sen, että olen keskiverto-Pirkkoa paremmassa kunnossa. 

Loppujen lopuksi näiden dilemmojen keskellä voi toki kysyä itseltään, onko sitä pakko aina kategorisoida itseään? Oletteko huomanneet, että ihmisillä nykypäivänä tuntuu olla huutava tarve kuulua johonkin kategoriaan ja ryhmään? Uskon sen pohjautuvan yhteisöllisyyden ja hyväksytyksi tulemisen tunteeseen. Kategorioidessani itseni juoksijaksi, vältellessäni viljoja ja sokeria ja käyttäessäni pelkästään tietyn merkkistä pullovettä vahvistan yhteenkuuluvuuteni muiden kanssa, todistan olevani "normaali" enkä poikkea joukosta ja tiedän, etten jää ajatuksineni ja tekoineni yksin. Yksi ihmisen päämääristä elämässä on se, että hän haluaa tulla hyväksytyksi, mutta sellaisena kuin hän on - ei sellaisena, jona hänen ihailemansa ryhmä tai muotivillitys hänet muokkaa. Mutta onko loppupeleissä yhtään sellaista ihmistä, joka olisi vain ja ainoastaan oma itsensä - sellainen, joka ei olisi saanut ja ottanut vaikutteita ympäristöstään lain? Ei, en usko. Uskon, että ympäristömme muokkaa meistä sellaisia joita olemme, mutta tehtävämme on valita ne vaikutteet, jotka tuntuvat omimmilta ja joiden noudattaminen ja sovittaminen omaan elämään ei vaadi ponnisteluja, vaan tuntuu luonnolliselta.

Oletko sinä urheilija vai kuntoilija - vai jokin ihan muu?

Ootko sä koskaan murtanut polveasi? Aktiiviliikkujan kriisitila, päällä!

Otsikkoon viitaten: mä oon. Kahdesti. Olenko kummallakaan kerralla tehnyt mitään hurjempaa muuvia tai vaikkapa hyppyä vamman aiheuttaakseni? No en. Ensimmäisellä kerralla hyppäsin kerrossängystä, laskeuduin huonosti ja löin polveni vastakkaisen sängyn reunalautaan. NAPS. Polvilumpio halki ja 6 viikkoa ortoosi, eli pitkä tuki jalkaan ja kyynärsauvoilla eteenpäin. Toisella kerralla seisoin paikoillani ja 26 kiloinen labradorinnoutajani Ronja juoksi suoraan päälleni, väänsi vasemman polveni sisärotaatioon, jonka jälkeen kävin n 600 euron arvoisessa magneettiröntgenissä saadakseni kuulla, että koira aiheutti pienen murtuman polveeni. Ei sentään kuulunut NAPS tällä kertaa. Kirosana kylläkin.

Ironista ehkä laittaa tälläinen hyppykuva tämän postauksen yhteyteen, mutta tälläiseksi energiapörrääjäksi itseni määritän normaalitilassa :)
neule Tiger of Sweden, farkut H&M, kengät Timberland

Joo-o, niin siinä sitten pääsi käymään, että ortopedi väänteli polveani torstaina ja teki lähetteen magneettiröntgeniin, johon onnistuin saamaan ajan vielä samana päivänä (tästä iso kiitos Porvoon röntgenille, jotka suostuitte varaamaan minulle ajan etukäteen, vaikkei minulla lähetettä vielä ollut. Yleensä tutkimuksen tekijä vaatii, että lähete löytyy, jottei varattu aika sitten jäisi käyttämättä mikäli lähetteen kanssa tuli jotain hämminkiä). Siinä sitten jännitin koko torstain sekä perjantaiaamun ortopedin soittoa ("soitan sinulle ennen klo 13") ja kun se puhelu vihdoin tuli, myönsin heti, että minua jännitti. Aivan saakelisti. Ortopedisetä naurahti toisessa päässä, että "nojoo ei tässä nyt ihan niin huonoja uutisia ole, mutta kyllä siellä löydös on. Sinulla on n 1 cm painauma, eli murtuma polvesi ulkosyrjässä, eli siinä, mihin koirasi osui". GREAT! Hoidoksi määrättiin kävely ja ylipäätään liikunta kivun sallimissa rajoissa ja tarpeen tullen voisin käyttää kyynärsauvoja. Ortoosia tai kipsiä ei onneksi tarvittaisi, vaan murtuma paranisi itsekseen n 6 viikossa, mutta kipua voi kuulemma tuntua parin kuukaudenkin ajan. Kyykyt ja juoksu ovat ehdottomasti pannassa koko 6 viikon ajan ja sitten niitä voi pikkuhiljaa alkaa kokeilemaan kun kipukynnys sen sallii. Ensi alkuun viikko sairaslomaa, koska työnkuvaani kuuluu kyykkimistä, kävelyä ja ponnistelua jonkin verran. Jatkoista sovittaisiin sitten viikon levon jälkeen ja töihin saisin palata, mikäli polven kiputilanne sen sallisi.

Tuskin tarvitsee ilmaista ääneen, miltä minusta tuntuu? Totta puhuakseni olin huojentunut: ei mitään leikattavaa, eli ei pitkiä haavojen paranemisprosesseja, ei enää kyynärsauvoja ellen koe niitä tarvitsevani. Kyynärsauvat heitinkin heti puhelun jälkeen sivuun ja yritin alkaa liikkumaan normaalisti. Huomioikaa sanavalintani YRITIN; ei meinaan ole kovin helppoa lähteä kävelemään normaalisti kun viikon verran on hyppinyt etukumarassa kyynärsauvojen varassa, rasittanut oikeaa jalkaansa enemmän kuin laissa on sallittu koska on pyrkinyt lepuuttamaan vasenta ja suurimmaksi osaksi kököttänyt sohvalla kone tai puhelin sylissä, pää etukumarassa. Ensimmäiset askeleet olivat kyllä niin huteria, että huhheijjakaa, eikä vasen jalka tuntunut tottelevan juuri lain. Mutta ihmekös tuo  jalan huteruus, koska lihakset surkastuvat ja heikentyvät todella nopeasti jo viikossa parissa, jollei lihasta rasita. Toki lihaksen ympärysmitan pieneneminen perustuu osittain myös lihaksen menettämään nesteeseen (eihän bodarillakaan lihakset viikon flunssassa katoa :D), mutta fakta on se, että lihas heikkenee kun sitä ei rasita sen tottumalla tavalla.

Loukkaantuneen raajan lihas surkastuu viikossa. Esimerkiksi reiden ympärysmitta pienenee samalla kun lihasvoima hupenee. Kunto putoaa sekä vamman että liikkumattomuuden vuoksi. Myös kipsattu luu heikkenee.

Viikon kestänyt kuumeinen influenssa tai flunssa heikentää lihasten voimaa ja kestävyyttä 10–20 prosenttia ja aerobista suorituskykyä jopa neljänneksen.

– Lihaskunto heikkenee nopeammin kuin palautuu, Michel Tanus sanoo.
Kuumeisen flunssan jälkeen lihasvoima palautuu entiselleen ehkä vasta kuukauden tai kahden jälkeen, vaikka jo toisella viikolla voi varovasti harjoitella omia lajeja.

lähde

Että näinkin huono tuuri voi yhdellä naisella olla. Vaikka ortopedin lausahdus "ei tämä nyt niin paha ole" tuntui ensin huojentavalta, olen joutunut huomaamaan, ettei tälläinen "pieni" murtuma ihan läpihuutojuttu ole - vähän sama kuin viime kesänä kun minulta leikattiin tulehtunut umpisuolenlisäke, jolloin kirurgi (tuttu sellainen) totesi, että "tää on ihan pikkujuttu". Hitto, liikuin vaivalloisemmin kuin ylipainoinen Muumi lähes viikon, eikä mikään asento tuntunut hyvältä. Istuma-asennostakin teki tiukkaa päästä ylös. Eilen yritin kävellä ihan lyhyen matkan vietettyäni laatuaikaa pitkästä aikaa tyttöjen kanssa brunsseillen, mutta jouduin kääntymään kannoillani lähes heti kotiin: polveen sattui, polvitaipeeseen sattui, selkää väänsi ja minulla oli yleisesti aivan järkyttävän heikko ja huono olo. Pelkäsin jopa pökrääväni ja kaivelin jo kännykkää taskusta, tein syviä hengenvetoja ja keskityin vain hitaaseen askellukseen. Minusta tuntuu, että tälläistä pientä vammaa, joka ei sinänsä näy päällepäin, vähättelee paljon herkemmin kuin esim. kipsattua, katkennutta raajaa. Olo on vähän samanlainen kuin silloin umppari-leikkauksen jälkeen: päällepäin ei näy, että olen kipeä, joten yritän näyttää terveeltä ja liikkua ja olla terve. Mutta kun en ole. Sinänsä en ajattele mitä ohikulkijat ajattelevat hitaasta hieman ontuvasta muumikävelystäni, vaan enemmänkin ongelma on korvieni välissä: koen, ettei tälläisen pienen vamman nyt pitäisi haitata NIIN paljoa, ettenkö minä - nainen, joka viime viikkoina juoksin sujuvasti 20 km viikossa koiralenkkien ja kotijumppien lisäksi, pystyisi kävelemään paria sataa metriä. Uskon, että pahan ja heikon olon aiheutti sekä polven kipu (uskon, että keho aistii kipua enemmän kuin päänuppini; minulla on tunnetusta aika korkea kipukynnys) sekä pitkä paikoillaan olo.

Eli mitäs seuraavaksi? Nyt minun täytyisi malttaa levätä, välillä tassutella hissukseen ja koittaa mobilisoida kroppaani jottei se jymähdä täysin ja saada aika kulumaan. Kun määrittelee itsensä juoksijaksi ja harrastaa runsaasti liikuntaa, kokee aikamoisen identiteettikriisin, kun ei liikunta - hidaskaan sellainen - ole mahdollista. Hetkellisesti - eihän tämä onneksi mikään pysyvä tila ole. Eilisiltana pääsin (onnekseni) takaisin kotiin, puin kotivaatteet ja villasukat ylle ja sujahdin viltin alle sohvalle katsomaan TV:tä. Vedin koiran pedin sohvan viereen, jotta pystyin rapsuttelemaan neitiä samalla ja vietimme varsinaista tyttöjen iltaa suklaan ja Sinkkuelämää-sarjan merkeissä T:n ollessa saunaillassa kaverinsa luona.

Löytyykö siltä puolen ruutua hetkellisesti "vammautuneita" urheilijoita? Miten selätit liikkumattomuuden aiheuttaman pahan olon? 

Viikonlopun kuulumiset: tapaturma ja pullaa

Heippatihei ja maanantaita kaikille!

Mitä sinun viikonloppuusi kuului? Itse juoksin perjantaina ihan kivan 12 km, tein ekaa kertaa elämässäni palautussmoothien yrittäen välttää pitkiksen jälkeisen väsymyksen ja tein miehen kanssa fredags-mys:etiksi (ah, miten rakastankaan ruotsalaisia, joiden mielestä joka perjantai-iltaan kuuluu perjantaiherkku, eli fredagsmys, joka on tyypillisimmillään tacoja, suolainen piirakka tai kotitekoista pizzaa ja punkkua) kinkkusalaattia. Ja join punkkua. Mies ei, koska sillä oli lauantaina tiedossa 24 työvuoro, jonka takia hakeuduimme ajoissa nukkumaan. Yö meni omalla kohdallani levottomasti painajaisia nähden ja herätys koitti jo ennen klo 7, koska mies tosiaan oli lähdössä töihin. Päivän aloitimme Ronjan kanssa tapamme mukaan pidemmän aamulenkin, hitaan aamupalan ja datailun merkeissä. Oloni oli todella nuutunut, eikä smoothieni tuntunut pelastaneen menetettyjä energioitani, mutta toisaalta huonot yöunet tekevät minut aina zombieksi ja päätinkin, ettemme tekisi MITÄÄN erikoisempaa päivän aikana kuin että suuntaisimme sovitusti vanhempieni luo pulkkamäkeen ja syömään jossain kohtaa päivää.

Puolilta päivin lähdimme sitten vihdoin vanhempieni pihaa kohti, jossa leikimme ja touhusimme tunnin verran. Koiran jahdatessa keppejä ja lumipalloja panostin itse hieman kehonhuoltoon ja venyyttelin, tein yläkroppaa avaavia liikkeitä aurauskepin avulla ja laskin välillä pulkalla mäkeäkin. Vanhempani olivat lähteneet kaupoille Porvooseen ja heidän palatessaan kotiin Ronja juoksi tapansa mukaan iloisena heitä tervehtimään. Ja niin se sitten tapahtui: tapaturma. Koira juoksi moikkaamaan vanhempiani, jonka jälkeen vihelsin villisti pomppivaa koiraani pois vanhempieni kimpusta, jotta he saisivat rauhassa kerätä kimpsujaan autosta. Koira lähti hurjaa vauhtia minua kohti alamäkeen juosten ja olin jopa ylpeä: hitto, Ronjahan totteli minua! Koira juoksi suoraan minua päin, mutta seisoin rauhassa paikallani koska tiesin, että koiran näkökenttä on rajallinen suoraan edessäpäin, miksi olisi parempi seistä samassa kohtaa eikä siirtyä, jottei koiran laskelmoima reitti muuttuisi. Olisi pitänyt. Koira nimittäin juoksi suoraan päälleni, törmäsi vasempaan polveeni joka vääntyi sisäänpäin ja kaatoi minut slow motionissa kuin hidastetussa leffassa. Maahan lyhistyessäni en voinut kuin kirota kaikki kirosanat mitä kehtasin (tulivathan vanhempani viereeni lähes heti), miettiä kuinka pahasti kävi ja kirota puupäistä 26 kiloista koiraani. Perkeleen perkele. Tässä sitä taas ollaan: vähintään kerran vuodessa jonkin asteen polvivammasta kärsivänä. Viime vuonnahan loukkasin molemmat polveni sotkeutuessani lenkillä kengännauhoihini, jonka jälkeen vielä kompastuin, kun joku lähikaupassa oli jättänyt nippusiteen, jolla sanomalehdet sidotaan yhteen, lattialle. Tuolloin kävin jopa magneettiröntgenissä koska polvet eivät lähteneet parantumaan vaikka lepäsin, mutta onnekseni ortopedin tutkimus sekä MRI paljastivat minun selvinneen säikähdyksellä ja kovalla tällillä. Vuosia sitten mursin toisen polvilumpioni hypätessäni kerrossängystä ja joka kerta sen jälkeen kun olen polveni jonnekin lyönyt, olen pelännyt, että jokin rikkoutuu. Muistan miten elämäni oli suoraan sanottuna syvältä koko sen 6 viikon ajan, jonka vietin toinen jalka ortoosiin sidottuna kyynärsauvoilla kävellen. Asuin tuolloin vielä Helsingissä ja voi että miten hidasta, hankalaa ja raskasta liikkuminen kaupungilla olikaan: sporaan en voinut juosta, Manskun yli ehdin nipinnapin yksien vihreiden valojen aikana ja kauppareissuun piti varata runsaasti aikaa, selkäreppu ja tarkka lista, jota kävin läpi monta kertaa ennenkun linkutin keppeineni kassalle. Muistan kyllä miten olin ylpeänä hyppinyt lähikauppaan hakemaan tortilla-aineksia ajatuksissani järjestää yllätyksen intistä palaavalle poikaystävälleni, mutta miten suuren pettymyksen sain kokea ostoksia purkaessani kun tajusin, että olin unohtanut ne oleelliset tortillalätyt kauppaan. Silloin itketti. Vielä enemmän itketti 6 viikon ortoosi-keppi-hoidon jälkeen kun sain lääkäriltä luvan poistaa ortoosin ja alkaa liikkumaan normaalisti: lihakseni olivat kadonneet toisesta jalasta ja toisessa taas tuplaantuneet ja voi kristus sitä kuntoutuksen tuskaa; en olisi ikinä voinut kuvitella kuinka pitkään kestää, että saa rakennettua takaisin reisilihakset, jotka ovat saaneet levätä VAIN 6 viikkoa.

Perjantain pitkiksen jälkeen Ronjakin olisi halunnut maistaa smoothieta

Loppu pyhistä on sujunut kotona pelonsekaisin tuntein, kipulääkkeiden, toivon, kahvin, kylmägeelin ja tukisiteen voimin. Polvi on turvonnut kuin jalkapallo, mutta kestää jonkin verran varaamista ja voi sitä jopa taivuttaa. Suhtaudun silti kriittisesti tähän "pystymiseen", koska muistan elävästi että kävelin jopa metsässä silloin pari tuntia ennenkuin radiologi totesi patellani haljenneen ja määräsi 6 viikkoa lepoa. Onnistuin saamaan lääkäriajan tänään, jolloin käyn näytillä polvineni. En tiedä uskallanko edes toivoa, ettei nyt mitään pahempaa olisi päässyt tapahtumaan, mutta haluan mieluummin tietää asap, saanko kävellä jalalla vai en ja voinko jalkaa käyttämällä jotenkin pitkittää paranemistani. Se nyt olisi viimeinen asia, mitä tässä kohtaa haluaisin.

Siskoni totesi hyvin, että mun polven kyllä ovat todella tapaturma-allttiit ja juuri niinhän se on. Olen nyt vuosittain joutunut toteamaan olevani ihmeellisen tapaturma-altis - ja itse ollut joka kerta syytön jopa! Moni uskoo minun loukanneen itseni jonkin harrastuksen yhteydessä, mutta ei; nytkin syypää oli yli-innokas koira, joka vahingossa törmäsi minuun (ja jopa jatkoi matkaansa vielä törmäyksen jälkeenkin!). Suru puserossa odottelen nyt paranemista ja lääkärin diagnoosia. Eniten minua harmittaa se, että ulkoilukelit olisivat mitä parhaat JUST NYT ja juuri äsken ehdin saada juoksukuntoni ja -intoni uudelle levelille - ja nyt joudun pakon edessä lopettamaan jopa kävelyn jonkin näinkin turhan tapaturman vuoksi. ÄÄH! Kuinka tyypillistä, turhaa ja ärsyttävää? Tässä kohtaa en aio ryhtyä rypemään itsesäälissä (mutta jos murtuma tai muu vakavampi homma tässä todetaan niin varoitan jo nyt, että silloin voin muuttaa mieleni) ennen lääkärin loppulausuntoa ja kannanottoa, enkä liioin alkaa vähättelemään harmitustani verraten polveani vaikkapa Afrikan nälänhätään - anteeksi, mutten suostu. Tämä on tällä hetkellä minun maailmani keskipiste ja harmi nro 1.

Että sellaisissa merkeissä meni minun viikonloppuni. Nyt rupean valmistelemaan makaronilaatikkoa lounaaksi, jotta saan pidettyä ajatukseni muualla. Ja kyllä se harmituksenkin keskellä pitää paikkansa, että hyvä ruoka = parempi mieli :)