Kuulumiset ja dogsie-kuvia. Ja SE sormus!

Heippa!

Viime kuuulumis-postauksesta lähtien olen käynyt sekä itseni että läheisteni kanssa aikamoista keskustelua puolin ja toisin. Olen itkenyt, olen iloinnut, olen raapinut päätä ja tukkaakin varmaan onnistunut irrottamaan parin tupon verran kun olen mietispäissäni rapsutellut päätänahkaani. Lopullisia päätöksiä ei ole vielä tehty, eikä mitään ole kirkossa täysin kuulutettu, mutta ajatustasolla olen päässyt asioissa eteenpäin. Ainakin hieman.

Moni on ollu huolissaan (minut mukaanlukien, hehe) siitä että puhun kihlauksesta ja naimisiinmenosta niin paljon, että miesparkani ahdistuu aivan totaalisesti. Ajatus kihlauksesta ja naimisiinmenosta nosti päätään pitkästä aikaa juuri viime viikonloppuna kun ennätysmoni pari meni naimisiin ja tosiaan koko some pullisteli toinen toistaan upeampia pareja. Alkukesästä tein päätöksen lopettaa koko sormus-hössötyksen ja olen - uskokaa tai älkää - onnistunut pitämään koko asian pois jopa omasta mielestäni sekä puheistani - kunnes kaikki muutkin asiat, jotka ovat painaneet mieltäni nousivat viime viikonloppuna mieleen, itkin ja porusin niitä ja purin ne sitten tänne. Tai no turha väittää, etteivätkö timantit aika-ajoin olisi pyörineet mielessä kesälläkin, mutta selvästi vähemmän kuin keväällä! Tai johtuukohan tuo timanttipuheiden miehelle siitä, että oon päässyt höpisemään timanttijuttuja tyttökaveri-E:n kanssa? :D Haha! Kyllä mulla se unelmien sormus edelleen on katsottuna valmiiksi, mutta ajankohta, koska sellaisen (tai jonkun miehen valitseman?) saan sormeeni pujottaa on täysin avoin.

"Otettaisko dogsie?" (koira nuuskii maata eikä välitä lainkaan vaikka kuinka lirkuttelen)

"Ai mitääh?! Joo otetaan! Pusukuva!" (ja Raybanit saavat kyytiä..)

(kännykkäkin putoaa siinä samalla maahan kun pusuttelu on niin kovaa)

Mitä muuta arkeen. Viikko tuntuu sujuvan tosi nopeasti kun käy päivät töissä ja illat joko käy ulkona tai puntilla, kuten eilen käytiin vetäisemässä pikainen treeni. Kävin sunnuntaina 10 km hölkällä ja jalat/pohkeet on jotenkin olleet tukkoisen oloiset sen jälkeen, joten eilen kovasti harjoittelemani tuplahypytkään eivät meinanneet onnistua sitten yhtään. Toisaalta käytiin miehen kanssa maanantai-iltana yhdessä lenkillä nimpparikahvittelujen jälkeen - mies pyörällä ja minä kävellen/hölkäten. Olen kyllä putkirullaillut jalkoja ja selkää näiden jälkeen, mutta kai ne jalat joskus väsyäkin saavat kun kerta rasitetaan? Tänään kävin lyhennetyn työpäiväni jälkeen Ronjan kanssa tunnin reippaalla kävelyllä ja voi jukra miten kävely voikaan tuntua rentouttavalta. Juoksu on jossain määrin juitenkin minulle n.s. jännittävää (kerroin tästä jo aiemmin, mutta syy on siis se, että olen pari kertaa pyörtynyt juostessani) ja huomaan usein, että sykkeeni saattaa alkulenkistä pompottaa jopa loppulenkkiä korkeammalla tasolla ihan silkasta jännityksestä. Kun liikkeeseen tottuu ja huomaa, ettei huimaakaan, uskaltaa rentoutua, kroppa lämpenee ja syke laskee.

Arki sujuu siis entiseen tapaansa, mutta noiden masistelujen jälkeen kun ollaan saatu yhdessä miehen kanssa purettua ja juteltu asioista (vinkki muuten kaikille: jos puhuminen tuntuu jotenkin hankalalta, kannattaa hoitaa ne lenkkeilyn lomassa! Maanantai-ilta pururadalla tekee ihmeitä, koska raikkaassa ulkoilmassa juttelu sujuu jotenkin paljon luontevammin ja jouhevammin kuin kotona sohvalla tai keittiönpöydän äärellä. Kai se liikunta mahdollistaa sen, että välillä on hiljaa ja keskittyy tekemiseensä ennenkuin sanoo jotakin ja liikkuessa verikin kiertää paremmin - ehkä ajatus jotenkin kulkee myös siksi paremmin? Ymmärrän kyllä, miksi monet suosittelevat pitämään myös työelämän palaverit ulkoilmassa - meinaan ideat ja ajatukset ovat paljon.. ilmavampia? Ei, mutta jotenkin sitä on paljon fiksumpi ja keskustelevaisempi ulkoilmassa kuin sisällä toista vastapäätä istuessa. Suosittelen!

Käväistiin äsken vielä Ronjan kanssa iltapisulla ja höpöttelin siinä samalla puhelimeen E:n kanssa - mistä muusta kuin täydellisestä sormuksesta, jonka onnistuin puolivahingossa netistä löytämään. Nauratti oikein ääneen kun laitoin tuon sormuksen kuvan E:lle linkkinä ja hän totesi heti että "mikä sormus - ja mihin hintaan!" - tismalleen niillä sanoin, jotka minä mielessäni ajattelin! Great minds think alike.

Eli edellistä kuulumispostausta hieman pirteämpiä kuulumisia täältä puolen ruutua. Ei mikään sunnuntain ongelmista tästä maailmasta ole poistunut, mutta tänään ne tuntuvat hieman pienemmiltä.

Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää? Sormuskriisi - mitä jos se valitseekin väärän?

Moikkamoi ja levollista sunnuntaiaaua! Täällä on jo herätty ennen seitsemää miehen herätyskellon kilinään (huoh, vuorotyöt..) ja käyty Ronjan kanssa aamulenkillä, kauhottu aamupuuroa napaan ja siivoiltu vaatekaappeja. Olen aamuihminen henkeen ja vereen ja vaikka tänään olisikin nukuttanut vielä, nousin minäkin jo klo 7 ja päätin aloittaa päiväni ajoissa, koska tykkään touhuta rauhassa aamusta lähtien ja sitten rauhoittua iltaa kohden. Jotenkin saan aamuisin itsestäni eniten irti ja hommat hoidettua VS iltaisin jolloin alan nuupahtaa ja käyn mieluusti suihkun jälkeen nukkumaan jo ennen kymmentä :D

Käytiin eilen lauantaina aamupäivällä Porvoossa piipahtamassa kultasepän liikkeessä viemässä kellot huoltoon. Totesin heti miehelle, että hitsi täällähän myydään Kohinoorin sormuksia - vinkvink! :D Voi ei juuri kun olin päättänyt itsekseni, että jätän nyt hää- ja sormuspuheet vähemmälle (koska överit) en voinut olla mainitsematta, että juuri Kohinoorin mallistosta löytyisi parikin minulle mieluista sormusta ;) Onnistuin sitten jättämään aiheen sikseen, mutta iltapäivällä palasin aiheeseen, koska päädyin aikamoisen dilemman ääreen: kuuluuko kosintatilanteessa saada kihlasormus vai voiko kosia ilman sormusta tai n.s. väliaikaisen sormuksen kanssa ja sitten käydä yhdessä valitsemassa mieluisat sormukset? Miten teillä asia on hoitunut? Jotenkin minusta olisi kamalan romanttista jos mies kosisi THE sormuksen kanssa ja kantaisin sitten lopun elämääni sormusta, jonka juuri Hän on valinnut minulle. MUTTA. Mitä jos mies valitsisikin sormuksen, joka ei minun makuuni olisi täydellinen? Hääjärjestelyjä ajatellessa olen pohtinut, mihin haluaisin panostaa ja missä taas pihistää. Sormus ja valokuvaaja ovat asioita, joihin haluan panostaa, kun taas juhlapaikaksi kelpuutan seuratalon ja musiikiksi jopa CD-soittimen eikä ruoankaan tarvitse mitään hekumaallisen gourmeeta olla - kunhan saa erilaisia salaatteja, savulohta, paahtopaistia ja keitettyä perunaa (haha, näen edessäni miten buffapöydässä on morsiamen oma kattilallinen keitettyä perunaa kun muille tarjoillaan kermaperunaa :'D). Mekonkin haluaisin ostaa käytettynä. Sormusta kannan lopun elämääni kädessäni, katselen sitä joka ikinen päivä ja siksi minulle on todella tärkeätä, että se on minulle mieluinen. Eli mitä jos mies kosisi minulle-ei-täydellisen-sormuksen kanssa - voisinko sanoa "kyllä kiitos" kihlaukselle, mutta ilmoittaa haluavani vaihtaa sormuksen, jonka hän (toivon mukaan) on valinnut minulle rakkaudella ja huolella? Hmm.. En kyllä kehtaisi :D Mutta olisinko ikuisesti katkera miehelle, ettei hän osannut lukea ajatuksiani ja valita täydellistä jalokivikimpaletta minulle? Ehkä en - voihan se olla, että sormuksesta muodostuisi minulle täydellisin mahdollinen, koska mies olisi valinnut sen juuri minulle. Mies kyseli minulta jo reilu vuosi sitten, että minkälainen sormus olisi minun tyyliseni ja totta puhuakseni olin huuli pyöreänä ja sanoin suoraan, etten itse asiassa tiedä. Nuorempana kuvittelin haluavani kihlaksi sileän ja pyöreäreunaisen keltakultaisen sormuksen, mutta iän karttuessa makuni on muuttunut. Ja muuttuu edelleen. Miten voisin siis vaatia, että mies osaisi valita minun makuuni täydellisen sormuksen kun en itsekään ole kartalla siitä, minkälainen THE ring minulle olisi? Ah näitä elämän "suuria" dilemmoja - etenkin kun kihlautuminen ei nyt toistaiseksi ole ajankohtaista muualla kuin minun korvieni välissä :'D Aina saa haaveilla. Ainiin, luinpas tuolta eräältä foorumilta, että porukalla on jopa tapana vaihtaa ja uusia sormuksiaan, eli JOS mies nyt hankkisi ei niin mieluisan sormuksen kihlaksi, voisi sen aina vaihtaa vuosien saatossa. Hmm, en kyllä usko että tekisin niin - olisihan se jo taloudellisesti epäkannattavaa. Mieluummin sanoo suoraan, ettei tämä ole juuri sellainen kuin toivoin ja sopisiko, että vaihdettaisiin se toisenlaiseen? Kysyin mieheltä sitten eilen, että miten hän kuvittelee kihlautumisen sujuvan - sormuksen kanssa vai ilman. "Sormuksen kanssa", hän vastasi, mutta alkoi selvästi empiä kun heitin ajatuksena ilmaan juuri tuon, että hän valitsisi sormuksen joka ei sitten olisikaan minun makuuni täydellinen. Miesparka, onneksi pääsi tänään töihin pakoon näitä mun juttuja :'D

Käytiin eilen sitten samalla rundilla Taidetehtaalla ja innostuin hetken mielijohteesta nappaamaan päivän asu-kuvat vanhan mallin mukaan ja tadaa - peilin kautta! Meinasin ensin pukea maksimekon farkkutakin kaveriksi, mutta päädyinkin valkoisiin farkkuihin kolean sään vuoksi. Olisinpa vielä tajunnut laittaa tennarit baltsujen sijaan, koska kylmähän tuossa varpaille tuli.. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa ja etenkin nyt kun minä pitkästä aikaa (onneksi) olen flunssassa, täytyisi kaikki päät pitää kuivina ja lämpöisinä.

Löytyykö siltä puolen ruutua muita hääkärpäsen uhreiksi joutuneita? Olisi kiva kuulla, miten teidän kosintahetkillä on toimittu ja tuntuiko sormus heti omimmalta? :)

Erilainen vappu ja pari sanaa onnesta ja avioliitosta

Moikka kaikki! Miten vappu sujui? Itse totesin eilen, että taisi olla elämäni rauhallisin vappu vähintään 10 vuoteen! Jopa lapsena touhusin ja touhotin vappuna enemmän kuin tänä vuonna, mutta väliäkö sillä. Tänä vuonna ei vain ollut fiilistä. Mahdollisuuksia olisi ollut, muttei draivia.

Sen sijaan vietin vappuaaton aattoa vanhempieni mökillä saaressa, terassilla skumppakautta avaten, paljussa lilluen ja merta ihaillen, talviturkkini mereen heittäen (aivan mielipuolista ja saakelin kylmää!) sekä hyvin syöden ja sekopäiselle koiralleni kippurassa nauraen. En muista koska olisin nauranut yhtä heleästi ja mahani pohjasta suorastaan räkättäen ja voi miten hyvältä se tuntuikaan. Viime aikoina on ollut niin paljon vastoinkäymisiä ja kestettävää, etten ole jaksanut löytää ilonaiheita kovin monesta asiasta vaan enneminkin koittanut selvitä arjesta. Alakuloisuutta ja ärtyneisyyttä on ollut ilmassa ja siitä miesparkani on saanut kärsiä, mutta joskus elämä potkii päähän ja minua se nyt on viime aikoina tuntunut potkivan hieman liikaakin, enkä ole ehtinyt nostaa nyrkkejä suojaukseksi, vaan ottanut iskut posket paljaina vastaan.

Aihetta sen kummemmin nyt avaamatta voin kertoa, että alavireisyys on johtunut lääkityksestä, joka minulla on aloitettu sekaisin olevaan hormonitoimintaani (hemmetin vuosien takainen ylikunto..!!) ja suunnitelmiin, jotka sitten menivät ihan päin honkia. Lisäksi väsymys, sateet, työkiireet ja paineet tuntuivat kasaantuvan niin, etten enää tiennyt mitä tehdä. Harmitus ja nuo edellä mainitut yhdistettyinä urheilukieltoon purkautuivat lopulta hervottomaan itkuun. Onneksi se tapahtui juuri ennen vappua, jolloin pääsin nollaamaan päätäni ja ajatuksiani miehen ja vanhempien kanssa mökille ja kotiin lauantaina palattuamme pää tuntui hieman selkeämmältä. Sunnuntaina kävin ennätyspitkällä lenkillä reilu viikon juoksutauon jälkeen ja padamm! Suunnon Ambitini näytti lopputulokseksi 14 km, aikaa 1,5h ja keskisykkeet pururadan ylä- ja alamäkiä taittaen 156! Voi sitä onnistumisen ja ilon tunnetta, joka sisältäni kumpusi - se tuntui jotenkin vielä paremmalta kun koko kulunut viikko oli ollut suoraan sanottuna yhtä peetä. Niin se vain minun kohdallani on, että liikunta raittiissa ulkoilmassa tuo hyvän olon ja onnistumisen tunteen ja sen jälkeen kun vielä saa tankata reippaasti hyvää ruokaa - niistä minun onneni ja hyvä oloni kumpuaa! Viikon lepo ja kävelylenkit tekivät hyvää ja koin ahaa-elämyksen sen suhteen, että lepoa todellakin voisin repertuaariini lisätä ja arvostaa myös sitä kävelyä, enkä vähätellä sitä juoksuun verraten. Juoksusta saan suurimmat kiksit, mutta jotta sitä jaksan tehdä, täytyy himmata välillä.
Sunnuntai-iltana purimme tilannetta miehen kanssa ja päätimme, ettei anneta vastoinkäymisten nyt lannistaa, mutta otetaan aikalisä ja koitetaan stabilisoida ja tasata elämää, joka nyt on ollut aikamoista höykytystä etenkin minun osaltani. Onnellinen olen siitä, että olen tuollaisen kultakimpaleen rinnalleni löytänyt, koska tunteita ja niiden purkauksia, sekä hormonihyrräyksiä on nyt sadellut kuin pikku-ukkoja syksyllä. Vaikka kuinka olen surkutellut sitä, ettei mies (vieläkään) ole tajunnut kosia ja halunnut osoittaa sormuksen kera, että tahtoo olla kanssani ihan aidon oikeasti, tajuan kyllä (vähintäänkin alitajunnassani) että hän kaikkien näiden koettelemusten jälkeen olisi jo - ollessaan epävarma - nostanut kytkintä ja lähtenyt. Loppujen lopuksi emme ole olleet kovinkaan kauaa yhdessä, eikä siksi meillä tarvitsisi olla kovinkaan kiire kihlautumaan. Olemme jutelleet aiheesta paljon ja todenneet, että olemme sen tiimoilta kovin erilaisia: minä haluaisin virallistaa suhteen vaikka heit, kun taas miehelle se ei ole niin tärkeätä, eikä asialla siksi ole hänen mielestään kiire. En osaa selittää miksi ylipäätään haluan kihloihin ja naimisiin, mutta kai se ihanan sormuksen ja juhlan lisäksi on sellainen varmuuden tunteen lisääjä ja tuoja (vaikkei avioliittokaan mikään purkamaton juttu ole - voi sitä erota oli naimisissa tai ei!) ja tietynlainen sinetti ja merkki ulkopuolisille, että kuuluu toisen kanssa yhteen. On ironista, että samalla kun haaveilen kihloista ja häistä päivittäin, toivon useimpien naisten tapaan yllätys-kosintaa. Mitään elokuvamaista polvistumista TV-kameroiden edessä en missään nimessä toivo, mutten toisaalta haluaisi tulla kosituksi peiton alla puoliunen pöpperössä tai heti sanaharkan jälkeen puolivitsillä heitettynä. Haha ymmärrän hyvin, että miehet kokevat olevansa aikamoisen paineen alla kosintaa suunnitellessaan - miettikää nyt miten paljon VOISI mennä vikaan! - tietäessään, miten tärkeä juttu se useimmalle naiselle on. No, aika näyttää koska ja jos kosinta minunkin kohdalleni osuu - sitä odotellessa :) Odotellessa ehtii ainakin haaveilla sormuksista ja häistä ja siinä riittääkin suunnittelemista. Sormuksien suhteen uskon olevani jo aika varma minkälaiset olisivat minun tyylisiäni, samoin tiedän haluavani kevät- tai syyshäät (koska inhoan a) kesähelteitä ja hikoilua, b) talvipakkasia ja hyytävää kylmyyttä). Tai no sormuksiin vielä palatakseni, muuttuu makuni hieman tässä ajan kuluessa, mutta solitaire + rivisormuksen, eli puoliallianssi (kivet peittävät puolet sormuksesta) yhdistelmä on makuuni parhaan näköinen, vaikken osaa päättää kumpi olisi kumpi - kihla- ja vihki. Samoin tykkään myös puolialliansseista, joissa on isompi kivi keskellä, mutta koska kivien koko kulkee yhdessä hinnan ja usein myös käytönnöllisyyden kanssa, enkä mitään überkallista sormusta kehtaisi pyytää.

Princess-sarjan C31851-sormus sopisi sekä budjettiini että makuunikin, kunhan sen vain saisi hieman pyöreämmällä rungolla kuin tässä kuvassa. Sormuksen tiedot tässä 

Tälläinen pyöreän muotoinen solitaire on unelmieni sormus! Kuvassa on Bluenileltä tilattu kaunokki, mutta itse toivoisin sormukseni olevan kotimaista tuotantoa, joten joudun siksi jättämään Bluenilen harkintamyssyyn. Sieltä toisaalta saisi hyvämaineiselta myyjältä sormuksen huomattavasti edullisemmin kuin täältä Suomesta, mutta koska suosin kotimaista emmin kyllä vielä.. Kotimainen on aina kotimainen ja työllistämistä Suomessa haluan ja aion tukea - oli kyseessä sitten tomaatti tai timantti!

Löysin kuvan google kuvahaulla, mutta kyseessä pitäisi olla kotimaisen Kohinoorin sormukset ja voi kuola! Tämän takia en lyö solitairea täysin lukkoon, koska katsokaa nyt - on tuo combo kyllä säihkyvä ja upea! Rivisormuksella saisi isoa, yksittäistä kiveä enemmän säihkettä halvemmallakin ;)

Tässä kotimaisessa Kultajousen Princess-sormuksessa yhdistyvät kaikki ne ominaisuudet, joita solitairelta toivon: valkokulta, kruunuistutus, pyöreä kivi ja sormus, joka kapenee tuossa kiven kohdalla. Näin kivi pääsee mielestäni parhaiten esille! Kestäisipä budjetti tälläistä kaunotarta..

Tässä vielä Kultajousen Princess-sarjasta toinen kaunotar. Minkälainen sormus sopisi parhaiten tälläisen kaveriksi? Solitaire joka kapenee kiven ympäriltä olisi unelmani ja voisi istuakin tuon kaveriksi, mutta olisiko lopputulos liian tönkkö kahden ison kiven kanssa ja pääsisikö solitairen kivi silloin oikeuksiinsa vai jäisikö tämän varjoon?

Kuvien perusteella voi jo todeta, että saatan päätyä Kultajousen Princess-sarjan sormukseen, koska niissä yhdistyvät ne tekijät, jotka ovat minulle tärkeitä: kotimaisuus, luotettavuus (timantit tulevat tarkastetuista lähteistä eivätkä ole n.s. veritimantteja) laatu, kaunis ulkomuoto sekä hinta. Sormus, joka on varustettu näillä ominaisuuksilla on ilonaihe sekä sen valmistajalle, tuottajalle, että kantajallekin :)

Suurien päätöstentekojen, lisääntyneen auringonpaisteen ja oivalluksien jälkeen olo on jotenkin paljon keveämpi. Vaikkei muutokset synny tai toteudu hetkessä, on osa matkaa jo taitettu silloin kun ajatus niistä on syntynyt. Tietty hätähousuna toivoisin, että hermoni palautuisivat jo pian rauhallisemmalle tasolle ja hormonitoimintani rauhoittuisi siinä ohessa, todella nopeasti. Näin ei todennäköisimmin tule käymään. Nätisti nyt siis vain odotellen..

Mitä sinulle kuuluu? Miten meni vappu? Herättääkö kesä ja aurinko sinussa(kin) hää- ja hömpötys-aatoksia? ;) Ehkä jakaisit kanssani sormus-haaveesi?

Häähömpötyksiä

Mikä siinä on, että naiset yleensä on niitä, jotka ensimmäisenä suhteessa ovat ehdottamassa vakavampaa sitoutumista? Muistelen urbaanilegendaa siitä, että miehet (tai no, pojat) kehittyisivät n 2 vuotta naisia hitaammin, mutta ei kai se voi päteä kun 30-vuoden rajapyykki lähestyy? Kai ne miehet nyt jossain kohtaa kirivät välimatkan kiinni? Vai onko evoluutio suunnitellut homman niin, että naisten kuuluisi valita itseään hieman vanhempi mies, jotta he olisivat samalla tasolla sitoutumis-linjalla? Mikäli näin on, voisi mielestäni tuleva hallitus lisätä sen osaksi opetussuunnitelmaa, jotta tulevaisuuden naiset osaisivat valita partnerinsa nämä mielessään pitäen.

Viime kesältä suhdeselfie

Naurahdin oikein ääneen T:lle todettuani viime viikolla, etten ollut höpötellyt häistä, timanteista tai talonrakennuksesta kokonaiseen viikkoon. Muistaakseni olen maininnut häät, mekot, timantit, Kannustalot, jopa vauvat jokaikinen viikko ja noh, jopa päivittäin, aina alkutalvesta lähtien. T:n aloitettua vuorotyöt (eli töitä 12h, vapaa 24h, töitä 24h, vapaa 72h) olemme totuttua vähemmän yhdessä kotosalla (eritoten nyt kun hän kaiken kukkuraksi teki pari keikkavuoroa noiden omiensa lisäksi) ja kuulumisia on valehtelematta vaihdettu enemmän puhelimen välityksellä, kuin kasvotusten. Kai tuo on jo ihan luonnollinen syy siihen, etten häähömpötyksistä ole "päässyt" pölisemään, mutta olen toki asiaa silti itsekseni miettinyt. Kun yhdessä ollaan totuttua vähemmän, alkaa sitä pakostakin jossain kohtaa yksinäisyyttä potiessaan miettiä, miksi juuri tuon tietyn tyypin kanssa on ja miksi häntä tässä odotellaan - takuuvarmasti muualtakin löytyisi mies, joka ei vuorotyötä tee.

Meidän suhteemme ei mikään kovin vanha, muttei tuorekaan ole: n 1,5 vuotta on pian seurustelua takana. Tuon aikana olemme kokeneet jo harmittavan monta syöksyistä alamäkeä ja ongelmia - jotka kaikki johtuvat enemmän tai vähemmän minusta ja terveydestäni - mutta myös monta hyvää, hauskaa ja edelleen hymyn huulille tuovaa hetkeä. Olen miettinyt niin itsekseni kuin ääneenkin, miksi ylipäätään olemme edelleen yhdessä vaikka niin monta kertaa olen todennut, että olen niin hankala tapaus etten noin hienoa miestä rinnalleni edes ansaitsisi. Suurempia riitoja meillä ei itse asiassa ole ollut, mutta itsevarmuuteni pettäessä on kyllä aivan liian monta itkuputousta vuodatettu ja suhteen jatkoa kyseenalaistettu.

Nyt kun terveyteni pikkuhiljaa on palautumaan päin, tuntuu suhteemme tasapainottuneen. Toki nämä uudet työkuviot (jotka tästä vielä muttuvat kesän myötä) vaativat vielä totuttelua, mutta elämä tuntuu tietyllä lailla tasapainottuneen. Edelleenkin terveyteni toki asettaa harmillisen tiukkoja kriteereitä elämällemme, koska kehoni vaatii riittävästi unta (lue: nukkumaan mennään viimeistään klo 22, jotta ehdin saada tarpeeksi unta palloon kellon soidessa 05:40 arkisin ja viikonloppuisin Ronja herättää kyllä tottumuksesta samoihin aikoihin), liikuntaa ja lepoa sopivassa suhteessa, sekä ravintoa tasaisin väliajoin. Päänuppiani huimaa edelleen päivittäin ja jos lihakset vetävät liian jumiin, verensokerini on matala tai univelka painaa, alan voimaan pahoin, kävelen n.s. seiniä pitkin enkä mielelläni puhu tai liiku mihinkään. Ulkomaanmatkat, päiväreissut ja laivamatkat ovat siis kohdallamme (edelleen..) pitkän harkinnan alla ja noh, mahdottomia, ja tämä taitaa harmittaa enemmän minua kuin T:tä. Onneksi emme kumpikaan kovin reissuhenkisiä ole, mutten voi kieltää, ettenkö aika ajoin inhoaisi tseäni huimaukseni ja sen asettamista rajoituksista johtuen; olisi kivaa välillä lähteä ex tempore Tukholman tai Tallinan risteilylle, mutta koska nukun huonosti uusissa paikoissa, vaivaisi minua reissussa niin paha huimaus, etten hytistä liikkumaan pystyisi. Tämän jouduimme valitettavasti n vuosi sitten kokemaan käydessämme Tukholman risteilyllä T:n synttäreiden kunniaksi: laivalla hengailimme lähinnä hytissä eikä huimausta sen takia huomannut, nukuin laivalla t-o-d-e-l-l-a huonosti ja kärsin siitä johtuen elämäni pahimmista huimauksesta ja vaikka kuinka yritin sinnitellä Tukholman katuja talsien, olin oksentamaisillani miljoona kertaa, vatsani oli sekaisin jännityksestä enkä meinannut pystyä kävelemään laivaan takaisin, vaan aloin hyperventioimaan kun matkaa oli vielä puolisen kilometriä jäljellä ja totesin T:lle, että kuolen siihen paikkaan. Pääsimme kuin ihmeen kaupalla laivaan takaisin, mutta sen koommin emme Vaasaa ja Siuntiota kummemmissa paikoissa ole käyneet. Vaasassa(kin) nukuin huonosti liikenteen äänistä johtuen ja meinasin pyörtyä Intersportiin. Että näin. Tosi onnellista tämä reissaaminen minun kanssani, eikö? ;) Pelastukseni tosiaan on se, ettei T kovin innokas matkaaja ole, eikä tämä reissailuvammani sen takia meihin juuri vaikuta (tai vaikuttaa, mutta enemmän minuun: minä nimittäin matkailisin mielelläni).

Oho, meneepä taas leveäksi tämä kirjoitukseni, mutta antaa mennä - lauantain kunniaksi. Palataas nyt takaisin tähän suhde- ja hääaiheeseen. Mistä sitä tietää, että juuri tämä on se suhde, josta toivoisin elämäni viimeisintä ja kestävintä?

Mietin itse, miksi juuri meidän suhteemme on hyvä tälläisenä kuin se on ja miksi se on kestänyt kaikki nämä vastoinkäymiset, jotka olemme läpi käyneet. Koska haluamme tätä suhdetta. Edellisiin suhteisiin(i) verrattuna, olemme T:n kanssa aika samanlaisia ja meillä on samanlaiset arvot elämässä: arvostamme perhettä ja arkea. Tykkäämme hyvästä ruoasta, koti-illoista, emme kumpikaan jaksa välittää urheilun seuraamisesta TV:stä tai kännäämisestä ja baareissa juoksemisesta.
Vaikka monta kertaa olen miettinyt, onko järkeä jatkaa tätä suhdetta kun olemme tietyillä tasoilla olemme NIIN erilaisia (T on huomattavasti hellyydenkipeämpi, laiskempi ja hitaampi tekemään päätöksiä kuin minä), on se toisaalta vahvuutemme, koska tasapainotamme toisiamme (rauhallinen lammas VS tulinen skorppari, you know?). En osaa nimetä T:stä mitään tiettyä yksityiskohtaa joka olisi syy sille, että juuri häntä rakastan tai miksi haluan olla juuri hänen kanssaan yhdessä, mutta minulla vain on sellainen tunne. Olen elämäni aikana oppinut sen, että intuitioon kannattaa luottaa ja sydäntä kannattaa kuunnella. Vaikkei suhteemme se ruusuisin, sadunomaisin tai täydellisin ole, on minulla vahva tunne siitä, että juuri tämän miehen haluan nähdä rinnallani elämäni kaikissa mutkissa ja kurvissa, ruttuisena, likaisena, väsyneenä ja kärttyisenä. Ja vaikkei T nyt vielä minulle vihille lähtöä vielä ehdottanut ole (yrittää sniikki vain ehdottaa, että MINÄ kosisin - pah!), jatkan minä siitä unelmointia ja höpisemistä vaihtelevissa määrin. Vihille meno ja sormusten toisillemme antaminen ei kuitenkaan se pääpointti ole, vaan symboli sille, että haluamme sitoutua toisiimme. Valehtelisin jos väittäisin, etteivätkö nuo häähömpötykset minulle kovin tärkeitä olisi ja varmasti tietynlainen sinetti ja liima suhteelle, mutteivät ne pakko-pakkoja olisi: jollei suhde kestä sormuksitta, ei siinä kannata pysyä.

Tillanderin Solitaire-sarjan 091 olisi täydellinen, mutta aivan liian kallis. Mutta ulkonäöltään täydellinen mielestäni :)

Millaisen sinetin suhteellemme haluaisinkaan? Kihlaksi simppelin sormuksen (valko- vai keltakultainen? Kääk, en tiedä! Käytän eniten hopeakoruja, joten sitä ajatellen valkokulta olisi parempi mutta ihoni on sen tyyppinen, että pahoin pelkään, että joutuisin putsauttamaan sitä aivan liian usein.. Voisikohan sitä testata jollain?), jossa olisi pieni kruunuistutettu (jep, vaikka se kaikkialle varmaan tarttuisikin) timantti ja vihkisormukseksi rivitimanttisen, samanvärisen yksilön. Yksilöllisen sormuksen teettäminen kiinnostaisi, eikä se välttämättä käy edes valmiin sormuksen hankkimista kalliimmaksi, mutta toisaalta valmiitakin sormuksia minun makuuni löytyy miljoona.. Aahh! Miten sen itselleen oikean sormuksen oikein löytää? Pelkään, että himoitsisin liikaa niitä monen tonnin arvoisia sormuksia (enkä sellaista t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n haluaisi tai uskaltaisi pitää), joten kaipa sitä pitäisi kultasepälle jo sisään astuessaan kertoa, minkälaisella budjetilla matkalla oltaisi, jottei kiellettyjä hedelmiä sitten edes näytettäisi ;) Häät saisivat olla pienet ja perinteiset: kirkkovihkiminen loppukesästä tai alkusyksystä, tanssia, musiikkia, perinteinen buffa, sekä naurua ja hääleikkejä. Häämatkasta en uskalla vielä unelmoidakaan, mutta sinne lähdettäisiin sitten jos/kun huimauksestani joskus irti pääsisin. Matkakohteena kiinnostaisi Aasia, Kroatia tai etelä- tai keski-Amerikka. Myös etelä-Eurooppa kävisi; minä kun en juuri missään reissannut ole :)