Miksi maanantai ei ole viikon huonoin päivä

Heippa!

Eletään jo tiistaita mutta ajattelin silti tulla kertomaan eilisen maanantaini kohokohtia ihan siitä syystä, että maanantaita pidetään viikon karseimpana päivänä (miltä se usein kyllä tuntuu rentouttavan viikonlopun jälkeen, kun arki ja kiire iskee päin kasvoja).

- söimme miehen kanssa aamupalaa yhdessä (tätä teemme yhä harvemmin miehen lähtiessä eri aikaan liikkelle aamulla kuin minä)

- sytytin aamupalan ajaksi kynttilät pöytään. Suosittelen kokeilemaan! Oli se lällyn tai turhamaisen näköistä tai ei, tuo se astetta cozymmän fiiliksen aamupalan ajaksi

- töihin ajaessani kohtasin auton, joka väläytti minulle hätävilkkuja. Hellitin kaasua, tarkistin oman autoni valot ja samassa näin peruutuspeilissä miten takaani kipitti valkohäntäpeura. Tuli todella kiitollinen mieli kanssa-autoilijan huolenpidon takia: hänhän varoitti minua pellon reunassa hengailevasta peurasta!

- työpäivä sujui nopsaan ja kiirettä piisasi aina loppuun asti. Maanantaisin ei päivystävällä hoitajalle nokka paljoa tuhise terveyskeskuksessa, enkä jouten istumaan juuri kerennytkään. Tykkään kun tahti pysyy yllä, mutta liika kiire on liikaa ja maanantain kaltaisia vuoroja on onneksi vain yksi viikossa.. Vuoro ei onneksi venynyt kuin 15 min yli.

- onnistuin kanyloimaan iäkkkään, heikkäkuntoisen potilaan, jonka suonet olivat kuin onkisiimaa. Ja kyllä, taputin itseäni olalle sen jälkeen ;)

- halaus tutulta potilaalta.

- täydellinen kevyt mutta energisoiva tankkaus välipalaa, jonka heitin kitaani heti töistä kotiuduttuani ja ennen lenkille lähtöä

- kevyt, suorastaan hyvältä tuntunut 11km (!) hölkkä Ronjan kanssa. Koira juoksi jälleen niin nätisti vierelläni että huhhuh, ilma oli sopivan viileä hengittää ja askel kevyt. Olen vihdoin oivaltanut itselleni optimaalisimman tahdin ja tavan juosta: joka 3. päivä, kevyen välipalan jälkeen ja vailla suurempia odotuksia

- vanhemmiltani saatu etukäteis-synttärilahja: tämä SOC:in Gait JKT-takki, joka on varusteltu runsain heijastimin ja Led-valolla! Vaati alkuun totuttelua juosta LED-valo päällä (valo on siis kytketty oikeaan rintaan ja se napsautetaan helposti päälle kolmesta eri valotoiminnosta valiten), koska se tuntui alkuun häikäisevän näköä. Valoon tottui kuitenkin ja yllätyin positiivisesti siitä miten kirkas pieni valo on, koska pystyin jopa valaisemaan pimeää lenkkipolkua jossain määrin kääntämällä takkia maata kohti. Takki oli miellyttävän kevyt ja joustava päällä, suojasi tuulelta mutta hengitti niin, ettei se muuttunut saunaksi kropan lämmetessä.

Kuvat napattu pari viikonloppua takaperin, jolloin ehdin juosta päiväsaikaan valoisassa. Ylläni oli eilen lähes samat kamat, eli 2XU:n törrrrkeän hyvät kompressiolegginsit, jalassa oli eilen Salomonien tilalla Asicset ja paidan sijaan Gina Tricotin pitkähihainen ja sen päällä tuo yllä hehkuttamani SOC-takki

- onnistuneen lenkin jälkeen tuntuu AINA yhtä hyvältä käydä lämpimässä suihkussa ja käyttää pehmeää miellyttävän tuoksuista suihkuvoidetta. Suosikkini tällä hetkellä on Dove

- iltapalaksi nauttimani ateria onnistui yli odotusten - jo siksi, että jaksoin tehdä jotain kasviksia ja soijaa/raejuustoa kummallisempaa :D Lautaselle löysi tiensä täysjyvä farfalle-pasta (suosikki-pastamuotoni), paistettu kana, tomaatti basilikalla ja höyrytetyt kukka- ja parsakaalit, kurpitsansiemenillä, oliiviöljyllä ja raejuustolla ryyditettyinä

- tänään tiistaiaamuna heräsin virkeänä hyvien yöunien jälkeen

Mitä hyvää sun maanantaissasi oli? Tai menikö tiistai paremmin - mitä hyvää siinä oli? :)

Elämän suuria ihmeitä ihmetellen, omaa ammattia ja taloutta ihmetellen

Jälleen on lauantaiaamu ja totesin Mac:ia avatessani, etten ole koskenutkaan koneeseen koko viikkona. Arki jotenkin rullaa niin nopsaan tahtiin ohi, ettei bloggailulle ja koneella ololle jää aikaa. Tai jäisihän sitä jos viitsisi iltaisin vielä istua koneen ääreen, mutta se ei näillä pohdintamäärillä ole tuntunut kutsuvalta 8h työpäivän jälkeen, jolloin koneen ääressä on siis tullut istuttua aivan riittävästi. Somea tulee selailtua ties missä väleissä, mutta puhelimen kautta, eikä bloggailu sen kautta ole järin mukavaa ja jää siksi vähemmälle.



Viikon aikana ei mitään maailmaa mullistavaa ole tapahtunut, mutta pääni sisällä olen käynyt monen monta keskustelua ja pohdiskellut. Kävimme viime viikolla pankissa juttelemassa raksalainasta ja ilokseni pankin täti lupasi meille sellaista, vaikkei minulla vakivirkaa olekaan. Pankista lähdimme osittain huojentuneina, mutta toisaalta monta kysymystä rikkaampana: koska laittaa nykyinen asunto myyntiin? Paljonko on realistista lyhentää lainaa kuukaudessa, jottemme joudu elämään seuraavaa 25 vuotta todella tiukoilla ja pelätä odottamattomia kuluja, kuten esimerkiksi jonkin kodinkoneen hajoamista? Näitä varten pankeissa on laskurit, mutta ei niidenkään varaan voi luottaa täysin, vaan täytyy myös miettiä omaa arkeaan - sitä kun ei pankin täti eikä laskuri tunne.

Ei se työnteko kuitenkaan pelkkää stressiä ole, kuten kuvan paljastamista verenpaineista voi nähdä ;)

Pankki- ja raha-asioiden lisäksi olen myös pohdiskellut paljon työasioita, koska tulot ja menot selvästi kulkevat käsi kädessä ja konkretisoituivat minulle kun laitoimme numeroita pankkitädin kanssa paperille. Tuntuu jotenkin tarkoituksettomalta tehdä hyvinkin vastuullista työtä AMK-tutkinnolla, kun tietää että joku, joka on käynyt koulua yhtä pitkään kuin minä, ansaitsee jopa tonnin enemmän kuussa. Itsepähän olen sairaanhoitajan ammatin valinnut, enkä sano, että ammatti tulisi valita palkan perusteella mutta kyllä se pistää miettimään kuinka epäoikeudenmukaisesti palkat on laskelmoitu kun samanpituisella tutkinnolla voi ansaita niin eri-paljon. En vähättele, etteikö insinöörin tai vaikka tradenomin työ olisi tärkeätä tai vastuullista, mutta hoitoalalla vastaamme elävistä olennoista, ylläpidämme heidän terveyttään ja joskus jopa pidämme kaikin voimin pelkillä käsivoimin hengissä. Ja siltikin palkka on vaivaiset 2400 euroa bruttotuloina. Tunnen itseni kovin pieneksi kun en osaa käsittää ja selittää tätä itselleni, mutta onko kyseessä niinkin yksinkertainen asia, että hoitoala on naisvoittoinen ja naiset eivät ole osanneet vaatia työlleen vastinetta? Vai onko selitys se, että koska alalla on niin paljon työntekijöitä, ei valtiolla olisi varaa maksaa kaikille yhtä hyvää palkkaa kuin esim. insinööreille? Koko Suomi menisi nurin jos kaikki hoitoalan ammattilaiset alkaisivat vaatia työnsä vastineeksi parempaa palkkaa - Suomen talous kun jo nyt on kokoajan velkojen varassa. Pelottava ajatus sekin kun muistelee, miten Kreikan kävi pari vuotta takaperin. Torstaisessa hoitajakokouksessa minulle(kin) vihdoin selvisi, että maamme hallitus on päättänyt ryhtyä tosissaan säästötoimiin - jotka koskettavat nimenomaan meitä valtiolle työskenteleviä: palkankorotuksia ei pariin vuoteen kannata kysellä, lomarahoista napsaistaan 30% pois ja työaika pitenee 30 minuutilla viikossa. Nämä muutokset astuvat siis voimaan vuoden vaihteessa ja koskettavat niitä jotka ovat julkisella sektorilla töissä - yksityisiä ei tähän pakoteta. Kun kuulin tästä, tunsin miten päässäni kiehahti: hittovie pitäisikö vaan vaihtaa alaa tai edes hakeutua privaattiin töihin kun jo nyt saa niska limassa painaa hommia, tulla väsyneenä työviikon jälkeen kotiin ja rojahtaa itku silmässä nukkumaan, tietää ettei lisää rahaa saa mistään eikä energia (eikä liioin fysiikka tai psyykekään paineessa työskentelyn jälkeen) riitä kahden duunin tekemiseen?! Mies tekee vuorotyötä, minkä vuoksi hän saa aika muikeita lisiä (minun tuloihini verrattuna) mutta se ei minun henkilökohtaista talouttani pelasta: en halua tulla elätetyksi, eikä meillä toisaalta (ainakaan vielä) ole yhteistä taloutta vaan maksamme yhteisiä kuluja omista pusseistamme.

Tämänkaltaiset isot asiat ovat pyörineet mielessäni kuluneen viikon aikana ja kun minulle vielä selvisi, että joudun jälleen ramppaamaan Helsingissä lääkäriin virka-aikaan teki mieli parkua: varaa olla palkattomalla ei nyt olisi, mutta kaikki lääkärikäyntien aikana menetetyt työtunnit täytyy tehdä takaisin, eikä lomapäiviä tai työpäivän lyhennyksiä näin ollen myöskään tule olemaan. Lomaa olen viimeksi pitänyt kesällä YHDEN viikon, enkä näillä näkymin pidäkään vapaita kuin ensi kesänä (silloinkin ne, jotka ovat kertyneet kasaan, eli vajaan viikon?). Välillä on kyllä nämä faktat vaakakuppiin asetettuani tullut tirauteltua kyyneleitä koska koko homma on ottanut niin päähän, mutta olen yrittänyt löytää arjestani ja siitä mitä minulla on positiivisia, voimaannuttavia (pieniäkin) asioita:

- voisilmä aamupuurossa
- metsässä kävely Ronjan kanssa
- raitis, viileä, kostea syysilma, jota on helppo hengittää
- päivittäin kellertävämmiksi muuttuvat puiden lehdet
- kesähelteisiin verrattuina huomattavaksi helpommilta tuntuvat hölkät: kun ilma on happirikkaampi ja viileämpi, sujuu juoksu helpommin ja sykkeetkin pysyvät matalampina kuin lämpimämmällä kelillä
- untuvatossukoiden pukeminen ennen nukahtamista: nukahtaminen on helpompaa kun varpaat pysyvät lämpiminä
timanttisormuksien ihailu netissä. Ainahan sitä saa haaveilla..
- Ensitreffit alttarilla ja Erilaiset perheet. Ihanaa realityä, jossa ei esitetä mitään eikä kurkoteta täydellisyyteen tai pyritä muuttumaan, vaan pikemminkin pyritään hyväksymään toisemme erilaisuuksinemme sellaisinaan
- halailu. Sitä tulee tehtyä aivan liian vähän, mutta aina jos ja kun jotain halaa, sitä tajuaa miten rauhoittava efekti halauksella on. Voisipa halauksia määrätä ihmisille reseptillä; uskon, että maailma olisi huomattavasti parempi paikka jos kaikki halailisivat hieman enemmän

Olin ajatellut kertoa hyvin sujuneista juoksulenkeistä, mutta säästän sen toiseen kertaan. Viikonlopuksi meillä ei ole suunnitelmia, ellemme sitten lähde etsimään T:lle uusia ulkohousuja rikkoutuneiden tilalle. Aamulla tuli nukuttua ihanan pitkään ja Ronjan kanssa kävimme jo reippaalla 30 min lenkillä, eli nyt hetki vielä ihmetellään, suunnitellaan viikonlopun ruokailuita ja ollaan vaan. 

Kivaa lauantaita <3

Do good, feel good

Muistatteko vielä kun kerroin lukevani The Happiness Projectia? Harvemmin kirjoista jää kovin moni asia mieleen, mutta eilen hymyssä suin kulkiessani mieleeni juolahti ohje, jonka Gretchen Rubin lukijalle, onnellisuuden etsijälle, antoi: Do good, feel good - eli vapaasti kääntäen tee hyvää, tunne hyvää. Ja juuri niin minulle eilen torstaina kävi.

Äiti oli kipeänä ja halusin yllättää hänet viemällä kukkia aamulla ennen kun lähdin töihin, eli kurvasin S-Marketin kautta ja nappasin ihanan gerbera-kimpun matkaani. Kun kurvasin vanhempieni talon tienhaaraan  huomasin siskonityttöni bussipysäkiltä, eli kun ikkuna auki ja kajautin tytölle, että heitän hänet samalla koululle. "Hyppääs takapenkille ja laita vyö kiinni!" huusin hänelle samalla kun lähdin juoksemaan mäkeä ylös vanhempieni talolle.

Ulko-ovelta jo kailotin hyvät huomenet ja kuulin äitini tassuttelevan yläkerrassa.  Aikatauluni oli jo tiukka, jotten myöhästyisi töistä mutta jäin odottamaan äitiä, jotta saisin ojentaa lahjan henkilökohtaisesti. Sydän heitti pari volttia kun näin pirteän, hymyilevän äitini, joka vielä edellisenä iltana kyynelehti kivusta. Vaan jälleenhän ne kyyneleet hänen silmäkulmiinsa ilmestyivät kun ojensin kukkapaketin hänen syliinsä ja toivotin hyvät torstait. Pikaisen halin jälkeen ryntäsin jo takaisin autolle, jossa W oli kammennut itsensä takapenkille ja naureskeli, että ajelisimme näköjään hänen odottamansa koulubussin perässä koululle saakka. Vaihdettiin kuulumiset ja W kertoi Italian matkastaan, jonka jälkeen emme olleet vielä nähneetkään. Miten mielettömän hyvä, lämmin ja rakastava fiilis minulla tuosta 8-vuotiaasta olikaan kun pysäytin auton ala-asteen eteen ja päästin hänet kyydistä.

Koko loppupäivä meni suu hymyssä ja kerroin muillekin, miten hyvin aamuni oli kiitos noinkin pienten asioiden, alkanut.

Illalla kävin 10 km hitaalla hölkällä ja olin ylpeä itsestäni kun keskisyke pysyi (vihdoin!) 154. Lenkin jälkeen jäähdyttelin kävelemällä ja tein pikaiset venyytykset, mutta totesin, että viikonloppuna olisi kyllä aika panostaa venyyttelyyn ja kehonhuoltoon jälleen hieman enemmän. Pakaralihaksia ja alaselkää juili ja kiristi siihen malliin, että hohheijaa vaikka pyrin hölkän aikanakin tekemään sivuhyppelyä sekä polven nosteluita. Yön nukuin levottomasti, mutta onneksi on perjantai. Nyt lähden töihin ja illalla on varmasti vuorossa perjantainen siivous-projekti, sekä TV:n tai jonkin leffan katselua ja syömistä. Mies menee huomenna töihin, eli aikainen nukkumaanmeno on taattu.

Kuvat keskiviikkoiselta metsäretkeltämme. Kuvanlaatu on tätä laadukkainta iPhone 5-luokkaa ja kaiken kukkuraksi kuvat eivät suostu kääntymään Bloggerissa. Baah.

Suosittelen kokeilemaan tuota Do good, feel good-yhdistelmää - sen ei tarvitse olla kovin kummoista! Jo toiselle oven avaaminen, hyvän työpäivän toivottaminen tai toisen tipauttaman tavaran nostaminen tuo itselle hyvän mielen. Toki tätä voi pitää jopa itsekkäänä, mutta mielestäni siinä ei ole pahaa jos tekee jotain hyvää toiselle ja saa kaupanpäällisiksi itselleen hyvän mielen.

Hyvää perjantaita murut <3

Unohtumaton lenkki: tervetuloa juoksemaan kanssani sateeseen

En tiedä mistä aloittaa - miten tästä kertoisin? Saanko olla hieman sekava, kenties hieman runollinen? Vaikuttaa hieman pinnalliselta, mutta onnelliselta? Jos luet tämän postauksen, lupaa, ettet pidä minua pinnallisena kerskuilevana, itseään täynnä olevana tyyppinä? Haluan kertoa sinulle eilisestä lenkistäni.

Keskiviikkona kävin Ronjan kanssa kävelemässä tihkusateessa puolisen tuntia heti töistä päästyäni. Sisäilmassa vietetyn päivän jälkeen koiran ulkoilutuksesta on tullut tietynlainen henkireikä, vaikka nykyään en sentään hermostu miehelle, jos hän on käyttänyt Rontin ulkona iltapäivällä niin, ettei minun tarvitse heti lähteäkään (kyllä, näinkin on käynyt..). Tankkausvälipalaksi söin normaaliin tapaan hyväksi toteamaani turkkilaista jugurttia (jonka notkistin vesitilkalla), omppusoseella, auringonkukansiemenillä ja puolukoilla, sekä kanelilla. Noin tunti sen jälkeen kun olin kauhonut jugurtit naamariin manasin ja kirosin omaa päättäväisyytäni ääneen miehelle: hitto, että olinkin mennyt päättämään mielessäni, että tänään olisi juoksupäivä koska vettä tuli melkein vaakasuoraa ja tuuli puhalteli n 14 m/s Ilmatieteenlaitoksen mukaan. Päätös mikä päätös, eli ei auttanut muu kuin pukea vaatteet ylle, valmistautua henkisesti siihen, että olisin pian likomärkä ja lähteä.

Tiedätkö mikä sateessa juoksemisessa tai ylipäätään ulkoilussa on parasta? Se, että ilma on niin happirikasta. Senkun laittaa tossua toisensa eteen ja keskittyy hengittämään rauhalliseen tahtiin - eikä hyperventiloinnille ole tarvetta, koska happirikkautensa vuoksi vähempi tuntuu enemmältä!

Jo lenkin alussa peitin sykemittarin hihan alle ja päätin, että juoksisin fiiliksen mukaan ja kurkkisin numeroita vasta sitten loppuvaiheessa. Tämä osoittautuikin oikein kivaksi valinnaksi ihmiselle, joka viime lenkkeinä on enemmänkin kytännyt numeroita kuin keskittynyt kehon viesteihin. Syksyn ruskaa olen kyllä ihaillut ja välillä jopa levittänyt kädet sivuille, kuvitellut olevani lintu ja juossut alamäkeen hymyssä suin - juoksusta nauttien ;) (ja kyllä, olen ensin tarkistanut, ettei kukaan näe Peppi Pitkätossumaista menoani. Tuskin menettäisin siinä mitään, mutta periaatteesta)

Juoksen pitkälti samaa reittiä lähes joka lenkki, joten tiesin suurin piirtein montako kilsaa olin jo taittanut. Kotikulmia lähestyessäni ohitin ala-asteen, jonka seinällä on iso kello. Reilu tunti. Normaalisti olisin jo himmannut menoa ja kurvannut kotiin, mutta koska päivän lenkin teema oli "Fiiliksen mukaan", tunnustelin oloa ja päätinkin jatkaa: miksi lopettaa, kun kroppaa ei väsytä vielä? Takaraivossa jyskytti tieto siitä, että ilta eteni kokoajan ja mitä myöhempään juoksisin, sitä kauemmin kestäisi nukahtaa. Noh, yhdet yöunet sinne tai tänne. Jatkoin.

Syksyn edetessä ja kelien pimentyessä, joutuu sitä suunnittelemaan reittinsä hieman toisella tapaa, koska en yksinkertaisesti pidä yksin juoksemisesta pimeässä metsikössä. Jos kaatuisin tai joku örrimöykky hyökkäisi päälle, ei apu välttämättä näkisi tai kuulisi minua, minkä vuoksi juoksen mieluummin jopa ympyrää (vaikka se tylsää onkin!) kuin lähden kiertämäään reittiä, joka vie sivilisaatiosta kauemmas.

Loppulenkistä aloin sitten kyttäilemään Ambitia enemmän ja seurailin kiinnostuneena, miten pitkälle oikein jaksaisin juosta ja ihmettelin itsekseni, miten kroppa ei tuntunut pistävän hanttiin vaikka juoksin koko ajan pidemmälle ja pidemmälle kuin mihin olen tottunut. Kun kello näytti 1h 30 min tsekkasin kilometrit, koska olin jo etukäteen päättänyt, että juoksisin aikaa enkä matkaa: 90 minuuttia saisi riittää. MUTTA. Mittari näytti 14 km ja rapiat, eli matkaa (ja aikaa) maagiseen (tasalukuiseen) 15 kilometriin olisi niiiiin vähän, että päätin jatkaa siihen asti. Ja jatkoin.

KPK-kirpparilta ostamani hyvän onnen 2XU-merkin kompressiohousut muuttivat asenteeni k.o merkin tuotteisiin: hitto miten hyvä istuvuus! Vanhat hopeapainatuksella varustetut pöksyni eivät vedä näille mitään vertaa!

Ambitin sammutin kellon näyttäessä 15,1 km, aikaa 1h 3 min, keskinopeus 6:10 (tai hieman enemmän), nopein kilometri 5:10. Meinasin pakahtua onnesta ja ylpeydestä: hitto oon hyvä!! Palautuksena kävelin sateessa pihalla ja palailin sitten sisälle lämmittelemään suihkuun ja syömään. Lattialla venyytellessäni päätin pitkästä aikaa siirtää suoritukseni Ambitista Movescountiin koneelle ja kytkin kaverukset toisiinsa. Kone käsi päivittää Movescountia, joten minä tein työtä käskettyä. Valitettavasti. Kun lataus oli valmis sain harmikseni huomata, että päivitys oli samalla nollannut KAIKKI suoritukseni ja tyhjentänyt Movescountin muistin ja hävittänyt kaikki kellon muistissa olleet lenkkini - äskeinen voitokas 15 km mukaan lukien. Pari ärräpäätä taisin päästää suustani kunnes totesin miehelle, että noh. Numeroitahan ne vain olivat. Harmittaa edelleen, että näin pääsi käymään mutta onnekseni se hyvä fiilis, jonka lenkki oli saanut aikaan, ei kadonnut minnekään :) Pitänee silti olla jatkossa tarkempi kun siirtelee tietoja kellosta koneelle, ettei sama roska toistu.

Pohdiskelin jälkeenpäin mikä oli siivittänyt lenkkini sujuvuutta, mutten edellenkään osaa sanoa oliko voittoputken takana monta tekijää vai jokin yksittäinen. Epäilen ensimmäistä vaihtoehtoa. Hyvä tankkaus, hyvät varusteet, happirikas ilma. Hyvä suoritus koostuu monesta pienemmästä osa-alueesta ja kun niiden kylkeen vielä lisää ripauksen hyvää tuuria ja oikeassa asennossa olevia tähtiä, saa hyvän lenkin aikaiseksi. Ehkä. Jos ei, voi seuraavalla kerralla yrittää taas.

Kivaa lauantaita kaikille! Ulkona paistaa ihana aurinko ja täällä suunnataan pian ruokakauppaan ja suunnitellaan, mitä tänään tehtäisiin. Vai tehtäisiinkö mitään :)

Hassuja juoksufaktoja & oivalluksia juoksusta

Heippa!

Olen jo monen juoksulenkin aikana havahtunut pohtimaan, mitä kaikkia kummallisuuksia minulla on meneillään juostessa ja pohtinut, teettääkö juoksu muillekin samaa. Lue listaa alta ja huikkaa, jos tunnistat itsesi!

* Päässäni soi mitä kummallisimpia biisejä juostessa. Useimmiten riparilta tutut hengelliset laulut tai lastenlaulut. Viimeksi hoilailin itsekseni "Täti Moonikaa"

* Jos puen ylleni kompressiosukat trikoiden päälle muille näkyviksi, tunnen automaattisesti kovempaa painetta suoriutua lenkistä hyvin - olenhan "tosi-lenkkeilijän" näköinen

* Olen kova kisailemaan, enkä näin ollen koe olevani sovelias juoksukaveriksi kellekään. Viimeksi pelastukseni oli minut ohittava mies, joka siis KEHTASI ohittaa minut REPPU SELÄSSÄ ylämäessä - pakkohan siinä oli unohtaa oma väsymys ja kiriä jäniksen perään ;) Meinasin huikata mäen päätteeksi kiitokset :D

* Talvella juoksen paksut nahkarukkaset käsissä, enkä voisi kuvitellakaan pukevani käsiini ohuempi juoksuun tai hiihtoon tarkoitettuja sormikkaita. Olen jopa harkinnut ompelevani/pyytäväni äitiä ompelemaan minulle töppösiä - siis sellaisia "hanskoja", joissa kaikki sormet ovat yhdessä ja joita vauvat yleensä pitävät. Rukkasissakin vedän useimmiten peukalon muiden sekaan, jottei raukkaparka jäätyisi

* Sormien palelemisesta puheen ollen bongasin KPK 24/7-foorumilta Facebookista hyvän vinkin kylmäkäpäläisille: kävyt. Olen nyt parilla lenkillä poiminut yhden männynkävyn kumpaankin käteeni ja pyöritellyt niitä juostessani käsissä ja kyllä - se toimii: käsien verenkierto pysyy kiitos röpelöisten käpyjen yllä, eikä valkosormisyndrooma vaivaa! :)

* Elämäni ensimmäisen puolimaratonin - 21 km - juoksin ex temporesti lukioikäisenä kotoa venerantaan, jossa vanhempani olivat laituritalkoissa. Tätä ennen pisin lenkkini oli 10 km ja matkaan lähdin hetken mielijohteesta sen kummemmin tankkaamatta, ilman juomaa tai muuta energiapitoista - kännykkä ja avaimet taskussa ja kellekään aikeistani kertomatta :D Jälkeenpäin asiaa ajateltuani ei kovin fiksua, mutta hyvinhän se meni. Puolivälissä pysähdyin lähinkaupassa ja ostin 2dl Trip-mehun ja pari kertaa kiersin puskan kautta. Reitti on alamäkivoittoinen (arviolta) viimeiset 5 km, joka selvästi kyllä helpotti juoksua. Muistan vielä, miten juoksu jossain kohtaa alkoi tökkiä, mutta päätin silloin vain keskittyä laittamaan tossua toisensa eteen - en miettimään aikaa enkä paikkaa. Itkuhan siinä meinasi tulla kun tajusin, että laituritalkoissa olevat vanhempani näkyivät edessäpäin ja huusin kovaa "Mamma!". Olin ylpeä. Olen edelleen ylpeä.

* Lueskelin samaiselta KPK24/7-foorumilta myös keskustelua askelluksesta ja ajauduin linkin kautta Youtubeen ja katselemaan juoksuvideoita, joissa siis selitettiin ja näytettiin hidastetusti kanta- ja päkiäaskelluksen ero. Jo heti seuraavalla lenkillä kokeilin kumpaan kastiin kuuluin ja miltä tuntuisi vaihtaa toiseen. Olen aina kuvitellut olevani kevytaskeleinen päkiäjuoksija, mutta askellustani analysoidessani tajusin, että näin ei ollut. Päätin silti RYHTYÄ sellaiseksi ja uskokaa tai älkää, mutta nyt kun tieten tahtoen askellan päkiä edellä juoksen nopeammin! Päkiäjuoksussa asentoni pysyy pystympänä ja ryhdikkäämpänä ja kun mittarista seuraten samoilla lähtökohdilla juoksen vanhaan kanta-askellukseeni verrattuna nopeammin, en voi kuin suositella: MIETI miten askellat ja jollet jo kuulu päkiäporukkaan - vaihda!

* Voin syödä jopa 30 min ennen lenkille lähtöä (toisillahan taukoa pitää olla jopa pari tuntia!), mutta silloin välipalan tulee olla helposti sulava. Suosikkini on turkkilainen jugurtti tai vastaava  kauravalmiste, hedelmä(sose) tai marjoja ja 1-2 rkl siemeniä tai maapähkinävoita. Usein lisään myös kanelia makua tuomaan. Välipala sulaa helposti vatsassa, ei hölsky, antaa energiaa, muttei änkeä heti ekan kilsan jälkeen jo ulos. Liian kuitupitoista välipala ei saa olla tai se joko jymähtää tai tulee bumerangina pois, mutta liian pliisu se ei energiapitoisuudeltaan myös saa olla, tai askel ei nouse.

Voiko miesflunssa iskeä naiseen? Pari sanaa kohentuneesta kunnosta, koirasta ja viikosta

Heipparallaa ja mukavaa maanataita, tiistaita keskiviikkoa!

Miten sinun viikkosi alkoi? Minun alkoi tänään maanantaiaamuna jo 5:17 kun heräsin odottamaan kellon soimista. Väsytti, mutta hieman ennen kuutta nousin ylös, hoidin aamutoimet ja painuin Ronjan kanssa ulos. Ärsytti kun näin naapurin lähtevän koiransa kanssa samaan aikaan ulos ja Ronja olisi innoissaan halunnut mennä nuuskimaan, mutta itse en siihen aikaan kokenut olevani kovinkaan sosiaalisella tuulella ja poikkesimme normi-reitiltämme. Tämä luonnollisesti johti minuutti-aikataulutetulla aamutoiminnallemme sen, että olimme peräti 5 minuuttia totutusta jäljessä - kokoajan. Viime aikoina olen tieten tahtoen miettinyt ajatusten ja asenteen vaikutusta omaan käytökseen ja fiilikseen ja tajusin, että siinä maanantaiaamun kiireessä voin itse päättää, annanko pienen myöhästymisen haitata ja ärsyttää minua, vai valitsenko toisen reitin ja viittaan kintaalla kiireelle. Arvaatko kumman valitsin? Jep, jälkimmäisen. Tiedän aiheuttaneeni kaikella ylimääräisellä pikku-hääräämisellä pientä viivästystä: keitin bataattia lounasta varten (aah, miksen tehnyt tätä jo eilisiltana?, laitoin Ronjan ruoat Kongiin - kunhan ensin löysin koko hemmetin hökötyksen, kukalie piilottanut senkin..?, venyyttelin.. Kun istahdin vihdoin alas lusikoimaan aamupuuroa ja vilkaisin kelloa muistuttaen itseäni siitä, että olin kokonaiset 5 minuuttia aikataulustani jäljessä ja tiedostaen, että minun nyt periaatteessa ja kaiken logiikan mukaan täytyisi syödä 5 minuuttia normaalia nopeammin päätin puhaltaa pelin poikki: jos aamuissa jokin on minulle tärkeätä, on se rauhassa syöminen. Toiset ihmiset voivat kulauttaa aamiaiseksi smoothien kurkkuunsa ja suunnata ulos 5 minuutissa, mutta minä kuulun siihen kuntaan, joka haluaa istua rauhassa ja syödä vähintään 20 minuutin ajan puuroa maistellen ja kahvia siemaillen lehden lukemisen lomassa. Vedin syvään henkeä, yritin puhaltaa mahdollisimman pitkään ulos (luin jostain viikonloppuna, että myös ulospäin puhallus ja hengitys on tärkeätä - ei pelkästään se joogeilta opittu syvä sisäänhengitys) ja päätin rauhoittaa aamuhetkeni siltä seisomalta istumalta ja tunnustelin, miltä se puuro OIKEASTI suussa maistui kun se sinne tiensä löysi. Kuulostaa hoopolta, mutta tuntui itse asiassa oikein hyvältä ja kun vihdoin olin syönyt kipponi tyhjäksi, olin edelleen 5 minuuttia normaalista aikataulustani jäljessä, mutta edelleen ja silti rauhallinen. Istahtaessani vihdoin autoon kaikkien meikkailuiden ja pukemisien jälkeen totesin, että olin kirinyt myöhästymiseni kiinni ja saatoin ajaa rauhallisesti töihin. Mitä tästä opimme? Ettei kiireessä saa mitään hyvää aikaiseksi kuin kiireisen ja stressaantuneen mielen ja että kannattaa näin ollen koittaa hengähtää - kiireisemmässäkin tilanteessa - edes hetkeksi, jotta pää pysyy kasassa. Olen viime aikoina tajunnut miten iso merkitys pään ja mielen sisäisellä fiiliksellä on kroppaan ja ainakin itselläni sisäinen rauhattomuus ja stressi pistää koko kropan tärisemään enkä saa MITÄÄN järkevää aikaiseksi. Stressaamalla tärisen, eikä mistään ihan konkreettisestakaan kuten kirjoittamisesta tule yhtään mitään ja kiire ja myöhästyminen kasvaa.

Toim.huom. tässä kohtaa: en ehtinyt kaiken hässäkän keskellä eilen viimeistellä tekstiäni, joten jatkan sitä nyt tänään tiistaina keskiviikkona. Pientä kiirettä pitänyt..

Sunnuntaiaamuna herätessäni olo oli kuin jyrän alle jäänyt vaikka olin nukkunut hyvin. Joka paikkaa kolotti, lämpömittari näytti kainalosta 35,6 ja pää oli kuin humiseva harju. Rötväilin sohvalla aina lounaaseen asti telkkaria ja kännykkää selaillen ja tein kerrankin niin päin, että söin ensin ja lähdin ulkoilemaan vasta sen jälkeen (yleensä käyn siis lenkillä n tunti-pari aamupalan jälkeen viikonloppuisin). Käveltiin niin reippaasti kun pystyttiin Ronjan kanssa n 8km lenkki ja palattiin kotiin, röhnöttiin jälleen hetki ja käytiin sitten mummilassa pyörähtämässä - palataksemme jälleen kotiin. Mitä illemmaksi kello kävi, sitä levottomammaksi mieleni ja kroppani muuttui ja päätin sitten lähteä ulos hetkeksi. Jos aamulla olo oli 0, oli se illemmalla jo 9, eli parannus oli huikea. Flunssaisena liikkuminen on ok, mutta raja övereiden ja sopivan tason välillä on kuin veteen vedetty: kroppaa täytyy kuunnella ja tunnustella kokoajan. Jos hengitys tuntuu ahdistavalta, rintaan tulee paineen tunne tai olo muuttuu huteraksi, täytyy tahtia hidastaa heti. Napsaisin siis varuiksi Suunnon Ambitin sykevöineen kiinni, jotta voisini voinnin lisäksi seurata sykkeitä samalla: jos syke nousisi >160, hidastaisin heti (ylämäet poikkeuksia, mutta niiden jälkeen sykkeen pitäisi laskea nopeasti) ja lähdin matkaan. Juoksu tuntui (kummallisen) hyvältä ja sykkeet pysyivät ihmeellisen matalalla 140-tasolla niin, että jopa pelästyin sykkeiden tipahtavan liian mataliksi :D Haha, tuskin syke nyt ihan pohjiin asti juostessa menee, mutta olin todella yllättynyt että syke pysyi noin matalalla vaikka hölkkäsin kun se yleensä liikkuu 150 paremmalla puolella peruslenkilläkin. Niin se kunto on vain näköjään päässyt nousemaan kesähelteiden lenkkien aikana! :) Siinä sittne hölkkäilin hiljakseen hieman reilu tunnin ja kun lopettelin keskisyke oli 152 ja kilometrimäärä yllätykselliset 11 km! Tyytyväisenä ja yllättyneenä palasin kotiin ja lähdin palauttavalle kävelylle Rontti mukanani.

Kuvat napsaistu maanantaina kun mentiin miehen äidin miesystävän 50-vuotiskahveille.
Mekko H&M laukku Mulberry korut Kalevala Koru kello Michael Kors

En olisi kuuna päivänä uskonut, että aamuisen jyrän alle jääneen-oloni kanssa pystyisin illalla tuollaiseen suoritukseen, mutta niin siinä vain kävi. Mieheen iskenyt flunssa ei sitten päässyt kaatamaan minua vuoteenomaksi asti kuin vain pariksi tunniksi ja vaikka flunssaoireet välillä saattavat tehdä n.s takapakkia ja iskeä parin helpottaneen päivän kuluttua uudelleen, ei minun kohdallani (kopkop) näin ole käynyt. Eli voimme todeta, ettei miesflunssa voi naista kaataa ;)

Puolikuntoisena ei kannata lähteä hakemaan ennätyksiä tai n.s. huippusuorituksia, mutta voinnin mukaan liikuntaa saa ja suositellaan harrastamaan. Ulkoilma tekee hyvää ja kevyt liikunta parantaa unenlaatua, ennaltaehkäisee niska- ja hartiaseudun jumeja, lisää ruokahalua ja liikunta useimmiten myös saa ihmiset syömään terveellisemmin (harvan tekee mieli hiilari- ja rasvapitoista pizzaa lenkin päätteeksi), parantaa vireystilaa ja nostaa mielialaa ja ennaltaehkäisee lihaskatoa. Minulta kysytään usein töissä milloin flunssan jälkeen saa lähteä liikkeelle ja usein ohjeistan juuri kuuntelemaan omaa kehoa: jos päässä humisee tai keuhkoissa tuntuu, on teho liian kova. Jos nokka on hieman tukossa, mutta rinta ja hengitys vapaata, voi liikkua. Jos on kuumetta, täytyy liikunnat jättää vähemmälle ja yhtä monta päivää kun on ollut kuumeessa, tulee olla kuumeetta, ennenkuin lähtee harrastamaan kävelyä raskaampaa liikuntaa ja kun treeneihin vihdoin lähtee, ei saa lähteä heti repimään flunssaa edeltävillä painoilla, vaan pikkuhiljaa niihin palaten.

Hitsi mikä viikko - tuntuu että tänään olisi vähintään jo torstai, mutta vasta keskiviikkoa eletään. Töissä on ollut aika intensiivistä ja jotenkin arkeen paluu, syksyn pikkuhiljaa saapuminen ja rutiinien uudelleen opettelt tuntuu lisäävän ihmisten oireilua - tai ainakin näin itse epäilen. Eilen illalla olin niin poikki, etten voinut uskoa todeksi mutta ihmekös tuo: nukuin toki pidempään kuin yleensä koska menin tuntia myöhemmin töihin, hötkyilin töissä ja aivot kävivät kierroksilla potilaita ohjaten, tavoittaen ja hoitaen ad 17:40 asti, jolloin hyppäsin auton rattiin ja suuntasin kotiin vaihtamaan vaatteet, lappasin välipalaa seisten suuhun ja lähdin Rontin kanssa ulos. Kotiin palattiin 1h 20 min rivakan kävelyn jälkeen, venyttelin hetken ja asetuin sitten makuulle lattialle jalat seinää kohti. Ei kestänyt kauaa ennenkuin Ronja tupsahti viereeni, kävi makuulle ja laittoi pään mahalleni. Rapsuttelin siinä koiraa kuunnellen, miten hänen hengitys syveni ja hetken päästä koira kellahti selälleen raajat kohti kattoa ja kuorsasi ääneen :D Vaikka neiti osaakin nyt teinihormonimyllerryksessään olla todella rasittava (haukkuu kaikkia ja kaikkea, on epävarma, nylkyttää kaikkia lelujaan, on huomionkipeä  24/7..) on hän silti iso osa elämääni, enkä voisi kuvitella enää aamua, jolloin en lähtisi ensitöikseni ulos, päivää jolloin en pääsisi rapsuttamaan iloisesti vispaavaa mustaa pyllyä tai iltapäivää, jolloin töissä istumisen jälkeen lähtisin koiran kanssa ulos. Erityisesti ulkoilu on se osa, jota ilman koiraa kaipaisin kaikkein eniten. Toki ulkoilla voi ilmankin, mutta koiran kanssa siihen on syy. Syy lähteä ulos huonommallakin kelillä (minä tosin saatan lähteä joskus ilman koiraakin sateeseen jos mies on jo ehtinyt hänen kanssaan käydä :D), syy kävellä hieman hitaammin vihreitä nuuskutellen. Koira on hyvä syy moikata ja vaihtaa kuulumisia tuntemattomienkin kanssa, eli naapurustoonkin tulee tutustuttua helpommin. Toki koira vaatii ja vie, mutta kyllä se paljon antaakin. Monet päivät Ronjan kanssa voisin kyllä vaihtaa pois, mutta vähintään yhtä monta ottaisin heti takaisin - en minä ilman mamin murua enää pärjäisi!

Tälläinen sekametelisillisalaatti-postaus oli tämä. Kertoo ilmeisesti jotain viikostani, kun olen tätä postausta nyt rustannut peräti neljänä päivänä :D Ärsyttää kun kaikki postaukseni ovat nykyään tälläisiä megalomaanisen pitkiä. Pitäii yrittää rajata tarinointia, koska itse hädin tuskin jaksan lukea vastaavia postauksia muiden blogeista!

Millaiset postaukset kiinnittävät sinun huomiosi ja onko mielestäsi less more vai more less? Olethan välttynyt (mies)flunssalta?

Mitä olen tähän asti oppinut itsestäni loman aikana? Oivalluksia raudasta, logolaukuista, kehonhuollosta ja sokerista

Heippa!

Täällä vietetään kesän ainoan lomaviikon 3. päivää ja puuhaa ja tohinaa on riittänyt. Palasin äsken kävelylenkiltä ja tuumailin jo, että tulen tekemään tänne blogin puolelle tälläisen koosteen asioista, joita olen itsestäni kuluneen viikon aikana oppinut. Oppia ikä kaikki vai miten se meni? Haha, en olisi voinut kuvitella, että voisin oivaltaa itsestäni näinkin monta asiaa 26-vutoiaana vain parin päivän  aikana.

Jätskejä oli arviolta 8 erilaista tarjolla ja maistelimme niistä 4: mansikka, laku, suolavoipähkinä ja sitruunasorbetti. Lisäksi löytyi ainakin vanilja, suklaa ja kahvi

- Obsidan-rautavalmiste ei sovi minulle. Meinasin purjota autossa, kaupassa sekä kaupungilla eilen Porvoo-visiitillä käydessämme ja olo helpotti vasta kun pääsin vessan kautta Café Postresiin hakemaan artesaanijätskiä.

Taustatietoa: Olen jonkin aikaa pelännyt, että hemoglobiinini olisi taas laskenut koska minulla on ollut kummallisen heikko olo vaikka olen syönyt, juonut, levännyt ja liikkunut oikein mallikkaasti ja niinhän siinä paljastui käyneen kun kävin kontrollinäytteissä: seerumin hb 109. Höh! Kyllä harmitti kun kuulin uutisen, koska ehdin jo iloita keväämmällä kun söin rautakuurin ja arvo nousi muistaakseni 130-luokkaan! Kestävyysurheilu ja vähäinen punaisen lihan kulutus tuntuu minun kropassani aiheuttavan hemoglobiinin laskun (muuta selittävää syytä ei ole löytynyt) mikä tuntuu epäreilulta kun esimerkiksi vegaani-siskoni hb on jotain 140-150-tasoa. Endokrinologi kyllä sanoi minulle vuosi sitten kun pääsin heidän kirjoiltaan pois, että olen todennäköisesti sellainen tapaus joka joutuu syömää rautakuureja aika ajoin elämänsä aikana, koska rauta ei tunnu imeytyvän kroppaani eivätkä varastot täyty kunnolla koska en saa ravinnostani tarpeeksi parhaiten imeytyvää hemirautaa (eli sitä eläinperäistä). Harmi, koska haluaisin onnistua saamaan kaiken kroppani tarvitseman ravinnon puhtaasta ruoasta - en pillereistä - eikä vatsani kestä rautavalmisteita lain - etenkään nyt tätä viimeiseksi kokeilemaani Obsidania.

- En pidä näkyvistä logoista.

Taustatietoa: olen jo pitkän aikaa (lue: keväästä) havitellut uutta laukkua MiuMiun kaveriksi ja mallaillut kaikkea Mulberry Lilystä Louis Vuittonin Neverfulliin. Hintataso on kova, mutta koska hankin uuden laukun ehkä kerran parissa kolmessa (jos siinäkään?) vuodessa, olen todennut että voin säästää kaikki pilipali-laukkuihin aiemmin törsätut rahat ja panostaa sitten kerralla kunnolliseen yksilöön, joka kestää niin käyttöä kuin katseitakin. Suurin ongelma näissä arvokkaimmissa laukuissa on se, että niitä täytyy uskaltaa käyttää. Kuvailen usein itseäni Hulda Huolettomaksi laukunkäsittelijäksi, koska en jaksa varoa ja silitellä veskaa vaan laitan sen surutta lattialle ja käytän sitä päivittäin. Toki suojaan laukkua sateelta enkä viskele sitä maita ja mantuja pitkin ja kotona laitan laukun aina eteisen senkin päälle, mutta mikään vitriinissä säilyttäjä en ole. Jos ja kun investoin isomman summan laukkuun, täytyy sen olla niin optimaalinen ja täydellinen omaan käyttööni, että tiedän säilyttäväni sen jopa lopun elämääni, jolloin uskallan käyttää sitä huolettomammin. Jos emmin, säästänkö laukun vai pistänkö sen kiertoon, en myöskään uskalla käyttää sitä samalla tavalla ja se jää ennemmin kaappiin kuin käsivarrelle roikkumaan. Anyhow aasinsiltaa nyt siis logoihin: olin jo viittä vailla tekemässä kaupat Damier Ebene-kuosisesta Neverfullista kun näin sellaisen kaupungilla yhden naisen olkavarrella ja tajusin, ettei laukku olisi minua varten koska en voi sietää logoja. Näytän usein miehelle kuvia laukuista ja pyydän hänen mielipidettään (naurettavaa, koska mies tajuaa laukuista yhtä paljon kuin minä hänen rakkaudestaan kalastukseen) ja hän totesi Monogram- ja Damier ebene-kuosit nähdessään, että mono olisi minunlaiseni mutta myöntyi sitten vaihtaman mielipiteensä ebenen puolelle koska vaadin :'D Noei, mutta Neverfullin nähdessään hän totesi "joo ihan kiva", mutta kun tulin tajuihini sen livenä nähneenä, näytinkin erään toisen unelmalaukun kuvaa ja jo oli toinen ääni kellossa "nojuu tuo olisi sun näköisesi". Tiidididii, voi siis olla, että logoton unelmalaukku keikkuu piakkoin tämän emännän käsivarrella ;)

- Pitkät venytykset eivät sovi minulle.

Illan kävelylenkin jälkeen alkoi hymy jälleen palata huulille. Hitonhitto miten jumissa pieni nainen voikaan olla - kehoaan "huollettuaan"!

Päätin näin loma-aikaan ryhdistäytyä huoltamaan kehoa oikein koko rahan edestä, koska tiedostan laiminlyöneeni venyyttelyä viime aikoina. Aloin siis maanantaina tekemään kerran pari päivässä n minuutista kahteen kestäviä venytyksiä ja totesin tänään keskiviikkona, että jos vielä jatkan tätä menoa niin viikonloppuna en enää kävele. Hemmetinkuustoista, että pienen ihmisen jalat voivatkin mennä jumiin! Facebookin juoksufoorumilta sain vahvistuksen siihen, etteivät pitkät venytykset tee ainakaan kaikille hyvää ja aion vastaisuudessakin suosia enemmän lyhyehköjä ja pumppaavia venytyksiä, sekä foamrollata ja suosia aktiivista palautusta esim. hiljaisen kävelyn muodossa.

- Kaikki eivät tarvitse sokeria, mutta sen syömistä ei kannata välttää jos se tuntuu hyvältä kehossa. Kohtuus kaikessa.

Ai jehna, tekisi mieli nuolaista koneen ruutua kun näkee tämän kuvan: aivan tajuttoman hyvää! Artesaanijätski on normijädeä pehmeämpää koostumukseltaan ja maut ovat todella aitoja - eivät mitään E-koodimaisia ja esanssisia ällötyksiä. Tästä hyvä esimerkki oli miehen lakujätski, johon käytetään paikallista Brunbergin lakua ja jota löytyi puolikkaan pötkön kokoinen pala jätskipallosta :D

Käytiin tosiaan eilen toistamiseen visiitillä Porvoossa (koska ekalla reissulla hankkimani KeepCup oli vääränlainen ja halusin vaihtaa sen) ja käväistiin siinä sitten kehutussa ja kohutussa Café Postretissä miehen painostuksesta ehdotuksesta hakemassa artesaanijäätelöt. Oma oloni oli niin huono kiitos Obsidanin, että jouduin vielä kahvilan ovella nieleksimään mutta voi morjens minkälaiset jätskit sieltä saimmekaan: aivan tajunnanräjäyttävän tuhottoman hyvää - vaviskaa kaikki massa-jäätelöt! Artesaanijäätelö on tarjoillessa aina tuoretta, koska se ei kestä pitkää pakastusta (kiitos Google, että kerroit minulle tämän!) ja se valmistetaan maidosta, eli saattaa käytännössä olla normaalia kermajätskiä jopa kevyempää ja maistuu niin paljon paremmalta kiitos ei-esanssisen makunsa. Omaan kippooni valkkasin suolapähkinävoin sekä freessimmän sitruunasorbetin ja ne toimivat ihmeen hyvin yhdessä täydentäen toinen toistaan :) Aasinsiltaa taas sokerin käyttöön: itse olen onnistunut totuttautumaan sokerista lähes kokonaan pois, enkä enää käytä sitä kuin itseni kanssa diilaten "sovitusti" karkkipäivinä. No, viime aikoina olen huomannut syöväni sokeria karkkipäivinä vaikkei minun edes tekisi mieli - vain koska se on tuolloin sallittua. Naurettavaa, mutta totta. Karkkipäivä on yleensä viikonloppuna, jolloin syön siis kipollisen jätskiä tai pari karkkia per päivä ja määrät ovat siis kohtuullisia. Edelleen minua on ärsyttänyt noissakin määrissä se, että olen saattanut syödä niitä vain siksi että on karkkipäivä - en siksi että himo olisi iskenyt! Sokerista vouhkataan eri puolilla nyt paljon ja voin yhtyä väittämään, ettei kenenkään keho tarvitse sokeria. Sen sijaan en voi allekirjoittaa, että kaikkien tulisi lopettaa sokerinsyönti kokonaan, koska tajusin tiistaina (= ei karkkipäivänä) sokeria sisältävää jäätelöä syödessäni, että vaikka se sokeri turhaa onkin, tekee se tietyissä sosiaalisissa tapaamisissa tai ympyröissä hetkestä astetta paremman ja tuo mielihyvää. Aina ei jonkun luona kylässä tarvitse syödä, vaikka sokeriherkkuja olisikin tarjolla, mutta kieltäytymällä sitä aina riskeeraa aiheuttavansa mielipahaa toiselle. No, tässä kuulun ikävä kyllä juuri siihen ryhmään, joka kieltäytyy herkuista kahvipöydässä ellei minun tee niitä mieli, enkä siedä vaan päinvastoin jopa saatan kiehahtaa jos joku alkaa tuputtamaan niitä minulle. Aikuisena ihmisenä voin ja saan itse päättää koska syön sokerini, eikä kenenkään tulisi ottaa sitä henkilökohtaisesti jos kieltäydyn, mutta toki ymmärrän toisen harmituksen jos hän on nähnyt kovasti vaivaa yön pikkutunteina minua varten leipoen, jos sitten kieltäydynkin. Tuttavapiirini jo tunteekin minut ja tietävät mielipiteeni ja usein mietin miten toinen reagoisi jos kyselisinkin keksien perään kahvin kaveriksi :D Päätin tästä viisastuneena, että skippaan karkkipäivät ja syön herkkuja kun niitä tekee mieli. Viime viikolla en syönyt sokerinameja lain, mutten koe että minulla olisi nyt ikäänkuin yksi sokerikerta käyttämättä. Herkkuja ei syödä varastoon eikä tunteisiin eikä niitä säästellä, vaan niitä syödään juhlahetkinä - oli sitten arki tai juhla ja kohtuudella.

EDIT 11.8: en julkistanutkaan tekstiä eilen keskiviikkoiltana - ja hyvä se, koska siihen ehti jo ilmetä muutoksia: erehdyin kysymään T:n mielipidettä vielä kertaalleen kahden laukun välillä - toisen logollisen canvas-olkalaukun sekä logottoman nahka-käsilaukun - ja arvatkaa vaan mitä se ryökäle teki? No vastasi päinvastoin kuin edellisenä päivänä! Naurahdin jo ääneen, että hei c'moon et voi muutaa mielipidettäsi noin vain koska otan toki huomioon läheisteni mielipiteet siitä, mikä olisi eniten tyyliäni ja nyt hän sekoitti koko pakan. Mies väitti kyllä kiven kovaan etten olisi näyttänyt samojen laukkujen kuvia tiistaina, mutta totesi sitten ettei katsonut kuvia niin tarkkaan ja luuli, että laukut vaihtuvat illoittain. Höh. Mietin tässä pitäisikö tehdä kuten tatuointia suunnitellessa: liimata laukun kuva jääkaapin oveen ja jos se jaksaa innostaa päivä toisensa jälkeen, kannattaa se ostaa. Jos siihen tylsistyy jo kuvan perusteella, kannattaa jatkaa etsimistä.

Sellaisia oivalluksia nyt tähän mennessä lomaa :) Onneksi on vielä pari päivää lomaa jäljellä, eikä suurempia suunnitelmia optikolla käyntiä lukuunottamatta ole. Mitään reissuja emme (Porvoon reissuja lukuunottamatta) suunnitelleet emmekä teekään ja se tuntuu hyvältä ratkaisulta: kun lomaa on vain vaivainen viikko, vietän sen mieluusti kotona touhuillen ja hölläillen (tai hieman vaihtelevin lopputuloksin tuo viimeiseksi mainittu - en vieläkään ole ottanut niitä uhkailemiani päikkäreitä!)

Tättähäärän maanantaiaamu ja astiarakkautta

Heippahei!

 

Olen jo aiemmin kertonut, miten osaan olla suorastaan lapsellisen ihastunut ja innoissani hyvinkin arkisista asioista. Tänään maanantaiaamuna heräsin itsekseni klo 6 ja harmittelin pienen hetken, että heräsin niin aikaisin, kun olisin saanut iltavuoroon mennessäni nukkua tunnin pidempään. Vaan enpäs jäänytkään harmittelemaan, vaan venyyttelin hetken sängyssä ennen kuin nousin ja hoitamaan aamutoimet ja vein Ronjaa ulos. Aamuista muuten jo huomaa, että keskikesä on takanapäin: aamut ovat viileämpiä ja selvästi kosteampia yön jäljiltä kuin kesäkuussa. Tossutkin kastuvat ihan toisella tapaa kun kulkee koiran perässä nurmikkoa pitkin!

 

Hei pitääkin kertoa eilisestä: lähdettiin - nurinkurista kyllä - blogipostauksen viimeisteltyäni eilen -T pyörällä ja minä juosten - lenkille. Ukkospilvet kohosivat tummina taivaalle, mutta peittivät pistävän auringon ja tuulikin alkoi siinä puhaltaa niin, ettei fiilis ollutkaan yhtä tukala kuin aamulenkillä käydessämme, joten jopa hölkkä tuntui alkukankeutta lukuun ottamatta hyvältä. Parin ekan kilsan jälkeen kroppa lämpeni ja askel alkoi nousta toisella tapaa ja voi että miten Hangon keksinä olin: juoksu tuntui niin hyvältä! Mies pyörällä vierellä juomapullon kuljettajana sekä jutteluseurana on kyllä enemmän kuin kiltakimpaleen arvoinen asia ja hehkutin hänelle ties miten monta kertaa, miten iloinen olin kun hän lähti seurakseni ja miten hyvältä juoksu tuntui kun keskityin hänen kanssa jutteluun, enkä niinkään jumeihin ja ties mihin muuhun, johon normaalisti kiinnitän yksin ollessani huomiota (turhaan). 10km sujui entisiin lenkkeihin verrattuna nopeammin (6'50/km eilen, 7'14 viime keskiviikkoiltana) ja kevyemmin ja sen jälkeen suuntasimmekin suoraan vanhempieni luo syömään. Alkuillasta kurvasimme vielä Porvooseen hakemaan Facebook-kirpparilta tekemäni löydön: Pentikin Vanilja-sarjan lautaset! Näistä aionkin tehdä ihan oman postauksensa - niin rakastunut näihin kyllä olen jo nyt!

 

Pentikin Vanilja on ehdottomasti Pentikin kaunein astiasto mielestäni! Eikö?

 

Maanantaiaamuksi olin eilen kummallisen tehokas: aamupalan jälkeen pesaisin vielä keittiön ikkunankin! Ehdin sopivasti vielä meikata ennen töihin lähtöä - jossa sitten olin iltaan asti kiireessä juosten. Huhhuh, sanonpa vaan että onneksi maanantaita on vain yksi viikossa!

 

Pädäääämm! Ehdin jopa ottaa hölmön selfien itsestäni aamuhulinoissa!

Loppuhuipennukseksi kuva silmäterästäni: basilika, jonka olen onnistunut pitämään hengissä koko kesän!

Onnellinen keskiviikkoilta johti onnelliseen torstaihinkin

Voisiko joku kysyä, olenko onnellinen, jotta saisin kirkua ääneen "kyllä! Olen onnellinen"? Kiitos. Minä olen.

Lopetin työt eilen aikaisemmin ja yritin tsempata itseni heti työpäivän päätteeksi aurinkoon lyhyelle lenkille - todetakseni, että ulkona oli niin paahtavan tukalan kuuma, että oli parasta tyytyä kävelyyn ja lyhyeen reilu 3 kilsan lenkkiin. Palasin hieman haavojani nuoleskellen kotiin miehen luo ja totesin, ettei askel kulkenut ja että ilma oli luultuani kuumempi - aivan liian tukala ja ukkosmainen juoksuun. Ennenkuin ehdin alkaa surkuttelemaan sen kummemmin, nappasin oksasakset käteeni ja purin energiaani kämppämme ulkopuolella kasvavaan pensasaitaan, joka oli aivan järkyttävän epätasainen. Siinä Maajussilla morsian-tyyppisesti hengaillessamme kuuluivat soratietä pitkin askeleet ja sieltä vieraspariskuntamme A ja E saapuivatkin. Höpöteltiin hetki pihalla ja ehdotuksestani T lähti hakemaan meille jätskiä kaupasta ja siirryimme sisälle.

Höpöteltiin ja muisteltiin A:n kanssa vanhoja muistoja ja juttuja, räkätettiin niin mahamme pohjasta, etten muista koska olisin viimeksi niin tehnyt. Syötiin jätskiä (beside the point: arvatkaas olinko ylpeä itsestäni kun pystyin sallimaan itselleni sokeriherkkuja KESKELLÄ viikkoa?!  Minä kun olen kehittänyt ärsyttävän päähänpistoksen, ettei sokeriherkkuja SAA syödä keskellä viikkoa ja se ärsyttää minua suunnattomasti, koska se a) muistuttaa minua vanhoista sh-ajoista, b) rajoittaa elämääni koska "joudun" kieltäytymään herkuista esim. kahvipöydissä, c) tuntuu naurettavalta, koska jos syön herkun, saan morkkiksen, ja jos en syö, saan morkkiksen koska en kerta kaikkiaan PYSTY syömään sokeria kun kerta olen päättänyt etten sitä tee. Eikä kukaan oikeasti tarvitse edes sokeria. Yhtään morkkiksen poikastakaan en tuntenut, vaan kruunasin annokseni toffee- ja suklaakastikkeella ja nautiskelin annoksestani hymyssä suin, hyvin mielin.) ja räkätettiin lisää. Välillä aiheet siirtyivät diipimmälle tasolle ja puitiin terveyttä, sairautta (kuinka eläkeläistyyppistä.. No, ei sentään vertailtu rollaattoreita ;)) ja vastoinkäymisiä, sekä yritettiin pohtia, miten niistä pääsisi yli. Oli tajunnan räjäyttävän rentouttavaa, jotenkin vapauttavaa huomata, ettemme sittenkään ole ainoa alle 30-vuotias pariskunta, joka on jo siirtynyt baareissa juoksemisesta pois, viihtyy kotona ja tekee mielellään kotihommia, tekee ex tempore reissuja niinkin extremeihin paikkoihin kuin Prismaan ja jahtaa mansikkalaatikoita mahdollisimman halvalla ympäri pitäjiä, sekä menee ajoissa nukkumaan viikonloppuisinkin, jotta voi sitten nousta pirteänä aikaisin (viikonloppuisinkin). Olemme jo jonkin aikaa luulleet, että olemme ainoa lapseton, alle kolmekymppinen pariskunta joka elää näin - mutta thank God A ja E todistivat, ettemme olekaan. HUH! Minä kun jo luulin kalkkeutuneeni.. :'D

Ja heti aamusta taas niitä mansikoita ;) Tänään ei niitä jostain syystä oikein ole tehnyt mieli.. Nimim. olen 24h aikana syönyt lähemmäs 2 litraa mansikkaa :D

Ilta uhkasi hieman venyä kun aloin vieraiden lähdettyä vielä perkamaan mansikkalaatikkoani, eikä unikaan sitten ihan heti tullut kun sänkyyn asti pääsin, mutten antanut sen haitata.

Aamulla kellon soidessa varttia vaille 6 olin kummallisen pirteä ja lähdin Ronjan kanssa sille samaiselle pidemmälle aamulenkillemme, vaikka juuri eilen harkitsin (jopa ääneen) alkavani tekemään lyhyempiä aamulenkkejä Ronjan kanssa, jotta voisin nukkua pidempään ja näin (mahdollisesti) välttämään aivosumun, josta olen pitkin viikkoa kärsinyt (kiitos väsymyksen). No tänä aamuna hölkkäsimme KOKO matkan koska kroppani tuntui niin kevyeltä ja energiseltä (wtf - kuudelta aamulla?!) ja hymyilin ja nauroin ääneen Ronjan juostessa rinnallani. Olo oli kuin mustavalkoisessa Suomi-filmissä, jossa Elovena-tyttö kirmaa letteineen kukkaniityllä.

Koko aamun, päivän ja jopa nyt tätä postausta rustatessani tässä illalla, hyvä fiilis ja boogie jatkui. Normipituisen työpäivän jälkeen käytin Ronjaa ulkona, nappasin äkkiä välipalaa ja lähdin juoksemaan - koska halusin ja olin päättänyt, että juoksisin kropan fiiliksen mukaan. Urheilu ei AINA voi olla kivaa, mutta pahalta se ei saa tuntua. Juoksin, mutta hidastin joka kerta kun olo tuntui siltä - ja se kannatti. Toki yli 20 asteen lämmössä juostessa pää tuntuu varmasti kiehuvan aivan jokaisella jossain kohtaa ja siksi jatkoin lenkkiäni päätä välillä kastellen (juomapullo on minulla pakollinen varuste helteellä juostessa), vaikkei meno yhtä hunajaista koko aikaa ollut. Mutta äly-pahalta juoksu ei missään vaiheessa tuntunut (kuten se viime aikoina on tehnyt ja silti olen idioottimaisesti jatkanut juoksua) ja lopettelin kun Ambitin näytölle ilmestyi ennakkoon jahtaamani 10 km. Edelleen hymyssä suin.

Sanotaan, että terveys on niin paljon muutakin kuin pelkkä lääketieteen väite "sairauden poissaolo". Terveys koostuu henkisesti ja fyysisestä hyvinvoinnista - kun päällä ja kropalla on hyvä olla, on ihminen mielestäni terve. Vaikka jostain hieman kolottaisi, voi ihminen silti kokea olevansa terve ja onnellinen, koska jokaisen osa-alueen ei tarvitse olla tip-top-kunnossa, jotta voisi tuntea olevansa onnellinen. Se, miten alas rimansa onnellisen olon tuntemiseksi laskee on yksilöllistä, mutta itsestäni voin eilisen perusteella todeta sen, että jos joku saa minut nauramaan, unohtuvat monet fyysiset kolotukset ja jumit, enkä koe olevani epäonnellinen vaikka ne jumit siellä tallella ovatkin, jos psyykkeeni hyvinvointi ja onnellisuustaso nousee. Nauru ikäänkuin kompensoi jumeja, pahaa oloa ja kurjaa fiilistä.

Oli aivan mahtavaa todeta, että eilisen pitkät ja sydämenpohjasta räkätetyt naurut siivittivät hyvää oloa vielä seuraavaan (työ)päiväänkin, iltapäivän lenkkiin ja yleiseen oloon.

Kiitos A ja E eilisestä! Kuten E:lle heti eilen illalla jo lähdettyänne viestissä totesin, ootte aika muruja - ihana helmi ja löytö. Kiitos kiitos kiitos ja otetaan pian uusiksi! :)

Mistä se onnellisuus ja hyvä olo sitten loppupeleissä rakentuukaan? Kilometreistä vai olosta?

Moikkamoi!

Viikonlopun postauksessa kerroinkin jo, että sain Prismassa heikotuskohtauksen pitkästä aikaa ja meinasin joutua lähtemään autolle lepäämään koska olo oli niin hutera. Pohdin kohtausta ja kaikkea, mikä sen mahdollisesti olisi voinut aiheuttaa, ynnäsin asioita toisiinsa ja eilisen kahvihuonekeskustelun ja sateessa kävelyn jälkeen alkoivat palaset (taas) loksahtaa kohdilleen. En halua jatkaa näin.

Kävin reilu vuosi sitten HUS:n fysiatrialla fysioterapeutin luona säännöllisesti ja muistan edelleen opin jonka hän minulle antoi: kun huomaa, että olossa tapahtuu muutos joko parempaan tai huonompaan suuntaan eikä ole varma mistä se johtuu, kannattaa piirtää aikajana viime aikojen tapahtumista. Kun asioita ei suostu näkemään sydämellään, voi ne nähdä selkeämmin silmillään ja sitä kautta sisäistää sydämeensä. Itse tein sitä pariin otteeseen ihan paperille saakka, mutta eilen tyydyin pelkkään ajatukseen ja yhdistelin mielessäni viime päivien tapahtumat olotiloihini.

Mihin lopputulokseen tulin?

Mitä rankempia lenkkejä, sitä huonompi olo. Se on nyt Jossu kylmä fakta, että asia on niin.

Pidän juoksemisesta, mutta viime aikoina siitä on totta puhuakseni tullut pakkopullaa ja se jopa pelottaa minua. Miksi? Koska siitä tulee heikko olo vaikka miten yritän panostaa palautumiseen syömällä ja lepäämällä. Minun kehoni ei vain palaudu.

Viime viikolla tuli pääasiassa käveltyä kipeän akillesjänteen takia ja se tuntui todella rentouttavalta ja vapauttavalta - minun ei ollut pakko juosta.

Juttelin T:n kanssa tästä eilen ja hän totesi, että voisinhan hyvin juosta lyhyempiäkin lenkkejä kuin kymppejä, joihin minulle on nyt tullut jonkin asteen pakkomielle. Jotenkin minulle ei (pitta-ihmisenä) 10 km lyhyempi matka tunnu riittävän - henkisesti - koska tiedän pystyväni juoksemaan pidemmälle.

Blaah kuinka minua ärsyttää. Ärsyttää se, että alan taas olla rajamain övereitä vetämään. Ärsyttää, ettei kehoni palaudu eikä kroppani kestä mielestäni normaalia treeniä (niin moni muu trenaa kolminkertaisesti minuun verrattuna ja silti minä olen se, jonka kroppa brakaa ekana). Ärsyttää, että iso osa postauksistani on yhtä vili-valia, enkä "ehdi" kirjoittelemaan sellaisia postauksia, joita itse tykkään lukea: arkea, ostoksia, pieniä kultakimpaleita arjen tohinassa. Ärsyttää nämä himpskatin niskajumit. Ärsyttää, että ne asiat joita tulevaisuudelta toivon, eivät ole YHTÄÄN lähempänä viime vuoteen verrattuna vaikka viime kesänä ajattelin, että olisin nyt jo lähempänä omaa taloa, perhettä, harmonista ja rauhaisaa elämää. Ärärärärärärärrär.

Onhan elämässä paljon hyvääkin, mutta pääasiassa ja päällimmäisinä ovat nyt nämä vili-vali-asiat. Pitänee vain yrittää porskuttaa eteenpäin ja muistuttaa itseään, että kaikkien elämässä on joskus vastoinkäymisiä - toisilla vain enemmän kuin toisilla.

 

Mitä hyvää viime päivinä olen saanut kokea tai mistä olen iloinnut?

- makeista mansikkamollukoista
- lusikassa nukahtamisesta miehen kanssa
- Malmin korupajan alennusmyynneistä, joista voisin jo ennakkoon käydä kotiuttamassa itselleni tulevaisuutta ajatellen ihanan timangin
- Sadepisaroiden valuminen kasvoja pitkin eilisiltana oli todella rentotuttava kokemus eilisiltana
- Ronja-koirasta: miten hän voikaan pöllöydellään, olemuksellaan, sekoilullaan tuoda elämääni niin paljon iloa? Lipastoa vasten hakkaava häntä, kasvoja lipaiseva kieli, kylkeen änkeävä karvainen kylki, nukkumaan mennessä sängyn viereisellä matolle käyvä uljas musta - mamman rakas
- tuorepuurosta aamuisin - freesi aloitus aamulle!

Näillä nyt taas mennään ja jatketaan. Olisi kiva kuulla, löytyykö siltä puolen ruutua joku joka on minun tapaani kärsinyt ylikunnosta ja joka sen takia/muuten vaan palautuu todella huonosti treeneistä? Tsemppiä sinun viikkoosi!

Kalorien kulutusta, ulkonäön muokaamista vai ihan aidosti rakkaudesta lajiin?

Miksi harrastat liikuntaa? Otsikosta pystyit ehkä jo päättelemään, että tänään aiheena on etsiä se keppi tai porkkana, joka saa sinut liikkumaan ja harrastamaan sitä, mitä teet. Ajatus tästä lähti liikkeelle luettuani uusinta Fit-lehteä, jossa eräässä artikkelissa pohditaan perimmäistä syytä liikunnan harjoittamiseen. Nykypäivänä kun strong is the new skinny, lenkkipoluilla kärsitään jopa ruuhkista kaikkien harrastaessa (vähintäänkin) hölkkää ja kaupoissa ja kaduilla (vähintään) joka toisella on urheilulegginsit tai mojovan kokoinen syke-turbomittari rannetta koristamassa, herää väistämättä ainakin omassa mielessäni kysymys - harrastavatko oikeasti KAIKKI nämä sporttisen näköiset ja oloiset ihmiset liikuntaa puhtaasti omasta tahdostaan ja rakkaudesta lajiin, vai löytyykö heidän keskuudestaan niitä, jotka pitkin hampain käyvät treeneissä ja jotka tekisivät 98% illoista muuta kuin kuluttaisivat lenkkareita? Uskon, että näin on. Aloinpas samalla pohtimaan omaa suhdettani liikuntaan ja kyseenalaistamaan, miksi ylipäätään liikun. Pelkän pintakuvan vai hyvän fiiliksen vuoksi ja takia?

En ole peitellyt taustojani siitä, että suhteeni liikuntaan ja ruokaan on ollut vinoutunut - kyllähän se aika selvää oli. Taistelen pieniä mörköjä vastaan lähes päivittäin edelleen, mutta olen ylpeä siitä, että huomaan tehneeni parannuksia roimasti. Uskon, että ihminen jolla on syömis- tai liikkumishäiriö taustalla tuskin koskaan voi suhtautua näihin täysin vailla painetta tai ajoittaisia pelkoja syömiseen tai liikuntaan ja että hän myös herkemmin ajautuu pakonomaiseen, sairaalloiseen ajatusmaailmaan syömisen ja liikunnan osalta. Hänen tulisi tasaisin väliajoin pysähtyä kyseenalaistamaan omaa tekemistään, omia valintojaan ja perustelemaan näitä itselleen: teenkö tätä koska HALUAN ja koska siitä tulee minulle hyvä olo vai koska haluan niiden kautta vaikuttaa ulkomuotooni, kontrolloida painoaan tai purkaa huonoa oloaan. Pystynkö poikkeamaan rutiineistani ja tehdä täysin päinvastoin kuin mitä mallini mukaan minun kuuluisi tehdä - vain koska HALUAN - kärsimättä morkkiksesta?

Ero siinä, onko rutiininomainen syöminen ja liikkuminen hyvä vai huono asia, on hiuksenhieno eikä sitä välttämättä aina näe. Omalla kohdallani suurin haaste on se, koska liikkumaan tulisi lähteä ja koska taas jättää lähtemättä: johtuuko "väsymykseni" ja halun puutteeni lähteä liikkeelle puhtaasta laiskuudesta vai yrittääkö kehoni kertoa minulle, että se tarvitsisi nyt lepopäivän?

Altistumme päivittäin etenkin sosiaalisen median kautta liikunnan hypetykselle (kaupan kassajonoista ja kahvipöytäkeskustelut unohtamatta - kaikkiallahan ne neonväriset legginsit ja HIIT-sarjat ovat esillä!) ja saamme sitä kautta viestin ja tietyn pakotteen (tai porkkanan - miten sen ottaa) liikkua ja syödä tietyllä tavalla itsekin. Uskon, että ihmiset laumaeläiminä ottavat mallia toisistaan ja vaikka kuinka joku väittää, että seuraa omaa sisintä ääntänsä eikä välitä muiden puheista ja teoista, matkimme ainakin tietyllä asteella KAIKKI jonkin toisen ihmisen tekoja ihailu ja/tai kateus mielessämme: olisinpa kuten hän. Tekemällä kuten hän, olen askeleen lähempänä häntä. Se, että saa inspiraatiota muista ei välttämättä ole huono asia lain - päinvastoin terveelliset elämäntavat liikuntoineen syömisineen ovat tervetullut asia jokaisen elämään ja parantavat sopivassa suhteessa jokaisen elämää takuuvarmasti! Haluan toki alleviivata sanat SOPIVASSA SUHTEESSA: liika on liikaa - ruoassa, levossa ja liikunnassakin. Määrät ja laadut ovat kovin yksilöllisiä ja tärkeintä olisi löytää itselleen sopivat määrät liikuntaa, lepoa ja ruokaa eikä toisiin pitäisi verrata. Ääh!! Sehän se kaikkein vaikeinta onkin. Omalta kohdaltani voin sanoa sen, että olen iän ja kantapään kautta oppinut kuuntelemaan itseäni yhä enemmän ja paremmin, mutta kyllä minä aika usein joudun pysähtymään ja miettimään miksi hemmetissä syön samoja puuroja ja kasviksia päivästä toiseen ja lähden lenkille, vaikka ulkona sataa pikku-ukkoja. Koska Instagram pullistelee hehkutuksia siitä, miten hyvin toisten treenit ovat kulkeneet? Ehkä he nukkuivat paremmin kuin minä ja pitivät taukoviikkoa viime viikolla ja treenit kulkivat siksi kuin voideltu? Harvemmin kukaan kertoo huonosti sujuneista treeneistä tai pohjaan palaneista banaaripannareista ja tämä on fakta, jota yritän pitää mielessäni aina kun huomaan epäröiväni esim. lenkille lähtöä. Minun kun ei loppupeleissä tarvitse liikkua tai syödä kenenkään muun kuin itseni takia.

Hieman taustatietoja ennen kun luet seuraavan: tein sunnuntaina hetken mielijohteesta uusimmana Fit-lehden inspiroimana osan Bettina Gräsbeckin 10-9-8..-sekä vatsalihastreenin ja aiheutin itselleni maailmankaikkeuden pahimman selkäjumin. 

Maanantaina kävin hölkkäämässä alkuillasta ja pohdin tätä aihetta: miksi juoksen ja ylipäätään liikun ja syön niinkuin teen? Lenkin aikana minun aikoi puolenvälin jälkeen heikottaa ja pakotin itseni - täysin vastoin periaatteitani ja tapojani - hidastamaan kävelyyn, jotta sykkeet tasaantuisivat ja käännyin kotia kohti. Sykkeen laskettu 130-140-tasolle, kiihdytin askeleeni hiljaiseksi hölkäksi ja päätin höntsätä kotiin jottei juoksusta jäisi paha maku suuhun. Hmm, sykkeet pysyivät matalina, joten päätin jatkaa askeltamista ja olla ajattelematta koko juoksua. Olo koheni ja jatkoin pikkuhiljaa askeltamista sykkeitä seuraten ja oloa siinä samalla tunnustellen ja päätin sitten hetken päästä suunnata kotia kohti. Kun olin jo melkein kotona iski minuun pakonomainen tunne jatkaa vielä vähän, vaikka olo ei häävein mahdollisin ollutkaan. Pelkäsin, ettei Ambit näyttäisikään haaveilemaani, tavoittelemaani 10 km ja pakotin itseni jatkamaan vielä hetken - vaikken edes tiennyt, mitä mittari loppupeleissä näyttäisi koska kyttäilin vain sykkeitä! Sykkeet pysyivät maltillisina ja hidastin jos se nousi >160. Kun vihdoin sallin itseni hidastaa kävelyksi ja sammutin mittarin ja selasin kävellessäni lopputuloksia taisi suuni loksahtaa auki: 12,3 km. Herranjumala, ajattelin itsekseni. Ensimmäistä kertaa
- hidastin kävelyksi kun minun alkoi tehdä pahaa
- sykkeeni pysyivät näin matalina (keskisyke oli 159 - paras koko vuotena!)
- juoksin noin pitkään vaikka luulin lopputuloksen olevan 7 tai 8 km.. Oho!
- jumiutin selkäni pitkiin aikoihin - hahaa, eka askel kohti kestävämpää keskikehoa on otettu!

Sen sijaan..
- jatkoin juoksua, vaikkei se jumiutuneen selän kanssa tuntunut lainkaan hyvältä
- suutuin itselleni, että jatkoin vaikkei se tuntunut hyvältä silloin kun ekan kerran tajusin hidastaa
- fiilis juoksun lopetettuani oli kilometrit nähtyäni mahtava!

Mitä tästä voi päätellä? Että olen jo sisäistänyt osan terveellisistä elämäntavoista ja ottanut askeleen niitä kohti ja olen kykeneväinen tunnistamaan ne alueet, joilla vielä epäonnistun: liikun vaikkei se tee hyvää, mutta tiedän, että se useimmiten tuntuu hyvältä jälkeenpäin. Että voin urheiltuani syödä enemmän lihomatta (yep, tässä se paljastus tuli: kuka nainen nyt ei pelkäisi painonnousua? Koska ruokavalioni on 80% puhdas ja kasvispainotteinen, en ole täysin varma nousisiko painoni jos lopettaisin urheilun kokonaan hetkeksi - kyllähän ruokahalukin vähenee jollei liiku ja sen myötä energiansaanti pienenee..) ja ruokahalu on parempi kun liikkuu ja unikin maittaa paremmin. Että kroppani tuntuu elastisemmalta ja liikkuvuuteni on parempi, jos liikun. Liikkumaan lähtö ei takuuvarmasti kenenkään mielestä AINA ole houkuttelevaa tai kivaa, mutta jälkeenpäin olo voi olla täysin toinen ja sitä kiittää itseään siitä, että lähti liikkeelle. Tärkeintä olisi tunnistaa koska keho on aidosti väsynyt ja koska sitä vain laiskottaa.

Ihminen on kokonaisuus ja hyvinvointi ja terveys koostuvat osa-alueista, joiden täytyy olla tasapainossa toisiinsa yksilön yksilölliset tarpeen huomioon ottaen: lepo, liikunta ja ravitsemus. Yksilöllisten vaihteluiden takia on samaan aikaan vapauttavaa elää itse hyväksi kokemallaan tavalla, mutta toisaalta hankalaa koska ajaudumme kaikki tasaisin väliajoin vertailemaan itseämme toisiin, heidän suorituksiinsa ja tekoihinsa. Itselläni on vielä pitkä, pitkä matka edessäni ennen kun löydän oman kultaisen keskitieni ja harmonian, mutta tiedän, että matkantekoni on alkanut. Tiedän, että tekemäni havainnot selkiyttävät omaa tekemistäni, mutta voivat myös toimia herättäjinä muille. Toivon, ettei kukaan (minut tosielämässä tunteva) lähde tuomitsemaan minua tai tekojani tämän luettuaan - voin luvata teille, että olen aikamoisen matkan kulkenut, ojanpohjat möyrinyt ja yöunet menettänyt päästäkseni tähän pisteeseen. En toivo kellekään sellaisia oireita, oloja, taloudellisia vastoinkäymisiä, itkuja ja epätoivoisia hetkiä, kuin itse olen ajatuksineni tekoineni kohdannut. Tässä sitä edelleen kaksin jaloin seison, en terveenä, mutta astetta fiksumpana ja kokeneempana. Joku päivä minä vielä löydän tasapainoni.

Oletko sinä ikinä miettinyt, pohtinut ja jopa kyseenalaistanut suhdettasi liikuntaan? Onko se pahan oloa purkamista, kavereiden kanssa yhdessä tekemistä, kaloreiden polttamista vai peilikuvan kohentamista varten? Nautitko suurimman osan ajasta jolloin urheilet ja jos et - mikset? Voisitko liikkua toisella tapaa pitäisikö sinun vaihtaa urheilu kokonaan hyötyliikunnaksi tai vain vähentää liikuntakertoja?

Tiistai-illan neronleimaus: pyörillä liikkuva vesipullo! Ja koirakuvia kevennyksenä ;)

Jihuu, voi että miten iloinen olin eilen kun KERRANKIN minulla oli lyhennettä työpäivänä juuri sellaisena päivänä, jolloin aurinko (vihdoin) porotti taivaan täydeltä ja keli oli kuin morsian. Sateiden jälkeen auringon lämpö ja valo hellivät niin mieltä kuin nahkaakin ja istuin hyvillä mielin biksut päällä terassilla Koirat-lehteä selaillen ja nautin työpäivän jälkeen.

Kuvat otettu lauantaina, jolloin juoksin vastaavanpituisen lenkin kaatosateessa. Ero eilisen ja tuon lauantain lenkin välillä oli huikea - tiedä sitten oliko keveyden syypäänä sadettomuus, seura vai vesipullo, jotka minulta eilen löytyivät ;)

Laitoin huvikseni nuo Salomonin Speedcrossit jalkaan lauantaina ja voi että, miten hyvin ne istuvatkaan jalkaan: kuin sukat! Muina kumppaneina
kompressiosukat SOC, toppi ja takki Nike, shortsit Pro Touch, vyötäröllä Spibelt (avaimet + puhelin) ja ranteessa Suunto 

Maanantai-iltana lähdin ensimmäistä kertaa tänä kesänä pyöräilemään ja polkaisinkin "kevyenä" aloituksena nätin illan kunniaksi reilut 20 kilometriä aurinkoista iltaa, laiduntavia hevosia ja
kivaa luontoa ihaillen. Hitsit olin ihan unohtanut miten vapauttavan tuntuista pyöräily onkaan! Kyllä mieli lepää kun viilettää menemään ja onnekseni reitilläni ei vastatuulikaan osunut kohdalle, kuin ihan loppumatkasta. Tiedostan, että minun täytyisi monipuolistaa treenejäni, jotta kroppa kestäisi juoksua - ja arkeakin! - paremmin. Jotenkin uskon, että oli laji mikä tahansa, aiheuttaa se kropalle ongelmia kuten jumeja ja virheasentoja, sekä loukkaantumisia jos liike on liian yksitoikkoinen ja jos sitä yksipuolista liikuntaa harrastaa liikaa. Mitä monipuolisempaa treeni on, sitä enemmän erilaista ärsykettä se antaa kropalle ja sitä paremmin sekä fysiikka, että psyyke kestävät sitä. Oikeasti olin lähes häkeltynyt siitä, miten innoissani olin pyöräilystä vaikka uskottelin itselleni lähtöä tehdessäni, etten edes pidä pyöräilystä ellei minulla ole jotain tiettyä tavoitetta, esim. työpaikka, jonka vuoksi istahdan pyörän satulaan. Monipuolistamalla treeniä saa sekä kroppa että päänuppi virikettä ja treeni maistuu ihan toisenlaiselta! :)

Mitä pidemmälle ilta eilen kävi, sitä enemmän minun alkoi tehdä mieli lähteä lenkillä, mutta emmin lähtöä, koska ulkona oli sen verran lämmin. Minulla on nyt pari kertaa tullut heikko olo juoksulenkin aikana (etenkin loppua kohden) n 5-6 kilometrin jälkeen ja suuta on kuivannut kuin saharaa. Olen laskenut 1+1 ja todennut, että heikotuksellani ja kuumuudella on selkeä yhteys: jaksaminen loppuu, kun kroppa alkaa kuivua. Niinpä päätin eilen, että lähden kokeilemaan juoksua vesipullo mukanani - mutta missä? En omista n.s. vesipullovyötä (vyö, johon saa monta pientä pulloa kiinnitettyä), en juoksureppua enkä koe kovin miellyttäväksi enkä liioin käteväksi tai ergonomiseksikaan kanniskella juomapulloa kädessä juostessa, mutta koska sen kummempaa varustusta en omista oli ainoa vaihtoehtoni vesipullo käteen. Siinä kenkiä sitoessani heitin puoliläpällä miehelle, että "lähde mun kanssa lenkille - "tuu sä pyörällä viereen vesipullon kanssa ja mä hölkkään." Mies kun ei tykkää juoksusta, mutta sen sijaan elää pyöräilylle, tiesin että minulla oli selkeä porkkana ehdotuksessani ja mieshän nappasi siihen kuin ahne lahna matokoukkuun! Niin me sitten lähdimme rinta rinnan kohti pururataa - minä hölkäten ja mies fillarilla. En ole valehtelematta KOSKAAN juossut seurassa koska pelkään lähteväni kisailemaan toisen kanssa ja unohtavani oman kropan kuuntelemisen. Lisäksi haluan juostessa keskittyä hengittämiseen ja pelkään, että toisen seurassa höpöttelen niin, että hengitysrytmini menee ihan sekaisin ja kehitän itselleni kylkipistoksen. No, miten sitten kävikään? Ihme kyllä - hyvin. Höpöttelimme niitä näitä matkaan taittaessamme ja fiilistelin ihan kympillä sitä, miten keveältä askeleeni tuntui vaikka juoksin normaalia nopeampaa tahtia ja juttelin miehelle lähes koko matkan ajan enkä keskittynyt oikeastaan lainkaan omaan suoritukseeni.

Lenkin pituudeksi muodostui lopuksi 10 km ja lopputulokseksi hymynaama :) Mitä siis opin tästä illasta? Että minun kehoni kestää paremmin kuumuutta, jos se saa nestettä välillä ja että yhdessä lenkkeily sittenkin sopii minulle: turhia oloja ei ehtinyt tunnustella, sai samalla vaihdettua kuulumisia ja päivän liikunnat sai siinä sujuvasti.

Mites sinä - sujuvatko treenit paremmin yhdessä vai erikseen? :)