Kadoksissa. Tule kanssani päiväkahville, niin kerron.

Blogihiljaisuus se jatkuu jatkumistaan ja pian hävettää ylipäätään enää palata tänne. Palaanpa kuitenkin kertomaan, että täällä edelleen jossain muodossa ollaan. Elämä koneen ja blogin ulkopuolella on heitellyt, muuttunut ja koetellut niin kovin ja paljon, että hädin tuskin tunnistan itseänikään. Koska jo arjen pyörittäminen tuntuu tällä hetkellä käyvän voimille, olen priorisoinut ja hädin tuskin edes lukenut muiden blogeja - saati sitten päivittänyt omaani.

Olen pariin otteeseen törmännyt blogeissa n.s. "kahvilla kanssani"-postauksiin, joihin voi kätevästi sisällyttää viime aikojensa kuulumiset aiheuttamatta blogiinsa maratonpostausta. Kaikkea en kerro - kuten en myöskään kertoisi, jos tapaisimme ja juttelisimme ääneen kahvilassa. Tervetuloa - jollet kahvista välitä, niin nappaa vaikka glögiä ensimmäisen adventin kunniaksi!

"Moikka! Mitä kuuluu, pitkästä aikaa hei!"

No niin on. Kääk, mulle kuuluu. No kai mulle päällisin puolin kuuluu ihan hyvää, mutta kulunut kuukausi on ollut myllertävin ja rankin ikinä: uusi duuni, lisätutkimukset sairaalassa (jotka sitten aiheuttivatkin hieman odotettua enemmän vaivaa ja osaa vastauksista odottelen edelleen) ja hajonnut auto.. Eli voisi kai sitä huonomminkin mennä! :)

"Oho, aika rajua. Siis häh, uusi duuni?"

Joo, mut rekrytoitiin pikaisesti terveydenhoitajan hommiin ja vaihdoin siis käytännössä sen kummempaa perehtymättä kiireellisemmistä päivystystehtävistä hidastempoiseen, terveyttä ylläpitävään terveydenhoitajan hommaan. Siinä missä aiemmin paikkailin haavoja, tein hoidon tarpeen arviota ja käytin käsiäni sairaita hoitaen, käytän nyt enemmän ääntäni ja päätäni, juttelen kartoitan ja koitan neuvoa terveitä kohti terveellisempiä elämäntapoja. Aiemmin toimin porukassa ja nyt lähes täysin itsenäisesti. 
Uusi pelottaa ja vielä on miljoonatsiljoona asiaa, jota en osaa enkä tiedä mutta otan selvää asioista, opin ja otin tämän haasteena vastaan.

"Kuulostaa hyvältä ja vaihteluhan vaan virkistää! Voi ei, mikä tämä terveysjuttu on?"

Kerroin käyneeni lisätutkimuksissa gynen puolella ja ylläribonus tulinkin odotettua kipeämmäksi. Tai siis lähinnä itse olin järkyttnyt siitä miten kipeä pieni ihminen voi olla - lääkäreille se taisi olla ihan läpihuutojuttu. Toistaiseksi minut määrättiin juoksukieltoon (tai no eivät nyt totaalikieltoon mutta käskivät vähentää), koska lääkärit ovat sitä mieltä että aiheutan juoksemalla tällä hetkellä enemmän rasitusta ja stressiä kropalleni juoksemalla. Eli tätä nätisti KERRANKIN noudattaen olen nyt ollut 2 viikkoa juoksematta. Ja se tuntuu - niin päässä kuin kropassakin: joka paikkaa kolottaa, mieli on harmaa ja ärtynyt, miehelle tekee vain mieli haistattaa huilut eikä ruokahalu ole lainkaan niin hyvä kuin liikkuessa. Mutta on tässä puolensakin: kävellä saa ja nyt kun ei kaikki aika mene juoksemiseen, olen ehtinyt katsoa enemmän TV:tä kuin koskaan aiemmin, googlaamaan kaikki maailman diagnoosit (odotan vielä viimeisiä tuloksiani) ja ostanut lähes puolet maailmasta verkkokauppojen syövereistä. Klik-klik vaan.

"Okei, no mitä oot siis pääasiassa googlannut?"

Haha no verkkokauppojen tarjonnat ovat kyllä vaihdelleet IHAN laidasta laitaan: uusimpina villityksinä heittää koko meidän sisustus uusiksi (ihmeesti olen ehtinyt ärsyyntyä entistä enemmän tähän meidän sekasoppaan kun olen viettänyt niin paljon aikaa kotona) ja meinasin tuossa eräänä iltana myös kotiuttaa Chanelin laukunkin. (Harmi kyllä taisin mainita ääneen, että veska kustantaisi reilun kuukausipalkan ja heti mies oli toppuuttelemassa, että kannattaako nyt veskaan sellaista summaa laittaa). Karman laki kuitenkin iski ja autosta hajosi pakoputki. Meinasin hävetä silmät päästäni kun ajoin töihin Corolla amismaisesti päristen ja olin enemmän kuin kiitollinen, että mies hoiti autoni huoltoon ja sain uuden pakoputken ja jotain muitakin tarpeellisia osia - hintaan 330 euroa. Hiphei, ihanaa omistaa auto! Tuulilasikin pitäisi piakkoin uusia..

"Haha no onneksi asia hoitui noin kätevästi! Kiitithän miestäsi siitä, että hän hoiti autosi sillä aikaa kun itse olit töissä - omana vapaapäivänään?"

Kiitin joo. Olin itse asiassa aika ällikällä lyöty kun mies soitti mulle töihin, että hakee autoni avaimet - vaikka minä olin soittanut aamulla vain iskälle ja pyytänyt, että hän handymaninä tsekkaisi autoni. Totta puhuakseni olen viime aikoina kaikkien myllerrysteni keskellä ja kanssa huomannut, miten sivuutetuksi mies on joutunut. Kiltti, ihana, ihailtava heppu se vaan jaksaa olla, joka pysyttelee meikäläisen rinnalla. Tänään havahduin jonkin sortin lausahdukseen (oman pääni sisällä), että taidan tällä hetkellä olla oman onneni esteenä. Koska syitä onnellisuuteen ja hymyyn minulla kyllä riittäisi. Niitä on vain hankala nostaa päällimmäisiksi kun niin moni muu asia menee päin honkia..

"Auts, no mutta onneksi mies pysyy rinnallasi. Ja onhan sinulla Ronja-hauveli, mitä hänelle kuuluu?"

Joo mies on kyllä saanut kuulla kunniansa kun kaiken paskan keskellä olen vielä välillä kyseenalaistanut kannattaakohan hänen edes sitoutua kanssani olemaan - eli tekemään juuri sitä mitä minä maailmassa (parin muun asian ohessa) haluaisin eniten maailmassa. Meillä on samanlaiset suunnitelmat ja haaveet tulevaisuutta ajatellen, mutta aikataulumme on eri. Itse olisin voinut kihlautua ja suunnitella häitä ja virallistaa suhdettamme jo aikapäiviä sitten ja mitä enemmän mies antaa odotuttaa, sitä vähemmän minua pian koko homma kiinnostaa. No ei, älä ota ihan täydestä kaikkea mitä sanon, mutta kyllä se paikkaansa pitää että minua harmittaa - todella paljon. Tuntuu välillä siltä, etten saavuta elämässäni oikein mitään niistä asioista, joita kovin toivon.
Onneksi minulla tosiaan on Ronja - tuo elukka, joka välillä ajaa minut suorastaan hulluuden partaalle tepposineen, mutta joka on samalla minulle se kaikkein tärkein. Naureskelemme miehen kanssa usein, että koira on kyllä pelastanut meidät monet kerrat suurimmilta konflikteilta, koska keskustelun voi AINA kääntää koiraan tai löpistä jotakin sille jos huomaa, ettei muuta jutun aihetta keksi tai keskustelu uhkaa mennä riitelyksi. 
Ronja itse vaikuttaa voivan hyvin: juoksut toki alkoivat pari päivää sitten, eli koisu on normaalia väsyneempi ja kuorsaa nytkin tuolla vuoteessaan. Mutta toki koira pääsi purkamaan energiaansa tänään kun kävimme vanhempieni luona ja käytiin neidin kanssa metsässä. Ronja taitaa olla kaikkein onnellisimmillaan kahdessa paikassa: metsässä ja meressä.

"On ne koirat vaan ihania. Onko sulla jo joulusuunnitelmat lahjoineen härpäköineen hyvällä mallilla?"

Eilen otettiin adventtikyntteliköt esille ja tänään hain vanhempien metsästä mustikan varpuja koristeeksi. Ja pihavalot laitoin paikoilleen jo lokakuussa muistaakseni! Muuten olen poltellut kynttilöitä päivittäin (niin aamulla kuin illallakin) ja töissä innostuin jopa kuuntelemaan taustamusiikkina jouluradiota pitäessäni influenssarokote-vastaanottoa. Joululahjoja olen hankkinut jo pari kappaletta, mutta vielä on hieman hankittavaa jäljellä. Itse toivoin niinkin käytännöllistä juttua kuin kunnollista puista pippurimyllyä Joulupukilta ja äiti lupasi viedä terkut Korvatunturille. Joulukoristeista en muuten juuri piittaa, eikä meillä juuri tonttuja näy paria harkittua yksilöä lukuunottamatta. Itse olen enemmän less is more mitä tulee joulukoristeisiin ja nautin perinteisistä ja aidoista koristeista kuten havuista ja varvuista, kynttilöistä ja Aarikan tontuista (poikkeuksena Pentikin hiiripariskunta, jonka hankin Malminkadun kämppään aikanaan) sekä Pentikin porot. Nämä tosin nostan esille vasta myöhemmin, lähempänä jouluaattoa.
Jouluruokaa taas en ollut suunnitellut syöväni lainkaan ennen joulua, mutten pistänyt hanttiinkaan kun äiti tänään tarjosi lanttulaatikkoa ja rosollia - meikäläisen kahta suosikkia! Lanttulaatikko harmi vaan pistää vatsan turpoamaan ja närästikin hieman, mutta vaakalaudalla kun painoi ota tai jätä, valitsin empimättä ota-vaihtoehdon ;)

"Kerro hei vielä jotain mitä sulla on noiden isompien juttujen ohessa tällä hetkellä menossa?"

Kjell Westön Där vi en gång gått-kirja tuudittaa mukavasti yöpuulle. 
Olen vähentänyt kahvinjuontia lääkäreiden käskystä (koska stressitila) ja yrittänyt ylipuhua itseni, ettei vihreä tee nyt NIIN hassun makuista ole.
Olen ihastunut Eamesin DSW-blogiklisee-tuoleihin. Tahdon.
Meinasin tänään jo tehdä ekan satsin piparitaikinaa ihan vaan sen taikinan vuoksi.. Piparit itsessään nyt eivät niin häävejä ole taikinaan verrattuna ;)
Olen haaveillut kaikenlaisista sisustustavaroista mutta yrittänyt pysytellä pöksyissäni - toistaiseksi en siis vielä ole kotiuttanut mitään muuta kuin kanahäkistä vanhan maton olkkarin lattialle ;)
Nyt kun teen th-hommia ovat päivän asu-kuvat palanneet jälleen mieleen. Niitä ei siis aikoihin ole tullut otettua, koska pimeys ja arkiasut.

Tälläisiä kahvipöytäkuulumisia tällä kertaa. Olen kirjoittanut tätä postausta varmaan tsiljoona tuntia ja erehtynyt vähän väliä muille sivustoille, mutta sallittakoon se minulle: viime postauksesta on jo sen verran aikaa, ettei keskittymiskykyni voi kymmentä minuuttia pidempään kestääkään.

Do good, feel good

Muistatteko vielä kun kerroin lukevani The Happiness Projectia? Harvemmin kirjoista jää kovin moni asia mieleen, mutta eilen hymyssä suin kulkiessani mieleeni juolahti ohje, jonka Gretchen Rubin lukijalle, onnellisuuden etsijälle, antoi: Do good, feel good - eli vapaasti kääntäen tee hyvää, tunne hyvää. Ja juuri niin minulle eilen torstaina kävi.

Äiti oli kipeänä ja halusin yllättää hänet viemällä kukkia aamulla ennen kun lähdin töihin, eli kurvasin S-Marketin kautta ja nappasin ihanan gerbera-kimpun matkaani. Kun kurvasin vanhempieni talon tienhaaraan  huomasin siskonityttöni bussipysäkiltä, eli kun ikkuna auki ja kajautin tytölle, että heitän hänet samalla koululle. "Hyppääs takapenkille ja laita vyö kiinni!" huusin hänelle samalla kun lähdin juoksemaan mäkeä ylös vanhempieni talolle.

Ulko-ovelta jo kailotin hyvät huomenet ja kuulin äitini tassuttelevan yläkerrassa.  Aikatauluni oli jo tiukka, jotten myöhästyisi töistä mutta jäin odottamaan äitiä, jotta saisin ojentaa lahjan henkilökohtaisesti. Sydän heitti pari volttia kun näin pirteän, hymyilevän äitini, joka vielä edellisenä iltana kyynelehti kivusta. Vaan jälleenhän ne kyyneleet hänen silmäkulmiinsa ilmestyivät kun ojensin kukkapaketin hänen syliinsä ja toivotin hyvät torstait. Pikaisen halin jälkeen ryntäsin jo takaisin autolle, jossa W oli kammennut itsensä takapenkille ja naureskeli, että ajelisimme näköjään hänen odottamansa koulubussin perässä koululle saakka. Vaihdettiin kuulumiset ja W kertoi Italian matkastaan, jonka jälkeen emme olleet vielä nähneetkään. Miten mielettömän hyvä, lämmin ja rakastava fiilis minulla tuosta 8-vuotiaasta olikaan kun pysäytin auton ala-asteen eteen ja päästin hänet kyydistä.

Koko loppupäivä meni suu hymyssä ja kerroin muillekin, miten hyvin aamuni oli kiitos noinkin pienten asioiden, alkanut.

Illalla kävin 10 km hitaalla hölkällä ja olin ylpeä itsestäni kun keskisyke pysyi (vihdoin!) 154. Lenkin jälkeen jäähdyttelin kävelemällä ja tein pikaiset venyytykset, mutta totesin, että viikonloppuna olisi kyllä aika panostaa venyyttelyyn ja kehonhuoltoon jälleen hieman enemmän. Pakaralihaksia ja alaselkää juili ja kiristi siihen malliin, että hohheijaa vaikka pyrin hölkän aikanakin tekemään sivuhyppelyä sekä polven nosteluita. Yön nukuin levottomasti, mutta onneksi on perjantai. Nyt lähden töihin ja illalla on varmasti vuorossa perjantainen siivous-projekti, sekä TV:n tai jonkin leffan katselua ja syömistä. Mies menee huomenna töihin, eli aikainen nukkumaanmeno on taattu.

Kuvat keskiviikkoiselta metsäretkeltämme. Kuvanlaatu on tätä laadukkainta iPhone 5-luokkaa ja kaiken kukkuraksi kuvat eivät suostu kääntymään Bloggerissa. Baah.

Suosittelen kokeilemaan tuota Do good, feel good-yhdistelmää - sen ei tarvitse olla kovin kummoista! Jo toiselle oven avaaminen, hyvän työpäivän toivottaminen tai toisen tipauttaman tavaran nostaminen tuo itselle hyvän mielen. Toki tätä voi pitää jopa itsekkäänä, mutta mielestäni siinä ei ole pahaa jos tekee jotain hyvää toiselle ja saa kaupanpäällisiksi itselleen hyvän mielen.

Hyvää perjantaita murut <3

Tättähäärän maanantaiaamu ja astiarakkautta

Heippahei!

 

Olen jo aiemmin kertonut, miten osaan olla suorastaan lapsellisen ihastunut ja innoissani hyvinkin arkisista asioista. Tänään maanantaiaamuna heräsin itsekseni klo 6 ja harmittelin pienen hetken, että heräsin niin aikaisin, kun olisin saanut iltavuoroon mennessäni nukkua tunnin pidempään. Vaan enpäs jäänytkään harmittelemaan, vaan venyyttelin hetken sängyssä ennen kuin nousin ja hoitamaan aamutoimet ja vein Ronjaa ulos. Aamuista muuten jo huomaa, että keskikesä on takanapäin: aamut ovat viileämpiä ja selvästi kosteampia yön jäljiltä kuin kesäkuussa. Tossutkin kastuvat ihan toisella tapaa kun kulkee koiran perässä nurmikkoa pitkin!

 

Hei pitääkin kertoa eilisestä: lähdettiin - nurinkurista kyllä - blogipostauksen viimeisteltyäni eilen -T pyörällä ja minä juosten - lenkille. Ukkospilvet kohosivat tummina taivaalle, mutta peittivät pistävän auringon ja tuulikin alkoi siinä puhaltaa niin, ettei fiilis ollutkaan yhtä tukala kuin aamulenkillä käydessämme, joten jopa hölkkä tuntui alkukankeutta lukuun ottamatta hyvältä. Parin ekan kilsan jälkeen kroppa lämpeni ja askel alkoi nousta toisella tapaa ja voi että miten Hangon keksinä olin: juoksu tuntui niin hyvältä! Mies pyörällä vierellä juomapullon kuljettajana sekä jutteluseurana on kyllä enemmän kuin kiltakimpaleen arvoinen asia ja hehkutin hänelle ties miten monta kertaa, miten iloinen olin kun hän lähti seurakseni ja miten hyvältä juoksu tuntui kun keskityin hänen kanssa jutteluun, enkä niinkään jumeihin ja ties mihin muuhun, johon normaalisti kiinnitän yksin ollessani huomiota (turhaan). 10km sujui entisiin lenkkeihin verrattuna nopeammin (6'50/km eilen, 7'14 viime keskiviikkoiltana) ja kevyemmin ja sen jälkeen suuntasimmekin suoraan vanhempieni luo syömään. Alkuillasta kurvasimme vielä Porvooseen hakemaan Facebook-kirpparilta tekemäni löydön: Pentikin Vanilja-sarjan lautaset! Näistä aionkin tehdä ihan oman postauksensa - niin rakastunut näihin kyllä olen jo nyt!

 

Pentikin Vanilja on ehdottomasti Pentikin kaunein astiasto mielestäni! Eikö?

 

Maanantaiaamuksi olin eilen kummallisen tehokas: aamupalan jälkeen pesaisin vielä keittiön ikkunankin! Ehdin sopivasti vielä meikata ennen töihin lähtöä - jossa sitten olin iltaan asti kiireessä juosten. Huhhuh, sanonpa vaan että onneksi maanantaita on vain yksi viikossa!

 

Pädäääämm! Ehdin jopa ottaa hölmön selfien itsestäni aamuhulinoissa!

Loppuhuipennukseksi kuva silmäterästäni: basilika, jonka olen onnistunut pitämään hengissä koko kesän!

Laiska sunnuntai

Heippahei!

Istun tässä sohvalla ja odotan, että ukkonen, josta meteoroligit niin varoittelivat, piakkoin alkaisi jylistä. Mulla on jotenkin laiska-sunnuntaiboogie päällä ja totesin äsken T:lle, että tuntuu ihan hullulta kun oikein TOIVON että pian sataisi ja paukkuisi, jotta voisi hyvällä omatunnolla hengailla sisällä eikä tarvitsisi miettiä ulos lähtöä. Olen jo pitkään miettinyt suhdettani ja tapojani liikuntaan ja todennut, että se on useimmiten suorituskeskeistä. Tykkään liikkua, koska siitä tulee hyvä olo, se on oiva tapa purkaa ajatuksia ja pitää kropan vetreänä. Silti haluaisin opetella himmaamaan tahtia ja opetella tyytymään ei niin suorituskeskeiseen liikuntaan ja olemaan tyytyväinen siihen. Esimerkiksi kävelylenkit eivät tunnu minusta "kunnon" liikuntasuoritukselta (ääh, jo tässä iskee silmään tuo sana "suoritus" - onko sen liikunnan pakko olla suorittamista?!) ja heti aamusta herättyäni mietin jo, että hitto olen vain käynyt yhdellä juoksulenkillä tällä viikolla ja että tänään sunnuntaina olisi viimeinen mahdollisuus suorittaa viikon toinen lenkki. Mutta miten yhdistän juoksun ukkosta edeltävään painostavaan ilmaan ja kuumuuteen? Tekee pahaa jo ajatella sitä hien määrää.. Plääh - mulla on joku masistelu ja kriisi liikunnan osalta nyt menossa ihan selvästi :D Haluaisin vain opetella liikkumaan kropan fiiliksen mukaan, olla sinut itseni ja kroppani kanssa, sekä tyytyväinen itseeni vaikken liikkuisi verenmaku suussa tai hiki otsalla. Seesteistä joogia minusta ei kyllä leipomallakaan saa, mutta sallivammaksi itseäni kohtaan haluaisin muuttua ja kehittyä.

Keskiviikkoiltana kävin pitkiksellä ja pitkästä aikaa askel oli OIKEASTI kevyt juostessa :) Ei uskoisi, että kello oli 20 kun aurinko vielä paistoi noin kirkkaasti ja taivas oli ihan sininen :)

No, ainakin tämä aamu on alkanut oikeaan suuntaan koska totesin, että tänään ei kiinnostaisi kauheasti liikkua ja linnottauduinkin T:n seuraksi sohvalle selaamaan sisustusjuttuja blogeista, tiirailemaan vähän väliä laukkuja ja miettimään seuraavan kodin pintoja. Kuluneen viikon aikana olen ollut aika allapäin, mutta nyt kun olen viikonloppuyöt nukkunut hyvin, tuntuvat ajatuksetkin jotenkin hieman selkiintyneen. Univaje vaikuttaa ainakin minuun todella paljon ja hymykuoppia on paljon vaikeampi pitää yllä kun väsy ja sen myötä ongelmat tuntuvat kasvavan. Eivät ne viikolla mieltä painaneet asiat ole minnekään muuttuneet, mutta paremmin nukkuneena ne tuntuvat hieman pienemmiltä - josta tämä sisustusvimma ja -haaveilu on selkeä merkki! Ainakin nyt tuntuu jo taas siltä, että se talo ehkä sittenkin on vielä mahdollinen meille saada :) (en nyt sen kummemmin viitsi avata täällä ongelmia, mutta ne liittyvät (pätkä)töihin, jotka rasittavat mieltä juuri ennalta-arvaamattomuutensa takia).

Torstaina käytiin VPK-talolla jumpalla ja innostuin vuoden tauon jälkeen kokeilemaan hyppiksellä hyppimistä. Voi sitä onnen määrää kun tajusin hetken harjoituksen jälkeen, että osaan edelleen hyppiä crossfitistä tuttuja tuplahyppyjä! :D

Viikonloppu on sujunut lungeissa merkeissä: perjantaina oltiin siskoni luona illalla syömässä ja mentiin ajoissa nukkumaan, koska T lähti lauantaiaamusta jo töihin. Melkein pelästyin kun totesin, että heräsin vasta kun hän sulki ulko-oven perässään 7:35 :D Uni näytti meikäläiselle maistuvan. Himmailin aamupäivän, kävin tunnin sauvakävelyllä ja sain sitten E:n seurakseni koko päiväksi. Tehtiin (kliseisesti) kanasalaattia, höpötettiin KOKO päivä, juotiin kahvia, käytiin Ronjan kanssa ulkona ja höpötettiin vielä enemmän. Voi jukranpujut miten iloinen olen kun olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa puida kaikkea maan ja taivaan väliltä :) Ehdin juuri sopivasti käyttää Ronjan iltapissalla E:n lähdettyä, ennenkun T jo saapui kotiin töistä, syötiin lounaalta ylijääneet salaatin jämät iltapalaksi, katsottiin hetki TV:tä ja mentiin ennen 23 nukkumaan. Aamulla herätessäni totesin jalkojeni painavan kuin synti kiitos eilisen sauvakävelylenkin ja selkääkin kivisti (samasta syystä), mutta aamulenkki Ronjan kanssa hieman vetristi kroppaa ja piristi oloa. Oli kivaa syödä pitkästä aikaa aamupalaa yhdessä T:n kanssa. Hän on tehnyt paljon viikonlopputöitä nyt viime aikoina, emmekä näin ollen syö aamiaista yhdessä liioin arkena emmekä viikonloppuinakaan koska olemme vapailla eri aikoihin! Lähdetään tänään lounaalle vanhempieni luo, mutta muita suunnitelmia ei ole. Arkipäivät ovat meillä aika suunniteltuja, joten tykkään todella viikonlopuista kun suurempia suunnitelmia harvemmin on ja voi ja saa vain olla jos haluaa, mutta toisaalta vois myös mennä ja tehdä ex temporesti jos haluaa :)

Sellaista sunnuntaita tähän mennessä :) 

Viikon kootut syypäät mun hymyyn: Haikkoon kartano, sade, ystävät ja laiskan miehen sushi

Heippa!

Jälleen on viikko tullut päätökseensä ja eletään (jo) sunnuntaita. Viikko kului nopsaan ja jokseenkin sumussa, koska nukuin todella huonosti koko viikon aina torstai-perjantai-yöhön asti: nukahdin hyvin illalla, mutta heräsin jo 4-5-aikaan enkä enää saanut nukuttua sen jälkeen. Itselläni univaje vastaa promillen-parin olotilaa, ajatus ei kulje ja olemus on kömpelö. Huonosti nukutun yön jälkeen lohduttaudun sillä ajatuksella, että seuraava yö todennäköisesti sujuu jo paremmin. Noh, valitettavasti sain kärsiä aina torstai-perjantai-yöhön saakka, ennen kuin Nukku-Matti vihdoin sai minusta yliotteen ja nukuin hyvin. Perjantaina heräsin sitten onnellisena hyvin nukutun yön jälkeen ja fiilistelin sitä pirteyttä, joka kropassani viikon tauon jälkeen tuntui: aah! Parhautta!

Mutta mutta, mennääs kuluneeseen viikkoon ja sen onnistuneisiin tunnelmiin ja juttuihin :)

REKO-tapaamisesta ostamani Strömsbergin ruukin kaurahiutaleet: en keksi sanoja, joilla kuvailisin lähellä tuotettujen kaurahiutaleiden eroa kaupasta ostettuihin: samettia, pehmeyttä, lempeyttä, rakkautta. Onneksi ostin samoin tein 2kg hiutaleita, jottei tarvitse enää palata takaisin kaupasta ostettuihin Kotimaista-sarjan luomu hiutaleisiin. Kilohinta ei eroa noista kaupan hiutaleista juuri lain (1,39e/kg VS 2e/kg), mutta maku ja koostumus ovat kuin yö ja päivä. Suosittelen lämpimästi joskus kokeilemaan pienempien tuottajien kaurahiutaleita: tuet suomalaista työtä ja pieniä tuottajia, saat miljoona kertaa parempaa puuroa, sekä hyvän mielen kaupan päällisiksi edellämainituista :)

Lumenen uusi True Mystic Volume-maskara, jonka ostin Sokokselta viime viikonloppuna (14,90e muistaakseni S-etukortilla): kunhan harjasta pyyhkäisee ensin "turhat" pois, saa tällä maskaralla aikaan aikamoiset Boom!-ripset: pitkät ja tuuhean näyttävän ripset. Kuten useimmat maskarat, uskon tämän(kin) paranevan kuivahdetttuaan hieman. Jos harjassa on liikaa massaa, klimppiytyvät ripset takuuvarmasti (mutta saahan ne kammalla sitten oiottua ;)), eli suosittelen pyyhkäisemään harjaa reippaasti puteliin, ennen ripsien kimppuun käymistä. Tämä on ehdottomasti paras maskara, jonka Lumene on (tähän mennessä) luonut - vahva peukutus tälle!

Keskiviikko-illan ruoka: sushityylinen kulho, johon laitoin täysjyvä-couscousia, kurkkua, vihreitä pitkiä papuja, kylmäsavulohta, seesaminsiemeniä - ja wasabia. Tämä vie ajatukset sushi-illalliseen, mutta joka ei vaadi hurjia ponnisteluita ja on sekä terveellistä, hyvää että täyttävää. NAM!

Haikkoon kartano, jonne olin ostanut avomiehelleni synttärilahjaksi yöpymisen kylpylähotelliin. Suuntasimme Haikkooseen perjantaina työpäiväni päätteeksi ja aloitimme kirjautumalla huoneeseen, josta oli näköala merelle. Lähdimme heti ulos kiertämään kartanoaluetta ja haistelemaan merta. Vaikka asumme lähellä kartanoa, emme kumpikaan ole aiemmin yöpyneet tai viettäneet ruokailua tai työkeikkaa pidempää aikaa tuolla. Minulla oli jonkin verran ennakko-odotuksia paikasta ja lähinnä jännitin, että paikka olisi Spa-henkisenä "liian" fancy meille taviksille, mutta miten väärässä olinkaan: vieraiden kirjo oli yhtä laaja kuin eläintarhassa, eikä kukaan ollut enemmän vai vähemmän tuonne kuuluva. Perjantai-iltana emme ehtineet muuta kuin kiertää kartanoaluetta ja käväistä äkkiä suihkussa, ennen kun jo suuntasimme kartanoon syömään. Söimme molemmat ensimmäistä kertaa pitkän kaavan mukaan 3 ruokalajin illallisen, nautimme ammattimaisen hovimestarin ohejistuksesta ja nautiskelimme hartaasti makuelämyksistä ja intiimistä, romanttisesta tunnelmasta, joka kartanosalissa vallitsi: hämyisä valaistus, ruusut, kimallus, sopiva määrä ruokailijoita (ei liikaa, jotta olo olisi ollut tukala, muttei liian vähän, jolloin olo olisi ollut nolo) ja gastronominen räjähdys suussa: ruoka oli täydellistä! Tunnelma, joka syntyi ruoasta ja miljööstä olisi ollut täydellinen jenkkityyliselle polvistuiselle, mutta tätä ei tapahtunut yhdessäkään pöydässä, vaikka suurin osa illallisvieraista oli nuoria pareja, jotka pitelivät söpösti toisiaan kädestä. Söimme alkupaloiksi graavattua siikaa, mummon kurkkuja ja tillismetanaa, pääruoaksi minä valitsin lammasta, emmervehnää ja kukkakaalia ja T taas söi savustettua härkää. Jälkkäriksi söimme molemmat raparperi-mantelipaistosta mansikkajäätelön kanssa. En keksi mitään pahaa sanottavaa ruoasta - päinvastoin voisin ylistää sitä maasta taivaisiin! Loppuilta meni huoneessa pötkötellessä ja menimme ajoissa n 23-aikaan nukkumaan. Lauantai-aamuna heräsimme varhain 7:30 ja suuntasimme kartanoon aamupalalle. Olimme kiitollisia kun meidät ohjattiin Romanovin saliin aamiaiselle, jossa oli klo 8 vähemmän porukkaa kuin isossa salissa, jossa olimme syöneet päivällisen edellisenä iltana: jälleen saimme nautiskella rauhassa seesteisen tunnelman keskellä toistemme seurassa runsaan aamiaisen ja herätä uuteen päivään. Aamupalan jälkeen pötkötimme hetken huoneessa ennenkuin suuntasimme Spa-osastolle, josta löytyi porealtaat, saunat, kylmä- sekä lämminvesiallas ja 12 metrinen allas. Porukkaa oli sopivasti, jotta tuonne vielä mahtui oleskelemaan ja kävimme vuoroin kylmässä sekä lämpimässä altaassa ja lopuksi höyrysaunassa, ennenkun piti lähteä pakkaamaan tavaroita huoneelle. Vierailu oli harmittavan lyhyt, mutta sitäkin rentouttavampi ja suunnittelimme jo, että Haikkoossa voisimme käväistä uudestaan. Pieni irtiotto arkeen - 10 minuutin ajomatkan päässä kotoa - teki todella terää! Ronja oli ollut anoppilassa hoidossa reissumme aikana ja voi miten onnellinen olin, kun menimme pikkuistamme hakemaan: koira oli käyttäytynyt mallikkaasti ja oli seesteisen, väsyneen ja tyytyväisen oloinen - ihan kuten mekin! Näköjään hotellilomailu tekee hyvää koirillekin ;)

Kaveripariskunta, joka vieraili luonamme ekaa kertaa vuosi sitten, kävi eilen illalla meillä istumassa iltaa ja voi että sitä naurun raikamista! Juttua riitti ja tunnelma oli kotoisa - ei lainkaan awkward, vaikka tapasimme tosiaan n vuosi sitten viimeksi ja aamulla kerroin T:lle, miten pahoillani olen siitä, ettemme tapaa näitä ihmisiä usein: minulla oli niin älyttömän kivaa eilen! Ylipäätään olen kovin pahoillani siitä, ettei meillä juuri kaveripariskuntia ole - siis sellaisia, joiden kanssa viettäisimme aikaa. Molempien kohdalla suurin osa opiskelukavereista on muuttanut toisille paikkakunnille ja työkavereista suurin osa on huomattavasti vanhempia, eikä yhdessä hengailu vapaa-ajalla ole siksi luonnollisen tuntuista, koska elämme täysin erilaisia vaiheita. Pitänee olla onnellinen näistä harvoista, joita meillä on, eikä olla pahoillaan siitä, mitä meillä ei ole. Fakta on kuitenkin se, että toivoisin kovasti eläväisempää sosiaalista elämää kuin mitä minulla/meillä tällä hetkellä on, mutten tiedä, miten siihen päästäisiin.

Sadekuuro, joka kasteli minut läpikotaisin eilen lenkkini päätteeksi. Ajattelin kirjoittaa erillisen postauksen juoksemisestani, enkä nyt ala analysoimaan sitä tässä sen kummemmin, mutta aion hehkuttaa sitä, miten paljon kevyemmältä askeleeni tuntui eilen kun sade alkoi: ilman ollessa tukala alkulenkistäni syke pomppi huolestuttavan korkealla mutta laski kuin unelma, kun ilma viileni sateen alettua. Päätin lenkkini Ambitin näyttäessä 10,03 km ja olin onnellinen: selvisin lenkistäni hengissä pienistä ongelmista huolimatta, olin yhtä märkä kuin uitettu rotta ja viikon toinen lenkki oli suoritettu.

Mitä kivaa sinun viikkoosi kuului?

Unelmieni talo - ethän rakas estä minua saamasta sitä?

Mitä lähemmäs kesää pääsemme, sitä enemmän minun hinkuni, tahtoni, tarpeeni saada oma talo kasvaa. Eilen viimeksi jopa hermostuin miehelleni kun hän empii ja vatvoo (minun tahtiini verraten) rakentamista ja totesin eilen sitten kiivastuksissani, että jollet sinä lähde kanssani pian rakentamaan niin teen sen yksin! Toki minäkin ymmärrän, että meidän tilanteessamme täytyy nyt vielä odottaa kunnalta poikkeus- sekä rakennuslupaa, mutta niiden pitäisi kyllä tulla vielä tämän vuoden puolella (onhan poikkeuslupaa anottu jo alkuvuodesta) ennen kuin voimme marssia pankkiin ja sen jälkeen talofirmoille kosiskelemaan meidän tarpeisiimme ja budjettiimme sopivia talomalleja.

Unelmieni talo: Kannustalon Aurora

Olemme mieheni kanssa kovin erilaisia luonteiltamme siinä suhteessa, että siinä missä minä painan kaasua, hän vetää käsijarrusta. Siinä missä minä kiihdyn, hän pysyy viilipyttynä. Pidän näitä pääosin hyvinä eroavaisuuksina, koska täydennämme hyvin toisiamme ja kun minun menoni uhkaa käydä liian kovaksi on hyvä, että joku jarruttaa ja kun mies uhkaa hidastella, potkin minä häntä persuksille. Taloasiassa (kuten myös kosimis- ja naimisiinmenojutuissa..) nämä eroavaisuudet ovat pikkuhiljaa alkaneet ärsyttää minua. Vänkääminen, vonkaaminen ja asiasta ininä ei helpota eikä edesauta asiaa, sen tiedän, mutta levoton luonteenpiirteeni ei kerta kaikkiaan ajoittain enää jaksaisi odottaa (kauaa..). Olen henkeen ja vereen omakotitalon asukki ja kaipaan omaa pihaa, rauhaa ja tilaa, jota ei kerrostalo luonnollisestikaan tarjoa. Meidän ei nyt ole järkevää muuttaa mihinkään väliaikaiseen ratkaisuun, esim. rivariin, jossa olisi oma piha, koska nuo luvat ovat jo vetämässä. Tekisimme tuossa tilassa mitä todennäköisimmin taloudellista tappiota, koska asuntolaina tulee minun osaltani olemaan ensimmäinen, jonka myötä siitä pitäisi saada etuja (hyvä listaus löytyy täältä) m.m. minun ei tarvitse maksaa varainsiirtoveroa ja voin saada valtion takaamaan lainani. En toisaalta tiedä miten homma toimii sitten käytännössä, koska nostamme mitä todennäköisimmin yhteisen lainan ja miehelleni se on jo toinen - saammekohan siltikin edun?

Tiedän, että matka siitä että poikkeus- ja rakennusluvat on myönnetty on pitkä vielä siihen, että voi nähdä itsensä tassuttelemassa omalla terassilla tai keittämässä kahvia omassa keittiössään, mutta tiedän, ettei noihin myöskään päästä, ellei sinnepäin kuroteta. Talonrakennus tuo mukanaan miljoonasti velvotteita, papereita, byrokratiaa ja takuuvarmasti huolenaiheita, mutta sekään ei estä minua sanomasta suoraan, että oma talo on yksi elämäni suurimmista unelmista. Unelma, jonka aion saavuttaa parin vuoden sisään. Miehen nyt miettiessä läpi kaikki ummet ja lammet ja kässäriä vetäessään, minä alan hermostua häneen niin, että reilu 50 neliöinen kaksiomme alkaa käydä pieneksi. Haluan talon hänen kanssaan - ehdottomasti - mutten halua odottaa kunnes olen 30-vuotias.

 

Aurora 121 pohjapiirros

Auroraa muistuttava Rauhala on myös mieleeni :) Eniten silmääni miellyttävät tälläiset perinteiset puutalot

Aah, eikö olekin kutsuva tämä iso terassi?

 

 

Keräsin tähän pari kuvaa sellaisista taloista, jotka ovat meillä harkinnan alla. Vaikka luonteenpiirteissämme on poikkeavuuksia, osuvat talomakumme onneksi yks yhteen :) Kannustaloja olemme enimmäkseen katselleet ja nehän tunnetaan korkeasta laadustaan ja todella siisteistä ratkaisuistaan. Mikä Kannustaloissa minua miellyttää eniten on erikoiskorkea huonekorkeus sekä huolella viimeistellyt yksityiskohdat.

Toki monta muutakin talofirmaa täytyy vielä ottaa harkintaan ja tutustua heidän valikoimaansa, mutta Kannustalot nyt ovat miellyttäneet silmääni eniten tähän mennessä :)

Minkälaisia talo-/asuntohaaveita sinulla on? Oletteko partnerin kanssa samoilla linjoilla siitä, koska talon rakennus on ajankohtaista ja jos olette jo rakentamassa tai rakentaneet, miten se sujui?

kuvat lainattu Kannustalon sivuilta

Erilainen vappu ja pari sanaa onnesta ja avioliitosta

Moikka kaikki! Miten vappu sujui? Itse totesin eilen, että taisi olla elämäni rauhallisin vappu vähintään 10 vuoteen! Jopa lapsena touhusin ja touhotin vappuna enemmän kuin tänä vuonna, mutta väliäkö sillä. Tänä vuonna ei vain ollut fiilistä. Mahdollisuuksia olisi ollut, muttei draivia.

Sen sijaan vietin vappuaaton aattoa vanhempieni mökillä saaressa, terassilla skumppakautta avaten, paljussa lilluen ja merta ihaillen, talviturkkini mereen heittäen (aivan mielipuolista ja saakelin kylmää!) sekä hyvin syöden ja sekopäiselle koiralleni kippurassa nauraen. En muista koska olisin nauranut yhtä heleästi ja mahani pohjasta suorastaan räkättäen ja voi miten hyvältä se tuntuikaan. Viime aikoina on ollut niin paljon vastoinkäymisiä ja kestettävää, etten ole jaksanut löytää ilonaiheita kovin monesta asiasta vaan enneminkin koittanut selvitä arjesta. Alakuloisuutta ja ärtyneisyyttä on ollut ilmassa ja siitä miesparkani on saanut kärsiä, mutta joskus elämä potkii päähän ja minua se nyt on viime aikoina tuntunut potkivan hieman liikaakin, enkä ole ehtinyt nostaa nyrkkejä suojaukseksi, vaan ottanut iskut posket paljaina vastaan.

Aihetta sen kummemmin nyt avaamatta voin kertoa, että alavireisyys on johtunut lääkityksestä, joka minulla on aloitettu sekaisin olevaan hormonitoimintaani (hemmetin vuosien takainen ylikunto..!!) ja suunnitelmiin, jotka sitten menivät ihan päin honkia. Lisäksi väsymys, sateet, työkiireet ja paineet tuntuivat kasaantuvan niin, etten enää tiennyt mitä tehdä. Harmitus ja nuo edellä mainitut yhdistettyinä urheilukieltoon purkautuivat lopulta hervottomaan itkuun. Onneksi se tapahtui juuri ennen vappua, jolloin pääsin nollaamaan päätäni ja ajatuksiani miehen ja vanhempien kanssa mökille ja kotiin lauantaina palattuamme pää tuntui hieman selkeämmältä. Sunnuntaina kävin ennätyspitkällä lenkillä reilu viikon juoksutauon jälkeen ja padamm! Suunnon Ambitini näytti lopputulokseksi 14 km, aikaa 1,5h ja keskisykkeet pururadan ylä- ja alamäkiä taittaen 156! Voi sitä onnistumisen ja ilon tunnetta, joka sisältäni kumpusi - se tuntui jotenkin vielä paremmalta kun koko kulunut viikko oli ollut suoraan sanottuna yhtä peetä. Niin se vain minun kohdallani on, että liikunta raittiissa ulkoilmassa tuo hyvän olon ja onnistumisen tunteen ja sen jälkeen kun vielä saa tankata reippaasti hyvää ruokaa - niistä minun onneni ja hyvä oloni kumpuaa! Viikon lepo ja kävelylenkit tekivät hyvää ja koin ahaa-elämyksen sen suhteen, että lepoa todellakin voisin repertuaariini lisätä ja arvostaa myös sitä kävelyä, enkä vähätellä sitä juoksuun verraten. Juoksusta saan suurimmat kiksit, mutta jotta sitä jaksan tehdä, täytyy himmata välillä.
Sunnuntai-iltana purimme tilannetta miehen kanssa ja päätimme, ettei anneta vastoinkäymisten nyt lannistaa, mutta otetaan aikalisä ja koitetaan stabilisoida ja tasata elämää, joka nyt on ollut aikamoista höykytystä etenkin minun osaltani. Onnellinen olen siitä, että olen tuollaisen kultakimpaleen rinnalleni löytänyt, koska tunteita ja niiden purkauksia, sekä hormonihyrräyksiä on nyt sadellut kuin pikku-ukkoja syksyllä. Vaikka kuinka olen surkutellut sitä, ettei mies (vieläkään) ole tajunnut kosia ja halunnut osoittaa sormuksen kera, että tahtoo olla kanssani ihan aidon oikeasti, tajuan kyllä (vähintäänkin alitajunnassani) että hän kaikkien näiden koettelemusten jälkeen olisi jo - ollessaan epävarma - nostanut kytkintä ja lähtenyt. Loppujen lopuksi emme ole olleet kovinkaan kauaa yhdessä, eikä siksi meillä tarvitsisi olla kovinkaan kiire kihlautumaan. Olemme jutelleet aiheesta paljon ja todenneet, että olemme sen tiimoilta kovin erilaisia: minä haluaisin virallistaa suhteen vaikka heit, kun taas miehelle se ei ole niin tärkeätä, eikä asialla siksi ole hänen mielestään kiire. En osaa selittää miksi ylipäätään haluan kihloihin ja naimisiin, mutta kai se ihanan sormuksen ja juhlan lisäksi on sellainen varmuuden tunteen lisääjä ja tuoja (vaikkei avioliittokaan mikään purkamaton juttu ole - voi sitä erota oli naimisissa tai ei!) ja tietynlainen sinetti ja merkki ulkopuolisille, että kuuluu toisen kanssa yhteen. On ironista, että samalla kun haaveilen kihloista ja häistä päivittäin, toivon useimpien naisten tapaan yllätys-kosintaa. Mitään elokuvamaista polvistumista TV-kameroiden edessä en missään nimessä toivo, mutten toisaalta haluaisi tulla kosituksi peiton alla puoliunen pöpperössä tai heti sanaharkan jälkeen puolivitsillä heitettynä. Haha ymmärrän hyvin, että miehet kokevat olevansa aikamoisen paineen alla kosintaa suunnitellessaan - miettikää nyt miten paljon VOISI mennä vikaan! - tietäessään, miten tärkeä juttu se useimmalle naiselle on. No, aika näyttää koska ja jos kosinta minunkin kohdalleni osuu - sitä odotellessa :) Odotellessa ehtii ainakin haaveilla sormuksista ja häistä ja siinä riittääkin suunnittelemista. Sormuksien suhteen uskon olevani jo aika varma minkälaiset olisivat minun tyylisiäni, samoin tiedän haluavani kevät- tai syyshäät (koska inhoan a) kesähelteitä ja hikoilua, b) talvipakkasia ja hyytävää kylmyyttä). Tai no sormuksiin vielä palatakseni, muuttuu makuni hieman tässä ajan kuluessa, mutta solitaire + rivisormuksen, eli puoliallianssi (kivet peittävät puolet sormuksesta) yhdistelmä on makuuni parhaan näköinen, vaikken osaa päättää kumpi olisi kumpi - kihla- ja vihki. Samoin tykkään myös puolialliansseista, joissa on isompi kivi keskellä, mutta koska kivien koko kulkee yhdessä hinnan ja usein myös käytönnöllisyyden kanssa, enkä mitään überkallista sormusta kehtaisi pyytää.

Princess-sarjan C31851-sormus sopisi sekä budjettiini että makuunikin, kunhan sen vain saisi hieman pyöreämmällä rungolla kuin tässä kuvassa. Sormuksen tiedot tässä 

Tälläinen pyöreän muotoinen solitaire on unelmieni sormus! Kuvassa on Bluenileltä tilattu kaunokki, mutta itse toivoisin sormukseni olevan kotimaista tuotantoa, joten joudun siksi jättämään Bluenilen harkintamyssyyn. Sieltä toisaalta saisi hyvämaineiselta myyjältä sormuksen huomattavasti edullisemmin kuin täältä Suomesta, mutta koska suosin kotimaista emmin kyllä vielä.. Kotimainen on aina kotimainen ja työllistämistä Suomessa haluan ja aion tukea - oli kyseessä sitten tomaatti tai timantti!

Löysin kuvan google kuvahaulla, mutta kyseessä pitäisi olla kotimaisen Kohinoorin sormukset ja voi kuola! Tämän takia en lyö solitairea täysin lukkoon, koska katsokaa nyt - on tuo combo kyllä säihkyvä ja upea! Rivisormuksella saisi isoa, yksittäistä kiveä enemmän säihkettä halvemmallakin ;)

Tässä kotimaisessa Kultajousen Princess-sormuksessa yhdistyvät kaikki ne ominaisuudet, joita solitairelta toivon: valkokulta, kruunuistutus, pyöreä kivi ja sormus, joka kapenee tuossa kiven kohdalla. Näin kivi pääsee mielestäni parhaiten esille! Kestäisipä budjetti tälläistä kaunotarta..

Tässä vielä Kultajousen Princess-sarjasta toinen kaunotar. Minkälainen sormus sopisi parhaiten tälläisen kaveriksi? Solitaire joka kapenee kiven ympäriltä olisi unelmani ja voisi istuakin tuon kaveriksi, mutta olisiko lopputulos liian tönkkö kahden ison kiven kanssa ja pääsisikö solitairen kivi silloin oikeuksiinsa vai jäisikö tämän varjoon?

Kuvien perusteella voi jo todeta, että saatan päätyä Kultajousen Princess-sarjan sormukseen, koska niissä yhdistyvät ne tekijät, jotka ovat minulle tärkeitä: kotimaisuus, luotettavuus (timantit tulevat tarkastetuista lähteistä eivätkä ole n.s. veritimantteja) laatu, kaunis ulkomuoto sekä hinta. Sormus, joka on varustettu näillä ominaisuuksilla on ilonaihe sekä sen valmistajalle, tuottajalle, että kantajallekin :)

Suurien päätöstentekojen, lisääntyneen auringonpaisteen ja oivalluksien jälkeen olo on jotenkin paljon keveämpi. Vaikkei muutokset synny tai toteudu hetkessä, on osa matkaa jo taitettu silloin kun ajatus niistä on syntynyt. Tietty hätähousuna toivoisin, että hermoni palautuisivat jo pian rauhallisemmalle tasolle ja hormonitoimintani rauhoittuisi siinä ohessa, todella nopeasti. Näin ei todennäköisimmin tule käymään. Nätisti nyt siis vain odotellen..

Mitä sinulle kuuluu? Miten meni vappu? Herättääkö kesä ja aurinko sinussa(kin) hää- ja hömpötys-aatoksia? ;) Ehkä jakaisit kanssani sormus-haaveesi?

Life is a rollercoaster, just gotta ride it. Miten pelastaa mökötyksestä kärsivä parisuhde?

Elämään kuuluu niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin, mutta vaikka kuinka yrittää parhaansa mukaan ajatella positiivisesti, tökkivät kasautuvat vastoinkäymiset joskus niin pahasti, että tekee mieli parkua. Ja silloin pitääkin parkua! Unohdan usein, miten puhdistava vaikutus itkulla on ja miten - ironista kyllä - hyvältä itkutirautuksen jälkeen voi tuntua. Olen aina ollut herkkä ihminen ja saatan itkeä leffoissa (oh God Leijonakungingas, Veljeni Leijonamieli, Toisenlaiset äidit-sarja.. Lastenelokuvat on pahimpia vuodattajia!) ja kauniita biisejäkin kuunnellessani, mutta yhtä lailla voin alkaa vuodattamaan kyyneleitä jos joku sanoo minulle pahasti, jos väsymys painaa liikaa ja kaikki tuntuu menevän mönkään. Siinä missä toiset eivät itke kuin ehkä hautajaisissa, minä tirauttelen - menosta riippuen - vähintään kerran kuussa. Ja varmasti itkisin useamminkin, jos ehtisin katsomaan useammin Disneyn leffoja ja lukemaan muuta kuin kevyttä hömppää ja aamulehteä.

Viime aikoina hormonien hyrräys yhdistettynä moneen vastoinkäymiseen on tuntunut lähes ylitsepääsemättömältä, enkä ole saanut ajatuksiani muualle kuin työpäivän aikana, jolloin olen saanut keskityttyä potilaisiin. Vaikka sitä kuinka yrittää kääntää ajatuksensa muualle, ei kaikkia ajatuksia vain VOI sivuuttaa - etenkään jos niillä on hallitseva osa elämässä - ja koko maailma pyörii samojen negatiivisten fiilisten ympärillä. Tämä vaikuttaa automaattisesti ainakin minulla siihen, miten kohtelen läheisimpiäni ja mielentilaani: olen surullinen -> äksyilen muille -> ärsyynnyn itseeni, koska äksyilen toisille vaikka he ovat syyttömiä -> ärsyttää ja harmittaa vielä enemmän, että olen ärsyyntynyt ja surullinen -> olen entistä surullisempi. Huonosta fiiliksestä tulee oravanpyörä, josta ei meinaa saada hypättyä edes vauhdissa pois ja pikkuhiljaa se alkaa murentaa arkeasi pala palalta. Myönnän suoraan, että alakuloisuuteni vaikuttaa väistämättäkin parisuhteeseeni, enkä voi kuin kiittää miestäni joka jaksaa pitää hermojaan kasassa ja katsella ja kuunnella äksyilyäni. Ironista kyllä, mitä syvemmälle oravanpyörääni sujahdan ja mitä vähemmän ihana partneri olen, sitä enemmän haaveilen kihlautumisista ja häistä - sitoutumisesta - samalla kun murentelen parisuhdettani muruiksi.

Kuva 2 kesää sitten: voi olisipa pian samanlainen bruna.. Noei, kuvan idea oli se, että myös selfieiden ottaminen on tärkeätä - yhdessä!

Brunssin kattaminen ja viettäminen - kotona tai muualla - tuo arkeen pientä ekstraa vaikkei se suuria ponnisteluja vaadikaan :)

Onnekseni voin todeta, että tappelen nykyisessä parisuhteessani todella harvoin, koska meillä ei yksinkertaisesti ole riidan aihetta. Keskustelemme ja väittelemme jopa päivittäin, muttemme päädy heittelemään perintökippoja toistemme päälle, emme korota ääntä emmekä paukuttele ovia. Olemme sopineet, että asioista saa ja täytyy puhua, koska mitä pidemmän aikaa ärsyttäviä asioita pitää omana tietonaan, sitä suuremmiksi möröiksi ne yleensä kasvavat ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä ne sitten kasvavat tarkoitettua suuremmiksi möröiksi ja (turhiksi) riidoiksi. Torstai-iltana oli kuitenkin aika puhdistaa ilmaa ja puhua asioita selviksi. Yleensä puhumme asiat selviksi niin, että viimeistään seuraavana päivänä saa aloittaa yhdessä puhtaalta pöydältä, mutta torstaina asioista puhuttiin niin laajassa mittakaavassa, että huono boogie jatkui perjantainakin. Tullessani töistä kotiin perjantaina mies totesikin, että tälläinen mököttely ja hiljaisuus ärsyttää ja käy molempien voimille (so true! Hitto miten raskasta on olla allapäin, vältellä toisen katsetta ja olla höpöttämättä turhuuksista) ja puhuimme asiat selviksi. Oma alakuloisuuteni johtui siitä, että torstaina luetellessani ääneen kaikki ne asiat jotka minua ärsyttivät ja harmittivat, "tajusin" jotenkin, miten paljon viime aikoina on mennyt päin honkia - minun seuratessa niitä vierestä ja pystymättä tekemään niille mitään. Asioiden sanominen ääneen tekee niistä jotenkin enemmän konkreettisia ja todellisia, ja siksi ne varmasti tuntuivat vielä pahemmilta. Puolustuksekseni voin todeta, että minulla on tällä hetkellä sellaiset hormonilääkitykset päällä että morjens ja että ne vaikuttavat olotilaani väistämättä ja että minä herkkänä ihmisenä varmasti koen asiat vielä suurempina kuin vähemmän herkät ihmiset tekisivät. Mutta minkäs sitä tunteilleen ja luonteenpiirteilleen voi? Itseäni herkkyyteni välillä ärsyttää, koska purskahdan herkästi itkuun vaikken haluaisikaan (miksen haluaisi itkeä? Koska se on tietyissä tilanteissa noloa ja tietyllä tapaa merkki heikkoudesta - etenkin jos haluaisin olla kova), mutta mieluummin olen herkkä kuin tunteeton. Anyhow tässä elämäntilanteessa (ja hormonipyörrytyksessä) vähempi herkkyys olisi parempi, mutta koska en halua, voi enkä aio itseäni kovettaa, täytyy jatkaa itkujen tirauttelua välillä sillä tavoin puhdistaa ilmaa ja mieltä ;)

Samalla kun ajatukseni ovat pyörineet syvemmissä vesissä ja parisuhde on saanut mennä vähän tässä sivuvaunussa totesimme miehen kanssa sekä torstaina että perjantaina jutellessamme syntyjä syvempiä, että suhteemme eittämättä kärsii tästä. Kyllä, myönnän suoraan että suhteemme on viime aikoina joutunut 2. sijalle ja ikäänkuin kulkenut tässä arjen kyljessä emmekä ole sitä millään tavoin huoltaneet tai koittaneet parantaa, vaikka olemme molemmat huomanneet sen kärsineen. Olimme molemmat samaa mieltä siitä, ettei suhde voi edetä tälläisenään emmekä halua sitä tälläisenään myöskään pitää. Samalla kun tuntuu pahalta myöntää ja kuulla, ettei suhde ole parhaimmillaan eikä 100% toimiva, on huojentavaa kuulla, ettei toinenkaan ole nykyisellä menolla onnellinen (jee! Meillä on siis jotain yhteistä!) ja että molemmat ovat valmiita tekemään töitä parantumisen eteen, eikä luovuttamaan lähdetä. Jokainen parisuhde kokee ylä- ja alamäkensä ja mitä pidemmäksi suhde muuttuu, sitä arkisemmaksi se käy ja sitä enemmän se vaatii työntekoa, jotta se pysyisi eloisana ja kivana - sellaisena, että sitä haluaa jatkaa.

Toimivan parisuhteen kivijalkana toimii rakkaus ja halu olla suhteessa toisen kanssa. Ainakin itselleni on tärkeää parisuhteessa, että partnerini on myös paras kaverini ja että teemme asioita yhdessä, mutta ettemme jaa koko elämäämme toistemme kanssa, vaan että meillä on myös omia juttuja. Viime aikoina kun ajatukset ovat seikkailleet muualla kun parisuhteessa tajusin, ettemme ole tehneet MITÄÄN yhdessä - paitsi leikkineet kotia ja pyörittäneet (omaa) arkea. Oli noloa huomata, että samalla kun viime aikoina on ärsyttänyt, ettemme ole tehneet mitään yhdessä, emme kumpikaan ole ehdottaneet toiselle, että tekisimme mitään yhdessä. Samalla kun sai tuntea itsensä tyhmäksi oli huojentavaa tajuta, että olemme yhtä lailla syypäitä tähän. Itse koin aikamoisen deja vu:n ja pääni päälle taisi syttyä lamppu kun tajusin (ääneen), että suhteessahan pitää tehdä vähän samoja juttuja kuin kavereidenkin kanssa, eli partnerinkin kanssa pitää tehdä jotain kivaa, eikä vain niitä arkisia ja pakollisia juttuja kuten ruokakaupassa käyntiä ja pyykkien viikkaamista. Siinä missä aiemmin olen vastustanut suuresti yhteisiä harrastuksia ja deiteillä käymistä tajusin, että etenkin alkuhuuman hiipuessa juuri näistä pienistä asioista tulee arjen kultareunoja ja niitä asioita, jotka pitävät pientä jännitystä ja hymyä yllä suhteen pidentyessä ja arkistuessa.

Miten suhdetta voi piristää kun se alkaa käydä "turhan" arkiseksi suorittamiseksi?

- pusut vaihdetaan joka aamu, päivä ja ilta, eikä kotoa saa lähteä jollei olla väleissä. Ovet paukkuen ei IKINÄ saa lähteä, eikä toiselle heitetä luuria korvaan vaikka kuinka ärsyttäisi, vaan sovussa pitää aina erota. Ikinä ei tiedä, mitä voi tapahtua.
- nukkumaan käydään yhdessä (itselläni ainakin on jotenkin turvaton olo jos mies on kotona, muttei tule kanssani peiton alle samaan aikaan. Ihme kyllä en kärsi tästä jos mies viettää vuorokautensa töissä, mutta jos hän on kotona haluan ehdottomasti, että käymme nukkumaan samaa aikaan :D)
- ruokakaupassa käydään yhdessä edes joskus ja jos käyt yksinäsi, voit piristää toista ostamalla hänelle jotain josta tiedät hänen pitävän (tie miehen sydämeen käy ainakin meillä vatsan kautta ;))
- arjen pienet teot: yllä mainittu kaupassa käynti, kahvinkeittimen lataaminen valmiiksi toiselle, roskien vienti, pyykin ripustaminen.. Minulle ainakin tälläiset "pienet" arkiteot ovat todella tärkeitä, nopeita, helppoja ja halpoja tapoja näyttää toiselle, että hän on minulle tärkeä
- puhelimen laittaminen sivuun ja toisen kuunteleminen. Tässä meillä on molemmilla parannettavaa, koska meillä on hävettävän usein puhelimet kourassa kun olemme kotona. Toki Instagramia täytyy välillä saada selata, mutta kyllä partnerin pitäisi olla isompi osa päivääsi kuin iPhonen
- pienien reissujen tekeminen: Ikeaan, rantaan ajelu, "tarvitsisin uudet sisäpelikengät, lähdetkö mukaan XXL:ään?", kahvilla käynti vaikka lähi-bensiksellä. Pienet arkiset deitit, joiden lomassa joko tehdään jotain hyödyllistä (kuten tarpeellisten kenkien osto) tai sitten käydään nimenomaan vain kahvilla toistemme kanssa - vaikka kahvia saisi kotonakin. Tärkeintä ei ole kahvi, vaan seura ja se, että tehdään pieni matka yhdessä
- tehdä jotain, josta tulee itselle hyvä olo. Kun sinulla on hyvä olo ja olla, hehkuu ja huokuu se väistämättä myös läheisiisi ja tarttuu heihinkin. Itsensä huoltaminen on yhtälailla tärkeätä kuin suhteenkin hoitaminen.

Eli summa summarum: ei, suhteemme ei ole loppumassa, mutta teki hyvää puhua asioista ääneen ja todeta ja tajuta yhdessä, että nyt on aika taas panostaa suhteeseemme, koska sen ympärillä pyörii niin paljon asioita, joille emme mitään mahda. Siitä en pääse eroon, että hormonipyörrytys tekee tehtävänsä ja muuttaa minut aika ajoin varsinaiseksi Godzillaksi, mutten saa antaa sen ottaa yliotetta minusta kovin pitkäksi aikaa. Kun niin moni muu asia on epävarma, haluan että edes yksi asia on ja pysyy. Ja se on suhteemme. Ja sen eteen olen valmis tekemään töitä ja konkreettisesti se tarkoittaa sitä, että alamme jälleen tekemään enemmän asioita yhdessä.

Miten sinä huollat suhdettasi? :)

Hyvänmielen sunnuntai 20.3

Moikka kaikki!

Voi vitsi mikä onnellisuus-happy-happy-sunnuntain minulla onkaan (tähän asti ainakin ;)) takana - ihan pakko tulla fiilistelemään sitä teillekin! Uskon, että suuri vaikuttava tekijä tässä on ehdottomasti aurinko, joka on paistanut aamupäivästä lähtien ja lämmittää niin mukavasti, että tekisi mieli hihkua ääneen kun tuntee auringonsäteet ihollaan. Kevät tulloo - oli pakkasta 10 astetta aamulla tai ei!

Eikö olekin ihanan pirteä pinkki? Täydellinen minun makuuni!

Tässä taloudessa heräsimme taas aikaisin miehen lähtiessä töihin, eli suuntasin Ronjan kanssa ulos aamupissille jo 7:04 ja 7:30 palasimme kotiin niin, että ehdimme vaihtaa heippa-pusut miehen kanssa. Aamupalaa söin kaikessa rauhassa ja tein tämän hetkistä lemppariani, eli Sunspeltin täysjyvämannapuuroa kahvin kaveriksi. Aamun vietin kynsiä lakkaillen ja totesin Lumenen luoneen tänä vuonna mitä täydellisimmän pinkin lakan (tämän) ja uusinta Sport-lehteä lukien. Auringon vihdoin noustessa totesin, että olisi aika suunnata ulos ja päätin lähteä hölkälle. Ronjan ja minun törmäys-onnettomuudesta on nyt kulunut 3 viikkoa ja ortopedi sanoi, että hienoinen murtuma/painauma, jonka koira minulle siitä aiheutti, paranisi itsekseen viimeistään 6 viikossa ja että saisin käyttää jalkaani kivun sallimissa rajoissa. Kokeilin hölkkää ekan kerran onnettomuuden jälkeen eilen (paria askelta enempää) ja koska se ei tänään tuntunut missään - eikä eilenkään hölkän aikana - päätin, että kävisin tänäänkin fiilistelemässä juoksua, vaikken normaalisti koskaan juokse peräkkäisinä päivinä. Olin todella ylpeä eilisestä lenkistäni, koska polvi ei ilmoitellut itsestää kertaakaan ja askel rullasi ja maltoin pitää sykkeet normaalia matalampina (valitettavasti innostun yleensä spiidaamaan niin, että keskisyke on > 160, mikä ei vie turhaan voimia) :) Ronjaa en ottanut matkaani, koska varon vasenta jalkaani edelleen hieman, enkä uskaltanut riskeerata, että koira riuhtaisisi kesken lenkkiä jonkin linnun tms perään. Tuntui toki hölmöltä lähteä lenkille ilman koiraa, mutta fakta vain on se, ettei koiran kanssa juoksu kulje yhtä hyvin kuin yksinään. Vaikka Ronja on iso ja hyväkuntoinen nuori koira, jää hän useimmiten jälkeen ja kulkee mieluummin perässä kuin edellä ja on jollakin tasolla jopa perässä vedettävä - ankkuri ikäänkuin. Onko hei kellään mitään vinkkejä muuten siihen, miten koiraa voisi opettaa juoksemaan rinnalla? Pyynnöstä hän kyllä tulee vierelle, mutta jää sitten jossain vaiheessa aina sopivasti kantapäiden kohdalle ja hidastaa tahtia selvästi. Minun on vaikea uskoa, etteikö koiran kunto riittäisi ja että hän siksi jättäytyisi noin jälkeen, mutta tiedä häntä. Onko kellään ollut vastaavaa ongelmaa?

Saapuessani omakotitaloalueen kohdille odotti minua iloinen näky: voi sitä pienten virpojien määrää! Pienet puput ja noidat kulkivat pienissä porukoissa varpuineen koreineen ja olivat niin syötävän suloisia, että teki mieli kehua heidän asujaan, muta tyydyin vain hymyilemään. Muistan itse, miten pienenä tuli virvottua sukulaisilla ja naapureilla ja voi sitä suklaanmunien määrää kun kotiin vihdoin palattiin..
Onnellinen fiilis rinnassani annoin Speedcrossien taivaltaa eteenpäin ja auoin aika ajoin takkia ja riisuin lapasia, koska huhheijaa miten kuuma minun tuli! Olisi pitänyt älytä pukea kevyempi takki kuin kevyt Haglöfsin goretex-takki ylle, mutta toisaalta tuulisilla alueilla sain vuorostaan vetää lapasia takaisin ylleni, eli sopivan vaatetuksen löytäminen on kyllä näillä keleillä aika hankalaa. Anyhow tajusin askelten rullatessa, että hitto nythän mennään ja aloitin lenkkini toisen kierroksen hieman pelonsekaisin tuntein. Ajattelin siinä taivaltaessani, että juoksu on ainakin minulle pitkälti psykologinen laji: pelko, etten jaksakaan juosta tai että heikotus iskee saa minut lopettamaan aikaisemmin, kuin kunto loppuisi. Päätinkin nyt, että jatkaisin juoksua ja pitäisin sykkeet maltillisina - ja voi minkälaisen deja vu:n koin kun näin tein: heikotus ei iskenytkään, kun en antanut sykkeiden pompata >160 kuin ylämäissä ja jatkoin lenkkini onnistuneesti loppuun asti. Lenkkipolkuni ohitti paikallisen hiihtostadionin, jossa näin hiihtokilpailuiden olevan käynnissä. Yritin kovasti tiirailla siskonlasteni perään, mutten nähnyt heitä ja jatkoin. Jälkeenpäin tajusin, että voisin tietty soittaa siskoni miehelle, jonka epäilin olevan lasten kanssa kisapaikalla, ja niin tein - ja siellähän he olivat! Ei auttanut muu kuin kääntyä kannoillaan ja mennä onnittelemaan pieniä kisailijoita.

pikaruokaa parhaimmillaan: wokkia pakasteseitillä ja täysjyvänuudeleilla :)

Sammutin Suunnon Ambitini sen näyttäessä piirun päälle 10 km ja meinasin pakahtua onnesta: aaaaaahhh sitä endorfiinien määrää! Äkkiä kotiin, koira mukaan ja jäähdyttelemään. Heittelin hetken keppiä Ronjalle, ennenkuin oli jo aika kipaista suihkun kautta syömään, jotta ehtisimme siskonpojan synttärikutsuille. Mieheni oli ehdottanut pientä yllätystä 6 vuotta täyttävälle A:lle ja voi että sitä onnen ja mielenkiinnon määrää kun pienet (ja pari isompaakin) pääsi ensimmäistä kertaa elämässään tutustumaan ihka aitoon ambulanssiin. Mieheni oli pyytänyt vuorovastaavaltaan luvan käväistä synttäreiden kunniaksi pihassa esittelemässä lapsille autoa ja voin kyllä taata, että lahja oli mieluinen ja yllätys taattu - haha, jopa aikuisille! :)

Nyt istun tässä sohvalla ja aion viettää loppuiltani tässä. Tajuan tässä jälleen kerran, että onni on niin pienestä kiinni mutta joskus sitä voi joutua hieman siristelemään, jotta sen näkisi. Mikä tekee minut tänä sunnuntaina onnelliseksi?
- levännyt olo herätessäni
- maukas aamupuuro rauhassa nautiskeltuna
- lämmin, halittava koirani
- onnistunut 10 km - polvi kestää!!
- suloiset puput ja noidat teiden varsilla
- iloiset, yllätetyt muksut sekä hiihtokisoissa, että synttäreillä
- ukin tarinat nuoruudestaan
- tuore pulla
- vapaapäivä

Jäähdyttelyn ajaksi vaihdoin ohuen pipon päähän, mutta juostessa pärjäsi jo hyvin ohuella huivilla :)

Rauhallista sunnuntai-iltaa sinulle! :)

Mun, sun vai meidän rahat? Tervetuloa syynäämään meidän kulutustottumuksiamme

Olen tässä saikkuni aikana ehtinyt lukea laittoman paljon blogipostauksia läpi ja ajattelin niistä inspiroituneena tarttua aiheeseen, josta moni muukin on kirjoittanut lähinnä omat tottumuksensa paljastaen. Rahasta.

Ensi alkuun pitää kai todeta, ettei suomalaiseen kulttuuriin kuulu rahoista puhuminen ja nou hätä, en aio paljastaa kuukausittaisia tuloja tai menoja (ainakaan kokonaan) mutta sen sijaan haluan valottaa omia kokemuksiani ja tapojani käyttää rahaa, sekä meidän taloutemme kulutustottumuksia.

Meillä kuluu rahaa ruokaan ja muihin talousjuttuihin kuten pesuaineisiin jne n 400 euroa kuussa karkeasti laskettuna. Lisäksi rahaa menee Ronjan ruokiin.. ööh. Apua. Tässä kohtaa jo huomaan, miten pihalla olen rahankulusta, mutta haemme n kerran kuussa suurin piirtein 20 eurolla raakaruokaa koisulle, sekä ehkä kerran kuussa säkillisen nappuloita Mustista ja Mirristä 70 eurolla (Ronja siis syö 50/50-periaatteella). Syömme miehen kanssa hyvin harvoin ulkona - korkeintaan kerran kuussa - emmekä silloinkaan harrasta 3 ruokalajin dinnereitä, joten annoksien hinta pysyy matalana. Viimeksi kun kävimme ulkona syömässä, kävimme sushilla ja nappasimme lauantai-illan kunniaksi skumppalasilliset alkuun, jolloin illan loppusumma oli muistaakseni 50 euron luokkaa. Ei siis kovin paha.

Kävin K-kaupassa (jossa käyn hyvin harvoin koska pyrin keskittämään S-ryhmään, mutta tuon yhteydessä on posti enkä viitsinyt käydä kahdessa eri marketissa) ja tässä ostokset, joiden loppusummaksi tuli 37,06 euroa. Korkea hinta noin vähästä, mutta kasasta löytyy monia harvemmin ostettavia, kalliimpia tuotteita kuten taatelisäkki (14,95), purkkaa (3,45e), maustepurkki (1,65e) ja narsisseja 3 kpl (5,75e)

ostoksista suurin osa on sellaisia, joita ilman kyllä pärjäisi, mutta joita halusin (esimerkiksi kukat ja kaksi erilaista xylitol-tuotetta - yksi riittäisi oikeasti). Säännölliset tulot omaavana koen, etten enää opiskeluaikohini verrattuna edes halua säästää kaikessa ja jättää kaikkea pikkukivaa ostamatta. Johonkin ne rahat on laitettava ja jos koen mielihyvää ostaessani uutta vihreää teetä (2,29e) vaikka kaapista löytyy toisenlaista, en välitä. Parin euroa sinne tai tänne - kun hinnat ovat näin matalia, ei talouteni tähän kaadu

Miten kahden isoruokaisen (näkisittepä meidän ja etenkin mieheni annoskoot joskus..) henkilön ruokakulut pysyvät niinkin matalina kuin 400 euroa/kuukausi? Onhan tuo karkeasti laskettu summa, mutta keskimäärin kulutamme noin "vähän"; lainausmerkeissä, koska voisimme takuuvarmasti syömään vielä halvemmalla ja kuluttamaan vielä vähemmän, jos tarve vaatisi. Mutta niin, miten? Syömme hyvin arkista ja "tylsää" kotiruokaa, eli kauppalistaltamme löytyy jauhelihaa, broilerin fileesuikaleita, sesonkien mukaan kasviksia ja hedelmiä (tässä MINÄ olen tarkka - mies ostaisi kasoittain tomaattia ja kurkkua vuoden ympäri), rasvattomia maitotuotteita ja halvempien merkkien vaihtoehtoja - mikäli olen todennut hyviksi. Pieni off topic tähän, mutta toiset tuotteet voi oikein hyvin ostaa Pirkka- ja Xtra-versioina, koska alkuperäisiin ei juuri eroa huomaa, mutta tsiisus sentään toisia juttuja.. Onko kukaan ostanut Rainbow (vai onko se nykyään Kotimaista nimeltään?) Oltermanni-kopiota? Järkyttävintä koskaan maistamaani kumijuustoa, jota ei sitten millään saa höylättyä ehjänä - edes jääkaappikylmänä. Toisissa tuotteissa ostamme siis halpisversioita, kun taas toisissa ostan kalliimpaa, mutta laadullisesti (meidän makuumme) parempaa tavaraa. Pihvejä tai kokolihaa emme osta oikeastaan koskaan ja kalaakin tulee hankittua yleensä tarjouksesta - se kun muuten on suorastaan sikahintaista Suomessa. Itse olen tarkka ja kiinnostunut vertailemaan (kilo)hintoja kun taas mies nappaa ensimmäisen näkemänsä tuotteen - mikä aika ajoin herättää välillämme pientä närkästystä, mutta koska kirjoitan miehelle vähintäänkin kauppalistan jollen änkeä kauppaan mukaan, pystyn pitämään kiinni sesonkisyömisestä ;) Ja kuten jo mainitsinkin, niin ei kaikista tuotteista voi eikä tarvitse pihistellä. Muistan miten vanhempien luona vielä asuessa oli ihanaa kerätä ostoskärryyn mitä mieli teki eikä tarvinnut miettiä ja vertailla kilohintoja. Muutettuani omilleni opiskelemaan aloin varsinaiseksi tarjoushaukaksi - eikä mikään ihme: viimeistään siinä vaiheessa kun omista menoistaan joutuu alkaa maksamaan itse, alkavat hinnat yhtäkkiä kiinnostaakin. Enää ei ole hälläväliä, ostaako leipäpussinsa 4 eurolla, 2 eurolla vai ostaako jauhopussin 1,20 eurolla sekä hiivapalan 0,50 eurolla ja leipoo leipänsä itse (toki itseleivotun leivän kokonaissummaan pitää myös laskea mukaan uunin kulutus, mutta ympäripyöreästi itse leivottu tulee varmasti halvemmaksi). Nykyisen mieheni kanssa olen oppinut hölläämään hieman, enkä osta halvempaa versiota hintansa vuoksi - vaikka tiedän sen olevan huonompilaatuinen tai maistuvan pahemmalta kuin alkuperäinen versionsa (yep, tätäkin on tullut harrastettua ;)) - vaan pitäydyn tietyissä tuotteissa kalliimmissa, toisissa halvemmissa versioissa. Esimerkiksi maitotuotteita, jugurttia, pastaa ja pakastetuotteita ostan sujuvasti halpisversioina (paitsi turkkilaisen jugurtin, sekä miehen jugurtit - halpisversio ei kuulemma ole yhtä hyvä), kun taas leipää, juustoa ja leikkeleitä ostan kalliimmalla (koska halpisversioiden lihat ovat useimmiten ulkomaisia ja leivät höttöjä).
Sesonkituotteiden lisäksi pyrin myös AINA ostamaan kotimaista jos sitä vain on tarjolla. Miksi? Koska luotan suomalaisen tuotteen puhtauteen ja haluan tukea suomalaista työtä. Siksi. Miesparka on pariin otteeseen saanut pienen läksytyksen siitä, että on ostanut hernekeittoa varten halpaa ja ulkomaista lihaa - juuri sitä tuoteryhmää, jota välttelen viimeiseen asti jos vain on mahdollista!
Hinnan lisäksi kyttäilen haukansilmin tuotteiden koostumusta ja sisältöä: turhaa lisättyä sokeria yritän välttää (mieskin alkaa pikkuhiljaa oppimaan tähän - jes!) ja mitä lyhyempänä tuoteselostus pysyy, sen parempi. Mitenkään fanaattinen en tämän(kään) suhteen ole, mutta kieltäydyn kyllä ostamasta vähäkuituista leipää (eli kuituprosentin pitää olla >6) sekä E-koodien viidakkoa muistuttavaa tuotesisältöistä tuotetta.

Noniin, nyt kun kaupassa on käyty on aika kurkata lompakoihin: kuka maksaa? Olen parisuhteissani kokeillut monia eri tapoja sopia yhteisen tavaroiden ja talouden kulujen maksamisesta ja sitä kautta löytänyt minulle sopivimman tavan: nykyisemme, jossa luotamme siihen, että kulut menevät suht. tasan emmekä kyttäile kauppakuitteja tai laadi Excel-taulukoita. Maksamme n joka toinen kerta kaupassa käydessämme tai sitten kuittaamme menot niin, että toinen maksaa vaikkapa viikonloppuostokset (jolloin luonnollisesti tulee ostettua enemmän ja esimerkiksi pesuaineita jne mitä ei viikolla ole muistanut) jos toinen on käynyt viikolla pariin otteeseen kaupassa. Itse pyrin myös ostamaan omat kalliimmat juttuni, joihin miehellä ei siis ole osaa eikä arpaa, niillä kerroilla, jolloin on minun vuoroni maksaa tai tarjoudun maksamaan sillä(kin) kerralla (vaikkei minun "vuoroni" olisikaan). Mitä tuotteita tarkoitan? Pähkinöitä, kaikkia superfodeja ja muita "hippijuttuja" (siemenet, tahnat yms joiden päälle mies ei ymmärrä), suihkugeelejä ja kalliimpia lehtiä. Näin ei minulle iske morkkista, että maksattaisin miehellä minun tavaroitani (haha ja kun tästä mainitsin hiljattain, ei mies kuulemma ollut edes huomannut kaunista elettäni :D).
Edellisissä avoparisuhteissani olen sekä säästänyt kuukausittain jokaikisen kuitin, kytännyt niistä molempien "omat tuotteet", laskenut niiden loppusummat ja "nollannut velkoja" partnerille. Huh, stressaavaa, mutta sopii toisille: eipä tarvitse olla huolissaan, että toinen maksaisi enemmän. Toinen versio, jota moni tuntuu käyttävän on yhteinen taloustili, jolle maksetaan kerran kuussa ennalta sovittu summa rahaa ja jolta sitten ostetaan yhteisiä tavaroita. Itselleni tuo ei sopisi, koska ostan samoilla kauppareissuilla sekä kukkia, perunoita, appelsiineja että cashewpähkinöitä tarpeen mukaan, enkä todellakaan jaksaisi alkaa maksamaan ostoksiani jaoteltuina eri korteilla tai käymään moneen otteeseen kaupassa saadakseni kaikki tuotteet hankittua.
Olen myös kokeillut versiota, jossa toinen (minä) käy kaupassa ja hoitaa kaikki ruoka- ja taloustuoteostokset ja toinen maksaa talouden kaikki laskut (paitsi kännykkälaskut, jotka ovat henkilökohtaisia). Tämä versio ei toiminut lainkaan, koska koin liiankin usein käyttäväni "omat" rahani toisen ostoksiin ja koska kulutustottumuksemme erosivat toisistaan kuin päivä ja yö, ei tämä aiheuttanut meillä kun hemmetisti riitaa ja eripuraa. Minusta tuntui epäoikeudenmukaiselta käyttää ansaitsemiani rahoja juttuihin, joista itse en hyötynyt tai käyttänyt ollenkaan ja koin jääväni alakanttiin nähdessäni rahojeni katoavan suihin ja mahoihin vaikka toinen varmasti maksoi vastaavia summia talon lämmityksestä ja autosta, jota sain lainata tarvittaessani (ajoin tosin maksimissaan parin kilometrin matkoja kerran viikossa, joten siinä ei kyllä kaara paljon kulunut minun osaltani).

Moniko ostoksistani tulee pelkästään minun käyttööni? Kukat (saa mieskin niitä katsella sentään, mutta hän ei näitä ostaisi :D, tee, xylitoltuotteet, wasabi, taatelit, viinietikka, mauste, leipä (ehdin todennäköisesti syödä 4 palaa loppuun ennenkun mies ehtii töistä kotiin :D) ja suurin osa kananmunista menee minun masuuni. 

Kumpikaan edellinen suhteeni ei kaatunut talousasioihin, mutta ne aiheuttivat selkeästi eniten eripuraa ja riidanaihetta muihin asioihin verrattuna ja koen ja totean kokemuksieni vankalla pohjaäänellä, että talousasiat kannattaa pitää kunnossa jos haluaa taata itselleen toimivan ja tasa-arvoiselta tuntuvan parisuhteen. Etenkin siinä kohtaa jos toisen talous järkkyisi esimerkiksi hoitovapaan tai yllättävän työttömyyden ja näiden myötä radikaalisti pienentyneiden tulojen vuoksi, ei halua joutua miettimään miten sitä oman osuutensa maksaisi. Itse en haluaisi elää toisen elätettävänä, mutta tuntuu turvalliselta tietää, että jos minun tuloni vähenisivät jostain syystä, ei mieheni mieleen edes juolahtaisi alkaa karhuamaan minulta maksuja. Haluaisin hoitaa osuuteni siinä määrin kun minulla olisi mahdollisuus, mutta antaisin enemmän tienaavan osapuolen sillä hetkellä kantaa suuremman taloudellisen vastuun - voisinhan minä osaltani vastata esimerkiksi siivoamisesta ja muusta talouden hoitamisesta kunnes tulot nousisivat taas.

Ja nyt minua kiinnostaa: miten teillä talouden yhteiset kulut on jaettu? 

Mistä on täydellinen sunnuntai tehty? Pitkistä asioista.

Pitkistä yöunista, jotka katkeavat 7-aikaan miehen herätyskelloon.

Runsaasta ulkoilusta: pitkästä aamulenkistä Ronjan kanssa. Aamupäivällä pitkästä 12 km juoksulenkistä, jonka aikana askel tuntui lumesta ja tuiskusta huolimatta todella ja yllättävän kevyesti. Iltapäivällä puin äitin haalarin ylle ja leikin pulkkamäessä koiran kanssa, talsin minkä jaksoin hapoilla olevilla jaloillani ja vetreytin yläkroppaa heittelemällä lumipalloja iloisesti pomppivalle mustalle.

Hyvästä ruoasta: aamupalaksi spelttimannapuuroa, lounaaksi siskonmakkarasoppaa, välipalaksi Ingmanin viiliä (miksen ole tajunnut syödä viiliä aiemmin? Viime kerrasta on kulunut vuosia!) mansikoilla päivälliseksi katkarapu-kasviswokkia ja täydellisen rapsakka Honeycrunch-omena Bionan maapähkinävoilla iltapalaksi.

Levosta. Runsaan ulkoilun jälkeen tuntui hunajalta maata sohvalla ja katsoa Netflixistä leffaa. Illalla uni tuli jo ennen klo 22. Soppalounaan jälkeen makasimme kylki kyljessä koiran kanssa vanhempieni olohuoneen paksulla matolla ja nuuskuttelimme.

Läheisyydestä, rakkaista. Mies lähti aamulla vuorokaudeksi töihin, mutta vaihdoimme suukot ennen lähtöä. Koiran kanssa nuuskuttelimme matolla maaten, rapsuttelimme päivän mittaan ja painimme lumessa. Vanhempien kanssa on ihanaa jutella niitä näitä, vaikkei mitään suuria uutisia tai muuta mullistavaa ole tapahtunut. Ihana isi haki ja toi meidät takaisin kotiinkin, ettei tarvinnut lähteä räntäsateeseen liukastelemaan itse, vaikka minulla ihan hyvä auto onkin. Iloinen, rakastettu, onnellinen.

Saunomisesta. Ihana, ihana isi. Kysyikin vielä, että haluaisinko käydä lumirumban jälkeen saunassa. Saunassa lenkin jälkeen kipeytyneet pohkeet sain mukavasti hieromalla ja lämmön avulla auki ja muutenkin olo tuli todella raukeaksi saunomisen jälkeen, joten pyysimme isiltä aika piakkoin kyytiä kotiin, jotta pääsimme - sekä minä että koira - omiin peteihimme.

Niistä asioista oli eilinen, lähes täydellinen sunnuntai 21.2 tehty. Entä sinun?