Kuulumisia ja höpöttelyä asian sijasta: juoksun jälkeisen syömisen vaikeus, hajoava iPhone ja teini-ikäinen koira

Otsikkoon viitaten fakta on se, ettei minulla mitään sen suurempaa kerrottavaa ole - onhan elämäni aika hohdotonta ja tylsää kaurapuuro-arkea parhaimmillaan, mutta tykkään siitä :D On hassua, että tykkään itse ehkä eniten lukea n.s. arkijuttuja toisten blogeista kisahehkutuksien jne gigh fly-juttujen sijaan, mutta niiden omien kaurapuuro-pölynimuri-teini-ikäinen labradori saa sinut repimään hiukset päästäsi-juttuja suorastaan nolottaa julkaista itse! Siinä missä opiskellessa elämä oli hyvinkin vilkasta, meneväistä ja vaihtelevaa, on tämä työssäkäyvän arki tasaista ja aika samanlaista kokoajan, eikä yhtä "hohdokkaita" juttuja tunnu olevan enää uutisoitavana. Toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna, en koe elämäni opiskelijana olleen tippaakaan parempaa kuin nykyiseni - päinvastoin: kosteat baari-illat ja öiset automatkat ovat vaihtuneet aikaisiin herätyksiin koiranpissatuksineen, sekä kasvavaan laskukasaan, mutta nautin siitä. Kai sitä aikuistumiseksi voisi väittää?

Käytiin viime lauantaina T:n isoäidin luona heittelemässä frisbeetä ja Ronja kirmaili onnellisena nurtsilla

Täytin viime sunnuntaina hurjat 25 vuotta ja hehkutin työkavereilleni päässeeni VIHDOINKIN osaksi isojen tyttöjen klubia (kaikki naisethan tuntuvat täyttävän 25 joka vuosi). Sen suurempia kekkereitä ei järjestetty, vaan juotiin ihan perheen kesken kahvit vanhempieni luona ja herkuteltiin äitin tekemällä hikipisarapiirakalla (omppupiirakka jossa on paahdettua marenkia päällä - ah!) sekä all time favourite-leivoksellani: porkkanapiirakalla. Voisin syödä sitä yhdeltä seisomalta vaikka pellillisen jos saisin (tai voisin; uskon, että vatsakivut estäisivät aikeeni ellen olisi hemmetin nopea syömään) ja popsinkin tässä keskiviikkoiltana pari palaa vastoin kaikkia tapojani (yleensähän säästän herkuttelut viikonloppuihin) ja olin onnellinen siitä, että pystyin siihen hyvällä omallatunnolla. Olen ylipäätään ylpeä keskiviikostani, jolloin kuuntelin kroppaani ja tein juuri niin kuin se pyysi: yön olin nukkunut kehnosti ja väsymys painoi raskaampana taakkana kuin koskaan harteillani. Työpäivän jälkeen käytiin Ronjan kanssa pitkällä kävelyllä ja kotiin saavuttuamme tyhjensin jääkaapista viimeisillä voimillani makaronilaatikon jämät lautaselle ja rojahdin pöydän ääreen syömään. Syömiseni on aika rutinoitunutta ja siinä missä syön jokaikinen aamu chiakaurahiutalemantelimaito-hässäkkää, syön AINA työpäivän ja koiralenkin jälkeen rahkaa omppusoseella. Nyt kello kuitenkin oli jo yli puoli kuusi ja lounaasta oli kulunut 6 tuntia ja nälkä kurni vatsanpohjalla. Okei myönnetään, että ehdin lusikoida pari lusikallista rahkamössöä suuhuni ennenkuin tajusin, että on ihan turhaa syödä n.s välipalaa kun kaapista löytyi n.s kunnon ruokaa ja olin jo siinä vaiheessa päättänyt, että jättäisin hydrobicin väliin ja viettäisin iltani kotisohvalla. Pidin siis totaalisen lepopäivän (ellei työpäivän, sekä koiralenkkien aikana ottamiani askelia lasketa) ja menin ajoissa (kuten aina) nukkumaan ja nukuin kuin tukki.

Torstaiaamuna heräsin pirtsakkana kuin peipponen ja energiaa riitti (myös kiitos lounasövereiden) työpäivän jälkeen niin paljon, että läksin suoraan työpäivän jälkeen juoksemaan T:n hoitaessa Ronjan lenkityksen. Työpäivän jälkeen mietittävää tuntui olevan niin paljon, että pyyhälsin siinä mietiskellessäni 10 km ja palasin tyytyväisenä, mutta väsyneenä kotiin. Juoksu metsän keskellä on yksinkertaisuudessaan minulle halvinta ja parasta terapiaa, koska saan yksin hölkkäillessäni selvitettyä monen monta ajatussolmua ja voin (useimmiten) palata rauhallisena ja astetta "fiksumpana" kotiin. Jatkoin ajatuksieni purkua vielä kotona T:nkin kanssa koiraa rapsutellen, mutta suurimman turhautumisen onnistuin purkamaan pururadalla ja kotiin päästessäni olo oli parempi. Tässä kohtaa päästään hehkutus-hattara-postaukseni mustaan lampaaseen: lenkin jälkeinen syöminen. Hölköttelin siis eilen 10 km keskivauhtiin 5:55 klo 17-18 välisenä aikana ja edellisestä syömisestä, eli lounaasta (jolloin vedin tajuttoman kokoisen annoksen kanakeittoa) oli kulunut aikaa n 5,5 tuntia. Lenkin jälkeen minulla on harvoin heti nälkä ja juonkin yleensä pari isoa lasillista vettä ja joskus lisäksi pari desiä rasvatonta maitoa palautusjuomana. Eilen maito sai kuitenkin jäädä, enkä tuntenut nälkää moneen tuntiin - kunnes kello lähenteli 20 ja tajusin, etten ollut syönyt sitten lounaan. Äkkiä valmistin tattari-soijapala-sipuli-punajuuri-paistosta ja söin sen kera parin näkkärin ja raejuuston, 1/4 avokadon sekä auringonkukansiementen. Vatsaa kivisti ja kipristi kuin vietävää ja jouduin välillä puuskuttamaan oikein toden teolla, koska vatsaa kramppasi kuin pahemmassakin vatsataudissa. T katseli minua hölmistyneenä ja kysyin, onko järkeä syödä lisää jos noin kovin sattuu? Vastasin vaikerrellen, että nyt on vaan pakko tankata koska olen kuluttanut juostessani hemmetinmoisen määrän energiaa enkä palaudu, ellen syö. Yöllä makasin sitten jäätäviä vatsakramppien takia hereillä 2-5 ja olin hilkulla purskahtaa itkuun, koska vatsaan koski niin.

Olen ammentanut ravitsemusinfoa eri treenilehdistä, -kirjoista ja -blogeista ja vaikka tiedän mitä PITÄISI tai voisi syödä treenin jälkeen (jotta palautuisi mahdollisimman nopsaan ja hyvin) en mahda sille mitään, etten kertakaikkiaan tunne nälkää (juoksu)treenin jälkeen. Palautusjuomia en mielelläni sisällyttäisi ruokavaliooni, koska ne sisältävät kaikkea keinotekoista (joka aiheuttaa vatsanväänteitä ja ilmavaivoja kuin vietävä - erityisesti makeutusaineet) enkä koe tarvitsevani/haluavani sisällyttää niitä muutoin puhtaaseen ja down to earth kotiruokamaiseen ruokavaliooni. Löytyiskö keltään vinkkejä, mitä palutumista mahdollisimman hyvin tukevaa mutta kevyttä ravintoa voisi lenkin jälkeen tankata? Rakastan juoksemista, mutta tiedän että se lajina kuluttaa sen verta paljon energiaa, että minun - jonka paino ei missään nimessä saisi tippua lainkaan - olisi PAKKO kompensoida ne kuluttamani kalorit mahdollisimman tarkkaan (ja nopsaan suorituksen jälkeen, jottei pari seuraavaa päivää mene koomaillessa).

Ja sitä edeltävänä viikonloppuna käytiin Ronjan kanssa vanhempieni metsässä kävelemässä - pakollinen selfie sieltäkin ;)

Vatsakipujen lisäksi kävi eilen yksi toinenkin harmittava juttu: Ipe-iPhoneni uhkaa hajota. Jostain kumman syystä "päälle/pois"-nappula on ikään kuin jumiutunut, eikä sitä siis voi käyttää. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, etten voi lukita näyttöä, en "napata" näyttöä enkä myöskään sulkea puhelinta. T huomautti, etten myöskään voisi kytkeä puhelimeeni virtaa, mikäli se pääsisi sammumaan. Hittovie. Nyt siis elän kuin nuppineuloilla kävellen ja toivon, ettei puhelin a) sammu b) hajoa piakkoin, koska olen kuluneiden viikkojen aikana saanut niin paljon laskuja maksettavaksi, ettei lompakko nyt oikein antaisi myöden pari-kolmesataa euriinia uutta kännykkää  varten. Onko se joku karman laki, että puhelin tai joku muu elintärkeä kapistus (kuten pyykinpesukone) hajoaa juuri silloin kun sen EI pitäisi hajota?

"irti" on edelleen hankala käsky kun toisessa päässä on suosikkilelu - kuten kuvasta näkyy

Sellaisia kuulumisia täältä sohvanpohjalta. Kivaa perjantaita sinne :)

Vanhan loppu on uuden alku - tästäkö se vihdoin lähtee?

Ensiksi: peukut minulle, joka onnistuin vastustamaan kiusausta tehdä "HBD minulle"-postauksen sunnuntaina 26. lokakuuta, jolloin täytin muikeat 25 vuotta. Sunnuntaiaamuna herätessäni olin valitettavasti - syytä tiedostamattani - kiukkuinen ja jotenkin pettynyt. Tai sanotaanko näin, että mieltäni vaivasi eräs asia, joka on varjostanut ajatuksiani jo jonkin aikaa, ja joka aina tasaisin väliajoin pulpahtaa esille. Ei siinä muu auttanut kuin lähteä Ronjan kanssa aamupissille ja potkia kiviä. Voi että minua ärsytti kun palattiin kotiin ja elin toivossa, että T olisi noussut - edes synttäreideni kunniaksi - keittämään minulle aamukahveja, mutta ei - siellä se raakile makasi sängyssä! Kyllä meinasi blondilla keittää yli, mutta maltoin mieleni ja keitin kahvini itse. PYH - mikä aloitus 25-vuotisuralleni, mutta menkööt - enhän tähänkään asti ole saanut synttäreinäni aamukahveja valmiiksi keitettyinä. (mistä muuten sellaiset miehet, jotka tajuaa tälläisiä tekoja tehdä löytää? Ei nyt sillä, että vanha lähtisi vaihtoon, mutta mielenkiinnosta ;))

Nojoo anyhow, eipäs jakseta laittaa enempää energiaa marmatukseen - sitä kun tuntuu löytyvän jokatoisen ihmisen suusta jo muutenkin! Itse ainakin olen pelle positiivisena sitä mieltä, että valittamalla ääneen sitä latistaa niin oman, kuin muidenkin fiilikset. Tiedäthän sen tunteen kun joku tulee kahvihuoneeseen ja alkaa ensitöikseen valittamaan? Johan hiljenee iloinen puheensorina ja nauru ja hymyilevät kasvot muuttuvat ryttyisiksi rusinoiksi. Kannattaako siis vikistä ja vinkua, vaiko niellä sammakkonsa ja korvata ne iloisemmilla ajatuksilla ja puheilla? Kyllä.

Vanhenemisen (hah, mikä lausahdus 25-vuotiaalta), sekä pitkällisen tietynlaisen paranemisprosessin (lue: ammattiauttajan kertakäynnin) myötä olen alkanut miettiä, mitä elämältäni loppupeleissä haluan - kärvistellä vai nauttia? Tuntui hassulta, miten niin yksinkertaisen asian kyseenalaistaminen ei ole tullut mieleeni kuin vasta sen jälkeen kun minulle täysin vieras ihminen sanoi niin ääneen. "Mieti, mikä tekee elämästäsi arvokasta ja listaa eri osa-alueiden alle asioita, jotka tekevät elämästäsi SINULLE mieluisaa - ei sellaisia asioita, joiden tiedät miellyttävän muita". Olen aikamoinen kompleksi sekavine tunteineni ja mietteineni, mutta olen nuo sanat kuultuani vasta tajunnut, että olen pitkälti elänyt ja suunnitellut elämääni sitä mukaa, miten tiedän (tai luulen) muiden haluavan minun tekevän ja sitä elävän - en kuten itse haluan. Kukaan ei varmaan usko tätä - en edes tiedä uskonko itsekään - koska mielessäni kummittelee ikuisesti erään minulle silloin rakkaan ihmisen lausahdus siitä, että olen itsekäs ihminen ja yliarvioin omia tekosiani ja pidän itseäni sen myötä astetta parempana kuin muita. En väitä olevani puuvillainen valkea lammas, vaan myönnän olevani ajoittain hyvinkin itsekäs, lapsellinen ja kuopusmainen, mutta uskallan kyllä väittää tehneeni monia (nykyisiäkin) päätöksiä puhtaasti muiden toiveiden ja oletusten mukaan, vaikka oma tahtoni ja sydämeni olisi sanonut ja tahtonut muuta. Välillä tekee hyvää kuunnella muita ja ottaa heiltä neuvoja vastaan kun (tai jos) huomaa, että ne omat ideat eivät ole kaikkein fiksuimpia omaa parasta ajatellen, mutta se ei koskaan saisi poissulkea sitä itsemääräämis ja -päättämisoikeutta, joka jokaisella on (tai pitäisi olla). Kai ihminen toimii välillä eläinten tapaan alkukantaisia aistejaan seuraten, eli kulkee tyhmänä kuin pässi sinne, mistä kellon kilkatus kuuluu - ei sinne, minne näkisi polun johtavan jos vain avaisi silmänsä. Asiasta toiseen: oletteko huomanneet, miten kirjoituksissani usein lähden seikkailemaan ties miten kauas erilaisia kuvauksia (usein eläimiä) käyttäen? Hah, hassu tapa :D

Päätin siis neuvoista viisastuneena ryhtyä tuumasta toiseen ja aloin miettimään mitä MINÄ haluan. Ammatistani pidän ja tiedän tehneeni oikean uravalinnan, mutta tunnen, että tiedonhaluni, sekä haluni promota terveyttä ja terveyttä ja hyvinvointia edistävää liikuntaa on niin suuri, että haluan hyödyntää ja tehdä sitä muutenkin kuin terveyskeskuksessa paasaavana sairaanhoitajana (vaihtoehtoisesti paasata omaisilleni päivät pitkät samasta asiasta ;)) 8h päivässä. Lisäkoulutuksia olen siis nyt alkanut toisella silmällä katselemaan, mutta yksityisyrittäjän kenkiin pomppaaminen tuntuu hurjalta, enkä todellakaan olisi valmis ryhtymään pääsääntöiseksi yrittäjäksi m.m. taloudellisen riskin vuoksi. Kai sitä nössöydeksikin voisi sanoa, mutta tykkään siitä, että minulla on säännölliset ja varmat tulot. Ongelmani on se, etten oikein tiedä missä näkisin itseni työskentelevän tulevaisuudessa. Paras yhdistelmä olisi sellainen, jossa saisin yhdistää sairaan-/terveydenhoitajan ammattitaidon terveysliikunnan promoamiseen, mutten itse keksi sellaista työpaikkaa. Olisikohan lähin jokin kuntoutuskeskus? Suurin ongelma ja muuri tulee jo sitten siinä kohtaa vastaan, koska lähin kuntoutuskeskus taitaa sijaita Espoossa (Kaisankodissa, Bodomin lähellä) ja sinne on aikamoinen matka kotoa ajettavaksi joka päivä. Työkkäristä kannattaisi kuulemma kysyä neuvoa erilaisten työpaikkojen vaatimusten suhteen, mutta voisikohan sinne vaan marssia ja ilmoittaa, että tätä minä tahtoisin tehdä, mutten tiedä missä ja onko se ylipäätään mahdollista. Uskoisin melkeinpä, että fiksuinta olisi tehdä töitä osa-aikaisesti sairaanhoitajana ja hoitaa niitä oikeasti jo sairastuneita ja sitten sivubisneksenä promota sitä terveyttä esim. PT:nä.

Herääkö siellä puolen ruutua ajatuksia tai vinkkejä siitä, miksi alkaisin isona?

Mitä muuta huomaan ulkopuolisen kanssa käydyn juttutuokion jälkeen tajunneeni on se, ettei elämäni tunnu arvokkaalta jos tuhlaan suurimman osan valveillaoloajastani siihen, että stressaan ja mietin mitä seuraavaksi söisin ja miksi tai sitä, miten seuraavaksi liikun. Marissan blogissa oli eilen kirjoitus siitä, miten vatsapalasilla ei ole niin väliä jollei elämästä niiden myötä nauti ja kirjoitin Marissalle näin:

Voi ihana, ihana Marissa mikä teksti :) Itse kaipaan tällä hetkellä tuota naisellisuuttani ja itkettää ajatuskin siitä, että vedin itseni niin rasvattomaksi vatsapalasten toivossa :/ Kyllä ihminen sitten voi olla tyhmä ja ajattelematon! Se hinta, jonka täysin rasvattomasta kropasta jouduin maksamaan oli kyllä turhan korkea: joka ikinen ruokailuhetki oli piinaava, koska en syönyt mitä halusin tai tarvitsin, vaan sitä mitä tiesin, että olisi ”fiksuinta” syödä. Vedin itseni täysin piippuun salilla, nautin peilikuvastani, mutta siihen se ilo sitten päättyikin. Nyt mieleni tekee aloittaa jonkin sortin lihaskuntojumppa ja mahd ehkä salille saattaisin mennäkin, mutta rimaa olen laskenut enkä enää tavoittele yhtä rasvatonta palamasua, vaan hyvää oloa ja voimakasta, eläväistä kehoa :)

Tällä hetkellä mieli on maassa siksi, että olen kuluttanut niin suuren osan elämästäni rajoituksien noudattamiselle ja koen, että olen jäänyt paljosta tämän takia paitsi. Menneitä kun ei tekemättömiksi saa, aion nyt yrittää parhaani mukaan nauttia (ruokailu)hetkistä, liikkua ja elää oman fiilikseni mukaan. Jos mieleni tekee pullaa, syön. Jos otan palan kakkua, syön sen pohjineen päivineen. Jos en tahdo keksiä, kieltäydyn. No big deal, kuten ammattilaiseni sanoi.

Samoin liikuntaakin aion harrastaa niin kuin itsestäni parhaimmalta tuntuu. Auttajani kysyi, keksisinkö jotakin muuta harrastusta kuin liikunta, joka voisi salin jättämää koloa paikata, mutta vastasin etten: minä yksinkertaisesti rakastan liikuntaa. Oli huojentavaa kun auttaja sanoi, että fine, sinä olet siis sellainen ihminen. Olemme niin kovin erilaisia; siinä missä toinen todella tarvitsee liikuntaa päivittäin jottei hyppisi seinille, nauttii toinen kahviloissa istumisesta tai musavideoiden katselusta. Niin kauan kun tekee mitä ikinä tekeekään oman itsensä ja hyvinvointinsa vuoksi, se on oikein.

kuvat google

Liikunnan suhteen jatkan juoksemista, koska tykkään siitä ja saan siitä endorfiinikiksejä. Keväällä lopetetun sali-lihaskuntojumpan koen jättäneen pirunmoisen kolon elämääni, eikä sitä mikään muu kuin lihaskuntojumppa voi paikata, joten päätin lähteä kokeilemaan jotakin uutta. Ilmoittauduin eilen niinkin trendikkäälle alkeiskurssille kuin On Rampille, eli lähden kokeilemaan Crossfitiä. Mietin pitkään, soveltuuko laji kaltaiselleni perfektionistille, mutta otin yhteyttä paikan omistajaan ja kerroin rohkeasti taustastani ja hän painotti, että ohjaajat kyllä pitävät huolen, että treenaaminen on turvallista ja että tekniikoista ei pihistetä. Alkukeväinen PT-suhteeni ei ollut sitä, mitä odotin tai kuvittelin, mutten ole siitä katkera - päinvastoin otin sen kokemuksena ja päätin, etten treenaa raskailla painoilla enää koskaan yksinään tai pidän ainakin säännöllisesti treenitreffit todellisen treeniammattilaisen kanssa, jotten vedä itseäni yhtä piippuun kuin silloin. Juokseminen on loppupeleissä itselleni ennemmin palauttavaa liikuntaa ja kaipaan sen rinnalle jotakin ryhmäliikuntalajia, jotten muutu täysin erakoksi koska juoksuahan en KOSKAAN harrasta porukassa!

Mitä sinne kuuluu? Aika kuuluu niin nopsaan, ettei perässä meinaa pysyä ja nyt kun kelloja siirrettiin ja illat pimenee, tuntuu aika kuluvan entistä nopsemmin :)

Kookosöljystä, puoleen vaiko vastaan?

Kookosöljy on nykypäivän trendituote ja siitä tuntuu löytyvän yhtä montaa mielipidettä kuin "asiantuntijoitakin". Oma kantani kookosöljyä kohtaan on se, että käytän ja suosin sitä ulkoiseen käyttöön, mutta sisäiseen käyttöön (eli ruoanlaittoon) suosin rypsi- sekä oliiviöljyä tutkitusti paremman rasvakoostumuksen vuoksi. Ihonhoidossa kookosöljy on sen sijaan ehdoton ja vastustamaton tuote: iho pehmenee ja tuoksuu jumalaisen hyvälle ja tuo kesäisen fiiliksen huumaavalla tuoksullaan.

kuva http://www.trainer4you.fi/blogi/mielipide-kookosoljysta-saat-tyhjia-kaloreita-trendikkaasti/

Löysin netistä kiintoisan artikkelin, jossa Jussi Riekki perustelee hyvin näkökannan, jota itsekin edustan. Tekstiin pääset tästä linkistä.

Mitä mieltä sinä olet kookosöljystä? Kuuluuko se sinun keittiösi vai kylpyhuoneesi kaapin vakiovarusteisiin?

Mitä jäi mieleeni I Love Me-messuilta?

Hihii, voi sitä riemua tiiättekö perjantaina kun sain tietää voittaneeni liput I Love Me-messuille, jotka järjestettiin viime viikonloppuna Messukeskuksessa (kukaan tuskin missasi tämän? Mainonta oli kovaa..). Käväistiin siellä eilen sunnuntaina, seuralaisena kukas muu kuin maailman paras äitini. Lähes jokaiseen lippuja mainostaneeseen kilpailuun osallistuessani kerroin, että voiton osuessa kohdalleni veisin ehdottomasti juuri äidin messuille. Äitini on kuluneen vuoden aikana kasvanut ihmisenä silmissäni, puhjennut kukkaan naisena ja olen niin tajuttoman älyttömän sanoinkuvaamattoman ylpeä hänestä, etten keksinyt muuta tapaa n.s. "palkita" häntä kuin viedä hänet paikkaan, josta saisi tietoa uusimmista trendeistä liittyen kauneuteen ja hyvinvointiin. Oli ilo nähdä hänen kirkkaasti loistavat silmänsä, jotka lapsenomaisesti innokkaana tutkivat lähes jokaisen näytteilleasettajan tarjontaa, sekä tyytyväisyyttä huokuvaa hymyänsä hänen astellessaan tyytyväisenä pitkin Messukeskuksen käytäviä. Mikä lady. Minun äitini.

Okei palataas aiheeseen ennen kuin alan herkistelemään toden teolla.
Ajattelin listata tähän, mitä minulle jäi I Love Me-messuilta mieleen. Viimeksi kävin kyseisillä messuilla 2 vuotta sitten ja kehitys siihen verrattuna oli mielestäni huikea: näytteilleasettajia oli huikea määrä ja katseltavaa oli niin paljon, että totesin kotiin päästyämme, että varmasti puolet meni multa täysin ohi! Käyskentelimme alueella parin tunnin verran ja suht. hiljaiseen tahtiin ja katselimme lähes kaikkia pöytiä, mutta kai sitä olisi pitänyt kokonainen päivä tuolla kuluttaa, jotta kaikkea olisi ehtinyt näpelöidä ja tutkia. Toisaalta, meidän tekniikallamme pääsi edes hieman halvemmalla; meinaan kyllä me siinä parissa tunnissa aika paljon rahaa saatiin kulumaan! :D

Ostoksia tein tosiaan hieman, mutta ainoastaan tarpeellisia: (vihreätä) teetä tykkään juoda nyt ilmojen viiletessä, joten Forsmanin ständiltä nappasin mukaani Iltasuukko-nimistä (tai ainakin sinnepäin) teetä. Maku oli makeahko, muttei imelä ja juuri minulle näin ollen sopiva :) Teelaaduista suosikkini on ehdottomasti vihreä. Musta tee on makunystyröilleni turhan kitkerää ja valkoinen taas.. noh, ei vaan maistu mulle :D Sekin on jotenkin kitkerää.

Kuultuani, että messuilta löytyisi Shock Absorberin ständi, päätin, että haen sieltä uudet juoksurintsikat vanhojen tilalle. Vanhat Shock Abrosberini, jotka on suunniteltu nimenomaan juoksuun, ostin peräti 2-3 vuotta sitten ja ne ovat aktiivisesta käytöstä ja pesusta huolimatta edelleen todella tukevat ja hyvät. Noiden myötä olen oppinut, että laatuun kannattaa panostaa ja lyhyesti ja ytimekkäästi voin todeta, että jos haluaa juosta, muttei halua riipputissejä, kannattaa satsata hieman enemmän kuin pari kymppiä liiveihin. Kun kerralla ostaa kunnolliset, kestävät ne käytössä pitkään ja tulevat näin ollen kannattavammiksi niin lompakkoa kuin rintojakin ajatellen. Vaikkei tämä oma rintavarustukseni kummoinen ole, on se karu fakta, että juoksu on rinnoille - koosta huolimatta - rankkaa, koska iho altistuu jatkuvasti hölskytykselle ja venyy. Liivit sain sopivaan messuhintaan 50 euroa, joten ero kauppojen hintoihin (n 60€ ja risat) oli tuntuva. Todellinen win-win-tilanne siis, kun tarvitsin uudet ja sain halvalla ;)

Lisäksi nappasin matkaani NatuViven yövoiteen naurettavan halvalla: 5€! Olen itse asiassa tasan noita samoja kasvovoiteita kokeillut apteekissa, mutta suolainen reilu parinkympin hinta sai minut vielä harkitsemaan ja jättämään purnukat hyllylle. Samaiselta ständiltä nappasin matkaani 3€ Acon herkulliselta tuoksuvan omena-vanilja-ihovoiteen, joka jo ensimmäisen kokeilukerran jälkeen koukutti minut täysin kiitos huumaavan tuoksunsa ja pehmittävän vaikutuksensa. Yum!

Mikä muu messuilta jäi erityisesti mieleen oli elämäni paras, herkullisin, parhaimman koostumuksen ja maun omaava protskupatukka. Olin itseasiassa jo aiemmin kuullut hehkutusta kyseisistä patukoista, miksi ängin kyynärpäätekniikalla Lidlin ständille nappaamaan maistiaisia. Lidl on siis hiljattain lanseerannut omat protskulisä-tuotteensa ja messuilla maistatettiin mansikan- sekä suklaanmakuisia patukoita. Koostumus oli miellyttävän pehmeä ja kostea eikä patukoille tyypillisen pahvimainen ja kuiva. Mansikanmakuinen patukka oli mielestäni paremman makuinen, joka on todella yllättävää koska itse miellän keinotekoisen ja ällön makuisiksi. Kokonaista patukkaa en itse kerralla saisi syötyä - sen verran "jytkyjä" nuo minun makuuni ovat, mutta herkutteluhetkiin ne sopivat mainiosti. Ja takuuvarmasti pitävät nälkää (jos kokonaisen syö) ja sammuttavat suuremmat makeanhimot. Protskupatukoista ollaan montaa mieltä ja itse syön niitä lähinnä herkkuina ja harvoin. Valitettavasti vatsani osoitti herkkyytensä messujen jälkeiselle lenkille lähdettyäni ja voi morjens minkämoiset vatsakrampit ja -kivut noista sainkaan! Epäilykseni siitä, että olen herkkä lisäaineille ja makeutusaineille sen kun vaan vahvistui kokemani myötä, enkä tästä lähtien epäile hetkeäkään miksen voisi keinotekoisesti makeutetuista herkuista kieltäytyä: moisia vatsakramppeja en ole pitkiin aikoihin kokenut! Täytynee siis vain koittaa herkutella puhtailla herkuilla (nimim. arvatkaa kuka on taas alkanut syömään suklaata piiiiitkän tauon jälkeen? ;)), syödä keinotekoisesti makeutettuja juttuja vain vähän tai sitten syödä niitä ulkosalla, jotteivat muut joudu kärsimään mahdollisista hajuhaitoista :D

Suklaasta puheen ollen pääsin vihdoin messuilla maistamaan ensimmäistä kertaa elämässäni raakasuklaata ja osui ja upposi! Toki raakasuklaa on väkevän-, muttei kuitenkaan pahanmakuista. Itse en nykyään maitosuklaasta makeutensa takia pidä ja syön pääasiassa tummaa suklaata. Kaipa minulle siksi tuo tumma, raakasuklaa sopii vallan mainiosti ja nyt kun vielä sain vahvistuksen sille, ettei minun noita keinomakeutettuja juttuja enää syödä, taidan siirtyä herkuttelemaan joka laadukkaalla tummalla suklaalla tai sitten tapani mukaan ruisleivällä, Oivariinilla ja juustolla ;)

Sellaisia kuulumisia messuilta. Kävitkö sinä siellä? Mitä tykkäsit?

Ajatuksia tulevaisuuden treenejä ajatellen

Edellinen postaus herätti tunteita niin minussa kuin teissäkin lukijoissa (kiitos myös teille Facebookin kautta myötätuntoa ja tsemppejä lähettäneille <3) ja olen iloinen siitä, että uskalsin painaa "Julkaise"-nappia ja paljastaa jotain niinkin henkilökohtaista itsestäni. Toki välillä mietityttää kertoa näin avoimesti "vammastani", mutta toivon, että joku voisi a) ottaa oppia minun virheistäni, b) antaa vinkkejä miten menetellä, jotta pääsisin tästä eteenpäin. Toisaalta huomaan kirjoittamisen ja ajatuksieni purkamisen tekstin muodossa toimivan hemmetin hyvänä terapiana itselleni; ikään kuin juttelisin terapeutille, joka ei periaatteessa tee muuta kuin kuuntele, mutta se tuntuu riittävän, koska tämä ajatusten purun jälkeen pystyn ikään kuin näkemään asiani toiselta laidalta ja näkökulmasta, eikä pääni sisäinen umpikuja olekaan niin umpinainen enää. Halpaa terapiaa tämä bloggailu ;)

Anyhow. Katseltiin eilen T:n kanssa läpi vuoden aikana ottamiamme valokuvia ja voi katkeruus ja ylpeys, minkälainen kroppa minulla alkuvuodesta olikaan! Olin tikissä kunnossa kuin mikä, lihaksikas ja timmi. Mutten kovin onnellinen. Päätä hyörrytti ja pyörrytti, kampesin itseni 4 kertaa viikossa usein osittain itseäni pakottaen salille puristamaan itsestäni viimeisetkin mehut irti - raskaankin työpäivän jälkeen. Näin jälkeenpäin ja jälkiviisaana ajateltuna homma oli ihan hullua, mutta tulipahan tehtyä. Kroppa oli tikissä treenatussa kunnossa, mutta nuppi ei ehtinyt samaa tahtia mukaan ja väsyi, mutta koska kroppa kesti (aikansa), en tajunnut pysähtyä - kunnes se betoniseinä sitten tuli vastaan. Siihen se lihasten kasvattaminen sitten sai tyssätä. Lääkärit, fyssari ja perheeni käski minun lopettaa ja vihdoin tajusin, että olen vaarassa menettää terveyteni ellen nyt vihellä peliä poikki.

Kuvia katsellessani ihailin kroppaani miten kaunis ja hyvinvoivan näköinen se oli ja totesin, ettei ihannekehoni tule tästä mihinkään muuttumaan. Mutta se hinta, jonka tuon kehon saavuttamiseksi maksoin, en KOSKAAN enää aio maksaa. Kuten aiemmin olen jo kertonut, fyssarini kielsi minulta rankan salitreenin, koska sillä onnistun (todennäköisesti) vetämään itseni uudestaan yhtä pahaan jumiin ja jamaan kuin aiemminkin. Hänen kanssaan olen sen sijaan opetellut erilaisia liikkeitä, joilla saan jumeja auki ja pari lihaskuntoa treenaavaa liikettä, joita voin kotona kuminauhan kanssa tehdä. Myönnän suoraan, etten näitä juurikaan ole tehnyt vaan ainoastaan juossut, sekä sauvakävellyt. Pieni morkkis minulla on tämän takia kokoajan ollut, koska tiedän kuinka tärkeätä keskivartalon lihasten ylläpito olisi hyvää juoksuasentoa ajatellen ja päätin, että aion nyt pikkuhiljaa alkaa jumppailemaan kotona. Omaa kehoa vastuksena käyttäen en kovin suuria jumeja voi saada aikaan ja koska tiedän, mitkä heikot kohtani ovat, osaan niitä myös välttää tai harjoittaa kovin varovaisesti. Fustran myötä tiedän kuitenkin, että jo pelkällä kepillä ja kunnon keskittymisellä voi kuitenkin lihaksia saada aikaan, enkä siksi koe tarvetta lähteä salille. Salilla pelkään vetäväni itseni uudestaan totaalijumiin, koska painoja on niin helppo lisätä vastuksiksi ja kokemuksesta tiedän, että nälkä niitä kohtaan kasvaa syödessä ;) Alku tulee jumppaamisessa olemaan tuskaista, koska en tosiaan kevään ole minkäänlaista lihaskuntojumppaa tehnyt ja se näkyy "kulahtaneessa" ulkomuodossani, johon en nyt ole tyytyväinen. On kotijumpalla ja pienellä lihasten havittelulla lisäksi terveydellinenkin syy: lihaskuntoa on tärkeää ylläpitää ryhtiä ja m.m. aineenvaihduntaa ajatellen - tasapainoa unohtamatta! Lihakset tukevat rankaa ja siksi niistä on tärkeätä pitää huolta, jotta kroppa saa parhaan mahdollisen tuen. Lisäksi hyvä lihaskunto takaa ryhdikkäämmän olemuksen ja mikä onkaan paremman näköistä, kuin hyvä ryhti? En havittele laihaa, en liioin fitnesstyyppistä ja hurjan lihaksikasta kroppaa, vaan ryhdikästä ja terveen näköistä kehoa. Ryhdikäs olemus lisää itseluottamusta, joka taasen suoristaa selkärankaa entisestään ja muuttaa ihmisen kuin ihmisen - naamataulusta tai mahamakkaroista piittaamatta - silmissäni paremmalta ja haluttavammalta.

Mitä pelättävää nyt syömisessä olisi?

Käytiin toissapäivänä avomieheni T:n ja anopin kanssa koirien kanssa metsälenkillä illalla. Siinä ennen anopin saapumista juteltiin aiemmin päivällä ristiäisissä tarjotuista herkuista. Kerroin T:lle, että suurin osa ruokailurajoituksistani - tarkemmin sanottuna siis tavoistani m.m. välttää tiettyjä ruoka-aineita tai tapani pilkkoa ruokani pienemmiksi paloiksi ennen pureskelua - ovat pääasiassa tapoja ja päähänpinttymiä - eivät niinkään makuasioita. T esitti eilen kysymyksen, joka jäi pyörimään mieleeni pitkään (pyörii edelleen..) ja jota olen alitajunnassani pohdiskellut jo pidempään: miksi (liki) aikuinen nainen pelkää syömistä?

Myönnän suoraan: minä pelkään lihomista. Mutta miksi? Siihen en osaa vastata. Nuorempana olin pyöreä, mutten koskaan oikein lihava ole ollut. Painoindeksini on vaihdellut normaalin ylärajoista aina kevyesti ylipainoiseen ja lähes alipainoon asti - raja-arvoista riippuen. Varsinaista laihduttamista en miellä harrastaneeni kuin ensimmäisen kerran kuin ehkä yläasteen lopulla kun painoni oli ylittänyt 70kg enkä ollut voinut enää pitkiin aikoihin hyvin - en fyysisesti enkä henkisestikään. En muista rajoittaneeni ruokailujani sen kummemmin, kuin että jätin herkut vähemmälle ja aloin syömään perusterveellisesti ja harvemmin mutta hyvällä omalla tunnolla herkutellen. Lukiossa pelasin fudista ja ratsastin ja vietin aika huoletonta elämää samaisia terveellisiä kotiruoka-oppeja noudattaen. Täysikäisyyden saavutettuani aloin myös käydä baareissa kuten nuoret yleensä ja alkoholi maistui. Painoni pysytteli siinä 62-65 kg hujakoilla, peilikuvaani olin tyytyväinen enkä stressannut syömisistä enkä herkutteluista. Olin onnellinen.

En muista miksi enkä oikeastaan koska, mutta pikkuhiljaa opiskelemaan lähdettyäni ja salilla käymisen aloittamisen jälkeen syömisestä alkoi kasvaa ja kehittyä minulle peikko, jota pakoilin kieltämällä itseltäni tietyt ruoat. Ekaa kertaa muistan laskeneeni ruokieni makroja työskenneltyäni osastolla, jossa työntekijät olivat mukana jossakin terveyskampanjassa johon kuului ruokavalion ja liikunnan syynäys. Ällini ei riittänyt siihen että olisin tajunnut suodattaa omalta kohdaltani turhat kalorin laskemiset pois, vaan otin muista mallia ja ryhdyin laskemaan makroja ja päädyin vertailemaan lounaseväitäni muiden kanssa. Se, että hennosti ylipainoinen tai täysin liikkumaton ihminen syynää ruokavalionsa on fine, mutta se, että kasvava nuori nainen alkaa valitsemaan näkkileipiäkin kaloritaulukko kourassa on jo liikaa. En syytä ketään muuta kuin itseäni siitä, että näin tosiaan kävi, mutta noista ajoista kaikki taisi saada alkunsa, enkä sen jälkeen ole pystynyt syömään montaakaan kertaa miettimättä ruokani vaikutuksesta kehooni.

En kerää säälipisteitä, en liioin halua tehdä itsestäni numeroa, mutta nämä ovat korttini ja nostan ne pöydälle, jotta kanssaihmiseni voisivat ymmärtää minua ja ajatusmaailmaani. En usko, että ihminen, jolle ruokailu ei koskaan ole ollut ongelmallista, voi ymmärtää kaltaiseni sh-klubilaisen stressaamista, mutta yrittää ainakin voi.

Okei, takaisin siis metsälenkin puheenaiheeseen: tiettyjen ruoka-aineiden kieltämiselle itseltään.

Kerroin T:lle, että olen nyt tajunnut kieltäytyväni tietyistä ruoka-aineista siitä syystä, että tiedän "miten pahaa" ne keholleni tekevät. Aiemmin väitin, etten pitänyt niiden mausta tai koostumuksesta jottei minun tarvinnut syödä niitä muiden tarjotessa. Syömishäiriöinen usein väittää syöneensä äsken tai olevansa yliherkkä tietylle ruoka-aineelle, jottei hänen tarvitse kärvistellä kaloreiden tai muiden makrojen aiheuttaman huonon omatunnon takia. Itse väitin usein, etten pidä esim. pekonista tai munkeista, jottei kukaan tuputtanut niitä minulle, eikä minun tarvinnut rynnätä lenkille vielä iltamyöhään "ylimääräisiä" kaloreita kuluttamaan. Tämä opittu tapani johti siihen, etten omaa - monien muiden tapaan - varsinaista sokeri- ja makeishimoa, enkä näin ollen sorru suklaapatukoihin kaupassa käydessäni. Herkuikseni muodostuivat sen sijaan ruisleipä (jonka kielsin itseltäni pitkän aikaa myös, mutta jonka olen "suonut" itselleni taas ja syön sitä hyvällä omalla tunnolla liki päivittäin) ja hedelmät, sekä rahkat. Ironista kyllä, mutta olen tietyllä tasolla tyytyväinen tähän, koska kuinkas monelle esim. iltapäivän nuupahtaminen ja sen myötä sokerihimo onkaan arkipäivää? Ja kuinka monelle tämä aiheuttaa päänvaivaa? Aivan. Liiankin monelle. Koska en vuosiin herkutellut perinteisin herkuin, en niitä nytkään juuri himoitse. Kahvittelutilaisuuksissa syön usein lähinnä muodon vuoksi - en siksi, että himoitsisin pullaa ja kakkuja.

Toissapäivänä tosiaan vietimme siskontyttöni Alvan ristiäisiä ja huomasin taas toistavani opittua mallia: jätin juustokakusta keksipohjan syömättä ja voileipäkakusta raavin turhat majoneesit pois. Nyt en tosin osaa sanoa, teinkö sen kaloreiden pelossa vai pelkästään tapani vuoksi. Ympärilläni oli pelkästään tuttuja ja turvallisia ihmisiä, enkä koe minkään näköisiä paineita syömisistäni heidän läsnäollessaan mutta huomasin suorastaan häpeäväni nirsoilujani. Miksi hitossa en vain voinut syödä sitä kakkupalaa kokonaisena? On todella noloa raapia ja läästiä kakkua pitkin lautasta, mutten tosiaan osaa selittää miksi niin tein. Tulipahan vain tehtyä. Ja jälkeenpäin hävetti. Onneksi T on kaikkiruokainen ja oli kuulemma urheasti tyhjentänyt lautaseni rippeistä minun siirryttyäni seurustelemaan muiden vieraiden kanssa; eipä tarvinnut siskon raapia hyviä kakunjämiä roskiin. Toki olen onnellinen, että olen jo saavuttanut tietynlaisen rentouden mitä syömisiini tulee, mutten vieläkään - kuten nyt tästäkin postauksesta voi todeta - ole tyytyväinen itseeni. Kaipa se vuosien aikainen vinoutunut tapa ajatella ruokaa kestää aikansa normalisoituakin.. Eihän sitä Roomaakaan tunneissa rakennettu ;)

Illalla kerroin T:lle selailtuani vanhoja valokuvia koneelta ja todenneeni olleeni Porvoossa asuessani aivan mielettömässä kunnossa; siis for real - mitkä lihakset tällä mimmillä olikaan! Valitettavasti muistan ja tiedän edelleen, minkä hinnan jouduin niistä maksamaan maatessani kotona viikkotolkulla sairaslomalla kroonistuneiden kipujen vuoksi. Lihasrelaksantit ja kipulääkkeet tulivat turhankin tutuiksi ennenkuin fysioterapeuttini ja Fustra-ohjaajani Jani, sekä fysiatrian fyssarini saivat minut lopettamaan salilla käymisen. Kiputilat alkoivat pikkuhiljaa hälvetä minun rauhoittaessani elämääni ja liikkumistani ja alettuani syömään astetta rennommin ja enemmän. Erikoisalan lääkärit kehottivat minua nostamaan painoani, mutta salin jäätyä myös lihakset katosivat ja sen myötä paino tippui. Kehoni koostumus ja ulkonäkö muuttui enemmän kuin mitä olin ajatellut ja voin myöntää, että tämä on ollut minulle se kovin paikka. Lihasten muututtua taikinaksi, ihannoimani treenattu ja timmi vartalo kaikkosi taivaan tuuliin, eikä peilikuva enää miellytä kuten aiemmin. Todellinen pattitilanne on siis syntynyt: samalla kun ihannoin timmiä - tosin terveen näköistä - vartaloa, tiedän, ettei oma kroppani sen tavoittelua kestä.

Mitä enemmän aikaa vammani synnystä kuluu ja mitä enemmän ehdin tätä pattitilannettani pohtia, sitä enemmän olen alkanut miettimään, pitäisikö hakeutua jonnekin saamaan ihan ammattiapua. En ymmärrä miten ja miksen saa kehon ihannettani muutettua normaalimmaksi - tiedänhän minä sen, ettei kroppani kestä ja pysy terveenä jos vedän sen siihen piippuun jonka se vaatii, jotta saan timmin ulkomuodon. Vai pitäisikö minun vain hyväksyä se, että ihannoin timmiä vartaloa taikinaisempaa enemmän ja että se on mielestäni paremman näköinen kuin "plösähtänyt"? Kuulostaa kamalalta sanoa näitä sanoja ääneen, koska näen jo "tervein" silmin miten sairaalta ajattelumaailmani kuulostaa ja tiedän, että monen terveen korviin nämä sanani varmasti särähtävät ja kovaa. Tiedän itse, että paraneminen on jo hyvällä mallilla, mutta matkaa on vielä jäljellä. Alan pikkuhiljaa tuskastua tämänhetkiseen tilanteeseeni, jossa tunnun junnanneen jo liiankin pitkään. Paino on noussut noin puolisen kiloa, vaikka ruokamääräni ovat pysyneet aika samoina. Loogisesti ajateltuna painon pitäisi nousta enemmän, koska liikuntamääräni ovat vähentyneet roimasti, enkä siksi oikein käsitä miksi paino pysyy ennallaan. Olen miettinyt ylikunnon ja säästöliekinkin mahdollisuutta, mutta koska elämäni on muuten rauhoittunut niin paljon keväiseen verrattuna, en oikein jaksa uskoa näitäkään syyllisiksi. Tuntuu, kuin seisoisin umpikujassa, enkä enää tiedä minne suuntaan kääntyä kun lääkärit vain sanovat nosta painoa, lopeta liikunta ja rauhoita elämäsi. Fyssari neuvoo liikkumaan fiiliksen mukaan, mutta rauhoittumaan ja välttämään salitreeniä. Oma mieli on suht. pirteä ja iloinen, mutta mietteliäs koska paino ei nouse, eikä peilikuva lihaskadon takia miellytä. Ruokahalu sentään on ja pysyy.

kaikki kuvat google kuvahaku

Löytyisikö sieltä ruudun toiselta puolelta kohtalotovereita tai muita apujoukkoja? Dissausta ja kommentteja siitä, että ajatukseni kuulostavat sairailta en nyt mielelläni kuuntele koska TIEDOSTAN, että ajatusmaailmani on jo muuttunut huomattavasti terveempään suuntaan ja näen ja luen itsekin, että se entinen tapani on sairas. Todella sairas.

Maailman paras meikkivoide - vihdoinkin kasvoillani! YSL Le Teint Encre de Peau esittelyssä

Ä-n-y-t-NYT on pakko tulla heti hehkuttamaan ja mainostamaan teillekin, että olen löytänyt itselleni maailman parhaan meikkivoiteen, kiitos kanssa-bloggaajien, sekä Stockan myyjän suositusten: YSL Le Teint Encre de Peau.

Ihoni on normaali, eikä siinä pisamia lukuunottamatta suurempia "virheitä" ole - mitä nyt vähän mustapäitä. Näin ilmojen kylmetessä kärsin usein ihon pintakuivuudesta ja taipumus couperosaan tuntuu myös linääntyvän aina mitä pidemmälle syksy ja talvi etenee, joten vaatimukseni meikkivoiteelle kovenevat: sen tulee peittää kevyesti muttei olla pakkelimainen. Sen tulee kosteuttaa, muttei luovan n.s. rasvanaama-lopputulosta, eikä se saa kiiltää koska tykkään mattaisemmasta pinnasta. Samalla kun pinta siis saa olla mattamainen, ei se kuitenkaan saa olla maskimainen tai "paklattu" (kuten teinitytöillä usein näkee, nimim. itse olin geishan näköinen kun puuteroin teininä liikaa kiiltoa peläten :D)

Meikkivoiteen mukana tuli pieni lehtinen, jossa Le Teint Encre de Peaun kerrotaan kestävän 24h ja sen mukautuvan täydellisesti ihon sävyyn (komppaan!) sekä toimivan kuten perinteinen meikkivoide ohuesta koostumuksestaan huolimatta (yep!). Hauskaa kyllä, lehtisestä löytyy jopa käyttöohjeet eli kuinka meikkivoidetta tulee levittää enkä ainakaan peukku-keskellä-kämmentä-meikkaajana yhtään valita, koska kyseessä on ensimmäinen meikkivoideputelini, josta ei löydy pumppua tai tuubia, vaan sulkamainen aplikaattori/annostelija. Kätevä käytössä, koska kun aplikaattorista antaa ylimääräisen voiteen tippua pois, ei sitä tule annosteltua kasvoille liikaa.

Aplikaattori osoittautui odotettua kätevämmäksi 

YSL Le Teint Encre de Peau on koostumukseltaan ohutta, jopa valuvaa, ja se levittyy kauniisti ja kevyesti kasvoille. Itse tykkään levittää meikkivoiteen aina sormin, koska koen että sillä saan tasaisimman lopputuloksen. Meikkisienen kanssa ainetta menee aina jonkin verran hukkaan ja sudin avulla taas usein tulee laitettua meikkivoidetta vähän liikaa ja se paljon pelätyn pakkelinaaman riski kasvaa. Stockan myyjä kertoi minulle voidetta esitellessään, että kyseessä on todella riittoisa tuote ja jo parin kokeilukerran jälkeen en voi muuta kuin olla hänen kanssaan samaa mieltä: testeripurkillinen, jonka siis Stockmannilta sain, on riittänyt peittämään koko kasvoni jo 4 kertaa ja purkista löytyy ainetta edelleen ainakin pariksi päiväksi! Eli ostaja saa suolaiselle hinnalle (57e) myös vastetta, kun ei joka kuukausi tarvitse uutta purkkia hakea! Kesällä käytin Lumenen CC-voidetta, joka antaa paksusta koostumuksestaan huolimatta samankaltaisen, mutta ainakin itselläni huonommin kestävän lopputuloksen. Itselläni CC alkaa kiiltää jo työpäivän aikana, vaikkei ihoni juuri rasvoitu, enkä pahemmin hikoa. Niin kai se vain on, että kalliimmat raaka-aineet ja kestävyys kulkevat käsi kädessä - tai ainakin näiden kokemusteni perusteella!

Kauniista ulkomuodosta ei myöskään ole haittaa ;) Ja plussaa kulmikkaasta putelista, joka pysyy sylinterimäistä paremmin pystyssä!

Ohuen meikkivoidekerroksen levityksen jälkeen iho on kuin kevyesti puuteroitu ja ihon väri on tasainen, mutta mistään maskiefektistä ei tarvitse huolehtia. Poskipäille, sekä otsaan ja silmävakoon lisään hieman Lumenen heleyttäjää jottei lopputulos olisi liian puuteroitu ja tasainen; itse kun tykkään mahdollisimman luonnollisesta lopputuloksesta eikä se täysmatta sitä mielestäni ole. Kulmakarvoihin väritöntä geeliä ja ripsiin pari kerrosta mustaa maskaraa ja avot! Päivämeikki on loihdittu pikapikaa ja lopptuloksena on siisti, luonnollinen ja kestävä meikki jolla ainakin tämä sairaanhoitaja pärjää koko päivän :)

Päivän sairaanhoitaja-selfie: kevyttoppis, jonka löysin Zarasta yhdistettynä mustiin nahkasaappaisiin ja Acnen Canadaan tekevät asusta sellaisen, josta itse tykkään todella :) Siisti, mutta selkeä

Käykää ihmeessä hakemassa testeri kokeiluun ja hämmästykää: aiemmin parhaaksi luulemanne meikkivoide taitaa jäädä kakkoseksi ;)

Kun ahaa-elämyksen lenkillä koin

Hui, joko taas on perjantai? Viikko on sujunut joutuisasti töitä paiskien ja ensi viikko tuleekin olemaan normaalia lyhyempi, koska olen avopuolison syysloman kunniaksi pyytänyt palkattoman virkavapaan maanantaille ja suunnitelmissa on suunnata minilomalle. Pieni irtiotto tulee tekemään todella hyvää ja voi juku kunhan pääsen kertomaan, minne olemme matkalla ;)

Viikko on sujunut niitä normaaleja touhuja touhuten, mitä nyt keskiviikon vesijumppa peruttiin vetäjän toimesta ja yritin käydä lenkillä, mutta totesin n 20 min ja 2,9 km jälkeen ettei juoksu suju tukkoisen kropan vuoksi ja päätin palata kotiin hissukseen kävellen. Päivän aikana oli tullut syötyä huonommin ja keskiviikko kun on se viikon keskimmäisin päivä, on minulla usein se päivä jolloin olen kaikista väsynein. Päätös hidastaa juoksu kävelyksi ja mennä ajoissa nukkumaan osoittautui loistavaksi, koska seuraavana päivänä eli eilen torstaina vedin ennätyspitkän lenkin ja vielä hymyssä suin. Muahaa!

On jännä, miten pienet ja hyvinkin yksinkertaiset tekijät vaikuttavat juoksuuni: n 3-4 vrk paussi juoksusta, kunnon yöunet (n 7-8h) sekä kunnon ruokailu päivän aikana petaavat eväät hyvälle (urheilu)suoritukselle. Välipäivinä voin hyvin käydä kävelemässä jopa sauvotellen, mutta jos haluan juoksun sujuvan, täytyy minun antaa kropan palautua kunnolla ja siihen tuntuu menevän lenkkien pituuksista riippuen 3-4 päivää. Lähdin eilen kiireisen työpäivän, lyhyen koiranpissatuslenkin sekä välipalan jälkeen hiljakseen hölkkäämään ja ajatukseni oli edellisen huonon juoksuboogien jälkeen selviytyä edes lyhyestä 4 km matkasta. Askeleen ollessa kummallisen kevyt, päätin taas - kuten viime viikollakin - ottaa härkää sarvista ja haasta itseni ja annoin palaa. Harmikseni pimeys laskeutui ajateltua nopeammin ja koska Ronja oli yksinään kotona, en voinut toteuttaa pitkäaikaista haavettani, eli juosta niin kauan kuin kantti ja jalat kestää, vaan kurvasin pikkuhiljaa kotia kohti. Olin toki tyytyväinen suoritukseeni, mutta tiedän, että pystyisin juoksemaan pidemmällekin ja suorastaan potutti kaartaa kaupan pihaan ja pysähtyä. Varsinainen pellehymy levisi naamalleni kun pysähdyin S-marketin pihalla ja napsautin SportsTrackerin pois päältä: 12,92 km. Olen viimeksi juossut noin pitkälle toukokuussa 2008 kun juoksin HCR-puolimaratonin. Pitkästä aikaa kropassani jylläsi jälleen se monien hehkuttama juoksu-flow ja tunsin itseni höyhenenkevyeksi ja vapaaksi; tuntuisipa juoksu aina niin hyvältä! Hölkän jälkeen hain kaupasta tarvikkeet T:n huomista lounasta varten (teki mieli kiittää lomalaista jotenkin, kun hän on lomastaan huolimatta huolehtinut kaikista kotitöistä ja antanut minun touhuilla niin omia kuin työjuttujakin) ja suuntasin vielä lyhyelle iltapisulle Ronjan kanssa. Suihkun jälkeen yritin tankata parhaani mukaan mahdollisimman hyvin palautumista ajatellen ja kokkasin tonnikala-kasvis-nuudelipaistosta ja söin vielä palasen omatekemää täysjyväleipää kylkeen. Kyllä uni maittoi tämän jälkeen!

Harrastettuani juoksua enemmän ja vähemmän säännöllisesti lukioikäisestä olen vasta nyt viime kertoina oppinut tulkitsemaan kroppani tarpeita ja vaikka aikaa tähän on kulunut, olen todella ylpeä itsestäni, että olen tähän pisteeseen päässyt. Nyt tiedän, miten ja mitä minun tulee syödä, juoda ja liikkua sekä ennen, että jälkeen jotta jaksan niin juosta sinä päivänä, kuin myös elää normaali elämää juoksua seuraavana päivänä. Toki ravinnon, levon ja nesteytyksen tarve ja laatu korostuu pitkiksien kohdalla, mutteivat ne lyhyemmätkään lenkit tunnu oikein sujuvan jos pääpiirteet eivät ole kohdillaan.

Monista seuraamistani blogeista olen viime aikoina saanut lukea, miten onnellisia bloggaajat tämän hetkisiin elämiinsä ovat ja voi ilokseni yhtyä noihin sanoihin: tällä hetkellä olen tyytyväinen elämääni. Vaikka välillä jokin asia ottaa pattiin, näen peilistä rumiluksen, jokin päivä menee päin prinkkalaa tai potkaisen varpaani kynnykseen, en anna sen haitata. Pääpiirteittäin olen onnellinen, iloinen ja tyytyväinen.

Kivaa perjantaita - juuri sinulle! Pidäthän huolta itsestäsi?