Lauantaipohdintaa

Moikkamoi ja lauantai-iltapäivää!

Tuhannesti kiitos, kumarrus ja halaus kaikille, ketkä edellistä avautumispostausta kommentoitte niin blogiin, Facebookiin kuin naamatustenkin. Olette kaikki puhdasta kultaa <3 Kuten huomaatte, laitoin kuitenkin parin päivää tekstin julkaistuani sen piiloon. Emmin pitkään viitsinkö ollenkaan julkaista sitä koska se oli niin pirun henkilökohtainen ja avautuva, mutta julkaisin ja sain myötätuntoa ja tsemppiä ja toivon mukaan herätin jossakin ajatuksiakin. Julkaistessa tekstin se tuntui vielä hyvältä koska kuten postauksessa kerroinkin, ärsyttää minua potenssiin triljoona kun blogit ja koko some-maailma on niin saakelin pinnallinen ja siloteltu. Kun itse tulin siihen pisteeseen, ettei iloa ja hattaranhuurteista nähnyt enää missään oli jotenkin PAKKO avata suu ja kertoa, mitä tämä minun arkeni todellisuudessa - kaunistelemattomana - on. Pyöriteltyäni asiaa pari päivää ja juteltuani työkaverin kanssa tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että minun olisi ehkä parempi suojella itseäni hieman ja piilotinkin tekstin. Ne ketkä sen "ehtivät" lukea ja nähdä saivat sen tehdä, enkä kadu sitä. Se varmasti muutti osan kuvaa minusta mutta entäs sitten. Olen tälläinen kuin olen, enkä tällä hetkellä voi väittää että olen juuri se Jossu joka haluaisin olla ja joka aidon oikeasti olen, mutta tässä hetkessä olen tälläinen: kärsin huimaus-heikotus-oireista, jotka rajoittavat elämääni ja joista aion päästä eroon.

Helpommin sanottu kuin tehty mutta yritetääs nyt mennä mukavampiin aiheisiin. Minulle sanottiinkin jo, että nyt on aika katsoa eteenpäin eikä murehtia menneitä ja pikkuhiljaa se minun oma elämäni löytää tiensä takaisin omalle raiteelleen. Sanomattakin on selvää, että kun se 3-4 vuoden ajan on mennyt sivuraiteilla, ei suunnan vaihto ihan kädenkäänteessä käy, mutta kun ammattilainen on vakuuttanut minut siitä, että se on täysin mahdollista, aion tehdä kaikkeni. Kaikkeni.

Koska edellisestä arkipostauksesta on luvattoman pitkä aika olisi ehkä hyvä vähän kertoa missä mennään?

Siirryin tosiaan marraskuussa päivystys-vastaanotto-sairaanhoitajan tehtävistä aikuispotilaiden terveydenhoitajan kenkiin ja ero entiseen on - noh, yhtä suuri kuin yön ja päivän välillä :D Haha! Siinä missä aiemmin olin osa isompaa tiimiä, n.s "rividuunari" eli tein miten esimies valmiiksi suunnitteli ja työnkuva vaihteli päivittäin, olen nyt hyvin itsenäinen ja suunnittelen itse työni, työskentelen yksin esimies taka-turvana ja työtehtävät ovat toisaalta aika samanlaisia päivästä toiseen siinä mielessä, että pidän nyt pelkästään vastaanottoa ja pääasiassa terveystarkastuksia. Nykyään käyn myös enemmän kokouksissa, koska edustan tällä hetkellä yksin omaa "osastoani" ja pidän esitelmiä esim. painonhallinnasta pyynnöstä. Voitte vain kuvitella miten ulalla ja yksin olin alkuun kun aloitin nykyisen duunin, koska se erosi entisestä niin 110%:sti mutta nyt kun olen työtehtävääni jo HIEMAN alkanut hahmottaa en voi muuta todeta kuin että olen tyytyväinen - todella tyytyväinen. Rakastin entistä duunia ja kaipaan montaa osaa siitä jokaikinen päivä, mutta tällä hetkellä kun tärkeintä elämässäni olisi saada kroppa ja mieli rauhoitettua jotta löytäisin oman itseni takaisin, sopii tämä nykyinen duuni minulle paremmin. Ja vaikka nuori olenkin täytyy myöntää, että tämä työtehtävän vaihto teki minulle todella hyvää ja suorastaan puhkun intoa ja tunnen jopa pientä paloa työtäni kohtaan (ja sain ulkopuoliselta kuulla, että sen kuulemma huomaa ;)). Olen itse asiassa sitä mieltä, että kaikkien tulisi tasaisin väliajoin saada anoa sisäistä siirtoa tai ottaa virkavapaata omasta työstään ja lähteä tuulettamaan aivoja ja kädentaitoja muualle. Uuden työtehtävän, rutiinien ja tapojen edessä aivot raksuttavat ihan toisella tapaa ja ainakin itselläni vaihdos lisää mielenkiintoa kehittää itseäni ja samalla se haastaa minua etsimään muistini syövereistä sellaista tietoa, jota en moneen vuoteen ole käyttänyt. Ja jollei sitä tietoa löydy korvien välistä, täytyy sitä imuroida Terveysportista ja muilta luotettavilta sivustoilta (minäkö käyttäisin Googlea..?) ;)

Entäs vapaa-aika? Olen tosiaan nyt saanut ammattilaiselta kuulla, että minun tulisi ottaa osaksi arkeani rauhoittuminen, johon siis kuuluu hengitys- sekä rentoutumisharjoitteet. Plösöksi sohvaperunaksi ei tarvitse alkaa, mutta tohottamisen vastapainoksi täytyisi tosissaan panostaa kropan ja mielen rauhoittamiseen. Eli juoksua tulee edelleen harrastettua 1-3 kertaa viikossa, mutta ilman syke- ja muita mittareita (otan niistä heti paineita, vaikka ne käteviä sykkeen seurannan kannalta ovatkin). Juoksua - vaikka sitä rakastankin - jännitän edelleen jonkin verran koska se nostaa sykettä ja saa aikaan saman fiiliksen kuin jos alan jännittämään ja sitä kautta huimaamaan esim. kaupoilla ja koska juoksuasentoni ei ole täydellinen (lue: puutteellinen keskivartalon hallinta, lievä takakeno) ei se välttämättä se paras lajivalinta ole - mutta koska saan siitä rauhoituttuani niin hyvän olon, olen saanut luvan jatkaa sitä. Muuten teen kotijumppaa 1-2 kertaa viikossa, eli teen punnerruksia, hyppyjä ja kyykkyjä, sekä vatsoja eri variaatioin oman kehon painolla (ja joskus innostun jopa kahvakuulasta). Ja näiden lisäksi tulee kävelytettyä Rontti-koiraa 1-3 kertaa päivässä. Eli liikunta oln edelleen keskeinen osa vapaa-aikaani :D Mitä sen sijaan olen huomannut kaipaavani, on jokin laji jota voisin harrastaa jonkun kanssa. Kun pääasiassa työskentelee yksin ja harrastaa yksin ja asuu miehen kanssa, joka on työvuorosta riippuen poissa joko 12 tai 24 tuntia vuorokaudesta, tuntee sitä väkisinkin itsensä aika yksinäiseksi ajoittain. Minulla on sikäli huono tuuri, että rakkaimman kaverit asuvat joko ulkomailla ja monen tunnin ajomatkan päässä, ettei heitä kovin usein tule nähtyä. Viime aikoina ollaan viestitelty ja soiteltu monien kanssa aiempaa enemmän, mutta eihän se naamatusten kuulumisten vaihtoa korvaa. Tosiaan kaikenlaisia harrastuksia olen miettinyt, mutten toistaiseksi ole päätynyt oikein mihinkään järkevään ja koska miehen ollessa töissä koira on minun vastuullani, en ole halukas maksamaan montaa sata euroa esim. joogakurssista, jonne en sitten voisi osallista joka kerta koska minun täytyisi ajaa töistä kotiin, ulkoiluttaa koira, hypätä autoon ja ajaa joogaan ja siitä taas kotiin. Sydämeni ei antaisi myötä, että Ronja isona koirana joutuisi tyytymään 15 minuutin ulkoiluun jonain päivänä harrastukseni takia - onhan labbis kuitenkin iso koira, joka tarvitsee runsaasti liikuntaa. Ja tämä meidän yksilö on kyllä selvästi osoittanut, että tarvitsee ulkoilun lisäksi rakkauttaa :D Näkisittepä miten neiti vähän väliä nousee tuoliani vasten nuolaisemaan kasvoja tai naamaa kun istun pöydän ääressä kirjoittamassa tätä. Hassu rakas <3

Talonrakennus-proggis, josta vouhkasin syksyllä, jouduttiin laittamaan (ainakin hetkellisesti) jäihin miehen opiskelujen takia: työharjoitteluiden myötä kuukausitulot voivat tipahtaa radikaalistikin, emmekä halua asettaa itseämme totaali-ahdinkoon ja elää pelkällä makaronilla ja jauholla joinain kuukausina. Nyt alan jo olemaan aika sujut asian kanssa, vaikka esim. eilen kun kävin katsomassa työkaverin vauvaa ja uutta taloa tunsin pienen piston ja kateuden: olisipa meilläkin. Mutta olen kyllä ehdoton realisti rahan suhteen; en meinaan halua joutua miettimään milläs auton 820 euron arvoinen huolto maksetaan jos lyhennän lainaa ja maksan jatkuvia kuluja joka kuukausi niin, että minulle jää 25 euroa käteen!

Mutta jotta nyt päästäisiin aiheeseen lauantaipohdinta (kuten otsikko lupaavasti kertookin) on kai minun pakko kertoa mitä alunperin pohdin ja mikä sai minut (vihdoin!) istumaan koneen ääreen ja kirjoittamaan: käytiin Ronjan kanssa ulkoilemassa vanhempieni pihassa ja kotiin päästyämme teki minun mieli välipalaa. Olen tämän rauhoittumis-ohjeistuksen jälkeen vähentänyt kahvijuontiani radikaalisti niin, etten enää juo kahvia edes päivittäin. Huomaan, että kahvi saa kroppani jännittymään ja tykyttämään herkemmin tilanteissa, joissa jo muutenkin jännitän mutta nyt kun tiesin istuutuvani koneen ääreen hetkeksi, päätin keittää kahvit. Jääkaapista löysin A-jugurttia ja hedelmäkulhosta jo aikoja sitten ostetun granaattiomenan, jota pelon sekaisin tuntein lähestyin veitseni kera. Granaattiomenan simenet ovat mielestäni aivan törrrrrrkeän hyviä, mutta hittovie mikä duuni niitä on aina hakata ulos kuoresta. Onnekseni oma omppuni oli täysin toimintakykyinen (lue: ei vanhentunut vaikka sitä pelkäsin) ja siinä tarjoilulusikalla (vuoroin omaa kättä, vuoroin) kuorta hakatessani päätin, että ensi kerralla voisin olla fiksumpi ja ostaa pakastealtaasta Pirkan käyttövalmiita siemeniä. Päätöksen tehdessäni päädyin sitten pohtimaan mitenköhän Pirkkalaiset ne siemenet sieltä kuoresta saavat. Ei kai vain joku oikeasti seiso ja hakkaa päivät pitkät granaattiomenoita, eihän? Raukkaparka. En tosin kyllä myöskään tajua millaisen koneen kyseinen toimenpide vaatisi, koska vaikka hakkaustoimenpiteen suorittaa täysin Youtuben ohjeiden mukaan, eksyy välillä silti mukaan sitä valkoista kalvoa myös enkä usko, että mikään siivilä onnistuisi noukkimaan talteen pelkät siemenet ja eliminoimaan sen valkoisen. Onko kellään tästä tarkempaa tietoa? Pitänee laittaa viestiä K-kauppojen Pirkoille ja tiedustella asiaa. Joka tapauksessa sain siemenet vihdoin ja viimein lyötyä kulhoon ja nautiskelin ne hiljakseen Instagramia selaillen kera kahvin (joka tällä hetkellä maistuu parhaimmalta Oatlyn iKaffen kanssa - ah, ihanan kermaista!) ja A-jugurtin, sekä viinimarjojen ja maapähkinävoin kera. N-a-m.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa :) Mitä sinun lauantaihisi?

Kadoksissa. Tule kanssani päiväkahville, niin kerron.

Blogihiljaisuus se jatkuu jatkumistaan ja pian hävettää ylipäätään enää palata tänne. Palaanpa kuitenkin kertomaan, että täällä edelleen jossain muodossa ollaan. Elämä koneen ja blogin ulkopuolella on heitellyt, muuttunut ja koetellut niin kovin ja paljon, että hädin tuskin tunnistan itseänikään. Koska jo arjen pyörittäminen tuntuu tällä hetkellä käyvän voimille, olen priorisoinut ja hädin tuskin edes lukenut muiden blogeja - saati sitten päivittänyt omaani.

Olen pariin otteeseen törmännyt blogeissa n.s. "kahvilla kanssani"-postauksiin, joihin voi kätevästi sisällyttää viime aikojensa kuulumiset aiheuttamatta blogiinsa maratonpostausta. Kaikkea en kerro - kuten en myöskään kertoisi, jos tapaisimme ja juttelisimme ääneen kahvilassa. Tervetuloa - jollet kahvista välitä, niin nappaa vaikka glögiä ensimmäisen adventin kunniaksi!

"Moikka! Mitä kuuluu, pitkästä aikaa hei!"

No niin on. Kääk, mulle kuuluu. No kai mulle päällisin puolin kuuluu ihan hyvää, mutta kulunut kuukausi on ollut myllertävin ja rankin ikinä: uusi duuni, lisätutkimukset sairaalassa (jotka sitten aiheuttivatkin hieman odotettua enemmän vaivaa ja osaa vastauksista odottelen edelleen) ja hajonnut auto.. Eli voisi kai sitä huonomminkin mennä! :)

"Oho, aika rajua. Siis häh, uusi duuni?"

Joo, mut rekrytoitiin pikaisesti terveydenhoitajan hommiin ja vaihdoin siis käytännössä sen kummempaa perehtymättä kiireellisemmistä päivystystehtävistä hidastempoiseen, terveyttä ylläpitävään terveydenhoitajan hommaan. Siinä missä aiemmin paikkailin haavoja, tein hoidon tarpeen arviota ja käytin käsiäni sairaita hoitaen, käytän nyt enemmän ääntäni ja päätäni, juttelen kartoitan ja koitan neuvoa terveitä kohti terveellisempiä elämäntapoja. Aiemmin toimin porukassa ja nyt lähes täysin itsenäisesti. 
Uusi pelottaa ja vielä on miljoonatsiljoona asiaa, jota en osaa enkä tiedä mutta otan selvää asioista, opin ja otin tämän haasteena vastaan.

"Kuulostaa hyvältä ja vaihteluhan vaan virkistää! Voi ei, mikä tämä terveysjuttu on?"

Kerroin käyneeni lisätutkimuksissa gynen puolella ja ylläribonus tulinkin odotettua kipeämmäksi. Tai siis lähinnä itse olin järkyttnyt siitä miten kipeä pieni ihminen voi olla - lääkäreille se taisi olla ihan läpihuutojuttu. Toistaiseksi minut määrättiin juoksukieltoon (tai no eivät nyt totaalikieltoon mutta käskivät vähentää), koska lääkärit ovat sitä mieltä että aiheutan juoksemalla tällä hetkellä enemmän rasitusta ja stressiä kropalleni juoksemalla. Eli tätä nätisti KERRANKIN noudattaen olen nyt ollut 2 viikkoa juoksematta. Ja se tuntuu - niin päässä kuin kropassakin: joka paikkaa kolottaa, mieli on harmaa ja ärtynyt, miehelle tekee vain mieli haistattaa huilut eikä ruokahalu ole lainkaan niin hyvä kuin liikkuessa. Mutta on tässä puolensakin: kävellä saa ja nyt kun ei kaikki aika mene juoksemiseen, olen ehtinyt katsoa enemmän TV:tä kuin koskaan aiemmin, googlaamaan kaikki maailman diagnoosit (odotan vielä viimeisiä tuloksiani) ja ostanut lähes puolet maailmasta verkkokauppojen syövereistä. Klik-klik vaan.

"Okei, no mitä oot siis pääasiassa googlannut?"

Haha no verkkokauppojen tarjonnat ovat kyllä vaihdelleet IHAN laidasta laitaan: uusimpina villityksinä heittää koko meidän sisustus uusiksi (ihmeesti olen ehtinyt ärsyyntyä entistä enemmän tähän meidän sekasoppaan kun olen viettänyt niin paljon aikaa kotona) ja meinasin tuossa eräänä iltana myös kotiuttaa Chanelin laukunkin. (Harmi kyllä taisin mainita ääneen, että veska kustantaisi reilun kuukausipalkan ja heti mies oli toppuuttelemassa, että kannattaako nyt veskaan sellaista summaa laittaa). Karman laki kuitenkin iski ja autosta hajosi pakoputki. Meinasin hävetä silmät päästäni kun ajoin töihin Corolla amismaisesti päristen ja olin enemmän kuin kiitollinen, että mies hoiti autoni huoltoon ja sain uuden pakoputken ja jotain muitakin tarpeellisia osia - hintaan 330 euroa. Hiphei, ihanaa omistaa auto! Tuulilasikin pitäisi piakkoin uusia..

"Haha no onneksi asia hoitui noin kätevästi! Kiitithän miestäsi siitä, että hän hoiti autosi sillä aikaa kun itse olit töissä - omana vapaapäivänään?"

Kiitin joo. Olin itse asiassa aika ällikällä lyöty kun mies soitti mulle töihin, että hakee autoni avaimet - vaikka minä olin soittanut aamulla vain iskälle ja pyytänyt, että hän handymaninä tsekkaisi autoni. Totta puhuakseni olen viime aikoina kaikkien myllerrysteni keskellä ja kanssa huomannut, miten sivuutetuksi mies on joutunut. Kiltti, ihana, ihailtava heppu se vaan jaksaa olla, joka pysyttelee meikäläisen rinnalla. Tänään havahduin jonkin sortin lausahdukseen (oman pääni sisällä), että taidan tällä hetkellä olla oman onneni esteenä. Koska syitä onnellisuuteen ja hymyyn minulla kyllä riittäisi. Niitä on vain hankala nostaa päällimmäisiksi kun niin moni muu asia menee päin honkia..

"Auts, no mutta onneksi mies pysyy rinnallasi. Ja onhan sinulla Ronja-hauveli, mitä hänelle kuuluu?"

Joo mies on kyllä saanut kuulla kunniansa kun kaiken paskan keskellä olen vielä välillä kyseenalaistanut kannattaakohan hänen edes sitoutua kanssani olemaan - eli tekemään juuri sitä mitä minä maailmassa (parin muun asian ohessa) haluaisin eniten maailmassa. Meillä on samanlaiset suunnitelmat ja haaveet tulevaisuutta ajatellen, mutta aikataulumme on eri. Itse olisin voinut kihlautua ja suunnitella häitä ja virallistaa suhdettamme jo aikapäiviä sitten ja mitä enemmän mies antaa odotuttaa, sitä vähemmän minua pian koko homma kiinnostaa. No ei, älä ota ihan täydestä kaikkea mitä sanon, mutta kyllä se paikkaansa pitää että minua harmittaa - todella paljon. Tuntuu välillä siltä, etten saavuta elämässäni oikein mitään niistä asioista, joita kovin toivon.
Onneksi minulla tosiaan on Ronja - tuo elukka, joka välillä ajaa minut suorastaan hulluuden partaalle tepposineen, mutta joka on samalla minulle se kaikkein tärkein. Naureskelemme miehen kanssa usein, että koira on kyllä pelastanut meidät monet kerrat suurimmilta konflikteilta, koska keskustelun voi AINA kääntää koiraan tai löpistä jotakin sille jos huomaa, ettei muuta jutun aihetta keksi tai keskustelu uhkaa mennä riitelyksi. 
Ronja itse vaikuttaa voivan hyvin: juoksut toki alkoivat pari päivää sitten, eli koisu on normaalia väsyneempi ja kuorsaa nytkin tuolla vuoteessaan. Mutta toki koira pääsi purkamaan energiaansa tänään kun kävimme vanhempieni luona ja käytiin neidin kanssa metsässä. Ronja taitaa olla kaikkein onnellisimmillaan kahdessa paikassa: metsässä ja meressä.

"On ne koirat vaan ihania. Onko sulla jo joulusuunnitelmat lahjoineen härpäköineen hyvällä mallilla?"

Eilen otettiin adventtikyntteliköt esille ja tänään hain vanhempien metsästä mustikan varpuja koristeeksi. Ja pihavalot laitoin paikoilleen jo lokakuussa muistaakseni! Muuten olen poltellut kynttilöitä päivittäin (niin aamulla kuin illallakin) ja töissä innostuin jopa kuuntelemaan taustamusiikkina jouluradiota pitäessäni influenssarokote-vastaanottoa. Joululahjoja olen hankkinut jo pari kappaletta, mutta vielä on hieman hankittavaa jäljellä. Itse toivoin niinkin käytännöllistä juttua kuin kunnollista puista pippurimyllyä Joulupukilta ja äiti lupasi viedä terkut Korvatunturille. Joulukoristeista en muuten juuri piittaa, eikä meillä juuri tonttuja näy paria harkittua yksilöä lukuunottamatta. Itse olen enemmän less is more mitä tulee joulukoristeisiin ja nautin perinteisistä ja aidoista koristeista kuten havuista ja varvuista, kynttilöistä ja Aarikan tontuista (poikkeuksena Pentikin hiiripariskunta, jonka hankin Malminkadun kämppään aikanaan) sekä Pentikin porot. Nämä tosin nostan esille vasta myöhemmin, lähempänä jouluaattoa.
Jouluruokaa taas en ollut suunnitellut syöväni lainkaan ennen joulua, mutten pistänyt hanttiinkaan kun äiti tänään tarjosi lanttulaatikkoa ja rosollia - meikäläisen kahta suosikkia! Lanttulaatikko harmi vaan pistää vatsan turpoamaan ja närästikin hieman, mutta vaakalaudalla kun painoi ota tai jätä, valitsin empimättä ota-vaihtoehdon ;)

"Kerro hei vielä jotain mitä sulla on noiden isompien juttujen ohessa tällä hetkellä menossa?"

Kjell Westön Där vi en gång gått-kirja tuudittaa mukavasti yöpuulle. 
Olen vähentänyt kahvinjuontia lääkäreiden käskystä (koska stressitila) ja yrittänyt ylipuhua itseni, ettei vihreä tee nyt NIIN hassun makuista ole.
Olen ihastunut Eamesin DSW-blogiklisee-tuoleihin. Tahdon.
Meinasin tänään jo tehdä ekan satsin piparitaikinaa ihan vaan sen taikinan vuoksi.. Piparit itsessään nyt eivät niin häävejä ole taikinaan verrattuna ;)
Olen haaveillut kaikenlaisista sisustustavaroista mutta yrittänyt pysytellä pöksyissäni - toistaiseksi en siis vielä ole kotiuttanut mitään muuta kuin kanahäkistä vanhan maton olkkarin lattialle ;)
Nyt kun teen th-hommia ovat päivän asu-kuvat palanneet jälleen mieleen. Niitä ei siis aikoihin ole tullut otettua, koska pimeys ja arkiasut.

Tälläisiä kahvipöytäkuulumisia tällä kertaa. Olen kirjoittanut tätä postausta varmaan tsiljoona tuntia ja erehtynyt vähän väliä muille sivustoille, mutta sallittakoon se minulle: viime postauksesta on jo sen verran aikaa, ettei keskittymiskykyni voi kymmentä minuuttia pidempään kestääkään.

Let it go, let it go. Totuus pinnan alta

Olen miettinyt tämän postauksen kirjoittamista koko viikon, avannut läppärin ja muuttanut mieleni. En halua, en pysty, en tahdo. Saa nähdä miten paljon saan nyt kirjoitettua ja kerrottua ja montako kertaa painan "erase"-nappulaa empien, paljonko haluan kertoa. Toivon mukaan saan tämän tekstin myötä avattua teille hieman tilannetta, jossa olen tällä hetkellä ja jossa jo pitkään on menty. Tilannetta, joka piilee pinnan alla.

Ne jotka minut tuntevat tai jotka ovat seuranneet blogiani pitkään tietävät, ettei taipaleeni ole kuluneen 5 vuoden aikana kovin helppo ollut. Aloin leikkiä ruoalla ja liikunnalla AMK-opinnot aloitettuani ja hairahduin silloiseen fitness- ja karppaus-buumiin. Tein tyhmästi - terveydenhuollon opiskelijana (jolla pitäisi olla älliä jo koulun puolesta päässä!) - ja lisäsin liikuntaa roimasti salin ja lenkkien muodossa ja aloin rajoittamaan syömistäni pikkuhiljaa toinen toistaan "pahempia syntejä" siitä siivoten. Poissuljettuja olivat alkuun sokerit ja valkoiset viljat, myöhemmin jäivät pois ruisleipä, pasta ja ylipäänsä hiilarin lähteen, samoin punainen liha ja lisätyt rasvat (en olisi voinut kuvitellakaan edes koskevani pähkinöihin tai rypsiöljyyn). Aloin pelätä yhteisiä ruokailuhetkiä jolloin muut huomaisivat tapani, jotka siis jo silloin tiedostin ja tunnistin epäterveellisiksi, ja aloin suoraan sanottuna pelätä ruokaa ja syömistä. Elin maitorahkalla ja sokerittomilla mehukeitoilla, kasviksilla ja soijarouheella. Ja kahvilla. Sillä itsensä sai tarvittaessa nopsaan tyhjennettyä.

Pitkä parisuhde päättyi, jäin yksin mutta löysin heti uuden miehen, jonka perässä muutin kotoa kauas pois. Suhde osoittautuikin epäterveelliseksi ja huomattuani sen huomasin olevani eksyksissä: kuka olen, minne menen. Vanhempieni hoiviin en suostunut muuttamaan enkä liioin myöntämään kellekään, että suhde meni päin persettä ja että voin niin huonosti. Sinnittelin ja purin ahdistustani ja pahaa oloani kontrolloimalla yhä enemmän syömistä ja liikuntaa - ja vedin övereitä molemmissa. Jälkeenpäin ajateltuna en käsitä miten kroppani kesti menoa niinkin pitkään kuin lähes vuoden verran: nollakaloreita, 4 rankkaa salitreeniä ja 2-3 aerobista, unettomuutta, pelkoa, ahdistusta ja kolmivuorotyötä. Alkoihan se kroppa lopulta purkautua palasiksi, erottiin, asuin yhä eksän kanssa samassa kämpässä ja yritin sinnitellä, jouduin sairaalaan ja muistan miten hädissäni olin kun en tiennyt minne mennä. Muistan elävästi miten juttelin isosiskoni E:n kanssa puhelimessa ja miten juuri hänen puhelustaan (toim.huom: moni muu yritti samaa, mutta ehkä sisko valitsi jotkut tietyt sanat tai sitten hänen puhelunsa vain oli se ratkaiseva miljoonas) tuli se, joka sai minut tajuamaan että nyt olisi aika lähteä ja aloin etsimään kämppää ja töitä Porvoosta.

Kämppä ja työpaikka löytyi ja pääsin lähtemään ja muistan iloinneeni: vihdoin uusi alku, uusi mahdollisuus. Ei se kuitenkaan ihan niin helppoa ollut.

Asuin yksinäni keskustassa, kärsin huimauksesta joka aiheutti sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistusta ja eristäydyin yksiööni sen sijaan, että olisin pyörinyt kaupungilla ja koittanut löytää uusia tuttavuuksia. Päädyin jälleen salille, hommasin kuukausikortin ja aloin takomaan rautaa: kun ei muutakaan tekemistä ollut eikä Porvoon-elämäni alkanut niin harmoonisena kuin olin ajatellut, aloin kontrolloimaan tilannetta ja elämääni treenaamalla. Vaikken elämääni voinut muokata, pystyin salilla käymällä muokata kroppaani. Ja nättihän siitä tuli. Harmi vain jatkoin hiilaritonta ja rasvatonta ruokavaliotani, treenasin 4 kertaa rankasti salilla ja juoksin loput, söin rasvattomia maitotuotteia ja soijarouhetta ja nukuin huonosti. Uudelta työpaikaltani aloin yhä enemmän kiinnittää huomiota yhteen punapukuiseen ensihoitajaan ja niinhän siinä sitten monen mutkan kautta kävi, että meistä muodostui parin kuukauden kehräilyn jälkeen pari. Puolen vuoden yhdessäolon jälkeen muutimme yhteen ja elämä alkoin, huimauksesta huolimatta, sujua siihen suuntaan jonne olin sen toivonut kulkevan: muutto takaisin maalle, oma auto ja koira. Ehkä pian oma talo ja perhekin alkaisi löytyää tiensä elämääni,.

Nyt pian 3 vuoden yhdessäolon jälkeen voin silmäkulmaa ajoittain pyyhkien kertoa, ettei näin ole. Uristaan ei ole niin helppoa poiketa kuin sitä kuvitteli ja toivoi. Landelle muutettuani olin jo lopettanut salilla käymisen täysin ja keskityin kävelemään koiran kanssa, juoksin erinäisillä lääkäreillä ihmettelemässä huimaus-heikotus-oireitani, sekä vatsaongelmia. Miehen kautta yritin oppia syömään "normaalisti" (eli hiilareita ja herkkuja silloin tällöin) siinä ajoittain onnistumalla, välillä onnistumatta. Paino tippui. Kukaan lääkäreistä ei koskaan kysynyt miten henkisesti voin ja kun kerroin sivulauseessa, että minulla oli ollut paljon paineita ja stressiä Pori-aikoihini viitaten, vetosivat he heti stressin jälkeiseen tilaan ja että tilanteeni kyllä korjautuisi kunhan elämäni nyt asettuisi aloilleen. Mitään tarkempia ohjeita kuten "syö näin" tai "liiku näin" en koskaan saanut keltäkään - ja juuri sitä olisin övereiden vetäjänä tarvinnut ja toivonut! Lääkärit totesivat aina ihmisten olevan yksilöitä, mutta edelleenkin nyt vuosien jälkeen minua surettaa, ettei kukaan uskaltanut edes kehoittaa minua seuraamaan THL:n asettamia ravitsemus- ja liikuntasuorituksia (jotka ovat terveyttä ylläpitäviä ja sopivat suurimmalle osalle kansaa). Turhauduin kun huimaus ja jumitilat eivät alkaneet kaikkoamaan, vatsaoireet jatkuivat eikä hormonitoimintakaan lähtenyt liikkeelle - vaikka lääkärit sanoivat, että ne kyllä palaavat vuodessa. Aloin liikkumaan uudestaan ja löysin juoksun: lajin, johon lopulta rakastuin sen keveyden ja helppouden ja raittiin ilman myötä. Kunto koheni ja lenkit pitenivät, mutten tainnut tajuta kuinka paljon kulutin juostessani ja huomasin, miten jumit ja huippaukset jälleen lisääntyivät vaikka yritin kovasti syödä enemmän jotten jäisi kaloreineni miinuksille. Enää en toivonut painon tippuvan mutta halusin sen pysyvän ennallaan. Vatsaoireet alkoivat pikkuhiljaa onneksi helpottaa ja opin tuntemaan mitkä ruoka-aineet eivät minulle sopineet, mutta ruokailuhetket olivat (ja ovat) edelleen - eivät nyt välttämättä hankalia - mutta rutiininomaisia ja nojoo, ajoittain kyllä hankalia ja tietyt ruoat saattavat ahdistaa minua. Olen kuitenkin huomattavasti rennompi syömisteni suhteen nyt kuin vuoden takaiseen verrattuna, enkä kikkaile ruoalla ja poissulje ruokavaliostani mitään. Sen sijaan olen ylpeä itsestäni jos (ja kun!) onnistun poikkeamaan rutiineistani ja rikkomalla rajojani, ikäänkuin nousemalla uristani, hetkeksi. Kun on vuosia syönyt kurinalaisesti, tuntuu pienikin suklaapala tiistai-iltana voitolta.
Liikunta ja syömiset alkoivat löytää tasapainon pikkuhiljaa, mutta työelämässä koin hetkittäin aikamoisia myllerryksiä, jotka heijastuivat henkiseen jaksamiseen. Sairaanhoitajana sitä saa tottua tekemään pätkätöitä (näköjään) ja ne jos mitkä ovat aiheuttaneet stressiä minulle. Monet kerrat olen jo ehtinyt hakea vakinaista toimea, mutta onni ei ole ollut suopea. Monet kerrat olen myös näiden "valitettavasti emme nyt valinneet sinua"-kommenttien jälkeen tuntenut, miten osa minusta on murentunut ja kyseenalaistanut mitä ihmeen väliä sillä on, osanko olla suopeampi itseäni kohtaan ruoan ja liikunnan suhteen, jollen töiden myötä saa stressiä poissuljettua elämästäni täysin. En siis tarkoita sitä, että elämästi poistuisi stressi heti jos saisin vakkaripaikan, vaan sitä, että pettymykset ja paine, jota olen pätkieni takia kokenut (ja koen) ovat takuuvarmasti ylläpitäneet valmiustilaa, jossa kroppani on aina Pori ja Porvoo-ajoista lähtien ollut. Tämä(kin) on aiheuttanut harmistusta koska työ on elämän osa-alueista se, johon tällä hetkellä en voi vaikuttaa - verrattuna syömiseen, lepoon ja liikuntaan. En syytä pätkätöitä pelkästään siitä, että kroppani edelleen on mikä on, mutta uskon että silläkin on arpansa pelissäni.

Tänä päivänä olen edelleen kova tyttö stressaamaan ja valvon välillä yötä myöten miettimässä asioita ja otan paineita. Osaan onneksi jo hieman rentouttaa itseäni, mutta tunnen kehoni ja mieleni ja tiedän miten herkästi ne alkavat käymään kierroksilla. Viime viikot ovat olleet aikamoista myllerrystä ja muutoksen tuulet tulevat puhaltamaan elämässäni taas. Koen, että olen kasvanut matkallani ihmisenä roimasti, mutta että matkaa vielä on paljon jäljellä. Kadun monia valintoja joita olen matkani varrella tehnyt, mutta tiedän, että (kuten kaverini eilen sanoi) jotkin asiat täytyy oppia kantapään kautta ja virheitä tulee tehtyä, mutta niistä otetaan opikseen. Välillä (tai no, aina) kaikki ne vastoinkäymiset joita elämäni aikana on ehtinyt (jo) tapahtua tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, mutten mahda niille enää mitään - ne ovat jo historiaa. Toivon, ettei mikään niistä mokista joita olen tehnyt, poissulje tulevaisuudestani mitään - kuten perhettä, vakkari-työpaikkaa tai omaa taloa - mutta toki nekin pelot ovat mielessä lähes päivittäin.

Mihin halusin kaikella tällä purkautumisella päästä? Siihen, että toivoisin, että joku voisi ottaa minun virheistäni opikseen. Itse elän tänään elämää, jotaeon nuorempana kuvitellut eläväni ja josta osittain toivon pääseväni tulevaisuudessa vielä ohitse ja eroon. Kroppani on rahjainen, se ei toimi kuten sen pitäisi, ja epätietoisuus vaivaa eikä kukaan osaa sanoa löytääkö kroppani ja elämäni vielä takaisin raiteilleen. Elän elämää, jossa yritän vieläkin päästää irti - let it go - ja antaa elämän kuljettaa.

Olen pitkään ollut väsynyt - todella väsynyt, Ulkokuori voi näyttää toisenlaiselta, enkä suostu jämähtämään laakereilleni itkemään, vaan yritän tehdä parhaani ja saada itsestäni irti niin paljon kuin on tässä tilassa mahdollista. Eilen tyttöjen kanssa iltaa istuessamme totesin, etten ole pitänyt lomaa - kaikesta tuosta hulinasta huolimatta - 2 viikkoa pidempään - ja sekin oli kesällä 2015. Kesällä 2016 pidin kesälomaa viikon. Kaikki lomapäiväni ovat palaneet siinä, että olen pätkätyöläisenä aina saanut lomani rahoissa, pitänyt juuri sen viikon tai pari lomaa ja siirtynyt sitten seuraavaan duuniin. Kuukausittain kertyneet loma- ja ylityötunnit olen kuluttanut erinäisissä lääkäreissä ramppaamiseen, mikä yhä enemmän surettaa minua: mitään pysyvää apua tai helpostusta vaivoihini en ole saanut, vaan päin vastoin tuhlannut tuhansia euroja sekä ansaitsemani lomapäivät ja heivannut ne kuin kankkulan kaivoon - mikä taasen on turhauttanut ja kyllä, myös stressannut. Siinä missä loma olisi voinut toimia parin sadan euron lääkärikäynnin sijaan, olen kuuliaisesti käynyt lääkärissä - josko juuri SE vastaanotto voisikin olla ratkaiseva. Näin ei vielä ole käynyt. Eli osasyy siihen, että tunnun rasittuvan muita herkemmin on yksinkertaistettuna se, etten ole pitänyt koko elämäni aikana 3 viikkoa pidempää lomaa. Sekin oli sairasloma kesällä 2015, jolloin minulta leikattiin umppari ja se oli toden totta sairasloma: ekan viikon vietin sohvalla turvotuksineni, seuraavana yritin päästä roskakatosta pidemmälle kävelylle ja kolmannella jatkoin kävelyharjoituksia.

Paljon pohdintaa, jota olen zen-moodissa päässyt toteuttamaan täällä lapsuudenkodissani, jossa nytkin istun ja kirjoitan. Koko viikonlopun olen lompsinut koiran kanssa metsässä, hiipinyt pimeässä pihassa karva-Crocsit ja pilkkihaalari ylläni. Hengittänyt kevyttä pakkasilmaa ja katsellut ikkunan läpi lumihiutaleita. Rauhoittunut - en ehkä muodikkaasti meditoimalla - mutta vain olemalla.

pus.

Voiko miesflunssa iskeä naiseen? Pari sanaa kohentuneesta kunnosta, koirasta ja viikosta

Heipparallaa ja mukavaa maanataita, tiistaita keskiviikkoa!

Miten sinun viikkosi alkoi? Minun alkoi tänään maanantaiaamuna jo 5:17 kun heräsin odottamaan kellon soimista. Väsytti, mutta hieman ennen kuutta nousin ylös, hoidin aamutoimet ja painuin Ronjan kanssa ulos. Ärsytti kun näin naapurin lähtevän koiransa kanssa samaan aikaan ulos ja Ronja olisi innoissaan halunnut mennä nuuskimaan, mutta itse en siihen aikaan kokenut olevani kovinkaan sosiaalisella tuulella ja poikkesimme normi-reitiltämme. Tämä luonnollisesti johti minuutti-aikataulutetulla aamutoiminnallemme sen, että olimme peräti 5 minuuttia totutusta jäljessä - kokoajan. Viime aikoina olen tieten tahtoen miettinyt ajatusten ja asenteen vaikutusta omaan käytökseen ja fiilikseen ja tajusin, että siinä maanantaiaamun kiireessä voin itse päättää, annanko pienen myöhästymisen haitata ja ärsyttää minua, vai valitsenko toisen reitin ja viittaan kintaalla kiireelle. Arvaatko kumman valitsin? Jep, jälkimmäisen. Tiedän aiheuttaneeni kaikella ylimääräisellä pikku-hääräämisellä pientä viivästystä: keitin bataattia lounasta varten (aah, miksen tehnyt tätä jo eilisiltana?, laitoin Ronjan ruoat Kongiin - kunhan ensin löysin koko hemmetin hökötyksen, kukalie piilottanut senkin..?, venyyttelin.. Kun istahdin vihdoin alas lusikoimaan aamupuuroa ja vilkaisin kelloa muistuttaen itseäni siitä, että olin kokonaiset 5 minuuttia aikataulustani jäljessä ja tiedostaen, että minun nyt periaatteessa ja kaiken logiikan mukaan täytyisi syödä 5 minuuttia normaalia nopeammin päätin puhaltaa pelin poikki: jos aamuissa jokin on minulle tärkeätä, on se rauhassa syöminen. Toiset ihmiset voivat kulauttaa aamiaiseksi smoothien kurkkuunsa ja suunnata ulos 5 minuutissa, mutta minä kuulun siihen kuntaan, joka haluaa istua rauhassa ja syödä vähintään 20 minuutin ajan puuroa maistellen ja kahvia siemaillen lehden lukemisen lomassa. Vedin syvään henkeä, yritin puhaltaa mahdollisimman pitkään ulos (luin jostain viikonloppuna, että myös ulospäin puhallus ja hengitys on tärkeätä - ei pelkästään se joogeilta opittu syvä sisäänhengitys) ja päätin rauhoittaa aamuhetkeni siltä seisomalta istumalta ja tunnustelin, miltä se puuro OIKEASTI suussa maistui kun se sinne tiensä löysi. Kuulostaa hoopolta, mutta tuntui itse asiassa oikein hyvältä ja kun vihdoin olin syönyt kipponi tyhjäksi, olin edelleen 5 minuuttia normaalista aikataulustani jäljessä, mutta edelleen ja silti rauhallinen. Istahtaessani vihdoin autoon kaikkien meikkailuiden ja pukemisien jälkeen totesin, että olin kirinyt myöhästymiseni kiinni ja saatoin ajaa rauhallisesti töihin. Mitä tästä opimme? Ettei kiireessä saa mitään hyvää aikaiseksi kuin kiireisen ja stressaantuneen mielen ja että kannattaa näin ollen koittaa hengähtää - kiireisemmässäkin tilanteessa - edes hetkeksi, jotta pää pysyy kasassa. Olen viime aikoina tajunnut miten iso merkitys pään ja mielen sisäisellä fiiliksellä on kroppaan ja ainakin itselläni sisäinen rauhattomuus ja stressi pistää koko kropan tärisemään enkä saa MITÄÄN järkevää aikaiseksi. Stressaamalla tärisen, eikä mistään ihan konkreettisestakaan kuten kirjoittamisesta tule yhtään mitään ja kiire ja myöhästyminen kasvaa.

Toim.huom. tässä kohtaa: en ehtinyt kaiken hässäkän keskellä eilen viimeistellä tekstiäni, joten jatkan sitä nyt tänään tiistaina keskiviikkona. Pientä kiirettä pitänyt..

Sunnuntaiaamuna herätessäni olo oli kuin jyrän alle jäänyt vaikka olin nukkunut hyvin. Joka paikkaa kolotti, lämpömittari näytti kainalosta 35,6 ja pää oli kuin humiseva harju. Rötväilin sohvalla aina lounaaseen asti telkkaria ja kännykkää selaillen ja tein kerrankin niin päin, että söin ensin ja lähdin ulkoilemaan vasta sen jälkeen (yleensä käyn siis lenkillä n tunti-pari aamupalan jälkeen viikonloppuisin). Käveltiin niin reippaasti kun pystyttiin Ronjan kanssa n 8km lenkki ja palattiin kotiin, röhnöttiin jälleen hetki ja käytiin sitten mummilassa pyörähtämässä - palataksemme jälleen kotiin. Mitä illemmaksi kello kävi, sitä levottomammaksi mieleni ja kroppani muuttui ja päätin sitten lähteä ulos hetkeksi. Jos aamulla olo oli 0, oli se illemmalla jo 9, eli parannus oli huikea. Flunssaisena liikkuminen on ok, mutta raja övereiden ja sopivan tason välillä on kuin veteen vedetty: kroppaa täytyy kuunnella ja tunnustella kokoajan. Jos hengitys tuntuu ahdistavalta, rintaan tulee paineen tunne tai olo muuttuu huteraksi, täytyy tahtia hidastaa heti. Napsaisin siis varuiksi Suunnon Ambitin sykevöineen kiinni, jotta voisini voinnin lisäksi seurata sykkeitä samalla: jos syke nousisi >160, hidastaisin heti (ylämäet poikkeuksia, mutta niiden jälkeen sykkeen pitäisi laskea nopeasti) ja lähdin matkaan. Juoksu tuntui (kummallisen) hyvältä ja sykkeet pysyivät ihmeellisen matalalla 140-tasolla niin, että jopa pelästyin sykkeiden tipahtavan liian mataliksi :D Haha, tuskin syke nyt ihan pohjiin asti juostessa menee, mutta olin todella yllättynyt että syke pysyi noin matalalla vaikka hölkkäsin kun se yleensä liikkuu 150 paremmalla puolella peruslenkilläkin. Niin se kunto on vain näköjään päässyt nousemaan kesähelteiden lenkkien aikana! :) Siinä sittne hölkkäilin hiljakseen hieman reilu tunnin ja kun lopettelin keskisyke oli 152 ja kilometrimäärä yllätykselliset 11 km! Tyytyväisenä ja yllättyneenä palasin kotiin ja lähdin palauttavalle kävelylle Rontti mukanani.

Kuvat napsaistu maanantaina kun mentiin miehen äidin miesystävän 50-vuotiskahveille.
Mekko H&M laukku Mulberry korut Kalevala Koru kello Michael Kors

En olisi kuuna päivänä uskonut, että aamuisen jyrän alle jääneen-oloni kanssa pystyisin illalla tuollaiseen suoritukseen, mutta niin siinä vain kävi. Mieheen iskenyt flunssa ei sitten päässyt kaatamaan minua vuoteenomaksi asti kuin vain pariksi tunniksi ja vaikka flunssaoireet välillä saattavat tehdä n.s takapakkia ja iskeä parin helpottaneen päivän kuluttua uudelleen, ei minun kohdallani (kopkop) näin ole käynyt. Eli voimme todeta, ettei miesflunssa voi naista kaataa ;)

Puolikuntoisena ei kannata lähteä hakemaan ennätyksiä tai n.s. huippusuorituksia, mutta voinnin mukaan liikuntaa saa ja suositellaan harrastamaan. Ulkoilma tekee hyvää ja kevyt liikunta parantaa unenlaatua, ennaltaehkäisee niska- ja hartiaseudun jumeja, lisää ruokahalua ja liikunta useimmiten myös saa ihmiset syömään terveellisemmin (harvan tekee mieli hiilari- ja rasvapitoista pizzaa lenkin päätteeksi), parantaa vireystilaa ja nostaa mielialaa ja ennaltaehkäisee lihaskatoa. Minulta kysytään usein töissä milloin flunssan jälkeen saa lähteä liikkeelle ja usein ohjeistan juuri kuuntelemaan omaa kehoa: jos päässä humisee tai keuhkoissa tuntuu, on teho liian kova. Jos nokka on hieman tukossa, mutta rinta ja hengitys vapaata, voi liikkua. Jos on kuumetta, täytyy liikunnat jättää vähemmälle ja yhtä monta päivää kun on ollut kuumeessa, tulee olla kuumeetta, ennenkuin lähtee harrastamaan kävelyä raskaampaa liikuntaa ja kun treeneihin vihdoin lähtee, ei saa lähteä heti repimään flunssaa edeltävillä painoilla, vaan pikkuhiljaa niihin palaten.

Hitsi mikä viikko - tuntuu että tänään olisi vähintään jo torstai, mutta vasta keskiviikkoa eletään. Töissä on ollut aika intensiivistä ja jotenkin arkeen paluu, syksyn pikkuhiljaa saapuminen ja rutiinien uudelleen opettelt tuntuu lisäävän ihmisten oireilua - tai ainakin näin itse epäilen. Eilen illalla olin niin poikki, etten voinut uskoa todeksi mutta ihmekös tuo: nukuin toki pidempään kuin yleensä koska menin tuntia myöhemmin töihin, hötkyilin töissä ja aivot kävivät kierroksilla potilaita ohjaten, tavoittaen ja hoitaen ad 17:40 asti, jolloin hyppäsin auton rattiin ja suuntasin kotiin vaihtamaan vaatteet, lappasin välipalaa seisten suuhun ja lähdin Rontin kanssa ulos. Kotiin palattiin 1h 20 min rivakan kävelyn jälkeen, venyttelin hetken ja asetuin sitten makuulle lattialle jalat seinää kohti. Ei kestänyt kauaa ennenkuin Ronja tupsahti viereeni, kävi makuulle ja laittoi pään mahalleni. Rapsuttelin siinä koiraa kuunnellen, miten hänen hengitys syveni ja hetken päästä koira kellahti selälleen raajat kohti kattoa ja kuorsasi ääneen :D Vaikka neiti osaakin nyt teinihormonimyllerryksessään olla todella rasittava (haukkuu kaikkia ja kaikkea, on epävarma, nylkyttää kaikkia lelujaan, on huomionkipeä  24/7..) on hän silti iso osa elämääni, enkä voisi kuvitella enää aamua, jolloin en lähtisi ensitöikseni ulos, päivää jolloin en pääsisi rapsuttamaan iloisesti vispaavaa mustaa pyllyä tai iltapäivää, jolloin töissä istumisen jälkeen lähtisin koiran kanssa ulos. Erityisesti ulkoilu on se osa, jota ilman koiraa kaipaisin kaikkein eniten. Toki ulkoilla voi ilmankin, mutta koiran kanssa siihen on syy. Syy lähteä ulos huonommallakin kelillä (minä tosin saatan lähteä joskus ilman koiraakin sateeseen jos mies on jo ehtinyt hänen kanssaan käydä :D), syy kävellä hieman hitaammin vihreitä nuuskutellen. Koira on hyvä syy moikata ja vaihtaa kuulumisia tuntemattomienkin kanssa, eli naapurustoonkin tulee tutustuttua helpommin. Toki koira vaatii ja vie, mutta kyllä se paljon antaakin. Monet päivät Ronjan kanssa voisin kyllä vaihtaa pois, mutta vähintään yhtä monta ottaisin heti takaisin - en minä ilman mamin murua enää pärjäisi!

Tälläinen sekametelisillisalaatti-postaus oli tämä. Kertoo ilmeisesti jotain viikostani, kun olen tätä postausta nyt rustannut peräti neljänä päivänä :D Ärsyttää kun kaikki postaukseni ovat nykyään tälläisiä megalomaanisen pitkiä. Pitäii yrittää rajata tarinointia, koska itse hädin tuskin jaksan lukea vastaavia postauksia muiden blogeista!

Millaiset postaukset kiinnittävät sinun huomiosi ja onko mielestäsi less more vai more less? Olethan välttynyt (mies)flunssalta?

The days are long, but the years are short - or are they? Viikon, viikonlopun ja lääkärissä käynnin kuulumiset laajassa pähkinänkuoressa

Idea otsikkoon tulee Gretchen Rubin:n kirjasta The Happiness Project, jonka sain hiljattain (vihdoinkin) luettua loppuun. Kirja on inspiroiva ja herätti ainakin minussa monta ajatusta, sekä antoi yksinkertaisia vinkkejä siihen, miten omaa onnellisuutta ja tunnetta siitä, että on onnellinen, voisi lisätä arkeensa. Olen hiljattain alkanut lämmetä self help-tyyppiselle kirjallisuudelle ja voi lämpimästi suositella tätä Rubinin kirjaa heillekin, jotka suhtautuvat skeptisesti tämän kaltaiseen kirjallisuuteen.

Anyhow, olipa muuten huono aloituskappale tuo ylläoleva (kuulen äikän maikan äänen jo päässäni..), mutta aasinsiltaa pitkin taas jatkan kertomaan kuulumisia :) Viikot tuntuvat suhahtavan niin nopeasti ohi, ettei perässä meinaa pysyä ja jälleen on maanantai ja voin vain ihmetellä, minne ihmeeseen viime viikko ehti jo kadota.

Viimeksi kun kirjoittelin, kerroinkin hieman faktoja kaarrellen ettei kaikki ole hyvin, mutta nyt voin onnesta huokaillen kertoa, että ainakin yksi asia järjestyi: työt jatkuvat! :) On aivan uskomatonta miten tavallaan niinkin yksinkertainen asia kuin työt - ja etenkin epävarmuus niistä - voi vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti muuhun elämään. Muistutan usein itseäni siitä, että työt loppupeleissä ovat todella suuri osa elämää - tuleehan siellä vietettyä arkisin 8h + työmatkat, eli 1/3 koko vuorokaudesta. Onnekseni asiat järjestyivät, eikä minun nyt hetken aikaan näillä näkymin tarvitse jännittää työsopimuksen jatkoa. Jännitys vei minulta yöunet ja vaikutti pakostakin sitten yleiseen jaksamiseen ja "moodiin" (en millään keksi sopivaa suomenkielistä sanaa.. Fiilikseen?) ja mitä enemmän tiuskin ja olin tiukkapipoinen ja räjähtelevä kotona, sitä enemmän minua ärsytti. Käykö teillekin niin, että kun tiuskii muille, suuttuu aivan mielettömästi itselleen kun tietää, että purkaa pahaa oloa muihin - ja sitten sitä onkin vielä pahemmalla päällä? :D Tosi epäloogista, mutta toisaalta ei. Rubinin kirjasta The Happiness Project-kirjasta opin, että välillä pitää "act in the way you wanna feel", eli jos haluat olla iloinen, esitä iloista. Kun vaikutat iloiselta, muut toimivat peileinä ja ovat iloisia sinua kohtaan ja kuka nyt pystyisi mutrunaamaa näyttämään kun muut ovat ystävällisiä sinua kohtaan? Aivan. Oivallus nro 1 tehty!

Arki on muuten rullannut entiseen tapaansa eteenpäin. Mies aloitti AMK-opinnot keskiviikkona, eli seuraavat 3 tai 4 vuotta hän suhaa töiden ohessa koulunpenkillä. Hänen normaalisti tehdessä vuorotöitä muutos on sikäli meidän arjessamme tuntuva, että hän on nyt päivisin koulussa ja niinä päivinä kun ei ole koulua, saattaa olla töitä 12h tai 24h. Tavallaan se ei vaikuta minun arkeeni juurikaan, koska olen itse virka-aikaan 8-16 töissä enkä "hyödy" siitä että mies olisi päivät kotosalla, mutta tuntuuhan se hassulta kun toinen tulee - aivan kuten ennen vuorotöitään - kanssani samaan aikaan iltapäivällä kotiin kun hän tähän asti on hengaillut himassa koko päivän. Opintoja on vasta pari päivää takana, joten vielä on hankala sanoa miten ne tulevat vaikuttamaan elämäämme (haha tai mieshän jo pähkäilee, että hänhän joutuu lukemaan läksyjä :D) mutta pääasia ja omalla kohdallani suurin huolenaihe on se, ettei koulua olisi miehellä ihan päivittäin (käy siis n.s aikuisopintoja, eli monimuotoa pitäisi pääosin olla) niin että hän voi käydä koulun ohessa töissä. Talouden tulot väistämättä romahtavat jos vain toinen osapuoli käy töissä ja se fakta mielessä pitäen pankkiin marssiminen ja talolainan kosiskelu hieman jännittää. Onneksi asioilla on tapana järjestyä ja miehen opinnot ja työvuorot näyttävät ainakin tällä hetkellä menevän kivasti yhteen. Toista meno on sitten kun hänellä on pitkät työharjoittelut edessä - silloin on yksinkertaisesti PAKKO ottaa opintovapaata, mutta silloin hän voi periaatteessa nostaa jopa opintotukea. Hoitoalalla kun ei harjoittelusta makseta palkkaa..

Viikonloppuna emme tehneet mitään kovin mullistavaa: kävin lenkeillä, tehtiin ruokaa (ja sunnuntaina innostuin pitkästä aikaa leipomaan sämpylöitäkin! Vitsit miten taikinaterapiaa harrastaessaan aina tajuaa, että sitä täytyisi harrastaa useamminkin - on se vaan niin paljon kivempi syödä omia tuotoksia kuin kaupan muovipussileipää), käytiin Ikeassa hakemassa tuikkuja ja sukuloimassa. Mies totesi jo eilen, että minulla varmaan on joku yliaktiivisuus-ongelma koska vaikka noinkin paljon touhuttiin, kinusin silti että haluaisi tehdä "vielä jotain". Sitten kun puhisten suostuin hetkeksi sängylle lukemaan, meinasin nukahtaa. Pitäisi varmasti opetella rauhoittumaan. Toisaalta voin aina syyttää geenejäni, koska isäni on tismalleen samanlainen suhaaja ja touhujaja, joka ei paljoa paikoillaan muuten kuin nukkumassa pysy ;)

"Hei otetaan nyt yksi couplefie kun ei olla aikoihin otettu!" Ja tässä lopputulos: kaksi kaunista :D

Tänään maanantaina kävin (jälleen) tapaamassa uutta lääkäriä, joka tutkii ja kopeloi jumejani. Minulle tehtiin (jälleen, mutta nyt kokeneemmin käsin) faskiamanipulaatiota ja kotiläksyksi sain seurata omaa oloa, seurata esiintyisikö minulla mahdollisia oireita kuten kuumetta ja infota lääkäriä oloistani viikon kuluttua. Mitään ihmettä en usko tapahtuvan ainakaan kerta-käsittelyn jälkeen, mutta olen toiveikas: naislääkäri kellä kävin on hyvin kokenut ja moni on saanut hänen käsittelystään hyötyä. Minun niska-/kaulaseutuni oli heti käsittelyn jälkeen todella keveän oloinen, mutta nyt pientä pistelyä on taas alkanut tuntua. Nyt täytyy vain koittaa olla kärsivällinen ja odotella ja katsoa, miten tilanne kehittyy. Jollei kertakäsittelystä vielä 100% apua ole, niin uskon, että jos tästä edes HIEMAN apua on, niin menen varmasti uusintakäynnille. Lääkärillä oli ihanan avarakatseinen näkemys ihmisen hoitamisesta ja totesi, ettei halua hoitaa potilaitaan todella montaa kertaa - koska kokee nähtävästi, että on silloin epäonnistunut heidän hoidossaan! Minulle tuli potilaana turvallinen ja rauhallinen olo jo siitä, että lääkäri ens-alkuun halusi selvittää taustani eikä heti lähtenyt kopeloimaan ja lääkitsemään ja määräämään ties mitä tutkimuksia. Hänen näkemyksensä mukaan kaltaiseni jumit ovat monen tekijän summa, mutta hän painotti, että aiemmat traumat - henkiset että fyysiset - ovat kasautuneina niiden aiheuttajia. Kuluneet viime vuodet eivät minun kohdallani mitenkään helppoja ole olleet ja yksi syy on myös nämä jumit jotka ovat estäneet minua elämästä haluamaani elämää, muta uskon yhä ja edelleen, että se aika vielä koittaa kun voin elää täysin normaalisti, käydä asioilla, matkustaa ja oleilla hetkittäin myös epämukavissa asennoissa ilman, että kärsin huimauksesta ja säryistä jälkeenpäin.

Että sellaisia kuulumisia täältä :) Miten sinun viikonloppuusi kuului?

Elämä lipuu ohi

Heippahei ja sunnuntaita! Ajattelin tulla tänne purkamaan ja kertomaan fiiliksiäni loppulomalta, sekä viikonlopulta.

Loppuloma tai loppuviikko - kummasta nyt haluaa puhua, koska sama asia, on sujunut rauhallisesti. Totta puhuakseni en edes muista mitä olen tehnyt, mutta nähtävästi rentoutunut koska uni on maittanut kaikkina muina paitsi perjantai-iltana (jolloin join lasillisen punkkua iltaruoan kanssa, alkoholi ei nähtävästi ainakaan edesauta unentuloa minun kohdallani) ja aamuisinkin olen torkkunut vähintään puoli kahdeksaan (ja tänään sunnuntaiaamuna jopa 07:52 asti - hehe!). Perjantaina kävin näöntarkastuksessa ja koin aikamoisen heräämisen kun optikko näytti tarkastuksen lopuksi miten "näen" omin silmin ja miten korjauksin. AUTS! +0,75 molemmissa silmissä ja samoin taittovirhettä oli samat 0,75 molemmissa. Uudet lasit lähtivät tilaukseen, mutta pakko myöntää että emmin niitä ehkä hiukan jo nyt - mutta kun parempiakaan ei tuntunut löytyvän! Halusin ehdottomasti lasit, joissa on tyynyt nenää vasten, eikä sen mallisia kovin montaa ollut Silmäasemalla. Noh, pääasia että näkö paranee kun lasit saan! Optikko tosin kyllä sanoi, että lasit voi halutessaan vaihtaa 3 kuukauden sisään jolleivat ekat olekaan kivat. Ihanaa olla nainen, kun mielensä saa muuttaa ;)

Mies oli koko eilisen vuorokauden töissä ja minä kävin siskontytön 2-vuotispäivillä, koiran kanssa lenkillä kaatosateessa (kiitos sadejumalat! Heti kun palasimme sisälle, sade lakkasi), siivoilin ja sometin. Viimeiseksi mainittu on kuluneen viikon aikana tuntunut sekä ihanalta ajanvietteeltä, että myös rasitukselta ja ennen kaikkea kaipuun herättäjältä. Moni vietti tänä viikonloppuna häitä ja kuluneen kevään ja kesän aikana on moni seuraamani instagramaaja ja bloggaaja tullut raskaaksikin ja (ihania) odotusjuttuja on piisannut. Tirautin äsken terassilla palautuspäikkäreitteni lomassa jopa pari kyyneltä (jotka Ronja onnekseni kävi heti nuolaisemassa pois. Mamman pieni rakas, joka ei taaskaan ymmärtänyt miten tärkeä lipaisu juuri tuollaisena hetkenä oli) kun kaikki paha olo tuntui vyöryvän ylitseni. Olen alkukesästä lähtien lukenut Gretchen Rubinin The Happiness Project-kirjaa ja yrittänyt ammentaa siitä ideoita, miten oppia "näkemään" onnea arjessa ja tulla onnellisemmaksi ihmiseksi. Koen siksi suurta häpeää kun tirauttelen itkua kevytkenkäisistä asioista kun maailmassa on niin paljon pahaa, mutta kuten Rubin onnekseni kirjassakin toteaa, täytyy ongelmat saada suhteuttaa omaan elämäänsä (eli minun ei tarvitse hävetä että jokin asia harmittaa minua, vaikka Afrikan lapset näkevätkin nälkää). No mikä minua niin harmittaa, että oikein itkuksi piti pistää?

Se, että minusta tuntuu että elämäni lipuu ohitseni ja itse seison pysäkillä, jolle yksikään juna ei pysähdy.

Haaveilen kihlauksesta.
Haaveilen häistä.
Haaveilen lapsista, omasta perheestä.
Haaveilen omakotitalosta.
Haaveilen vakinaisesta virasta.

Kihloista olen puhunut jo parin vuoden ajan kun mies vahingossa tajuamattaan kysyi minulta millaista sormusta toivoisin ihan noin vain ohimennen. On kyllä sen jälkeen tajunnut, miten väärin teki kun muina miehinä - vailla taka-ajatusta - moista kysyi, koska minulle se oli jo askel eteenpäin - askel kohti kihlausta ja häitä. Lupaus, joka edelleen on lunastamatta.

Lapsista olen haaveillut noin parin vuoden ajan ja kuume sen kuin kasvaa. Harmikseni parin kolmen vuoden takaiset sekoilut ruoan ja urheilun - itselleni aiheuttaman syömishäiriö ortoreksian - vuoksi, ei hormonitasapainoni edelleenkään ole palannut, eikä tasapainosta niiden suhteen voi puhua. Jollei ole hormoneita, ei ole raskautta, ei lapsia eikä perhettä. On varmasti sanomattakin selvää, että soimaan itseäni tästä mutta lääkärit ovat koittaneet vakuuttaa, ettei se nyt tässä kohtaa enää auta vaan nyt täytyy antaa ajan korjata. Jos aika korjaa - sitä ei kukaan voi luvata. Minun on vain käsketty pitää paino tällä tasolla - yhtään se ei saisi laskea, jottei rasvakerrokseni jota muun muassa hormonit tarvitsevat elääkseen, hupene. Liikuntaa tai elämäntapoja ei muuten ole rajoitettu ja siksi olen jatkanut liikkumista entiseen tapaan, mutta pyrkinyt lisäämään kaloreita m.m. pehmeiden rasvojen merkeissä ruokavaliooni. Aihe on arka ja tätä kirjoittaessani pala nousee jälleen kurkkuun ja kyyneleet alkavat vuotaa silmistä. Olen aina halunnut olla nuori äiti, joka jaksaa peuhata lastensa kanssa.

Omakotitalosta olen samoin haaveillut koko elämäni ja tämä taitaa olla aiheista ainoa, joka nyt edes jotenkuten etenee - kunhan kunta nyt käsittelisi poikkeuslupa-paperimme, jotta voisimme anoa rakennuslupaa. Talon rakennus ei ole mikään pieni projekti ja kuten jo aiemmassa postauksessa totesin on matkalla kohti valmista taloa vielä monta mutkaa matkassa, joista suurimpana pankki ja talolaina, jotka ovat väistämättä oleellisia rakennusprojektissa.

Vakinaisesta toimestakin kirjoitin jo aiemmin, mutta kertauksena niin haaveilen siitäkin edelleen. Pari kolme kertaa olen sellaista hakenutkin, mutta tuloksetta. Aihe ei muuten olisi niin tulenarka, jollei nykyinen työpaikkani olisi hieman haparoilla jäillä ja elän para-aikaa totaalissa tietämättömyydessä, miten minun jatkossa käy. Jatkoni on oikeastaan kiinni minusta täysin irrallaan olevasta asiasta, jota nyt jännitetään. Nuorempana kuvittelin olevani virassa jo viimeistään tässä vaiheessa, mutta fakta on se että taloustilanne on pakottanut työnantajat tiukentamaan vöitään, eikä virkoja niin vain perusteta eikä niistä niin vain erota (ne joilla sellainen jo on), koska ne maksavat. Joka kerta kun virka on minulta ohi mennyt, on se harmittanut mutta miten useampi niistä annetaan muille kuin minulle, sitä happamammalta koko hakeminen alkaa tuntua. Sain jopa eräässä haastattelussa kuulla, ettei minulla näin nuorena vielä toimea edes tulisi olla (!) joka mielestäni kertoo jo jotain koko työelämän asenteesta nuoria työntekijöitä kohtaan: me tyydymme pätkätöihin kun muutakaan ei tarjolla ole, siinä missä vanhempi hakija lähtisi hippulat vinkuen jos hänelle vastaavaa tarjottaisiin. Olemme tottuneet tähän.

Mitä tähän sanoisi? Millä sanoin jatkaisi? Oloni on tyhjä, vaikka tiedän että minulla on moni asia hyvin. Talon rakennus etenee jahka lupapaperimme käsitellään, enkä usko että pankki on aivan mahdoton myöntämään meille lainaa, koska miehelläni on vakivirka. Kihlausta ja naimisiinmenoa tuskin edesauttaa, että siitä puhun mutta välillä tekee mieli jopa sanoa, että hittoako tässä yhdessä sitten ollaan jollei sitä voida virallistaa? Minulle se olisi todella tärkeätä kun mies taas on sitä mieltä, että ehditään sitä myöhemminkin. Googlettamatta mitään tilastoja voin kuvitella, että rahan jälkeen parisuhteissa tapellaan takuuvarmasti toiseksi eniten naimisiinmenosta! Hormoneista ei kukaan tiedä eikä niihin voida mitenkään vaikuttaa, vaan minun täytyy vain antaa ajan kulua ja pyrkiä pitämään yllä stressitöntä elämää, sekä pitämään kiinni kiloistani koska hormonit ja mahdollisesti tuleva sikiö ja lapsi tarvitsevat molempia pystyäkseen kehittymään kehossani. Töiden suhteen en voi kuin toivoa, toivoa ja hakea kun virka jossakin aukeaa. Se, että hakee kerta toisensa jälkeen näyttänee työnantajalle jo, että olen tosissani.

Tälläisiä kuulumisia tänään, lomaviikkoni viimeiseltä päivältä.
Toivottavasti sinulla on parempi mieli. Kyllä minullakin vielä on.

* kuvat uupuvat, koska netti. Lähden ulkoiluttamaan koiraa.

Mitä olen tähän asti oppinut itsestäni loman aikana? Oivalluksia raudasta, logolaukuista, kehonhuollosta ja sokerista

Heippa!

Täällä vietetään kesän ainoan lomaviikon 3. päivää ja puuhaa ja tohinaa on riittänyt. Palasin äsken kävelylenkiltä ja tuumailin jo, että tulen tekemään tänne blogin puolelle tälläisen koosteen asioista, joita olen itsestäni kuluneen viikon aikana oppinut. Oppia ikä kaikki vai miten se meni? Haha, en olisi voinut kuvitella, että voisin oivaltaa itsestäni näinkin monta asiaa 26-vutoiaana vain parin päivän  aikana.

Jätskejä oli arviolta 8 erilaista tarjolla ja maistelimme niistä 4: mansikka, laku, suolavoipähkinä ja sitruunasorbetti. Lisäksi löytyi ainakin vanilja, suklaa ja kahvi

- Obsidan-rautavalmiste ei sovi minulle. Meinasin purjota autossa, kaupassa sekä kaupungilla eilen Porvoo-visiitillä käydessämme ja olo helpotti vasta kun pääsin vessan kautta Café Postresiin hakemaan artesaanijätskiä.

Taustatietoa: Olen jonkin aikaa pelännyt, että hemoglobiinini olisi taas laskenut koska minulla on ollut kummallisen heikko olo vaikka olen syönyt, juonut, levännyt ja liikkunut oikein mallikkaasti ja niinhän siinä paljastui käyneen kun kävin kontrollinäytteissä: seerumin hb 109. Höh! Kyllä harmitti kun kuulin uutisen, koska ehdin jo iloita keväämmällä kun söin rautakuurin ja arvo nousi muistaakseni 130-luokkaan! Kestävyysurheilu ja vähäinen punaisen lihan kulutus tuntuu minun kropassani aiheuttavan hemoglobiinin laskun (muuta selittävää syytä ei ole löytynyt) mikä tuntuu epäreilulta kun esimerkiksi vegaani-siskoni hb on jotain 140-150-tasoa. Endokrinologi kyllä sanoi minulle vuosi sitten kun pääsin heidän kirjoiltaan pois, että olen todennäköisesti sellainen tapaus joka joutuu syömää rautakuureja aika ajoin elämänsä aikana, koska rauta ei tunnu imeytyvän kroppaani eivätkä varastot täyty kunnolla koska en saa ravinnostani tarpeeksi parhaiten imeytyvää hemirautaa (eli sitä eläinperäistä). Harmi, koska haluaisin onnistua saamaan kaiken kroppani tarvitseman ravinnon puhtaasta ruoasta - en pillereistä - eikä vatsani kestä rautavalmisteita lain - etenkään nyt tätä viimeiseksi kokeilemaani Obsidania.

- En pidä näkyvistä logoista.

Taustatietoa: olen jo pitkän aikaa (lue: keväästä) havitellut uutta laukkua MiuMiun kaveriksi ja mallaillut kaikkea Mulberry Lilystä Louis Vuittonin Neverfulliin. Hintataso on kova, mutta koska hankin uuden laukun ehkä kerran parissa kolmessa (jos siinäkään?) vuodessa, olen todennut että voin säästää kaikki pilipali-laukkuihin aiemmin törsätut rahat ja panostaa sitten kerralla kunnolliseen yksilöön, joka kestää niin käyttöä kuin katseitakin. Suurin ongelma näissä arvokkaimmissa laukuissa on se, että niitä täytyy uskaltaa käyttää. Kuvailen usein itseäni Hulda Huolettomaksi laukunkäsittelijäksi, koska en jaksa varoa ja silitellä veskaa vaan laitan sen surutta lattialle ja käytän sitä päivittäin. Toki suojaan laukkua sateelta enkä viskele sitä maita ja mantuja pitkin ja kotona laitan laukun aina eteisen senkin päälle, mutta mikään vitriinissä säilyttäjä en ole. Jos ja kun investoin isomman summan laukkuun, täytyy sen olla niin optimaalinen ja täydellinen omaan käyttööni, että tiedän säilyttäväni sen jopa lopun elämääni, jolloin uskallan käyttää sitä huolettomammin. Jos emmin, säästänkö laukun vai pistänkö sen kiertoon, en myöskään uskalla käyttää sitä samalla tavalla ja se jää ennemmin kaappiin kuin käsivarrelle roikkumaan. Anyhow aasinsiltaa nyt siis logoihin: olin jo viittä vailla tekemässä kaupat Damier Ebene-kuosisesta Neverfullista kun näin sellaisen kaupungilla yhden naisen olkavarrella ja tajusin, ettei laukku olisi minua varten koska en voi sietää logoja. Näytän usein miehelle kuvia laukuista ja pyydän hänen mielipidettään (naurettavaa, koska mies tajuaa laukuista yhtä paljon kuin minä hänen rakkaudestaan kalastukseen) ja hän totesi Monogram- ja Damier ebene-kuosit nähdessään, että mono olisi minunlaiseni mutta myöntyi sitten vaihtaman mielipiteensä ebenen puolelle koska vaadin :'D Noei, mutta Neverfullin nähdessään hän totesi "joo ihan kiva", mutta kun tulin tajuihini sen livenä nähneenä, näytinkin erään toisen unelmalaukun kuvaa ja jo oli toinen ääni kellossa "nojuu tuo olisi sun näköisesi". Tiidididii, voi siis olla, että logoton unelmalaukku keikkuu piakkoin tämän emännän käsivarrella ;)

- Pitkät venytykset eivät sovi minulle.

Illan kävelylenkin jälkeen alkoi hymy jälleen palata huulille. Hitonhitto miten jumissa pieni nainen voikaan olla - kehoaan "huollettuaan"!

Päätin näin loma-aikaan ryhdistäytyä huoltamaan kehoa oikein koko rahan edestä, koska tiedostan laiminlyöneeni venyyttelyä viime aikoina. Aloin siis maanantaina tekemään kerran pari päivässä n minuutista kahteen kestäviä venytyksiä ja totesin tänään keskiviikkona, että jos vielä jatkan tätä menoa niin viikonloppuna en enää kävele. Hemmetinkuustoista, että pienen ihmisen jalat voivatkin mennä jumiin! Facebookin juoksufoorumilta sain vahvistuksen siihen, etteivät pitkät venytykset tee ainakaan kaikille hyvää ja aion vastaisuudessakin suosia enemmän lyhyehköjä ja pumppaavia venytyksiä, sekä foamrollata ja suosia aktiivista palautusta esim. hiljaisen kävelyn muodossa.

- Kaikki eivät tarvitse sokeria, mutta sen syömistä ei kannata välttää jos se tuntuu hyvältä kehossa. Kohtuus kaikessa.

Ai jehna, tekisi mieli nuolaista koneen ruutua kun näkee tämän kuvan: aivan tajuttoman hyvää! Artesaanijätski on normijädeä pehmeämpää koostumukseltaan ja maut ovat todella aitoja - eivät mitään E-koodimaisia ja esanssisia ällötyksiä. Tästä hyvä esimerkki oli miehen lakujätski, johon käytetään paikallista Brunbergin lakua ja jota löytyi puolikkaan pötkön kokoinen pala jätskipallosta :D

Käytiin tosiaan eilen toistamiseen visiitillä Porvoossa (koska ekalla reissulla hankkimani KeepCup oli vääränlainen ja halusin vaihtaa sen) ja käväistiin siinä sitten kehutussa ja kohutussa Café Postretissä miehen painostuksesta ehdotuksesta hakemassa artesaanijäätelöt. Oma oloni oli niin huono kiitos Obsidanin, että jouduin vielä kahvilan ovella nieleksimään mutta voi morjens minkälaiset jätskit sieltä saimmekaan: aivan tajunnanräjäyttävän tuhottoman hyvää - vaviskaa kaikki massa-jäätelöt! Artesaanijäätelö on tarjoillessa aina tuoretta, koska se ei kestä pitkää pakastusta (kiitos Google, että kerroit minulle tämän!) ja se valmistetaan maidosta, eli saattaa käytännössä olla normaalia kermajätskiä jopa kevyempää ja maistuu niin paljon paremmalta kiitos ei-esanssisen makunsa. Omaan kippooni valkkasin suolapähkinävoin sekä freessimmän sitruunasorbetin ja ne toimivat ihmeen hyvin yhdessä täydentäen toinen toistaan :) Aasinsiltaa taas sokerin käyttöön: itse olen onnistunut totuttautumaan sokerista lähes kokonaan pois, enkä enää käytä sitä kuin itseni kanssa diilaten "sovitusti" karkkipäivinä. No, viime aikoina olen huomannut syöväni sokeria karkkipäivinä vaikkei minun edes tekisi mieli - vain koska se on tuolloin sallittua. Naurettavaa, mutta totta. Karkkipäivä on yleensä viikonloppuna, jolloin syön siis kipollisen jätskiä tai pari karkkia per päivä ja määrät ovat siis kohtuullisia. Edelleen minua on ärsyttänyt noissakin määrissä se, että olen saattanut syödä niitä vain siksi että on karkkipäivä - en siksi että himo olisi iskenyt! Sokerista vouhkataan eri puolilla nyt paljon ja voin yhtyä väittämään, ettei kenenkään keho tarvitse sokeria. Sen sijaan en voi allekirjoittaa, että kaikkien tulisi lopettaa sokerinsyönti kokonaan, koska tajusin tiistaina (= ei karkkipäivänä) sokeria sisältävää jäätelöä syödessäni, että vaikka se sokeri turhaa onkin, tekee se tietyissä sosiaalisissa tapaamisissa tai ympyröissä hetkestä astetta paremman ja tuo mielihyvää. Aina ei jonkun luona kylässä tarvitse syödä, vaikka sokeriherkkuja olisikin tarjolla, mutta kieltäytymällä sitä aina riskeeraa aiheuttavansa mielipahaa toiselle. No, tässä kuulun ikävä kyllä juuri siihen ryhmään, joka kieltäytyy herkuista kahvipöydässä ellei minun tee niitä mieli, enkä siedä vaan päinvastoin jopa saatan kiehahtaa jos joku alkaa tuputtamaan niitä minulle. Aikuisena ihmisenä voin ja saan itse päättää koska syön sokerini, eikä kenenkään tulisi ottaa sitä henkilökohtaisesti jos kieltäydyn, mutta toki ymmärrän toisen harmituksen jos hän on nähnyt kovasti vaivaa yön pikkutunteina minua varten leipoen, jos sitten kieltäydynkin. Tuttavapiirini jo tunteekin minut ja tietävät mielipiteeni ja usein mietin miten toinen reagoisi jos kyselisinkin keksien perään kahvin kaveriksi :D Päätin tästä viisastuneena, että skippaan karkkipäivät ja syön herkkuja kun niitä tekee mieli. Viime viikolla en syönyt sokerinameja lain, mutten koe että minulla olisi nyt ikäänkuin yksi sokerikerta käyttämättä. Herkkuja ei syödä varastoon eikä tunteisiin eikä niitä säästellä, vaan niitä syödään juhlahetkinä - oli sitten arki tai juhla ja kohtuudella.

EDIT 11.8: en julkistanutkaan tekstiä eilen keskiviikkoiltana - ja hyvä se, koska siihen ehti jo ilmetä muutoksia: erehdyin kysymään T:n mielipidettä vielä kertaalleen kahden laukun välillä - toisen logollisen canvas-olkalaukun sekä logottoman nahka-käsilaukun - ja arvatkaa vaan mitä se ryökäle teki? No vastasi päinvastoin kuin edellisenä päivänä! Naurahdin jo ääneen, että hei c'moon et voi muutaa mielipidettäsi noin vain koska otan toki huomioon läheisteni mielipiteet siitä, mikä olisi eniten tyyliäni ja nyt hän sekoitti koko pakan. Mies väitti kyllä kiven kovaan etten olisi näyttänyt samojen laukkujen kuvia tiistaina, mutta totesi sitten ettei katsonut kuvia niin tarkkaan ja luuli, että laukut vaihtuvat illoittain. Höh. Mietin tässä pitäisikö tehdä kuten tatuointia suunnitellessa: liimata laukun kuva jääkaapin oveen ja jos se jaksaa innostaa päivä toisensa jälkeen, kannattaa se ostaa. Jos siihen tylsistyy jo kuvan perusteella, kannattaa jatkaa etsimistä.

Sellaisia oivalluksia nyt tähän mennessä lomaa :) Onneksi on vielä pari päivää lomaa jäljellä, eikä suurempia suunnitelmia optikolla käyntiä lukuunottamatta ole. Mitään reissuja emme (Porvoon reissuja lukuunottamatta) suunnitelleet emmekä teekään ja se tuntuu hyvältä ratkaisulta: kun lomaa on vain vaivainen viikko, vietän sen mieluusti kotona touhuillen ja hölläillen (tai hieman vaihtelevin lopputuloksin tuo viimeiseksi mainittu - en vieläkään ole ottanut niitä uhkailemiani päikkäreitä!)

Onnellinen keskiviikkoilta johti onnelliseen torstaihinkin

Voisiko joku kysyä, olenko onnellinen, jotta saisin kirkua ääneen "kyllä! Olen onnellinen"? Kiitos. Minä olen.

Lopetin työt eilen aikaisemmin ja yritin tsempata itseni heti työpäivän päätteeksi aurinkoon lyhyelle lenkille - todetakseni, että ulkona oli niin paahtavan tukalan kuuma, että oli parasta tyytyä kävelyyn ja lyhyeen reilu 3 kilsan lenkkiin. Palasin hieman haavojani nuoleskellen kotiin miehen luo ja totesin, ettei askel kulkenut ja että ilma oli luultuani kuumempi - aivan liian tukala ja ukkosmainen juoksuun. Ennenkuin ehdin alkaa surkuttelemaan sen kummemmin, nappasin oksasakset käteeni ja purin energiaani kämppämme ulkopuolella kasvavaan pensasaitaan, joka oli aivan järkyttävän epätasainen. Siinä Maajussilla morsian-tyyppisesti hengaillessamme kuuluivat soratietä pitkin askeleet ja sieltä vieraspariskuntamme A ja E saapuivatkin. Höpöteltiin hetki pihalla ja ehdotuksestani T lähti hakemaan meille jätskiä kaupasta ja siirryimme sisälle.

Höpöteltiin ja muisteltiin A:n kanssa vanhoja muistoja ja juttuja, räkätettiin niin mahamme pohjasta, etten muista koska olisin viimeksi niin tehnyt. Syötiin jätskiä (beside the point: arvatkaas olinko ylpeä itsestäni kun pystyin sallimaan itselleni sokeriherkkuja KESKELLÄ viikkoa?!  Minä kun olen kehittänyt ärsyttävän päähänpistoksen, ettei sokeriherkkuja SAA syödä keskellä viikkoa ja se ärsyttää minua suunnattomasti, koska se a) muistuttaa minua vanhoista sh-ajoista, b) rajoittaa elämääni koska "joudun" kieltäytymään herkuista esim. kahvipöydissä, c) tuntuu naurettavalta, koska jos syön herkun, saan morkkiksen, ja jos en syö, saan morkkiksen koska en kerta kaikkiaan PYSTY syömään sokeria kun kerta olen päättänyt etten sitä tee. Eikä kukaan oikeasti tarvitse edes sokeria. Yhtään morkkiksen poikastakaan en tuntenut, vaan kruunasin annokseni toffee- ja suklaakastikkeella ja nautiskelin annoksestani hymyssä suin, hyvin mielin.) ja räkätettiin lisää. Välillä aiheet siirtyivät diipimmälle tasolle ja puitiin terveyttä, sairautta (kuinka eläkeläistyyppistä.. No, ei sentään vertailtu rollaattoreita ;)) ja vastoinkäymisiä, sekä yritettiin pohtia, miten niistä pääsisi yli. Oli tajunnan räjäyttävän rentouttavaa, jotenkin vapauttavaa huomata, ettemme sittenkään ole ainoa alle 30-vuotias pariskunta, joka on jo siirtynyt baareissa juoksemisesta pois, viihtyy kotona ja tekee mielellään kotihommia, tekee ex tempore reissuja niinkin extremeihin paikkoihin kuin Prismaan ja jahtaa mansikkalaatikoita mahdollisimman halvalla ympäri pitäjiä, sekä menee ajoissa nukkumaan viikonloppuisinkin, jotta voi sitten nousta pirteänä aikaisin (viikonloppuisinkin). Olemme jo jonkin aikaa luulleet, että olemme ainoa lapseton, alle kolmekymppinen pariskunta joka elää näin - mutta thank God A ja E todistivat, ettemme olekaan. HUH! Minä kun jo luulin kalkkeutuneeni.. :'D

Ja heti aamusta taas niitä mansikoita ;) Tänään ei niitä jostain syystä oikein ole tehnyt mieli.. Nimim. olen 24h aikana syönyt lähemmäs 2 litraa mansikkaa :D

Ilta uhkasi hieman venyä kun aloin vieraiden lähdettyä vielä perkamaan mansikkalaatikkoani, eikä unikaan sitten ihan heti tullut kun sänkyyn asti pääsin, mutten antanut sen haitata.

Aamulla kellon soidessa varttia vaille 6 olin kummallisen pirteä ja lähdin Ronjan kanssa sille samaiselle pidemmälle aamulenkillemme, vaikka juuri eilen harkitsin (jopa ääneen) alkavani tekemään lyhyempiä aamulenkkejä Ronjan kanssa, jotta voisin nukkua pidempään ja näin (mahdollisesti) välttämään aivosumun, josta olen pitkin viikkoa kärsinyt (kiitos väsymyksen). No tänä aamuna hölkkäsimme KOKO matkan koska kroppani tuntui niin kevyeltä ja energiseltä (wtf - kuudelta aamulla?!) ja hymyilin ja nauroin ääneen Ronjan juostessa rinnallani. Olo oli kuin mustavalkoisessa Suomi-filmissä, jossa Elovena-tyttö kirmaa letteineen kukkaniityllä.

Koko aamun, päivän ja jopa nyt tätä postausta rustatessani tässä illalla, hyvä fiilis ja boogie jatkui. Normipituisen työpäivän jälkeen käytin Ronjaa ulkona, nappasin äkkiä välipalaa ja lähdin juoksemaan - koska halusin ja olin päättänyt, että juoksisin kropan fiiliksen mukaan. Urheilu ei AINA voi olla kivaa, mutta pahalta se ei saa tuntua. Juoksin, mutta hidastin joka kerta kun olo tuntui siltä - ja se kannatti. Toki yli 20 asteen lämmössä juostessa pää tuntuu varmasti kiehuvan aivan jokaisella jossain kohtaa ja siksi jatkoin lenkkiäni päätä välillä kastellen (juomapullo on minulla pakollinen varuste helteellä juostessa), vaikkei meno yhtä hunajaista koko aikaa ollut. Mutta äly-pahalta juoksu ei missään vaiheessa tuntunut (kuten se viime aikoina on tehnyt ja silti olen idioottimaisesti jatkanut juoksua) ja lopettelin kun Ambitin näytölle ilmestyi ennakkoon jahtaamani 10 km. Edelleen hymyssä suin.

Sanotaan, että terveys on niin paljon muutakin kuin pelkkä lääketieteen väite "sairauden poissaolo". Terveys koostuu henkisesti ja fyysisestä hyvinvoinnista - kun päällä ja kropalla on hyvä olla, on ihminen mielestäni terve. Vaikka jostain hieman kolottaisi, voi ihminen silti kokea olevansa terve ja onnellinen, koska jokaisen osa-alueen ei tarvitse olla tip-top-kunnossa, jotta voisi tuntea olevansa onnellinen. Se, miten alas rimansa onnellisen olon tuntemiseksi laskee on yksilöllistä, mutta itsestäni voin eilisen perusteella todeta sen, että jos joku saa minut nauramaan, unohtuvat monet fyysiset kolotukset ja jumit, enkä koe olevani epäonnellinen vaikka ne jumit siellä tallella ovatkin, jos psyykkeeni hyvinvointi ja onnellisuustaso nousee. Nauru ikäänkuin kompensoi jumeja, pahaa oloa ja kurjaa fiilistä.

Oli aivan mahtavaa todeta, että eilisen pitkät ja sydämenpohjasta räkätetyt naurut siivittivät hyvää oloa vielä seuraavaan (työ)päiväänkin, iltapäivän lenkkiin ja yleiseen oloon.

Kiitos A ja E eilisestä! Kuten E:lle heti eilen illalla jo lähdettyänne viestissä totesin, ootte aika muruja - ihana helmi ja löytö. Kiitos kiitos kiitos ja otetaan pian uusiksi! :)

Mistä se onnellisuus ja hyvä olo sitten loppupeleissä rakentuukaan? Kilometreistä vai olosta?

Moikkamoi!

Viikonlopun postauksessa kerroinkin jo, että sain Prismassa heikotuskohtauksen pitkästä aikaa ja meinasin joutua lähtemään autolle lepäämään koska olo oli niin hutera. Pohdin kohtausta ja kaikkea, mikä sen mahdollisesti olisi voinut aiheuttaa, ynnäsin asioita toisiinsa ja eilisen kahvihuonekeskustelun ja sateessa kävelyn jälkeen alkoivat palaset (taas) loksahtaa kohdilleen. En halua jatkaa näin.

Kävin reilu vuosi sitten HUS:n fysiatrialla fysioterapeutin luona säännöllisesti ja muistan edelleen opin jonka hän minulle antoi: kun huomaa, että olossa tapahtuu muutos joko parempaan tai huonompaan suuntaan eikä ole varma mistä se johtuu, kannattaa piirtää aikajana viime aikojen tapahtumista. Kun asioita ei suostu näkemään sydämellään, voi ne nähdä selkeämmin silmillään ja sitä kautta sisäistää sydämeensä. Itse tein sitä pariin otteeseen ihan paperille saakka, mutta eilen tyydyin pelkkään ajatukseen ja yhdistelin mielessäni viime päivien tapahtumat olotiloihini.

Mihin lopputulokseen tulin?

Mitä rankempia lenkkejä, sitä huonompi olo. Se on nyt Jossu kylmä fakta, että asia on niin.

Pidän juoksemisesta, mutta viime aikoina siitä on totta puhuakseni tullut pakkopullaa ja se jopa pelottaa minua. Miksi? Koska siitä tulee heikko olo vaikka miten yritän panostaa palautumiseen syömällä ja lepäämällä. Minun kehoni ei vain palaudu.

Viime viikolla tuli pääasiassa käveltyä kipeän akillesjänteen takia ja se tuntui todella rentouttavalta ja vapauttavalta - minun ei ollut pakko juosta.

Juttelin T:n kanssa tästä eilen ja hän totesi, että voisinhan hyvin juosta lyhyempiäkin lenkkejä kuin kymppejä, joihin minulle on nyt tullut jonkin asteen pakkomielle. Jotenkin minulle ei (pitta-ihmisenä) 10 km lyhyempi matka tunnu riittävän - henkisesti - koska tiedän pystyväni juoksemaan pidemmälle.

Blaah kuinka minua ärsyttää. Ärsyttää se, että alan taas olla rajamain övereitä vetämään. Ärsyttää, ettei kehoni palaudu eikä kroppani kestä mielestäni normaalia treeniä (niin moni muu trenaa kolminkertaisesti minuun verrattuna ja silti minä olen se, jonka kroppa brakaa ekana). Ärsyttää, että iso osa postauksistani on yhtä vili-valia, enkä "ehdi" kirjoittelemaan sellaisia postauksia, joita itse tykkään lukea: arkea, ostoksia, pieniä kultakimpaleita arjen tohinassa. Ärsyttää nämä himpskatin niskajumit. Ärsyttää, että ne asiat joita tulevaisuudelta toivon, eivät ole YHTÄÄN lähempänä viime vuoteen verrattuna vaikka viime kesänä ajattelin, että olisin nyt jo lähempänä omaa taloa, perhettä, harmonista ja rauhaisaa elämää. Ärärärärärärärrär.

Onhan elämässä paljon hyvääkin, mutta pääasiassa ja päällimmäisinä ovat nyt nämä vili-vali-asiat. Pitänee vain yrittää porskuttaa eteenpäin ja muistuttaa itseään, että kaikkien elämässä on joskus vastoinkäymisiä - toisilla vain enemmän kuin toisilla.

 

Mitä hyvää viime päivinä olen saanut kokea tai mistä olen iloinnut?

- makeista mansikkamollukoista
- lusikassa nukahtamisesta miehen kanssa
- Malmin korupajan alennusmyynneistä, joista voisin jo ennakkoon käydä kotiuttamassa itselleni tulevaisuutta ajatellen ihanan timangin
- Sadepisaroiden valuminen kasvoja pitkin eilisiltana oli todella rentotuttava kokemus eilisiltana
- Ronja-koirasta: miten hän voikaan pöllöydellään, olemuksellaan, sekoilullaan tuoda elämääni niin paljon iloa? Lipastoa vasten hakkaava häntä, kasvoja lipaiseva kieli, kylkeen änkeävä karvainen kylki, nukkumaan mennessä sängyn viereisellä matolle käyvä uljas musta - mamman rakas
- tuorepuurosta aamuisin - freesi aloitus aamulle!

Näillä nyt taas mennään ja jatketaan. Olisi kiva kuulla, löytyykö siltä puolen ruutua joku joka on minun tapaani kärsinyt ylikunnosta ja joka sen takia/muuten vaan palautuu todella huonosti treeneistä? Tsemppiä sinun viikkoosi!

Kuulumisia, itsensä tunnistamista ja sen sellaista

Aah hellettä ja aurinkoa! Istun tässä terassilla ottamassa aurinkoa ja Ronja makaa vieressä. En voi käsittää miten musta koira pystyy makaamaan turkkeineen suorassa paahteessa (minä kun läkähdyn jo bikineissäkin..), mutta kun h'n nyt vapaaehtoisesti tuohon makuulle käy, niin ehkäpä se kuumuus ei niin haittaakaan. Itselläni on varmaan maailman heikoin kuumuudensietokyky ja ahdistun todella jos aurinko porottaa suoraan päälle eikä sitä pääse minnekään pakoon. Ainoa poikkeus on terassilla makoilu, jolloin voi paahteesta siirtyä viileisiin sisätiloihin jos olo uhkaa käydä kiehuvaksi.

Kuva viime viikonlopulta kun käytiin mökillä Ronjan kanssa :)

Mitä viime aikoina on blogihiljaisuuden aikana ehtinyt tapahtua? No vaikka mitä - mistä sitä aloittaisi?

Istuttiin äsken tässä terdellä ja syötiin lounasta ja samaistuin täysin kun T yhtäkkiä lohkaisi, että hänellä taitaa olla ikäkriisi. Minua on viime aikoina ärsyttänyt aivan suunnattomasti moni asia, vaikkei mitään varsinaista ärsytyksen syytä edes ole ollut - kunhan vaan on ärsyttänyt ja ketuttanut! Ja mitä enemmän tuntemattomat asiat on ketuttaneet, sitä enemmän koko ketuttaminen on ketuttanut! Ihan sekoa - tiedän - mutta liekö sitten jotain naistenjuttuja tämäkin.. Mitään maailmaa mullistava ei ole tapahtunut, mutta ajattelin listata teille tähän vähän niinkuin koosteena, mitä minulle on kuulunut, mitä päässä on pyörinyt ja niin edelleen :) Tulee meinaan tosi pitkää settiä, jos alan nyt kirjoittamaan vapaalla tekstillä kaikkea :D

Eilinen lounassalde ja maailman paras leipä: kaura100! Kesäkuumalla ei päivällä tee mieli kuin kevyitä ruokia, jolloin tyhjennä jääkaappisi lautaselle-salde on paras valinta ;) Kasviksia, fetaa murusteltuna, kalkkunaa ja Kaura100 kylkeen niin amnam :)

- olen pyöräillyt pari kertaa töihin aamulla 12 km ja manaillut päätöstäni pyöräillä: kilometreiltään matka ei ole kummoinen, mutta koska koko matka on peltojen ympäröimää autotietä (ei siis pyörätietä kuten kaupungeissa) tuntuu matka aivan jäätävän pitkältä (etenkin klo 7 aamulla) koska tuuli pääsee puhaltamaan useissa kohdissa todella lujaa ja pienellä fillarilla saa polkea minkä jaloistaan jaksaa, ettei suunta ole peruutus ja isoja rekkoja ja muita raskaita ajoneuvoja saa pelätä reunoilta nousseen soran ohessa koko matkan ajan. Lisäksi matka kohti työpaikkaa viettää ylämäkeen lähes koko matkan, joten sinnepäin reissu tuntuu raskaammalta. Onneksi kotimatka on sitten enempi alamäkeä, mutta silloin aurinko on molempina kertoina porottanut niin, että minua on heikottanut yli puolet matkasta. Teline juomapullolle olisikin kätevä hankinta pyörään..

Hahaa, kerrankin yhteiskuva! Käytiin eilen pyöräilemässä yhdessä :)

- Saanut jonkin ärsytysreaktion vasempaan akillesjänteeseeni niin, että luulin sen jo tulehtuneen. Tulehtunut akillesjänne on tunnetusti penikoiden ja polvivammojen ohessa yksi tavallisimmista vammoista, jotka juoksijat kohtaavat ja päätin siksi heti ryhtyä toimenpiteisiin ja pidin sekä kylmää että kompressiota jalalla, että välttelin sen turhaa rasitusta (eli en juossut) ja panostin sen hiljaiseen mobilisointiin jumppaamalla sitä kevyesti pumppaus-liikkeellä, sekä kävelemällä. Lähes viikon kestänyt juoksutauko tuntui henkisesti todella hyvältä ja vapauttavalta ja mietin paljon, kannattaisiko jättää koko juoksuharrastus pois kun se tuntui niin älyttömän hyvältä nimenomaan poissaolollaan loistaessa. Toisaalta kävelystä en saa samanlaista tyydytystä kuin juoksusta, johon taasen taisin löytää selityksen..

-.. ayurvedasta, jonka mukaan olen pitta: unen tarpeen määrä, luonne, stressinsieto, suolisto-ongelmat, himo viileisiin ruokiin, tarve kulkea kultaista keskitietä, mutta samalla riski ajautua övereihin.. KAIKKI pätee minuun! Mitä enemmän luin kuvaelmaa pitta-ihmisestä, sitä enemmän vakuutuin siitä, että juuri tälläinen minä olen. Pisteenä ii:n päälle tuli tämä pitta ja liikunta-alaotsikon kuvaelma pitta-ihmisestä liikkujana: Pitta-tyypeillä on yleensä enemmän voimaa kuin kestävyyttä. He ovat hyviä kaikenlaisessa liikunnassa, kun sitä harjoitetaan kohtuullisesti. Pitta pitää haasteista ja siksi he pitävät ylläolevista lajeista, jotka antavat suorittajalleen loppuun suorittamisen tunteen  päivän päättyessä. Kilpaurheilijoilla on oltava runsaasti Pittaa, joka antaa taistelutahtoa. Pitta ei ole paras dosha kilpailemiseen, koska he vihaavat häviämistä, joka motivoi heitä enemmän, kuin voittamisen tuoma tyydytys. Pittatyypit pakottavat itsensä peräänantamattomaksi juoksemaan, hölkkäämään tai nostamaan painoja, mutta eivät saa paljonkaan sisäistä tyydytystä ponnistuksistaan.

Vaikken mikään taikauskoinen olekaan niin en voinut uskoa silmiäni kun luin enemmän ayrvedasta ja juuri pika-testin minulle asettamasta ihmistyypistä. Lähes kaikki pitää paikkaansa! Elettyäni aikamoisissa ääripäissä mitä tulee ruokailuihin ja dieetteihin, en aio elämäni aikana enää kertaakaan noudattamaan kiven kovaan yhtäkään dieettiä tai rajoittaa syömisiäni (ellei joku allergia nyt iske) mutta ajattelin piruuttani kokeilla lisätä tuota pitta-ihmiselle sopivia ruokia ja vähentää niitä ei-suositeltuja (poikkeuksina tomaatti, sipuli ja pinaatti, joista pidän mutta joita en kyllä nytkään syö kilokaupalla. Samoin maapähkinä(voi) ja muut pähkinät saavat luvan pysytellä ruokavaliossani, kun taas pitta-tyypille jopa jossain määrin suositellut puhdistetut sokerit aion vastaisuudessakin jättää herkutteluhetkiin. Suorastaan hymyilyttää kun luen läpi tuota pitta-ihmisen ruoka-listaa, koska olen nähtävästi jo osannut muokata ruokavaliotani itsekseni siihen suuntaan, johon tuo osoittaa ja vältellä niitä pittalle ei-sopivia-juttuja kuten esim. punaista lihaa, jota syön harvemmin koska se tuntuu sulavan niin pirun huonosti kropassani.

Tiedätkö mikä ayurveda-tyyppi sinä olet? Teeppä piruuttasi tämä suppea kehotyyppitesti ja kerro, tunnistatko itsesi vai onko tämä sinun kohdallasi täyttä huuhaata?

- Kävin VIHDOIN sielunsiskoni J:n luona ja voi ette voi uskoa tai käsittää miten hyvältä tuntuu kun maailmassa on edes YKSI ihminen, joka voi samaistua diffuusiin sekopäiseen oireiluuni. J ei ihmettele vaikka sanoisin, että hei nyt vilkkuu jotkin pallot tässä näkökentässä tai oioi kuinka yhtäkkiä alkoi heikottaa ja huimata vaikka paikoillaan seisoisi. Ikäväkseni tuollainen heikotuskohtaus iski eilen kun lähdimme käymään Itiksen Prismassa. T halusi XXL:ään ja juuri kun pääsimme rullaportaita ylös asti sanoin, etten pysty tähän -pakko päästä vessaan ja lähteä takaisin autolle. Minua heikottaa. T kysyi pärjäänkö alas asti ja nyökyttelin hiljaa: aurinkolasit päässä liikuin hiljaisin liikkein alakertaa kohti, mutta jäin nuokkumaan Prisman kassoille ja odottamaan oloni tasaantumista, sekä T:tä. Purin alahullta, jotteivät  kyyneleet alkaisin valua pitkin poskia kun minua harmitti niin vietävästi, että oloni oli huono. Miksen voisi jo olla normaali, käydä kaupoilla kuten ennenkin - kuten normaalit ihmiset - enkä kärsiä heikkoudesta, takykardiasta, ahdistuksesta, vapinasta ja vatsaoireista. Seisoskelin siinä ja mukamas näppäilin kännykkää ja odottelin, että T tulisi portaita alas ostoksineen ja ilmoitin, että hitot minä en luovuta enkä suostu alistumaan tälle heikotukselle ja marssin kärryineni Prismaan. Päässä huojui ja jalat tuntuivat spagetilta, mutta puristin kärryjä ja pidin visusti vaaleita Raybaneja päässäni, jotteivät kaupan kirkkaat valot ärsyttäisi ja keskityin hengittämään, sekä suunnistamaan Prismassa. Kummempia valintoja en miettinyt - senkun nakkasin kärryyn mitä ensimmäisenä näin, mutta päätin, etten joutuisi paniikkiin vaikka minua edelleen heikotti ja päästyämme vihdoin jätskilaareille heitimme T:n kanssa yläfemmat: minä tein sen! Olo oli kaikkea muuta kuin hyvä, mutta olin kävellyt kaupassa, ostellut ties mitä ja selvisin hengissä ja pyörtymättä autolle. Kuulostaa sekopäiseltä ja sitä se on, mutta olen ylpeä vaikka minua samalla itkettääkin, että näinkin arkinen asia kuin supermarketissa käyminen voi olla näin vaikeaa..

- Olen vihdoin syönyt kesän ekan tikkujätskin, joka oli positiivinen ylläri: Tuttifrutti-puikko! Jätski muistutti kovin suosikkiani Soleroa (jota ei Prismassa ollut - yhyy!) ja oli ihanan kermainen, mutta samalla freesi sorbetin ja vaniljajätskin yhdistelmällä :)

- Olen himoinnut ties mitä laukkuja jälleen ja miettinyt pääni puhki, kannattaisiko hankkia isompi olkaveska vai pienempi (mutta MK:ta isompi) crossbody arkikäyttöön. Empiessäni ostin Zarasta 20 eurolla feikkinahkaisen laukun, jota olen nyt kantanut arkilaukkuna ja todennut, että onhan se ihan kiva na kätevän kokoinen, mutta että suosin mieluiten nahkaisia tai muuten tukevammasta materiaalista tehtyjä laukkuja: johan tuo on halkeillut pohjan reunoista ja on jotenkin lössähtänyt, vaikkei ole kovemmalle käytölle eikä sateelle edes altistunut!

- Syönyt ekaa kertaa tuoreita herneitä ja porkkanoita tänä kesänä ja fiilistellyt miten älyttömän hyviä ne ovatkaan. Tänään sujautin lounassalaattiini ohueksi pilkottua porkkanaa, herneitä, kurkkua, salaattia ja balsamicovinegrettiä ja amanmnam.. Salaatin ei suinkaan aina tarvitse olla sitä arkisen tylsää salaatti-tomaatti-kurkku-yhdistelmää!

Kun sanat eivät riitä, voi asiansa kertoa halien, sekä kukkien kera: lämpimin osaanotto <3

- Ja juoksutauosta puheen ollen tänään kävin sitten heittämässä 10km hölkän ukkosta edeltävässä paahteessa (aurinko ei siis paahtanut päälleni koko matkaa, mutta ilma oli tunkkainen - kuin kakkulapiolla leikattava!), jonka loppumatkaksi sain T:n fillareineen kaveriksi. Nauratti oikein miten kevyeksi askel muuttui kun mies tuli vierelle pyörällä ja sain hänestä huoltojoukot (eli vesipullon pidikkeen) sekä juttukaverin. Akillesjänne ei ilmoitellut itsestään missään vaiheessa ja askel oli jopa loppuspurtteineen kevyt :) Lounaan jälkeen teki sitten hyvää käydä maata terassilla nauttimaan auringosta (joka tätä raapustaessa tosin on jo väistynyt sadepilvien tieltä)

Muuta en voi sanoa kuin huh hellettä, mutta hengissä selvitty ;)

Jaa, tässä kai olennaisimmat. Mitä sinne puolen ruutua kuuluu? Ikäkriisejä, herneitä vai ayuverda-kaimoja?