måndag 29 februari 2016

Viikonlopun kuulumiset: tapaturma ja pullaa

Heippatihei ja maanantaita kaikille!

Mitä sinun viikonloppuusi kuului? Itse juoksin perjantaina ihan kivan 12 km, tein ekaa kertaa elämässäni palautussmoothien yrittäen välttää pitkiksen jälkeisen väsymyksen ja tein miehen kanssa fredags-mys:etiksi (ah, miten rakastankaan ruotsalaisia, joiden mielestä joka perjantai-iltaan kuuluu perjantaiherkku, eli fredagsmys, joka on tyypillisimmillään tacoja, suolainen piirakka tai kotitekoista pizzaa ja punkkua) kinkkusalaattia. Ja join punkkua. Mies ei, koska sillä oli lauantaina tiedossa 24 työvuoro, jonka takia hakeuduimme ajoissa nukkumaan. Yö meni omalla kohdallani levottomasti painajaisia nähden ja herätys koitti jo ennen klo 7, koska mies tosiaan oli lähdössä töihin. Päivän aloitimme Ronjan kanssa tapamme mukaan pidemmän aamulenkin, hitaan aamupalan ja datailun merkeissä. Oloni oli todella nuutunut, eikä smoothieni tuntunut pelastaneen menetettyjä energioitani, mutta toisaalta huonot yöunet tekevät minut aina zombieksi ja päätinkin, ettemme tekisi MITÄÄN erikoisempaa päivän aikana kuin että suuntaisimme sovitusti vanhempieni luo pulkkamäkeen ja syömään jossain kohtaa päivää.

Puolilta päivin lähdimme sitten vihdoin vanhempieni pihaa kohti, jossa leikimme ja touhusimme tunnin verran. Koiran jahdatessa keppejä ja lumipalloja panostin itse hieman kehonhuoltoon ja venyyttelin, tein yläkroppaa avaavia liikkeitä aurauskepin avulla ja laskin välillä pulkalla mäkeäkin. Vanhempani olivat lähteneet kaupoille Porvooseen ja heidän palatessaan kotiin Ronja juoksi tapansa mukaan iloisena heitä tervehtimään. Ja niin se sitten tapahtui: tapaturma. Koira juoksi moikkaamaan vanhempiani, jonka jälkeen vihelsin villisti pomppivaa koiraani pois vanhempieni kimpusta, jotta he saisivat rauhassa kerätä kimpsujaan autosta. Koira lähti hurjaa vauhtia minua kohti alamäkeen juosten ja olin jopa ylpeä: hitto, Ronjahan totteli minua! Koira juoksi suoraan minua päin, mutta seisoin rauhassa paikallani koska tiesin, että koiran näkökenttä on rajallinen suoraan edessäpäin, miksi olisi parempi seistä samassa kohtaa eikä siirtyä, jottei koiran laskelmoima reitti muuttuisi. Olisi pitänyt. Koira nimittäin juoksi suoraan päälleni, törmäsi vasempaan polveeni joka vääntyi sisäänpäin ja kaatoi minut slow motionissa kuin hidastetussa leffassa. Maahan lyhistyessäni en voinut kuin kirota kaikki kirosanat mitä kehtasin (tulivathan vanhempani viereeni lähes heti), miettiä kuinka pahasti kävi ja kirota puupäistä 26 kiloista koiraani. Perkeleen perkele. Tässä sitä taas ollaan: vähintään kerran vuodessa jonkin asteen polvivammasta kärsivänä. Viime vuonnahan loukkasin molemmat polveni sotkeutuessani lenkillä kengännauhoihini, jonka jälkeen vielä kompastuin, kun joku lähikaupassa oli jättänyt nippusiteen, jolla sanomalehdet sidotaan yhteen, lattialle. Tuolloin kävin jopa magneettiröntgenissä koska polvet eivät lähteneet parantumaan vaikka lepäsin, mutta onnekseni ortopedin tutkimus sekä MRI paljastivat minun selvinneen säikähdyksellä ja kovalla tällillä. Vuosia sitten mursin toisen polvilumpioni hypätessäni kerrossängystä ja joka kerta sen jälkeen kun olen polveni jonnekin lyönyt, olen pelännyt, että jokin rikkoutuu. Muistan miten elämäni oli suoraan sanottuna syvältä koko sen 6 viikon ajan, jonka vietin toinen jalka ortoosiin sidottuna kyynärsauvoilla kävellen. Asuin tuolloin vielä Helsingissä ja voi että miten hidasta, hankalaa ja raskasta liikkuminen kaupungilla olikaan: sporaan en voinut juosta, Manskun yli ehdin nipinnapin yksien vihreiden valojen aikana ja kauppareissuun piti varata runsaasti aikaa, selkäreppu ja tarkka lista, jota kävin läpi monta kertaa ennenkun linkutin keppeineni kassalle. Muistan kyllä miten olin ylpeänä hyppinyt lähikauppaan hakemaan tortilla-aineksia ajatuksissani järjestää yllätyksen intistä palaavalle poikaystävälleni, mutta miten suuren pettymyksen sain kokea ostoksia purkaessani kun tajusin, että olin unohtanut ne oleelliset tortillalätyt kauppaan. Silloin itketti. Vielä enemmän itketti 6 viikon ortoosi-keppi-hoidon jälkeen kun sain lääkäriltä luvan poistaa ortoosin ja alkaa liikkumaan normaalisti: lihakseni olivat kadonneet toisesta jalasta ja toisessa taas tuplaantuneet ja voi kristus sitä kuntoutuksen tuskaa; en olisi ikinä voinut kuvitella kuinka pitkään kestää, että saa rakennettua takaisin reisilihakset, jotka ovat saaneet levätä VAIN 6 viikkoa.

Perjantain pitkiksen jälkeen Ronjakin olisi halunnut maistaa smoothieta

Loppu pyhistä on sujunut kotona pelonsekaisin tuntein, kipulääkkeiden, toivon, kahvin, kylmägeelin ja tukisiteen voimin. Polvi on turvonnut kuin jalkapallo, mutta kestää jonkin verran varaamista ja voi sitä jopa taivuttaa. Suhtaudun silti kriittisesti tähän "pystymiseen", koska muistan elävästi että kävelin jopa metsässä silloin pari tuntia ennenkuin radiologi totesi patellani haljenneen ja määräsi 6 viikkoa lepoa. Onnistuin saamaan lääkäriajan tänään, jolloin käyn näytillä polvineni. En tiedä uskallanko edes toivoa, ettei nyt mitään pahempaa olisi päässyt tapahtumaan, mutta haluan mieluummin tietää asap, saanko kävellä jalalla vai en ja voinko jalkaa käyttämällä jotenkin pitkittää paranemistani. Se nyt olisi viimeinen asia, mitä tässä kohtaa haluaisin.




Siskoni totesi hyvin, että mun polven kyllä ovat todella tapaturma-allttiit ja juuri niinhän se on. Olen nyt vuosittain joutunut toteamaan olevani ihmeellisen tapaturma-altis - ja itse ollut joka kerta syytön jopa! Moni uskoo minun loukanneen itseni jonkin harrastuksen yhteydessä, mutta ei; nytkin syypää oli yli-innokas koira, joka vahingossa törmäsi minuun (ja jopa jatkoi matkaansa vielä törmäyksen jälkeenkin!). Suru puserossa odottelen nyt paranemista ja lääkärin diagnoosia. Eniten minua harmittaa se, että ulkoilukelit olisivat mitä parhaat JUST NYT ja juuri äsken ehdin saada juoksukuntoni ja -intoni uudelle levelille - ja nyt joudun pakon edessä lopettamaan jopa kävelyn jonkin näinkin turhan tapaturman vuoksi. ÄÄH! Kuinka tyypillistä, turhaa ja ärsyttävää? Tässä kohtaa en aio ryhtyä rypemään itsesäälissä (mutta jos murtuma tai muu vakavampi homma tässä todetaan niin varoitan jo nyt, että silloin voin muuttaa mieleni) ennen lääkärin loppulausuntoa ja kannanottoa, enkä liioin alkaa vähättelemään harmitustani verraten polveani vaikkapa Afrikan nälänhätään - anteeksi, mutten suostu. Tämä on tällä hetkellä minun maailmani keskipiste ja harmi nro 1.



Että sellaisissa merkeissä meni minun viikonloppuni. Nyt rupean valmistelemaan makaronilaatikkoa lounaaksi, jotta saan pidettyä ajatukseni muualla. Ja kyllä se harmituksenkin keskellä pitää paikkansa, että hyvä ruoka = parempi mieli :)


Omakotihaaveita

"Mä haluan omakotitalon. NYT. Jos voittaisin Lotossa edes miljoonan, rakennuttaisin talon heti. Ehkä mä sit vaihtaisin autoakin, mutta talo tulis ekana". Kuulostaako tutulta? Olen koko lapsuuteni aina opiskelujen alkuun asti asunut omakotitalossa ja tottunut siihen, että voin käyskennellä omalla isolla pihalla ja touhuta tekemättä mitään fiksua, kolata lunta, liukastella ja opetella pyörällä ajoa. 18-vuotiaana muutettuani Helsingin etu-Töölöön sain tutustua kerrostaloasumiseen ja olen siitä lähtien asunut kerros- tai rivitalossa. Viime kesästä lähtien aloin kypsymään kerrostalossa kyykkimiseen siinä määrin, että aloin hiillostaa miestä, kyselin tarjouksia eri talofirmoilta ja kävimme vähän katselemassa tuttujen talojakin.. Sanomattakin on selvää, että tämä nainen on tehty asumaan omakotitalossa ja että tämä nainen alkaa olemaan kypsä kerrostaloasumiseen. TAHTOO OMAN TALON.

Pihatie voisi olla tälläinen. Tämä kuva on avokin isoäidin talolle vievältä tieltä itse asiassa :)



Kävimme avokin kanssa viime kesänä tiedustelemassa pankissa, minkälaista lainaa he olisivat valmiita meille myöntämään. Poistuimme pankista sekavin tuntein (minä lähinnä itku silmissä, koska tiedän mitä talopaketit kustantavat) ja yhtäkkiä hinkua omaa taloa kohti hiipui hieman: sillä rahalla, jonka pankki meille lainana myöntäisi, joutuisi tyytymään huomattavasti pienempään taloon kuin mitä olin kuvitellut. Päässäni alkoi aikamoinen raksutus ja asioiden punninta: pitäisikö tyytyä yksikerroksiseen kaksikerroksisen sijaan? Tekisikö osan itse vai ottaisiko n.s. muuttovalmiin avaimet käteen-paketin? Noitahan suositellaan nimenomaan silloin jos haluaa olla varma, että budjetti pitää ja pysyy. Pitäisikö rakentamista lykätä vielä 10 vuodella, jotta voisimme kartuttaa pesämunaa, jonka voimin voisimme saada pankista isomman lainan, jolla saisi sitten sen unelmiensa talon? Yhtäkkiä puheet ja haaveet omasta talosta hiljenivät ja keskityimme arjen pyörittämiseen. Toki mietin mielessäni edelleen vähintään joka toinen päivä omaa taloa ja joka kerta kun kävimme vanhempieni luona lapsuudenkodissani, siskollani tai anoppilassa kyläilemässä, haaveet ja hinku palasivat kahta kauheammin: TAHTOO OMAN TALON.

Koskaan ei voi laskelmoida liikaa, mutt talofirmojen toimitussisältöjen vertailu menee kyllä yli hilseen..

Viime päivinä hinkuni saada ja saavuttaa omakotitalo on taas kasvanut uusiin sfääreihin ja tsiljoona kysymystä pyörii mielessäni:

- muuttovalmis vai sisustusta vailla valmis-ratkaisu? Säästääkö sitä enemmän jos rakennuttaa tehtaalla valmiin ja joka nousee parissa viikossa kun jos päätyy tilaamaan lähes valmiin ja viimeistelee sitten sisäpinnat itse? Omaa aikaahan siinä kuluu jos tekee itse ja etenkin noissa tilanteissa aika todellakin on rahaa: mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän joutuu maksamaan vuokraa/lyhentämään vanhaa lainaa nykyisestä kämpästään samalla kun uuden talon kulut jo juoksevat. Harvalla on mahdollisuutta olla pois omasta päivätyöstään ja rakentaa omaa pääsääntöisesti, jolloin tietty säästyisi aikaa (eli rahaa), mutta jos ei kävisi päivätöissä, ei tilipussi pullistelisi. Työvoima vain on niin hemmetin kallista, että pelkään ensimmäisen vaihtoehdon käyvän kalliimmaksi

- mitä me osattaisiin tehdä itse? Meillä ei kummallakaan ole kokemusta rakentamisesta, jolloin kynnys yrittää ja tehdä itse on korkeampi. Optimistina olen monesti todennut, että joskushan se rakentaminenkin on opeteltava ja tiedän, että arvostaisin taloa/asuntoa, jonka vuoksi olen itse joutunut kärsimään ja tsemppaamaan paljon enemmän kuin minulle valmiiksi katettua taloa. Mieheni taas on realisti/skeptikko ja hankkisi talon mieluiten mahdollisimman valmiina - jossa toki on pointtinsa ja puolensa: jos antaa talofirman tehdä kaikki työt, ovat he myös ainoat vastuulliset mikäli jotain ongelmia tai vikoja joskus ilmenisi. Niinhän sitä sanotaan, että mitä useampi kokki, sitä pahempi soppa.

- minkä firman talopaketti on sitten se paras ja kattavin? Voisivatpa talofirmat käyttää samaa Excel-pohjaa, joista kävisi ilmi toimitussisällöt niin, että asiakas voisi verrata niitä toisiinsa helpoiten. Nyt kaikki firmat esittelevät toimitussisältöjään niin, että juuri heidän sopparinsa näyttää kaikkein kattavimmalta ("meillä pyyhekoukutkin kuuluvat hintaan" on mielestäni se olennaisin tieto :'D). Voisivatpa firmat mieluummin vaikka listata kaiken sen, mitä heidän toimitussisältönsä EI sisällä, jotta asiakkaan olisi helpompi ottaa huomioon mahdolliset lisäkulut budjettia tehdessään. Ainakaan minun kokematon silmäni ei "näe" kaikkia kattokuuruja ja listoja - tai niiden puutetta.

OMG. Kuvassa aamupalahetkeni ekana aamuna Porvoon kämpässä. Voiko kaoottisemmalta näyttää?

Huh. Kuten huomaatte, rakentaminen ei ihan vielä voi alkaa koska avonaisia kysymyksiä on niin paljon. Minua ärsyttää aivan suunnattomasti kun yritän puhua miehelle tai isälleni (koska varsinainen rakentamisen ammattilainen ja koska pappas flicka) rakentamisesta, puhe kääntyy usein mielestäni väheksyväksi. Mies toteaa, ettei meillä ole varaa muuttovalmiiseen ja sellaisen hän haluaisi koska ei koe haluavansa rakentaa itse, ja isäni lähtee AINA laskemaan leikkiä jollain tasolla: "voithan sinä siinä vanhassa mummonmökissä asua" (viitaten vanhaan taloon, joka sijaitsee tontilla, jolle olemme suunnitelleet rakentavamme), ehdottaa että ostaisimme lapsuudenkotini (wtf? Mihin minun nuorekkaat vanhempani muka parin vuoden sisään jo muuttaisivat? Kyllä nyt mummilan kuuluu olla sen kokoinen, että kaikki mahtuvat sinne kyläilemään, eikä mikään kerrostaloasunto tällä poppoolla tule silloin kyseeseen!) tai toteaa, että rakentaminen kyllä on tosi kallista. No no shit? Perkele tämä nuori nainen haluaa ihan oikeasti OMAN TALON. Talon, joka näyttäisi ja tuntuisi KODILTA. Yksikään kerrostalokämppä ei tähän mennessä ole tuntunut kodilta - valitan. Syntynyt landella, joten veri myös vetää sinne. Vaikka se sitten tarkoittaisi lumen kolaamista, kiinteistö- ja muita tyhmiä veroja ja kuluja, roskisauton tilaamisen muistamista, ylikalliiden terassirakenteiden hankkimista ja tekoa - ulkokukista puhumattakaan (onko muuten hölmömpää vetoa investoida rahansa kuin kukkiin, jotka kuitenkin kuihtuvat viimeistään sesongin loppuessa? Sori, off topic). Se olisi silti koti. KOTI.

Kodiksi voi kutsua myös jotain tiettyä kaupunkia, seutua, valtiota tai muuta paikkaa jossa viihtyy erityisen hyvin. Kodin rajat eivät siis ole tarkat ja täsmälliset vaan suhteelliset. Vakituinen asuinpaikka ei aina tunnu kodilta, ja kodilta voivat tuntua myös paikat, joissa ihminen ei asu. Esimerkiksi lapsuudenkotia pidetään usein aikuisenakin kotina, vaikkei siellä enää asutakaan. Ihmisellä voi siis olla useita koteja, ja koti onkin sekä paikka että mielentila.[2][3] Kodin tunne jotakin paikkaa kohtaan alkaa kehittyä jo, kun kodista haaveillaan tai sitä suunnitellaan.
lähde

Minkälaiseksi asujaksi luokittelet itsesi? Missä sinun KOTISI on?

söndag 28 februari 2016

Tuletko kanssani kahville?

Parissa blogissa olen törmännyt "bloggaajan kanssa kahvilla"-postauksiin, jossa bloggaajan kanssa käydään virtuaalikaffella, vaihdetaan kuulumisia ja kerrotaan turhanpäiväisyyksistä. Tässä lauantaiaamua viettäessäni koiran kanssa kaksin (ja suunnittelin ihan oikeastikin keittäväni toisen kupillisen kahvia :D) ajattelin minäkin, Hillan blogista inspiroituneena toteuttaa tämän blogikahvi-hetken. Tervetuloa, istu alas :)


Jos istuttaisiin kahville tänään kertoisin, että..
.. heräsin jo kuuden aikaan vaikka on lauantaiaamu ja odotin, että miehen kello soisi, jotta "saisin" nousta ylös. Tuntuisi hölmöltä nousta vapaapäivänä ennen töihin suuntaavaa, mutta minkäs teet kun arkena olen tottunut nousemaan ennen kuutta, niin kroppa heräilee samaan aikaan oli arki tai pyhä :D Toisaalta hyvä, että herää suurinpiirtein samoihin aikoihin viikonloppuisinkin, jotta unirytmi pysyy tasaisena eikä maanantaina sitten tee (niin) tiukkaa nousta ;) Aamulenkille lähdimme Ronjan kanssa heti klo 7 jälkeen ja ylläripylläri saimme kuljeksia ihan kaksin pururadalla :D Koira jahtasi keppejä kuin vimmattu ja onnistui aiheuttamaan minulle pari uutta mustelmaakin. Omat jalkani tuntuivat ihan keitetyiltä makaroneilta eilisen pitkiksen jälkeen ja olo oli jokseenkin nuutunut. Aamupalan jälkeen olo onneksi helpotti :)


Jos istuttaisiin kahville tänään kertoisin, että..
.. ajatukseni ja haaveeni siitä, että voisin jotenkin kehittää itseäni kirjoittajana on vain kasvanut sen jälkeen kun kerroin siitä täällä blogin puolella. Intoni kirjoittaa blogia kasvoi jälleen ihan uusiin ulottuvuuksiin, mutta yritän nyt pysyä housuissani enkä ota paineita blogin päivittämisestä. Tykkään suomalaisten blogien postata keskimäärin kerran päivässä, mutta vietettyäni kokonaisen työpäivän koneen äärellä, en koe tarvetta viettää enempää aikaa näytön edessä vielä kotonakin. Postauksia voi onneksi ajastaa, eli niitä voi kirjoittaa inspiraation iskiessä jo etukäteen ja jos parin päivän taukokin tulisi välillä postausten välille, ei se mielestäni haittaa :) Postaan kun kerkiän ja muulta elämältäni ehdin.





Jos istuttaisiin kahville tänään kertoisin, että..
.. törmäsin Instagramissa ihanaan lausahdukseen, jota en nyt harmikseni muista ihan sanatarkasti, mutta se meni suurinpiirtein näin: it's not about the one you miss at 4 o'clock AM when you're feeling lonely. It's about the one you miss at 2 o'clock PM when you're in the middle of a hurry. Huomaan usein kaipaavani avomiestäni kaikkein eniten juuri silloin, kun tiedän hänen hetken päästä lähtevän vuorokaudeksi töihin tai kiire uhkaa painaa minut maan tasalle töissä tai kun olo on heikko - toisaalta myös kun jotain hauskaa tapahtuu, tulee avokkini heti ensimmäisenä mieleen ja haluaisin soittaa hänelle ensimmäisenä ja kertoa uutisista tai tapahtuneesta. Hassua kyllä hänen ollessaan kotona, totean usein kaipaavani yksinoloa, emmekä kyhnytä kylki kyljessä kuten kuvitella voisi. Aika nurinkurista, eikö? :D Avomieheni on paras ystäväni, luotettuni ja kallioni. Hänen kanssaan jaan kaiken, hänen edessään kehtaan ja saan olla juuri se, kuka olen. Välillä mietin, pitäisikö yrittää olla romanttisempi (kuten elokuvissa) mutta omin tapani osoittaa rakkautta on ehkä juuri se miten sitä tällä hetkelläkin teen: arkisin elein, lounasdeittejä ehdottaen ja kainaloon yllättäen sujahtaen.

Jos istuttaisiin kahville tänään kertoisin, että..
.. maitokahvi, jonka kuumennettuun maitoon lisäsin äsken kokeiluluonteisesti Foodinin vaniljajauhetta nosti kahvini aivan uudelle tasolle: hitto miten hyvää! Arjen pientä luksusta pienen keittiön omaavalle - eli meille, kenen keittiöön ei moderni kapselikeitin mahdu ;)


Jos istuttaisiin kahville tänään kertoisin, että..
.. ihmettelen, miksen meikkaisi viikonloppunakin vaikka hengailisin vain kotona tai kyläilisi vanhempieni luona - jos mieli tekee? Koska ihon täytyy saada levätä meikittä jonakin päivänä? Hmm.. En usko arkimeikkini, joka on todella kevyt moneen muuhun verrattuna, tukkii ihohuokoseni pahemmin aiheuttaen epäpuhtauksia. Sitä paitsi olen todella tunnollinen ihon puhdistaja ja huoltaja, enkä siksi omaa meikinjämiä illan ja nukkumaan menon tullen. Aion siis tästä edespäin meikata viikonloppunakin jos mieli tekee. Kevyt kerros maskaraa piristää ilmettä kummasti ja tekee olosta freesimmän - oli kyseessä arki tai pyhä! Ja jos se tekee olosta paremman, niin miksi en meikkaisi?

Jos istuttaisiin kahville tänään kertoisin, että..
.. innostuin suomalaisesta musiikista kuultuani Sannin uusimman Että mitähän vittua-biisin. Niin järkyttävä kuin titteli onkaan, on biisissä - ja mimmissä itsessään - jotain innostavaa, koukuttavaakin. Pystyn valitettavasti samaistumaan biisiin osittain, mutta se ei ole innostukseni syy. Ei. Biisi jotenkin kolahtaa, joten täytynee kuunnella mimmin muitakin biisejä ja katsoa käykö samalla tavalla kuin syksyllä kun "löysin" Chisun; innostuin laulajasta yhden albumin perusteella :D



Sellaisia kahvikuulumisia täältäpäin kuppia. Mitä sinä kertoisit?

lördag 27 februari 2016

Esittelyssä uljas musta: postaus labradorista

Pariin otteeseen jo toivottua postausta labradorinnoutajastani Ronjasta on tässä vihdoin tulossa. Eli yleisön pyynnöstä, seuraavaksi esittelyssä oma rakas labradorini Ronja.

Ensimmäinen päivä uudessa kodissa Porvoossa

Ääh, sydän sulaa kun katselee näitä kuvia :') Mamman rakas pieni musta

virallinen nimi: Thunder Eagle´s Feelings and Romance
kutsumanimet: Ronja, Rontti, Ronttuli, Nipsu, Pippis.. näitä löytyy :D
syntynyt: 14.3.2014, Porvoo
väri: musta
strategiset mitat: korkeus n 50cm, paino n 25-26kg
muonitus: 50/50 lihaa ja luita, sekä nappuloina Eukanuba adult large breed, sekä kasviksia silloin tällöin, kananmunaa tms raakaruokinnan mukaan

Pitää kyllä paikkaansa, ettei sitä enää muista miten pentu loppujen lopuksi olikaan :D

Haha, Ronja oli jo pentuna kova keppien perään ja tässä oiva näytös neidin luonteesta: periksi ei anneta!

Neidin eka venereissu saareen sujui mutkitta, vaikka veneen moottorin ääni alkuun vähän jännitti.  Nykyään koira haistelee innoisaan ovesta raitista meri-ilmaa ja käy sitten nukkumaan veneen lattialle

Autoilu on Ronjalle rentoutumishetki, koska hän asettuu lähes heti autoon päästyään nukkumaan ja nousee vasta kun auton pysäyttää

Labbis, koiramaailman ahnein otus, omenan parissa mieheni isoäidin kotipaikalla. Siellä on ihanan iso piha, jossa voi viilettää, uida meressä ja jahdata kissaa.

Miten, miksi - mitä tapahtui, kun Ronja meille saapui?

Päätös hankkia oma koira on kytenyt päässäni jo lapsuudesta lähtien, mutta todellinen halu ja pyrkimys sen hankintaan on ollut vaihteleva. Opiskeluaikoina toivoin kovasti koiraa, mutten raaskinut hankkia sellaista kerrostaloon betonihelvetin keskelle ja ajatus jäi kytemään. Porin kautta Porvooseen muutettuani elämäni oli aika hujan hajan ja kävin hurjasti salilla ja etsin itseäni ja aiheutin itselleni mitä ihmeellisimpiä oireita, joista huimaus ja kovat lihasjumit ovat jääneet päällimmäisinä mieleen. Koiran hankinta ei tuntunut kovin järkevältä kun huimaus melkein esti minua liikkumasta kävellen, mutta itse asiassa juuri silloin - kaikkein herkimmilläni - päätin, että nyt se koira tulee. Eräs kollega (lääkäri) sanoi osuvasti, että hanki Jossu koira, jotta sulla on muuta kuin noi oireet mietittävänä. Niin lopetin empimisen, muiden järkipuheiden kuuntelemisen ja otin yhteyttä porvoolaiseen kenneliin, johon musta pentue oli odotettavissa keväällä 2014. Kävimme pari kertaa katsomassa pentuja ja ihastuin syliin pyrkivään, reippaaseen narttupentuun, jolle laitettiin merkiksi liila kaulapanta. Tämä se oli. Minun oma koirani.
2.5.2014 ajoimme silloisen poikaystävän, nykyisen avomieheni, kanssa Ilolaan hakemaan Ronjaa ja muistan, miten kasvattajan kanssa jutellessamme jo mietin, minkälaisen riiviön oli valinnut, koska 8 viikon ikäinen pentu juoksi kuin riivattu ympäriinsä, jahtasi palloa ja oli riiviömäinen. Päätös oli jo tehty ja maksu suoritettu, joten ei auttanut muu kuin ajatella, että "tulta päin" ja napata pentu matkaansa. Haha, kuulostaapa dramaattiselta, mutta kyllä se aika hurjalta tuntui kun pentu niin äärettömän villiltä vaikutti ja koko automatkankin poukkoili sylissäni eikä rauhoittunut nukkumaan tai tärissyt pelosta, kuten koiraoppaiden mukaan käydä voisi. Ei, tässä pentuneidissä oli munaa, luonnetta ja virtaa. Uudessa kodissa pentu nuuski pelkäämättä läpi koko 30m2 kämpän ja kävi nukkumaan. Muistan miten rakastettu oloni oli kun pentu tuli syliin nukkumaan enkä meinannut hellitä nousta sitten millään kun pumpulinpehmeä pieni koiranpentu nukkuatuhelsi sylissäni, uikkui unissaan ja pienet tassut vipelsivät villien unien aikana. Ensimmäiset yöt menivät pennun itkiessä, mutta laitoin aina vian käden alas jotta pentu sai nuuskia käsiä emmekä päästäneet häntä sänkyyn koska päätös siitä, että koiran paikka ei koskaan tulisi olemaan sängyssä oli tehty.


Ensimmäisen kuukautensa Ronja tosiaan asui Porvoossa, mutta muutimme sitten kesäkuussa tänne "landelle", jossa kerrostalokämppäämme kuuluu ihana pienenpieni piha, jonka aitasimme jotta pennun voisi turvallisin mielin päästää ulos touhuamaan.


Sisäsiisteys ja uikuttamiset

Sisäsiisteys-koulutus tuntui jopa toivottomalta eikä pentu millään meinannut oppia sisäsiistiksi ja uskon, että osasyy on se, että jouduimme liiankin nopeasti jättämään pennun yksinään työpäivän ajaksi, emmekä ehtineet harjoitella yksinoloa tai päästää pentua sen pienen rakon tarpeen mukaan tarpeeksi usein ulos. Pentu oppi nopsaan paperille, mutta taisi olla täysin kuiva vasta 6 kk iässä. Nartut kuulemma oppivatkin kuiviksi uroksia hitaammin, mutta meillä oli noita rasitteita muitakin. Porvoossa Ronja uikutti yksinäisyyttään aika lailla ja tajusimme vasta parin päivän kuluttua, että olimme rajanneet hänen tilansa hieman liian pieneksi, koska laajennettuamme pentuaitausta, väheni uikutuskin. Pysyin kovana siinä, etten koskaan lähtenyt kotoa niin, että pentu itki jo valmiiksi, mutten myöskään avannut ovea jos kuulin, että pentu itki sen takana, jottei hän oppisi, että itkemällä saisi ihmisen palaamaan.



Koirakoulu ja koulutus, sekä luonne

Ronja oli pentuna jo todella rohkea, mutta seurasi nätisti ihmistä jo alusta alkaen. Kävimme kaikki rokotteet saatuamme arkitottiksessa, jossa opeteltiin perusjuttuja kuten kontaktin ottamista ja seuraamisen alkeita, mutta niitä olimme istumisen lomassa jo harjoitelleet kotona. Ronja oli kurssinsa nuorin, mutta todellinen priimus ja olin hänestä todella ylpeä.
N vuoden ikään tultuaan Ronja jokseenkin rauhoittui, mutta osoittautui samalla todella voimakasluonteiseksi nartuksi, joka on helposti lahjottavissa, mutta joka ei anna mitään ilmaiseksi. Ronja on aika rasavilli ja monet itkut olen hänen kanssaan ehtinyt tirauttaa kun koira käy niin kierroksilla eikä ota käskyjäni vastaan. Lelut eivät häntä niinkään motivoi, mutta herkut ja namit - hahaa, koira varmaan seisoisi päälläänkin kunhan saa namin :D Onnekseni eräs tuttava on koirakoulutuksen mestari ja hän kutsui meidät mukaan tottis-harkoihinsa. En missään nimessä väitä koiraani mahdottomasti ja olen viime aikoina yllättynyt todella positiivisesti kun hän on niin nätisti ohitellut jopa toisia koiria lenkillä ja kulkenut katse mammaa päin pyydettäessä, nätisti sivulla. Ongelmakohtamme ovat tällä hetkellä asioista luopuminen (lue: pitkät kepit kun koiraa pitää vapaana = hemmetinmoiset mustelmat ja hasardit tilanteet kun koira juoksee täysiä päin keppi suussaan..), haukkuminen etenkin pimeällä ja tiettyjä, usein hieman epämääräisiä ihmisiä päin (kuinka noloa? Tätäkään en tajua, koska emme ole koskaan kiinnittäneet huomiota edes hyypiöiden näköisiin tyyppeihin enkä millään lailla kehu tai toru koiraa kun hän haukkuu, mutta sen sijaan kehun kun lopettaa ja katsookin minua. Ronja ei tiettävästi myöskään koskaan ole tullut pelästyteyksi, joka voisi olla syy ihmisten haukkuarkuuteen) sekä isojen/saman kokoisten koirien ohitus, joka toisinaan kyllä jo sujuu mallikkaasti ja pieniä koiria ohittaa jo aika kivasti :)
Ronja on todella haka etsimään asioita ja oppii yllättävän nopeasti eri lelujen nimet ja osaa hakea niitä nimeltä.

Eräs Ronjan suosikki-ihmisistä on minun isäni, eli Ronjan mofa. Koira ulisee kuin vietävä ja sinkoilee sinne tänne kun sanookin mofan nimen ääneen. Uusin tempaus on se, että koira jopa tunnistaa mofan auton parkkiksella ja alkaa uikuttaa ja vetää autoa päin kun sen huomaa ja pomppaa kenguruloikalla kuskin syliin jos vain saa tilaisuuden ;D

Luonteensa puolesta Ronja on mitä tyypillisin labbis: iloinen, ahne, kaikkia rakastava (paitsi siis niitä epämääräisen näköisiä tyyppejä kuten lumiukkoja :D) ja todella energinen tapaus. Ronja pomppii kuin kenguru ja vastaantulijoita, jotka haluavat tervehtiä koiraa täytyy aina varoittaa, koska Ronja pomppaa todella äkillisesti ja usein suoraan ihmisten neniä kohti! Lapsiystävällisempää koiraa en ole tavannut ja Ronja änkee innostuksissaan pussaamaan kaikkien naamat ja häntä vispaa usein niin, ettei hän tiedä miten päin olisi. Harvoin sitä tuntee itsensä yhtä rakastetuksi ja odotetuksi kuin jos käy vaikka vaan roskiksellakin ja tulee takaisin kotiin - voi sitä riemua ja iloa kun mamma palaa kotiin :D

Lempilelut
Pallot, Ikeasta ostettu parsa (tunnettu kotona nimellä Broccoli) ja frisbeet, sekä ulkoa löytyvät kepit ja lumipallot

Lenkin jälkeen. Ronja änkeää tilaisuuden tullen aivan liki, mielellään ihmisen päälle, ja ujuttaa nenänsä vähintään kaulanjuureen tai kainaloon ja nukahtaa tuhisten. Rakastan sinua, pieni rakas mustani

Tulevaisuuden suunnitelmat
Joku kyselikin tuolla aiemmin, olenko ajatellut pennuttaa Ronjan. Vastaukseni on ei. Mielelläni ottaisin Ronjalle joskus kaverin, mutta tällä hetkellä n 60 neliöinen kämppämme tuntuu jo aika täydeltä yhdelläkin labbiksella varustettuna, joten toistaiseksi pysymme vain yhdessä :D Mies ei oikein syty idealle, että koiria olisi kaksi, mutta eihän häneltä tarvitse pyytää lupaa kaikkeen ;)


Jäikö jotain kysyttävää? :) En keksi enempää kerrottavaa koirasta, joka on osoittautunut niin tajuttoman tärkeäksi. Nauramme usein miehen kanssa, ettei ole ihme, ettemme osoita yhtä paljon hellyyttä enää toisiamme kohtaan kun lellimme koiraa niin paljon :D En olisi kuuna päivänä uskonut, että koira voi tulla niin älyttömän tärkeäksi. Meillä koira on perheenjäsen, vaikkei sänkyyn peiton alle pääsekään lukuisista yrityksistään huolimatta.

fredag 26 februari 2016

Mitä vaatekaappini kaipaisi kevääksi?

Rentoa, mutta tyylikästä. Helppohoitoista, mutta tavallista puuvillapaitaa siistimpää.

Kauluspaitaa.

Harmikseni en voi työssäni pitää kauluspaitoja (huoh, koska sairaanhoitajan asu), mutta jos ja kun tilaisuus tulee, puen enemmän kuin mielelläni sellaisen ylle. Kauluspaidalla on sama effekti kuin korkkareilla tai punatuilla huulilla: ryhti oikenee ja olo on huolitellumpi kuin neule tai puuvillapaita yllä :D

Keväisin navyhenkinen valkoista-punaista-sinistä sekä ne pakolliset raidat valtaavat kadut ja mielet ja syyllistyn tähän itsekin. Vaikka katuja nyt tällä hetkellä koristaakin lumen. loskan ja jään yhdistelmä ja orastava kevät tuntuu hyvinkin kaukaiselta haaveelta, huomaan muiden Pinterest-kollaaseja ja blogeja lukiessani miten nenässäni jo tuntuu kevään tuoksu ja silmät haaveilevat aurinkolasien pukemisesta.. Ai että kun viime viikolla "jouduin" vetämään Aviatorit nenälle autoa ajaessani!

Tämä Selected Femme:n kauluspaita olisi täydellisen värinen, mutta epäilen sen olevan liian "strict" tälläisen pulliaisen arkikäyttöön.

http://www.boozt.com/fi/fi/polo-ralph-lauren-women/ls-harper-shirt-w-hits_12671605/12671617?navId=5297&group=listing
Voi miten pitkään (montako vuotta?) olen haaveillut preppy-tyylin kulmakivestä, Ralph Laurenin kauluspaidasta? No siitä lähtien kun aloin lukemaan Lindan blogia :D Vaaleanpunaraidallista kauluspaitaa olen metsästänyt jo pitkään, mutta tuloksetta. Täydelliset ovat usein liian tyyriitä omaan makuuni, koska en raaski sijoittaa kolminumeroisia summia paitaan, jota käytän peruspaitoja harvemmin.

http://www.boozt.com/fi/fi/gant-clothing/stretch-oxford-solid_10282352/10282354?navId=5297&group=listing
Vaaleansinisiä paitoja multa itseasiassa löytyy parikin kappaletta eri hihanpituuksilla kaapista ja se on kyllä hyväksi havaittu ja todettu väri: vaaleansininen sopii mielestäni kaikille ja on rennompi kuin liidunvalkea, mutta siistimpi kuin vaikkapa pikeepaita ollessaan materiaaliltaan jäykempi. Tämä Gantin paita on tarpeisiini liian siisti, mutta värimaailmaltaan se juuri oikea.

http://www.boozt.com/fi/fi/polo-ralph-lauren-women/ls-harper-shirt-w-hits_12671605/12671617?navId=5297&group=listing
Tässä on sama Ralph Laurenin paita kuin yllä vaaleanpunaisena ja kyllä tämä vaan on The One: täydellisen rento raitoineen, mutta silti kauluspaita ja siisti. I like it! Harmi vain, että hinta ylittää kipukynnykseni..

http://www.boozt.com/fi/fi/united-colors-of-benetton/shirt_12911834/12911852?navId=5297&group=listing
Arjen pelastajani ja luotto-kauluspaitani on itse asiassa farkkupaita: se on helppo vetää silittämättömänäkin päälle ja on astetta siistimpi kuin puuvillapaita, muttei liian "strict" - jos tiedät mitä tarkoitan? Jotenkin miellän, että farkkupaita sopii paremmin sporttihenkiseen tyyliin kuin puuvillainen kaimansa. Ainoa ongelma ja huono puoli farkkupaidoissa on niiden yhdisteleminen housuihin: itse en voisi pukea koko-farkkua, elleivät farkkukankaat ole värimaailmaltaan erilaisia. Oma suosikkini on yhdistää mustat vahapintaiset housut, jotka ostin Vilasta saman merkin farkkupaitaan. Kunhan kevät ja loskakelit väistyvät voisin hyvin kuvitella vaihtavani mustat housut valkoisiin :)

http://vila.com/vila/jeans/vicommit-rw-coated-zip-gv/14033160,fi_FI,pd.html?dwvar_14033160_colorPattern=14033160_Black

Kauluspaidan voi pukea rennommin arkeen yhdistämällä sen boyfriend- tai reikäfarkkuihin, kun taas samaisen paidan voi heti nostaa fiinimmälle, juhlavammalle tasolle vaihtamalla farkut (kynä)hameeseen tai suoriin housuihin. Lenkkarit tai korkkarit - lennosta vaihtamalla saa itselleen luotua aivan toisenlaisen tyylin ja voisin hyvin kuvitella, että jos tekisin toimistotyötä (tai eläisin samanlaista elämää kuin amerikkalaisissa TV-sarjoissa :D) ja kävisin muodikkaasti after workeilla, tekisin useasti noin :)

torsdag 25 februari 2016

Koska raja tulee vastaan? Riippuvuuksia ja asua

riippuvuus (40)[1]
  1. pakonomainen tarve harjoittaa jotakin toimintoa tai kokea tietynlainen tunnetila; addiktio
lähde

Kaikki me taidamme tavalla tai toisella olla riippuvaisia jostakin - ainakin jollakin tasolla. Joku koukuttuu sokeriin, toinen tupakkaa, kolmas kahviin ja toinen puolisoon tai kaveriin. Tietyllä tasolla riippuvuus on jopa tervettä, esimerkiksi nesteiden ja ravinnon riippuvuus, samoin sosiaalisen kanssakäymisen riippuvuus ja tarve (ihminen oikeasti tarvitsee toisia ihmisiä!), mutta liika on liikaa - tässäkin. Jos elämä tuntuu pyörivän vain tietyn asian ympärillä, eikä elämää vailla tuota koukuttavaa ainetta voi nähdä, on kyse epäterveellisestä riippuvuudesta. Miten sitten voi tietää, koska riippuvuudesta tulee sairaalloinen ja koska se on terveeksi laskettava?



Nykyään moni elää jatkuvan kiireen keskellä ja koko arki ja elämä tuntuu olevan yhtä suorittamista: työ, parisuhde, ruokailu, uni ja liikunta. Kaikessa pitää loistaa ja onnistua ja jos näin ei käy, tuntee itsensä epäonnistuneeksi = huonoksi ihmiseksi. Juuri noilla mainitsemillani saroilla ihmiset tuntuvat kokevan yhä enemmän painetta ja jotta niissä (kaikissa, huh!) päästäisiin täydellisiin suorituksiin, aletaan kehittää (pakonomaisia) rutiineja, joista muodostuu addiktioita, eli riippuvuuksia. Myös jos pääsee siihen pisteeseen, että kokee itsensä epäonnistuneeksi ja potee huonoa oloa, voi sitä purkaa addiktioonsa: joku ryyppää, toinen juoksee.

Omalla kohdallani olen miettinyt, mistä koen olevani ja olen riippuvainen (poissulkien ne fyysiset pakolliset jano, uni y.m.) ja päädyin seuraaviin:

 -raitis ilma. En voi kuvitella päivääkään, etten kävisi ulkona! Vaikka joskus tekisi mieli viettää Instagramimainen PJ-day-all-day-päivä ja katsella Netflixistä sarjoja kokonainen päivä, en usko että pystyisin, koska olo olisi niin tunkkainen sisäilman ja paikallaanolon takia.

- liikunta. Kts yllä: olo on tunkkainen ja kaikkea muuta kuin vetreä jos oleskelen pitkiä aikoja paikallani ja kiitos kroonistuneiden jumieni, en kerta kaikkiaan pysty olemaan kokonaista päivää täysin paikoillani tai tyytymään ainoastaan työpaikalla saatuun "liikuntaan"; menen totaalijumiin.




- kasvikset ja hedelmät. Syön valehtelematta JOKAISELLA aterialla jotain vihreätä koska voileipä maistuu mielestäni paremmalta kun siinä on mukana edes saalaatinlehti, ruoka-annos on freesimpi kun sen kanssa nauttii kasviksia eikä annos ole turhan tönkkö, kun sitä laimentaa kasvisten miedolla maulla, eikä aamiainen olisi aamiainen ja päivän paras aloitus ja ateria, ellei siihen kuuluisi marjat ja/tai hedelmät (ja kahvi!)


- ihon puhdistus. Haha, kuulostaapa noiden muiden jälkeen aika pinnalliselta, mutten voisi kuvitellakaan päivää, jolloin en pääse puhdistamaan kasvoja pesuaineen sekä kasvoveden kera ja viimeistelemään pesuhetkeä ihanalla kasvovoiteella. Mikään hienostelija tai ammattimainen kauneuden asiantuntija en (valitettavasti) ole, mutta tunnollinen ihonpuhdistaja kylläkin. Aamun ja illan pesuhetket ovat omia arjen nautintohetkiäni :)

Ja nyt häpeänpilkut nro 1 ja 2:
-some ja shoppailu: somessa tulee pyöritettyä AIVAN liian monta kertaa päivän mittaan Instagramia, Facebookia (tätä sentään pystyn rajoittamaan, koska turha informaatiotulva) ja seuraamiani blogeja ja tori.fi:tä, sekä erinäisiä nettikauppoja. Tiedättehän sen tunteen, kun näkee jollakin esim. blogissa jonkin kivan jutun ja yhtäkkiä mieleen tupsahtaa "oi olisipa minullakin tuollainen" ja sormet alkavat syyhytä, katse etsii alennuskoodeja ja sormet näpyttelevät "ilmoita kun minun kokoani on saatavilla"-ruutuun sähköpostiosoitetta. Ja kun se hartaasti toivomasi sähköpostiviesti "kokoasi löytyy nyt verkkokaupasta" tulee.. PING! Äkkiä Visa vinkumaan ja jälkeenpäin hävettää: kehtaanko edes hakea koko pakettia postista? No en ainakaan miehen nähden.. Usein tulee tilailtua kaikenlaista hetken mielijohteesta ja sanon vaan, että thank God on olemassa palautusoikeus.

Ongelmallisin addiktioni taitaa olla tietyt pakkomielteet, joita kehitän päässäni tiettyjä tuotteita kohtaan, ja joita sitten jahtaan kunnes saan ne haaviini (eli nettikaupan ostoskoriin) - sitten intressi lopahtaa. Onneksi palauttelen sujuvasti tavaroita, koska tiedän, että tälläinen käytös herkästi voisi johtaa maksuongelmiin. Käytyäni eilen apteekissa hakemassa satsin lääkkeitä ja summan noustua kolminumeroiseksi (huh.. olisipa ensimmäinen numero edes ollut 1..) totesin, että nyt loppui taas shoppailu. Tuntuu epärealistiselta ostaa pari neuletta samalla summalla, jolla käyn hakemassa lääkkeitä pariksi viikoksi - ehkä kuukaudeksi. Eläkeläiset, I feel you. Sotasuunnitelmani (sellainenhan pitää aina olla) ja plan B:ni on nyt se, että yritän vältellä etenkin nettikauppoja, jotta säästyisin turhilta kiusauksilta. Ilmaiset toimituskulut-sähköpostit kun saisi vielä spammattua.. :'D

Löytyykö sinulta jokin riippuvuus? Mihin ja miten suhtaudut siihen?

tisdag 23 februari 2016

Miten ennaltaehkäistä penikkavaivat ja muut kiusalliset jalka-jumit?

Kompression avulla.

Olethan jo kokeillut kompressiotuotteita? Siis niitä useimmiten kirkkaanvärisiä (lue: neon), hankalasti puettavia puristavia polvisukkia? Tai niitä pyllyn litistäviä, 3 numeroa liian pieniltä tuntuvia trikoita, jotka paljastavat auttamattomasti kaikki kurvisi (sekä niiden puuteet), mutta toisaalta myös kohottavat aika kivasti ja litistävät lihaksia.

Löysin Yle:n sivuilta hyvän tietoiskun kompressiovaatteista ja niiden hyödyistä. Teksti löytyy täältä. Lyhyesti ja ytimekkäästi kompressiovaatteet ylläpitävät sairaalamaailmasta, sekä lentomatkoilta tunnettujen tukisukkien tapaan verenkiertoa ja estävät lihaskramppeja, sekä edistävät ja mahdollisesti nopeuttavat palautumista. Etenkin alaraajat ovat alttiita väsymykselle, jolloin esimerkiksi juostessa huomaa, että ryhti huononee väsymyksen iskiessä. Kompressiotuotteet eivät lisää energiaasi, mutta auttavat ylläpitämään tehokasta verenkiertoa raajoissa, joka takaa sen, että happi kiertää kunnolla verenkierron kautta koko kroppaan, joka taasen takaa sen, että energia pysyy paremmin yllä. Energiabuustia saa siis hakea energiageeleistä, mutta jaksamista voi tukea kompressiosukilla, -säärystimillä tai sukilla.

Itse tutustuin kompressiosukkiin ensimmäistä kertaa fysiatrian poliklinikan kautta, jossa minua hoidettiin vaikeiden lihasjumien - etenkin keskivartalon, sekä niska- ja hartiaseudun - takia. Fysioterapeuttini antoi minulle lainaan Sloggin väriset (tiedättehän, harmaa-puuteriset..) t-o-d-e-l-l-a tiukat trikoot ja t-paidan, joita minun oli määrä pitää juostessani, jotta verenkierto pysyisi yllä ja estäisi näin ollen jumeja. Onnekseni tuohon vuodenaikaan oli sään pakottamana vielä PAKKO pitää muita vaatteita kompressioiden päällä, koska ne olivat kyllä ihan jäätävän rumat ja näytin lähinnä harmaalta puolialastomalta albiinolta kalsarit ylläni :'D Mutta ne perhanat tuntuivat toimivan - housut etenkin, koska pohkeet eivät kipeytyneet juoksun jälkeen ja selkä tuntui jotenkin vetreämmältä - ainakin vyötärön kohdalta, josta housut puristivat.

Seuraava kontaktini kompressiovaatteisiin oli kun ostin Vaasasta pari kesää takaperin netissä muiden ylistämät ZeroPointin sukat, eli nämä. Sukat tuntuivat jo pakkauksessa ollessaan todella tukevilta muihin, astetta halvempiin sukkiin verrattuina, ja päädyin ostamaan nämä myyjän neuvojen avulla. Myyjä vinkkasi, että mitä halvemmat sukat, sitä vähemmän kompressiota, eli hyötyä. Yber-kalliita 70 euron sukkia en kokeilumielessä halunnut ostaa, mutta näiden ZeroPointien ollessa alennuksessa (rokottivat lompakkoa ehkä 30 euron verran?) päädyin näihin. Kompromissi-kompressiot, hihii :'D

Kirkkaanpinkkejä ZeroPointeja ulkoilutettuani parin vuoden ajan säännöllisesti en voi, kuin ylistää hinta-laatu-suhdetta: ne ovat korvaamattomat! Viikko takaperin juoksin 12 km lenkin tavalliset sukat jalassa lähes lumettomilla ja tasaisilla teillä (eli turhan raskaasta alustasta en joutunut kärsimään). Lopputuloksena oli mielettömän kipeät, arat ja kramppaavat pohkeet parin kolmen päivän ajan.
Eilen juoksin vastatuulessa, lumisilla teillä saman 12 km lenkin huomattavasti nopeammin ja kevyemmin, mutta pinkit ZeroPointin sukat, sekä nämä kompressiolegginsit ylläni, eikä penikoita tai pohkeita ole kertaakaan kipristellyt, vaikka eilinen lähtökohta oli huomattavasti huonompi viime viikkoiseen verrattuna. Unen ja ravinnonmäärä oli molemmissa sama.

Kuvassa ZeroPointin legginsit, jotka ovat täällä kuun loppuun asti alessa, ja joita saa myös herkullisen pinkkeinä  täältä.

Kuva viime viikolta, jolloin asvaltti jo pilkotti. Toista on nyt kun maata peittää kymmenen senttiä paksu loskakerros :D

Mitä voin siis todeta? Että vastaisuudessa puen AINA kompressiosukat, sekä -pöksyt ylleni etenkin pidemmälle juoksulenkille suunnatessani. Ainoa huono puoli niissä mielestäni on korkeahko hinta (Tokmannin tai Stadiumin omiin merkkeihin esim. verrattuina; legginsit Stadiumilta maksavat n 20e ja kompressiot maksavat lähemmäs satasen), sekä pukeutumisen noh, mielenkiintoisuus. Näitä kamppeita ei meinaan suitsait niin vaan pueta ylle, vaan vaatteita hilataan pikkuhiljaa ylemmäs ja ylemmäs, nipistellään omaa ihoa siinä välillä ja pelätään samalla, että näille käy samoin kuin juhlasukkahousuille pari minuuttia ennen h-hetkeä. Itse en onneksi toistaiseksi ole päässyt kuin nipistelyn tasolle ;) mutta aikamoista ähkimistä näiden päällensä änkeäminen ja punkeminen kyllä on. Kompressiovaatteet täytyy, kuten istuvat farkutkin, uskaltaa ostaa riittävän, muttei liian piukkoina, jotta niistä saa tarpeeksi kompressiota irti. Itselläni on nuo legginsit koossa XS ja ne ovat juuri passelit. Toiselta merkiltä ostin S-kokoiset ja ne ovat valitettavasti liian lörpät vyötäröltä (koska ei pyllyä) ja valuvat lenkin mittaan ärsyttävän usein alas.

haha, pari vuotta vanha kuva ja edelleen lenkkeilen samoissa kamoissa :D kengät ovat ainoat, jotka olet joutunut uusimaan (ja ostin saman malliset, mutta uudemman version). Siinä sen näkee: kun panostaa laatuun, ei kokoajan tarvitse ostaa uutta. Kuvassa herkullisen pinkit ZeroPointin sukkani :)

Mutta tosiaan, en voi kuin suositella kompressiosukkia ja -housuja- etenkin pidempiä aerobisia suorituksia tekeville, mutta miksen myös seisomatyötä tekeville. Sääret pysyvät solakoina, veri kiertää eivätkä suonenvedot vaivaa. Voisiko muuta pirtsakan värisiltä sukilta pyytää? Itse olen ainakin sukillani yllämainittujen ominaisuuksien lisäksi saanut kehuja ja herättänyt hilpeyttä pinkkeine sukkineni ;) Mikäs sen parempaa kuin tuottaa ihmisille hyvää mieltä?

måndag 22 februari 2016

Mistä on täydellinen sunnuntai tehty? Pitkistä asioista.

Pitkistä yöunista, jotka katkeavat 7-aikaan miehen herätyskelloon.

Runsaasta ulkoilusta: pitkästä aamulenkistä Ronjan kanssa. Aamupäivällä pitkästä 12 km juoksulenkistä, jonka aikana askel tuntui lumesta ja tuiskusta huolimatta todella ja yllättävän kevyesti. Iltapäivällä puin äitin haalarin ylle ja leikin pulkkamäessä koiran kanssa, talsin minkä jaksoin hapoilla olevilla jaloillani ja vetreytin yläkroppaa heittelemällä lumipalloja iloisesti pomppivalle mustalle.



Hyvästä ruoasta: aamupalaksi spelttimannapuuroa, lounaaksi siskonmakkarasoppaa, välipalaksi Ingmanin viiliä (miksen ole tajunnut syödä viiliä aiemmin? Viime kerrasta on kulunut vuosia!) mansikoilla päivälliseksi katkarapu-kasviswokkia ja täydellisen rapsakka Honeycrunch-omena Bionan maapähkinävoilla iltapalaksi.

Levosta. Runsaan ulkoilun jälkeen tuntui hunajalta maata sohvalla ja katsoa Netflixistä leffaa. Illalla uni tuli jo ennen klo 22. Soppalounaan jälkeen makasimme kylki kyljessä koiran kanssa vanhempieni olohuoneen paksulla matolla ja nuuskuttelimme.

Läheisyydestä, rakkaista. Mies lähti aamulla vuorokaudeksi töihin, mutta vaihdoimme suukot ennen lähtöä. Koiran kanssa nuuskuttelimme matolla maaten, rapsuttelimme päivän mittaan ja painimme lumessa. Vanhempien kanssa on ihanaa jutella niitä näitä, vaikkei mitään suuria uutisia tai muuta mullistavaa ole tapahtunut. Ihana isi haki ja toi meidät takaisin kotiinkin, ettei tarvinnut lähteä räntäsateeseen liukastelemaan itse, vaikka minulla ihan hyvä auto onkin. Iloinen, rakastettu, onnellinen.



Saunomisesta. Ihana, ihana isi. Kysyikin vielä, että haluaisinko käydä lumirumban jälkeen saunassa. Saunassa lenkin jälkeen kipeytyneet pohkeet sain mukavasti hieromalla ja lämmön avulla auki ja muutenkin olo tuli todella raukeaksi saunomisen jälkeen, joten pyysimme isiltä aika piakkoin kyytiä kotiin, jotta pääsimme - sekä minä että koira - omiin peteihimme.


Niistä asioista oli eilinen, lähes täydellinen sunnuntai 21.2 tehty. Entä sinun?

söndag 21 februari 2016

Jos saisi haaveilla ihan mistä vaan.. Miksei saisi haaveilla? Listaus minun osaamisestani ja haaveistani

Edelliseen postaukseen viitaten ja tavallaan siitä jatkaen, voin kertoa, että kirjoittaminen toimii kohdallani: kirjoittamisen avulla puran ehkä tehokkaimmin ajatuksiani, mutta kun tajusin perjantai-iltana koiran lenkityksen jälkeen vielä yhdistää ulkoliikuntaan lihasjumpan, olin myyty: raikkaassa ulkoilmassa kävely, jonka jälkeen tein patteritreeniä kotona käsipainojen ja kahvakuulan avulla saivat jotenkin mieleni kirkkaammaksi ja aloin nähdä mahdollisuuksia - näkemään eteeni asetetuista esteistä yli ja ohi. En ole luovuttaja-tyyppiä, joten kysyin itseltäni, miksi luovuttaisin nytkään?

Suomalaisittain kasvamme ajatusmalliin, jossa vähemmän on enemmän. Ja jos sattumoisin joskus oli sitä enempää, ei siitä sovi mainita kellekään, koska se mielletään heti leveilyksi ja kerskuiluksi. Samoin kuin omilla saavutuksilla ei sovi hehkutella ympäriinsä, ei suomalaiseen mentaliteettiin sovi myöskään unelmointi. Tai saahan sitä unelmoida, mutta unelmien kuuluu olla punainen tupa ja perunamaa-tyyppisiä - ei iso omakotitalo järven rannalla, iso auto, matka Malediiveille ja Loubotinit. Ehei. Pari vuotta takaperin nuoret suomalaiset alkoivat järkyttää tätä kirjoittamatonta sääntöä ja hankkivat kalliita merkkilaukkuja ja panostivat ulkonäköönsä irtoripsin ja klipsituuhennoksin. Hankintoja ja valintoja alettiin kutsua investoinniksi itseensä ja näpäytettiin huomauttelijoita sormille tokaisemalla, että itsepähän olen rahani ansainnut ja voin käyttää ne miten haluan ja jos saan Louis Vuittonin laukusta hyvän olon, miksen hankkisi sitä? Vanhempi sukupolvi pyöritteli silmiään: siinä missä aiemmin neuvottiin laittamaan kaikki rahat säästöön (mieluiten säästötilille tai sukanvarteen), alkoivat nuoret nyt "investoimaan" niitä kalliisiin käsilaukkuihin, matkoihin ja hyvinvointiin. Sekä osallisena, että vierestä katsojana minun on vaikea käsittää, miksi toisten hankintoja saa kritisoida, vaikkei hankintoja tekemätöntä myöskään kehuta. Esimerkiksi jos Pirkko ostaa ylityörahoillaan kalliin käsilaukun, saa sitä kritisoida ja ihmetellä suureen ääneen sekä Pirkon kuulleen, että selän takana. Mutta jos Pirkko laittaisikin ylityölisänsä säästötilille, ei kukaan kehu häntä, taputa olalle ja totea "well done, teit juuri niinkuin isosisä opetti vuonna 1993" tai sen kummemmin noteeraa koko asiaa - vaikka Pirkko painattaisi tekonsa t-paitaan, jonka hän pukisi seuraavan viikon ajan joka ikinen päivä yllensä töihin sekä jumppaan.



Huomaan itse syyllistyväni tuohon vanhan aikaiseen ajatteluun, jossa unelmointi, "aim high"-ajattelu ja haaveilu on turhanpäiväistä, vaikka se nykypäivänä alkaa olemaan jo yhteiskunnallisesti hyväksytympää kuin ennen. Saatuani torstaina kuulla ikäviä uutisia, jotka vaikuttavat tulevaisuuteeni huomattavalla tavalla, järkytyin eniten siitä, että turvallinen 8-16 työskentely ja ylipäätään "turvalliseksi" luokitellun boksin sisällä olemiseni ei olekaan näillä näkymin syksyllä totta. Tuttu ja turvallinen elämä järkkyy ja joudun ajattelemaan, mitä sen ulkopuolelta voisi löytyä. Eniten minua uutisten jälkeen järkytti ja pelotti se, että unelmani perheenlisäyksestä ja talonrakennuksesta, jotka kumpikin vaativat taloudellista järkkymättömyyttä, ajettiin merirosvonlaivan laudalle: taloja ei rakenneta, eikä suurperheitä kasvateta, ellei talous ole vakaa ja riittävä. En tarkoita, etteikö perheenlisäystä voisi saada vaikkei penniäkään olisi tilillä, mutta koska unelmaani kuuluisi myös omakotitalon rakentaminen tiedän, että talouden täytyy olla niin vakaa ja riittävä, että siihen voin joskus yltää. Mikään pankki ei myönnä talo- ja raksalainaa ihmiselle, jonka tulot ovat epävakaat - ei ainakaan sen kokoista, jonka minun talohaaveeni vaatisi. Ja ihan järkisyistä: en todellakaan haluaisi nostaa lainaa, jonka tiedän olevan mitä todennäköisimmin liian suuri minun takaisin maksettavakseni ja joka voisi ajaa minut (ja toivon mukaan tulevan perheeni) ojasta allikkoon. En ikinä antaisi anteeksi perheelleni enkä itselleni sitä, jos ajaisin perheeni taloudelliseen ahdinkoon suuruudenhulluuteni vuoksi ottamalla omaan maksukykyyni liian ison lainan. Pankit ovat onneksi tänä päivänä ja tässä taloustilanteessa todella tarkkoja siitä, miten isoja lainoja ja millä koroilla he ihmisille myöntävät, enkä usko, että yksikään pankki myöntäisi minulle miljoonien lainaa vaikka sitä jossain sekavassa mielentilassa pyytäisin.




Tällä hetkellä tilanteeni on siis se, että minun täytyy koittaa katsoa boksin ulkopuolelle. Onnekseni nykypäivänä sellainen ajattelutapa on jo tavallisempaa kuin esim. 10 vuotta sitten, eikä samalla tavalla enää "täydy" käydä 8-16 töissä, käydä työpäivän päätteeksi kaupassa ostamassa rasvatonta maitoa ja ruisleipää, käydä iltaisin kansalaisopiston jumpassa ja imuroida. Päivän päätteeksi käydä nukkumaan kympin uutisten jälkeen, seuraavana aamuna nousta ja juoda Juhla Mokkaa ja taas suunnata töihin. Oman pääni sisällä tälläinen arjen suorittaminen tuo turvallisuuden tunnetta, mutta koska se näillä näkymin tulee minusta riippumattomista tekijöistä järkkymään ja muuttumaan, täytyy minun koittaa nähdä mahdollisuuksia muualla - boksini ulkopuolella.

Aloitin verhojen raottamisen miettimällä, mistä pidän, mitä haluaisin tehdä ja missä olen hyvä.


Pidän terveyden ylläpitämisestä, sekä sen promoamisesta. Mikään terveyssaarnaaja en ole, enkä mistään hinnasta voisi tuputtaa kellekään mitään - mikään suoramyynti-ihminen en siis ole. Sen sijaan tykkään antaa ihmisille ideoita, mutta tuputtamisen sijaan pidän ratkaisukeskeisestä ohjaamisesta: asiakkaalle/vastapuolelle annetaan ideoita, mutta hänen omat ajatuksensa ja kykynsä nähdä omia mahdollisuuksiaan ohjaavat häntä ratkaisujen äärelle. Ohjaajana ajatuksia voi tietyllä tasolla ohjata, mutta pallo on asiakkaalla itsellään. Olen työni puolesta todennut, että tämä on ainakin elämäntapamuutoksia tekevillä se toimivin tapa, koska ihmiset joutuvat miettimään, mihin itse ovat valmiita ja mihin he itse juuri sillä hetkellä pystyvät. Laihdutuskeinona tai elämän suunnan vaihtajana tämä ei välttämättä ole se nopein tapa, mutta takuuvarmasti pitkäkestoisin: kun ihminen sopeutuu uuteen tilaansa pikkuhiljaa, ehtii hän myös prosessoida ja integroida sitä elämäänsä ja siis tehdä uudistuksesta osan elämäänsä sen sijaan, että yrittäisi mahdollisimman nopealla aikataululla heittää koko elämänsä uusiksi. "Kaikki mulle heti nyt"-ajattelu ei pitkällä tähtäimellä ole kestävää.

Pidän toisaalta myös sairauden hoitamisesta, mutta siinä missä joku muu saattaisi nähdä pelkän sairauden, huomaan terveyttä ylläpitävän osani näkevän myös sairaassa sen terveän puolen. Tykkään ylläpitää (sairaissakin) ihmisissä toivoa ja sen sijaan, että jäisin potilaan/asiakkaan kanssa potemaan pohjamutiin huonontunutta suorituskykyä, tykkään nostaa esille sen, mihin ihminen sen hetkisessä tilassaan pystyy ja on kykeneväinen. Kehumalla sitä pientäkin jyvää, joka ihmisessä on, voi häntä auttaa suuntamaan katseensa ylös ja kasvattamaan jyvästään kortta ja pikkuhiljaa puhkeamaan kukkaan. Sairaus tai vamma voi estää ihmistä pääsemästä olympia-tasolle tai edes "normaaliksi" luokiteltuun tilaan, mutta laskemalla vaatimukset ihmisen henkilökohtaiselle tasolle, voi häntä auttaa pääsemään omalle olympia-tasolleen ja olemaan tyytyväinen siihen. Ei kaikkien tarvitse pyrkiä ja pystyä selviytymään Iron Man-kisasta, puolikkaasta maratonista tai vetämään kymmentä leukaa.

Pidän kirjoittamisesta ja muistan, miten lukionaikainen äidinkielen opettajani kehui kirjoitustaitojani. Ylioppilaskirjoituksissa olin todella pettynyt kun äidinkielenkoe meni täysin penkin alle, mutta menipähän läpi. Jouduin hyväksymään, että juuri sinä päivänä eivät otsikot natsanneet eikä ylioppilastodistuksessani koreileva arvosana vastaa lukiossa 3 vuoden aikana suorittamieni kurssien arvosanoja, joiden keskiarvo taisi olla 9.

Pidän liikkumisesta terveyden ylläpidon ohessa ja tykkään tsempata ihmisiä, sekä sanallisesti luomalla heihin toivoa ja uskoa siitä, että he pystyvät suoritukseen, että myös hölkätä vierellä ja tsempata. Oma kehoni voi kaikkein parhaiten kun se saa sopivissa määrin liikkua eri tavoin, enkä usko pystyväni koskaan pelkästään istumaan toimistossa 8-16. Olen itse tehnyt liikunnan osalta suuria mokia, mutta olen myös oppinut niistä kantapään kautta ja uskon, että aistin sen myötä herkemmin jos joku muu on tipahtamassa samaan suohon, jossa itse olen rypenyt. Osaan omien mokien myötä myös opettaa ihmisille pehmeyttä ja lempeyttä itseään kohtaan. Nykypäivänä kun paineet ovat jokaiselta elämän osa-alueelta kovat, tuntuu ainoa oikea tekeminen olemaan kovemman luokan suorittamista. Töissä pitää olla tehokas, jumpassa pitää vetää sata lasissa, kotona täytyy olla tiptop ja parisuhde, perhe ja lomamatkatkin - Ikea-reissuja nyt unohtamatta! - täytyy suorittaa ja pitää kiiltokuvamaisen kauniina ja onnistuneina. Valokuvakirjat, tyynynpäälliset, sixpackit, lastenvaatteet, yöunet - mistään ei saisi karsia, mutta mistä hitosta yhden ihmisen 24 tuntia vuorokaudessa voisi riittää kaikkeen tuohon? Aivan, ei millään.

Olen pallotellut mielessäni, miten voisin yhdistää nuo yllä luettelemani alueet. Pitäisikö opiskella jokin liikunta-aiheinen "lisä"-ammatti sairaan- ja terveydenhoitajan ammatin kaveriksi? En toisaalta haluaisi alkaa yksityisyrittäjäksi enkä liioin lihaksia ihannoivaksi personal traineriksi. Ja miten yhdistäisin kirjoittamisen noihin? Olen salaa haaveillut ties kuinka pitkään työpaikasta urheilu- tai terveysaiheisessa lehdessä, mutta koska en omaa minkäänlaista kirjoittamiseen liittyvää opintoa, en usko olevani kovin haluttu tai edes pätevä sellaiseen. Jokin työ, joka tutkisi terveystrendejä olisi kiinnostava. Ehkä olisin hyvä kolumnisti? Ongelma on vain se, että kolumnisteiksi tunnutaan tänä päivänä palkattavan pelkkiä julkkiksia. Jossain mieleni syövereissä mietin joskus, että lähettäisinkö avoimen hakemuksen johonkin lehteen ja heittäisin villisti, että haluaisin alkaa kirjoittaa heille terveysaiheista kolumnia. Homma tyssäsi siihen kun selasin Suomen suosituimpia urheilu- ja terveyslehtiä läpi ja tsekkasin etenkin kolumnit läpi: pelkkiä julkkiksia. Tuskin ketään kiinnostaisi lukea tälläisen tavallisen pulliaisen (en ole saavuttanut yhtäkään mitalia ellei tarha-ajan Muumi-hiihdon pokaalia lasketa..) aatoksia terveydestä ja elämästä sen ohessa.
Toki olen niin nuori, että voisin sangen hyvin opiskella toisen ammatin sairaanhoitaja-terveydenhoitaja AMK-koulutukseni lisäksi, mutta järjellä ajateltuna, en taloudellisesti enää haluaisi olla täyspäiväinen opiskelija. Jos joskus haluan sen omakotitaloni saavuttaa, täytyy nyt joka kuukausi säästää nätisti, eikä opintotuen turvin elellen mammonaa juuri säästöön jää. Eli fysioterapeutin tutkinto, jota hetken mietin, ei tunnu ihan fiksulta vedolta. Toisaalta fysioterapeutiksi voi tietyissä ammattikorkeissa opiskella myös aikuiskoulutuksena ja päivätyön ohessa, mutta esim. Metropoliassa lähiopetusta olisi 2-3 päivää/vko + työharjoittelut päälle - 3,5 vuoden ajan! Toki saattaisin saada jotain edellisestä tutkinnostani hyödyksi (ainakin perusopinnot, eli kielet ja anatomia), mutta siltikin valmistumiseen menisi takuuvarmasti 3 vuotta. 3 vuoden päästä olen 29-vuotias ja voin kyllä naiivisti  ja realistisesti todeta, että jos nyt alkaisin opiskelemaan täysin uutta ammattia 3 vuoden ajan, voisin unohtaa unelmat säästöistä ja omakotitalon rakentamisesta seuraavien 3 vuoden aikana: rahat eivät millään riittäisi talon rakentamiseen, eikä pankki myöntäisi yhtä isoa lainaa osa-aikaiselle opiskelijalle kuin täyspäiväisesti työtätekevälle. Enkä ole täysin varma siitä, haluaisinko tehdä nimenomaan urheilusta/liikunnasta työn, vai olisiko parempi vain pitää se vapaa-ajan harastuksena.



Suuria ajatuksia, mutta täysin todellisia. Ensimmäistä kertaa ikinä kirjoitan näin avoimesti siitä, mitä todella haluaisi tehdä. Ensimmäistä kertaa uskallan astua turvallisen boksini ulkopuolelle ja kertoa, että voisin kuvitella tekeväni muuta kuin totuttua 8-16-työtä, kunhan saisin siitä mielihyvää ja kohtuullisen korvauksen. Ensimmäistä kertaa uskallan sanoa ääneen, etten pidä mahdottomana, että tekisin jotain muuta työkseni kuin sitä vanhan mallin mukaan "hyväksytyksi" laskettua 8-16-duunia. Onneksi elän modernissa yhteiskunnassa, jossa moni jo elättää itsensä jollain muulla, kuin käymällä perinteisesti töissä 8-16 ja harjoittamalla sillä perinteisellä sairaanhoitajan tai opettajan ammatilla.

Heitä pallon sinulle, lukijani: mitä ajatuksia (tai ammatteja - mikä olisi vielä parempi!) tekstini ja haaveiluni sinussa herättää? Mitä sinä tekisit, jos saisit toteuttaa unelmiasi?

fredag 19 februari 2016

Apua, kuuleeko kukaan? Epävarmuus arjessa, check

Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen.
Minne käynkin maailmassa,
sinä olet hoitamassa.
Onni täällä vaihtelee
 

 
Näin alkaa Ystävä sä lapsien-virsi, joka tällä hetkellä pyörii mielessäni usein ja paljon. Diandrakin laulaa, että onni on arvaamaton ja että se voi ruosteisesta räystäästä tipahtaa niskaan. Samoin tavoin kun onni voi yllättää positiivisesti, voi se myös kadota ulottumattomiin - kuin matto, joka vedetään jalkojen alta. 
 
Mieli on matalalla, koska liian paljon; liian paljon kestettävää yhdelle pienelle mielelle. Pahinta on se, että asiat ovat sen laatuisia, etten itse mahda niille mitään.Yhdelle voin vain antaa aikaa ja noudattaa eksperttien neuvoja ja elää toivossa. Toiselle asialle en mahda mitään. Yhtään mitään. Pahinta on juuri se, etten itse voi asialle mitään - eikä kukaan muukaan enää voi. Aiemmin olisi vielä voinut, mutta parasta ennen-päiväys on täyttynyt. Olo on petetty, kurja, voimaton. Itkettää usein. Mies ihmetteli aamulla kun nukunkin niin levottomasti ja hyörin ja pyörin vuoteessa.
 
 
En oikein tiedä mitä tehdä ja asiat pyörii mielessä. Mietin, pitäisikö mennä ulkopuoliselle juttelemaan, vaikkei se konkreettisesti ongelmaani poistaisikaan. Samalla kun ongelmat vaivaavat mieltä, harmittaa myös se, että puran pahaa oloani pyörittelemällä asioita läheisimmilleni - jotka hekään eivät voi tilanteelleni mitään. Mieskin totesi, että olo on voimaton kun hän ei voi minua auttaa vaikka miten haluaisi. Haluaisin olla iloinen pirtsakka oma itseni - joka voisin jo rautakuurin aloitettuani ollakin - mutta muuttuneet elämäntilanteet tekivät näin: tähän eivät rauta- tai C-vitamiinikuurit nyt auta. Kirjoittamalla puran usein tunteitani, mutta tässä tilassa sekään ei tunnu riittävän.
 
Sääliä en kaipaa, en. Kaipaan neuvoja, kaipaan vastauksia. Kaipaan turvallisuuden tunnetta ja varmuutta niin, että voisi alkaa suunnittelemaan tulevaisuuttani. Tällä hetkellä se on lähes mahdotonta, koska niin moni tekijä on epävarma enkä tiedä koska ja jos ne muuttuvat. Ja millä aikataululla.
 
Jos kirjoittaisin nyt joulupukille kirjeen, toivoisin häneltä vakaata pohjaa, jolla seistä. Kokolattiamattoa, jota ei vedettäisi jalkojeni alta. Alustaa, jolla voisin turvallisesti seistä ja uskoa, että se kestää ja jonka turvin uskaltaisin suunnitella tulevaa loppuelämääni.
 
Mitä sinä toivoisit jos voisit?
 
 
Surullisista fiiliksistä huolimatta, hauskaa viikonloppua. Muista, että olet arvokas. Minäkin olen. Jonkun mielestä.
 
*ajastettu postaus