onsdag 28 oktober 2015

Vähän pintajuttuja: meikkejä ja toteamus siitä, etten enää mahdu koon 34 vaatteisiin

Välillä huomaan jääväni miettimään, että onko OK kirjoittaa näiden syvyyden syvimpien postauksien jälkeen välillä jotain täysin hömppää? Jotain päivän asu-tyylistä, jossa panostetaan kuviin, ei niinkään tekstiin eikä sen syvempään tarkoitukseen? Vaikka blogi on minulle oiva mielen ja ajatusten purku-alue, en halua tehdä tästä valitusseinää tai ininä-kerhoa, vaan pitää tämän minun näköisenä paikkana, jonne voin tulla "kertomaan" päivän kuulumisia, ajatuksia tai vaikka sitten jotain syvällisempää - tai ihan tosi paljon pinnallisempaa! Viimeiset miljoona kymmenen postausta ovat käsitelleet syvällisempiä juttuja ja niiden sävy on ollut valitettavan ikävä ja varmasti niin ulkopuolisen kuin omankin minunkin silmin aika masentava. Ihmekös tuo, kun fiilikseni ovat olleet aika pohjassa kun terveys otti ja petti pahemman kerran. Nyt kun oireet pikkuhiljaa alkavat helpottaa huomaan, että jaksan ja haluan alkaa miettimään pinnallisempia juttuja. Kuten vaatteita ja meikkejä ;)

Käväistiin tänään Porvoossa hakemassa Ronjalle lihaa ja ehdotin miehelle, että hän jättäisi minut Taidetehtaan Henkkamaukkaan samalla kun menisi itse Motonetiin. Pitkän ja huimaavan tauon jälkeen suorastaan paloin halusta päästä vaatekaupoille hiplaamaan kaikkia niitä vaatteita, joita olin vain ihaillut kotona nettikaupassa. On hassua miten paljon enemmän ihminen voi saada "irti" kaupassa käymisestä VS nettikauppaa selatessa. Itselleni tärkeintä on ehkä se, että kaupassa pääsen konkreettisesti koskettamaan vaatteita, kääntelemään niitä ja mallaamaan ja tarvittaessa sovittamaan niitä saman tien. Nettikaupassa toivot vaatteen istuvan itsellesi yhtä hyvin kuin photoshopatulle mallille ja odotat paketin saapumista sormet ristissä: "sovi, sovi, sovi". Henkkiksestä bongasin farkut ja pari-kolme paitaa (alennuksesta!). Jätettyäni treenit vähemmälle huomaan itse kaikkein parhaiten (muut eivät kuulemma huomaa mitään eroa!?) miten kehoni on muuttunut ja vanhat vaatteet tuntuvat ahdistavan. Onhan se aika sairasta, että ihminen määrittää itsensä arvon sen perusteella, miten vaatteet hänelle istuvat ja jos jokin XS tai 34-kokoinen kiristää, mieltää sitä itsensä automaattisesti huonoksi ihmiseksi. Itselleni suurin kynnys on ehkä se, että joudun myöntämään itselleni, että ne pienimmät koot, joihin aiemmin mahduin ja jotka tekivät minusta "paremman ihmisen" ovat nyt hintsusti liian pieniä, puristavat ja kiristävät ja tekevät olosta epämukavan. No, nyt on vain pakko myöntää itselleen, että vaatekaupoille on suunnattava, jollen sitten halua viettää elämääni kiristävissä vaatteissa tai tiputtaa painoani niin, että vaatteet eivät kirraa, mutta samalla tehdä karhuspalveluksen m.m. pitkään nukuksissa olleelle hormonitasapainolleni, joka pikkuhiljaa on heräilemässä horroksestaan. Kumman siis valitsen? Aivan. Ja toisaalta, ehkei se koon 36 ostaminen olekaan niin paha - pääsenhän shoppailemaan ja muoti on ihanan "letkeätä" tällä hetkellä, eikä minimini-toppeihin tarvitse ängetä itseään.

Oho, menipäs yrityksestä huolimatta jälleen vähän diipimmälle puolelle, mutta jatkanpas sujuvasti hieman kevyemmällä aiheella: meikeillä. Syksyn tultua ja ilmojen viilennyttyä huomaan heti, miten ihoni kaipaa ja vaatii enemmän kosteutta. Samalla kesän jäljiltä ei ole sitä auringon tuottamaa väriä jäljellä enää lainkaan ja meikkipussi vaatii katsausta ja päivitystä. Koko kesän pärjäsin mainiosti MAC:in kevyellä meikkivoiteella, mutta koska se on tämän hetkiselle ihonvärilleni aivan liian tumma, kaivoin kaapista pitkästä aikaa mineraalimeikkisarjani, eli Bare Mineralsit. Tarkoitukseni on hankkia talvea varten kosteuttavampi meikkivoide, joka on kevyesti peittävä ja ehdottomasti kuultava, mutta koska en nyt tänään vielä Sokokselle asti ehtinyt, mentiin näillä, mitä kaapista löytyi. Lopputulokseen olin yllättävän tyytyväinen, vaikken noille mineraalimeikeille oikeastaan koskaan ole täysin syttynyt. Mielestäni niistä jää aina hieman puuteroitu lopputulos vaikka kuinka kevyesti väriä naamalleen pyörittelisi, mutta kun tänään tajusin lisätä päälle hieman Lumenen helmiäis-aurinkopuuteria, oli lopputulos mielestäni sopivan kuultava ja "värikäs" - joskin läheltä katsottuna pinnasta kuivakan oloinen (mutta tuskinpa mineraalimeikkivoidepuutereilla täysin perinteisen meikkivoiteen kaltaista lopputulosta aikaan saakaan?).


Kasvot hieman kohmeessa vielä pakkaslenkin jälkeen ;)

Ripsarina tuo Maybellinen Lash Sensational ei vakuuta: se varisee ainakin minulla päivän mittaan silmien alle ja luo panda-efektin, eikä ole mitenkään kummoinen ripsissäkään. Rajausvärinä Lumene toimii ok:sti, mutta seuraavaksi hankin varmasti vielä siromman sudin omaavan version. Peittarina tuo BareMinerals on toimiva, koska se peittää hyvin jo pienellä efortilla. Korostukseen Lumenen valokynä on myös hyväksi koettu hinta-laatu-suhteeltaan. Poskipäille sudin hieman mistälie saatua poskipunaa, mutta sekin toimii halpis-versioksi kivasti: hieman helmiäistä sisältävä puna tuo kivaa elävyyttä kasvoille :) Kuvasta puuttuu Lumenen helmiäis-aurinkopuuteri, mutta sen ostin muistaakseni jo kaksi kesää sitten ja sitä käytän edelleen päivittäin tuomaan väriä ja eloa kasvoille, sekä dekolteelle. Loistava tuote, ettenkö sanoisi!

Hei mitä luotto-meikkituotteita sinun arsenaalistasi löytyy? Osaisitko suositella meikkivoidetta normaali/kuivalle iholle, sekä ripsaria, joka pidentäisi muttei leviäisi päivän mittaan poskille?

onsdag 21 oktober 2015

Asuuko onnellisuus mahapalikoissa?

En oikein tiedä mistä aloittaisin, koska häpeän tavallaan tulevaa aihetta aivan älyttömästi. Tiedän, etten ole ajatusteni kanssa yksin, mutta häpeän sitä, että alle viikkoa vaille 26-vuotiaana olen edelleen ajatusmaailmaltani näin pinnallinen ja sinisilmäinen. Hyvinä hetkinä voin sivuuttaa ajatukseni, mutta huonoina ne täyttävät koko maailmani, ajatusmaailmani ja pääni, enkä voi muuta kuin vältellä peilejä. Puhutaas likat mahoista.

morjens mikä maha! Kuvassa olen äsken muuttanut Porvooseen ja harrastin juoksua ja salilla käyntiä. Porissa olin tosin jo piinannut trimmannut aika hyvän alun masulle vetämällä ruoat minimiin ja treenit kattoon..

Mahat ovat kaikkien puheenaihe siinä missä (super)ruokakin tänä päivänä ja vaikka kuinka hehkutetaan hyvää olo, seesteisyyttä ja tasapainoa, hakevat kaikkien (etenkin naisten) sormet lehtihyllyltä niitä kansia, joissa kerrotaan miten karistetaan mahamakkarat, liikakilot ja miten kiillotetaan päkki kuntoon. En väitä, etteikö yhteiskunnastamme löytyisi joitain (fiksuja!) tyyppejä, jotka tosiaan hyväksyvät itsensä sellaisena kuin ovat - tiukka-päkkisinä, möhömahaisina (järkyttävä sana btw tuo möhömaha..), pulleina, kukkakeppeinä - mutta uskallan väittää, että suurin osa takuuvarmasti muuttaisi nimenomaan vatsanaluettaan, jos saisivat taikasauvalla yhtä kehonosaansa napauttaa.

Niska-selkä-jumien takia en nyt reiluun pariin kolmeen viikkoon ole jumpannut lain, ainoastaan kävellyt koiran kanssa ja venyytellyt youtube-videoiden tahtiin. Innostuinpa kuitenkin kokeilemaan paidatta (joo! jotta näkisin selän asennon parhaiten) vähän uusimman Sport-lehden "niska-ranka-vammaisten" jumppaa peilioviemme edessä, mutta jouduin siirtymään syrjään, koska teki pahaa. Ei niinkään niskassa tai selässä (niska nyt edelleen on pahasti jumissa, mutten jaksa jauhaa siitä kokoaikaa täälläkään), vaan mielessä. Hyi mikä maha.

Kuten aiemmin olen kertonut, tajusin liikunnan vartaloa muokkaavan vaikutuksen vasta alettuani käymään aktiviisesti salilla lukio-AMK-ikäisenä. Vähentämällä herkkuja (ja vähän sen jälkeen kyllä ihan tavallista ruokaakin..) ja lisäämällä salitreeniä alkoi mahani kiinteytyä ja tiirailin itseäni monen monet kerrat peilistä ja ajattelin "vau! Onko tuo tiukka masu tosiaan minun? Poissa on pömppis, tilalla tiukka paketti. Damn I'm good!") Meni vuosia, meni treenitunteja x miljoona ja yhdistettyäni salin intohimoiseen juoksuun kehitin itselleni pikkuhiljaa sixpäckin, jota Fustra sitten hienosääti todella kauniiksi yksilöksi. Hitto olin hyvännäköinen! Esittelin mahaani tyytyväisenä tiukoissa pikkutopeissa ja olin tyytyväinen ja onnellinen saavutuksestani. Tälläistä masua ei kaikilla ole! Ja ihan ite tein!

Bugaah! Tsekatkaas kuinka hyvältä tämä mimmi näytti!

Kuka uskoisi ihan mahaan fokusoiden, että olen äsken syönyt runsaan aamupalan? 


Terveyden kuitenkin pikkuhiljaa pettäessä, oli pakko jättää treenejä vähemmälle ja jouduttuani lopulta lopettamaan juoksemisenkin, alkoi alamäki. Päkin nimittäin. Kaikki, jotka koskaan ovat yrittäneet kiinteyttää vatsan aluettaan tietävät, kuinka hemmetin tiukassa ja vaikeata se on. Pylly, olkapäät ja haukka kyllä antavat palautetta nopeastikin treenistä ja kiinteytyvät, mutta maha - tuo kaikkien pahojen pahuus - ei tunnu kiintyvän vaikka mitä tekisi. On kovin yksilöllistä, kenen keho varastoi rasvaa mihinkin, mutta yhteistä kaikille on se, että mihin se rasva ensimmäisenä tarttuu, sieltä se viimeisenä lähtee. Monet kerrat olen melkein itkua vääntänyt kun joku on kironnut päärynän muotoista kehoaan - sellaista, jossa on kapea vyötärö ja muhkea pylly ja reidet. Heillä "ylimääräiset" kerääntyvät nimenomaan alakroppaan. Itselleni ja muille omenan muotoisille "ylimääräiset" kerääntyvät tasapaksusti vyötärölle, mutta jalat säästyvät. Siinä missä päärynä-ihmiset muistuttavat brasilialaisia, näyttävät omenat Plussa-palloilta tikkujalkoineen. Taidan todeta jo tässä kohtaa, ettei kenenkään pidä pahastua näistä kuvauksistani, koska ne ovat yli-karikoituja ja -ironisia. Samalla ne paljastavat kuinka sairas ja pinnallinen ajatusmaailma, jonka olen jo tekstin alussa esitellyt koskien asenteita masuja kohtaan. Miten YKSI kehonosa voikaan herättää niin paljon (voimakkaita) tunteita ihmisessä? Tiukkana niin paljon ihailua, löllönä niin paljon inhoa. Mihin tämä maailma on oikein menossa..?

Noh, miksi aihe on niin kovin tapetilla tällä hetkellä ja itselläni vahvasti mielessä on osittain ainakin kaiken maailman dieetit, joiden ennen ja jälkeen-kuvia Facebook (ja muukin media) pullistelee. Samalla kun sairaslomalla olen lääkärien pakottamana maannut reporankana olen totta hemmetissä hieman "löystynyt". Herkkuja en normaalia enempää ole syönyt, ruokaa aikalailla normaaliin tapaan (ja ne ketkä minut tuntevat tietävät, että annokset ovat isoja ja kasvispainotteisia). Monta kertaa olen miettinyt, kokeilisinko aikuisten oikeasti pienentää annoksiani vähentämällä kasviksia - ehkä mahani on "möhö" suurten annoksien takia? Ongelmani on vain se, että a) rakastan kasviksia (ne vaan on niiiiin hyviä!) ja b) annoskoot ovat tottumisjuttu. Kun treenasin enimmilläni, oli kulutuskin niin kovaa, että syödä sai hyvällä omallatunnolla vaikka 3h välein ja ihan reippaasti lihomatta lain.

Tässä olen siirtynyt salilta Fustran ja juoksun pariin. Aiai, mikä setti..
Tällä hetkellä päällimmäisenä päässäni on seuraava asia: miksi hitossa en voisi olla onnellinen möhömahaisenakin? Mahan kanssa, jossa oikeassa (tai siis väärässä) valaistuksessa voi jopa aistia olevan selluliittia? Eiköhän juuri sellainen pehmeä masu suurimman osan keskivartalolta löydy? Jotenkin elän vain sellaisessa fitnesskissojen ympäröimässä maailmassa, että uskon kaikilla olevan vähintään timmi ja littana, ei ehkä palikoita täynnä oleva, mutta timmi maha. Uskon, että itselleni henkilökohtaisesti suurimpana ongelmana tässä on se, että olen ollut timmimmässä kunnossa kuin nyt. Olen saanut kokea "sen paremman" ja nyt muuttunut "huonommaksi", lihaksettomammaksi kuin aiemmin. Jollen koskaan olisi ollut niin timmi kuin aikanaan olin, tuskin osaisin sellaisesta edes haaveilla. Mutta nyt kun sen jo kerran saavutin, tiedän että pystyisin siihen. Toki pitäisi löytää joku terveellisempi tapa kuin tapporääkki-treeni ja syömättömyys, mutta tiedän, että hyötyisin tiukemmasta keskivartalosta, koska se parantaisi ryhtiäni, joka taasen helpottaisi jumitilojani yläkropassa. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Tällä hetkellä ongelmana vain on niska ja kaula, jotka ovat aivan tiki-tiukassa ja vetävät aina kramppiin asti, tein mitä tahansa vatsalihasliikettä, koska niissä kaikissa joutuu kannattelemaan päätä ja jännittämään niskoja. Eli joo ihan järjen mukaan voin sanoa, että tällä hetkellä jumiton niska ja kaula olisi toivelistallani huomattavasti korkeammalla kuin joku palikkainen vatsa. Mutten kiellä, etteikö tiukempi masu olisi kiva. Sitten joskus.

Rohkenetko kertoa, minkälainen masu sinun paitasi alta löytyy? Oletko siihen tyytyväinen ja miksi tai mikset?


söndag 18 oktober 2015

Viikonlopun parhaat

Kun aurinko vihdoinkin on alkanut pilkahdella tähänkin rojukasaan, olen alkanut näkemään asioita myös siltä valoisammalta puolelta. Postausideoitakin olen putkautellut mieleeni kuin kana munia, mutta kuvamateriaalin ollessa varsinaista pikselimössöä (kuten nyt kaikilla, jotka kuvaavat automaatti-asetuksilla sisällä auringon jo laskeuduttua), en ole malttanut istuutua koneen ääreen ja kirjoittaa. Toki tekstejä voisi julkaista kuvittakin, mutta blogeissa olennainen osa on mielestäni kuvat - ehdottomasti.

Päädynpä sen sijaan näin iltamyöhäisellä listaamaan teille viikonloppuni/viime päivieni kohokohtia ja parhaita osuuksia. Positiivinen ajattelutapa pelastaa monelta pahalta mieleltä ja murheelta, mutta minä ainakin temperamenttisena naisena en malta aina olla kovin iloinen, harmoninen ja "kyllä se siitä, askel kerrallaan"-ajattelutavan omaava nainen. Kun minua surettaa, niin puren hammasta ja tirautan kyyneleen. Kun olen iloinen, pompin ylös-alas-ees-taas. Kun jokin ärsyttää minua, papatan siitä kuin papupata ja poljen maata. Oh yes, I do. Olen ihminen joka tuntee suuresti. Enkä epäröi peitellä tunteitani.

Viime päivinä..

- huimaus on pikkuhiljaa hellittänyt, eikä minua enää okseta (ainakaan yhtä paljoa kuin alkuviikosta)
- Ronja-koira on ollut mitä mainioin pusu-masiina ja kuntoutuskaverini ja ollut jotenkin turvanani kävellessä: kun huimauskohtaus tulee, olen kiinnittänyt kaiken huomioni koiraan jotten tuntisi pyöritystä. Koiran kanssa kävellessä tahti on vaihteleva, mutta alkulenkistä nuuskutteleva ja verkkainen ja se on sopinut minun huimaukselleni vallan mainiosti. Huimaus on jotenkin helpottanut kun kroppa on ensin tottunut liikkeeseen
- youtubesta löytyy mitä mahtavimpia jooga- ja venyttelypätkiä, joita olen koittanut tehdä ja uskon niiden olevan osasyy huimauksen helpotukseen
- postiluukusta tipahti hääkutsu!
- T:n paras kaveri, minullekin niin korvaamattoman rakkaaksi muodustunut V kävi eilen kahvittelemassa. On se loisto setä - enkä usko että koira on ainoa, joka on sitä mieltä ;) Minkälainen rikkaus onkaan sellainen ihminen, jolle kehtaa sanoa ja näyttää juuri sitä mitä on, eikä mitään tarvitse esittää tai hävetä? Toivottavasti V tajuaa sen itse, kuinka rakas hän meidän pikku-perheelle on
- Hirvenlihakeitto ja omenakaurapaistos, jota äiti oli tehnyt. Too good to be true.. Osaisinpa itsekin tehdä yhtä hyvää
- kämppä on vihdoin siivottu ihan kunnollisesti ja pölytkin pyyhitty! Luoja ties koska tämä kämppä viimeksi on nähnyt pölyhuiskaa.. Aikaa on kulutettu niin moneen muhuun asiaan.
- eilisillan keskustelu miehen kanssa suhteestamme. Ei lisättävää, mutta tässä ja nyt on hyvä olla
- Olen pohtinyt, pähkäillyt ja miettinyt kuka olen, mitä haluan olla. Ja toteuttanut jopa sellaista, jota en koskaan olisi uskonut pystyväni tekemään: liikkunut hissunkissun kävellen vain, venyytellyt, venyytellyt ja venyytellyt ja ottanut lungisti sohvalla. Ihan oikeasti MINÄ!? 
- ..makoiltuani paikoillani olen myös tajunnut, miten tärkeä ja rakas liike, liikkeellä olo ja raitis ilma minulle on. Ilman sitä en ole mitään - vajaa versio itsestäni vain. Mutta miten hyvältä onkaan tuntunut kävellä rauhassa koiran kanssa, itseään pakottamatta lain? Laittoman hyvältä. Tähän voisi tottua. Tähän aion tottua. Niin monta vuotta olen liikkunut itseäni patistaen, pakottaen koska niin "kuuluu tehdä" ja täytyy olla tavoitteita, jotta voi kehittyä. Miksi täytyisi kehittyä? Eikö voi vain olla tyytyväinen?

Tulipa hyvä mieli kun muisteli päivien kulua näin sunnuntai-iltana :) Tästä sen näkee, ettei se ilo kovin suurista asioista ole kiinni eikä sen tarvitse maksaa mitään! I love me-messuille olisin mielinyt, mutten uskaltanut ottaa riskiä ja lähteä väentungokseen kun jo lähi-S-marketissa minua vieläkin huimaa ja ahdistaa, jos valot heijastavat lattiasta. Ensi vuonna sitten :)



Mitäs sun viikonloppuun kuului?


fredag 16 oktober 2015

Suorittaja hei, relaa!

Niinhän tässä taas kävi, että sisäinen ylisuorittajani veti pisimmän korren ja kaatoi minut kuin kukkakepin hurrikaanin keskellä. Pum, pam ja kumoon.

Kroppani on kummallinen kapistus, enkä aika ajoin ymmärrä sitä ja sen toilailuja LAINKAAN - etenkään nyt. Tiedän toki, että kroppa oli keväistä menoa kovemmalla harjoitellessani uutta (urheilu)lajia n 3-4 kertaa viikossa ja tutustuin samalla täysiin uusiin työkuvioihin, mutten voinut mitenkään kuvitella, että korteni katkeaisi näin varoittamatta. Tässä sitä nyt pitkästä aikaa valitettavasti ollaan sairaslomalla järkyttävän huimauksen, heikotuksen ja jumitilan vuoksi.

Tisitaina kävin ekaa kertaa elämässäni OMT-fysioterapeutilla (mikä? Lyhyesti ja ytimekkäästi erikoistunut fysioterapeutti, joka saa manipuloida, eli käsitellä kipeytyneitä tuki- ja liikuntaelinten jumeja ja vammoja ja on näihn erikoistunut), joka haastatteli ensin perinpohjaisesti minut, riisutti ja hieroi ja heilutteli sitten selkääni, sekä niskaani. Fyssa-täti totesi, ettei oireiluni ollut kovinkaan yllättävää jumeihini tutustuttuaan ja totesi, etteivät ne kovinkaan tavattomia ole mutta että ihmisillä harvemmin on näitä kaikkia oireita, joita minulla siis on (pahoinvointi, huimaus, heikotus, jumitus, näkö- ja nielemishankaluudet.. you name it!) samaan aikaan. Niskasta 1. ja 2. nikama eivät kuulemma liiku juuri lainkaan, joten ei ole ihme ettei veri ikäänkuin pääse kiertämään päänuppiin saakka ja aiheuttaa suurimman osan oireistani. Tunnin käsittelyn jälkeen olo oli pökkyräinen, unelias ja kevyt. Sovittiin heti seuraavat treffit. Fyssari oli toiveikas ja uskoi, että oloni helpottaisi jo parilla käsittelykerralla.

Kuva otettu viikko-pari sitten kun käytiin metsälenkillä kolmisteen, minä, mies ja koira

Kotiläksyiksi sovittiin, että koitan rauhoittaa kropan aina jos/kun se tuntuu jännittyvän, käyskentelen koiran kanssa (silloin ei tahti nimittäin voi kiihtyä liian kovaksi ;)), pyrin vähentämään näyttöpäätteellä istumista ja venyyttelen. Lääkäri, jonka luona kävin edelt
ävänä päivänä komppasi neuvoja ja käski vielä syödä lämmintä ruokaa - ei mitään salaatteja. Haha, tuolle neuvolle hymähdin hieman mutta tein työtä käskettyä. Tällä viikolla onkin syöty makaronilaatikkoa, kanakastiketta ja puuroa ja juotu pitkästä aikaa vihreätä teetä jopa! Youtubesta olen katsellut 5-10 minuutin joogapätkiä ja koittanut parhaani mukaan vääntyä edes helpoimpiin asentoihin, välillä vain painanut silmäluomet kiinni ja hengittänyt pari kertaa oikein syvään ja koittanut tyhjentää mieleni. Kävely on onnistunut vaihtelevasti, mutta koiran mukaan kaikkein parhaiten: jotenkin onnistun tsemppaamaan itseni pysymään "järjissäni" kun Ronja on matkassa ja välillä tekee mieli halata mustaa koiraa oikein kovaa kun se kesken lenkin on pysähtynyt ja kääntynyt katsomaan mammaansa suurinne ruskeine silmineen ja jotenkin tarkistanut, että kaikki on hyvin. Mamman rakas pieni.



Epätoivo iskee vähän väliä enkä voi ymmärtää tai uskoa, että olen jälleen tässä jamassa, josta pääsin crossfitin aloittettuani eroon. Lääkäri(e)n mielestä kroppani aistii stressin kovin herkästi ja vetää n.s. ylikuntoon, mutta en jaksa uskoa, että elämääni voisi sellaiseksi kutsua. Ehhei. Ei kai ylikuntoon päädytä 3-4 viikkotreenilllä + töissäkäymisellä? En usko. Etenkään kun olen onnistunut nukkumaan sen 7-8h/yö, syönyt ihan ehtaa safkaa (en pelkkiä salaatteja kuten aiemmin!) ja mobbaillutkin ihan kiitettävästi. Pikkuhiljaa minun täytyy kai se vain hyväksyä, että minun kroppani ei koskaan (?) tule kestämään rankkaa treeniä ja raskaita painoja, vaan rauhallisempia lajeja kuten kävelyä (toivon mukaan hölkkääkin), omakehonpaino-treenejä sekä venyyttelyä. Lisäksi kroppani rakastaa balanssia arki-elämässäkin, joten tasaiset aikataulut ja riittävä uni ja ravinto tulevat myös olemaan olennainen osa minua aina. Muuten päädyn taas pohjamutiin.

Välillä pystyn jo katsomaan peiliin ja toteamaan, että kyllä tämä tästä pikkuhiljaa helpottaa. Kyllä minä vielä elämääni jatkan onnellisena ja tyytyväisenä, vaikken rakastamaani rankkaa treeniä todennäköisesti enää voi harrastaa. Tuskin se kroppa tästä ihan katastrofin näköiseksi muuttuu, vaikka siitä pienetkin lihaksen alut katoavat. Voihan niitä lihaksia saada ihan kotitreeneillä ja oman kehon painollakin, eikö? Vaakakupissani tärkeintä olisi ehdottomasti oma terveyteni ja sen pysyvyys - hittoako minä pumpatuilla lihaksilla, jos ne vievät minulta terveyden ja estävät kroppaani toimimasta normaalisti kuten nuoren naisen kehon kuuluisi?! Aivan. Alan olla ihan kypsä tähän.



Buaah mikä avautuminen, mutta tätä elämämme tällä hetkellä on. Kyllä, ei vain minun, vaan miehenikin. T jaksaa niin nätisti minun marmatustani kuunnella, kantaa kauppakassit (en voi koska selkä jumittaa) ja toteaa, että kävele sitten kaupasta ulos jos huimaus käy sietämättömäksi - ei hätää, mä hoidan ostokset loppuun. On se aika mies tuo T kun jaksaa jopa kertoa rakastavansa minua juuri tälläisenä "vammaisenakin". Rakas, rakas T.

Joo-o, pitäisiköhän listattaa tähän alle nyt mitä "tavoitteita" minulla tällä hetkellä on? Jotenkin tuntuu sitovammalta laittaa ne listana muillekin näytille, eikä niistä tule yhtä helposti luistettua ;)

1. Haluan voida kävellä normaalina, en siis huojuvana, kuin ajovaloihin katsova pelokas peura, lenkillä pururadalla sekä kaupassa, ahdistumatta ja voimatta pahoin
2. Haluan voida juosta 5 km tuntematta yllä kuvaamiani oireita
3. Haluan oppia tunnistamaan kehoni varoitussignaalit - mikäli nyt joskus mopo uhkaisi lähteä keulimaan - tarpeeksi ajoissa, jotta ehtisin rauhoittamaan menoa ennenkuin se käy aivan liian kovaksi ja kaada minua tähän tilaan
4. Haluan syödä berliniimunkin tai iiiiison kanelipuustin tuntematta morkkista siitä, että leivos jämähtäisi vyötärölleni (minkä se kyllä tekee, koska minun kroppani varastoi KAIKEN vyötärölle ekana :D). Ja mitä jos varastoituukin? Ei se minua silti huonommaksi ihmiseksi tee. Tämän teon haluan tosin toteuttaa juuri sellaisena hetkenä kun mieleni tekee - en siis aio syödä yhtään munkkia tai pullaa vain siksi, että joku tarjoaa ellei minun tee mieli! :D

Kuvatodiste siitä, että on syöty lämmintä ruokaa ;) Eli kasvissosekeittoa ja kinkkusämpylää. Keittoon heitin itseasiassa kuvaamisen jälkeen kasan raejuustoa täytteeksi - ei hassumpaa ollenkaan!
Mitä sillepuolen ruutua kuuluu? Miten sinä rauhoitat omaa menoasi kun mopo uhkaa keulia tiehensä?

lördag 10 oktober 2015

Kuka haluaisin olla ja esikuvani Elina

Lepoviikko rankasta treenistä on nyt takanapäin ja olen ehtinyt miettiä suhdettani urheiluun (jälleen kerran) paljon. Selkäni on vetänyt todella pahaan jumiin ja pääni tuntuu humisevalta harjulta, huimaa enkä tunne jokaista askelta jonka otan. Välillä kuulo lähtee oikeasta korvasta ja nieleminenkin tuntuu oudolta ja kaikki tämä johtuu lihasjumeista niskassani ja selässäni. Syypää jumeihin taas on liika rankka treeni yhdistettynä liian vähään lepoon, kehonhuoltoon ja hektiseen työhön. Bonuksena tuohon päälle vielä hieronta, joka toki oli hellää, mutta silti liikaa kipeytyneillä paikoilleni. Liika on liikaa ja överit olivat taas liki. Tällä kertaa onneksi ehdin tajuta itsekin, että nyt on pakko laittaa N-vaihde päälle, pysähtyä ja käydä vähän tyhjäkäynnillä ja miettiä, mihin haluan pyrkiä ja päästä. Kuka haluan olla.

Pidän rankemman liikunnan aiheuttamasta endorfiiniryöpystä ja koukutun siihen nopeasti. Alkuhuuman jälkeen sinnittelen usein vielä hetken ja fiilistelen tuloksia, mutta ei kestä kauaa, ennenkuin tekemisestäni tulee pakkomaista - pakkopullaa niin ikään. Näin on nyt käynyt myös crossfitin kohdalla, minkä takia koen, että on niin fyysisesti kuin henkisestikin parempi jättää laji hetkeksi sivuun ja rauhoittua taas. Jotta crossfitissä edistyisi, tulisi sitä harjoitella 3-4 kertaa viikossa (mikäli ei siis tähtää kisoihin, jolloni treenimäärät tuosta vielä lisääntyvät). Tällä hetkellä sekin tuntuu olevan minulle liikaa, koska en toisaalta näe "järkeä" maksaa n 90e kuukausimaksua ja käydä harjoittelemassa 4-8 kertaa kuussa. En.

Lepoviikkoni aikana olen pitkästä aikaa (lue: heinäkuun alusta) käynyt pitkillä kävelylenkeillä Ronjan (ja jopa miehen!) kanssa, nauttinut raikkaasta syyssäästä ja tajunnut, kuinka hemmetin paljon olen kaivannut juoksua, ulkoilua ja raitista ilmaa!

Olen lenkkiemme aikana pohdiskellut ees taas ja kerroin eilen T:lle, mihin olen päätynyt. Haluan rauhoittua. Haluan lenkkeillä ja harrastaa kotijumppaa. Haluan juosta metsissä ja poluilla (eli modernimmin ilmaistuna harrastaa polkujuoksua ;)), joskus ehkä mittari kännykässä tai kaulassa, pääosin ilman. Haluan tyytyä tähän ja jos tuntuu, ettei kotikutoinen treeni riitä, voi aina tehdä boksihyppyjä puiston penkeille ja punnertaa. Jos jokin halvahko sali tulisi vastaan, niin voisin liittyä sinne, jotta voisin käydä ylläpitämässä lihaksia pienehköillä painoilla kerran pari viikossa. Niin moni muukin "pärjää" näillä liikunnoilla - ja vähemmälläkin! Miksen pärjäisi? Kollega totesi minulle, että vaadin itseltäni liikoja. Ihan samaa, mitä äitini jo monta vuotta on minulle toitottanut.

Halusin esitellä teille bloggaajan, jonka blogia olen epäsäännöllisen säännöllisesti seurannut, jota luin ennen nukkumaanmenoa eilen ja jonka juttuja alitajuntani ilmeisesti yön aikana on prosessoinut, koska aamulla homma tuntui vesikirkkaalta: haluan olla kuin Endorfiinikoukun Elina. Muistan lehtihaastattelun MeNaiset sportissa (?), jossa Elina esiteltiin vuosia sitten TODELLA timminä ja hyväkuntoisena pienten lasten äitinä, joka juoksi maratooneja, pyöräili, sporttasi kaikin mahdollisin tavoin ja oli lihaksikkaampi kuin.. jaa. lihaksikas?
Elinallekin valitettavasti on tullut terveydessä välillä mutkia, mutta ne (osittain) selätettyään ja rakkauden löydettyään hän on muuttunut. Rohkein postaus ikinä oli se, kun hän kirjoitti miten kroppa ja mieli ovat kehittyneet ja muuttuneet vuosien mittaan. Itseeni kolahti eniten se, että hän on niin tyytyväinen itseensä ja oloonsa, näyttää edelleen järjettömän hyvältä, mutta on vähentänyt treeniä. Elina harrastaa edelleen todella runsaasti liikuntaa, mutta blogista(kin) huokuu, miten hän ja hänen elämänsä on rauhoittunut ja jotenkin muuttunut seesteisemmäksi. Joskus vähempi on enempi. Haluan oppia tuon saman - haluan olla kuten endorfiinikoukku Elina. Tuntuu hassulta kirjoittaa ja sanoa näin ihmisestä, jota en edes tunne; tiedän hänestä vain sen pintaraapaisun, jonka hän blogissaan meille lukijoille paljastaa. Silti voin sanoa näin ja seistä sanojeni takana.


Endorfiinikoukussa blogiin TÄSTÄ

torsdag 8 oktober 2015

"Mä en koskaan voita mitään" - paitsi nyt!

Hahaa, arvatkaas vaan mikä pelasti - aamukahvin ja kaakaonibsien ryydittämän aamumyslin kera - torstaisen aamuni? Aamun, jolloin tunsin jo sängystä noustessani, että 2 päivän takainen hieronta on tainnut ärsyttää selkäjumini tasolle 3. ja mahdollisesti jopa pahentanut sitä?

Laitoin viikko (?) sitten Instagramin feedin kautta löytämääni Foodin ambassador-skabaan hakemuksen, jossa haettiin Foodinin super-ruoille ambassadoreja, eli uusia testaajia. Kirjoitin suoraan, etten mikään kummoinen kokki tai kokenut superfoodien ystävä ole, vaan päinvastoin opettelin syömään kaakaonibsejä pari viikkoa sitten vasta (hyi hitto vie ekat kerrat kun koitin niitä syödä: karseeta kitkerää kamaa!!) mutta olisi kiinnostunut kriittisin silmini kokeilemaan, voisiko minun(kin) kroppani hyötyä näistä helkutisti hehkutetuista superruoista.

Sähköpostin avattuani huomasin saaneeni Foodinin Ainolta viestiä. Luin viestin äkkiseltään läpi, hyppäsin joka toisen lauseen yli ja totesin, että "plaaplaa, hakemuksia tuli paljon eikä onni nyt valitettavasti suosinut sinua..". Viestin lopussa oli kummallisen paljon linkkejä, sekä pyyntö kertoa itsestään hieman lisää. Wooot?! Pakko lukea viesti uudestaan.

Hei,

ja kiitos hakemuksestasi sekä mielenkiinnostasi Foodinin Ambassador-tiimiä kohtaan! Saimme lukemattoman määrän hakemuksia ja valitsimme Sinut mukaan levittämään terveellisen elämäntyylin ilosanomaa eteenpäin yhdessä meidän kanssamme. Tervetuloa mukaan - toivottavasti oot tästä yhtä innoissais kuin mekin! :)

Hahaa, huomaatko saman kuin minäkin! Tulinkin hittovie valituksi! Eli blogiin tulee pikkuhiljaa tupsahtelemaan kokemuksia superfoodeista ja lupaan - tapani mukaan - kertoa niistä rehellisesti enkä lässyttää mitään sellaista, mikä ei paikkaansa pidä. Ellei jokin jauhe tai pöly lisää energioitani, en sitä aio väittää. Jos jokin maistuu vanhentuneille kaurahiutaleille, aion kertoa sen. Jos jokin maistuu törrrrrkeän hyvälle, kerron senkin.

Hihii, tämä tyttö on yhtä hymyä! :)


tisdag 6 oktober 2015

Parin lepopäivän jälkeen aloin miettimään, olisinko sittenkin erityisherkkä? Vai ihan tavallinen hullu?

Sori viimekertainen avautumiseni tuossa edellisessä postauksessa, mutta sillä hetkellä kun postausta raapustelin teki vain mieli itkeä pahaa oloa. On sitä pahaa oloa itse asiassa tehnyt mieli itkeä kirjoittamisen jälkeenkin, koska olen kärsinyt niin hemmetinmoisesta huimauksesta, ettei työnteostakaan ole meinannut tulla mitään. Työkavereille kerroin, että huimaa ja että joudun istumaan välillä, mutta kiireen keskellä olen joutunut sivuuttamaan koko huippauksen ja koittanut tsempata eteenpäin. Eilen aamulla herätessäni tunsin oloni pitkästä aikaa pirteäksi ja energiseksi ja ilmoitin jo T:lle, että voisin lähteä treeneihin (joiden ohjelman tarkistin jo etukäteen: ei yhtäkään push pressiä tai mavea - liikkeitä jotka jumiuttavat minut entistä enemmän ja kaikkein pahiten!) ennen iltavuoroa. T katsoi minua vähän aikaa ja tajusin itsekin jo sanoa, että nojoo.. kannattaisiko vielä levätä pari päivää? Taisin lukea miehen ajatukset. Kahvia hörppiessäni päätinkin sitten jättää treenit välistä ja suuntasin ulos raittiiseen syysilmaan hölkkälenkille.

Jos joku pyytäisi minua kuvailemaan itseäni, käyttäisin ehdottomasti sanaa periksiantamaton. Jos jotain päätän, niin teen sen. Saavutan tavoitteeni hinnalla millä hyvänsä. Ominaisuudessa on niin hyvät kuni huonotkin puolensa. Päätettyäni jokunen vuosi sitten, että minusta tulee laiha, kaunis ja lihaksikas salimirri, jätin hiilari minimiin ja aloin treenaamaan tuulessa ja tuiskeessa, helteessä ja paahteessa, väsyneenä, pirteänä, kipeänä, terveenä - aina, aina, aina. Saavutinkin tavoittelemani laihuuden ja timmin kropan, mutta aloin hetki sen jälkeen maksamaan saavutuksestani kovaa hintaa jota pelkään joutuvani maksamaan lopun elämääni: lihakset ja lihaskalvot menevät todella jumiin ja aiheuttavat järkyttävää kaatavaa huimausta, jollen nuku, syö ja lepää riittävästi, treenaan kovaa tai teen liian yksipuolista treeniä. Kuulostaa helpolta vältellä noita - senkun elää tasapainoista, "normaalia" elämää vain, eikö? Valitettavasti homma ei toivotun helppoa ole. Minä siis todella tarvitsen unta vähintään 8h/yö, haluan mennä ajoissa (eli jo 21-aikaan) nukkumaan ja rauhoittua rauhassa vuoteessa esim. kirjaa lukien (huom! ei dekkareita) ennen valon sammuttamista. En siedä ääniä enkä kirkkaita valoja, eikä minun missään nimessä pidä selailla kännykkää tai katsoa telkkaria ennen nukahtamista, koska välke ja sinivalot piristävät. Kahviakaan ei pitäisi juoda kello 16 jälkeen, mikäli haluaa nukahtaa nopsaan. Punkkulasillisen voin nauttia, mutta siideri tai muu kupliva haittaa nukahtamista.

Aamulla kun herään, haluan herätä hissunkissun enkä mielellään epämiellyttävään herätyskellon pirinään. Aamuni aloitan mieluiten aina samoja rutiineitani tehden (naamanpesu, Beorocca..), enkä tykkää puhua kellekään - korkeintaan toivotan koiralle hyvät huomenet ja rapsutan haukottelvaa mustaa kaunista hetken. Aamulenkillä en voi sietää, jos joku tulee tarjoamaan koiraansa Ronjalle leikkikaveriksi, koska en jaksaisi kommunikoida heti herättyäni. Kotiin päästyämme olen yleensä jo piristynyt niin, että alan höpistä T:lle jos hän on kotona (eikä jo lähtenyt töihin tai vaihtoehtoisesti nuku vielä, koska viettää vapaata). Lehteä lukiessani en taaskaan pysty multitaskaamaan ja samaan aikaan keskittymään fiksuun jutusteluun ja lukemaan samaan aikaan ja valitsen mieluiten lehtiartikkeleiden lyhyen kommentoinnin ja hiljaisuuden - radion soidessa. Ääni, jota inhoan yli kaiken on syvässä hiljaisuudessa syöminen (etenkin toisten seurassa). Se ääni, joka toisen pureskellessa, niellessä ja (yööööööök!!) maiskuttaessa kuuluu on.. naurettavan vastenmielinen. Oikein nolottaa kirjoittaa tätä, mutta lukekaas loppuun niin tajuatte mihin olen pyrkimässä. Kiirehtimisestä en pidä etenkään aamuisin lain, eikä minua missään nimessä saa hoputtaa ja inho kiirettä kohtaan on myös syy, miksi jopa aamuvuoroon mennessäni herään jo 5:30, jotta ehdin rauhassa syödä aamupalaa ja juoda kahvia ja valmistautua töihin.

turkkijugua, päärynää, cashewpähkinöitä ja Paulunsin älyttömän (!) hyvää vadelma-kaakao-granolaa herättää hymyn tämänkin herkkiksen kasvoilla jopa ennen aamukuutta ;)

Niin aamulla kuin illallakin kammoksun todella kirkkaita valoja, mutten toisaalta myöskään siedä liian hämyistä ja pimeää ympäristöä. Iltavuorosta tullessani kello on n 22:30, enkä tuohon aikaan enää kauheasti halua tai jaksa jutella ja puhua, vaan haluan mieluiten olla hissunkissun taas, toki kertoa hiljaisella äänellä työvuoron tapahtumista, mutten puida yhteiskunnan syvyyksiä tai räkättää kovaan ääneen. Haluan jo hiljentyä pikkuhiljaa yöpuulle.

Kuulostaa hullulta, eikö? Olen pitkään ollut samaa mieltä, mutta aloinpas googlailemaan tässä tätä postausta kirjoittessani aiheesta, jonka näin Anne Kukkohovin yhteydessä keltaisen median otsikkona jokin aika sitten: erityisherkkyydestä, eli HSP:stä.


Erityisherkkyys on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus. Erityisherkän ihmisen (engl. Highly Sensitive Person, HSP)  hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin. Käytännössä se ilmenee tarkkana havainnointikykynä, kokemisen syvyytenä sekä monipuolisena ja syvällisenä asioiden käsittelykykynä.

Herkän ihmisen voimakas kokemusmaailma on vaikeasti avattavissa ihmiselle, joka ei itse ole erityisherkkä. Monet erityisherkät tuntevat olevansa ulkopuolisia ja erilaisia tämän vuoksi. Erityisherkkyys lisää alttiutta kuormittua ja herkät voivat kokea ristiriitaa ympäristön vaatimusten ja omien tarpeidensa välillä. Tunnistaessaan ominaisuuden itsessään ja löytäessään vertaisiaan erityisherkän ihmisen itsetuntemus ja omanarvontunto lisääntyvät. Tällöin hänellä on paremmat valmiudet huolehtia jaksamisestaan.



Fyssarini sanoi minulle monta kertaa viime vuonna säännöllisten tapaamisiemme yhteydessä, että kroppani on erityisherkkä "häiriöille" ja että se siksi niin herkästi menee jumiin esim. huonosti nukutun yön jälkeen. Hän suositteli minulle rauhallisia urheilulajeja kuten joogaa, pilatesta ja uintia tai vesijuoksua, eikä pitänyt ideaani crossfitistä, salitreenistä ja HIIT:eistä tai juoksusta kovin hyvänä ja sopivana - etenkään kun työni oli hektistä ja stressavaaa (sitähän päivystys-sairaanhoito on). Kokeilin vähän aikaa harrastaa pelkkää kävelyä ja juoksua, mutta koska kumpikaan laji ei ylläpidä lihaksia, jotka tukisivat kroppaa, jumiuduin. Okei, ehkä olisin voinut panostaa enemmän liikkuvuustreeniin ja tehdä vähän lihaskuntojumppaa täällä kotonakin, mutta mutta.. No, enpä tehnyt. Sitäpaitsi pelkästään kotona treenatessa jää ryhmäliikunnan (tai salilla muiden kanssa vieri vieressä treenatessaan) tuoman sosiaalisesta osasta paitsi. Lähdinpä siis crossfit-boksille, jossa treeni on monipuolista, lihaskuntoa, kestävyyttä ja liikkuvuutta parantavaa treeniä. Kysyin ohjaajalta urani alussa, kuinka usein "kuuluisi" käydä, jotta treeni purisi. "Vähintään kolme kertaa viikossa" oli vastaus. OK, näin tehdään. Nyt älyttömän pahaan jumiin jouduttuani tajuan ja havahdun (vasta) taas siihen, että minun täytyisi tajuta kuunnella kehoni viestejä ajoissa, eikä vasta sitten kun on jo liian myöhäistä. En syytä crossfitiä jumiutuneisuudestani, vaan itseäni ja sitä, että olen pelokkaan peuran lailla paennut sitä faktaa, että minä ja kroppani olemme herkkiä. Me emme kumpikaan siedä liikaa painetta - ainakaan pitkällä tähtäimellä. Jokainen ihminen joka treenaa tietää, että edistyäkseen on mentävä omalle epämukavuusalueelle. Olisi vain muistettava se, että kun siellä on käynyt, täytyy myös himmata välillä tahtia ja antaa kropan palautua eikä koittaa hullun lailla jatkaa tahtia. Treeneissä voi varmasti käydä vaikka 4 kertaa viikossa parin viikon ajan, mutta sitten TÄYTYY pitää lepoviikko ja muistaa rankkoina viikkoina levätä ja huoltaa kroppaa. Vähemmän fyysisesti rankkaa työtä tekevälle ihmiselle tämä on uskoakseni helpompaa kuin esim. omalla kohdallani hyvinkin vaihtelevaa ja fyysisesti, sekä psyykkisesti hektistä ja rankkaa työtä tekevälle: välillä istutaan tovi ja jutustellaan työkavereiden kanssa ja ihmetellään "missäs ne potilaat luuraa?" ja pari minuuttia myöhemmin pihaan kurvaa 2 ambulanssia tuoden hengitysvaikeudesta kärsiviä potilaita, lääkäri tulee antamaan lääkemääräystä, joka vaatii suonensisäisen tipan laittamista ja lääkkeen sekoittamista (lääke on tietty monen lukon takana kaapissa) ja puhelin pärähtää soimaan. Jep. Nollasta sataan parissa sekunnissa. Päivystystyö on vähän kuin huippu-urheiluauto: kiihtyy sekunneissa nollasta päätä huimaaviin nopeuksiin, vaatii tarkkaavaisuutta ja kovaa keskittymistä, on ihailtavaa, eikä salli hätäisiä ratkaisuja - nopeita kylläkin. Tälläisen hektisen työn tekijän siis täytyy olla huippukunnossa (mitä tulee hoksottimiin etenkin), mutta täytyy myös ymmärtää miten paljon työ verottaa voimia ja ymmärtää antaa hoksottimien ja kropan palautua vapaa-aikana. Liian kova treeni, joka verottaa voimia, yhdistettynä rankkaan työhön, ei vie muualle kuin ojanpohjalle. Työn hektisyyttä ei valitettavasti voi säätää, kun taas treenejä voi. Vaikeintahan on se kun harrastaa rakasta ja rankkaa liikuntaa ja tekee työkseen rankkaa työtä. Tasapainon löytäminen on välillä hemmetin vaikeata ja nähtävästi etenkin minulle, kun tähän jamaan olen itseni onnistunut vetämään :D Crossfitiä ei tarvitse poissulkea, vaikka tekeekin tälläistä työtä. Pitää vain oppia säätämään treenejä ja treenimäärää työn hektisyyden mukaan.

Joo-o, tulipa avautuminen. "Tarpeideni" kirjaaminen muille näkyville tuntuu ihan kreisiltä, mutta mitä enemmän vertaan niitä HSP-tyyppien, eli erityisherkkien ihmisten "oireisiin" ja luonteisiin, sitä "normaalimmalta" ne tuntuvat. HSP ei ole mikään virallinen diagnoosi, eikä sitä voi parantaa, mutta se auttaa ymmärtämään itseään ja toivon mukaan myös muita ymmärtämään minua. Mieheni T on kyllä siitä ihme heppu, että hän tuntuu ymmärtäneen tarpeeni ja hyväksyneen ne, vaikken niitä muuten kuin vaatimuksina ole voinut esittää. Ehkä ne eivät olekaan vaatimuksia, vaan tarpeita?



Halaus kaikille ja kivaa tiistaita. Lähden tänään iltapäivällä hierojalle ja koitan saada siitä ensiavun jumeilleni, jotta voin sitten paremmin ennaltaehkäistä niitä uudestaan! :)

söndag 4 oktober 2015

Varjopuolensa on auringollakin, crossfitillä ja ylisuorittamisellakin

Heinäkuussa aloittamani crossfit-harrastus on tuntunut alusta asti omalta, rakkaalta ja pakopaikalta. Pakopaikalta minne, en tiedä, mutta kaipa liikunta missä muodossa sitä ikinä harrastankin aina tietynlainen pakopaikka minulle - niin hyvässä kuin pahassakin. Havahduin eilen jälleen huojuvaan olotilaan, hypoglykemiaan (eli matalaan verensokeriin) ja tutinaan, jonka liiallinen rasitus minulle aiheuttaa. Ensiavuksi riisiä, leipää - hiilaria - ja kylmä suihku. Tästä edespäin lepoa. Sitä aion itselleni määrätä ja sitä aion noudattaa.

Nälkä kasvaa syödessä on lausahdus, joka salillamme lausutaan harva se kerta ääneen. Crossfitissä kilpaillaan itseään vastaan ja pyritään haastamaan oma itsensä, eikä verrata tuloksiaan muihin. Hah, mukamas. Tottamooses kaikki jotka crossfit-salilla kaverin kanssa vieri vieren tankojen kanssa seisseet tietävät, että kaverin painotankoa tulee vilkuiltua, kaveria tulee tsempattua ja vastavuoroisesti kaverit tsemppaavat sinua viimeisessäkin toistossa ja saavat sinut (usein) kuin ihmeen kaupalla puristamaan onnistuneesti sen viimeisenkin kyykyn alusta loppuun. Mikäli kyykky jääkin vajaaksi ja joudut tiputtamaan tangon, ei kukaan hauku tai moiti. Toteaa vain, että kyllä se ensi kerralla menee, taputtaa selkään ja naurahtaa iloisesti (tai räkättää paskaisesti  mikäli näytät harmituksesi ja poljet maata ;)) Itse en kertaakaan ole kokenut pakkoa tehdä tai suorittaa jotain liikettä loppuun asti, mutta jokaikinen kerta kun olen empinyt, on kaverin tsemppikommentti saanut minut yrittämään. Painot saa ja pitääkin aina tiputtaa maahan jos huomaa, ettei liikettä saakaan suoritettua puhtaasti loppuun asti, jottei loukkaisi itseään. Yrittämisessä ei siis näin ollen ole mitään vaaraa. Usein kaveria tai ohjaajaa pyydetään myös viereen katsomaan suoritusta, jotta tämä voi tarvittaessa huomauttaa jos suoritus uhkaa käydä epäpuhtaaksi, jotta loukkaantumisriski minimoitaisiin. Crossfit on näin ollen mielestäni turvallinen laji - turvallisempi kuin itsenäinen kuntosalitreeni (etenkin aloittelevalle treenaajalle). Yksikään urheilulaji ei tietenkään ole pomminvarma, mutta voihan sitä yhtälailla loukkaantua ulkona kävellessään, sohvalta tipahtaessaan tai matonreunaan kompastuessaan. Suuri ero varsinaisen urheilulajin harrastamisen ja lenkkeilyn välillä on se, että tavoitteellisessa harrastamisessa haastetaan itsensä, lähdetänä omalle epämukavuusalueelle ja otetaan riskejä: totuttua painavampi tanko joko nousee tai ei. Kotioloissa lenkkeillessä sitä tulee usein sahattua samoja tuttuja reittejä, kroppa tottuu monotoniseen rasitukseen eikä kehitystä alkuhuumasta lähtien enää tapahdu. Saavutettu kunto pysyy yllä, mikäli lenkkeilyä jatkaa, mutta kehitystä ja siirtymistä tasolta 1. tasolle 2. tai 3. ei tapahdu. Tätä kirjoittaessani hairahdun kerta kerralta miettimään samaa asiaa, jota olen joskus aiemminkin jo pohtinut mielessäni, itseäni tutkiskellen: onko aina pakko pyrkiä parempaan? Eikö saa vain olla tyytyväinen siihen, minkä on saavuttanut? Onko pakko ladata lisää levypainoja tankoon jos on jo tyytyväinen siihen edelliseen PR:äänsä, eli henkilökohtaiseen ennätykseensä? Kotilenkkeilijä harvemmin kohtaa tämä problematiikan, mikäli hän ei koe olevansa tyytymätön itseensä, jos hän seuraa lenkkeilyään eri mittarein ja lähde vertailemaan suorituksiaan muiden kanssa ja säästyy näin ollen mielestäni monelta mielipahalta. No miksemme kaikki voi vain siirtyä saleilta ja halleilta kotilenkkeilijöiksi? Koska meitä on moneksi. Toiset haluavat suorittaa ja ovat määrätietoisia, toiset taas tyytyvät vähempään. Kummassakaan ei ole mitään vikaa, kunhan on itse tyytyväinen itseensä ja tiedostaa sen, kumpaan kastiin kuuluu.



Itse olen pienestä pitäen inhonnut kisaamista ja suorittamista, koska en koskaan ole ollut missään erityisen hyvä, vaan pikemminkin tasavarma suorittaja. Salille löydettyäni on mopo keulinut vuoroin enemmän, vuoroin vähemmän, enkä totta puhuakseni sen jälkeen ole ollut itseensi koskaan täysin tyytyväinen: aina voisi kiristää ruuvia vähän ja aina voisi suoriutua VÄHÄN paremmin. Koskaan ei ole valmis. Välillä olen treenannut aktiivisesti salilla - ja vetänyt överit. Välillä olen pelkästään lenkkeillyt juosten - ja vetänyt överit. Hetken "tyydyin" (tekee pahaa sanoa kävellä, koska se on sangen hyvä ja peruskuntoa ajatellen jopa loistava harrastus ja jota suositellaan koko kansalle!) - mutta jumiuduin, koska treeni kävi turhan yksitoikkoiseksi eikä ylläpitänyt tukilihaksia, joita tarvitsen esim. työssäni, jotta jaksan siirrellä potilaita pyörätuoleista vuoteisiin, paareilta vuoteisiin.. Heinäkuusta lähtien läksin crossfitin pariin ja kehitys on ollut huimaa: kiekkoja olen viime viikkoina saanut lisätä tankoon kerta kerralta, yhtäkkiä olenkin seissyt vailla tukea päälläni ja onnistumisen riemu on tuntunut kuin hyvältä känniltä! Ennen crossfitiä niskani ja selkäni oli niin jumissa, että pysyin hädin tuskin jaloillani koska minua huimasi niin paljon. Treeneissä olen nyt käynyt 3-4  kertaa viikossa ja mobbaillut (eli putkirullaillut) kotona, sekä kävellyt koiran kanssa välillä toki myös. Kuluneella viikolla olen tuntenut itseni normaalia väsyneemmäksi, jumiutuneemmaksi ja nuutuneemmaksi. Töissä on vuoroin ollut kiire, vuoroin rauhallisempaa, mutta iltavuoroja on tullut tehtyä paljon. Unta olen kuitenkin onnistunut tankkaamaan n 7-8h/yö, eli ihan kiitettävästi. Mitä ruokaan tulee, olen lisännyt hiilareita lounaalle ja päivälliselle taatakseni energiavarastojen riittävyyden. Kaikesta tästä huolimatta olen ollut todella väsynyt ja perjantaina oli vika tikki kun lähdin kyykkytreeneihin: homma ei luistanut. Tai luistihan se - tein jopa takakyykky PR:än! Mutta millä hinnalla? Pää oli kuin humiseva harju, huimasi, näkö sumeni vähän väliä ja suihkussa jouduin vääntämään vedet kylmälle, jotten pökräisi. Työpaikan ruokalassa tutisin pöydästä kiinni pitäen koska heikotti niin paljon. Helvetti ajattelin. Helvetin helvetti Koska mä opin? Vajarit olisi terveellisemmät ku överit. Pian olen taas siinä pisteessä, että romahdan ja överit kaasuttaa ylitseni, kaataen. Balanssi, tasapaino on löytämättä. Eilen lähdin aamuvuoroon todella väsyneenä ja uupuneena, mutta hoidin homman töissä. Kotiin päästyäni tankkasin välipalaa ja koitin lähteä ihan hissukseen pikkukävelylle ennen ruokaa, mutta jouduin parin sadan metrin kävelyn aikana pysähtymään viitisen kertaa koska horisontti keinui kuin Viking Linellä. Itketti. Sapetti. Perkeletti. Alkuhuuman hyvä olo, jonka uusi monipuolinen harrastus minussa herätti, on haihtunut kuin tuhka tuuleen ja kroppa on yhtä jumissa kuin CF:n aloitettuani. Tiedostin jo crossfitin aloittaessani, että kehonhuoltoon täytyisi panostaa kympillä, jotta lihakset eivät tykkäisi kyttyrää ja yritin päästä kansalaisopiston joogaan. Noh, pyrkimykseksi se jäi kun jäin jonopaikalle 27. ja kehonhuolto jäi omalle vastuulleni. En pelkästään voi moittia itseäni, koska olen nätisti putkirullaillut ja venytellyt kotona harva se ilta ja treeneissäkin rullaillut edes hetken ennen suihkuun ryntäämistä ja töihin lähtöä.

En halua syyllistää pelkästään yhtä osa-aluetta elämässäni, koska tiedän, että ihminen ja elämä koostuu kokonaisuudesta, monen tekijän summasta. Ajatukseni pyörivät kokoajan sekaisin olevan hormonitoiminnan puolella ja yritän (uskoakseni) paeta pelkoani ja ajatuksiani harrastamalla kovaa. Työ päivystyksessä on edelleen uutta ja lähestyvä akutologian tentti, joka minun pitäisi suorittaa ja verottaa voimia. Uuden oppiminen verottaa yllättävän paljon voimia.

Nyt istun tässä sohvalla ja mietin, mitä järkeä koko hommassa on ja mihin suuntaan minun pitäisi kääntyä. Mistä oppisin tunnistamaan väsymyksen ja VÄSYMYKSEN eron? Väsyneenä voi lähteä treeneihin ja piristyä, kun taas VÄSYNEENÄ pitäisi pukeutua lämpimästi, kietoutua vilttiin sohvalle koiran tai miehen kainaloon ja tehdä vain ne pakolliset hommat - korkeintaan selata lehteä tai sitten vain sulkea silmänsä ja ajatella läpi kaikki ne aatoset, joita mielessä pyörii. Eivät ne ajatukset sieltä mielestä tai maailmasta häviä jos niitä pakenee, eivätkä ongelmat katoa vaikka niitä ajattelisinkin, mutta kyllä ne hieman helpommilta tuntuvat kun niitä välillä kelaa ja koittaa nähdä niitä eri näkökulmista. Jos probleema on sellainen, jonka voin itse ratkaista, täytyisi se pyrkiä tekemään. Ongelmina on toki myös sellaisia asioita, joihin itse en millään voi vaikuttaa, mutta eivät ne kelailemalla ainakaan pahemmiksi mene.



Tänään pyrin tekemään edes pienen lenkin koiran kanssa, hengailen ja lepäilen himassa ja lataan akkuja ennenkuin on aika lähteä iltavuoroon. Monet crossfitaajat ja muutkin aktiiviset harrastajat pitävät välillä taukoviikkoja ja itse aion nyt yrittää samaa. Myönnän käyneeni treeneissä nyt turhankin tiiviisti - koska pidän niistä - mutta nyt täytyy höllätä välillä, vaikka harmittaakin jäädä boksilta pois kun tietää maksaneensa sievoisen summan rahaa kausikortistaan. Välillä mielessä käy ajatus, että lopettaisi koko suorituskeskeisen harrastamisen ja siirtyisi "vain" kotilenkkeiljäksi ja pyrkisi sitten siinä sivussa tekemään vähän lihasjumppaa itsekseen. Monia mammablogeja selailleena tiedän, että vain kotona harrastavatkin ihmiset pysyvät mielestäni todella hyvässä fyysisessä kunnossa, eivätkä "plösähdä" kuten itse tietyllä tasolla pelkään tekeväni, jos kotiin jään. Olen onnellinen siitä, että koen tällä hetkellä kroppani nätiksi ja pidän sitä hyävnnäköisenä. Tälläisenä olen itseeni tyytyväinen, kunhan jumeistani pääsisin. Kotitreenien ikävin puoli on se, ettei sosiaalista kanssakäymistä saa, eikä kukaan ole potkimassa pyllylle ja monipuolistamassa treenejä. Samat tutut lenkkipolut alkavat nopeasti maistua puulle ja ärsyttävät, kun taas salilla tai boksilla voi haastaa eri lihasryhmät jokaikinen kerta ja näin ollen pitää mielenkiintoaan enemmän yllä.

Huhhuh mikä avautuminen - etenkin näin pitkän blogitauon jälkeen! Tuntuu oikein nololta marmattaa näin välinpitämättömästä asiasta kun tietää, minkälaisia (pakolais)ongelmia maailmalla pyörii, mutta oma maailmani ja ajatukseni pyörii tällä hetkellä oman navan omien ongelmieni ympärillä kaikkein eniten.

Oletko sinä löytänyt tasapainon treeneissäsi ja elämässäsi? Neuvoisitko minuakin?