Angstinen meno, millä sen selättäisi?

Heippodei ja maanantaita ja uuden (kesäisen) viikon alkua!

Mites teidän viime viikkonne sujui? Itseäni vaivasi selkä- ja niskajumit niin pahoina, että kävin tiistai-iltana hierojalla, keskiviikkona pitkällä sauvakävelyllä ja torstaina olin sitten jo niin hyvässä kunnossa, että rykäisin illalla peräti 15km rennon hölkän! Muistelin koko lenkin ajan torstaikoulutuksessa luennoinnutta fysiatrian lääkäriä, joka puhui meille selkäkivuista ja muistutti, että selkäkipuisen yleinen vika on käsien vastaliikkeiden puuttuminen, sekä askeleen työntövaiheen virheellinen asento, eli liikkuessa varpaat eivät työnnä liikettä viimeisenä, vaan kanta. Perjantaina kävimme illalla työkavereiden kanssa ulkona syömässä ja räkätystä riitti - voi että miten poskilihakset olivat herkkinä! :D Pe-la välisen yön nukuin huonosti ja lauantai oli muutenkin jotenkin sumuisen tuntuinen päivä ja se harmitti minua kovin, koska lauantainhan kuuluisi olla se viikon paras päivä, jolloin tehdään kaikenlaista kivaa mitä ei viikolla ehditä. Tiedä sitten johtuiko harmitukseni enemmän kehnoista yöunista, miehen ylitöistä vai unien aiheuttamasta energiavajeesta, mutta olin koko lauantain kuin peffaan ammuttu karhu - ja sehän vain lisäsi harmitustani, koska negatiivinen ajattelutapa selvästi vain lisää negatiivista fiilistä! Nou hätä, kyllä minä sitten illaksi hieman piristyin mutta koko lauantain olin kuin horroksessa. Onneksi eilinen sunnuntai sujui jo virkeämmällä mielellä, pitkän sauvakävelyn, somelakon (jep, en käyttänyt kännykkää enkä tietokonetta koko päivänä lukuunottamatta paria puhelua ja tekstiviestiä, joihin vastasin), TV:n katselun ja kotijumpan, sekä ruoanlaiton merkeissä. Sunnuntai tuntui jotenkin ekstra-pitkältä ja touhun täyteiseltä, vaikka makasinkin TV:n ääressä pitkän aikaa moneen otteeseen, mutta uskon sen johtuvan somelakostani ja koin aikamoisen ahaa-elämyksen: kun ei istu koko aikaa kännykkä kourassa, ehtii kaikenlaista muuta tehdä - esimerkiksi katsomaan TV:tä, josta aina kiukuttelen etten roiku muodissa mukana kun en sitä mukamas ehdi katsoa! :D

Mutta päivän aiheeseen: alavireisyyteen. Minua ärsyttää ja harmittaa suunnattomasti se, etten osaa jotenkin naistenlehtien ja gurujen ohjeista huolimatta olla tyytyväinen siihen, mitä minulla on, vaan mietiskelen paljon niitä asioita, joihin en ole yltänyt yrityksistä huolimatta: omakotitaloa, perhettä, omaa pihaa ja terassia, sormusta, sisäistä rauhaa ja rentoa asennetta itseäni kohtaan.

Toki nykytilassa täytyy ottaa huomioon, että syypäitä siihen, etten noita yllämainittuja ole (vielä) saavuttanut on monia: parisuhteeni on suhteellisen tuore (2,5v), elimistöni kävi monta vuotta säästöliekillä kiitos liian urheilun, stressin ja liian vähäisen ravitsemuksen, joten kehon sekä fyysinen että henkinen palautuminen takuuvarmasti tulee kestämään vielä pitkään.. Lisäksi kroppani on viikonlopun jälkeen jotenkin t-o-d-e-l-l-a nesteissä ja turpea (johtunee hormoneista koska mitenkään HURJASTI en ole viikonloppuna mielestäni safkaa edes tankannut), joka kyllä kieltämättä tuntuu epämukavalta ja lisää ällötys-oloa. Turvottava olo yleensä onneksi helpottaa parissa päivässä, joten se nyt tuntuu tässä kaikkein vähäpätöisimpänä, mutta toki oloa pahentavana asiana sekin.

Positiivinen ajattelutapa on loppujen lopuksi opeteltavissa oleva asia, kun taas itsekriittisyys ja pessimistinen luonne ovat (minulle) luonteenpiirteitä, joista haluaisin opetella pois. Muistelen niitä aikoja jolloin olin (nuorempana) perus-tyytyväinen elämääni ja arkeeni ja minua sekä ärsyttää että harmittaa aivan suunnattomasti, etten tähän pysty kuin hetkittäin. Päällimmäisenä minulla on mielessä kaikki ne asiat, joita en elämässäni ole vielä saavuttanut ja joista olen jäänyt paitsi. Niskajumit ovat vieneet minulta paljon, liikaakin, ja nyt kun ne jälleen nostivat viime viikolla päätään ja muistuttivat olemassaolostaan ja kaikista niistä reissuista, jotka minulla ovat jääneet tekemättä. Huimaa, heikottaa ja jumittaa niin, etten välillä meinaa pärjätä edes kotikaupalla ja vaikka kuinka koitan pitää huolta lihaksista, ravitsemuksesta, nesteytyksestä ja levosta, olo on mikä on eikä helpota. Mitään kiitosta ja vastetta teoilleni en tunnu saavan. Harmittaa.

Minulla on nyt monta tekijää, jotka yhdessä tuntuvat latistavan mieltä. Mietin, hankkisinko kokeilumielessä jonkin selfhelp-oppaan kiitollisuuden ja tyytyväisyyden löytämisessä. Toki pitää muistaa, että kaikkien ihmisten elämissä on sekä parempia että huonompiakin hetkiä ja että ne ovat osa elämää, mutta jotenkin haluaisin itse nyt löytää sellaisen rauhan, kiitollisuuden ja tyytyväisyyden tunteen joka kattaisi arkeni - taloja, lapsia ja sormuksia toivon mukaan tulee sitten kun niiden aika on. Ongelmani tällä hetkellä on se, että odotan niitä niin kiivaasti, että koen jääväni paljosta paitsi ja epäonnistuneeni, kun en niitä vielä saavuttanut ole. Ja viimein se lapsellisin osuus: muttaku kaikki muutkin. Jep, I admit it: olen kade.

kuva lainattu

Ostoskorissani pyörii para-aikaa monien hehkuttama The Happiness Project-kirja, jonka ei pitäisi olla mikään vihersmoothieiden ja aamujoogien opus, vaan selkokielinen kirja perus-onnellisille ihmisille, joiden elämästä tuntuu puuttuvan vielä se JOKIN ja jotka etsivät onnea, vaikka periaatteessa ovat onnellisia. Täydellinen kirja - ainakin kuvaelman mukaan - minulle. Yllätin jo itseni ja luin Hyvän elämän anatomia:n ja koin monta ahaa-elämystä opuksen myötä. Miksei siis niin voisi käydä tämänkin kirjan kanssa?

Miten sinä olet onnellinen arjessasi ja jos et, niin miten asiaa työstät? Onko kukaan lukenut tuota Gretchen Rubinin kirjaa - buu vai jee?

Tsemppiä viikkoon!

 

Unelmieni talo - ethän rakas estä minua saamasta sitä?

Mitä lähemmäs kesää pääsemme, sitä enemmän minun hinkuni, tahtoni, tarpeeni saada oma talo kasvaa. Eilen viimeksi jopa hermostuin miehelleni kun hän empii ja vatvoo (minun tahtiini verraten) rakentamista ja totesin eilen sitten kiivastuksissani, että jollet sinä lähde kanssani pian rakentamaan niin teen sen yksin! Toki minäkin ymmärrän, että meidän tilanteessamme täytyy nyt vielä odottaa kunnalta poikkeus- sekä rakennuslupaa, mutta niiden pitäisi kyllä tulla vielä tämän vuoden puolella (onhan poikkeuslupaa anottu jo alkuvuodesta) ennen kuin voimme marssia pankkiin ja sen jälkeen talofirmoille kosiskelemaan meidän tarpeisiimme ja budjettiimme sopivia talomalleja.

Unelmieni talo: Kannustalon Aurora

Olemme mieheni kanssa kovin erilaisia luonteiltamme siinä suhteessa, että siinä missä minä painan kaasua, hän vetää käsijarrusta. Siinä missä minä kiihdyn, hän pysyy viilipyttynä. Pidän näitä pääosin hyvinä eroavaisuuksina, koska täydennämme hyvin toisiamme ja kun minun menoni uhkaa käydä liian kovaksi on hyvä, että joku jarruttaa ja kun mies uhkaa hidastella, potkin minä häntä persuksille. Taloasiassa (kuten myös kosimis- ja naimisiinmenojutuissa..) nämä eroavaisuudet ovat pikkuhiljaa alkaneet ärsyttää minua. Vänkääminen, vonkaaminen ja asiasta ininä ei helpota eikä edesauta asiaa, sen tiedän, mutta levoton luonteenpiirteeni ei kerta kaikkiaan ajoittain enää jaksaisi odottaa (kauaa..). Olen henkeen ja vereen omakotitalon asukki ja kaipaan omaa pihaa, rauhaa ja tilaa, jota ei kerrostalo luonnollisestikaan tarjoa. Meidän ei nyt ole järkevää muuttaa mihinkään väliaikaiseen ratkaisuun, esim. rivariin, jossa olisi oma piha, koska nuo luvat ovat jo vetämässä. Tekisimme tuossa tilassa mitä todennäköisimmin taloudellista tappiota, koska asuntolaina tulee minun osaltani olemaan ensimmäinen, jonka myötä siitä pitäisi saada etuja (hyvä listaus löytyy täältä) m.m. minun ei tarvitse maksaa varainsiirtoveroa ja voin saada valtion takaamaan lainani. En toisaalta tiedä miten homma toimii sitten käytännössä, koska nostamme mitä todennäköisimmin yhteisen lainan ja miehelleni se on jo toinen - saammekohan siltikin edun?

Tiedän, että matka siitä että poikkeus- ja rakennusluvat on myönnetty on pitkä vielä siihen, että voi nähdä itsensä tassuttelemassa omalla terassilla tai keittämässä kahvia omassa keittiössään, mutta tiedän, ettei noihin myöskään päästä, ellei sinnepäin kuroteta. Talonrakennus tuo mukanaan miljoonasti velvotteita, papereita, byrokratiaa ja takuuvarmasti huolenaiheita, mutta sekään ei estä minua sanomasta suoraan, että oma talo on yksi elämäni suurimmista unelmista. Unelma, jonka aion saavuttaa parin vuoden sisään. Miehen nyt miettiessä läpi kaikki ummet ja lammet ja kässäriä vetäessään, minä alan hermostua häneen niin, että reilu 50 neliöinen kaksiomme alkaa käydä pieneksi. Haluan talon hänen kanssaan - ehdottomasti - mutten halua odottaa kunnes olen 30-vuotias.

 

Aurora 121 pohjapiirros

Auroraa muistuttava Rauhala on myös mieleeni :) Eniten silmääni miellyttävät tälläiset perinteiset puutalot

Aah, eikö olekin kutsuva tämä iso terassi?

 

 

Keräsin tähän pari kuvaa sellaisista taloista, jotka ovat meillä harkinnan alla. Vaikka luonteenpiirteissämme on poikkeavuuksia, osuvat talomakumme onneksi yks yhteen :) Kannustaloja olemme enimmäkseen katselleet ja nehän tunnetaan korkeasta laadustaan ja todella siisteistä ratkaisuistaan. Mikä Kannustaloissa minua miellyttää eniten on erikoiskorkea huonekorkeus sekä huolella viimeistellyt yksityiskohdat.

Toki monta muutakin talofirmaa täytyy vielä ottaa harkintaan ja tutustua heidän valikoimaansa, mutta Kannustalot nyt ovat miellyttäneet silmääni eniten tähän mennessä :)

Minkälaisia talo-/asuntohaaveita sinulla on? Oletteko partnerin kanssa samoilla linjoilla siitä, koska talon rakennus on ajankohtaista ja jos olette jo rakentamassa tai rakentaneet, miten se sujui?

kuvat lainattu Kannustalon sivuilta

Lepo, rauhoittuminen ja palautuminen, sekä viikonlopun menot ja kenkähaaveet

Heipparallaa kaikki!

Hitsivie miten upeat kelit hellivät meitä viikonloppuna! Perjantaina kävimme tosiaan saaressa rentoutumassa ja lauantai meni minun osaltani hieman ohi, koska elin aivan kuin sumussa koko päivän. Ilma oli kumman tunkkaisen ja tukahduttavan oloinen ja odotin kuin kuuta nousevaa, että ukkonen jyrähtäisi ja puhdistaisi ilmaa. No, näin ei käynyt mutta onnekseni tuuli alkoi puhaltaa ja raikasti ilmaa sen verta, että sain itseni liikkeelle ja lähdin paikalliselle puutarhalla hakemaan kukkia. Oi että mikä tuoksu puutarhojen isoista ovista tulikaan vastaan kun avasin oven ja astelin kukkameren keskelle - aaaah!! Onko kukaan muu yhtä haltioissaan kun minä kukkivista kukista ja niiden tuoksuista? Jännää kyllä, ahdistuin päivemmällä ukkosmaisesta ilmasta, mutta vaikka puutarhoissa ilmankosteus hipoo pilviä, ei se tunnu yhtään pahalta vaan päinvastoin pehmeältä ja vastaanottavalta. Ei sillä, että haluaisin viettää kokonaista päivää kasvihuoneessa, mutta noin hetken kestävänä pyrähdyksenä se oli ihana kokemus! Ai muistan kaiholla niitä kesiä jotka vietin kunnalla viherpuolella kesätyöntekijänä ja noudimme tuolta samaiselta puutarhalta satoja kukkia kerrallaan ja istutimme niitä sitten kuntalaisten iloksi ympäri kuntaa.

Aamupuuro as it's best: luomuhiutaleita, soijajugurttia, mansikoita, kookosta, kaakaonibsuja ja maapähkinävoita. Ja saavillinen maitokahvia.

Illalla sitten istutin onnellisena kukkasiani ja kävin sitten Ronjan kanssa vasta 19-aikaa lenkillä. Koirasta sitä eritoten huomaa, että kuumuus väsyttää, koska minusta tuntuu ettei neiti muuta tee kuin nuku! Mutta takuuvarmasti minuakin väsyttäisi jollen voisi muuta kuin läähättää itseäni viilentääkseni paksu turkki ylläni.. Lenkin jälkeen innostuin vielä sitten imuroimaan ennen kuin oli aika rauhoittua syömisen ja TV:n ääreen. Tavallaan ärsytti, että lauantai meni kuin sumussa ja huimauksen merkeissä, mutta pääasia oli se, että illalla piristyin ja että kävin puutarhalla käynnin jälkeen jopa mummia ja ukkia katsomassa. Hassua, että vaikka asumme samalla paikkakunnalla, ei heillä tule käytyä niin usein kuin pitäisi. Jotenkin arki-illat vain tuntuvat niin lyhyiltä ja rutiininomaisilta, ettei aikaa "ylimääräiselle" ole (mikä on kyllä täyttä hevonkukkua etenkin nyt kun aurinkokin paistaa lähes aamusta iltaan).

Lauantai-illan deittikumppanit: Ben ja Jerry

Anyhow eilen sunnuntaina heräsin pitkien yöunien jälkeen pirteänä vasta puoli kahdeksan aikaan ja suuntasin Ronjan kanssa aamusta pidemmälle kävelylenkille, koska tunsin jo silloin ilmasta, että päivästä tulisi lämmin (jossei jopa kuuma!). Mies saapuikin sitten tunti sen jälkeen töistä kotiin ja söimme yhdessä aamupalaa. Koko aamupäivän nautiskelin auringosta terassilla ja luin lehteä, sekä selasin arvosteluja uusista lenkkareista, joita olen nyt alkanut himoitsemaan. Asicsin gel Nimbus 16 hankin aika tasan vuosi sitten ja olen ollut niihin todella tyytyväinen, mutta fakta on se, että ne ovat aika raskaat ja n.s. "klobot" (tönköt?) juostessa ja keksinpä eilen loistavan vertauskuvan niille: ilmatyynyalus. Koska osa lenkeistäni kulkee poikkeuksetta asvalttiteitä pitkin ja polveni kipeytyät herkästi ja juoksen sen lisäksi jo aika pitkiä lenkkejä (10km), vaadin kengiltäni hyvää tukea ja vaimennusta, joiden perusteella päädyin siis aikanaan noiden Nimbuksien pariin. Hyvät ne ovatkin olleet - en kiellä lain, mutta ne ovat kieltämättä aika raskaat jalassa (tarkkaa painoa en nyt saa selville vaikka kuinka googlaan). Niinpä olen somevillityksen jälkeen alkanut tehdä tuttavuutta New Balance-merkin kenkien kanssa ja kieltämättä niitä kehutaan niin paljon, että taitaa pian olla aika suunnata netistä ja foorumeilta kaupoille sovittamaan. Lenkkareissa kuten housuissakin sovittaminen on pakollista ja netistä uskaltaa harvemmin näitä tilata kokeiluun (ellei palautus sitten ole ilmaista, mutta hankalaahan sekin on kun tilaa sitten varmuuden vuoksi 2 tai 3 paria kenkiä jollei yksikään sovi..). Lenkkareista minulla on kokemusta Nikeistä, Salomoneista sekä Asicsista. Adidakset eivät hehkutuksista huolimatta istu jalkaani kapeahkon lestinsä takia, enkä sitten muita merkkejä ole itse asiassa kokeillutkaan. New Balancelta etenkin nämä Fresh foam 1080 sekä Boracayt vaikuttavat todella kiinnostavilta. Molemmat on suunniteltu neutraalille askeltajalle ja niissä kerrotaan olevan hyvä vaimennus. Boracay on ymmärtääkseni enemmän veto- ja lyhyempien lenkkien kenkä (koska siinä on vähemmän vaimennusta) kuin FF 1080-mallissa, joka painaa parikymmentä grammaa enemmän mutta joka soveltuu paremmin pidemmille lenkeille vaimennuksensa puolesta. Hintaahan noille kertyy n 150€ mutta aikomuksenani on löytää jommat kummat alekoodin avulla halvemmalla, mikäli ne jalkaani istuvat ;) Toisekseen olen kyllä valmis pulittamaan jonkin verran juoksulenkkareista - ovathan ne sentään juoksijan tärkein varuste!

Fresh Foam 1080 kenkien väritys on kuin My Little Ponyssa: hempeää pastellia :) kuva lainattu google kuvahaun kautta

Kävin eilen illalla kelin jo hieman viilennyttyä lenkillä, mutta voi aijee.. Totta puhuakseni ei tainnut olla peliveto: lämpötila lähenteli edelleen +18 varjossa eikä tuulta ollut nimeksikään kuin paikoitellen. Seurailin sykkeitä Ambitista ja meinasin hermostua kun en saanut niitä millään laskemaan vaan syke pomppi loppulenkistä suorillakin jopa 170-tasolla! Ei ihme, että pää olin kuin Haminan kaupunki. Mieskin tuli loppulenkistä Ronjan kanssa vastaan ja totesin että hittovie selviänkö kotiin asti kun kieli kuivui kitalakeen kiinni, sykkeet pysyttelivät korkeina ja olo oli hölmö. Lopputulos oli kuitenkin hidas 10km, mutta sykkeet olivat aivan liian korkeat. Kotiin päästyäni join roimasti vettä samalla kun jäähdyttelin kävelemällä, tein pieniä venytyksiä ja lopuksi viileän suihkun kautta ruokapöytään.

Haha, peiliversiona post-runfie

Mietin eilen hölkätessäni yhtä artikkelia, jonka löysin viime kuun Kauneus ja terveys-lehdestä koskien miesten ja naisten eroavaisuuksia treenatessa. Miehet seuraavat mielellään numeroita ja arvojaan urheillessa, lataavat miljoonasti painoja räkkiin, mutta treenaavat toisaalta tosissaan kun treenaavat eivätkä lue saleilun lomassa. Naiset taas tunnustelevat jopa liiaksikin oloaan, eivät luota siihen että jaksavat loppuun asti, mutta ymmärtävät toisaalta paremmin omia rajojaan, eivätkä altista itseään näin vaaratilanteille. Näin yleistäen siis. Sykkeiden pomppiessa korkeina mietin, johtuiko se siitä, että pelkäsin sykkeen kohoamista ja huonoa oloa ja siksi ne nousivat, johtuiko se yksinkertaisesti siitä että  kroppa vain ei kestänyt niin kovaa rasitusta joko kuumuudesta tai keskiviikon 15km rupeamasta johtuen. Epäilen noiden kaikkien yhdistelmää, mutta tiedä häntä.

Maanantain työvuoron pelastajat: kahvi, jota kokeilin juoda Pentikin mukista. Minulle on todella tärkeätä, että muki josta kahvini juon, istuu käteen ja suuhun - ja sitä tämä teki!
Maanantai-aivosumusta kertoi parhaiten se, että tajusin vasta monen tunnin kuluttua mitä virkaa parkkimittari toimitti tuossa kahvinkeittimen äärellä.. :'D

Tänään aamulla pääni oli jälleen kuin Haminan kaupunki, vaikka nukuin 30 min pidempään kuin normaalisti. Optimaalista palautumista ajatellen tein eilen kaikkeni: söin, join, venyttelin, suihkutin ja nukuin pitkät unet. Ehkäpä kaikkien noiden edeltä mainittujen yhdistelmä nyt aiheutti tuon huonon olon, mutta taitaa nyt olla parasta ottaa taas hieman rauhallisemmin. Mietin kuumeisesti mistä löytäisin itselleni valmentajan tai pikemminkin ammattilaisen, joka neuvoisi minua ja tarkistelisi tekniikkaani. Pyrin kyllä pitämään lantion ylhäällä, juosta ryhdikkäänä, askeltaa päkiät edellä ja hengittää rauhallisesti, sekä välttää liikaa taaksepäin nojaamista (kyllä! Moni nojaa eteen, mutta minä taakse). Siltikin uskoisin hyötyväni tekniikkaharjotteista ja siitä, että joku ammattilainen vähän katsoisi harjoitteluani. Löytyykö ketään, jota voisit suositella täältä pk-seudulta/Helsinki-Porvoo-akselilta, jolla saisi mielellään olla vaikka fysioterapeutin tms koulutus taustalla ja joka ymmärtäisi tälläisen lihasjumi-rämpijän päälle?

Jepajee, tälläisiä ajatuksia viikonlopun jäljiltä :) Ei muuta kuin kivaa maanantaita ja viikon alkua!

Kuinka olla Zen: mökkiä, makkaraa, merta ja koiraa

Eilisilta mökillä oli aivan parhautta. Aivan parhautta.

Lyhennetyn työpäivän jälkeen tunsin itseni energiseksi, joten päätin aatoksistani pitää taukoa juoksusta keskiviikon pitkiksen jälkeen poiketen käydä ihan lyhyellä hölkällä ennen mökille lähtöä. Paskin idea ikinä. Matkaa taittui yhteensä n 3,6 km ja niistä viimeinen kilometri oli yhtä tuskaa: syke nousi taivaisiin, päässä huojui ja kroppa tärisi ja heikotutti. Soitin jo miehelle, jonka tiesin olevan kotona, että tulisi minua vastaan. Kotona ja itse asiassa loppuillan manasin itseäni maanrakoon: hitto, jollen muuta osaa niin luottaisin edes Suunto-kelloni kehotukseen käskyyn palautua sen osoittamien tuntien verran. Lenkin jälkeen palautumisaika oli peräti 104h ja jopa minun huonolla matikkapäälläni voin todeta, etten keskiviikkoillasta perjantai-iltaan millään ollut voinut saavuttaa 104 tuntia, mikäli vuorokauteen kuuluu 24 tuntia. No pääsin ehjin nahoin kotiin, tärisin ja olin vihainen itselleni, pakkasin äkkiä kamat kassiin ja lähdimme autoa ja saarta kohti.

Mökillä iskä ja mieheni vaihtoivat haalarit ylle ja lähtivät takaisin venerantaan lastaamaan betonia ja me jäimme tyttöjen kesken terassille istumaan ja nauttimaan auringon viimeisistä säteistä. En tiedä mikä Zen minut aina tuolla mökillä valtaa, mutta siellä pystyn rauhoittumaan täysin ja tyydyn istumaan terassilla (vaatteita ylleni lisäten illan mittaan) ja katselemaan ja kuuntelemaan merta ja radiota. Toisaalta, ei se pieni punkkulasillinen ja kynsien lakkaus yhtään haittaa rauhoittumisprosessia ;) Siinä jutustelun lomassa laitettiin äitin kanssa paljua käyttökuntoon ja heiteltiin Ronjalle keppejä ja naurettiin sitten pienen mustan toilailuille kun hän vähän välillä juoksi omin päin rantaan ja hetkeä myöhemmin kuului kamala polskinta, jonka jälkeen uitetun norpan näköinen otus juoksi häntä vispaten takaisin luoksemme. Onnellisuus oikein paistoi pienen silmistä. Mamin rakas.

Miesten vihdoin saapuessa betonilastinsa kanssa grillattiin makkaraa (ja totesin, etten ihan oikeasti yksinkertaisesti PIDÄ makkarasta - makroista viis. Se vain on niin rasvaista ja koostumuskin ällöttävää jopa A-luokan tavarassa. Ei kiitos) ennenkuin sujahdimme paljuun lillumaan. Lämpimässä vedessä tunnin verran lilluttuamme kaikki 4 kävin minä silkkaa hulluuttani jopa meressä kastautumassa (kahdesti!) ennen kun oli aika peseytyä, pukeutua, syödä tortilloja ja mansikka-raparperi-kiisseliä (ah, nostalgiaa) ja suunnata kotia kohti.

Veneessä minun olisi tehnyt mieli jopa tirauttaa onnenkyynel tai pari, koska minulla oli niin raukea ja hyvä fiilis. Edes märkä, syliin änkeävä koira ei haitannut siinä kohtaa ja autossa olisin voinut lopulta nukahtaa.

En tiedä montako kertaa sanoin ääneen, että tälläinen illanmittainen käyntikin mökillä on kultaa kalliimpi ja toimii älyttömän hyvänä irtiottona arjesta. Tänään aamulla en kertakaikkiaan jaksanut nousta miehen kellon soidessa, vaan jäi peiton alle köllimään ja torkkumaan. 07:30 mies tuli antamaan hyvää huomenta-ja-heippa-pusun ja totesi, ettei Ronja ollut suostunut menemään pihalle edes pissalle kahdesta kehotuksesta huolimatta, vaan makasi katse tiiviisti minuunpäin suuntautuneena makkarin portin ulkopuolella. Samalla kun naurahdin koiran vahtimiselle tunsin, miten sydäntäni lämmitti jo silkka ajatus siitä, että koira vahtii minua niin tarkoin, ettei suostu minua edes katseellaan päästämään, vaikka olisi päässyt jo ulkona käymään. Sama juttu oli kuulemma käynyt eilen illalla kun kävin meressä ja koira oli kytkettynä pihalla pitkään remmiin sillä aikaa kun makasimme muut paljussa: Ronja oli istunut katse rantaa kohti nauliintuneena eikä ollut välittänyt mistään muusta ennenkun näki minut rannasta palatessani. Mamin pieni rakas.

Jollei sinulla ole mahdollisuutta tälläiseen luksukseen kuin meillä eilen (ymmärrän hyvin - ei meilläkään ole ollut koskaan aiemmin! Paljukin on ihan uusi hankinta tälle vuodelle), suosittelen kuitenkin hakeutumaan sellaisen pariin, jossa tiedät rentoutuvasi. Istu alas, rauhoitu, älä ajattele, ole läsnä mutta anna ajatusten tulla ja mennä. Puhu turhuuksia, naura, juo lasi viiniä tai vettä - millä fiiliksellä ikinä oletkaan. Jos mahdollista, käy saunassa, lämpimässä suihkussa tai paljussa ja sen jälkeen kylmässä vedessä kastautumassa, jotta lihaksesi rentoutuvat. Tuo kuuman ja kylmän vaihtelu kuulemma edesauttaa ja nopeuttaa lihasten palautumista, joten se pitäisi ottaa etenkin raskaampien treenien jälkeen kyllä tavaksi. Hengitä.

Hyvää viikonloppua kaikille! :)

Koiran kuukautisongelmista ja juoksu-onnellisuutta

Muistatteko nuortenlehdistä tutut kyselypalstat, joissa asiantuntija vastaa nuorten kysymyksiin koskien kaikkea maan ja taivaan väliltä tai noh, niitä aiheita, jotka nuoria mietityttävät, eli useimmiten painoa, elämäntapoja ja liikuntaa. Useimpiin kysymyksiin sisältyy kysymys "onko tämä normaalia?". Tasan samaa mietein eilen kotiin töistä palatessani.

Ronjalla, 2-vuotiaalla labbiksellani, on juoksut. No, mitä kummallista siinä on? Ei mitään. Mutta Ronjanpa mielestä on: eilen töistä kotiutuessani jo rappukäytävässä tiesin, mitä oven toisella puolella odottaisi. Koira oppi n puolen vuoden ikäisenä sisäsiistiksi, mutta ihme kyllä nyt matolta (!) löytyi kaksi haisevaa kasaa ja iso lammikkokin - ja niiden keskellä iloisesti häntää vispaava koirani. Kun akuuteimmat siivoustoimet oli suoritettu, suuntasimme ulos pikakävelylle ennen välipalaa ja varsinaista lenkkiä ja voi jestas miten minulla meinasi käämi palaa: koira istui "pissalle" joka 5. askel ja vaikka kuinka yritin selittää, että virtsaamisentarpeen tunne EI OLE PISSAHÄTÄÄ vaan juoksuihin kuuluvaa (kuukautis)veren tiputtelua, jonka vuoksi ei tarvitsisi istuttaa pyllyä maahan joka askeleella, koira istua nökötti vähän väliä ja katseli minua anelevin silmin. Minua sekä ärsytti että säälitti koiran puolesta, koska sen silmistä selvästi loisti epävarmuus. Yleistilaltaan Ronja on onneksi kuitenkin oma pirtsakka itsensä ja leikkii, syö ja touhuilee normaalisti, mutta nukkuu selkeästi enemmän. Voi mamin pientä raasua.. Toivottavasti tämä hormonisekoilu loppuu pian ja koira palaa entiselleen. Reagoikohan kenenkään muun koira näin voimakkaasti juoksuihin?

Haha, voi teinikoira-parkaa :D kuva google kuvahaulla täältä

Muilta osin viikkoni on sujunut aika kivasti :) Alkuviikosta töissä oli aika hässäkkää ja se näkyi selvästi yöunissa, sekä yleisenä levottomuutena, mutta vastapainoksi yritin liikkua paljon kävellen luonnossa (eli pururadoilla, en tienvarsilla koska autot), jotta sain prosessoitua tapahtumia päässäni. Tiistaina, jolloin työpäivä oli kaikista kaoottisin, yritin lenkkini aluksi ottaa pari hölkkäaskelta mutta hidastin kävelyyn jo parinsadan metrin jälkeen koska huomasin, etten pystynyt samalla miettimään asioita läpi juostessani kuin kävellessä. Jotenkin minulla on sellainen jako, että kävellessä voi prosessoida ja miettiä asioita, kun taas juostessa nollaan pääni enkä ajattele yhtään mitään - juoksen vain. Tiistainen pitkä kävelylenkki teki todella terää ja palasin leppoisin mielin kotiin miehen ja koiran luo ja totesin miehelle, että vaikka lähtiessäni sihisin yleistä ärsytystäni kaikkeen, palasin kotiin voimautunein, levollisin mielin. Olo oli jotenkin rauhallinen.
Keskiviikkona taas paukuttelin pitkästä aikaa ennätyksiä ja juoksin peräti 15 km illansuussa! Alku oli todella tahmea ja meinasin jo hidastaa kävelyn puolelle, koska rinnassa tuntui tukkoiselta. Olen tänä vuonna taas kärsinyt koivun kukinnasta vaikkei minulla varsinaista siitepölyallergiaa olekaan todettuna ja syön säännöllisesti antihistamiinia (loratsepamia) ja käytän nenäsuihketta aamuin illoin. Nyt en parina päivänä ollut sumutetta käyttänyt ja manasin itseäni, koska se tuntui heti nenän tukkoisuutena. Jatkoin kuitenkin hissukseen hölköttelyä ja kropan lämmetessä juoksu alkoikin tuntua hyvältä ja päätin jatkaa. Niinhän siinä sitten kävi, että mieleeni juolahti edesmenneen Famoni motto "skit den som ger sig", jota hoin itselleni kun huomasin pelon yritykset täyttää pääni lenkin pidentyessä. Juoksu on minulla hyvin pitkälti psyykkinen laji ja lenkkieni pituus (tai lyhyys) vaihtelee ja riippuu siitä, kuinka paljon pelko ehtii kiriä päälle ja kuinka saan sen taltutettua. En nyt tarkoita, että jaksaisin juosta vaikka maailman ääriin jos psyyke vain kestäisi, vaan sitä että huomaan että jaksan juosta huomattavasti pidempiä lenkkejä, ellen ala pelkäämään esimerkiksi huimausta tai heikkoa oloa. Uskon, että pelkoni poikii siitä lähtien kun ensimmäistä kertaa elämässäni pökerryin nimenomaan lenkkipolulle ja jouduin ambulanssin kuskaamana sairaalaan. Toisella kertaa kävelin vain kesähelteellä kadulla kun sama toistui. Molemmille kerroilla provosoiva tekijä oli m.m. kuumuus, auringonpaiste, huono yöuni ja väsymys, sekä energiavaje. Nyt huomaan heikotuksen tunteen itsessäni heti jos aurinko paistaa kirkkaana ja kuumuus iskee. Keskiviikkoisena lenkkinäkin tuo sama tunne uhkasi nostaa päätään, mutta rauhoittelin itseäni ajattelemalla ihan konkreettisesti, että olin syönyt hyvin, ulkona kävi vieno tuuli joka vilvoitti eikä minulla oikeasti ollut hätää fyysisesti - päänuppi ei vain tahtonut kestää. Näiden ajatuksien voimin sain taitettu 15 km joista olin t-o-d-e-l-l-a ylpeä. Juoksun jälkeen jäähdyttelin kävelemällä Ronjan kanssa hissukseen, tekemällä lyhyitä venytyksiä, suihkuttamalla etureisille kylmää vettä (nopeuttaa palautumista) ja syömällä. PALJON. Runsaan couscous-kasvispulla-salaatin kylkeen vetäisin pari palaa maalaisleipää (ah, kuinka olenkaan kaivannut paperipussissa ostettavaa leipää - se on jotenkin muovipussileipää rapeampaa!) ja rullailin lopuksi hieman foamrollerillakin.
Tänään hölköttelin jo Ronjan kanssa parin minuutin matkan aamulenkillä, eivätkä jalat tuntuneet kummoisiltakaan, mutta taidan suosiolla lepuutella vielä tänäänkin. Eilen kävelin lyhyen kävelylenkin ja venyyttelin ja se tuntui riittävän vallan mainiosti. Jotenkin onnistuin jumittamaan niskani ihan totaalisesti kun tiistaina punnersin jalat penkin päällä ja keskiviikkona juoksemalla pidemmän matkan niin, että jo keskiviikkoiltana sain laittaa kauratyynyn harteille ja aloittaa mobilisoivat pyörittely- ja venytysliikkeet. Tänään kun heräsin olkapäät ja niskat tuntuivat hyvin nukutun yön jälkeen jo paljon paremmilta - liekö sitten syynä nuo hyvät unet, perjantai vai jumppailut ;)

Ai ihanaa! Tänään suunnataan illaksi mökille saareen. Tullaan varmasti jo illemmalla takaisin kun mies menee huomenna töihin, mutta jo pieni irtiotto kuin tälläinen pikakäynti toisessa ympäristössä tekee terää. Ja pääsee tuo hormonihyrräkin uimaan (viitaten koiraan) :)

Mitäs viikonloppusuunnitelmia sinulla on?

Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää? Sormuskriisi - mitä jos se valitseekin väärän?

Moikkamoi ja levollista sunnuntaiaaua! Täällä on jo herätty ennen seitsemää miehen herätyskellon kilinään (huoh, vuorotyöt..) ja käyty Ronjan kanssa aamulenkillä, kauhottu aamupuuroa napaan ja siivoiltu vaatekaappeja. Olen aamuihminen henkeen ja vereen ja vaikka tänään olisikin nukuttanut vielä, nousin minäkin jo klo 7 ja päätin aloittaa päiväni ajoissa, koska tykkään touhuta rauhassa aamusta lähtien ja sitten rauhoittua iltaa kohden. Jotenkin saan aamuisin itsestäni eniten irti ja hommat hoidettua VS iltaisin jolloin alan nuupahtaa ja käyn mieluusti suihkun jälkeen nukkumaan jo ennen kymmentä :D

Käytiin eilen lauantaina aamupäivällä Porvoossa piipahtamassa kultasepän liikkeessä viemässä kellot huoltoon. Totesin heti miehelle, että hitsi täällähän myydään Kohinoorin sormuksia - vinkvink! :D Voi ei juuri kun olin päättänyt itsekseni, että jätän nyt hää- ja sormuspuheet vähemmälle (koska överit) en voinut olla mainitsematta, että juuri Kohinoorin mallistosta löytyisi parikin minulle mieluista sormusta ;) Onnistuin sitten jättämään aiheen sikseen, mutta iltapäivällä palasin aiheeseen, koska päädyin aikamoisen dilemman ääreen: kuuluuko kosintatilanteessa saada kihlasormus vai voiko kosia ilman sormusta tai n.s. väliaikaisen sormuksen kanssa ja sitten käydä yhdessä valitsemassa mieluisat sormukset? Miten teillä asia on hoitunut? Jotenkin minusta olisi kamalan romanttista jos mies kosisi THE sormuksen kanssa ja kantaisin sitten lopun elämääni sormusta, jonka juuri Hän on valinnut minulle. MUTTA. Mitä jos mies valitsisikin sormuksen, joka ei minun makuuni olisi täydellinen? Hääjärjestelyjä ajatellessa olen pohtinut, mihin haluaisin panostaa ja missä taas pihistää. Sormus ja valokuvaaja ovat asioita, joihin haluan panostaa, kun taas juhlapaikaksi kelpuutan seuratalon ja musiikiksi jopa CD-soittimen eikä ruoankaan tarvitse mitään hekumaallisen gourmeeta olla - kunhan saa erilaisia salaatteja, savulohta, paahtopaistia ja keitettyä perunaa (haha, näen edessäni miten buffapöydässä on morsiamen oma kattilallinen keitettyä perunaa kun muille tarjoillaan kermaperunaa :'D). Mekonkin haluaisin ostaa käytettynä. Sormusta kannan lopun elämääni kädessäni, katselen sitä joka ikinen päivä ja siksi minulle on todella tärkeätä, että se on minulle mieluinen. Eli mitä jos mies kosisi minulle-ei-täydellisen-sormuksen kanssa - voisinko sanoa "kyllä kiitos" kihlaukselle, mutta ilmoittaa haluavani vaihtaa sormuksen, jonka hän (toivon mukaan) on valinnut minulle rakkaudella ja huolella? Hmm.. En kyllä kehtaisi :D Mutta olisinko ikuisesti katkera miehelle, ettei hän osannut lukea ajatuksiani ja valita täydellistä jalokivikimpaletta minulle? Ehkä en - voihan se olla, että sormuksesta muodostuisi minulle täydellisin mahdollinen, koska mies olisi valinnut sen juuri minulle. Mies kyseli minulta jo reilu vuosi sitten, että minkälainen sormus olisi minun tyyliseni ja totta puhuakseni olin huuli pyöreänä ja sanoin suoraan, etten itse asiassa tiedä. Nuorempana kuvittelin haluavani kihlaksi sileän ja pyöreäreunaisen keltakultaisen sormuksen, mutta iän karttuessa makuni on muuttunut. Ja muuttuu edelleen. Miten voisin siis vaatia, että mies osaisi valita minun makuuni täydellisen sormuksen kun en itsekään ole kartalla siitä, minkälainen THE ring minulle olisi? Ah näitä elämän "suuria" dilemmoja - etenkin kun kihlautuminen ei nyt toistaiseksi ole ajankohtaista muualla kuin minun korvieni välissä :'D Aina saa haaveilla. Ainiin, luinpas tuolta eräältä foorumilta, että porukalla on jopa tapana vaihtaa ja uusia sormuksiaan, eli JOS mies nyt hankkisi ei niin mieluisan sormuksen kihlaksi, voisi sen aina vaihtaa vuosien saatossa. Hmm, en kyllä usko että tekisin niin - olisihan se jo taloudellisesti epäkannattavaa. Mieluummin sanoo suoraan, ettei tämä ole juuri sellainen kuin toivoin ja sopisiko, että vaihdettaisiin se toisenlaiseen? Kysyin mieheltä sitten eilen, että miten hän kuvittelee kihlautumisen sujuvan - sormuksen kanssa vai ilman. "Sormuksen kanssa", hän vastasi, mutta alkoi selvästi empiä kun heitin ajatuksena ilmaan juuri tuon, että hän valitsisi sormuksen joka ei sitten olisikaan minun makuuni täydellinen. Miesparka, onneksi pääsi tänään töihin pakoon näitä mun juttuja :'D

Käytiin eilen sitten samalla rundilla Taidetehtaalla ja innostuin hetken mielijohteesta nappaamaan päivän asu-kuvat vanhan mallin mukaan ja tadaa - peilin kautta! Meinasin ensin pukea maksimekon farkkutakin kaveriksi, mutta päädyinkin valkoisiin farkkuihin kolean sään vuoksi. Olisinpa vielä tajunnut laittaa tennarit baltsujen sijaan, koska kylmähän tuossa varpaille tuli.. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa ja etenkin nyt kun minä pitkästä aikaa (onneksi) olen flunssassa, täytyisi kaikki päät pitää kuivina ja lämpöisinä.

Löytyykö siltä puolen ruutua muita hääkärpäsen uhreiksi joutuneita? Olisi kiva kuulla, miten teidän kosintahetkillä on toimittu ja tuntuiko sormus heti omimmalta? :)

Naisena olemisen vaikeus

Naisena olo on ihanan kamalaa kun toteaa, että suurimpia huolia toistaiseksi (jos nyt talohaaveet unohdetaan hetkeksi) elämässäni ovat ne, että hankkisiko kesäksi järkevät ja mukavat kengät vaiko kauniit, ehkä ei jokapäiväsen käyttöön tarkoitetut yksilöt

Kokeilin eilen työkaverin Toms-kenkiä ja voi juku miten mukavat ja kevyt ne olivat jalassa! Toms-kengät tunnetaan ehkä parhaiten siitä, että valmistaja lupaa lahjoittaa yhden parin kenkiä kehitysmaan lapsille per jokainen ostettu kenkäpari. Ihana idea eikö? Tomsit olisivat se järkevä valinta, koska ne ovat matalat espadrillotyyppiset arkikäyttöön sopivat kengät.

Sportamorelta löytyisi nämä hattaran väriset kankaiset versiot - söpöt, eikö? :)

 

Aah mutta miten ihanat nämä pitsiset sitten olisivat? Tomsien skaala niin mallien kuin värien kohdalla on mieletön ja valinnanvaikeus on sitten kenkämallin jälkeen taattu..

Kaverilla oli vastaavat punaraitaiset ja niillähän saisi kivaa elämää ja elävyyttä asuun :)

 

Toisena himonkohteenani minulla on muodikkaat ja korkkareista mukavimmat, muttei ehkä arkikäyttöön ne fiksuimmat, eli kiilakorkokengät. Lehtien kevät- ja kesämuotia käsittelevät artikkelit ja jutut pullistelevat toinen toistaan ihanampia korkkipohjaisia kiilakorkokenkiä, jonkalaisia olen m.m. Tommy Hilfigerin mallistosta ihaillut jo pari viimeistä kesää, mutten ole raaskinut hankkia niitä korkeahkon hintansa, sekä epäkäytännöllisyytensä vuoksi. Mutta pitääkö kaikkien kenkien olla käytännölliset? Tällä hetkellä minulta ei löydy yhtäkään nättiä ja hieman juhlavampaa paria kesäkenkiä, joita voisi pitää esim. kesäjuhlissa (elän vielä toivossa, että joku sellaiset järkkää ja saan kutsun ;)), Haikkoon kartanossa illalla (menemme sinne alkukesästä miehen kanssa yöksi - järkevää hankkia kengät yhtä iltaa varten, eikö? Noei, tulisi niitä käytettyä useamminkin!) tai terassille mennessä (hmm.. taisin käydä terassilla viime kesänä tasan kerran - Hämeenlinnassa). Mutta jo noita yksittäisiä kesäiltoja varten todella TARVITSISIN nättiä kenkäparia, koska ei kesähame tai -mekko ole lainkaan niin juhlava jos niiden kanssa pitää matalia Consseja tai mustia ballerinoja, joita käytän arkisin.

Nämä TÄYDELLISET kengät löysin H&M:ltä!Harkitsen kyllä vakavasti näiden tilaamista..

Mitä mieltä sinä olet - hankitko kenkiä käytännöllisyys vai ulkonäkö mielessä pitäen?

5 random faktaa minusta

Omia suosikki-aiheitani blogeja lukiessani ovat arjen kuulumiset, ruoka-aiheiset jutut (reseptit kuvineen tuovat aina inspiraatiota omaan kokkailuun!), sekä Q&A:s-tyyppiset postaukset tai kuten ajattelin kutsua omaani n.s. faktapostaukset, joissa kirjoittaja paljastaa itsestään X määrän random faktoja itsestään. Ne jaksavat aina yllättää, koska vaikka kirjoittaja voi pitää itseään ties miten outona ominaisuuksiaan tai paheitaan paljastaessaan, tunnistaa aina vähintään yksi lukija itsensä niistä!

Koiralenkin jälkeinen selfie viime talvelta

1.  Juostessa olen kova syljeksimään. En siedä sitä kun kroppa lämpenee ja limaa alkaa erittyä nenästä kurkkuun ja syljeksin sitä pois sitä mukaa, kun sitä valuu. Nenääkin niistelen ronskisti metsäpoluilla, mutta vain silloin kun kukaan ei näe (tai kun LUULEN ettei kukaan näe..)

2. Ruoan suhteen olen todella kaikkiruokainen - mutta valikoiva, en nirso. Oikeastaan ainoa inhimillinen (unohdetaan nyt kaikenmaailman kivekset ja toukat) ruoka-aines, josta en pidä, on Aurajuusto. Valikoivalla tarkoitan sitä, että olen tarkka siitä mitä syön: jos jokin ruoka ei maistu mielestäni hyvälle, jätän sen heti lautaselle. Karkinkin jätän kesken, jollei se lunasta odotuksiani. Tämän vuoksi minun kanssani ruokailut on helpointa hoitaa buffassa, jossa voin maistella kaikkea ja sitten päätyä santsaamaan niitä ruokia, joista oikeasti pidän. I know, tämä väistämättäkin johtaa siihen, että lautaseltani osa joutaa roskiin ja häpeän hävikkiä, mutta mieluummin napsin energiani hyvänmakuisesta ja mieluisasta ruoasta, kuin täytän mahani jollain, josta en pidä ja kärsin sitten morkkiksesta siitä johtuen.

Makumaailmani ei ole kovin vaativa ja rakastan yli kaiken erilaisten kasvisten yhdistelemistä johonkin suolaiseen, esim. fetajuustoon

3. Kun muutimme mieheni kanssa yhteen, poistin ensitöikseni ulko-ovesta "ei mainoksia, kiitos"-lapun, koska suorastaan rakastan mainoksia ja niiden selaamista - vaikken päätyisi ostamaan niiden perusteella yhtikäs mitään! Jokin niissä kauniissa kuvissa vain on ja saapahan samalla tietoa uutuus-tuotteista ;)

4. Keksin pienenä itsekseni lauluja, joita Ukki sitten videokuvasi. Onneksi harvalta enää löytyy VHS-laitetta, jottei näitä ihania rallatuksia ruseteista ja poneista kovin usein päästä todistamaan..

5. Olen todella kilpailuhenkinen, mutta samalla inhoan kisailua, koska inhoan yli kaiken häviämistä. Pienempänä en ollut kovin hyvä missään urheilulajissa, enkä siksi tykännyt esim. viestistä, koska en koskaan voittanut. Vanhemmiten olen muuttunut monessa lajissa paremmaksi, mutta yhdessäkään en loista, ja koska pystyn pakottamaan itseni aivan äärirajoilleni, pelkään mitä voin kilpailuillani itselleni aiheuttaa, koska vaikka kroppa jo huutaisi STOP, pääni käskee vielä jatkamaan koska häviämään en suostu. M.m. tämän vuoksi crossfit ei sitten minulle oikein soveltunut, tai sitten minulla pitäisi olla valmentaja, joka määrittelisi tasan koska SAAN lisätä painoja ja jatkaa ja koska pitäisi lopettaa - itse kun en tätä tajua ja uhkasin pökrätä pariin otteeseen boksilla kun piiskasin itselläni MaVe:n enkkoja..

Äitienpäivän asu ja kuulumiset

Heippa vaan! Ajattelin pitkästä aikaa tulla tekemään postausta näin arki-iltana työpäivän jälkeen - jopa sellaisen työpäivän, jona olen viettänyt koko 8h työvuoron puhelimessa ajanvarauksia ja hoidon tarpeen arviointeja, sekä neuvonta-puheluita tehden. Mies nukkuu sohvalla ja koira visusti siinä vierellä, joten mikäs minulla tässä koneen ääreen jälleen ollessa :D

Aamulla heräsin normaaliin tapaan kellon soidessa hieman ennen kuutta ja tunsin, miten kurkussa orastava kaktus sen kun kasvaa. Olen jo parina aamuna herännyt karhea, jopa kivulias tunne kurkussa ja tänään se tuntui entistä pahemmalta. Koska mies oli töissä ja tulisi vasta minun jo lähdettyäni kotoa, en juurikaan availlut ääntäni ennen töihin menoa ja voi herranjee mikä harakka suustani tulikaan kun yritin huudella koiraa aamulenkillä! Nyt pitäisi heti hakea kaupasta kaiken maailman hunajat, inkiväärit ja valkosipulit käyttöön ja tätä kirjoittaessa hauduttelen samalla uusinta suosikkiani: Pukkan piparminttu-laku-teetä. Suhtauduin todella skeptisesti lakun makuiseen teehen, mutta maistettuani tätä kampaajalla olin aivan myyty ja arvatkaa vain kuinka iloinen kun juuri tätä laku-versiota löytyi jopa meidän S-Marketista! Jee!

Viikonloppuna saimme nauttia mitä ihanimmista aurinkokeleistä, mutta keksinpä jo yhden huononkin puolen (itikoiden, siitepölyjen ja käärmeiden lisäksi) kuumissa keleissä: no juuri se kuumuus; koiraa ei voi ulkoiluttaa kuin aikaisin aamulla ennen auringonnousua tai vasta illemmalla sen jo laskettua ja yhtä lailla omat lenkit pitää säätää noihin aikoihin. Itselleni tulee tosi herkästi huono ja heikko olo jos oleskelen suorassa auringonpaahteessa (ei päde terassilla makoiluun ;)) ja yritän liikkua samalla - eilenkin pelkkä kävely teki pahaa! Mietinkin itse asiassa eilen Ronjaa lenkittäessäni illalla, että ihmiset kyllä ovat tosi erilaisia: toiset juoksevat jopa maratooneja +20 helteissä ja minä ahdistun jo pelkästä kävelystäkin kun mittari kohoaa yli +20. Toisaalta sekin on tottumuskysymys, koska jos miettii vaikka afrikkalaisia jotka oleskelevat kokoajan kuumassa, eivät he kärsi millään lailla helteistä, vaan viettävät arkeaan ja urheilevat ihan normaaliin tapaan siellä. Okei ehkä heilläkin treenit säädetään vuorokauden ei kaikista kuumimpiin-kausiin, mutta jos keskilämpötila on +33 , on periaatteessa meidän (minun) makuuni AINA liian kuuma :D

"ottaisiksä musta kuvan?" Illalla kekkereiden jälkeen, neiti kalkkunasääri

toppi H&M shortsit Forever21 laukku MiuMiu

Nojoo anyway lauantai-iltana päätin lähteä palauttelevalle höntsäily-lenkille ja jätin suosiolla kerrankin sykemittarin kotiin ja pakkasin pelkät kotiavaimet ja kännykän Spibeltiini. Vaikka koen Ambitin tuovan sekä turvaa (seuraan, etteivät sykkeet nouse liian korkeiksi) että lisää intohimoa juosta pidempiä lenkkejä, on sillä viimeiseksi mainittuun viitaten myös se nurja puoli, että sitä tulee helposti kuulosteltua enemmän mittarin antamin arvoja kuin omaa kroppaa. Halusin kerrankin siis juosta ilman että tietäisin kulutettua energiamäärää, kilometrejä tai sykkeitä ja lähdin hissukseen hölkkäämään illan suussa. Vaikka alku tuntui tahmaiselta, alkoi askel pikkuhiljaa rullata ja tunsin, miten askeleeni keveni (voi miten kliseistä, mutta totta) ja sieltähän se sitten tuli: juoksijan flow, eli tila, jossa juoksija tuntee olevansa voittamaton, painoton ja tietyllä tapaa yhtä luonnon kanssa. Jatkoin siis hyvän fiiliksen siivittämänä hölkkäilyä leveä virne naamalla ja kun vihdoin lopettelin kotikulmilla, tiesin, että olin lyönyt enkan: pitkiin aikoihin en ole noin kevyen tuntuisesti juossut yli 10 km (tiedän matkan, koska olen aiemmin juossut samaa mittari ranteessa)! Jälkihikeä odotellessa ja jäähdytellessä hain Ronjan mukaani kotoa ja suuntasimme koulun futiskentälle heittelemään frisbeetä ja palloja (molemmat koiran suosikki-leluja). En tiedä kumpi meistä oli onnellisempi kotiin palattuamme, mutta olimme molemmat yhtä hymyä. Lenkkien kunniaksi nautiskelimme tytöt molemmat gourmeeta: Ronjalle raakaa lihaa ja minulle salaatti, jonka kanssa maistelin uutta valkkaria, jonka haimme jo perjantaina Alkosta. Minä, joka en valkoviineistä edes pidä, taisin löytää uuden raikkaan makeahkon, mutta silti vähäsokerisen suosikin! Sunnuntaina, eli äitienpäivänä, olin edelleen aivan fiiliksissä lenkistäni ja kävimme sekä minun että miehen äitejä moikkaamassa, sekä isoäitejä omilta osiltamme. Kaikin tavoin onnistunut viikonloppu oli siis kyseessä :)

Ei mitään filttereitä, vaan puhdasta onnea reilu 10km jälkeen :)

..ja palautusateriaa. Kuvasta puuttuu leipä, jota söin hiilarin lähteenä :)

Sellaista tänään ja viikonlopulta. Entä sinulle?

Aamupuuron upgreidaus

Hei nyt on pakko tulla heti aamusta jakamaan kanssanne aivan loistava, mutta epäilyttävän kuuloinen resepti aamupuurosta. Luin tästä alunperin ihanasta Lunni leipoo-blogista ja päätin vihdoin rohkaistua kokeilemaan sitä tänä aamuna. Uskon, että tässä on raejuusto-puurolle, sekä valkuaispuurolle selkeä haastaja niin makunsa, koostumuksensa kuin trendikkyytensäkin (moni välttää tänä päivänä maitotuotteita) puolesta - ravintoarvoja nyt unohtamatta! Itse pyrin syömään Ravitsemussuosituksien mukaan, enkä eliminoi ruokavaliostani mitään muuta kuin pikaruokaloiden hampparit, pizzat ja muut selkeästi epäterveelliset noutoruoat. Myönnän, että ruokailuni ovat aika monotonisia ja ahdistun (edelleen) ajoittain tiettyjen, aiemmin "kiellettyjen" ruokien äärellä, mutta pyrin tekemään pieniä muutoksia enkä edes yritä kerralla syödä montaa erilaista asiaa, joita pitkään olen vältellyt. Ihminen ei tarvitse sokeria, mutta jos se tuo mielihyvää, en usko että se pienissä määrissä haittaa ketään, pilaa kenenkään terveyttä eikä hampaita :)

Nojoo mutta nyt siihen puuroon:

Pehmeä soijajugurttipuuro (1 annos)

1 dl (luomu) kaurahiutaleita

2 dl nestettä (itselläni 50/50 mantelimaitoa ja vettä)

ripaus hyvää suolaa (itselläni Himalajan suolaa, koska se maistuu tavis-suolaa paremmalta)

Valmista puuro joka liedellä tai mikrossa ohjeen mukaan ja lisää sitten 2-3 rkl soijajugurttia valmiin puuron joukkoon, sekoita ja anna jäähtyä. Lisää sitten joukkoon lisukkeita makusi mukaan ja nauti samettisen makuisesta puurosta.

Soijajugurttina minulla oli Rainbown versio, joka on sokeriton ja kaupan halvin, mutta valitettavasti myös aika happaman - jopa hieman pahan - makuinen. Ensi kerralla kokeilen korvata soijajugurtin esim. Alpron vastaavalla versiolla (heiltäkin löytyy sokeriton versio! Eikä se se sokerittomuus nyt ihan välttämätön ole, mutta pyrin minimoimaan piilosokereita jo ihan hampaiden hyvinvointia ajatellen) tai sitten turkkilaisella jugurtilla.

Lisukkeiksi valitsin mansikat, sekä puolikkaan jääkaapin pohjalla pyörineen päärynän, kookoshiutaleet, kaakaonibsit sekä maapähkinävoisilmän. Viimeiseksi mainittu ei olisi ollut pakollinen, mutta koska jugurtti oli sen verran tympeän makuista halusin taittaa sitä jollain ja koska marjoina oli suht neutraalin makuinen mansikka, päädyin lisäämään voisilmän koko komeutta rumentamaan :D Uskoisin, ettei esimerkiksi mustien viinimarjojen kera tulisi tätä probleemaa. Kookoshiutaleet tuovat ihanasti makua puuroon, kun taas kaakaonibsit tuovat ihanaa rapsakkuutta ja tekstuuria muuten aika tasaisesti nieltävään puuroon. Tykkään, että ruoassa on jotain pureskeltavaa :)

Mitä luulet, uskallatko jättää raejuustot tai munanvalkuaiset puurostasi pois ja korvata ne (soija)jugurtilla? Suosittelen! :)

Erilainen vappu ja pari sanaa onnesta ja avioliitosta

Moikka kaikki! Miten vappu sujui? Itse totesin eilen, että taisi olla elämäni rauhallisin vappu vähintään 10 vuoteen! Jopa lapsena touhusin ja touhotin vappuna enemmän kuin tänä vuonna, mutta väliäkö sillä. Tänä vuonna ei vain ollut fiilistä. Mahdollisuuksia olisi ollut, muttei draivia.

Sen sijaan vietin vappuaaton aattoa vanhempieni mökillä saaressa, terassilla skumppakautta avaten, paljussa lilluen ja merta ihaillen, talviturkkini mereen heittäen (aivan mielipuolista ja saakelin kylmää!) sekä hyvin syöden ja sekopäiselle koiralleni kippurassa nauraen. En muista koska olisin nauranut yhtä heleästi ja mahani pohjasta suorastaan räkättäen ja voi miten hyvältä se tuntuikaan. Viime aikoina on ollut niin paljon vastoinkäymisiä ja kestettävää, etten ole jaksanut löytää ilonaiheita kovin monesta asiasta vaan enneminkin koittanut selvitä arjesta. Alakuloisuutta ja ärtyneisyyttä on ollut ilmassa ja siitä miesparkani on saanut kärsiä, mutta joskus elämä potkii päähän ja minua se nyt on viime aikoina tuntunut potkivan hieman liikaakin, enkä ole ehtinyt nostaa nyrkkejä suojaukseksi, vaan ottanut iskut posket paljaina vastaan.

Aihetta sen kummemmin nyt avaamatta voin kertoa, että alavireisyys on johtunut lääkityksestä, joka minulla on aloitettu sekaisin olevaan hormonitoimintaani (hemmetin vuosien takainen ylikunto..!!) ja suunnitelmiin, jotka sitten menivät ihan päin honkia. Lisäksi väsymys, sateet, työkiireet ja paineet tuntuivat kasaantuvan niin, etten enää tiennyt mitä tehdä. Harmitus ja nuo edellä mainitut yhdistettyinä urheilukieltoon purkautuivat lopulta hervottomaan itkuun. Onneksi se tapahtui juuri ennen vappua, jolloin pääsin nollaamaan päätäni ja ajatuksiani miehen ja vanhempien kanssa mökille ja kotiin lauantaina palattuamme pää tuntui hieman selkeämmältä. Sunnuntaina kävin ennätyspitkällä lenkillä reilu viikon juoksutauon jälkeen ja padamm! Suunnon Ambitini näytti lopputulokseksi 14 km, aikaa 1,5h ja keskisykkeet pururadan ylä- ja alamäkiä taittaen 156! Voi sitä onnistumisen ja ilon tunnetta, joka sisältäni kumpusi - se tuntui jotenkin vielä paremmalta kun koko kulunut viikko oli ollut suoraan sanottuna yhtä peetä. Niin se vain minun kohdallani on, että liikunta raittiissa ulkoilmassa tuo hyvän olon ja onnistumisen tunteen ja sen jälkeen kun vielä saa tankata reippaasti hyvää ruokaa - niistä minun onneni ja hyvä oloni kumpuaa! Viikon lepo ja kävelylenkit tekivät hyvää ja koin ahaa-elämyksen sen suhteen, että lepoa todellakin voisin repertuaariini lisätä ja arvostaa myös sitä kävelyä, enkä vähätellä sitä juoksuun verraten. Juoksusta saan suurimmat kiksit, mutta jotta sitä jaksan tehdä, täytyy himmata välillä.
Sunnuntai-iltana purimme tilannetta miehen kanssa ja päätimme, ettei anneta vastoinkäymisten nyt lannistaa, mutta otetaan aikalisä ja koitetaan stabilisoida ja tasata elämää, joka nyt on ollut aikamoista höykytystä etenkin minun osaltani. Onnellinen olen siitä, että olen tuollaisen kultakimpaleen rinnalleni löytänyt, koska tunteita ja niiden purkauksia, sekä hormonihyrräyksiä on nyt sadellut kuin pikku-ukkoja syksyllä. Vaikka kuinka olen surkutellut sitä, ettei mies (vieläkään) ole tajunnut kosia ja halunnut osoittaa sormuksen kera, että tahtoo olla kanssani ihan aidon oikeasti, tajuan kyllä (vähintäänkin alitajunnassani) että hän kaikkien näiden koettelemusten jälkeen olisi jo - ollessaan epävarma - nostanut kytkintä ja lähtenyt. Loppujen lopuksi emme ole olleet kovinkaan kauaa yhdessä, eikä siksi meillä tarvitsisi olla kovinkaan kiire kihlautumaan. Olemme jutelleet aiheesta paljon ja todenneet, että olemme sen tiimoilta kovin erilaisia: minä haluaisin virallistaa suhteen vaikka heit, kun taas miehelle se ei ole niin tärkeätä, eikä asialla siksi ole hänen mielestään kiire. En osaa selittää miksi ylipäätään haluan kihloihin ja naimisiin, mutta kai se ihanan sormuksen ja juhlan lisäksi on sellainen varmuuden tunteen lisääjä ja tuoja (vaikkei avioliittokaan mikään purkamaton juttu ole - voi sitä erota oli naimisissa tai ei!) ja tietynlainen sinetti ja merkki ulkopuolisille, että kuuluu toisen kanssa yhteen. On ironista, että samalla kun haaveilen kihloista ja häistä päivittäin, toivon useimpien naisten tapaan yllätys-kosintaa. Mitään elokuvamaista polvistumista TV-kameroiden edessä en missään nimessä toivo, mutten toisaalta haluaisi tulla kosituksi peiton alla puoliunen pöpperössä tai heti sanaharkan jälkeen puolivitsillä heitettynä. Haha ymmärrän hyvin, että miehet kokevat olevansa aikamoisen paineen alla kosintaa suunnitellessaan - miettikää nyt miten paljon VOISI mennä vikaan! - tietäessään, miten tärkeä juttu se useimmalle naiselle on. No, aika näyttää koska ja jos kosinta minunkin kohdalleni osuu - sitä odotellessa :) Odotellessa ehtii ainakin haaveilla sormuksista ja häistä ja siinä riittääkin suunnittelemista. Sormuksien suhteen uskon olevani jo aika varma minkälaiset olisivat minun tyylisiäni, samoin tiedän haluavani kevät- tai syyshäät (koska inhoan a) kesähelteitä ja hikoilua, b) talvipakkasia ja hyytävää kylmyyttä). Tai no sormuksiin vielä palatakseni, muuttuu makuni hieman tässä ajan kuluessa, mutta solitaire + rivisormuksen, eli puoliallianssi (kivet peittävät puolet sormuksesta) yhdistelmä on makuuni parhaan näköinen, vaikken osaa päättää kumpi olisi kumpi - kihla- ja vihki. Samoin tykkään myös puolialliansseista, joissa on isompi kivi keskellä, mutta koska kivien koko kulkee yhdessä hinnan ja usein myös käytönnöllisyyden kanssa, enkä mitään überkallista sormusta kehtaisi pyytää.

Princess-sarjan C31851-sormus sopisi sekä budjettiini että makuunikin, kunhan sen vain saisi hieman pyöreämmällä rungolla kuin tässä kuvassa. Sormuksen tiedot tässä 

Tälläinen pyöreän muotoinen solitaire on unelmieni sormus! Kuvassa on Bluenileltä tilattu kaunokki, mutta itse toivoisin sormukseni olevan kotimaista tuotantoa, joten joudun siksi jättämään Bluenilen harkintamyssyyn. Sieltä toisaalta saisi hyvämaineiselta myyjältä sormuksen huomattavasti edullisemmin kuin täältä Suomesta, mutta koska suosin kotimaista emmin kyllä vielä.. Kotimainen on aina kotimainen ja työllistämistä Suomessa haluan ja aion tukea - oli kyseessä sitten tomaatti tai timantti!

Löysin kuvan google kuvahaulla, mutta kyseessä pitäisi olla kotimaisen Kohinoorin sormukset ja voi kuola! Tämän takia en lyö solitairea täysin lukkoon, koska katsokaa nyt - on tuo combo kyllä säihkyvä ja upea! Rivisormuksella saisi isoa, yksittäistä kiveä enemmän säihkettä halvemmallakin ;)

Tässä kotimaisessa Kultajousen Princess-sormuksessa yhdistyvät kaikki ne ominaisuudet, joita solitairelta toivon: valkokulta, kruunuistutus, pyöreä kivi ja sormus, joka kapenee tuossa kiven kohdalla. Näin kivi pääsee mielestäni parhaiten esille! Kestäisipä budjetti tälläistä kaunotarta..

Tässä vielä Kultajousen Princess-sarjasta toinen kaunotar. Minkälainen sormus sopisi parhaiten tälläisen kaveriksi? Solitaire joka kapenee kiven ympäriltä olisi unelmani ja voisi istuakin tuon kaveriksi, mutta olisiko lopputulos liian tönkkö kahden ison kiven kanssa ja pääsisikö solitairen kivi silloin oikeuksiinsa vai jäisikö tämän varjoon?

Kuvien perusteella voi jo todeta, että saatan päätyä Kultajousen Princess-sarjan sormukseen, koska niissä yhdistyvät ne tekijät, jotka ovat minulle tärkeitä: kotimaisuus, luotettavuus (timantit tulevat tarkastetuista lähteistä eivätkä ole n.s. veritimantteja) laatu, kaunis ulkomuoto sekä hinta. Sormus, joka on varustettu näillä ominaisuuksilla on ilonaihe sekä sen valmistajalle, tuottajalle, että kantajallekin :)

Suurien päätöstentekojen, lisääntyneen auringonpaisteen ja oivalluksien jälkeen olo on jotenkin paljon keveämpi. Vaikkei muutokset synny tai toteudu hetkessä, on osa matkaa jo taitettu silloin kun ajatus niistä on syntynyt. Tietty hätähousuna toivoisin, että hermoni palautuisivat jo pian rauhallisemmalle tasolle ja hormonitoimintani rauhoittuisi siinä ohessa, todella nopeasti. Näin ei todennäköisimmin tule käymään. Nätisti nyt siis vain odotellen..

Mitä sinulle kuuluu? Miten meni vappu? Herättääkö kesä ja aurinko sinussa(kin) hää- ja hömpötys-aatoksia? ;) Ehkä jakaisit kanssani sormus-haaveesi?