torsdag 12 december 2013

I refuse to be(come) dull - good morning!

Ah, kiitos kun sain avautua eilisessä postauksessa väsymyksestä; nyt tuntuu jo paremmalta. Juttelin lisäksi pitkän tovin puhelimessa aiheesta ja vaikkemme mihinkään lopputulokseen päässeet huomasin puhelun loputtua, miten olo oli keventynyt: surut ja murheet eivät tunnu lainkaan niin raskailta jos ne saa jakaa jonkun kanssa!

Tiedän kyllä, ettei mikään poppaskonsti poista n.s. "kaamosmasista", mutta kai se vain on hyväksyttävä ja revittävä energiat pienimmistäkin aiheista ja iloita niistä sitten täysin rinnoin? ;)

Tämä torstaiaamuni alkoikin seuraavanlaisissa energisoivissa merkeissä:

Foam Roller ja reiden sivuosa
Foam Roller ja takareidet
Foam Roller ja selkä
Aamupuuroa, pakkasmarjoja, kuivattua viikunaa ja kalanmuna-chia-siemeniä
Heleyttävä meikki

Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: hymy
Mukavaa torstaita!

Aah, tack för att jag fick avreagera mig igår: efter blogginlägget, samt ett långt telefonsamtal om samma tema känns tröttheten och bördan betydligt lättare, trost att den inte försvunnit.
Jag bestämde mig imorse för att påriktigt hitta det goda i de minsta tingen och började min morgon på följande sätt.
Ha en skön torsdag! :)

onsdag 11 december 2013

Looking for something, but I just can´t figure out what.. or who

Mitä kuuluu? Jos joku esittäisi samaisen kysymyksen minulle, en tiedä mitä vastaisin. Tällä hetkellä ehkä tyhjältä.


Monissa lehdissä, blogeissa ja jopa uutisissakin puhutaan väsymyksestä, joka tuntuu vaivaavan suurta osaa ihmiskunnasta täällä pohjoisessa näin syksyisin ja talvisin. Ulkona on koleaa, eikä aurinkoa näe kuin hyvässä lykyssä ikkunasta työpäivän aikana. Viikonloppuisin moni (itseni mukaan lukien) lähtee sitten itsensä pakottaen viikonloppuisin lenkille, jotta näkisi päivänvaloa ihan konkreettisestikin ja elää toivossa, että kroppa jollain konstilla lataisi siitä itseensä hieman energiaa D-vitamiinin muodossa. Samaiset lehdet, media ja blogit pullistelevat eri poppaskonsteja n.s. kaamosmasennuksen ja väsymyksen taltuttajiksi ja kaikkea tietoisesta läsnäolosta, joogaan, energisoivaan crossfitiin ja superfoodeihin mainostetaan niin, että lukijalla menee pää lopulta pyörälle ja sitä alkaa uskottelemaan itselleen, ettei ole ihme jos hieman väsyttää kun ei vielä kaikkia noita konsteja ole itseensä kokeillut ja soveltanut. Väsymyksen kerrotaan uhataan aiheuttavan lihomista (kiitos tunnesyömisen ja kotoilun, jota moni alkaa harrastamaan sohvan pohjalla kun energiaa ei tunnu riittävän kuin arjen pyörittämiseen) ja tämä jos mikä saa ihmiset ahdistumaan entistä enemmän; hitto, pitäisikö tässä vielä jaksaa miettiä kaloreita, energiankulutusta ja linjoja, kun päässä pyörii samaan aikaan lähestyvä joulu ja joululahjat (sekä -ruoat..), töitä sekä arkea ja pyykin pesua, saati sitten hyvnvointia ja sen ylläpitoa? Huh, jo käy työstä - josta ei edes makseta palkkaa.

Olen viime aikoina kärsinyt jonkin sortin kevyt-depiksestä. Tiedän terveydenhuollon ammattilaisena, että on väärin ja epäammattimaista käyttää sanaa depis (viitaten depressioon, eli masennukseen) vailla oikeata diagnoosia, mutten nyt jaksa viilata pilkkua; minua on siis masistanut. Syytä olen yrittänyt selvittää itsekseni samalla kun olen kokeillut liki kaikkia lehtien, blogien ja tuttujen vinkkejä aina itseni pakottamisesta, lepoon ja tankkaukseen - tuloksetta; väsymys painaa edelleen.

Salilla käynti maistuu tällä hetkellä liki puulle, enkä millään jaksaisi raahautua sinne tekemään edes paria treeniä viikossa. Painot pysyvät samoissa, eikä minkäänlaista kehitystä tapahdu (ihmekö tuo kun en jaksa treenata kovaa, jotta lihakset kasvaisivat edes!) enkä koe kuin ainoastaan hetkittäin hyvää oloa lihaskunnon ylläpidosta. Oma peilikuvakin lähinnä ärsyttää, enkä näe edessäni sitä hyvännäköisenä pitämääni kehoa, jonka yleensä näen peiliin katsoessani. Sen sijaan sieltä tuijottaa entistä leveälanteisempi, väsähtäneen oloinen, sameaihoinen, sähkö-tukkainen nuori nainen, jolta ei hevillä hymy irtoa. Huh. 


Juoksusta ja raittiista ilmasta nautin edelleen ja se tuntuu jonkin sortin henkireiältä, mutta harmikseni oikea polveni on viime viikkoina kipeytynyt pikkuhiljaa ja eilisen pitkiksen jälkeen heräsin tänä aamuna todellisuuteen kun tajusin, etten pysty varaamaan jalalle kunnolla viiltävän kivun vuoksi. Toki tiedän ja myönnän, että polvi jo jonkin aikaa on varoitellut, mutten ole halunnut kuunnella sitä, koska juoksu on tuntunut henkisesti niin hyvältä, etten ole jättää sitä pois kuvioistani. Löysin itseni tänään lääkärin pritsiltä vääntelehtimästä kivusta vaikerrellen ja tuntui kuin viimeisetkin ilon aiheet olisi viety minulta pois: pidä vähän lepoa juoksusta. Huojennuin kuitenkin tiedosta, ettei polveni rakenteessa ole mitään vammaa, mutta että lihaskalvoni ovat niin juntturassa, ettei lääkäri voinut rusennella niitä ilman puudutusainetta; en kuulemma olisi kestänyt kipua. Nyt on siis todella pakko höllätä hetkeksi ja tyytyä kävelyyn, koska juoksuharrastusta ei minulta viedä pois. En tahdo, enkä halua.

Samalla kun treenit eivät tunnu sujuvan niin mallikkaasti kuin lehtien mukaan pitäisi ("raskas jumppa saa energiat virtaamaan") tunnen, miten ruokailu alkaa ahdistaa minua. Omaan tunnetusti hyvän ruokahalun ja vetelen surutta isoja annoksia napaani. Tätä voinkin ongelmitta normaalisti harrastaa, koska kulutukseni on kova kiitos aktiivisen liikunnan. Vaan mitäs nyt kun liikuntakaan ei maistu eikä suju - silloinhan ruokailuakin pitäisi hieman hienosäätää. Samalla olen miettinyt kovasti, miten voisin vaikuttaa energiatasooni ruoan kautta, koska uskon että olemme sitä, mitä syömme ja että ravinnolla on suora yhteys hyvinvointiin ja jaksamiseen. Monipuolinen kasvis- ja proteiinipainotteinen ruokavalio on jo osa arkeani ja se tuntuu sopivan kropalleni, mutta olen alkanut hieman kyseenalaistaa, josko kärsin sittenkin jonkin ravintoaineen puutoksesta. Matala hemogloboiini minulla jo diagnosoitiinkin hiljattain, mutten harmikseni voi syödä lääkärin määräämää rautakuuria koska vatsani ei yksinkertaisesti kestä sitä. Kävin töiden jälkeen hakemassa chia-siemeniä (proteiinia ja hivenaineita) ja aion nyt siskoni (josta on muodostunut varsinainen ravitsemusnero ja hippiguru!) ohjeiden mukaan yrittää välttää maitotuotteiden = kalsiumin ja rautalähteiden = täysjyväviljan syömistä samaan aikaan, koska kalsium häiritsee raudan imeytymistä. Ravintoliikkeen myyjä neuvoi lisäksi syömään vahvaa C-vitamiinilisää näin talviaikaan vastustuskyvyn ylläpitoa, sekä raudan maksimaalista imeytymistä ajatellen. Juon joka aamu Beroccaa, joka sisältää yllin kyllin C-vitamiinia, joten aion toistaiseksi jatkaa tällä, mutta tarvittaessa hakea myös C-lisää.

Töissä alkusyksyn stressi on helpottanut, enkä näin ollen voi väittää, että työ söisi energiavarastojani. Sielläkään en vain tunnu jaksavan hymyillä yhtä pirteästi kuin aiemmin syksyllä. Onneksi työkaverit ja laadukas huumori vielä jaksavat kannatella ;) Ja kohtahan on joulu ja pyhät, jolloin terveysasema on suljettu. Parin päivän loma tuskin tee hallaa - lainkaan.


Ihmissuhteissakaan ei ole valittamista, vaikka välillä tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa lähteä esim. viettämään iltaa ulos, vaan viihdyn mieluummin telkkarin ääressä kotosalla toisen kainalossa. Toinen asia joka harmittaa on myös se, että mieleni tekee todella aikaisin nukkumaan ja olen jo aivan petivalmis kun kello lyö 21, enkä yksinkertaisesti jaksa valvoa. Sen sijaan ärsyynnyn jopa toisen läsnäoloon kun väsyn ja mieleni tekee tiuskia.

Yöni nukun hyvin ja keskimäärin saan unta 8h/yö, joka mielestäni on ihan sopiva määrä. Voisin toki koittaa mennä aiemminkin nukkumaan jokin ilta, koska usein olen aamuisin kellon soidessa todella väsynyt, enkä millään jaksaisi hilautua ylös. Minä - joka normaalisti pomppaan sängystä kuin peipponen ja olen Naanatalin aurinkona heti kukonlaulun aikaan!

Vaikka kuinka mietin pääni puhki, en keksi - kuten yllä näette - mitään järkevää syytä väsymykseeni, saamattomuuteeni ja tiskirättimäiseen olooni. Toisaalta haluaisin vain hyväksyä, että pimeys ja kaamos hidastavat ihmisiä ja se on fine, kun taas toisaalta haluaisin uskoa Kukka Laakson kolumnia uusimmassa Fit-lehdessä, jossa hän kirjoittaa siitä, miten stressiä on kahdenlaista: sitä jonka kuvittelemme ja sitä, joka on olemassa. Laakson mielestä ihminen kokee stressin taakaksi, jos uskottelee itselleen, että on todella stressaantunut eikä ehdi tehdä kaikkea jne. Hän kirjoittaa, että stressi myös voi olla jotakin positiivista, joka saa meidät tekemään asioita, eikä se olekaan kuormittavaa, jollemme "tee" siitä sellaista. Ajatuksen voima siis. Haluaisin kovasti uskoa jälkimmäiseen, mutten - iloisista ajatuksistani huolimatta - ole vakuuttunut tästäkään.

Täytyisikö vain hyväksyä, että nyt väsyttää ja toivoa, että se menee itsestään ohi? Vai pitäisikö potkia itseään persuksiin, todeta ettö nyyhkytys ei auta ja TEHDÄ asioille jotakin sen sijaan, että vaipuu itsesääliin?

Mitä fiiliksiä väite, pimeys ja kaamosmasis teissä herättää?

Vuosi sitten
Jag har under senaste tiden känt mig otroligt trött, slut och matt, men har ingen aning om vad det beror på. För tillfället har jag knapert med stress eller bråttom i mitt liv (både privat och på jobbet), människorelationerna kan jag inte klaga på och träna och äta försöker jag så gott jag kan. Trots det känner jag mig som en urvriden disktrasa, totalt nedtrampad matta och utpumpad jumppaboll. Suck.
I tidningar, media och bloggar talas det mycket om s.k. kamosdepression som en stor del av befolkningen i Norden lider av: mörkret och bristen på solljus tycks äta all energi ur en. Det är ju i sig logiskt att man känner sig tröttare då man knappt ser dagsljuset under arbetsdagen (kroppen producerar D-vitamin som höjer energinivån genom solsltrålar mot huden), men jag kan inte tro att det är en egentlig orsak till att man känner sig så slut. Om man hör till samma kategori som jag som TVINGAR sig själv ut på helgerna för att få litet solljus får man ju ens  en del D-vitamin producerat i sig, trots att solstrålarna är svaga. I övrigt kan man ju käka D-vitamintillskott om man inte hinner ut på helgerna.
Tidningarna erbjuder olika lösningar till hur man skall bekämpa kamosdepressionen: ät hälsosamt, rör på dig och träffa folk. Hur i tusan skall man orka det om man redan blir matt av att sköta vardagssysslor då? Själv känner jag att träningen inte löper som den skall (gymmet smakar trä och omotiverande och löpandet som är min "henkireikä" får jag nu ha paus ifrån p.g.a. muskelskada) och kan inte ens tänka mig någon tyngre, tuffare träningsform som t.ex. crossfit som tidningarna beskriver som energiserande. Nej tack.
Medan tränandet inte löper, märker jag också hur min jag-bild förändras: ur spegeln tittar inte längre en snygg, vältränad ung kvinna (vilket jag normalt brukar se), utan en bredhöftad, ung och trött tjej med elektrist hår och matt hud. Suck. Att mina enorma matvanor inte minskar trots minskande motionerande orsakar också nippor: vadå jag vill inte förlora den snygga kropp som jag lyckats träna åt mig! Lågt hemoglobin har läkaren redan konstaterat att jag har och det har jag tänkt åtgärda genom att försöka äta ÄNNU hälsosammare, samt satsa på järnintaget och maximera C-vitamindosen (vilken hjälper järnet att absorberas i kroppen). Med tips av min hippie-syrra skall jag nu testa en ny grej och köpte därför chia-frön efter jobbet idag. To be continued ;)
På jobbet har stressen sedan hösten lättat, men energi att le och skratta är inte den samma som på hösten. Som tur har vi fortfarande en relativt bra spirit på jobbet och humorn flödar (om dock i mindre mängder än tidigare - vilket säkert beror på att alla är trötta..) 
Människorelationerna kan jag inte heller klaga på - förutom på mitt sätt att reagera och vara i dem: jag orkar knappt dra mig ut på kvällarna för att träffa folk, utan stannar hellre hemma framför TV:n. På kvällarna känner jag mig otroligt tidigt trött och blir fort irriterad och vill bara snäsa till om jag inte får gå och lägga mig direkt då jag vill. Det känns så fel att känna så mot någon, som man samtidigt är mer än tacksam för att få ha hos sig. Suck.
Kukka Laakso skrev i nyaste Fit i sin kolumn om att det finns två sorts stress: den vi själva skapar och tänker oss och den som existerar påriktigt. Hon menar att stress kan vara något positivt som preppar oss att prestera bra och vara effektiva, medan hon påpekar att stress ofta är något vi själva skapar inom oss då vi TÄNKER och inbillar oss ha sress. Jag skulle mer än gärna tro på det första, men vet inte om det stämmer.
However känner jag mig trött ändå och det harmar mig. Hur känner ni er där på andra sidan rutan? 

söndag 8 december 2013

There are many things that I would like to say to you..

...but I don´t know how.
 
 
Voihan blogihiljaisuus - en edes tiedä mistä aloittaa. Ehkäpä lyhyellä selityksenomaisella "sorisorisori tuskin kukaan nyt edes on rekisteröinyt etten ole postaillut, mutta halusin silti selittää, että tässä nyt on ollut kaikenlaista muuta tekeillä". Riittääkö? Kiitos, niin minullekin.
 
 
Faktahan se toki on, että elämässäni on viime aikoina ollut "vähän kaikenlaista" eivätkä vuorokauden tunnit tunnu millään riittävän. On ollut todella luksusta viettää tälläistä 3 vrk:n viikonloppua ja harkitsen vakavasti lähettäväni anomuksen, josko tälläisiä voitaisiin viettää useamminkin, jollekin korkeammalle taholle. Se miten toiveeni konkreettisesti täytettäisiin onkin sitten mutkikkampi juttu, mutta selailen toisaalta jo nyt hymyssä suin kalenteria ja totean, että tulevat viikot tulevat (onneksi!) olemaan normaalia lyhyempiä kiitos joulupyhien. Saan - monesta samalla alalla työskentelevästä poiketen - viettää koko joulun kotona, eikä työvuoroja ole luvassa. Harkitsin jopa yhdessä vaiheessa, että olisin anonut pääsyä vanhalle vuodeosastolle, jolla opiskeluaikoina keikkailin, koska nautin suuresti jouluna töissä olosta; siinä on sitä jotain: potilaat, hoitajat ja omaiset - kaikki ovat jonkinlaisessa transsissa harmonisessa olotilassa ja kaikkialta huokuu lämpö ja rakkaus. Toki jouluna näkee myös monta surullista katsetta ja kohtaloa: kuinka monet vanhukset jäävät vieraitta ja makaavat ypöyksin sängyssään koko joulun, vailla korttia tai tervehdystä kaukaa. Itse olen perinteitä ja joulua rakastavana ihmisenä noissa tilanteissa tippa linssissä ja kulman takana pillittämässä, koska kaikilla pitäisi olla hyvä mieli ja saada läheisyyttä ja rakkautta jouluna mielestäni. Siksi vietinkin mielelläni monet joulut töissä, jotta sain käydä silittelemässä mummojen ja pappojen poskia, toivottamassa hyvää joulua ja fiilistelemässä jouluvirsiä kivikautisesta radiosta. Sain edes jotenkin korteni kannettua kekoon ja jaettuani joulufiilistä, tehden jotain hyvää ja hyödyllistä. Siitä hyötyivät niin vanhukset, vakkarityöntekijät (jotka siis saivat näin ollen olla kotona minun keikkaillessani) sekä minä itse. Vähän kuin hyväntekeväisyystyötä tekisi: siitäkin tulee hyvä mieli, kun tietää tekevänsä toisille hyvää.
 
 
Anyhow, joulusta puheen ollen käytiin eilen vanhempieni kanssa jouluostoksilla Jumbossa. Tuntui jokseenkin hölmöltä ja itsekkääötä juosta kaupasta toiseen, metsästäen ITSELLENI collegehousuja, mutta minkäs teet: tarvitsin uudet ja joulun aikaan kaupat oikein pullistelevat pehmeitä oloasuja ja muuta mukavaa, enkä voi keksiä parempaa sesonkia ja tarjontaa metsästää "the kotihousuja". Hankalaksi tilanteen teki se, etten ollut aivan varma minkälaisia housuja oikeastaan hain ja päädyinkin ostamaan peräti 3 (vai 4?) parit: ohuet mustat H&M:n urheiluosastolta, possunpinkit velourkankaiset Cubuksesta, paksut ja todella laadukkaan tuntuiset puuvillaiset Peak Performancet Stockalta, sekä hempeän vaaleanpunaiset OneWaysta. Kyllä, luit oikein: ostin peräti 4 olohousut ja kuljetin niitä ympäri Jumboa, katsellessani samalla joululahjoja tutuilla, takaraivossa stressitekijä: mitkä housut kotiuttaisin ja mitkä palauttaisin - mitkä olisivat THE housut? Katsellessani joululahjoja punnitsin vaakakupissa housuja ja yritin päästä johonkin fiksuun lopputulokseen siitä, mitkä vastaisivat eniten tarpeitani: velourkankaiset tuntuvat mukavilta ja ovat tyttömäisiä, mutta keräävät toisaalta nukkaa ja pölyä kuin barometri hattivatteja ukkosella, enkä ole täysin vakuuttunut siitä, pidänkö velourin pinnasta vai en. Plussana kuitenkin edullinen hinta: n 20 e. Peak Performancen housut tuntuivat lämpimältä halaukselta kylmänä talvipäivänä, nautinnolta, luksukselta, täydellisiltä. Miinuksena (jopa kantisalen jälkeen!) törkeä hinta (collareista siis!), sekä lörppä-takapuoli (olisinpa löytänyt XXS-kokoiset niin olisin ollut VIELÄ vaikeamman päätöksen edessä..). Vaalea, meleerattu harmaa värikin jakoi mielipiteitäni: toisaalta just hyvännäköinen, toisaalta herkkä likatahroille (joille kotipöksyt nyt yleensä altistuvat); uskaltaisinko pitää näitä kotona juuri niin rennosti, mistään piittaamatta vailla pelkoa siitä, että pyyhin punajuuritahraiset käteni housujen etureisiin tai likaan puntit tallustellessani pihalla Crocseissa mudan ja soran keskellä? Hmm.. Loppujen lopuksi päädyin ensimmäisiin housuihin, jotka löysin H&M:n urheiluosastolta: mustat, ohuet, täydellisen joustavat ja mukavantuntuiset sporttisen näköiset housut, jotka istuvat juuri sopivan tiukasti ja paljastaen hyviä puoliani (kyllä, myönnän: tykkään pyllystäni ;D), olematta silti kalsarimaiset tai juntit. Hintaa 19,90€ ja plussana vielä tahraystävällinen väri, sekä hyvät aiemmat kokemukset; näitä kun minulta löytyy jo entuudestaan yhdet kaapista ;)
 
Rakastan joulua. Parasta joulussa on tunnelma, mutta sain eilen jälleen muistutuksen siitä, ettei joulu merkitse kaikille sitä samaa rakkautta, lämpöä ja harmonista tunnelmaa, johon itse pääsen ja koen joka joulu. Päinvastoin joulu merkitsee monelle pakkoa, ahdistusta ja ikäviä tunteita, sekä pettymystä siitä, ettei päässytkään siihen Coca Colan ja Saarioisen mainoksenomaisiin "bring the families together" ja "koko meidän onnellinen täydellinen perhe"-fiiliksiin. Tajusin jälleen, kuinka kiitollinen minun pitää olla siitä, että omalla kohdallani joulu tosiaan on vuosi toisensa perään merkinnyt turvaa, rakkautta ja hellyyttä, aivan liikaa ruokaa ja lahjoja, sekä perheen yhdessä oloa - onnellisina, hieman nahistellen. Eilisen muistutuksen perusteella minun teki vain mieli pillittää, kutsua kertoja luokseni jouluaattona näkemään, minkälainen joulun KUULUISI olla, sekä kokemaan se minunlaiseni joulu joka on muovannut minusta sen joulua ja hömppää rakastavan pellen, joka minusta aina jouluna kuoriutuu. Ei pitäisi mennä asioiden edelle, mutta se tuntui jo ajatuksena hyvältä, joten kenties - ehkä kutsu vielä käy ;)
 
Asioiden edelle menosta ja kiirehtimisestä puheen olleen päästäänkin aasinsiltaa pitkin aiheeseen, jota olen pallotellut päässäni koko blogihiljaisuuden ajan, mutten ole ollut varma, jos haluan tai voi kirjoittaa aiheesta. Tässä sitä nyt ollaan kuitenkin: en välttämättä pääse lopputulokseen, mutten voi olla hiljaakaan enää: koska on OK siirtyä eteenpäin elämässään? Koska on OK alkaa katselemaan uusia miehiä suhteen päätyttyä? Onko ns "suruaika" jokin määritelty käsite vai onko se kaikkien kohdalla yksilöllinen? Mistä tietää, että on päässyt edellisen suhteen "yli" ja on itse valmis uuteen?
Huh, mikä kysymysryöppäys.  Nämä ajatukset ja kysymykset ovat pyörineet päässäni jonkin aikaa - ehkä alkusyksystä lähtien. Muuttaessani Porvooseen edellisen suhteen päätyttyä, huomasin, miten miehet suorastaan inhottivat minua, eivätkä kähmivät kädet ja himoitsevat katseet baarin tanssilattialla tuntuneet niin hyviltä, kuin olin kuvitellut ja toivonut. Olin peräti 5 vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa sinkkuna ja vapaata riistaa ja saisin tehdä mitä haluaisin ja kenen kanssa haluaisin. Totesin nopeasti, että fyysisen tarpeen olisi saanut helposti tyydytettyä sinkkunakin, mutta ettei se ollut lainkaan sitä, mitä halusin tai tarvitsin. Pussailu randomien kanssa, "moi asutko tässä lähellä - ainiin mikä nimesi olikaan?"-tyyppiset keskustelut eivät tuntuneet lainkaan hyviltä ja totesin, etten kertakaikkiaan halunnut elämääni ketään tai mitään. Kaverit ja eritoten perhe olivat ne asiat, joiden seurassa viihdyin ja joihin halusin panostaa. Elämässäni ja sydämessäni ei kertakaikkiaan ollut tilaa tai tarvetta kellekään ulkopuoliselle. Syksyn mittaan ja monien keskusteluiden jälkeen tein työkaverini innoittaman "rohkean vedon" ja pyysin erästä ihmistä Facebookissa kaveriksi, täysin vailla taka-ajatuksia. Uusi suhde ei edelleenkään kiinnostanut, en kokenut tarvitsevani mitään fyysistä läheisyyttäkään, mutta halusin astua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja edes tutustua uuteen ihmiseen. Ehkäpä tämä poikisi uuden kaverisuhteen alun, uusien piirien näkemisen ja avartamisen. Juttelimme pitkään ja totesin, etten halunnut muuta kuin ystävyyttä: fyysistä vetoa en tuntenut, mutta feel good-fiilisen sen sijaan ja huomasin, että ajatusmaailmamme kohtasivat - jossain määrin. Erään juhlien jälkeisen sunnuntain vietin sitten - täysin ex tempore - äijän sohvalla älyttömiä JIM D-dokkareita katsellen ja löysin itseni illemmalla - jo omassa kodissani - sängystä todeten, että viihdyin tuon otuksen seurassa. Hitto. Toisaalta olen aina kadehtinut tyttöjä, joilla on noita täysin vilpittömiä kaveripoikia, joiden kanssa käydään kahvilla, jutellaan miesten ja naisten välisistä eroista ja viihdytään yhdessä - täysin vailla fyysistä himoa, kanssakäymistä tai paineita. Päätinkin siltä istumalta, että hänestä tulisi BFF-kaveriäijäni, koska minusta tuntui todella luontevalta hengailla hänen seurassaan (myös krapulaisena sunnuntaina :D) enkä piilotellut tai salaillut mitään, liioin hienostellutkaan sanomisiani tai ajatuksiani, vaikka liki tuntemattomia oltiin. Samalla kun päästelin sammakoita suustani mietin ja pohdin, miksei äijä "pelästynyt" minua ja karannut pois miettien, mikä hemmetin friikki olin. En hienostellut sanomisiani pätkän vertaa, vaan sanoin ääneen juuri mitä sylki suuhun toi oli keskustelun aiheen sitten työ, miehet, parisuhteet tai TV-ohjelma ja esitin mielipiteeni ajoittain hyvinkin kärkkäästi. Näin jälkeenpäin ajatellen huomaan tuon olleen tietynlainen suojeluvaistomainen veto minulta: sen sijaan, että olisin esim. kyseenalaistanut tai mietiskellyt asioita, otin agressiivisen lähestymistavan kaikkeen, jotta en näyttäisi tai vaikuttaisi heikolta. Vaikka kuinka olin paha suustani, äijän hemmetti pysyi viilipyttymäisenä ja rauhallisena ja teki juuri sen, mitä toivoinkin: ei tehnyt minkäänlaista fyysistä lähestymisyritystä, vaan makaili omalla sohvallaan, heitti kotiin kahvittelun jälkeen, ei yrittänytkään pussata tai halata, eikä liioin laittaa kättä reidelle autossa tai "vaivihkaa" koskea jalkaani kahvilapöydän alla. Ei mitään. Ja se jos jokin alkoi kiehtoa minua: voisiko mies todella olla kiinnostunut minusta myös ajatusmaailmallisesti, eikä vain fyysisesti? Ehkä hän ihan oikeasti haluaisi olla kaverini ja oli kiinnostunut minusta ihmisenä - ei naisena ja kehona, jolla tyydyttää tarpeensa. Pikkuhiljaa huomasin, miten halusin ottaa yhä enemmän selvää, minkälaisesta kuviosta oikein oli kyse, mutta kyseenalaistin samalla suureen ääneen itseäni: olinko itse edes kiinnostunut hänestä muuten kuin kaveripohjalta ja olisinko valmis esim. fyysiseen kosketukseen lainkaan? Juttutuokiot Facebookissa, sekä kahvittelut senkun lisääntyivät ja huomasin eräs ilta äijän sohvassa jälleen makoillessani, että halusin selvittää, "mikä juttu tämä oikein on". Vääntelehdin kuin kissa pistoksissa koko illan, enkä tiennyt miten asian ottaisi puheeksi, liioin millä muulla tavalla ottaisin asiasta selvää. Kello tikitti ja pian minun oli pakko lähteä kotia kohti. Onnekseni kaveri totesi, että voisi lähteä samaa matkaa kanssani parkkipaikalle viemään roskia ulos. "Ahaa, selvä merkki" ajattelin ja hymähdin itsekseni: sehän ajattelee täysin niin kuin minä - aaaivan päivän selvä juttu! Ulkona tuli vettä kuin aisaa ja kävellessämme parkkipaikalle vieri vieren laadin pikaista sotasuunnitelmaa mielessäni: jos en tekisi sitä nyt, minua harmittaisi koko illan ja varmasti koko loppuviikon, koska seuraavasta tapaamisesta ei ollut tietoakaan. Autolle saavuttuamme totesin kylmän viileästi, ettemme olleet esittäytyneet kertaakaan aidoilla nimillämme, mutta totesin, että se käsivarren mitta kyllä tulisi säilymään (olimme aiemmin sopineet - huumorimielessä - pitävämme kädenvarrenmitan toisistamme kärkkään suuni vuoksi) ja ojensin käteni. Siinä me seisoimme kaatosateessa toistemme kättä puristaen - ikään kuin ensimmäistä kertaa tavaten! Vatsapohjassa asti kihelmöi, enkä enää jaksanut järkeillä vaan totesin, että joo mitä jos ei tää käsivarren mitta enää säilyisikään ja halasin kaveria. Hän totesi - hymyillen - ettei se joo haitannut, mutta tyytyi tosiaan vain halaamaan minua. "Voi hemmetti vie" ajattelin, naurahdin ääneen ja otin selvää siitä, mikä minua koko illan oli kiehtonut: osaisikohan äijä pussailla ja tartuin häntä hetken mielijohteesta kauluksesta ja pussasin - yhtänä sen kummemmin jännittämättä tai suunnittelematta. Vatsapohjassa asti kihelmöi ja tunsin itseni pikkutytöksi jälleen siinä kaatosateessa seistessäni: äijähän piru vie a) osasi pussata (en voi sietää n.s "tiskirättejä" enkä liioin muitakaan huonoja pussaajia - oli kaveri miten kiva tahansa..) ja b) vastasi pusuuni, eli en menettänyt kasvojani aivan täydellisesti; peliveto siis! ;)
 
Kotiin ajaessani nauroin itsekseni koko sydämeni pohjasta, lauloin Aviciin Wake me Up:n tahtiin volanupit kaakossa ja tunsin itseni onnelliseksi: se, poikisiko pususta mihinkään oli vielä mysteeri, mutta tunsin päässeeni vihdoin "äijäpelostani" yli.
 
Tällä hetkellä en osaa sanoa, mikä parisuhdestatukseni on, enkä jaksa stressata koko asiasta. Tähänkin asti eteneminen on ollut verkkaista ja fiilispohjaista: mihinkään ei ole ollut kiire. Voin kuitenkin todeta olevani onnellinen: kaikki joululahjat on hankittuna, ulkona on valkea maa, minulla on maailman paras perhe ja olen löytänyt jonkun perheeni ulkopuolelta, jonka näkeminen kutittaa vatsanpohjaa, tuntuu hyvältä, jonka seurassa voin viettää tuntikausia niin hiljaa kuin jutellenkin, ollen täysin oma itseni.
 
...and love is the price.
 
pic from wehartit
 
Snart är julen här och gissa vem som är mer än nöjd och kan konstatera att alla julklappar redan är (åtminstone nästan) inskaffade? I år skall jag redan för andra året i rad (!) fira julen hemma till skillnad från många inom samma bransch. Skrattretande nog övervägde jag faktiskt att höra med bäddavdelningen jag tidigare jobbade på om de skulle behöva en "inhoppare" vid julen, men lät bli: vila och lediga dagar är nog precis vad jag behöver. Jag minns ändå med värme de jular jag spenderade på jobbet och kan konstatera att de skapat en stor del av min julfiilis: all värme och harmoni som strålar ur den urgamla radion, patienterna och anhöriga är härlig och liksom central och utgör kärnan för julens egentliga budskap: kärlek. Jag blev igår åter påmind om hur olika julen ändå kan se ut och att julen nödvändigtvis inte innebär den harmoni, kärlek, gemenskap och värme som jag upplever den som. Jag blev nästan tårögd och fick ett plötlsigt behov att få "visa" min jul för berättaren för att få bevisa hurdan julen "egentligen skall vara" och orsaken till att jag är en riktigt jultönt; jag bara älskar julen!
Från julen kan vi nu dra en åsnebrygga till någon som jag under bloggtorkan funderat på, men som jag inte varit säker på om jag ens vill blogga om. Nåja, här är vi nu: när är det okej att påbörja ett nytt föhållande efter en break up? När är det okej att ens börja se på andra? Finns det någon utsatt, egentlig "sorgetid" och hur lång skall den vara?
Efter att jag flyttade till Borgå efter separationen med T kände jag mig ärligt talat äcklad av allt som hette eller ens påminde om män: tafsiga händer på krogen, sluddriga "du är så snygg"-kommentarer och blöta pussar kändes motbjudande och äckliga och jag lät helt enkelt bli att ens se på män: jag trivdes med min familj och med mina kompisar och varken behövde eller ville ha något mer eller någon utomstående i mitt liv.
Inspirerad av min arbetskompis gjorde jag ändå ett drastiskt drag och steg utanför mitt bekvämlighetsområde och bar en (åtminstone nästan helt) random typ som kompis på Facebook. Jag klargjorde i ett tidigt skede att jag enbart var ute efter vänskap och gjorde det klart för honom (ja, det är alltså frågan om en karl! :D) genom att framföra mina åsikter och tankar - speciellt om män - ytterst taggigt och aggressivt. Såhär efteråt tänkt tror jag det var en skyddsmekanism för att inte bevisa eller blotta mig och mitt känsliga inre; jag ville och orkade helt enkelt inte bli sårad längre! Trots mina kniviga kommentarer och iskalla sätt höll sig killen på armlängdsavstånd, försökte inte ens ta sig närmare men fortsatte att hålla kontakten med mig. Så småningom blv jag nyfiken på vad i tusan han egentligen hade i baktankarna - om de ens fanns - och började ifrågasätta mina egna intentioner och tankar; vad ville jag själv egentligen?
En kväll då jag åter legat hemma på hans soffa och sett på hjärndöda dokumentärer på JIM var jag säker: jag vill ta reda på vad dethär riktigt är för en grej och gör jag inte det nu, kommer det att harma mig länge. Hela kvällen låg jag som på nålar och skruvade mig: hur skall jag göra? Underligt nog var jag mer nervös för själva förverkligandet än motreaktionen. Lyckligtvis meddelade Han att han kunde följa mig till parkeringsplatsen då jag skulle åka iväg, så vi gjorde varann sällskap i ösregnet. Väl framme vid bilen konstaterade jag att vi ju faktiskt inte fortfarande heller hade presenterat oss för varann och sträckte fram handen. Efter en nervös handskakning spreds redan ett brett leende på mina läppar och jag hörde min mun fråga om vi kunde bryta det tidigare överenskomna armlängdsavståndet. Så där stod vi sedan och kramades i ösregnet. Vilka tankar som sedan spreds i mitt huvud har jag absolut ingen aning om, men jag minns att jag skrattade, vi sade någonting och plötsligt nappade jag tag i hans jacka och kysste honom. Fjärilarna i magbottnen vispade på för fullt och jag jublade inombords för två orsaker: a) jag vågade, wihii! och b) yess! Han kan ju pussas! (jag om någon avskyr slabbiga, dåliga pussar.. :D)
För tillfället har jag ingen aning om vad min "relationship status" är och bryr mig inte mindre. Vad jag vet är att jag är lycklig: jag har världens bästa familj bakom mig, snart är det jul (och jag har jukklapparna under kontroll - whoop!) och jag har funnit en människa i vars sällskap jag trivs i timtal - både tyst och diskuterandes - och som godkänner mig precis och exakt som den jag är. Tidvis är jag rädd för att dethär är för bra för att vara sant och om han är en för "perfect match", men väljer att kolla dethär kortet: jag har ju inget att förlora.