Lauantaipohdintaa

Moikkamoi ja lauantai-iltapäivää!

Tuhannesti kiitos, kumarrus ja halaus kaikille, ketkä edellistä avautumispostausta kommentoitte niin blogiin, Facebookiin kuin naamatustenkin. Olette kaikki puhdasta kultaa <3 Kuten huomaatte, laitoin kuitenkin parin päivää tekstin julkaistuani sen piiloon. Emmin pitkään viitsinkö ollenkaan julkaista sitä koska se oli niin pirun henkilökohtainen ja avautuva, mutta julkaisin ja sain myötätuntoa ja tsemppiä ja toivon mukaan herätin jossakin ajatuksiakin. Julkaistessa tekstin se tuntui vielä hyvältä koska kuten postauksessa kerroinkin, ärsyttää minua potenssiin triljoona kun blogit ja koko some-maailma on niin saakelin pinnallinen ja siloteltu. Kun itse tulin siihen pisteeseen, ettei iloa ja hattaranhuurteista nähnyt enää missään oli jotenkin PAKKO avata suu ja kertoa, mitä tämä minun arkeni todellisuudessa - kaunistelemattomana - on. Pyöriteltyäni asiaa pari päivää ja juteltuani työkaverin kanssa tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että minun olisi ehkä parempi suojella itseäni hieman ja piilotinkin tekstin. Ne ketkä sen "ehtivät" lukea ja nähdä saivat sen tehdä, enkä kadu sitä. Se varmasti muutti osan kuvaa minusta mutta entäs sitten. Olen tälläinen kuin olen, enkä tällä hetkellä voi väittää että olen juuri se Jossu joka haluaisin olla ja joka aidon oikeasti olen, mutta tässä hetkessä olen tälläinen: kärsin huimaus-heikotus-oireista, jotka rajoittavat elämääni ja joista aion päästä eroon.

Helpommin sanottu kuin tehty mutta yritetääs nyt mennä mukavampiin aiheisiin. Minulle sanottiinkin jo, että nyt on aika katsoa eteenpäin eikä murehtia menneitä ja pikkuhiljaa se minun oma elämäni löytää tiensä takaisin omalle raiteelleen. Sanomattakin on selvää, että kun se 3-4 vuoden ajan on mennyt sivuraiteilla, ei suunnan vaihto ihan kädenkäänteessä käy, mutta kun ammattilainen on vakuuttanut minut siitä, että se on täysin mahdollista, aion tehdä kaikkeni. Kaikkeni.

Koska edellisestä arkipostauksesta on luvattoman pitkä aika olisi ehkä hyvä vähän kertoa missä mennään?

Siirryin tosiaan marraskuussa päivystys-vastaanotto-sairaanhoitajan tehtävistä aikuispotilaiden terveydenhoitajan kenkiin ja ero entiseen on - noh, yhtä suuri kuin yön ja päivän välillä :D Haha! Siinä missä aiemmin olin osa isompaa tiimiä, n.s "rividuunari" eli tein miten esimies valmiiksi suunnitteli ja työnkuva vaihteli päivittäin, olen nyt hyvin itsenäinen ja suunnittelen itse työni, työskentelen yksin esimies taka-turvana ja työtehtävät ovat toisaalta aika samanlaisia päivästä toiseen siinä mielessä, että pidän nyt pelkästään vastaanottoa ja pääasiassa terveystarkastuksia. Nykyään käyn myös enemmän kokouksissa, koska edustan tällä hetkellä yksin omaa "osastoani" ja pidän esitelmiä esim. painonhallinnasta pyynnöstä. Voitte vain kuvitella miten ulalla ja yksin olin alkuun kun aloitin nykyisen duunin, koska se erosi entisestä niin 110%:sti mutta nyt kun olen työtehtävääni jo HIEMAN alkanut hahmottaa en voi muuta todeta kuin että olen tyytyväinen - todella tyytyväinen. Rakastin entistä duunia ja kaipaan montaa osaa siitä jokaikinen päivä, mutta tällä hetkellä kun tärkeintä elämässäni olisi saada kroppa ja mieli rauhoitettua jotta löytäisin oman itseni takaisin, sopii tämä nykyinen duuni minulle paremmin. Ja vaikka nuori olenkin täytyy myöntää, että tämä työtehtävän vaihto teki minulle todella hyvää ja suorastaan puhkun intoa ja tunnen jopa pientä paloa työtäni kohtaan (ja sain ulkopuoliselta kuulla, että sen kuulemma huomaa ;)). Olen itse asiassa sitä mieltä, että kaikkien tulisi tasaisin väliajoin saada anoa sisäistä siirtoa tai ottaa virkavapaata omasta työstään ja lähteä tuulettamaan aivoja ja kädentaitoja muualle. Uuden työtehtävän, rutiinien ja tapojen edessä aivot raksuttavat ihan toisella tapaa ja ainakin itselläni vaihdos lisää mielenkiintoa kehittää itseäni ja samalla se haastaa minua etsimään muistini syövereistä sellaista tietoa, jota en moneen vuoteen ole käyttänyt. Ja jollei sitä tietoa löydy korvien välistä, täytyy sitä imuroida Terveysportista ja muilta luotettavilta sivustoilta (minäkö käyttäisin Googlea..?) ;)

Entäs vapaa-aika? Olen tosiaan nyt saanut ammattilaiselta kuulla, että minun tulisi ottaa osaksi arkeani rauhoittuminen, johon siis kuuluu hengitys- sekä rentoutumisharjoitteet. Plösöksi sohvaperunaksi ei tarvitse alkaa, mutta tohottamisen vastapainoksi täytyisi tosissaan panostaa kropan ja mielen rauhoittamiseen. Eli juoksua tulee edelleen harrastettua 1-3 kertaa viikossa, mutta ilman syke- ja muita mittareita (otan niistä heti paineita, vaikka ne käteviä sykkeen seurannan kannalta ovatkin). Juoksua - vaikka sitä rakastankin - jännitän edelleen jonkin verran koska se nostaa sykettä ja saa aikaan saman fiiliksen kuin jos alan jännittämään ja sitä kautta huimaamaan esim. kaupoilla ja koska juoksuasentoni ei ole täydellinen (lue: puutteellinen keskivartalon hallinta, lievä takakeno) ei se välttämättä se paras lajivalinta ole - mutta koska saan siitä rauhoituttuani niin hyvän olon, olen saanut luvan jatkaa sitä. Muuten teen kotijumppaa 1-2 kertaa viikossa, eli teen punnerruksia, hyppyjä ja kyykkyjä, sekä vatsoja eri variaatioin oman kehon painolla (ja joskus innostun jopa kahvakuulasta). Ja näiden lisäksi tulee kävelytettyä Rontti-koiraa 1-3 kertaa päivässä. Eli liikunta oln edelleen keskeinen osa vapaa-aikaani :D Mitä sen sijaan olen huomannut kaipaavani, on jokin laji jota voisin harrastaa jonkun kanssa. Kun pääasiassa työskentelee yksin ja harrastaa yksin ja asuu miehen kanssa, joka on työvuorosta riippuen poissa joko 12 tai 24 tuntia vuorokaudesta, tuntee sitä väkisinkin itsensä aika yksinäiseksi ajoittain. Minulla on sikäli huono tuuri, että rakkaimman kaverit asuvat joko ulkomailla ja monen tunnin ajomatkan päässä, ettei heitä kovin usein tule nähtyä. Viime aikoina ollaan viestitelty ja soiteltu monien kanssa aiempaa enemmän, mutta eihän se naamatusten kuulumisten vaihtoa korvaa. Tosiaan kaikenlaisia harrastuksia olen miettinyt, mutten toistaiseksi ole päätynyt oikein mihinkään järkevään ja koska miehen ollessa töissä koira on minun vastuullani, en ole halukas maksamaan montaa sata euroa esim. joogakurssista, jonne en sitten voisi osallista joka kerta koska minun täytyisi ajaa töistä kotiin, ulkoiluttaa koira, hypätä autoon ja ajaa joogaan ja siitä taas kotiin. Sydämeni ei antaisi myötä, että Ronja isona koirana joutuisi tyytymään 15 minuutin ulkoiluun jonain päivänä harrastukseni takia - onhan labbis kuitenkin iso koira, joka tarvitsee runsaasti liikuntaa. Ja tämä meidän yksilö on kyllä selvästi osoittanut, että tarvitsee ulkoilun lisäksi rakkauttaa :D Näkisittepä miten neiti vähän väliä nousee tuoliani vasten nuolaisemaan kasvoja tai naamaa kun istun pöydän ääressä kirjoittamassa tätä. Hassu rakas <3

Talonrakennus-proggis, josta vouhkasin syksyllä, jouduttiin laittamaan (ainakin hetkellisesti) jäihin miehen opiskelujen takia: työharjoitteluiden myötä kuukausitulot voivat tipahtaa radikaalistikin, emmekä halua asettaa itseämme totaali-ahdinkoon ja elää pelkällä makaronilla ja jauholla joinain kuukausina. Nyt alan jo olemaan aika sujut asian kanssa, vaikka esim. eilen kun kävin katsomassa työkaverin vauvaa ja uutta taloa tunsin pienen piston ja kateuden: olisipa meilläkin. Mutta olen kyllä ehdoton realisti rahan suhteen; en meinaan halua joutua miettimään milläs auton 820 euron arvoinen huolto maksetaan jos lyhennän lainaa ja maksan jatkuvia kuluja joka kuukausi niin, että minulle jää 25 euroa käteen!

Mutta jotta nyt päästäisiin aiheeseen lauantaipohdinta (kuten otsikko lupaavasti kertookin) on kai minun pakko kertoa mitä alunperin pohdin ja mikä sai minut (vihdoin!) istumaan koneen ääreen ja kirjoittamaan: käytiin Ronjan kanssa ulkoilemassa vanhempieni pihassa ja kotiin päästyämme teki minun mieli välipalaa. Olen tämän rauhoittumis-ohjeistuksen jälkeen vähentänyt kahvijuontiani radikaalisti niin, etten enää juo kahvia edes päivittäin. Huomaan, että kahvi saa kroppani jännittymään ja tykyttämään herkemmin tilanteissa, joissa jo muutenkin jännitän mutta nyt kun tiesin istuutuvani koneen ääreen hetkeksi, päätin keittää kahvit. Jääkaapista löysin A-jugurttia ja hedelmäkulhosta jo aikoja sitten ostetun granaattiomenan, jota pelon sekaisin tuntein lähestyin veitseni kera. Granaattiomenan simenet ovat mielestäni aivan törrrrrrkeän hyviä, mutta hittovie mikä duuni niitä on aina hakata ulos kuoresta. Onnekseni oma omppuni oli täysin toimintakykyinen (lue: ei vanhentunut vaikka sitä pelkäsin) ja siinä tarjoilulusikalla (vuoroin omaa kättä, vuoroin) kuorta hakatessani päätin, että ensi kerralla voisin olla fiksumpi ja ostaa pakastealtaasta Pirkan käyttövalmiita siemeniä. Päätöksen tehdessäni päädyin sitten pohtimaan mitenköhän Pirkkalaiset ne siemenet sieltä kuoresta saavat. Ei kai vain joku oikeasti seiso ja hakkaa päivät pitkät granaattiomenoita, eihän? Raukkaparka. En tosin kyllä myöskään tajua millaisen koneen kyseinen toimenpide vaatisi, koska vaikka hakkaustoimenpiteen suorittaa täysin Youtuben ohjeiden mukaan, eksyy välillä silti mukaan sitä valkoista kalvoa myös enkä usko, että mikään siivilä onnistuisi noukkimaan talteen pelkät siemenet ja eliminoimaan sen valkoisen. Onko kellään tästä tarkempaa tietoa? Pitänee laittaa viestiä K-kauppojen Pirkoille ja tiedustella asiaa. Joka tapauksessa sain siemenet vihdoin ja viimein lyötyä kulhoon ja nautiskelin ne hiljakseen Instagramia selaillen kera kahvin (joka tällä hetkellä maistuu parhaimmalta Oatlyn iKaffen kanssa - ah, ihanan kermaista!) ja A-jugurtin, sekä viinimarjojen ja maapähkinävoin kera. N-a-m.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa :) Mitä sinun lauantaihisi?

Kiitos ja anteeksi, siivottomuudesta ja vatsakivuista

Otsikkoon viitaten haluan - joskin pitkän paussin jälkeen - kiittää kaikkia, jotka huomioivat edellisen postaukseni, jossa kerroin hyvinkin avoimesti tämänhetkisestä tilastani. Kaikilla meillä elämässä on ylä- ja alamäkiä, mutta koin jotenkin että halusin kertoa täysin avoimesti kuinka alamäkeä omani viime vuosina on ollut - ja osittain ihan itse aiheutetusti! Toivon, että jos itselläsi tai jollain tutullasi on vastaavia ajatuksia tai ruoskit itseäsi samoin kuin minä, tajuaisit pysähtyä tai pysäyttää sen jonkun joka näin tekee. Itse maksan teoistani todella kovaa hintaa tällä hetkellä, enkä toivo pahimmalle vastustajallenikaan samaa. Mutta jätetääs nyt tämä surullinen aihe tähän ja siirrytään toisiin juttuihin.

Istun tässä sohvalla ja vuoroin oivottelen ja voivottelen alavatsaani. Kävin eilen toimenpiteessä Helsingissä lääkärissä ja vietän nyt toista ja viimeistä saikkupäivääni. Toimenpide tehtiin osittaisessa nukutuksessa n.s kevyessä humautuksessa niin, että olin hereillä mutta kuitenkin aika pöllyssä - haha, alleviivaten AIKA pöllyissä; itse toimenpiteestä en muista muuta kuin hoitajan joka koko ajan käski pitää silmiä auki ja jutteli ja vaati vastauksia - enkä minä millään olisi jaksanut puhua! :'D Ohhoh! Onneksi tutkimus oli pian ohi ja pääsin heräämön puolelle, jossa sain samoin tein vettä juotavaksi ja voi jestas miten hyvältä se maistui! Hoitaja oli varoitellut, että humautus-lääkkeet kuivattaisivat suuta - ja sen ne kyllä tekivät! Totesin myöhemmin miehelle, että ymmärrän hyvin vanhuksia ja muita, joiden suun limakalvot ovat kuivat ja joiden ravitsemus tästä johtuen on usein vajaata: kokeilepa itse joskus syödä kun ensin olet imeskellyt pahvin palaa suussasi. Jännää oli, että alkuun saamani mehukeitto maistui mielettömän väkevällle enkä meinannut saada sitä nieltyä. Liekö sitten niin, että makureseptorit suussa olivat kuivuudesta johtuen erityisen herkkinä. Parin tunnin lepäilyn ja kipulääkityksen jälkeen pääsimme sitten lähtemään kotia kohti - T rivakasti edellä kävellen ja minä ankkamaisesti perässä vaappuen. Kotiin päästyämme kello näytti jo lounasaikaa, mutta minä en tapojeni vastaisesti pystynyt syömään vaikka yritinkin: suuta kuivasi ja vatsaa turvotteli toimenpiteestä johtuen niin, että palan tunne iskostui kurkkuuni ja jouduin siirtämään annokseni jääkaappiin odottelemaan. Mieleeni muistui miltä minulta tuntui kesällä 2015 kun parantelin itseäni umppari-leikkauksen jälkeen: vaapuin kuin ankka, vatsa oli turvonnut ja koitin kaikin tavoin peitellä sitä ulkona hiipiessäni jotteivät naapurit tiedustelisi laskettua aikaa eikä ruokaa meinannut millään saada nieltyä - eikä ruokahaluakaan kyllä ollut kun ei energiaa kulunut kun enimmäkseen makoili paikoillaan. Eilinen sujui siis suurilta osin sohvalla istuskellessa ja illalla kun ruoka vihdoin alkoi maistua, valmistelin myös keskiviikkoista työjuttua.

Niin, työt. En ole täällä puolen vielä kertonutkaan, että siirryn uusiin työtehtäviin tällä viikolla. Päivystäminen ja ryhmässä työskentely saa nyt hetkeksi jäädä kun kokeilen siipiäni terveydenhoitajan hommissa, jossa työskentelen yksikseni mutta osana suurempaa ryhmää, joka koostuu erinäisistä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista ja työskentelen ruohonjuuritasolla itsenäisesti. Vielä en - toimenpiteestäni johtuen - ole hommaan sen kummemmin päässyt tutustumaan, vaikka toki viime viikolla jo soittelin potilaille ja vastailin heidän sähköposteihin, mutta uskon että tässä menee aikansa ennenkun totun täysin uuteen tapaan työskennellä: yksinäni ja keskustelua suurimmaksi osaksi hoitokeinona käyttäen (edelliseen duuniin verrattuna, jossa toki käytin paljon suuta ja keskustelua, mutta jossa esim. päivystäessä kädentaidot nousivat keskeiseen rooliin). Mielenkiinnolla (ja kauhulla) odotan, mitä tuleman pitää, mutta yritän ottaa tämän haasteena ja kasvun paikkana.

Viime viikon vietimme vanhempieni talon vahteina heidän nautiskellessa Kanarian auringosta ja viime perjantaista lähtien olemme jälleen koittaneet orientoitua ja tottua tähän kerrostaloasumiseen. Viikonloppuna päätimme T:n kanssa yhteistuumin, että nyt olisi aika siivota ja raivata kämppäämme ihan tosissaan ja onneksi sen teimme: asunto on huomattavasti kotoisampi kun epämääräiset laatikot ja kassit ja pussit on joko purettu kaappeihin tai sitten heitetty roskiin. Kierrätykseen roudasimme aika kasan tavaraa mutta kylläpä teki hyvää. Itse olen viime aikoina kärsinyt motivaationpuutteesta asua kämpässämme ja vika tikki oli kyllä se, että saimme asua kokonaisen viikon vanhempieni isossa talossa ja päästä omakotitaloasumisen makuun. Fakta on se, että tällä hetkellä emme muuta nykyisestä mihinkään koska tontille ei olla (vieläkään!) saatu poikkeamis- tai rakennuslupaa ja koska T:n opiskelukuviot ovat vielä jokseenkin auki, täytyy meidän ensin selvittää miten ne vaikuttavat etenkin työharjoitteluiden aikana meidän arkeemme. Olinkin ihmetellyt miten kämppämme tuntui ärsyttävän minua niin tajuttoman paljon kunnes tajusin raivaamis-operaatiomme jälkeen, että tavaranpaljoushan se minua eniten kismitti. Toki olen lukenut aiemmin, että epäsiisteys elinympäristössä rasittaa mieltä, mutta että sillä on näin selkeä syy-seuraumus-yhteys omaan sisäiseen rauhaani (tai pikemminkin rauhattomuuteen) en olisi uskonut - ennenkun siivosimme! Tästä edespäin täytynee siis pitää kämppä paremmin kuosissa ja purkaa epämääräiset nyssykät pikimmiten pois. Pienestä pitäen olen ollut se, joka rakastaa järjestystä mutten ole valehtelematta koskaan vielä tajunnut, että siivottomuudella voi vaikuttaa näin ratkaiseva vaikutus niin viihtyvyyteen kuin omaan oloonkin!

Mitään suunnitelmia täksi päiväksi minulla ei ole, mutta toivon että toimenpiteen jälkeiset vatsakivut helpottaisivat huomisen mennessä kun minun olisi määrä palata töihin. Todennäköisesti käyn pari kertaa kiertämässä taloa koiran kanssa (ulkoilutus on minun kontollani T:n ollessa töissä ja sehän hieman jänskää, koska hoitajat varoittelivat eilen että repiviä äkkinäisiä liikkeitä ei saisi tapahtua toimenpiteen jälkeen) ja istuanökötän koneen ääressä. Haaveissa olisi löytää juhlakautta ajatellen vähän siistimpi arkeenkin sopiva mekko ja paita, sekä arkeen sopiva crossbody-laukku. Bayswater tulee edelleen olemaan luotto-laukkuni arjessa koska se mahduttaa sisäänsä kaiken (ja hieman enemmän) tarpeellisen, mutta pikkujouluja ja shoppailuhetkiä varten kaipaisin hieman pienempää mustaa nahkaista laukkua, jonka voisi sulkea vetskarilla ja heittää olan yli käsien täyttyessä kasseista. Joululahjojakin olen jo hieman suunnitellut (ja jopa hankkinut) ja sitä taidan tänäänkin jatkaa :) Vaatekaapista puheenollen eilisen toimenpiteen jälkeen ei tee toisaalta mieli sovittaa yhtäkään vaatekappaletta koska vatsani on todella turvonnut ja odotan kauhulla huomista, jolloin täytyisi vetää farkut jalkaan.. Pidän peukkuja, että turvotus laskisi huomiseen mennessä!

Let it go, let it go. Totuus pinnan alta

Olen miettinyt tämän postauksen kirjoittamista koko viikon, avannut läppärin ja muuttanut mieleni. En halua, en pysty, en tahdo. Saa nähdä miten paljon saan nyt kirjoitettua ja kerrottua ja montako kertaa painan "erase"-nappulaa empien, paljonko haluan kertoa. Toivon mukaan saan tämän tekstin myötä avattua teille hieman tilannetta, jossa olen tällä hetkellä ja jossa jo pitkään on menty. Tilannetta, joka piilee pinnan alla.

Ne jotka minut tuntevat tai jotka ovat seuranneet blogiani pitkään tietävät, ettei taipaleeni ole kuluneen 5 vuoden aikana kovin helppo ollut. Aloin leikkiä ruoalla ja liikunnalla AMK-opinnot aloitettuani ja hairahduin silloiseen fitness- ja karppaus-buumiin. Tein tyhmästi - terveydenhuollon opiskelijana (jolla pitäisi olla älliä jo koulun puolesta päässä!) - ja lisäsin liikuntaa roimasti salin ja lenkkien muodossa ja aloin rajoittamaan syömistäni pikkuhiljaa toinen toistaan "pahempia syntejä" siitä siivoten. Poissuljettuja olivat alkuun sokerit ja valkoiset viljat, myöhemmin jäivät pois ruisleipä, pasta ja ylipäänsä hiilarin lähteen, samoin punainen liha ja lisätyt rasvat (en olisi voinut kuvitellakaan edes koskevani pähkinöihin tai rypsiöljyyn). Aloin pelätä yhteisiä ruokailuhetkiä jolloin muut huomaisivat tapani, jotka siis jo silloin tiedostin ja tunnistin epäterveellisiksi, ja aloin suoraan sanottuna pelätä ruokaa ja syömistä. Elin maitorahkalla ja sokerittomilla mehukeitoilla, kasviksilla ja soijarouheella. Ja kahvilla. Sillä itsensä sai tarvittaessa nopsaan tyhjennettyä.

Pitkä parisuhde päättyi, jäin yksin mutta löysin heti uuden miehen, jonka perässä muutin kotoa kauas pois. Suhde osoittautuikin epäterveelliseksi ja huomattuani sen huomasin olevani eksyksissä: kuka olen, minne menen. Vanhempieni hoiviin en suostunut muuttamaan enkä liioin myöntämään kellekään, että suhde meni päin persettä ja että voin niin huonosti. Sinnittelin ja purin ahdistustani ja pahaa oloani kontrolloimalla yhä enemmän syömistä ja liikuntaa - ja vedin övereitä molemmissa. Jälkeenpäin ajateltuna en käsitä miten kroppani kesti menoa niinkin pitkään kuin lähes vuoden verran: nollakaloreita, 4 rankkaa salitreeniä ja 2-3 aerobista, unettomuutta, pelkoa, ahdistusta ja kolmivuorotyötä. Alkoihan se kroppa lopulta purkautua palasiksi, erottiin, asuin yhä eksän kanssa samassa kämpässä ja yritin sinnitellä, jouduin sairaalaan ja muistan miten hädissäni olin kun en tiennyt minne mennä. Muistan elävästi miten juttelin isosiskoni E:n kanssa puhelimessa ja miten juuri hänen puhelustaan (toim.huom: moni muu yritti samaa, mutta ehkä sisko valitsi jotkut tietyt sanat tai sitten hänen puhelunsa vain oli se ratkaiseva miljoonas) tuli se, joka sai minut tajuamaan että nyt olisi aika lähteä ja aloin etsimään kämppää ja töitä Porvoosta.

Kämppä ja työpaikka löytyi ja pääsin lähtemään ja muistan iloinneeni: vihdoin uusi alku, uusi mahdollisuus. Ei se kuitenkaan ihan niin helppoa ollut.

Asuin yksinäni keskustassa, kärsin huimauksesta joka aiheutti sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistusta ja eristäydyin yksiööni sen sijaan, että olisin pyörinyt kaupungilla ja koittanut löytää uusia tuttavuuksia. Päädyin jälleen salille, hommasin kuukausikortin ja aloin takomaan rautaa: kun ei muutakaan tekemistä ollut eikä Porvoon-elämäni alkanut niin harmoonisena kuin olin ajatellut, aloin kontrolloimaan tilannetta ja elämääni treenaamalla. Vaikken elämääni voinut muokata, pystyin salilla käymällä muokata kroppaani. Ja nättihän siitä tuli. Harmi vain jatkoin hiilaritonta ja rasvatonta ruokavaliotani, treenasin 4 kertaa rankasti salilla ja juoksin loput, söin rasvattomia maitotuotteia ja soijarouhetta ja nukuin huonosti. Uudelta työpaikaltani aloin yhä enemmän kiinnittää huomiota yhteen punapukuiseen ensihoitajaan ja niinhän siinä sitten monen mutkan kautta kävi, että meistä muodostui parin kuukauden kehräilyn jälkeen pari. Puolen vuoden yhdessäolon jälkeen muutimme yhteen ja elämä alkoin, huimauksesta huolimatta, sujua siihen suuntaan jonne olin sen toivonut kulkevan: muutto takaisin maalle, oma auto ja koira. Ehkä pian oma talo ja perhekin alkaisi löytyää tiensä elämääni,.

Nyt pian 3 vuoden yhdessäolon jälkeen voin silmäkulmaa ajoittain pyyhkien kertoa, ettei näin ole. Uristaan ei ole niin helppoa poiketa kuin sitä kuvitteli ja toivoi. Landelle muutettuani olin jo lopettanut salilla käymisen täysin ja keskityin kävelemään koiran kanssa, juoksin erinäisillä lääkäreillä ihmettelemässä huimaus-heikotus-oireitani, sekä vatsaongelmia. Miehen kautta yritin oppia syömään "normaalisti" (eli hiilareita ja herkkuja silloin tällöin) siinä ajoittain onnistumalla, välillä onnistumatta. Paino tippui. Kukaan lääkäreistä ei koskaan kysynyt miten henkisesti voin ja kun kerroin sivulauseessa, että minulla oli ollut paljon paineita ja stressiä Pori-aikoihini viitaten, vetosivat he heti stressin jälkeiseen tilaan ja että tilanteeni kyllä korjautuisi kunhan elämäni nyt asettuisi aloilleen. Mitään tarkempia ohjeita kuten "syö näin" tai "liiku näin" en koskaan saanut keltäkään - ja juuri sitä olisin övereiden vetäjänä tarvinnut ja toivonut! Lääkärit totesivat aina ihmisten olevan yksilöitä, mutta edelleenkin nyt vuosien jälkeen minua surettaa, ettei kukaan uskaltanut edes kehoittaa minua seuraamaan THL:n asettamia ravitsemus- ja liikuntasuorituksia (jotka ovat terveyttä ylläpitäviä ja sopivat suurimmalle osalle kansaa). Turhauduin kun huimaus ja jumitilat eivät alkaneet kaikkoamaan, vatsaoireet jatkuivat eikä hormonitoimintakaan lähtenyt liikkeelle - vaikka lääkärit sanoivat, että ne kyllä palaavat vuodessa. Aloin liikkumaan uudestaan ja löysin juoksun: lajin, johon lopulta rakastuin sen keveyden ja helppouden ja raittiin ilman myötä. Kunto koheni ja lenkit pitenivät, mutten tainnut tajuta kuinka paljon kulutin juostessani ja huomasin, miten jumit ja huippaukset jälleen lisääntyivät vaikka yritin kovasti syödä enemmän jotten jäisi kaloreineni miinuksille. Enää en toivonut painon tippuvan mutta halusin sen pysyvän ennallaan. Vatsaoireet alkoivat pikkuhiljaa onneksi helpottaa ja opin tuntemaan mitkä ruoka-aineet eivät minulle sopineet, mutta ruokailuhetket olivat (ja ovat) edelleen - eivät nyt välttämättä hankalia - mutta rutiininomaisia ja nojoo, ajoittain kyllä hankalia ja tietyt ruoat saattavat ahdistaa minua. Olen kuitenkin huomattavasti rennompi syömisteni suhteen nyt kuin vuoden takaiseen verrattuna, enkä kikkaile ruoalla ja poissulje ruokavaliostani mitään. Sen sijaan olen ylpeä itsestäni jos (ja kun!) onnistun poikkeamaan rutiineistani ja rikkomalla rajojani, ikäänkuin nousemalla uristani, hetkeksi. Kun on vuosia syönyt kurinalaisesti, tuntuu pienikin suklaapala tiistai-iltana voitolta.
Liikunta ja syömiset alkoivat löytää tasapainon pikkuhiljaa, mutta työelämässä koin hetkittäin aikamoisia myllerryksiä, jotka heijastuivat henkiseen jaksamiseen. Sairaanhoitajana sitä saa tottua tekemään pätkätöitä (näköjään) ja ne jos mitkä ovat aiheuttaneet stressiä minulle. Monet kerrat olen jo ehtinyt hakea vakinaista toimea, mutta onni ei ole ollut suopea. Monet kerrat olen myös näiden "valitettavasti emme nyt valinneet sinua"-kommenttien jälkeen tuntenut, miten osa minusta on murentunut ja kyseenalaistanut mitä ihmeen väliä sillä on, osanko olla suopeampi itseäni kohtaan ruoan ja liikunnan suhteen, jollen töiden myötä saa stressiä poissuljettua elämästäni täysin. En siis tarkoita sitä, että elämästi poistuisi stressi heti jos saisin vakkaripaikan, vaan sitä, että pettymykset ja paine, jota olen pätkieni takia kokenut (ja koen) ovat takuuvarmasti ylläpitäneet valmiustilaa, jossa kroppani on aina Pori ja Porvoo-ajoista lähtien ollut. Tämä(kin) on aiheuttanut harmistusta koska työ on elämän osa-alueista se, johon tällä hetkellä en voi vaikuttaa - verrattuna syömiseen, lepoon ja liikuntaan. En syytä pätkätöitä pelkästään siitä, että kroppani edelleen on mikä on, mutta uskon että silläkin on arpansa pelissäni.

Tänä päivänä olen edelleen kova tyttö stressaamaan ja valvon välillä yötä myöten miettimässä asioita ja otan paineita. Osaan onneksi jo hieman rentouttaa itseäni, mutta tunnen kehoni ja mieleni ja tiedän miten herkästi ne alkavat käymään kierroksilla. Viime viikot ovat olleet aikamoista myllerrystä ja muutoksen tuulet tulevat puhaltamaan elämässäni taas. Koen, että olen kasvanut matkallani ihmisenä roimasti, mutta että matkaa vielä on paljon jäljellä. Kadun monia valintoja joita olen matkani varrella tehnyt, mutta tiedän, että (kuten kaverini eilen sanoi) jotkin asiat täytyy oppia kantapään kautta ja virheitä tulee tehtyä, mutta niistä otetaan opikseen. Välillä (tai no, aina) kaikki ne vastoinkäymiset joita elämäni aikana on ehtinyt (jo) tapahtua tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, mutten mahda niille enää mitään - ne ovat jo historiaa. Toivon, ettei mikään niistä mokista joita olen tehnyt, poissulje tulevaisuudestani mitään - kuten perhettä, vakkari-työpaikkaa tai omaa taloa - mutta toki nekin pelot ovat mielessä lähes päivittäin.

Mihin halusin kaikella tällä purkautumisella päästä? Siihen, että toivoisin, että joku voisi ottaa minun virheistäni opikseen. Itse elän tänään elämää, jotaeon nuorempana kuvitellut eläväni ja josta osittain toivon pääseväni tulevaisuudessa vielä ohitse ja eroon. Kroppani on rahjainen, se ei toimi kuten sen pitäisi, ja epätietoisuus vaivaa eikä kukaan osaa sanoa löytääkö kroppani ja elämäni vielä takaisin raiteilleen. Elän elämää, jossa yritän vieläkin päästää irti - let it go - ja antaa elämän kuljettaa.

Olen pitkään ollut väsynyt - todella väsynyt, Ulkokuori voi näyttää toisenlaiselta, enkä suostu jämähtämään laakereilleni itkemään, vaan yritän tehdä parhaani ja saada itsestäni irti niin paljon kuin on tässä tilassa mahdollista. Eilen tyttöjen kanssa iltaa istuessamme totesin, etten ole pitänyt lomaa - kaikesta tuosta hulinasta huolimatta - 2 viikkoa pidempään - ja sekin oli kesällä 2015. Kesällä 2016 pidin kesälomaa viikon. Kaikki lomapäiväni ovat palaneet siinä, että olen pätkätyöläisenä aina saanut lomani rahoissa, pitänyt juuri sen viikon tai pari lomaa ja siirtynyt sitten seuraavaan duuniin. Kuukausittain kertyneet loma- ja ylityötunnit olen kuluttanut erinäisissä lääkäreissä ramppaamiseen, mikä yhä enemmän surettaa minua: mitään pysyvää apua tai helpostusta vaivoihini en ole saanut, vaan päin vastoin tuhlannut tuhansia euroja sekä ansaitsemani lomapäivät ja heivannut ne kuin kankkulan kaivoon - mikä taasen on turhauttanut ja kyllä, myös stressannut. Siinä missä loma olisi voinut toimia parin sadan euron lääkärikäynnin sijaan, olen kuuliaisesti käynyt lääkärissä - josko juuri SE vastaanotto voisikin olla ratkaiseva. Näin ei vielä ole käynyt. Eli osasyy siihen, että tunnun rasittuvan muita herkemmin on yksinkertaistettuna se, etten ole pitänyt koko elämäni aikana 3 viikkoa pidempää lomaa. Sekin oli sairasloma kesällä 2015, jolloin minulta leikattiin umppari ja se oli toden totta sairasloma: ekan viikon vietin sohvalla turvotuksineni, seuraavana yritin päästä roskakatosta pidemmälle kävelylle ja kolmannella jatkoin kävelyharjoituksia.

Paljon pohdintaa, jota olen zen-moodissa päässyt toteuttamaan täällä lapsuudenkodissani, jossa nytkin istun ja kirjoitan. Koko viikonlopun olen lompsinut koiran kanssa metsässä, hiipinyt pimeässä pihassa karva-Crocsit ja pilkkihaalari ylläni. Hengittänyt kevyttä pakkasilmaa ja katsellut ikkunan läpi lumihiutaleita. Rauhoittunut - en ehkä muodikkaasti meditoimalla - mutta vain olemalla.

pus.

Puuvillaa ja farkkua vai villaa ja cashmereä, sekä ajatuksia punatuista huulista

Huomenta sunnuntaiaamuusi! Nukuitko hyvin? 

Minua paleli aivan tajuttomasti eilen illalla, niin etten millään meinannut saada unen päästä kiinni. Laitoin untuvatöppöset jalkaan ja pyysin miestä peiton alle (tätä en tee juuri koskaan koska minua ahdistaa nukahtaa jos toinen on ihan kiinni minussa - etenkin naamat vastakkain!) lämmittämään ja nukahdin näköjään, koska heräsin seuraavan kerran vasta aamulla "vanhaan aikaan" klo 7, eli talviaikaan muunneltuna jo klo 6. Muistithan kääntää kelloa tuntia taaksepäin viime yönä? Makoilin hetken, mietiskelin kaikenlaista ja hymyilin itsekseni m.m. sitä että makoilen hereillä sunnuntaiaamuna jo kuudelta ja harkitsen ylösnousemista vaikka minulla on vapaapäivä ja mies taas, joka on menossa töihin ja jonka kello soi hieman vaille 7 nukkuisi - jos saisi - vielä vähintään tunnin tai pari. Niinhän siinä taas kävi, että nousin aamupuuhia tekemään ennen miestä ja ehdin melkein koiran kanssa ulko-ovelle asti, ennenkun hän kömpi vuoteesta.

Totta puhuakseni nautin aikaisin nousemisesta - viikonloppuisinkin. Tämä toki edellyttää sitä, että viikonloppuisin mennään kuten arki-iltoinakin ajoissa nukkumaan, mutta itse teen tämän mielelläni, jotten unirytmi mene sekaisin. Siinähän menee koko viikonloppu hukkaan jos nukkuu pitkään, koska silloin tulee mentyä myös myöhemmin nukkumaan ja auta armias sitten kun se maanantaiaamu ja arki taas koittaa: kyllä väsyttää ja harmittaa jos viikonlopusta lähtien jo on univajetta tulevalle viikolle! Itselläni viikonloput ovat todellisia henkireikiä levon ja palautumisen suhteen, koska minulla ei ole kertyneitä lomapäiviä, joita voisin käyttää ja ylityötunnitkin olen käyttänyt erinäisissä lääkäreissä juostessani.

Kävimme eilen lauantaina heti aamupäivästä Jumbossa käännähtämässä ja tehtiin tosi hyviä löytöjä - tunnissa! Mies löysi kassillisen tosi hyvännäköisiä paitoja Jack & Jonesista ja itse löysin ihanan puolipitkän neuletakin sekä aivan upean pitsikoristeisen topin Vilasta. Vila on jo pitkään ollut yksi suosikki-vaatekaupoistani ja sieltä tulee lähes aina tehtyä jotain löytöjä. Vilan neuleet menevät samaan kategoriaan kuin Lindexin neuleet: niissä on todella hyvä hinta-laatu-suhde! Itselläni kun ei pennoset ihan Acnen Raya-neuleeseen (joka olisi todellinen investointi!) veny, tyydyn Vilan keinokuituisiin. Tiedän, että ei-keinokuituinen neule olisi lämmittävämpi, pesua ja käyttöä paremmin kestävä investointi, mutta neuleita kun tulee ostettua 1-2/sesonki en koe tarvetta investoida 200 euroa/neule kun ostan mitä todennäköisimmin neuleen yhtä usein maksoi se 40 tai 200 euroa. Tajusitteko pointtini? Tuntuu jotenkin kulutus-hirmulta, mutta vältän ex tempore-ostosten tekoa nykyään enkä osta n.s rättejä ja muotijuttuja halvalla vain ostamisen tai yhden käyttökerran vuoksi, vaan ostan harvemmin mutta tarkemmin. Olen toisaalta huomannut itsestäni ja kulutustavoistani, että minulla on kamala tarve kategorisoida itseni johonkin tyyliin ja haluaisin investoida täysillä ja ostaaa laadukasta - mutta vain yhdellä osa-alueella. Toisaalta koen itseni urheilijaksi, joka "saa" ja jonka "täytyy" ostaa laadukasta, koska liikun niin paljon - ikään kuin "tuloksiani" tueksi, mutta toisaalta tiedostan, ettei pari-kolme hölkkälenkkiä, koiran ulkoilutus ja yksi lihaskuntojumppa viikossa tee minusta huippu-urheilijaa, jonka tienesti on urheilusta kiinni. Ja tietyllä tapaa en yhtään halua mieltää itseäni urheilijaksi vaan ihan perus-pirkoksi, joka nyt vain sattuu liikkumaan keskivertoa enemmän, mutta jonka leipätyö on perus-puurtamisesta kunnallisella sektorilla kiinni, joka käy viikonloppuisin Jumbossa, istuu joskus iltaa kavereiden kanssa tai käy miehen kanssa kerran kuussa ulkona syömässä ja joka pukeutuu arkisin perusneuleisiin ja farkkuhin, mutta noina edellä mainittuina astetta fiinimmin - ja joka siis "saa" ostaa tyylikkäämpiä vaatteita juuri noita kertoja varten. Realistisesti ajateltuna suurimmaksi osaksi vietän aikaa kuitenkin työvaatteissa (työ tarjoaa) ja verkkareissa ja hupparissa (kotona, vaihtuu ylle HETI kun pääsen töistä kotiin) eli periaateessa pärjäisin vallan mainiosti pienellä garderoobilla, joka koostuisi parista farkkuparista, topista (joita pidän työtakin alla) sekä paidasta, joita pidän arkisin pelkästään autossa istuessa työmatkojen ajan sekä sitten parista astetta hienommasta paidasta, joita voisi sitten pitää synttärikutsuilla, viikonloppuisin Jumboon lähtiessä ja ravintolaillallisilla. Tämä olisi siis kaikkein realistisinta - mutta KUINKA TYLSÄÄ olisi pukeutua aina samoihin perusvaatteisiin vaikkakin pelkän automatkan tähden? Kuten rivien välistä varmasti huomaa, mielipiteeni ja ajatukseni ovat tässä kovin jaettuja koska tiedän ja olen sitä mieltä, että on täysin turhaa ostaa kokoajan uusia vaatteita, joita harva edes näkee ellei satu kanssani samaan aikaan pukkariin työpaikalla ja joita tulee käytettyä n kerran kuussa raflassa, mutta toisaalta en voisi kuvitellakaan vaatekaappia, josta ei löytyisi kuin pari hassua paitaa, mutta joka olisi järkeä käyttäen ja kulutuksellisesti järkevin.

Syyshämärän parhaita puolia on se, että kynttilöitä voi polttaa pitkin vuorokautta :) Kyllä, lukeudun niihin hölmöihin jotka polttavat kynttilöitä jopa aamupalapöydässä ihan vain siksi, että kynttilänvalosta tulee niin rauhaisia fiilis

Huh, menipäs ohi aiheen, mutta näin se juttu luistaa aiheesta toiseen kun ei koko viikkona ole aikaa tulla blogin puolelle höpisemään.

Käytiin eilen illalla itä-Helsingissä mieheni siskon ja tämän avopuolison luona tupareissa ja voi että miten a) vanhaksi itseni koin siinä opiskelijoiden juttuja ja menoa kuunnellen ja seuraten, b) ihanaa oli käydä näkemässä ihan uusia ihmisiä, kuulla ihan muita juttuja ja saada laittautua! Vaikka olen toisaalta iloinen, ettei minun tarvitse laittautua hurjasti arkisin työpäivää varten, huomaan selvästi miten kovin kaipaan sitä, että saisi punata huulet, valita huolella siistit vaatteet ja pitää vaikka hametta välillä. Työssäni sairaanhoitajana ei ole soveliasta eikä edes sallittua olla kovin tällättynä ja työ-univormu jo määrittelee sen, miltä näytän joka ikinen päivä. Ainoa, jota voin arjessa varioida on tapa, jolla hiukseni ovat kiinni ja laitettu, minkä väristä toppia pidän työtakin alla sekä meikki - jos nyt rajauksia voi variaatioksi laskea :D  Eilen puin ylleni kiiltäväpintaiset mustat pillihousut, valkoisen topin ja mustan jakun (kaikki Vilasta) ja kaulaan pujotin kaulaan Julian blogista voittamani Kalevala Korun Valoisa-riipuksen ja kirsikkana kakun päällä väritin huuleni sinertävän tummanpunaisiksi Mac:n huulipunalla. Huulet punaamalla sain heti todella tyylitellyn, suorastaan hyvännäköisen fiiliksen ja peilailin itseäni salaa pitkin iltaa. Harmittaa nyt jälkikäteen kun en pyytänyt miestä ottamaan kuvaa lookistani, mutta onpahan hyvä syy pukeutua noin uudestaan, jotta asun saa ikuistettua ;) Asu oli mielestäni todella hyvännäköinen, se tuntui hyvältä ja tuntui omalta - vaikka poikkesikin täysin arkisesta puuvillaa ja farkkua-tyylistäni.

 Onpa hassua istua tässä sohvalla, tiedostaa että on viettänyt tässä jo pitkän tovin - eikä kello näytä kuin vajaa puoli kymmenen! Ohjelmassa on tänään ulkoilua ja varmasti käväistään vanhempieni luona Ronjan kanssa. Pitäisikö pyytää iskää lämmittämään saunakin..? Omasta saunasta joudun näillä näkymin unelmoimaan vielä pitkään (pitänee kertoa toisessa postauksessa rakennus-projektista, jottei tämä sillisalaatti nyt levähdä yhtään enemmän), joten täytyy jatkossakin yrittää salakavalasti ujuttautua toisten löylyihin lämmittelemään :)

Toivotan sinulla rentouttavaa ja kivaa sunnuntaita! :)

27-vuotiaan elämä numeroina

Täytän tänään, 26. lokakuuta 2016, 27 vuotta ja ajattelin kertoa elämästäni ja tähän astisista saavutuksistani numeroina juhlapäivän kunniaksi.

Kuva eilisillalta 25.10 kun Ronja kömpi päälleni sohvalle. Koiran paikka ei ole sohvalla, mutta tämähän on täysin eri asia, eikö?

Synnyin tänään n klo 16 tasan 27 vuotta sitten sektiolla, vanhempieni 3. tyttäreksi

Olen 168 cm pitkä, painan 55 tai 56 kg

Olen käynyt koulua 15½ vuotta (ala-, yläaste, lukio sekä AMK)

Pyrin nukkumaan 7-8h/yö, mutta riittävä määrä olisi 8-9h

Juoksen keskimäärin 20 km viikossa ja kävelen koiran kanssa/yksinäni n saman verran viikossa

Olen asunut 7 eri osoitteessa, joista nykyinen on siis 7.

Onnennumeroni on 5.

Olen 18-vuotiaasta unelmoinut omakotitalosta ja perheestä, johon kuuluisi 1 tai 2 koiraa, sekä 2 tai 3 lasta.

Olen sairastanut vesirokon kahdesti

Harrastin ratsastusta ala-asteikäisestä aina lukion loppuun asti aktiivisesti. Sitten rakas harrastus joutui väistymään opintojen tieltä.

Koulussa olen onnistunut saamaan sekä arvosanat 4 että 10 kokeista. Loistin biologiassa ja terveystiedossa, mutta vetelin pohjamutia matikassa.

Aamupuuroni koostuu aina samoista raaka-aineista ja mittasuhteista: vettä 1 dl, maitoa 1 dl, 1 dl kaurahiutaleita, ripaus Himalajan suolaa ja 1 kananmunanvalkuainen.

Olen ollut elämäni aikana 4 pidemmässä suhteessa, joista kaksi kesti 1 vuoden, yksi 4 vuotta ja nykyinen on pian 3 vuotinen.

Syön keskimäärin 3 kuivattua taatelia päivittäin (koska ne ovat niiiin hyviä!)

Olen ollut leikkauksessa parikin kertaa, mutta vain kerran itse operoitavana; heinäkuussa 2015 minulta leikattiin umppari

Vaatekokoni on 36, tennareissa käytän kokoa 38 ja juoksulenkkareissa 39

Tälläisistä numeroista minun elämäni koostuu. Toivon mukaan jatkoa seuraa ;)

(pimeä) Päivä kanssani

Heippahei ja maanantaita!

Mielessäni on käynyt X määrä kertaa tehdä postaus, joista pidän (noloa kyllä) erityisen paljon: päivä kanssani-postaus. En oikeastaan käsitä miksi minua kiehtoo lukea ihmisten tavis-arjesta kertovia juttuja, mutta kai suurin syy on se, että minua kiehtoo nähdä miten erilaisia ihmisten arjet voivat olla. Kelatkaa, miten erilaiselta se sinun tavallinen tylsä arkesi jonkun mielestä voi olla! Harmikseni kuvamateriaalia ei kovin paljoa ole saatavilla, mutta en nyt anna sen haitata menoa. LUPAAN petrata ensi kertaa varten, mikäli mielenkiintoa tälläisiä stalkkaus-postauksia kohtaan tulee ilmi ;)

05:54 herätyskello soi ja herään totaalisesti kesken unien. Nostan jalat tapani mukaan suorina ilmaan ja kiroan mielessäni perjantaisten maastavetojen aiheuttamia jumeja: au,au ja au. Silittelen Ronjaa ja toivotan hyvät huomenet (kuten joka aamu) ja hoidan aamutoimet, tankkaan 2 isoa lasillista vettä, nappaan D-vitamiinit, pesen kasvot ja rasvaukset ja juon vielä kolmannen lasillisen, johon olen lisännyt Berocca-poreen.

06:10 avaan ulko-oven ja lähden Ronjan kanssa ulos.

Pimeääkö? No vähän..

06:30 palaamme sisälle ja toivotamme T:lle hyvät huomenet. Koska T:llä on koulupäivä ja joutuu lähtemään työpäiviä aiemmin liikkeelle on hän jo hereillä, eikä minun tarvitse hoitaa kuin oma aamupalani valmiiksi saattaminen. Se, että T on hereillä ja syö aamiaista kanssani on harvinaista herkkua (jos hän menee töihin, nousee hän suurin piirtein silloin kun minä jo lopettelen) ja fiilistelen niin paljon, että innostun jopa sytyttämään kynttilät aamiaispöytään. Pieni finessi, mutta aika kiva pieni ekstra sekin :) Aamupalaksi syön normaaliin tapaani kaurapuuroa, johon olen sekoittanut kananmunan valkuaisen sekä kylkeen kippaan pakkasesta puolukoita ja juon kahvia vaahdotetulla Oatlyn iKaffella (ah, ihanan kermaista ja luksusta rasvattomaan maitoon verrattuna!)

07:00 hampaiden pesu, pukeminen ja meikkaaminen, sekä eväiden pakkaaminen ennen töihin lähtöä

07:20 suljen ulko-oven takanani ja suuntaan autonnokan kohti töitä. Meinaan saada paskahalvauksen kun havahdun siihen, että suojatietä ylittää täysin tummiin pukeutunut nuori tyttö jolta ei löydy heijastimen heijastinta ja kiitän luojaa siitä, että olen kääntymässä ja siten ajan niin hitaasti, että ehdin havaita tytön. Pimeällä ajaessa pelkään tasan kahta asiaa: hirviä ja peuroja, sekä heijastimettomia ulkoilijoita - hitonhitto jos jompaan kumpaan osuisi!

07:45 moikkaan työkavereita työvaatteet jo vaihdettuani ja höpistään hetki, ennenkun asettaudun päivän työpisteelle, eli infopisteeseen, jossa hoidan ajanvarauksia sekä teen hoidon tarpeen arviota. Onneksi paikalla on sähkö-pöytä, eli voin seistä välillä eikä pylly pääse puutumaan (niin) pahasti

12:00 lounastauko, jolloin syön eilisen jämiä: lohta, uunijuureksia ja perunoita sekä salaatinrippeitä. Selaan samalla sunnuntaista Hesaria ja jutellaan lääkäreiden kanssa enterorokosta

12:30 lounastauko loppuu ja siirryn takaisin infoon jatkamaan

14:00 siirryn puhelimeen tekemään samaa hommaa kuin info-pisteellä, mutta nyt siis puhelimen välityksellä. Muistan miten hankalalta alkuun tuntui arvioida ja kysellä potilaan vointia, mutta onneksi kokemus tuo siihen varmuutta. Toki sitä edelleen törmää vähintään pari kertaa viikossa puheluihin, joissa toivoisi voivansa kytkeä video-yhteyden - olisi meinaan vähän helpompi arvioida turvotuksia ja punoituksia, joita potilaat yrittävät kuvailla. Videopuheluita odotellessa olen keksinyt erilaisia esimerkkejä ja vertauskuvia, joita pyydän potilasta käyttämään, jotta voin hahmottaa vamman laajuutta paremmin. Senttimetrien sijaan pyydän esimerkiksi potilasta vertaamaan kokoa tennis-, pingis- tai koripalloon ja punoituksen asteet kulkevat hempeän possunpunaisesta paloautoon.

14:30 rekisteröin huomiota herättävän potilaan, jota lähden saattamaan päivystykseen ja kiitän sitä korkeampaa tahoa, joka herätti huomioni. Potilas tarvitsee akuutisti apuamme ja teemme seuraavat 45 minuuttia tiimityötä lääkäreiden kanssa potilaan parhaaksi.

15:15 palaan puhelimeen, mutta huomaan käyväni vielä odottamattoman tilanteen takia kierroksilla ja huomaan toistelevani potilaille samoja kysymyksiä puhelimessa, joten päätän lähteä täyttämään vesipulloa ja vetämään pari syvää hengenvetoa.

16:00 puhelin sulkeutuu ja ihmetellään vielä työkavereiden kanssa päivän kulkua, ennenkun lähdemme pukkareita kohti vaihtamaan siviilivaatteita ylle. Työpäivä on kulunut nopeasti.

16:30 peruutan auton vanhempieni pihaan ja vien sinne pari kirjaa ja vaihdamme kuulumiset eteisessä seisten. Lapsuudenkoti ja vanhempieni läsnäolo rauhoittaa ja huomaan unelmoivani omasta - oikeasta - kodista jälleen kerran. Nykyinen asuntomme on, noh, kerrostaloasunto, johon emme tieten tahtoen ole sen kummempaa panostaneet koska olemme alusta alkaen tienneet, ettemme tähän jää. Etenkin nyt kun rakentaminen on alkanut nostaa päätään, huomaan miten paljon kaipaisin jo tästä pois vaikka tiedän miten paljon duunia ja matkaa on vielä siihen omaan taloon pääsyyn asti - puhumatta siitä työmäärästä, jonka omakotitalo tuo mukanaan! Taitavat kyllä lenkit vaihtua pihahommiin..

17:00 saavun kotiin, ihmettelen Ronjaa, joka tulee minun toppi suussani vastaan ovella häntä vispaten ja vaihdan ylleni verkkarit ja valmistelen välipalaksi turkkilaista jugurttia, omenoita, kanelia ja lisään kirsikaksi lusikallisen maapähkinävoita. T tulee seurakseni valmisteltuaan luentomateriaalinsa ja ehdimme vaihtaa kuulumiset nopsaan (ja ehdin hehkuttaa päivällä bongaamiani kotimaisia VAI-KO-pipoja ja kyselen jo innoissani kuvia näytellen, emmekö voisi hankkia moisia parisuhdepipoiksi. Ilokseni T on heti hengessä mukana - minä kun pelkäsin, että hän pitäisi hintaa liian korkeana (mitä ei kyllä 42 euroa missään nimessä ole kotimaisesta merinovillaisesta piposta!) - hehe, ei nyt sillä että mies olisi pihi, mutta aika tarkka rahoistaan ;)) ennenkun hän jo lähtee kohti Porvoota, jonne hän menee luennoimaan ensihoidosta. Itse jumitan vielä hetken pöydän ääressä Instagrammaillen ennenkun lähden vaihtamaan verkkareita ulkotamineisiin - Ronja odottaa.

17:45 lähdemme Rontin kanssa pururadalle ja ihmettelen omaa vointiani: minua kuvottaa, mahaa turvottaa ja jopa oksettaa. Sykekin tuntuu kohonneelta vaikka kävelemme hissukseen ja annan Ronjan haistella alkulenkillä. Tajuan hetken kuluttua, että kroppani edelleen hakkaa adrenaliinin voimin akuutin potilaan takia ja lupaan itselleni, että pyrin nyt rauhoittamaan itseni ja hengittelen viileää syysilmaa hitaasti ja syvälle keuhkoihini. Lupaan myös itselleni, että tänään lyhyempi lenkki saa luvan riittää - tuskin pahoinvoinniltani pitkää lenkkiä pystyn edes kävelemään.

Ronja ja diskovalopanta - hyvin erottuu jopa musta koira pimeästä illasta! ;)

Lenkin lomassa oloni alkaa helpottaa ja hymyilen itsekseni: näinkö tässä taas käy, että vaikka lupaan itselleni että teemme lyhyen lenkin, kasvaa nälkäni syödessä ja päädymmekin jatkamaan ja kääntymään vielä yhden kurvin sen sijaan, että suuntaisimme kotiin? Jep, juuri näin siinä käy. Pimeän laskeutuessa napsautan koiran kaulapantaan led-valot päälle, joista naapurin täti totesi viime viikolla, että "koirallas on diskovalot) :D Haha, no näihän sillä on mutta näkyypä musta koira huomattavasti paremmin niin kanssalenkkeilijöille, kuin itsellenikin! Ronja selvästi tunnistaa koska suuntaamme kotiin, koska hän kiihdyttää askelta eikä enää välitä nuuskuttamisesti yhtä paljon ja totean itsekseni, että ison koiran kanssa kyllä viikon liikuntasuositukset saa täytettyä kuin vahingossa! Suositus taitaa olla reilu 2 tuntia liikuntaa viikossa parin lihaskuntojumpan lisäksi - terveyden ylläpitoa ajatellen.

Pahoittelut kuvan laatua mutta minun täytyi äkkiä napata kuva kännykällä kuorsaavasta koirasta: murupieni on hakenut pienen vilttinsä pään alle ja makaa keskellä eteisen käytävää raajat levällään, vaikka oma sänky on metrin etäisyydellä :D

19:15 palaamme kotiin, Ronja käy heti juomaan ja rojahtaa sitten nukkumaan eteisen matolle kun minä nappaan foamrollerin käteen ja rullaan hetken takareisiä, joita kiristää niin maan perusteellisesti edelleen. Sitten istahdan keittiön pöydän ääreen radio kaverinani ja alan kirjoittamaan tätä postausta.

Kello näyttää nyt 20 ja ohjelmassa olisi vielä suihku sekä iltapala (ikuinen ongelma - mitä sitä söisi?! Taitaa mennä kuten joka ilta, eli kasviksia jossain muodossa, pala leipää ja proteiininlähde kylkeen). T:n pitäisi ehtiä kotiin n 20:30 mennessä, eli ehdimme nähdä vielä näin pikaisesti ennenkun alamme valmistautua yöpuulle. Valot pyrin sammuttamaan viimeistään 22:15, jotta ehdin tankata tarpeeksi unta ennen huomisaamua.

Tälläinen oli minun maanantaini, joka ei poikennut normaalista arjestani oikeastaan muutoin kuin akuutin potilaan kohdalla. Arkipäiväni noudattavat samaa runkoa ja päiväni pyörii, ruoan, liikunnan ja työn ympärillä.

Mitä mieltä sinä olet tälläisistä päivä kanssani-postauksista? Hot or not, tehdäänkö joskus toiste vai jätetäänkö tähän?

Matalaboogie-perjantaista lauantaihin

Moikkamoi!

Lauantaiaamu(päivä) valkenee harmaana. Herätyskellon digitaalinumerot näyttävät 7:30. Vedän syvään henkeä ja yritän unohtaa koko eilisen matalapaineisen boogien ja aloittaa puhtaalta pöydältä, vaikka tiedän, että se tuskin on mahdollista. Aamutoimien jälkeen lähden viemään Ronjaa pitkälle aamulenkille, vaikka tiedän T:n jo käyttäneen häntä pissalla ennen töihin lähtöään. Tarvitsen happea ja raitis syysaamu ja +7 astetta tuntuvat ihme kyllä kutsuvilta, enkä kadu päätöstäni lain.

Kulunutta viikkoa on varjostanut mediassa pyörineet hoitajat versus potilaat-keskustelu, jossa hoitajat sättivät potilaita ja päättäjiä ja kertovat ääneen, että syy siihen, että potilaat valittavat huonosta kohtelusta ei ole heissä, vaan resursseissa ja niiden puutteissa. Töissä olen tuntenut olevani sairaanhoitajana jotenkin erityisen syynäyksen alla, mutten ole muuttanut käytöstäni, vaan ollut oma itseni. Omiin tapoihini kuuluu katsoa silmiin, kertoa potilaille jos aikataulut ovat pettäneet ja hymyillä, sekä teititellä vanhempia ihmisiä. Mielestäni nämä ovat itsestäänselvyyksiä, mutta näin ei median kautta saadun kuvan perusteella näköjään ole. Moni potilas on ilokseni osoittanut kiitollisuutta viikolla, enkä tiedä johtuuko se siitä, että he(kin) ovat seuranneet mediataistelua vai olisivatko he muutenkin olleet tyytyväisiä ja pysyneet rauhallisina kiireestä ja venähtäneistä aikatauluista huolimatta. Olen ollut kiitollinen, että meille on osunut näin fiksuja potilaita, mutta silti takaraivossani on koko viikon jyskyttänyt hoitajien sättiminen, potilaiden mollaaminen - koko systeemin epäreiluus molempia osapuolia kohtaan ja tieto siitä, että tähän tarvittaisiin muutos eikä sotaa ja piiskaa. Tämä hullunmylly on verottanut töiden ohessa voimia sen verran, että olin eilen aivan rättipuhkipoikki kotiin päästyäni ja ärsytti aivan suunnattomasti omistaa iso energinen koira siinä kohtaa - etenkin kun T oli töissä ja tulisi vasta illalla ja koiran energianpurku oli siis minun vastuullani. Toivoin raittiin ilman piristävän minua, mutta päinvastoin tunnin lenkkimme oli yhtä sumussa kävelyä ja raivostuin Ronjallekin ihan turhasta ja häpesin itseäni. Väsyneenä pinnani voi olla todella kireä ja skorpionimainen tulinen luonteeni räjähtelyineen pääsee valloilleen. Loppuilta meni sitten sohvalla Instagramia selaillen ja sätin itseäni siitä, etten jaksanut leikkiä koiran kanssa vaikka hän kuinka kantoi leluja hetken levättyään.

Alkuviikon lenkin jälkeen oli todella hyvä fiilis ja kuvaa katsomalla se muistuu taas mieleen <3

Tälläisinä väsymyksen hetkinä löydän itseni usein miettimästä tulevaisuutta ja sitä, miten vastaisuudessa tulen jaksamaan jos nyt jo lapsettomana kerrostaloasujana yhden koiran omistajana tekee välillä tiukkaa kun mies on illan pois. Kai kaikilla joskus menee huonosti, mutta jos lähtökohtana olisi se, että meillä olisi lapsi tai pari, koira, omakotitalo (sanotaan nyt vielä, että olisi karsea lumikeli ja kinokset) ja minun täytyisi selvitä kaikesta yksin - ja olen näin rätti jo nyt, miten hemmetissä pärjäisin sitten!? Ehkei minun kannattaisi edes haaveilla muusta kuin siitä, mitä minulla nyt on.

Anteeksi vuodatus, mutta tällä hetkellä usko koko tulevaisuuteen ja kaikkiin suunnitelmiin jota minulla sitä varten on, ovat karanneet kuin taivaan tuuliin. Onneksi nukuin viime yön hyvin, päätin jo aamulla, että tästä vielä selvitään ja ylös noustaan enkä aio luovuttaa ennenkun kaikki kortit on käännetty. Välillä täytynee olla vastoinkäymisiä ja niitä osuu kaikkien kohdalle ja lähtökohtina kun oli kireä pinna ja väsymys, ei eilinen perjantai ollut paras mahdollinen. Nyt istun sohvalla ja hymyilen Ronjalle, joka kantaa leluja olkkarin matolle ja heiluttaa niitä ympäri itseään, kunnes taas simahtaa nukkumaan. Aikamoinen pelle ja ADHD tuo meidän koisu.

3 asiaa minusta

Monessa blogissa kiertää nyt tälläinen 3 asiaa minusta-haaste, johon päätin tarttua itsekin. Lyhyestä virsi kaunis. Tässä alla siis kolme faktaa minusta :)

3 asiaa, joista pidän…

- aamulenkeistä Ronjan kanssa: hiljaisuutta, raitista ilmaa
- Oatlyn iKaffe-kauramaidosta tehdystä vaahdosta aamukahvissani, sekä Strömsbergin Myllyn kaurahiutaleisiin tehdystä aamupuurosta: molemmat ovat arkisia, mutta tuovat kultareunuksia arkeeni olemalla astetta parempia kuin perus-Pirkat ;)
- siitä, että mies kääntyy joka ikinen ilta halaamaan minua juuri ennen nukahtamista: siitä tulee turvallinen ja rakastettu olo. Emme koskaan mene riidoissa nukkumaan ja läheisyys vielä alleviivaa sitä, että olemme yhtä

3 asiaa, joista en pidä…

- käärmeistä pelkään aivan mielettömästi! Pienenä en uskaltanut edes katsoa niitä TV:stä
- kiireestä: siitä ei tule kuin huono lopputulos, käsien tärinä, huono mieli ja useimmiten kiireessä tehdyt hommat joutuu tekemään kahdesti
- pekonista

3 asiaa, joita tein viikonloppuna…

- söin pitkästä aikaa täytekakkua serkkujeni valmistujaisissa (minä en ole täytskäri-ihmisiä ja valitsen lähes poikkeuksetta joko suolaisen vaihtoehdon tai juustokakku-tyyppiisen leivonnaisen perinteisien kermakakun sijaan. Sunnuntain mansikkakakku oli poikkeus - onneksi! Kakku oli sopivan kirpsakka ja vähäkermainen minun makuuni)
- ulkoilin aivan mahdottomasti kiitos kauniin kelin :) Voihan ruska-aika!
- tein kotitöitä: pyykkäystä, tavaroiden järjestelyä.. Tykkään tehdä kotitöitä kun niille on aikaa ja usein huomaan, että vaikka tuntuu ettei mitään ehdi tai saa aikaiseksi, kohenee mieli huomattavasti vaikka "vain" viikkaisi pyykit telineeltä. Arkisin ei voi ehtiä tehdä kaikkea, mutta pikkuhiljaa tekemällä niistä saa hyvän mielen (ja siistin kodin)

3 asiaa, jotka osaan…

- tehdä hyviä lihapullia :D
- innostaa toisia muuttamaan elämäntapojaan terveellisempään suuntaan ja herättämään heissä ajatuksia siitä, miten he voisivat tehdä niitä fiksuja valintoja arjessaan
- puhua todella nopeasti

3 asiaa, joita en osaa…

- matikkaa (en ole KOSKAAN ollut siinä hyvä ja vieläkin kuljen alemyynneissä kännykän laskin kädessäni.. 50% vielä menee päässälaskuna :D)
- jonottaa hermostumatta
- syödä suuria määriä sokeria. Muistan kun käytiin katsomassa Mamma Mia-musikaalia ja välitauolla syötiin toooosi suklaista suklaakakkua. Vaikka pala oli pieni ja söin omastanikin vain puolet, kärsin sitten loppuillan ja -esityksen järkyttävästä sydämen tykytyksestä kiitos suuren sokerimäärän siihen nähden, mitä normaalisti syön :D Epämiellyttävää, mutta naurettavaa samalla!

3 asiaa, jotka haluaisin osata…

- laskea matikkaa :D
- tulkita sydänfilmejä, eli EKG:tä, paremmin sekä osata enemmän sairauksista
- tehdä erilaisia lettejä itselleni. Tällä hetkellä osaan vain tehdä tavallisen, ranskiksen sekä hollantilaisen ranskiksen tapaan. Esim waterfall ja pull-through olisivat kivoja :)

3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä…

- siivota koneelta kuva-albumeja; Mac on ilmoittanut viimeiset 6kk, että kuvia on liikaa ja että muisti on täynnä. Arvatkaa vaan alkoiko iPhone sanomaan samaa? Aahh..
- pyyhkiä pölyjä kotona
- käyttää hammasrautoja useammin kuin tällä hetkellä (ärsyttää oikein kun en ole niitä nyt niskajumien takia käyttänyt (leukojen asennon muuttuessa myös ni-ha-jumit pahenevat) ja pitkä ja piinallinen oikomishoito uhkaa mennä plöröksi. Pöh. Onneksi hampaat eivät (vielä) ole hakeutuneet takaisin vanhoille raiteilleen niin, että saan vielä raudat ängettyä suuhun

3 asiaa, joista stressaan…

- herätyskellon pirinä (etenkin maanantainaamuisin, joten herään lähes poikkeuksetta aina ennen kellon pirinää.. Kuinka ärsyttävää?)
- huimaus ja heikotus, joka saattaa yllättää minut jopa istuma-asennosta: yhtäkkiä kahvipöydässä maailmani saattaa pyörähtää takaperin ja silmissä sumenee hetkeksi
- lyhyehköt työsopimukset: tulevaisuuden asuntolainat ja muut olisivat helpompia saada, jos työsuhde olisi vakinainen, eikä pairn kuukauden välein tarvitsisi jänskätä, saahan vielä työntekoa jatkaa

3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan...

- ulkoilu
- lämmin suihku sekä sauna
- hyvän kirjan lukeminen (suosittelen ehdottomasti "He eivät tiedä mitä tekevät"-kirjaa, joka muistaakseni voitti Finlandia-palkinnon pari vuotta sitten! Todella mukaansa tempaava kirja! Pelästyin alkuun kun näin miten paksu se on, mutta nyt olen ennemminkin iloinen siitä, että kirjassa riittää luettavaa vielä moneksi illaksi :))

3 asiaa, joista puhun usein…

- talon rakennus ja miten enää jaksa-kestä-pysty-halua asua kerrostalossa kauaa..
- mitä tänään syötäisiin? :D
- "oisko nää astiat kivat?" (miestä ei voisi vähempää kiinnostaa..)

3 asiaa, jotka puen mielelläni päälle…

- collegehousut
- rento kauluspaita
- villasukat: aina ja kaikkialla

3 asiaa, joita en pue päälleni…

- croptoppi
- verkkosukkahousut
- valkoiset legginsit

3 asiaa, jotka haluaisin hankkia…

- Arabian Paratiisi-sarjan kulhoja Pentik Vanilja-sarjan lautasia
- neonkeltaisen tai kirkkaan pinkin juoksutakin, jotta näkyisin pimeällä
- uudet juoksulenkkarit. Etenkin NewBalancen ja Adidaksen lenkkareita niin moni nykyään hehkuttaa, että pakkohan niitä olisi lähteä itsekin sovittamaan! :)

3 asiaa, joista unelmoin…

- omista lapsista
- kihlautumisesta ja parin vuoden kuluttua viimeistään häistä
- elämän ja terveyden tasaantumisesta ja balanssin löytämisestä. Sillä tiellä tunnun jo olevan, mutta matkaa on vielä edessä ja toivon, että turvallinen perhearki, vakituinen työsuhde jne pian olisivat osa minunkin elämääni.

3 asiaa, joita pelkään…

- hirviä ja lintuja (OMG Korkeasaari ja ne vapaana kulkevat riikinkukot!)
- läheisten tai oman terveyden pettämistä. Työssäni kohtaan paljon sairaita ihmisiä ja vaikka heitä voin joskus jopa sääliäkin, koskettaa tuttavan sairastuminen aina ja mietityttää jälkeenpäin. Olen viime aikoina jotenkin "tajunnut" ettei elämä ole ikuista ja huomaan, että se aiheuttaa sekä tiettyä kiitollisuutta siitä mitä minulla (vielä) on, mutta myös pelkoa siitä, että joskus joudun jostain luopumaan.
- rappusissa kaatumista niin, että löisi hampaansa mäsäksi (kuulostaa hassulta, mutta mietin usein kun kiirehdin rappusissa, että mitä jos nyt kaatuisin ja löisin leukani kiveen - millaista jälkeä se saisi aikaan!)

3 asiaa, joita toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa…

- perheenlisäys
- omakotitalo
- vakinainen virka

Tälläisiä kolmos-faktoja minusta. Tunnistatko itsesi jostakin? :)

Sunnuntaihöpöttelyt ja protskupatukka-hehkutus

Huomenia!

Höpöttelin (taas) sekamelskaisen pienen sunnuntaihöpöttelyn teille tänne. Nyt siis sitä kaffea.. ;)

Pitänee vielä täydentää, etten siis välttele sokereita enkä kaloreita, mutta oltuani niin pitkään ilman sokeria, saan makeanhimoni taltutettua jo taateleilla tai esimerkiksi Evoken kaltaisilla luotaisesti makeutetuilla sokerittomilla "nameilla", joita moni muu taas söisi esim. välipalana tai palautuksena. Kaloreista puheen ollen minun täytyy nykypäivänä enemmänkin pitää huolta, että saan niitä riittävästi, koska juoksulenkkieni pidennyttyä huomaan, että olo on todella nuutunut koska olen tottunut syömään kevyesti ja kasvisvoittoisesti enkä "vanhoilla" tavoilla ja annosmalleilla saa tankattua kulutettuja energioita takaisin. Ja se, että sanoin tuossa videolla, että "syön ruokaa" herkuttelujen sijaan tarkoitti sitä, että tykkään keinotekoisten palautusjuomien sijaan tankata palautuksena aina "kunnon ruokaa" eli siis kunnollisen aterian. Tästä voidaan olla montaa mieltä, mutta minulle tämä sopii parhaiten, koska välttelen keinotekoisia ruoka-aineita ja syön mieluummin kalorini ruoasta kuin kulautan ne juomana alas - koska rakastan ruokaa ja syömistä :D Mitä enemmän kuluttaa, sitä enemmän saa myös syödä ;)

Jäikö videosta mutta hampaankoloon tai kysyttävää? Katsoin sen läpi ennen julkaisua ja huomasin heti, että nuo epäkohdat piti saada korjattua mutten viitsi lähteä kuvaamaan uutta vain parin lauseen takia (:

Ei suosittuja mielipiteitä

Hahaa! Sain varmasti viikon mojovimmat naurut kun löysin m.m Hillan blogista paljastuksia ei suosituista mielipiteistä - tiedättehän, niistä mielipiteistä joita ei varmasti tulisi sanoa ääneen koska ne voivat herättää hämmennystä, pitkiä katseita ja kohonneita kulmia vastapuolen osalta. Minut on kasvatettu sanomaan rohkeasti oma mielipiteeni, joten mikäs tässä: nyt aion minäkin paljastaa mielipiteeni parista asiasta, joista moni muu on kanssani TÄYSIN eri mieltä!

Annokset on isoja ja leivälle laitetaan v-o-i:ta tai vähintään voiseosta!

Aloitetaan samoilla linjoilla kuin Hilla: margariini - hyhhyh! Kotikotona meillä syötiin aina leivän päällä margariinia ja ainoastaan spessu-tilaisuuksissa sai oikeata voita, kuten esimerkiksi uusien pottujen kanssa. Thank God kotoa muutettuaan saa valita leivän päällyksensä itse - ja minun valintani on Oivariini. Leipää ei tule syötyä edes päivittäin, joten en usko että levitteellä on kovinkaan suurta merkitystä koko ruokavaliota ajatellen. Lupaan kompensoida "huonon" rasvavalintani lorauttamalla salaattiin öljyä ja syömällä pähkinöitä.

Muumimukit. Minulla on niitä kaapit pullollaan mutta nykypäivän muumihypetys alkaa tulemaan jo korvista ulos niin, että ilmoitin jo äitille etten minulle tarvitse enää ostaa yhtäkään mukia! On leivänpaahdinta, vedenkeitintä, kattilaa, varmaan vessapaperiakin - Muumeja kaikkialla! Rakastan muumeja niin suloisen ulkomuodon sekä olemuksen ja elämänfilosofian vuoksi, mutta nyt kun niitä tungetan joka himpskatin tuutista alan minäkin jo kyllästyä.

Sokeria voi ja saa syödä, jos siitä tulee kiva olo. Liiasta sokerista (tai alkoholista) ei kyllä tule kellekään kiva olo, eli kohtuus on paras ohjenuora :)

Alkoholin käyttö. Oma alkoholin käyttöni on todella vähäistä nykyään ja olen onnellinen, että se on nykyisellä tasollaan (kröhöm.. on sitä meinaan tullut juotuakin) arviolta 1-4 lasillista punkkua kuukaudessa! Instagramissa ja blogeissa esitellään Afterwork-lasillisia toisensa perään ja minä istun suu ammollaan ja ihmettelen, miksi hemmetissä työpäivän päättymistä pitää "juhlia" tissuttelemalla?! Alkoholi on kuten sokeri - täysin turhaa, eikä kumpikaan edistä terveyttä mutta tuo toki kivaa ekstraa esim rankan työviikon päättymisen juhlistamiseen ja molempia voi mielestäni kuluttaa kohtuudella, mikäli ne tuovat mielihyvää siinä samalla. Mielihyvä nyt onkin noiden kohdalla ainoa terveyttä edistävä tekijä. Sori vaan kaikki AW-skumppailijat :D

Kahvi kahvina. En ymmärrä Starbucks-tyylisten pirtelökahvien päälle, vaan juon kahvini mieluiten kuumennetun, vaahdotetun maidon kera (kotona - pientä luksusta arkeen) tai sitten vain tavallisesti maidon kera. Kahvi kahvina, pirtelöt ja jälkkärit jälkkäreinä.

Sofi Oksasen Lupaus. Olen yrittänyt lukea kyseistä palkittua ja hypetettyä opusta jo pariin otteeseen - pääsemättä paria kappaletta pidemmälle. En vain pääse kertomuksesta jyvälle.

Kardashianit - miksi?

Mieluummin selfie kuin peffakuva

Belfiet on noloja. Koska hemmetissä oman perseen kuvaaminen, fitnesslavamaisesti provokatiivisesti pyllistäminen on ollut siistiä, coolia? Kanaemo sisälläni herää aina kun näen jonkin nuoren kauniin naisen suorastaan tarjoilevan persettään kameralle. Mitä hänen äitinsäkin tästä ajattelisi? Ja ajatteleeko tyttö ketkä kaikki hänen kuvansa näkevät? Ei, vanha kunnon selfie on vielä ok - belfie ei. Jollei ole naamaa, jota kehtaisi näyttää, ei kannata kuvata ollenkaan.

Pizza on parempaa kylmänä.

Lasillinen valkkaria perjantaina n klo 20, viimeistään klo 22 sänkyyn. Minä en jaksa enkä tahdo valvoa.

Menen enemmän kuin mielelläni perjantai- lauantai- ja sunnutai-  viikon jokaisena päivänä viimeistään klo 22-aikaan nukkumaan, jotta jaksan nousta viimeistään 8 aikaan pirteänä sängystä. Siitä taitaa olla vuosia kun valvoin viimeksi (uuden vuoden aattoa lukuunottamatta) pidempään kuin klo 1, enkä häpeä sitä lain. Minusta on kivaa nukkua yöllä, jotta päivällä voi sitten puuhailla pirteänä :) Valvominen on out.

Ketsuppi, ihana, ihana ketsuppi. Ihan niin hoocee en ole, että laittaisin sitä muiden hc-käyttäjien tapaan esimerkiksi näkkärille (siihen sopii paremmin Oivariini ja juusto!), mutta lihapullien, makaronilaatikon, makkaran ja tonnikalapastan kanssa se vain kuuluu yhteen! Tosin ketsuppi maistuu parhaiten edellä mainittujen kanssa kun ne ovat eilispäivänä valmistettuja; tuoreiden, mehevien lihapullien kanssa ei tarvitse kuin perunaa (tai muusia!) ja kasviksia.

Ostan vaatteita ja ties mitä blogien suositusten perusteella. En uskalla edes ajatella mitä kaikkia vaatekappaleita olen hankkinut muiden Päivän asu-kuvista inspiroituneena ja arvostan suuresti, että kirjoittaja tekee selväksi mistä on kolttunsa hankkinut kirjoittamalla sen selkeästi kuvan alle. Vielä parempaa on, jos bloggari on linkittänyt vaatteensa suoraan kuvan alle - eipä tarvitse itse etsiä nettikauppojen syövereistä! :D

Huoh, saankohan vielä perustella näitä mielipiteitäni ja väitteitäni jollekin? Anyhow, voin ylpeänä ja selkä suorana seistä mielipiteitteni takana. Samaistutko johonkin vai oletko täysin eri mieltä kanssani - mistä?

Järkipuhetta, talopaketteja ja pitkää viikonloppua

Heippa ja sunnuntaiaamua!

Onni asuu välillä pienissä asioissa - kuten aamupuurossa

Täällä vielä heräillään Ronjan kanssa kaksisteen kun mies ehti jo lähteä tienaamaan sunnuntairahoja töihin. No ei, käytiin me jo aamulenkillä ennen kahdeksaa auringon jo lämmittäessä oikein reippaasti +19. Mietin itsekseni, että toisaalta mikäs ihme nyt tuo +19 on - nythän eletään jo heinäkuun loppua! Minulla oli tänä viikonloppuna oikein pitkä viikonloppu, kun pyysin perjantain vapaaksi ja lopetin torstaina työteon jo kahden aikaan. Itselläni ei varsinaista kesälomaa tule olemaan kuin viikon verran elokuussa, joten tälläinen pidennetty kolmen päivän viikonloppukin tuntuu todella luksukselta :) Onnekseni T:lläkin oli perjantai sekä lauantain vapaat, joten olemme ehtineet touhuta kaikenlaista yhdessä - mutta toisaalta myös ehtineet "vain" möllöttää kotona (harvinaista kyllä). Ihmettelimme itse asiassa jopa itse tätä "aktiviisuuttamme". Viikonloput sujuvat meillä yleensä kotona enimmäkseen hengaillen, koska ainakin itse koen, että tarvitsen rauhaa ympärilleni rauhoittuakseni ja palautuakseni työviikosta sekä tulevaa viikkoa varten. Tänä pidennettynä viikonloppuna teimme kuitenkin poikkeuksen tähän ja välillä painelimme ympäriinsä, mutta toisaalta himmasimme tahtia myös. Tuntui itse asiassa tosi hyvälle kun aikaakin oli kokonaisen vuorokauden verran enemmän kuin normaalina viikonloppuna :)

Torstaina käytiin VPK-talolla nostamassa puntteja - tai no, minä nostelin ja T leikki trimmerillä. Raukka oli nukkunut viime vuorokautena töissä vain pari tuntia, joten puhtia ei löytynyt. Itse tein mavea, hypin boksihyppyjä, tein penkkiä ja kyykkyä sekä yhden jalan askelkyykkyä (ihana sekasoppa), josta sitten aiheutinkin itselleni aikamoiset etureisijumit :D Näin käy kun ei aikoihin tee muuta kuin kipitä jaloillaan.. Illalla ehdittiin vielä Vantaan Motonetiinkin, josta piti hakea 15€ suodatin T:n autoon. Hmm, jaa, kassasta läpi päästyämme ihmeteltiin, että suodatin sai jäädä kauppaan, mutta m.m. marjapoimuri, pyöräteline ja ties mitä muuta sen sijaan ostettiin :D

Perjantaina kävin aamupäivällä lyhyellä lenkillä, vaikka väsy painoi ja etureidet olivat tooosi tönkön tuntuiset. Olin jo henkisesti varustautunut siihen, että kävelen osan matkasta, mutten soimaisi itseäni siitä - miksi tekisin? Arvatkaa vaan, miten hangonkeksinä kuitenkin olin kun onnistuin kipittämään lähes 6km lenkin todella matalilla sykkeillä? Jep, todella keksinä! Niskajumit vaivasivat jonkin verran lenkin aikana, mutta pyörittelin hartioita ja yritin vetreyttää jäykkää selkääni vääntyillen ja kääntyillen lenkin lomassa. Kotiin päästyäni lähdettiinkin jo päiväretkelle Porvooseen, käytiin syömässä, Brunbergillä sekä kaupoilla ostamassa kaikenlaista puoliturhaa ja naurettiin, että kalliiksi käy tämä vapailla olo :D Oli kivaa käydä pitkästä aikaa Tokmannilla hypistelemässä kaikkea pientä krääsää ja vain pyöritellä tavaroita käsissään.
Perjantain alkuillasta koitti sitten viikonlopun kohokohta: talonäytös. Kyllä, kävimme katsomassa vastarakennettua Sievitaloa ja olimme aivan myyty: hitto, tälläinenkö meidän pitäisikin rakentaa! (huom! huuto - ei kysymysmerkki) Olemme pitkään jo eläneet siinä uskossa, että rakennutamme Kannustalon (koska ne ovat näyttäviä, muuttovalmiin talopaketin sisältö on kattava, materiaalit ovat laadukkaita jo perusvalikoimassakin), mutta käytyämme tutustumassa Sievitaloon olimme aika myytyjä: hitto mikä talo!

Mikä talossa iski? Avarat huonesijoittelut ja tilaratkaisut, isot huoneet (ei mitään 9 m2 makkareita), siisti ja hyvännäköinen lopputulos, tuoreiden asukkaiden tyytyväisyys, mukavan tuntuinen myyjä-setä (kyllä, asiakaspalvelulla on merkitystä - trokareita tai möllöttäjä-junttena en jaksa kuunnella sitten ollenkaan), todella kattava Muuttovalmis-talopaketti (itse asiassa kattavampi kuin Kannuksella) sekä budjettiimme sopivampi hinta. Kannustalo olisi unelmani, mutta samalla rahalla kuin ostaisimme heiltä n 120 m2 talon, saisimme Sieviltä jopa 150 m2 talon, joka tuntui tilaratkaisultaan jopa neliöitään isommalta! Olemme järki päässä haaveilleet ja suunnitelleet rakennuttavamme n 130-150 m2 talon, joka toki näin kaksisteen asuessa tuntuu aika isolta, mutta toivon mukaan pieni perheemme kasvaisi niin, että makuuhuoneille löytyisi asukkeja enemmänkin :) (Off topic: nämä ovat niitä aiheita, jotka pelottavat, koska ikinähän ei voi tietää miten tulevaisuudessa käy - saako lapsia vaiko ei. Itse suhtaudun todella varauksella näihin asioihin, koska hormonitoimintani kärsi aikamoisen vastaiskun kun vedin itseni ylikuntoon ja siitä palautuminen kun ei kovin nopealta tunnu sujuvan.. En kuitenkaan halua maalata piruja seinille, vaan toivon, että meillekin perheenlisäystä suodaan, enkä "varman päälle" aio rakennuttaa pientä kahden hengen-taloa vain koska pelkään, ettemme saisi lapsia.) Minulta kysyttiin jo jokin aika sitten millainen unelmieni talo olisi ja siitä aionkin seuraavaksi tehdä postauksen, joten talojutut jatkukoot!

Myöhään perjantai-iltana paikallisessa Facebook-koiraryhmässä kirjoitettiin 10 viikkoisen rottweilerpennun kadonneen lähimetsään ja pari Solsidan-osaa katsottuamme sanoin T:lle, että haluaisin lähteä etsimään pentua. Jos kyseessä olisi ollut oma koirani olisin ollut kiitollinen jokaikiselle kynnelle kykenevälle ja koska kesäilta oli lämmin ja kirkas, puimme päällemme, valjastimme Ronjan ja lähdimme reiluksi puoleksi tunniksi vielä lähimetsään viheltemään pennun perään. Tuloksetta. Mieleni oli kuitenkin parempi kun palasimme kotiin, koska tiesin vetäneeni korteni kekoon. Lauantaiaamuna kurkkasin heti ryhmän seinää herättyäni ja löytyihän sieltä se toivomani uutinen: pentu oli löytynyt!

Lauantai sujui leppoisissa merkeissä ruokaa tehden, nettiä selaillen, syöden ja lopuksi alkuillasta marjassa käyden. Nukkumaan käytiin jo aikaisin, jotta Tn aikainen kello ei tuntuisi NIIN aikaiselta.

Äh, ajatukseni oli tulla kertomaan ei niinkään viikonlopun tapahtumista, vaan järkipuhe-keskustelusta, jonka kävin itseni kanssa perjantain talonäytön jälkeen. Olen koko kesän enemmän ja vähemmän metsästänyt arkilaukkua ja myytyäni itselleni liian pienen Michael Korsin, hinkuni saada toinen pienehkö crossbody-arkiveska tilalle senkun kasvoi. Suurimmat himonkohteeni ovat täysin eri maailmoissa kisailevat Mulberryn Lily sekä Louis Vuittonin Neverfull MM. Tiedän, tiedän, tiedän. Nämä kaksi veskaa ovat peruspertin palkkakuittia katsellessa SIKA-kalliita, mutta kokemusteni perusteella ainakin minun kannattaa satsata hieman enemmän laukkuun sen sijaan, että ostan 20 kpl henkkiksen halpisveskoja, jotka sitten vähäiselläkin käytöllään lähinnä ärsyttävät: laatu maksaa. Olin jo melkein sopinut kaupat käytetystä Lilystä kun lähdimme käymään talonäytöksessä. Siinä myyjä-sedän puheita kuunnellessa päässäni loksahti: hitto, ne 500€, jotka äsken meinasin sijoittaa pieneen laukkuun (joka ei itse asiassa edes ollut täydellinen, koska väärä väri), voisivat mahdollistaa esim. toisenlaiset tapetit, olla osasumma parempaan LVI-koneeseen tai peilillä varustettu ovi makkarin komeroon. Nieleskelin itsekseni, vedin syvään henkeä ja lähetin sitten myyjälle viestin, jossa kiitin todella kattavasta infosta ja kuvista laukusta, mutta että talonäytös oli saanut minut toisiin ajatuksiin: minun tulisi nyt sijoittaa rahani toisin. Myyjä totesi juuri niin kuin pitikin: "ei hätää, kyllä sinunkin Mulberry-aikasi vielä koittaa". Sydänemoji.
Järjellä ajateltuna en koskaan sijoittaisin 500€ laukkuun, koska se ei yksinkertaisesti istu budjettiini ja vaikka istuisikin (kyllähän minulla siihen varaa olisi - ei sillä!), en kehtaisi käyttää laukkua kuten laukkua kuuluu käyttää: turhia varomatta, osana elämää. Monet naiset ostavat ja omistavat kalliita laukkuja ja se on heidän valintansa, enkä moralisoi kenenkään hankintoja - toivon vain, että kaikki hankinnat on tehty OMASTA tahdosta ja tarpeesta, eikä mielikuvien ja onnen löytämisen toivossa. Itse voin hyvinkin panostaa pari sataa euroa laukkuun, mutta loppusumman sijoitan mieluummin esimerkiksi bensaan, uusiin urheilusukkiin tai juoksukenkiin ja tulevaisuutta ajatellen ASP-tilille, josta sitten napsin rahojani hienompaa takkaa tai laminaattia varten :)

Millaisia ajatuksia sinulla on rahan käytön suhteen ja muuttuuko se elämäntilanteen mukaan? Rauhallista sunnuntaita sinulle :)

Mistä se onnellisuus ja hyvä olo sitten loppupeleissä rakentuukaan? Kilometreistä vai olosta?

Moikkamoi!

Viikonlopun postauksessa kerroinkin jo, että sain Prismassa heikotuskohtauksen pitkästä aikaa ja meinasin joutua lähtemään autolle lepäämään koska olo oli niin hutera. Pohdin kohtausta ja kaikkea, mikä sen mahdollisesti olisi voinut aiheuttaa, ynnäsin asioita toisiinsa ja eilisen kahvihuonekeskustelun ja sateessa kävelyn jälkeen alkoivat palaset (taas) loksahtaa kohdilleen. En halua jatkaa näin.

Kävin reilu vuosi sitten HUS:n fysiatrialla fysioterapeutin luona säännöllisesti ja muistan edelleen opin jonka hän minulle antoi: kun huomaa, että olossa tapahtuu muutos joko parempaan tai huonompaan suuntaan eikä ole varma mistä se johtuu, kannattaa piirtää aikajana viime aikojen tapahtumista. Kun asioita ei suostu näkemään sydämellään, voi ne nähdä selkeämmin silmillään ja sitä kautta sisäistää sydämeensä. Itse tein sitä pariin otteeseen ihan paperille saakka, mutta eilen tyydyin pelkkään ajatukseen ja yhdistelin mielessäni viime päivien tapahtumat olotiloihini.

Mihin lopputulokseen tulin?

Mitä rankempia lenkkejä, sitä huonompi olo. Se on nyt Jossu kylmä fakta, että asia on niin.

Pidän juoksemisesta, mutta viime aikoina siitä on totta puhuakseni tullut pakkopullaa ja se jopa pelottaa minua. Miksi? Koska siitä tulee heikko olo vaikka miten yritän panostaa palautumiseen syömällä ja lepäämällä. Minun kehoni ei vain palaudu.

Viime viikolla tuli pääasiassa käveltyä kipeän akillesjänteen takia ja se tuntui todella rentouttavalta ja vapauttavalta - minun ei ollut pakko juosta.

Juttelin T:n kanssa tästä eilen ja hän totesi, että voisinhan hyvin juosta lyhyempiäkin lenkkejä kuin kymppejä, joihin minulle on nyt tullut jonkin asteen pakkomielle. Jotenkin minulle ei (pitta-ihmisenä) 10 km lyhyempi matka tunnu riittävän - henkisesti - koska tiedän pystyväni juoksemaan pidemmälle.

Blaah kuinka minua ärsyttää. Ärsyttää se, että alan taas olla rajamain övereitä vetämään. Ärsyttää, ettei kehoni palaudu eikä kroppani kestä mielestäni normaalia treeniä (niin moni muu trenaa kolminkertaisesti minuun verrattuna ja silti minä olen se, jonka kroppa brakaa ekana). Ärsyttää, että iso osa postauksistani on yhtä vili-valia, enkä "ehdi" kirjoittelemaan sellaisia postauksia, joita itse tykkään lukea: arkea, ostoksia, pieniä kultakimpaleita arjen tohinassa. Ärsyttää nämä himpskatin niskajumit. Ärsyttää, että ne asiat joita tulevaisuudelta toivon, eivät ole YHTÄÄN lähempänä viime vuoteen verrattuna vaikka viime kesänä ajattelin, että olisin nyt jo lähempänä omaa taloa, perhettä, harmonista ja rauhaisaa elämää. Ärärärärärärärrär.

Onhan elämässä paljon hyvääkin, mutta pääasiassa ja päällimmäisinä ovat nyt nämä vili-vali-asiat. Pitänee vain yrittää porskuttaa eteenpäin ja muistuttaa itseään, että kaikkien elämässä on joskus vastoinkäymisiä - toisilla vain enemmän kuin toisilla.

 

Mitä hyvää viime päivinä olen saanut kokea tai mistä olen iloinnut?

- makeista mansikkamollukoista
- lusikassa nukahtamisesta miehen kanssa
- Malmin korupajan alennusmyynneistä, joista voisin jo ennakkoon käydä kotiuttamassa itselleni tulevaisuutta ajatellen ihanan timangin
- Sadepisaroiden valuminen kasvoja pitkin eilisiltana oli todella rentotuttava kokemus eilisiltana
- Ronja-koirasta: miten hän voikaan pöllöydellään, olemuksellaan, sekoilullaan tuoda elämääni niin paljon iloa? Lipastoa vasten hakkaava häntä, kasvoja lipaiseva kieli, kylkeen änkeävä karvainen kylki, nukkumaan mennessä sängyn viereisellä matolle käyvä uljas musta - mamman rakas
- tuorepuurosta aamuisin - freesi aloitus aamulle!

Näillä nyt taas mennään ja jatketaan. Olisi kiva kuulla, löytyykö siltä puolen ruutua joku joka on minun tapaani kärsinyt ylikunnosta ja joka sen takia/muuten vaan palautuu todella huonosti treeneistä? Tsemppiä sinun viikkoosi!

Kuulumisia, itsensä tunnistamista ja sen sellaista

Aah hellettä ja aurinkoa! Istun tässä terassilla ottamassa aurinkoa ja Ronja makaa vieressä. En voi käsittää miten musta koira pystyy makaamaan turkkeineen suorassa paahteessa (minä kun läkähdyn jo bikineissäkin..), mutta kun h'n nyt vapaaehtoisesti tuohon makuulle käy, niin ehkäpä se kuumuus ei niin haittaakaan. Itselläni on varmaan maailman heikoin kuumuudensietokyky ja ahdistun todella jos aurinko porottaa suoraan päälle eikä sitä pääse minnekään pakoon. Ainoa poikkeus on terassilla makoilu, jolloin voi paahteesta siirtyä viileisiin sisätiloihin jos olo uhkaa käydä kiehuvaksi.

Kuva viime viikonlopulta kun käytiin mökillä Ronjan kanssa :)

Mitä viime aikoina on blogihiljaisuuden aikana ehtinyt tapahtua? No vaikka mitä - mistä sitä aloittaisi?

Istuttiin äsken tässä terdellä ja syötiin lounasta ja samaistuin täysin kun T yhtäkkiä lohkaisi, että hänellä taitaa olla ikäkriisi. Minua on viime aikoina ärsyttänyt aivan suunnattomasti moni asia, vaikkei mitään varsinaista ärsytyksen syytä edes ole ollut - kunhan vaan on ärsyttänyt ja ketuttanut! Ja mitä enemmän tuntemattomat asiat on ketuttaneet, sitä enemmän koko ketuttaminen on ketuttanut! Ihan sekoa - tiedän - mutta liekö sitten jotain naistenjuttuja tämäkin.. Mitään maailmaa mullistava ei ole tapahtunut, mutta ajattelin listata teille tähän vähän niinkuin koosteena, mitä minulle on kuulunut, mitä päässä on pyörinyt ja niin edelleen :) Tulee meinaan tosi pitkää settiä, jos alan nyt kirjoittamaan vapaalla tekstillä kaikkea :D

Eilinen lounassalde ja maailman paras leipä: kaura100! Kesäkuumalla ei päivällä tee mieli kuin kevyitä ruokia, jolloin tyhjennä jääkaappisi lautaselle-salde on paras valinta ;) Kasviksia, fetaa murusteltuna, kalkkunaa ja Kaura100 kylkeen niin amnam :)

- olen pyöräillyt pari kertaa töihin aamulla 12 km ja manaillut päätöstäni pyöräillä: kilometreiltään matka ei ole kummoinen, mutta koska koko matka on peltojen ympäröimää autotietä (ei siis pyörätietä kuten kaupungeissa) tuntuu matka aivan jäätävän pitkältä (etenkin klo 7 aamulla) koska tuuli pääsee puhaltamaan useissa kohdissa todella lujaa ja pienellä fillarilla saa polkea minkä jaloistaan jaksaa, ettei suunta ole peruutus ja isoja rekkoja ja muita raskaita ajoneuvoja saa pelätä reunoilta nousseen soran ohessa koko matkan ajan. Lisäksi matka kohti työpaikkaa viettää ylämäkeen lähes koko matkan, joten sinnepäin reissu tuntuu raskaammalta. Onneksi kotimatka on sitten enempi alamäkeä, mutta silloin aurinko on molempina kertoina porottanut niin, että minua on heikottanut yli puolet matkasta. Teline juomapullolle olisikin kätevä hankinta pyörään..

Hahaa, kerrankin yhteiskuva! Käytiin eilen pyöräilemässä yhdessä :)

- Saanut jonkin ärsytysreaktion vasempaan akillesjänteeseeni niin, että luulin sen jo tulehtuneen. Tulehtunut akillesjänne on tunnetusti penikoiden ja polvivammojen ohessa yksi tavallisimmista vammoista, jotka juoksijat kohtaavat ja päätin siksi heti ryhtyä toimenpiteisiin ja pidin sekä kylmää että kompressiota jalalla, että välttelin sen turhaa rasitusta (eli en juossut) ja panostin sen hiljaiseen mobilisointiin jumppaamalla sitä kevyesti pumppaus-liikkeellä, sekä kävelemällä. Lähes viikon kestänyt juoksutauko tuntui henkisesti todella hyvältä ja vapauttavalta ja mietin paljon, kannattaisiko jättää koko juoksuharrastus pois kun se tuntui niin älyttömän hyvältä nimenomaan poissaolollaan loistaessa. Toisaalta kävelystä en saa samanlaista tyydytystä kuin juoksusta, johon taasen taisin löytää selityksen..

-.. ayurvedasta, jonka mukaan olen pitta: unen tarpeen määrä, luonne, stressinsieto, suolisto-ongelmat, himo viileisiin ruokiin, tarve kulkea kultaista keskitietä, mutta samalla riski ajautua övereihin.. KAIKKI pätee minuun! Mitä enemmän luin kuvaelmaa pitta-ihmisestä, sitä enemmän vakuutuin siitä, että juuri tälläinen minä olen. Pisteenä ii:n päälle tuli tämä pitta ja liikunta-alaotsikon kuvaelma pitta-ihmisestä liikkujana: Pitta-tyypeillä on yleensä enemmän voimaa kuin kestävyyttä. He ovat hyviä kaikenlaisessa liikunnassa, kun sitä harjoitetaan kohtuullisesti. Pitta pitää haasteista ja siksi he pitävät ylläolevista lajeista, jotka antavat suorittajalleen loppuun suorittamisen tunteen  päivän päättyessä. Kilpaurheilijoilla on oltava runsaasti Pittaa, joka antaa taistelutahtoa. Pitta ei ole paras dosha kilpailemiseen, koska he vihaavat häviämistä, joka motivoi heitä enemmän, kuin voittamisen tuoma tyydytys. Pittatyypit pakottavat itsensä peräänantamattomaksi juoksemaan, hölkkäämään tai nostamaan painoja, mutta eivät saa paljonkaan sisäistä tyydytystä ponnistuksistaan.

Vaikken mikään taikauskoinen olekaan niin en voinut uskoa silmiäni kun luin enemmän ayrvedasta ja juuri pika-testin minulle asettamasta ihmistyypistä. Lähes kaikki pitää paikkaansa! Elettyäni aikamoisissa ääripäissä mitä tulee ruokailuihin ja dieetteihin, en aio elämäni aikana enää kertaakaan noudattamaan kiven kovaan yhtäkään dieettiä tai rajoittaa syömisiäni (ellei joku allergia nyt iske) mutta ajattelin piruuttani kokeilla lisätä tuota pitta-ihmiselle sopivia ruokia ja vähentää niitä ei-suositeltuja (poikkeuksina tomaatti, sipuli ja pinaatti, joista pidän mutta joita en kyllä nytkään syö kilokaupalla. Samoin maapähkinä(voi) ja muut pähkinät saavat luvan pysytellä ruokavaliossani, kun taas pitta-tyypille jopa jossain määrin suositellut puhdistetut sokerit aion vastaisuudessakin jättää herkutteluhetkiin. Suorastaan hymyilyttää kun luen läpi tuota pitta-ihmisen ruoka-listaa, koska olen nähtävästi jo osannut muokata ruokavaliotani itsekseni siihen suuntaan, johon tuo osoittaa ja vältellä niitä pittalle ei-sopivia-juttuja kuten esim. punaista lihaa, jota syön harvemmin koska se tuntuu sulavan niin pirun huonosti kropassani.

Tiedätkö mikä ayurveda-tyyppi sinä olet? Teeppä piruuttasi tämä suppea kehotyyppitesti ja kerro, tunnistatko itsesi vai onko tämä sinun kohdallasi täyttä huuhaata?

- Kävin VIHDOIN sielunsiskoni J:n luona ja voi ette voi uskoa tai käsittää miten hyvältä tuntuu kun maailmassa on edes YKSI ihminen, joka voi samaistua diffuusiin sekopäiseen oireiluuni. J ei ihmettele vaikka sanoisin, että hei nyt vilkkuu jotkin pallot tässä näkökentässä tai oioi kuinka yhtäkkiä alkoi heikottaa ja huimata vaikka paikoillaan seisoisi. Ikäväkseni tuollainen heikotuskohtaus iski eilen kun lähdimme käymään Itiksen Prismassa. T halusi XXL:ään ja juuri kun pääsimme rullaportaita ylös asti sanoin, etten pysty tähän -pakko päästä vessaan ja lähteä takaisin autolle. Minua heikottaa. T kysyi pärjäänkö alas asti ja nyökyttelin hiljaa: aurinkolasit päässä liikuin hiljaisin liikkein alakertaa kohti, mutta jäin nuokkumaan Prisman kassoille ja odottamaan oloni tasaantumista, sekä T:tä. Purin alahullta, jotteivät  kyyneleet alkaisin valua pitkin poskia kun minua harmitti niin vietävästi, että oloni oli huono. Miksen voisi jo olla normaali, käydä kaupoilla kuten ennenkin - kuten normaalit ihmiset - enkä kärsiä heikkoudesta, takykardiasta, ahdistuksesta, vapinasta ja vatsaoireista. Seisoskelin siinä ja mukamas näppäilin kännykkää ja odottelin, että T tulisi portaita alas ostoksineen ja ilmoitin, että hitot minä en luovuta enkä suostu alistumaan tälle heikotukselle ja marssin kärryineni Prismaan. Päässä huojui ja jalat tuntuivat spagetilta, mutta puristin kärryjä ja pidin visusti vaaleita Raybaneja päässäni, jotteivät kaupan kirkkaat valot ärsyttäisi ja keskityin hengittämään, sekä suunnistamaan Prismassa. Kummempia valintoja en miettinyt - senkun nakkasin kärryyn mitä ensimmäisenä näin, mutta päätin, etten joutuisi paniikkiin vaikka minua edelleen heikotti ja päästyämme vihdoin jätskilaareille heitimme T:n kanssa yläfemmat: minä tein sen! Olo oli kaikkea muuta kuin hyvä, mutta olin kävellyt kaupassa, ostellut ties mitä ja selvisin hengissä ja pyörtymättä autolle. Kuulostaa sekopäiseltä ja sitä se on, mutta olen ylpeä vaikka minua samalla itkettääkin, että näinkin arkinen asia kuin supermarketissa käyminen voi olla näin vaikeaa..

- Olen vihdoin syönyt kesän ekan tikkujätskin, joka oli positiivinen ylläri: Tuttifrutti-puikko! Jätski muistutti kovin suosikkiani Soleroa (jota ei Prismassa ollut - yhyy!) ja oli ihanan kermainen, mutta samalla freesi sorbetin ja vaniljajätskin yhdistelmällä :)

- Olen himoinnut ties mitä laukkuja jälleen ja miettinyt pääni puhki, kannattaisiko hankkia isompi olkaveska vai pienempi (mutta MK:ta isompi) crossbody arkikäyttöön. Empiessäni ostin Zarasta 20 eurolla feikkinahkaisen laukun, jota olen nyt kantanut arkilaukkuna ja todennut, että onhan se ihan kiva na kätevän kokoinen, mutta että suosin mieluiten nahkaisia tai muuten tukevammasta materiaalista tehtyjä laukkuja: johan tuo on halkeillut pohjan reunoista ja on jotenkin lössähtänyt, vaikkei ole kovemmalle käytölle eikä sateelle edes altistunut!

- Syönyt ekaa kertaa tuoreita herneitä ja porkkanoita tänä kesänä ja fiilistellyt miten älyttömän hyviä ne ovatkaan. Tänään sujautin lounassalaattiini ohueksi pilkottua porkkanaa, herneitä, kurkkua, salaattia ja balsamicovinegrettiä ja amanmnam.. Salaatin ei suinkaan aina tarvitse olla sitä arkisen tylsää salaatti-tomaatti-kurkku-yhdistelmää!

Kun sanat eivät riitä, voi asiansa kertoa halien, sekä kukkien kera: lämpimin osaanotto <3

- Ja juoksutauosta puheen ollen tänään kävin sitten heittämässä 10km hölkän ukkosta edeltävässä paahteessa (aurinko ei siis paahtanut päälleni koko matkaa, mutta ilma oli tunkkainen - kuin kakkulapiolla leikattava!), jonka loppumatkaksi sain T:n fillareineen kaveriksi. Nauratti oikein miten kevyeksi askel muuttui kun mies tuli vierelle pyörällä ja sain hänestä huoltojoukot (eli vesipullon pidikkeen) sekä juttukaverin. Akillesjänne ei ilmoitellut itsestään missään vaiheessa ja askel oli jopa loppuspurtteineen kevyt :) Lounaan jälkeen teki sitten hyvää käydä maata terassilla nauttimaan auringosta (joka tätä raapustaessa tosin on jo väistynyt sadepilvien tieltä)

Muuta en voi sanoa kuin huh hellettä, mutta hengissä selvitty ;)

Jaa, tässä kai olennaisimmat. Mitä sinne puolen ruutua kuuluu? Ikäkriisejä, herneitä vai ayuverda-kaimoja?