måndag 29 september 2014

Päivän asu parin päivän takaa: kauluspaitaa ja kaulaliinaa


Vaikka tykkään pääasiassa hengailla eritoten kotosalla verkkareissa, tykkään välillä pukeutua siistimmin arkenakin ja tässä kuvamateriaalia siitä parin viikon takaa: suosikkifarkut, vaaleansinistä kauluspaitaa, lempparein laukku sekä yksi syksyn parhaista hankinnoista: Acnen Canada vaalean beigenä. Conssit vedän lähes päivittäin jalkaan mutta minun on pakko todeta, etteivät ne ole minun jalalleni ne kaikkein sopivimmat lättäpohjineen. Lyhyitä matkoja kuljen kuitenkin ne jalassani surutta ja ovathan ne hyvännäköiset. Kauneuden eteen pitää joskus kärsiä, eikö? ;)

kauluspaita Benetton farkut Gina Tricot kaulaliina Acne laukku MiuMiu kengät Converse


Kaikkea - ei edes poseeraamista - ei pidä ottaa niin vakavasti, eikö? ;) 

Mitäs tykkäät asusta?

söndag 28 september 2014

Viikonlopun kuulumisia, pari sanaa suhteista ja asua

Huhheijaa mikä toiminnan- ja ohjelmantäyteinen sunnuntai meillä on (tähän mennessä - nyt istun sohvalla raajat oikaistuina) ollut! Vaikka ohjelmaa on ollut arki-iltoihin verrattuna huomattavasti enemmän, ei tämän päivä ole tuntunut ohjelmapaljoudestaan huolimatta lainkaan hektiseltä. Päinvastoin: kun on koko päivä aikaa touhuta kaikessa rauhassa, ei koskaan tule kiire.

Perjantaina T:n mennessä 24h vuoroon minä suuntasin töiden jälkeen Ronjan kanssa ulos tassuttelemaan, sitten itsekseni 7 km hölkälle ennenkuin pakkasin tavarat ja kurvasin vanhempieni kautta, jonne jätin koisun illaksi hoitoon, ja käänsin auton nokan kohti Porvoota. Siitä olikin aikaa kun olen a) ollut jonkun luona yökylässä (laskelmieni mukaan tämä oli peräti 2. yö menneen vuoden aikana, jonka vietän vanhempieni luona. Ero on huomattava verrattuna esim. vuoden takaiseen, jolloin vietin joka viikonlopun heidän hoteissaan) ja b) ehtinyt tyttöjä tapaamaan. Lähdettyämme kaikki työelämään ei treffailulle jotenkin tunnu löytyvän aikaa kuten opiskeluaikoina, jolloin hengailimme useinkin yhdessä viikonloppuisin m.m. baareillen. Elämä on kuljettanut meitä hieman eri suuntiin ja eteenpäin, mutta silti on oloni yhtä kotoisa ja tutun tuntuinen heidän kanssa pöydän ääreen istahtaessani, kuin silloin joskus aikanaan. Koko Porvoon Paahtimo taisi kyllä kuulla, että olimme paikalla ja kokoontuneet pitkästä aikaa kun nauru raikasi ja juttu luisti. Toisten lähtiessä koteihinsa, suuntasimme vielä parin kanssa R:n raksalla katsomaan edistymistä ja voi jestas miten meitä nauratti kun totesimme aikojen muuttuneen: siinä me seisoimme ihailemassa toisen raksaa, tuoretta pullaa syöden ja Mehukattia juoden kun me reilu pari vuotta sitten tyhjensimme alkajaisiksi pullollisen skumppaa ja jatkoimme shottien ja drinkkien kanssa baarissa.

takki Zara farkut Gina Tricot huivi Acne kengät Converse

paita H&M

tädää! Porvoon jokiranta-selfie ennen Paahtimoon pujahtamista
Ajaessani Öljytietä pitkin kotiin tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ja tein ikäänkuin aikamatkan menneisyyteeni: isin auto lainassa, 90-luvun poppia täysillä radiosta (kiitos Voicen ysärilistalle <3) ja sysimusta Öljytie - täsmälleen sama asetelma, kuin monena iltana täytettyäni 18 vuotta. Samalla kun tunsin haikeutta noita aikoja kohtaan ja toivoin, että voisin vielä elää yhtä huoletonta elämää kuin nuorempana, mietin, haluaisinko sittenkään palata entiseen - olenhan aika tyytyväinen nykyiseen elämäänikin.

kello Michael Kors & isiliisinki
Lauantain edetessä totesin, etten todellakaan haluaisi palata nuoruusvuosiini vaikka ne monella tapaa olivat niin paljon helpompia kuin nykyinen elämäni. Vaikka joudunkin nykyään kantamaan vastuuta omasta, sekä koirani elämästä, sekä toisinaan myös tuntemattomien elämistä ja kohtaloista (töissä), en haluaisi olla yhtä epävarmana itsestäni ja tulevaisuudestani, kuten nuorempana. Okei 18-vuotiaasta aina 22-vuotiaaksi elin parisuhteessa, jonka uskoin kestävän elämäni loppuun asti ja koin aikamoisen kolauksen sen päättyessä, mutta uskon samalla, että se oli pelastukseni nykyiselle suhteelleni, koska silloinen poikaystäväni loi jo minulle kuvan siitä, millainen parisuhteen kuuluu olla ja joka johti siihen, että osaan vaatia vastaavanlaista hyvää kohtelua nykyäänkin. Nuoret naiset jotka aloittavat parisuhteilunsa huonoissa suhteissa tuskin osaavat samalla tavalla arvostaa itseään ja tiedostaa, että jotakin parempaa kuin renttuja ja aliarvostusta on olemassa ja tarjolla. Toki isän suhtautuminen tyttäreensä myös vaikuttaa tyttären partnerin valintaan, mutta myös niillä ensimmäisillä poikaystävillä - kestivät suhteet miten lyhyen tai pitkän ajan tahansa - on merkityksensä - niin hyvässä kuin pahassakin.

Voi Ronttuli - onnellisempaa koiraa saa hakea kun tämä pääsee metsään ;)
Oho, poikkesinpas aiheesta. Anyhow, käytyämme Ronjan kanssa lauantaina vanhempieni metsässä suuntasimme omaan kotiin, jossa T jo meitä odotti. Ehdotin T:lle, että lähtisimme kerrankni yhdessä kävelylle, johon T osaltaan ehdotti koiran rojahtaessa väsyneenä petiinsä, että lähtisimme kiertämään lähellämme olevaa järveä. Sää oli mitä aurinkoisin ja kaunein, eivätkä kellertävät ruskan värit yhtään huonontaneet reilu 1,5h mittaista metsälenkkiämme yhtään - voi että, miten minä nautin! Lenkillä tuli niin pysähdeltyä maisemia ihailemaan, kuin myös kiipeilemään ja tasapainottelemaan ja naureskelimme yhdessä sille, miten niin moni suuntaa actionia kaivatessaan erilaisiin huvipuistoihin. Osaisivatpa ihmiset nähdä lähemmäs ja arvostaa sitä lähiympäristöään ja sen tarjoamaa luontoa ja seikkailumahdollisuuksia nykyistä enemmän! Lenkin jälkeen ennalta tehty makaronilaatikko maistui kera ketsupin parhaalta pitkiin aikoihin ja sen jälkeen oli ihanaa rojahtaa hetkeki sohvalle katsomaan yhdessä telkkaria. Vaikkei se perjantaina ikäkriisin valliessa siltä tuntunut, niin pieni ikävä oli ollut.

Tänään lähdimme heti aamulenkin (käytiin Ronjan kanssa oikein pitkällä kävelyllä, 45 minuuttia sunnuntain kunniaksi) ja aamupalan jälkeen paikallisille markkinoille, jossa moikkailtiin tuttuja, syötiin riisipuuroa ja löysinhän minä pitkävartisen liilat villasukat, sekä lapaset (jotka sopivat täydellisesti yhteen harmaan Canadani kanssa ;)). Meidät oli kutsuttu vanhempieni luo päivälliselle, joten päätin tehdä vähän lisätilaa vatsaani ja suuntasin vielä juoksulenkille sitä ennen. Aurinko suorastaan porotti, eikä askel eilisen metsäsamoilun jälkeen ollut kovinkaan gasellimainen ja keveä, mutta urheana jatkoin vain ja lopetin 10,4 km kohdalla. Huomaan usein lopettavani juoksemisen, vaikka energiaa vielä olisi jäljellä ja totesin jälleen itsekseni, että tekee välillä hyvää haastaa itsensä ja jatkoin, vaikka maitohapot alkoivat painaa. Lopputulokseen olin oikein tyytyväinen ja kyllä ruoka maittoikin ;) Kahvien jälkeen oli tosin aika suunnata jo kotiin Ronjan luo ja vein hänet uutta reittiä pitkin päiväkävelylle ja seurasin onnellisesti keppiä kirmaavaa mustaa labradoriani ja totesin jälleen, etten - ongelmista ja vastuusta huolimatta - vaihtaisin nykyistä elämääni entiseen.

Siskontyttöni Alva
Mites teidän viikonloppu on sujunut?

fredag 26 september 2014

Kuiva- ja/tai vaaleahiuksisten Pelastuspartio

Vaalennettuani hiuksiani loppukesästä päätin, etten anna kuontaloni muuttua korppumaisen kuivaksi, saat sitten antaa punapigmenttini tehdä tepposensa ja muuttaa hiusvärini pikkuhiljaa vaalean tuhkan sijasta lohenväriseksi ja aloin metsästämään netin avulla tukalleni sopivia tuotteita. Luotin suosikkibloggareideni, sekä -lehtieni kokemuksiin ja onnistuin löytämään loistotuotteet, joista haluaisin nyt vinkata teillekin:


FUDGEN Clean Blonde-shampoo, jota käytän kerran viikossa 3-5 minuutin vaikutusajalla ja estän näin hiusteni kellastumisen. Omani tilasin feeluniquelta ja hintaa kertyi muistaakseni n 16 euroa. Hopeashampoiden tapaan tämä kuivattaa hiuksia jonkin verran, joten sen kanssa suosittelen käytettäväksi tehokasta hoitoainetta tai jälkihoitoa (hyvä vinkki alla ;)). Shampoopullon kyljessä varoitetaan aineen värjäävyydestä ja sen(kin) voin allekirjoittaa: shampoon syvän sininen sävy todella värjää kädet sinertäväksi ellei niitä muista huuhdella heti levittämisen jälkeen huolella.

LÓREAL Mythic oil-hoitoöljy tuoksuu jumalaiselta, on koostumukseltaan aiemmin käyttämääni Sexy Hairia astetta paksumpaa, muttei tee hiuksia lainkaan latteiksi vaan päinvastoin levittyy hyvin ja taltuttaa pahimmat kuivat latvatkin. Öljyä kannattaa levittää - kuten kaikkia muitakin jälkihoitoja - vähän kerrallaan, koska jos sitä tulee annosteltua liikaa, on lopputulos oikea liimaletti :D Käytin tosiaan aiemmin Sexy Hairin turkoosissa pullossa myytävää (jokin Soya..?) hoitoöljyä, mutta se ei kosteuttanut latvojani tarpeeksi ja viime putelin tyhjennettyä teki mieleni tilata tätä monien ylistämää huomattavasti halvempaa öljyä kokeiluun. Tilasin tämänkin feeluniquelta ja hinta oli n 15 euroa (kun taas Sexy Hairista olen pulittanut n 25 euroa muistaakseni).


torsdag 25 september 2014

Nurinkurista menoa

Vadelmavene sai aivan toisenlaisen merkityksen haettuamme Ronjalle Ikeasta lelulaatikon ;)
Kirjoitin jokin aika sitten siitä, miten haluaisin kehittää blogiani; jotenkin luoda siitä jotain suurempaa, jotain näyttävämpää, jotain enemmän mitä lukemani blogit ovat: laadukkaita kuvia, nokkelia tekstejä ja postauksia lähes päivittäin. Mikä lopputulos on ollut? Aivan, kuin lässähtänyt lätty.

Alussa pyysin usein T:tä nappaamaan minusta "päivän asu"-kuvia, jotka suunnittelin laittavani blogiin näytille jopa samana iltana tai vaihotehtoisesti ajastaa seuraavaksi päiväksi. Lounaita ja koiran hassuja ilmeitä tulee edelleen kuvailtua usein, mutta yhtäkään kuvaa en esille asti ole saanut Instgramia lukuunottamatta, ja mitä pidmepi aika kuvien ottamisesta kuluu, sitä korkeammaksi kynnys niiden julkistamiselle kasvaa. Hölmöä, koska moni muukin postaa kuvia kesältä ja kertoo kaipaavansa mennyttä kesää ja fiilistelevänsä tulevaa kuviensa avulla. Itse tyydyn usein vain katselemaan kuvia itsekseni - mikäli saan ne edes koneelle asti, koska usein ne jäävät kännykkään tai kameraan lojumaan viikoiksikin - tai näyttämään niitä T:lle juuri ennen nukkumaan menoa lapsellisesti hihitellen: "muistatko tänkin päivän?".

Pienperhe matkalla synttäreille


Moni on ohessani varmasti jo rekisteröinyt syksyn ja sen myötä pimeyden saapumisen ja alkanut joko fiilistelmään tai masistelemaan sitä. Itse kuulun ensimmäiseen kastiin, koska tykkään syksyn mukanaan tuomasta raikkaasta ja happirikkaasta ilmasta, syksyn pukeutumiselle tyypillisistä väreistä sammaleenvihreästä ja burgundystä, sekä kynttilöiden sytyttelystä. Jälkimmäistä saa syksyn edetessä harrastaa yhä aikaisemmin ja useammin ja mitä lähemmäs talvea kohti mennään, sitä lyhyemmiksi päivät käyvät ja aika tuntuu loppuvan kesken. Kalenteri ja ajankäyttö pitäisi jotenkin suunnitella niin, että mitä pidemmäksi syksy etenee, sitä tehokkaammin asiat tulisi hoitaa päiväsaikaan, jotta illat saisi pyhittää loikoilulle kynttilänvalossa, lukemiselle ja kotoilulle. Hieno ajatus, eikö? Vaan mites se toteutus? Ei ainakaan luonnistu kovinkaan hyvin omalta osaltani. En voi väittää kärsiväni varsinaisesta syysmasiksesta (tai miksi lie matalapaineeksi), mutta huomaan iltojen pidentyessä, etten jaksa samaan tahtiin kuin aiemmin, vaikka tehtävää löytyisi tavanomaiseen tapaan. Nyt on vuorossa ensimmäinen syksyni koiranomistajana ja tämä tarkoittaa sitä, että alati pimeneviin aamuihinkin on lähdettävä reippaasti, koska koira tarvitsee ulkoiluttaa ja ruokkia, ennen töihin lähtöä. Sama juttu iltaisin: koiraa täytyy aktivoida ja ulkoiluttaa, vaikka sohva vetäisi puoleensa. Onnekseni olen luonnostani touhuileva luonne, eikä sade koskaan ole estänyt minua lähtemästä ulos, mutta nyt kun touhuamisesta toisen kanssa on tullut tietynlainen velvoite, huomaan olevani tavallista väsyneempi. Toki syysflunssat tuovat mukanaan ruuhkaa ja kiirettä työssäni ja kun kokoajan saa työskennellä paineen alla, ei ole ihme että iltaisin sänky kuulostaa sateista lenkkipolkua houkutelevammalta. Aiemmin oli ihan sallittua rojahtaa koko illaksi sohvalle ja levätä työpäivän jälkeen, mutta nyt ei: Ronjaa ei sovi laiminlyödä - muuten hän kyllä hauskuuttaa itse itseään m.m. nakertelemalla huonekaluja.

Ronttipentu nukahti perjantai-iltana syliini

Kun työpäivästä, koiran ulkoilutuksesta ja hauskuutuksesta sekä mahdollisesti omasta liikunnasta on selvitty, on kroppa yleensä niin väsy, että sitä hädin tuskin jaksaa suihkussa käydä ja ruokaa tehdä, ennenkuin sitä vihdoin ja viimein rojahtaa sänkyyn. Unta pyrin saamaan sen 8h yössä, jotta jaksan arjen paineen haasteiden alla, ja hoidettuani kaikki pakolliset, ei niille kivoille ja rentouttaville jutuille kuten lukemiselle, bloggaamiselle tai leipomiselle jää aikaa. Pyykitkin pestään aina viikonloppuisin ja viikkosiivous hoidetaan usein perjantai-iltaisin, jotta viikonloppuna voidaan käydä sukuloimassa ja ottaa lungisti. Arki sujuu rutiinilla ja olen pikkuhiljaa alkanut miettiä, johtuuko tämä tietynlainen väsymykseni sittenkään stressistä töistä, vajaasta ravitsemuksesta ja matalasta hemoglobiinista, koiran kanssa elämään totuttelemisesta, vaiko sittenkin niin yksinkertaisesta asiasta kuin siitä, että elän tietynlaista "oh my god tätäkö tää loppuelämä tulee olemaan"-vaihetta? Käyn täysipäiväisesti töissä, ulkoilutan koiraa, syön, pyykkään ja teen muita kotitöitä ja kuuntelen aamulla uutisia. Samalla kun nautin arjestani, kaipaan opiskeluaikojen vapautta, sitä että päivät olivat selvästi erilaisia, aamuisin ei aina tarvinnut nousta kellon soidessa ellei halunnut (mutta toki se johti siihen, että jollei luennoilla käynyt, jäi selvästi jälkeen) eikä elämää tarvinnut suorittaa samalla rutiininomaisella otteella, kuin nyt. En toki koe, että elämäni olisi jotenkin "ohi", mutta toivon että tämä tämänhetkinen matalapaineeni (mikäli se nyt tästä johtuu) kaikkoaa pian. Tuntien itseni oikein tiedä, että haluan vielä kehittää itseäni ammatillisesti jotenkin ja suunnittelen jossain vaiheessa palaavani koulun penkille jollakin lailla - joko lyhyemmille kursseille tai osa-aikais-opiskelijaksi. Vaihtelu virkistää. Toiset kärsivät kolmenkympinkriisistä - minä 3 vuotta sitten työelämään lähteneen kriisistä.

Mitäs sun syksyysi kuuluu? Löytyykö sieltä puolen ruutua kaltaisiani tätäkö loppuelämäni on-kriiseileviä?

söndag 21 september 2014

Mikä yhden moi:n hinta loppujen lopuksi on?

Hymy. Toiseen ihmiseen luotu katse, hiljainenkin "moi" tai "hei" ja kappas - toisen kasvoille leviää mitä suurimmalla todennäköisyydellä hymy. Aikaa se ei vie, mitään se ei maksa ja hyvässä lykyssä saat koko loppupäiväksi (ja jos et nyt niin pitkäksi aikaa, niin edes hetkeksi) hyvän mielen itsekin. En tajua ihmisiä, jotka eivät moikkaa. Ootte uunoja.

Vartuttuani landella pienessä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa, en jaksa ymmärtää mikseivät tiellä vastaan tulevat ihmiset moikkaa. Ymmärrän vielä jotenkuten, jos nuoret eivät moikkaa - hei haloo, eihän kukaan nykypäivänä enää moikkaa tuntemattomia, koska sitä tulee taatusti leimatuksia (kylä)hulluksi tai muuten vain randomiksi, jos niin tekee - mutta se, etteivät minua vanhemmat ihmiset tervehdi, SE jos joki saa minut kiehumaan. Varpaat ja sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, joina olen kiukusta pihisten saapunut kotiin ja murissut ihmisten huonoja käytöstpaoja sättien. Minusta kuuluu hyviin käytöstapohin tervehtiä toisia lenkkeilijöitä - tunsit heidät tai et. Moikkaavathan karavaanarit ja motoristitkin toisiaan tiellä tavatessaan osoittaakseen yhteenkuuluvuuttaan - mikseivät lenkkeilijätkin? Noh, onnekseni suurin osa pikkukylän asukeista taitavat hyvät käytöstavat ja tervehtivät - joko ennen tai jälkeen minun - ja saan palata kotiin lenkiltä tyytyväisenä. Suuremmilla paikkakunnilla en niinkään odota vastaantulijoiden moikkailevan, koska siellä on suuren asukasmäärän takia usein mahdotonta tuntea kaikkia kuten maalla, enkä siksi odota, että siellä moikkailtaisiin. Porissa eivät tututkaan tuntuneet aina moikkaavan (no offence porilaiset, mutta jengi oli aika juroa ja sisäänpäinkääntynyttä) ja Porvoossa - kuten Helsingissäkin - hölkkäilin keskustassa, jossa liikkui runsaasti niin paikkakuntalaisia kuin ulkopuolisiakin, eikä samoja naamoja kovinkaan usein tullut vastaan. Useinhan pienellä paikkakunnalla käy niin, että alat moikkaamaan "tuttuja" kasvoja, jotka tulevat liki joka lenkillä vastaan, vaikket nyt henkilöä itseään tunne, mutta kasvot, hölkkätyylin tai takin kylläkin.

Voitte siis vain arvata kuinka iloiseksi olen monella lenkillä tullut, koska niin moni täysin tuntematon vastaantulija on tervehtinyt iloisesti, vaikka suht.keskusta-alueella tässä asutaankin. Okei, on ehkä liioittelua puhua keskustasta jos otetaan huomioon, että asun Sipoossa, mutta anyhow - enemmän keskustaa tämä on kuin vanhempieni ja lapsuudenkotini seuduilla :D Hauska yksityiskohta, johon olen kiinnittänyt huomiota on se, että liikkuessani pururadan lyhyemmillä osuuksilla (jotka kiertävät aivan lähellä keskustaa), eivät vastaantulijat useinkaan edes katso päin - saati sitten hymyile tai tervehdi. Mutta auta armias kun siirrytään samaista pururataa pitkin pari kilometriä pidemmälle ja keskelle metsää; johan alkavat ihmiset tervehtimään ja jopa rupattelemaan!

vanha lenkkiselfie kesältä
Viime viikolla koin jymy-yllätyksen kun minulle täysin tuntematon 30-40-vuotias mies avasi keskustelun juostessaan perässäni ja päädyimme juttelemaan kunnallispolitiikasta, maailman taloustilanteesta ja sairaanhoidosta ja yhteiskunnan kehittymisestä vajaan 6 km hölkän ajan. Mies naureskeli, ettei kyllä kehtaisi kertoa kotona vaimolleen käyneensä 16-vuotiaan näköisen (yep, kiitti näistä) sairaanhoitajan kanssa lenkillä, vaikkei tapahtuneessa mitään mätää tai taka-ajatuksia ollut - kunhan juostiin samaa matkaa.

Juhannuksena Ronjan kanssa metsälenkillä mökillä. Huomatkaa asianmukainen varustus: aluspaita ja huppari keskellä päivää
Tänään vanhempi herrasmies tsemppasi minua puuskuttaessani ylös koko lenkkini raskainta ylämäkeä ja vaikken ukkoa eläessäni ole nähnytkään, osuivat hänen sanansa maitohappoisille jaloilleni kuin tutti suuhun ja jatkoin taivaltamista hikisenä, puuskuttavana mutta hymyilevänä aina mäen päälle asti ja huusin, että tunsin itseni voittajaksi selvittyäni juosten ylös asti. Olisi pitänyt tajuta kiittää miestä ja kertoa, että syy siihen, että pääsin ylös asti ainakin osittain oli hänen tsemppauksensa tulosta. En sitten tiedä, johtuiko hyvä juoksu-boogieni miehen tsemppauksesta, seuraavaksi vastaan tulleen naisen hymystä vai lauantaina syödystä omppupiirakasta ja suklaasta, mutta juoksin pitkästä aikaa 12 km ja todella hyvään aikaan: 1:11 (keskivauhti 5:53) ja mieleni olisi tehnyt jatkaa juoksua, mutta päätin lopettaa tuohon koska en ollut tankannut nesteitä mitenkään ylimääräisesti aamupäivän aikana eikä mieleni tehnyt collabeerata (menettää tajuani) jälleen kerran.

Ohhoi, mikä viikonloppu meillä on takana: hammaslääkäriä, mökkiä, saunaa, lenkkiä, kotitekoista peltileipää, shoppailua.. Olen aivan naatti, mutta tyytyväinen. Niinhän sitä usein sanotaan, että viikonlopun jälkeen on kiva mennä töihin viikoksi lepäilemään, mutta siitä on kyllä minun työssäni turha edes unelmoida; maanantait kun terveyskeskuksissa kun tuuppaavat olemaan viikon kiireisimpiä. Parasta siis lähteä makkaria kohti.

Mitäs sun viikonloppuusi kuului? Kuuluuko sinun tapoihisi moikkailla vastaantulijoita lenkillä?

onsdag 17 september 2014

Teidät on pidätetty ihmissuhdelakiin vedoten. Sakko: ikuinen luottamuspula.

Virheist oppii ja kokemust karttuu. Kaikki me tehdään virheitä ja toivon mukaan opitaan niistä sitä mukaa kun niitä matkan varrelle osuu. Niin omat kuin muidenkin tekemät virheet - varsinkin jos ne koskettaa juuri sinua - harmittaa ja voivat aiheuttaa todellista mielipahaa pitkäksikin aikaa ja joka kerta sitä toivoo, että tehdyn saisi kuitatuksi olankohautuksella tai poistetuksi historiasta. Vaan kun ei saa.

Ihmissuhteissa tehdyt virheet ovat mielestäni niitä pahimpia, mitä omalle kohdalle voi sattua. Erityisesti jos toinen ihminen loukkaantuu takiani, koen, että olen tehnyt virheistä sen suurimman ja pahimman. En vähättele, etteikö toiselta tapaturmaisesta katkaisemani jalka esimerkiksi aiheuttaisi minulle morkkista, mutta katkennut jalka luutuu ja unohtuu ajan myötä. Petetyksi tulleet sen ainakin tietävät, että vastakohtaisesti särkynyt sydän tai petetty luottamus ei korjaannu luun tavoin n 6 viikossa, vaan saattaa pysytellä särkyneenä lopun elämää. Petettyä luottamusta ei niin vaan ansaita takaisin, enkä henk.koht. itse usko, että oikein pahoin petettyä luottamusta saa koskaan rakennettua takaisin ennalleen. Anteeksi voi toki antaa, mutta unohtaa ei ja vaikka kuinka petetyksi tullut HALUAISI unohtaa, palaavat vanhat muistot usein mieleen ja ratkenneet haavat aukeavat kerta toisensa jälkeen. Jos luottamuksesi on petetty joskus oikein kunnolla, voi sinun olla hankala uskaltaa luottaa ylipäätään keneen tahansa - pettäjästäsi nyt puhumattakaan! Ventovieriaisiin voi olla hankala tutustua, koska pelkäät tulevasi uudestaan petetyksi. Koska et uskalla luottaa toisiin ja kertoa heille itsestäsi luottamuksellisia, henkilökohtaisia asioita, et myöskään pääse yhtä rakentamaan yhtä läheisiä ihmissuhteita kuin muut ja huomaat jääväsi siksi oudoksi tyypiksi, joka istuu hiljaa vieressä ja (sala)kuuntelee toisten juttuja, mutta joka ei koskaan kerro itsestään mitään. Huomaat pikkuhiljaa, miten erakoidut (työ)yhteisöstä tai kaveripiiristä muiden suhteiden tiivistyessä ja mitä ulkopuolisemmaksi huomaat muuttuvasi, sitä enemmän vetäydyt syrjään ja eristäydyt. Oravanpyörä on valmis.

Kaikki me puhumme joskus pahaa toisista, eikö? En usko (ja varmistin asian T:ltä) että maailmasta löytyy ketään, joka ei koskaan olisi sanonut toisesta ihmisestä MITÄÄN pahaa (Äiti Teresa sori, mutta en usko, että edes sinä olit niin pyhimys kuin mitä annoit ymmärtää). Kun itsellä menee huonosti tai jokin asia ottaa päähän tai stressaa, tulee helposti päästeltyä sammakoita suusta sen kummemmin niitä miettimättä. Kaverille kerrotut jutut ja haukut muotoillaan usein niin, että niiden on tarkoitus jäädä teidän kahden välisiksi, eikä sanojen karkeuksissa juuri säästellä. Paha olo tuntuu usein himpun verran kevyemmältä taakalta heti, kun sitä on saanut purkaa jotenkin - joko toisia haukkumalla tai kiroilemalla. Erityisesti naisten keskuudessa tulee usein haukuttua ja kritisoitua toisiamme ihan pikkujutuistakin. Sanavalinnat ovat usein niin järkyttäviä, että Äiti Teresakin kääntyisi haudassaan ja usein syyt ovat turhamaisen keveitä ja mitättömiä - kunhan nyt haukutaan haukkumisen vuoksi. Suurin syy toisten haukkumiseen on (uskoakseni) usein kateus tai tylsyys: toisten onnea tai saavutuksia kadehditaan koska oma saamattomuus ottaa aivoon ja harmittaa ja koska ei juuri sillä hetkellä mitään suurempaa ja merkityksellisempää voi saada aikaan, tuntuu se haukkumisen mukanaan tuoma hetkellinenkin helpotus tyhjää paremmalta. Hölmöä kyllä, toisen kiroilua katsotaan usein pahemmalla silmällä kuin toisten haukkumista. Ihan kuin nyt v-sanan sanominen olisi toisten haukkumista läskiksi pahempaa, mutta näin se oman kokemukseni mukaan menee.

En oikein tiedä mihin haluan tällä tekstilläni pyrkiä, mutta ehkä rivien välistä voit aavistaa, että juuri omalle kohdalleni tälläinen ihmissuhderike on osunut, enkä tiedä, miten sitä käsittelisin. Molemminpuolinen luottamuspula on päässyt syntymään, varsinaienn rangaistava rikos on jopa tullut tehdyksi, mutta pahinta on kuitenkin mielestäni se, että jotakin niin turhaa kuin kahden naisen välinen marina on päässyt kasvamaan kärpäsestä härkäseksi ja saattaa nyt pahimmassa tapauksessa aiheuttaa pidempiaikaistakin mielipahaa ja tiukkoja tilanteita. Itse tykkään riitatilanteissa aina selvittää asiat samantien, enkä siedä pitkävihaisuutta tai mykkäkouluja. Näin saadaan ilmapiiri mahdollisimman pian ja pienellä vaivalla renssattua, eikä edellä mainitusta kärpäsestä ehdi syntyä rikkinäisen puhelimen lailla härkästä. Mitä sen sijaan inhoan riitatilanteissa yli kaiken on se, kun kaikkia osapuolia ei kuunnella, asioita vääristellään eikä toiselle anneta tilaisuutta puolustautua. Olen usein itse se antautuva ja sovitteleva osapuoli, joka nöyrtyy ja nyökkäilee, koska en jaksa tapella ja pyydän anteeksi mikäli olen virheen tehnyt. Sen sijaan en suostu pyytelemään anteeksi sellaista, mitä toinen keksii omasta päästään ja syyttää siis minua turhasta, enkä ole vielä tähänkään päivään mennessä keksinyt, miten tuollaisista riitatilanteista selvittäisiin helpoimmalla ja siisteimmällä tavalla. Hermostun jos huomaan toisen keksivän minun "sanoneen ja tehneen" jos vaikka ja mitä - usein sellaista, mitä en itse edes olisi tullut ajatelleeksi, ja jos toinen ei suostu edes todistamaan tekoni tai sanani. "Mä kuulin kyllä" on se paskin "todiste" ikinä - oikeasti! Hankkikaa edes mikrofonilaitteisto, niin että äänimateriaalia oikeasti olisi saatavilla tarpeen tullen.

Aah, anteeksi totaali-avautuminen, mutta olen vatvonut tätä asiaa koko eilisillan päässäni ja päivitin jo Facebook-statustanikin, että aion ensi elämässäni syntyä labradoriksi tai mieheksi: mielessä pyörii vain ruoka ja lisääntyminen ja pienimmästäkin tempusta kehutaan. Anteeksi feministinen kommenttini, mutten voinut kieltäytyä ;)

Voi kuinka pieni mamin muru onkaan ollut.. Ronja ekana päivänä uudessa kodissa :)

Miten sinä toimit riitatilanteissa?

tisdag 16 september 2014

Terveysintoilijan omenakaurapaistos - sopii vaikka aamupalaksi!

Hei ja huomenta kaikille!
Nyt on heti aamusta tultava hehkuttamaan eilen kehittelemääni terveellisempää versiota kaikkien tuntemasta omenakaurapaistoksesta, jonka kehittelin eilen illalla. T maisteli paistosta eilen iltapalaksi kermajäätelön kera, kun itse söin oman osani tänään aamupalalla tuorepuuron, sekä omppusoseen kera ja jösses, mikä makuorgasmi suussani jälleen syttyi!

Jotta sinäkin voisit saavuttaa vastaavanlaisen makuelämyksen, jonka valmistaminen ei suurempia uhrauksia vaadi ja jota voi hyvillä mielin syödä aamu- tai välipalaksi tai herkutteluhetkenä esim. jätskin tai vaniljakastikkeen kera, tarvitsee sinun vai noudattaa seuraavia ohjeita:

1. Pilko uunivuokaan kotimaisia omenoita sopiva määrä (minulla oli n 10 kpl) ja ripottele kanelia päälle. Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen. Uunin lämmettyä laita omenat esipaistumaan siksi aikaa, kun valmistelet kaurahiutaleseoksen.
2. Sulata kattilassa tai mikrossa pari rkl voita ja lisää 4 dl (luomu) kaurahiutaleita, 1 rkl rypsiöljyä, 1 rkl kanelia, ripaus suolaa ja loraus makeutusta (itselläni vaahterasiirappia)
3. Muussaa (luomu) banaani erillisessä kulhossa ja sekoita siihen reippaasti vispaten 3 kananmunanvalkuaista
4. Yhdistä voi-kaurahiutalemössö, sekä banaani-munaseos ja ripottele se uunista ottamiesi omppulohkojen päälle. Laita koko komeus takaisin uuniin n 20-30 min tai kunnes kauraseos saa kauniin kullanvärisen pinnan.
5. Anna jäähtyä ja nautiskele vaniljakastikkeen tai -jätskin kanssa tai vaihtoehtoisesti (kuten minä) chiasiemen-mantelimaito-kaurahiutale-vaniljaprotskujauhe-tuorepuuron kera

Onko teillä tapana tehdä n.s. terveysversioita perinteisistä herkuista?
Itse tykkään kehitellä niitä, koska sitten voin syödä niitä aamupalaksikin hyvillä mielin :D Omiin tapoihini kun kuuluu herkutella perinteisin herkuin (esim. suklaa, jätski) vain kerran viikossa :)

fredag 12 september 2014

Onko sulla(kin) pömppis?

Vyön yli pullottava makkara. Vararengas. Talvivara. Pömppämahalla on monta nimeä ja kaikki tietävät, kuinka hengenvaarallinen se kaikkine sisäelimiä ympäröivän rasvansa kanssa on. Monelta sellainen kuitenkin tuntuu löytyvän. Löytyykö sinulta? Minulta löytyy ja se ahdistaa.

Syömishäiriötaustani vuoksi uskon ahdistuvani keskiverto-perttiä vatsan alueen pömpötyksestä herkemmin ja enemmän, mutten ole asiasta varma. Siksi käännynkin SINUN puoleesi ja esitän kysymyksen, johon toivon sinun (vaikka anonyymisti) vastaavan: onko sinulla pömppämaha?

Usein kuulee puhuttavan läskeistä laiheliineista, joilla tarkoitetaan niitä ihmisiä, joiden vartalo on kapea, mutta joilla rasva on varastoitunut sisäelinten ympärille ja tämähän on tunnetusti sitä vaarallista, viskeraalista rasvaa, jota tulisi välttää (jotteivat suonet tukkeennu ja riski sairastua esim. metaboliseen oireyhtymään kasva). Pelkään usein itse olevani juuri sellainen ja ainoa tapa, jolla sen saisi selvitettyä, on käydä kehonkoostumusmittauksessa. Toistaiseksi olen vain harkinnut asiaa, mutten ole sellaiseen uskaltanut mennä, koska pelkään saada kuulevani jotain mitä en halua - eli siis sen, että lihasmassani suhteessa rasvaan on pyöreä nolla - vaikkei sitä mitoistani (168 cm, 52 kg) uskoisi. Jätettyäni saleilun on kroppani muuttunut huomattavasti pyöreämuotoisemmaksi ja huomaan pömppisahdistukseni myötä, ettei päänuppini ole ehtinyt sopeutua ajatukseen painonnostosta yhtä nopeaan kuin ehkä olisi pitänyt. Tällä hetkellä painonihan siis ei ole noussut, mutta kropan koostumus on muuttunut naisen terveyttä ylläpitoa ajatellen paremmaksi; liian alhainen rasvaprosentti kun heikentää ja lopuksi saattaa jopa lopettaa elintärkeiden hormonien toiminnan. Omalla kohdallani turvotus mitä todennäköisimmin johtuu liian suurista ruoka-annoksista, mutta osittain uskon myös kärsiväni lievästä yliherkkyydestä tiettyjä ruoka-aineita kohtaan ja tätä asiaa tarkemmin tutkittuani olen kiinnostunut kovin m.m. Kaisa Jaakkolan hehkuttamasta BioSignature-mittauksesta, jossa selvitetään mitkä ruoka-aineet aiheuttavat yliherkkyydelle tyypillisiä oireita kuten turvotusta ja mittaustulosten perusteella luodaan ruokavalio, joka on sovitettu juuri omiin tarpeisiin sopivaksi. Lisää BioSignaturesta voi lukea täältä.

BioSignaturessa mitattavat pisteet

En usko mihinkään ihmedieetteihin enkä suostu eliminoimaan ruokavaliostani jotain, joka ei selkeästi vaaranna terveyttäni (esim. viljojen gluteiini keliakiassa), mutta Jaakkolan Hormonidieetti-kirjaa luettuani olen vakuuttunut siitä, että ihmiset todella on jaoteltu erilaisiin ryhmiin ja että tietyn tyyppiselle kropalle esim. hiilarit sopivat paremmin kuin toiselle ja että rasva jakautuu erilaisiin kehoihin eri tavalla ja että m.m. turvotusta ja sitä rasvan kerääntymistä voi säätää syömälle juuri omalle kropalle optimoidulla tavalla. Hahaa, musta tulisi hyvä mainostaja näköjään, mutta pitäisi ehkä uskaltautua vielä tuollaiseen mittaukseen menemäänkin ja selvittämään, mikä se oman kropan todellinen tämän hetkinen tilanne on. Itse uskon olevani sitä tyyppiä, jonka pitäisi syödä hiilareita harkiten ja joka ei kestä hurjempia määriä maitotuotteita. Olen nimittäin huomannut turvotukseni olevan pahimmillaan syötyäni esim. pastaa (tummaakin) tai riisiä tai AB-jugurttia - erityisesti kahviin yhdistettynä.

Että semmoista. Löytyykö sieltä rohkeita, jotka uskaltavat (anonyymisti) paljastaa, mikä teidän masunne tilanne on? :)

onsdag 10 september 2014

Saako nuori työntekijä väsyä?

Silmäluomet painavat, mielenkiinto kaikkea kohtaan uupuu, mieli on matala eikä mistään jaksa innostua - tekee vain mieli levätä. Pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen tuntemus voi olla juuri edellä kuvailemani, eikä se ole mikään ihme eikä häpeä. Aloin kuitenkin eilen kyseenalaistamaan, saako nuori työntekijä osoittaa väsymystä? Saako nuori työntekijä yhtälailla kuin vanhempikin kollegansa sanoa suoraan, ettei jaksa? Saako nuori työntekijä myöntää ääneen, ettei jaksa? Voiko nuori työntekijä palaa loppuun?




Kyseenalaistamiseni on kytenyt päässäni jo pitkään, mutta kulminoitui eilen istuuduttuani autoon työpäivän päätteeksi: en jaksa. En jaksa. Päässä hyöri, ajatus karkaili enkä muista työmatkasta juuri mitään kiitos väsymyksen, joka tuntui norsun kokoiselta taakalta koko kehossani. Itselleni tyypillisesti olin purskahtaa itkuun kotioven kynnyksen yli kavuttuani, koska koko keho tärisi väsymyksestä samalla kun minua harmitti suunnattomasti se, että tiesin, etten jaksaisi lähteä lenkille tai esim. ex tempore shoppailemaan (mikäli sellainen kutsu kävisi - kovin epätodennäköistä, mutta periaatteesta!). Eilisen iltapäivän päivystysvuoro oli yksi urani rankimmista ja kiirettä piti ja tukka tuubilla sain hiihdellä ja hoitaa hommia. Kuin ihmeen kaupalla onnistuimme tyhjentämään tk:n liki sulkemisaikaan mennessä ja pääsin odotettua vähemmän myöhässä lähtemään kotiin. Kotoa nappasin Ronjan kainaloon ja lähdettiin tassuttelemaan auringonpaisteeseen reiluksi puoleksi tunniksi ja kuni ihmeen kaupalla olo jopa piristyi; liekö sitten syynä suklaanruskeat nappisilmät, raitis ilma vai kävelyn jälkeen nautittu kahvi ja rahka-omppumössö. Kotona olin sitten kaikkea muuta kuin oma pirteä itseni ja pakottauduin rauhalliselle kävelylle T seuranani kahvin jälkeen, ennen kun lähdettiin kauppaan. Illaksi paras tyttökaverini T tuli meille ja vietettiin loppuilta sohvalla höpötellen. Myöhemmin illalla juttelin T:n kanssa työn aiheuttamasta väsymyksestä ja kerroin suoraan, etten maanantaisen tapaista tahtia todellakaan jaksaisi loppuelämääni. En tiedä onko kyseessä vasta näin parin työvuoden jälkeinen isku kasvoihin ja todellisuuteen tipahtaminen siitä, ettei arki-iltaisin ehdi yhtä paljoa kuin opiskellessa. Minua harmittaa suunnattomasti, etten työpäivän jälkeen jaksaisi lähteä esim. seinäkiipeilemään tai edes ex tempore ostoksille lähikauppaa pidemmälle, koska kulutan energiani loppuun jo töissä. Lisäksi mietin olenko todella niin tehokas ja tunnollinen kuin mitä luulen ja uskottelen vai luulenko itsestäni ja teoistani vain liikoja; en nimittäin koe tai näe, että kollegani tekisivät yhtään sen vähempää kuin minäkään - usein jopa päinvastoin! Silti kolleegoillani on niin perheet kuin omakotitalotkin, joiden ylläpitoon ja hoitoon heillä tuntuu riittävän energiaa. Koen todellista morkkista siitä, että itse jaksan vastaavien työtehtävien jälkeen hädin tuskin ulkoiluttaa koiranpentuani, hoitaa yhdessä T:n kanssa n 60m2 kerrostalokämppää sekä ulkoilla itse. Ja ikää minulla silti on plakkarissa hieman alle puolet kollegoihini verrattuna - mistä hemmetistä he repivät sitä energiaansa kun minä - nuori ja virkeä ihminen - olen kuin väännetty tiskirätti? Toki kokemus todennäköisesti tekee sen, etteivät kollegat samalla tavalla "käy kierroksilla" hektisen päivän päätyttyä, mutta ikään katsomassa fakta on se, että stressin ja kiireensietokyky on yksilöllinen ja siinä missä toinen jo kaatuu puolikuolleena, toinen vielä porskuttaa eteenpäin. Itse koen sietäväni stressiä ja painetta suht. hyvin, koska en jäädy paineenkaan alla, vaan pystyn organisoimaan työtehtävät päässäni ja näkemään kokonaisuuden niin, että saan hommat hoidettua kiirellisyysjärjestyksessä kotiin. Ulospäin näytän harvemmin kovinkaan nyrpeältä - kiireiseltä toki - mutta yritän jaksaa olla pirteä ja hymyilevä, eikä väsymys aina sisällänikään tunnu kiitos stressin takia pulputtavan adrenaliinin, mutta auta armias kun kiire helpottaa ja ehtii painaa pyllyn penkkiin: väsymys huuhtoutuu ylitseni kuin tsunami, enkä meinaa jaksaa pitää silmiäkään auki.



Eilisilta meni siis omaan makuuni täysin päin honkia energiatasoa ajatellen, koska patterini tuntuivat täysin tyhjiltä, enkä jaksanut porhaltaa sitä tahtia kun olisin halunnut. Muistelen usein haikein mielin, kuinka jaksoin opiskellessa ja itse asiassa Porvoossa asuessani ja työskennellessäni, käydä päivän päätteeksi vetämässä raskaan treenin salilla tai heittää jopa tunnin juoksulenkin, kiertää kauppoja ja vielä postata blogiin ja katsella siinä samalla telkkaria, sekä laittaa ruokaa. Nyt käyn töiden jälkeen Ronjan kanssa pikkulenkillä, syön välipalaa ja juon kahvia ja lepään tai leikin koiran kanssa hetken, ennen lähtöä rauhalliselle (sauva)kävelylle, jonka jälkeen suuntaan taas koiran kanssa ulos joko kävelylle tai puistoon ennen iltatoimia, eli suihkua, ruokaa ja aamupalan esivalmistelua. T pyysi minua eilen luettelemaan, mitä kaikkea arkipäivän aikana teen ja kun pääsin vihdoin iltaan ja nukkumaanmeno-kohtaan, huohahdin itsekin: hitto, minähän ehdin tehdä yllättävänkin paljon päivän aikana, mutta tehdessäni liki kaikkea rutiinilla, en sitä koe kovinkaan työlääksi tai mitenkään mainitsemisen arvoiseksi. Ongelmani onkin se, etten ehdi ja jaksa tehdä kaikkea sitä, mitä ehdin ja jaksoin ennen, enkä keksi syytä muutokseen. Mikä elämääni nyt yhtäkkiä olisi mullistanut niin, että vuorokaudestani tuntuu lyhentyneen jopa parilla tunnilla? Ronja? Noh, koiraa en koe kovinkaan työlääksi vaan sen kanssa elo alkaa jo tuntua rutiinilta. Työpäivien piteneminen? Ennen asuin parin kivenheiton päässä työpaikaltani, joten työmatkoihin meni pari minuuttia ja työaikani oli 8-16. Nykyään ajan n 15 km suuntaansa autolla ja työaikani on 7:45-16:15, mutta ero on mielestäni niin pieni, ettei senkään pitäisi vaikuttaa jaksamiseeni ainakaan näin paljoa. Toki minulla on, kuten T totesi, ollut aika rankka vuosi terveyden menettämisen takia ja se varmasti on osittain syy väsymykseeni. En kuitenkaan jaksaisi potea väsymystä vuoden takaisien juttujen vuoksi ja tsemppaan parhaani mukaan niin yksinäni kuin perheen ja T:n kanssa asioita purkaen, vaikka tiedän että vaikeiden ja raskaiden asioiden purkaminen ja niistä ylitse pääseminen voi kestää pitkäänkin.

Edit 10.9.

Aloin siis kirjoittamaan tätä tekstiä eilen, mutta kiireestä johtuen teksti jäi puolitiehen ja nyt tänään keskiviikkona kun tätä vihdoin jatkan, luen eilistä (eli ylläolevaa) tekstiä hymyssä suin koska aamun masistelu päättyi jo iltapäivää kohden ja illalla olin oma, iloinen itseni taas. Tästä se huomaa, että päivä voi myös päättyä hyvin vaikka aamu voi alkaa mutrunaamaisena ja apeana. Kotiin päästyäni kävin Ronjan kanssa lenkillä ja palasin kotiin juomaan T:n valmiiksi keittämää kahvia (ah, mikä palvelu!) ja syömään omatekoista omppusosetta sekoitettuna rahkaan (Xtran on kaikkein paras!). Leikattiin Ronjan kynnetkin siinä samalla ja voi juku, löytyykö keltään vinkkiä siihen, miten kynsienleikkuuhetkistä saisi mahdollisimman mukavia? Nyt Ronja makasi selällään mun jalkojeni välissä (ja rimpuili) ja T syötti hiljakseen nappuloita samalla kun minä leikkasin yksitellen (kieli keskellä suuta) kynsiä. Huomattiin jo eilen, kuinka hankalaksi tuo kynsien leikkuu on käynyt nyt kun Ronja on kasvanut, enkä tiedä mitä tehdä, jotta neiti ei rimpuilisi sen yhteydessä; olen leikannut kynsiä koiran liki nukkuessa, on syötetty nappuloita ja palkittu ja kehuttu aina kun pentu on maannut rauhallisena edes nanosekunnin ajan ja leikattu kynsi kerrallaan, sekä aloitettu kirjojen ohjeiden mukaan takatassuista - tuloksetta. Tai no ei, tuloksetta on väärä sana, mutta rimpuilu on kyllä melkein yhtä hurjaa tilanteesta riippumatta - paitsi jos Ronja nukkuu samalla. Koiran vielä tuplatessa painonsa en usko jaksavani pidellä häntä enää jos rimpuilu jatkuu yhtä hurjana. Mitä tehdä?

Anyhow. Illalla lähdin sitten viikon ekalle juoksulenkille pururadalle juoksemaan n.s. takametsään ja thihii, jukranpujut tytöt ja pojat mikä lenkki tuli vedetty ja vieläpä huippuaikaan! Sää oli mukavan raikas tihkusateesta johtuen ja ilma sen myötä ihanan happirikas, joka tuntui piristävältä 8h sisäilmassa työskentelyn jälkeen. Reidet tuntuivat alkuun raskailta, mutta siitä syytä sunnuntain 20 km pyörälenkkiä, jonka heitin ex tempore kun en pitkiin aikoihin ole pyöräillyt. Lenkki tosin oli yksi raskaimmista, koska totesin jo lähtöä tehdessäni, että renkaat olivat liki tyhjät, eivätkä ne suostuneet täyttymään pumppauksista huolimatta :D Otin ekstra-vastuksista kaiken ilon irti ja asennoiduin niihin haasteena: jos selviäisin 20 km lenkistä hengissä, olisin tehnyt ikäänkuin tupla-treenin. Enpä olisi uskonut, että puoli-täysinäisillä renkailla voisi olla NOIN raskasta polkea kun pyörä hädin tuskin pyöri kunnolla alamäkeenkään! ;)



Edit 10.9 klo 18:40.

Ei vitsi, tää ei oo todellista, mutta sanonpa nyt kuitenkin ääneen: kylläpä tilanne voi päivän aikana vaihtua! Aamupäivä oli rauhallinen ja astellessani päivystykseen en olisi kuvitellut, että viettäisin juuri tänään pisimmän aikaa töissä. Yhtäkkiä lista vain alkoi pursuilla ja vietyäni potilaan lääkärin kanssa tk-osastolle näytti kello jo 17:30. Onnekseni T pääsi töistä ajoissa ja tiesin, ettei Ronjalla ollut hätää. Kotiin päästessäni oli aika valmista kauraa, joten suuntasin ruokapöydän ääreen kahvikuppi ja omppusose-rahkamössön kera vaihtamaan T:n kanssa pikaiset kuulumiset, jotka tosin olivat tavanomaista hiljaisemmat - aina ei vaan voi jaksaa lörpötellä kun koko päivä on mennyt potilaiden sekä opiskelijan kanssa jutellessa. Illemmalla suuntaan taas tehovesijumppaan ja istuksin nyt sohvalla (!) latailemassa energiatasoja. Mietin, josko käyttäisin pentua vielä äkkiseltään pihalla vai käydäänkö lenkillä vasta uinnin jälkeen. Ronja täytti hiljattain jo 6 kuukautta ja alkaa olla iso tyttö. Minun on hankala hahmottaa, miten paljon ulkoilua ja liikuntaa hän vaatii, mutta koitan muistaa koirakoulun opettajan sanat: mitä enemmän ulkoilutatte koiraa, sitä parempikuntoinen siitä tulee ja sitä enemmän liikuntaa se tulee vaatimaan. Koiran luontaista tarvetta liikkua ei toki saa laiminlyödä, mutta kuten tänään kun aika on hieman kortilla, kannattaa yhteinen aika ja koiran energia kohdistaa ja käyttää aivotyöskentelyyn. Siksi harjoittelimme kahvien jälkeen "maahan"- ja "irti"-käskyjä, katsekontaktia.


söndag 7 september 2014

20 faktaa minusta

Instagramissa pyörii 20 faktaa minusta-haaste, mutta päätin päivittää sen 2. levelille ja toteuttaa sen täällä blogin puolella ihan vain siksi, että tykkään itse lukea faktaruutuja toisten blogeista; näin saa nopeasti selville ne muikeimmat yksityiskohdat selaamatta koko blogihistoriaa läpi ;) täällä pyörii uusia naamoja, joita nämä faktat saattavat kiinnostaa ja kenties joku vanha tuttu saa tämän myötä tietää minusta jotakin uutta :)

1. Olen horoskoopiltani skorpioni ja hyvin tyypillinen sellainen: olen tunteikas ja näytän tunteeni selvästi, tunnetiloja nopsaan tahtiin vaihdellen; kiihdyn nopeasti (niin hyvällä kuin huonollakin tuulella), mutta lepyn ja rauhoitun myös nopeasti. Tämän vuoksi en kestä pitkävihaisia ihmisiä, koska en itse jaksa mököttää pitkään.



2. Harrastin ratsastusta n 10-vuotiaasta aina lukioikäiseksi asti, mutta lopetin opiskelemaan lähdettyäni. Ikävöin heppaharrastusta viikottain, mutta aikatauluni ja lompakkoni eivät tällä hetkellä salli rakkaan harrastuksen uudestaan aloittamista. Ehkä joskus vielä..

3. Valmistuttuani AMK:sta terveydenhoitajaksi olin aikeissa ostaa itselleni lahjaksi Louis Vuitton Speedy:n kuosissa Damier Ebene. Aikeet kaatuivat kuitenkin siihen, että käytin kaikki säästöni vuokran sekä junalippujen Helsinki-Pori-Helsinki maksamiseen

Eilisen lounas: lohilaatikkoa, keitettyjä kasviksia, sekä kylkeen raejuustoa ja punajuurta. Kuvassa näkyvät suosikki-aterimeni Ikeasta ;)
4. Rakastan lämpimiä kasviksia - oli ne sitten keitetty, höyrytetty, kypsennetty uunissa tai jopa mikrossa ja voin lusikoida niitä suuhuni kiloittain. En kuitenkaan tykkää, jos kavikset uivat kermakastikkeessa, koska se a) peittää niiden ominaismaun ja purutuntuman ja b) tekee niistä vähemmän terveellisiä. Toisaalta pieni nokare vuohenjuustoa tai loraus kevytkermaa tekee ihmeitä kurtuisimmallekin porkkanalle ;)

5. Sairastuin itse diagnosoimaani ortoreksiaan opiskelemaan lähdettyäni ja aloin kyttäilemään syömisiäni ja liikkumisiani liiallisuuksiin asti. Möröt vaivaavat mieltäni edelleen etenkin ruokailun suhteen, mutta olen hyväksynyt, että rakastan terveellistä ruokaa ja se tuo minulle hyvän mielen, kun taas kermassa ja voissa uiskentelevat ruoat toki maistuvat, mutta tuovat tiettyä morkkista. Nykyään voin toki maistaa niitä, mutta kaloritietoisena ihmisenä syön mieluummin ruokani puhtaana - toki hyvänmakuisena - ja terveellisenä, sekä hyvää mieltä tuovana, kuin epäterveellisenä ja mielipahaa tuovana



6. Kiitos edellämainitun "vammani", onnistuin vetämään kroppani niin jumiin kiitos älyttömän kovan salitreenin, että elän tällä hetkellä lihaskuntoliikunta-kiellossa ainakin jouluun asti. Liikuntamääräni ovat tipahtaneet kuin lehmän häntä, samoin lihakseni, mutta olen iloinen, että neuorologinen oireiluni on hölläämisen myötä helpottanut



7. Rakastan keittoja ja patoja, etenkin jos niissä on pitkään muhineita kasviksia. Onko mitään parempaa kuin lihaliemessä liki mössöksi asti muussautunut porkkana? Lihapaloista viis, mutta ne juurekset..

8. ..juureksista puheenollen RAKASTAN punajuurta ja kasviksista parsakaalia: voisin lapata niitä loputtomuuksiin, etenkin jos saan nautiskella ne (Rainbown 2%) raejuuston, sekä Oululaisen jälkiuunileivän ja Oivariinin kera. Toisille suklaa tai vanukas on herkku nro 1 - minulle ruisleipä Oltermanilla. Ihan oikeasti!



9. Tapasin avopuolisoni T:n työn kautta: olin itse terveyskeskuksen päivystyksessä valvontahommissa ja T kärräsi n.s. YT-laskuja (eli yleistilaltaan heikkoon kuntoon menneitä) vanhuksia. Olimme pitkään pelkkiä kavereita, mutta älysin pian, ettei silmäpelimme ihan viatonta ollut ja pistin - työkaverin neuvosta - kaveripyyntöä Facebookin kautta menemään


10. Paheeni on hunaja, sekä mansikanmakuinen Fun Light-mehutiiviste. Hunajaa syön ainakin teelusikallisen päivässä ja nautin lasin maitoa tai kylmää vettä kyytipojaksi. Iso lasillinen Fun Lightia (joka on kauheinta E-koodisontaa IKINÄ!) hulahtaa kertaheitolla kitaan silloin kun tekee mieli jotakin makeata ja kylmää.

11. En KOSKAAN syö eripari-aterimilla - periaatteesta. Olen muutenkin tarkka siitä, minkälaisilla aterimilla syön: kovin suurilla tai painavilla tai erityisen pienillä en tykkää syödä, vaan saatan mennä aterinlaatikolle vaihtamaan ne "sopivampiin" :D

12. Rasvaan jalat joka ilta ennen nukkumaanmenoa

13. Minulla on maailman huonoin suuntavaisto, jonka takia meinattiin eilen eksyä Ronjan kanssa metsään. Ehdin jo soittaa hädissäni anopille, mutta löysin siinä hyperventiloidessani takaisin tielle, ennenkuin appiukko ehti tulla hätiin. Päätin siltä seisomalta, etten koskaan enää lähde yksinäni metsään





14. Suosikkidrinkkini on mohito, mutta joudun aina pyytämään baarimikolta "vähemmän makeata versiota", koska makunystyräni ovat tottuneet huomattavasti vähemmän makeaan kuin keskiverto ihmisen (kts yst kohta ruisleivästä suklaan korvikkeena..)

15. Suosikkiaineeni koulussa on aina ollut biologia, jota harkitsin hetken jopa lähteväni opiskelemaan

16. Telkkarista tykkään katsoa Masterchefia, Kuppilat kuntoon Gordon Ramsay sekä muita ruokaohjelmia. Harvemmin tulee tehtyä mitään ohjelmien hienoista ruoista, mutta tykkään katsella muiden ruoanlaittoa :D

17. Olen haka tunnistamaan automerkkejä ja -malleja, koska olen ollut kiinnostunut autoista jo pienestä pitäen. Itse tekniikka ja se, mitä konepellin alta löytyy, ei minua kiinnosta, mutta ulkonäkö ja suorituskyky sen sijaan kyllä ;) Unelma-autoni on Volvo V70 tai katumaasturi, esim. Honda CRV. Tykkään molempien ulkonäöstä ja siitä, että ne ovat isoja ja turvallisia (eikä minun tarvitse kovinkaan usein pääasiassa lähikaupassa asioidessani miettiä, kuinka hemmetissä saan auton parkkiin parkkihallissa ;)) ja niin, hyvännäköisiä :D

Ronjako ahne?

18. Olen koko elämäni haaveilut omasta koirasta ja tehnyt hankintalistoja ja tehnyt ties mitä researchia eri roduista, mutta Ronjan saapuminen perheeseen tapahtui hyvinkin äkkiä ja suunnittelematta: sopiva pentue löytyi puolivahingossa ja käytyämme katsomassa pentuja, en voinut muuta kuin sanoa "kyllä". Ostopäätös tehtiin äkkiä eikä ajankohta (omaa terveyttäni ajatellen) ollut ehkä paras mahdollinen, mutta koiran hankkimista olen ajatellut jo pitkään ja koiranpentu oli hyvä syy ja pakko minulle lähteä parantamaan itseäni: nyt minulla oli todellinen syy nousta ylös sängystä ja käydä pikkukävelyillä salilla rehkimisen ja itsesäälissä lojumisen sijaan.

19. Olen tehokkaimmillani aamuisin ja tykkän puuhata kaikenlaista ja liikkua juuri aamuisin, kun taas illat tykkään pyhittää hölläilyyn ja rentoutumiseen. Tänään olen klo 11 mennessä jo pessyt ja ripustanut pari koneellista pyykkiä, tiskannut järkyttävän astiavuoren, tehnyt vuoallisen kaalilaatikkoa viikkoa varten, siistinyt keittiötä, leikkinyt Ronjan kanssa ja tietty syönyt aamupalaa :)



20. Yksi parhaista ostoksistani on käytettynä ostamani MiuMiu Bowbag. Uutena en noin arvokasta laukkua kehtaisi hankkia, enkä uskaltaisi sitä myöskään käyttää yhtä vapaasti ja varomattomasti kuin tätä jo elämää nähnyttä yli 10-vuotiasta yksilöä. Ajan patinoima ja jo valmiiksi kuluneen näköiseksi käsitelty pinta antaa paljon anteeksi ja sen saa hetkessä fiksattua nahankäsittelyaineen avulla. Laukku vetää tavaraa kuin vietävä ja sitä voi kätevästi kantaa niin kädessä kuin olallakin. Ainoa miinuspuoli on itselleni turhan pitkä olkanauha, jota olen harkinnut lyhennyttäväni suutarilla jossain välissä.

Noniin, siinähän ne :) Paljastuiko minusta sinulle jotain uutta?

lördag 6 september 2014

Kun on pakko jaksaa: säästöjen vaikutuksesta työntekijän jaksamiseen, sekä hoitajille pahan olon purkamisesta

Jo koitti jälleen lauantai ja viikonloppu - mihis se viikko oikein taas hurahti? Ärsyttää todeta, että mietin tätä samaa problematiikkaa tätä nykyä JOKA viikko ja tunnen itseni täys-mummoksi. Samalla kun tykkäänkin arjesta pelkään jääväni jostain paitsi - en tiedä mistä - arjen surratessa ohitseni kuin lapsuudesta tuttu hyrrä suurimmaksi osaksi töiden ympärillä pyöriessään. Voisipa ajan hetkeksi pysäyttää.



Ennen virkavapaalle pääsi kun oli ollut työelämässä 10 vuotta, mutta säästökuureista johtuen raja nousi 16 vuoteen. Samalla eläkeikä nousee nousemistaan, jotta Suomen talous saataisiin pysymään edes melkein hallinnassa ja lainat ja velat maksettua pois. Omassa pikkukunnassamme jyllää n.s. Kattilankansi-projekti, jonka avulla yritetään säästää rahaa kaikin mahdollisin tavoin ja vaikka projekti on uusi, pelottaa sen seuraukset minua jo nyt; kuka huolehtii ihmisten hyvinvoinnista ja jaksamisesta? Kuka jaksaa tsempata ja paahtaa täysillä jos tietää, ettei bonuksia tai aiemmin saatuja vapauksia ja etuja ole enää sataavilla? Kuka jaksaa motivoitua lähtemään töihin kun tietää, että työpaikalle saavuttua kurkun ympärille asetetaan puolikuristava kaulapanta, joka kiristyy aina kun yrittää vilkuilla Kattilankannen alta ja "tuhlata" resursseja johonkin muuhun kuin ohjeissa saatuun? Aivan. Vastauksen tietävät kaikki.
Mielipiteeni voi varmasti aistia jo rivien välistäkin ja takuuvarmasti joku miettii, mikä hemmetin nykynuori ja patalaiska moderni nuori vapaan kasvatuksen saanut nuori nainen minä olen, kun "jo" parin työelämässä vietetyn vuoden jälkeen olen sitä mieltä, että pieni hölläys tekisi hyvää (itse kullekin, ei pelkästään minulle). Tarkennuksena haluan jo tässä kohtaa kertoa, että viihdyn työssäni hoitoalalla ja olen täysin vapaaehtoisesti lähtenyt alalle, jonka tiedän olevan täysin aliarvostettu sekä -palkattu työmääräänsä nähden. Sosiaali- ja terveysala aiheuttaa joka kunnassa ja kaupungissa suurimman loven budjettiin ja kun säästötoimiin lähdetään on selvää, että sieltä mistä rahaa kuluu, sitä koitetaan säästää. Samalla potilaat tuntuvat lisääntyvän sitä mukaa kun muilla aloilla ja alueilla aletaan säästää, koska ihmiset eivät jaksa paahtaa ja tuottaa kuten maatilan eläimet, kun ei kiitosta tai bonuksia ole tiedossa. Sama loppuunpalamisen trendi näkyy myös hoitoalan ammattilaisten keskuudessa, mutta kuten muillakaan aloilla, ei sielläkään ylimääräisiä käsipareja näy (koska ne maksavat, eikä säästösyistä johtuen sellaiseen ole varaa), eikä työtaakkaa saa kevennettyä ja potilaat lisääntyvät. Kaikille pitäisi jaksaa hymyillä ja olla se empaattinen, hyvä hoitaja kiireestä ja paineista huolimatta, samalla kun potilaiden pahaa oloa ja kiukkua pitäisi kestää ja niellä mukisematta vastaan. Ainakin oman kokemani perusteella voin todeta, että ihmisten paha olo ja turhautuminen säästötoimista johtuen näkyy myös heidän asenteestaan hoitajiin ja siihen, mitä me edustamme. "Vie pomollesi terveisiä, että pienentäisi palkkaansa jotta voitais palkata yksi lääkäri lisää ja päästä aikaisemmin vastaanotolle" tokaisee yksi, kun taas toinen tulee suu mutrulla kiroilemaan päin naamaa ja uhkailemaan sormea osoittaen, koska ei saanut päivystysaikaa samalle päivälle eikä suostu hyväksymään, ettei hoitaja saa varata päivystysaikaa seuraavalle päivälle, vaan ohjaa potilasta ottamaan yhteyttä huomisaamuna. Koska minulla ei ole kokemusta muulta kuin hoitoalalta, en varmuudella voi tätä sanoa, mutta uskomukseni on, ettei muilla aloilla vastaavanlaista käytöstä tai uhkailua esiinny. Perustan luuloni siihen, etten koskaan ole kuullut kenenkään naljailevan pankkineidille, kirjastotädille tai postimiehelle ja heiluttelevan tälle sormea, koska ei toivottua kirjaa tai kirjekuorta löydykään. "Tilataan se sinulle", kirjaston täti lupaa ja asiakas kiittelee hyvästä palvelusta ja pyytää vielä puhelinnumeron tarkistettavan, jotta luvattu tekstiviesti kirjan saapumisesta varmasti tulee oikeaan osoitteeseen. En nyt halua mustamaalata kaikkia potilaita, koska näitä äsken kuvailtuja "kirjastotapauksia" löytyy myös heidän keskuudestaan; niitä potilaita jotka hymyilevät, kiittävät "kuitenkin, vaikken nyt aikaa saanutkaan" ja kysyvät neuvoa miten hoitaa itseään kotona, minne kääntyä tai lupaavat ottaa yhteyttä huomenna uudestaan. Nuo harvat tapaukset ovat usein niitä, jotka pelastavat kiireisen hoitajan työpäivän ja niitä asiakkaita muistellaan vielä seuraavana päivänä, mainostetaan kahvihuoneessa toisille ja palvellaan seuraavalla kerralla hymyssä suin. Pyrin jokaisen potilaan kohdalla olemaan yhtä avoin, helposti lähestyttävä ja ystävällinen, mutta faktahan se on, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan: jos joku kiittää minua (syystä) tai hymyilee, hymyilen takaisin ja painan nimen tai kasvot muistiini ja seuraavan kerran kun kohtaamme, muistan potilaan sinä "kivana tyyppinä". En koe käytöstäni epäoikeudenmukaiseksi, vaan loogiseksi ja luonnolliseksi: eihän koirakaan hauku silittävää kättä.



Paineiden ja säästökuurien painaessa päälle, työntekijät kaipaisivat ja tarvitsisivat irtiottoja ja tauotusta arkeensa. Uskon vakaasti, että vaihtelukin virkistäisi ja liputtaisin ehdottomasti sujuvampaan organisaation tai yhtiön sisällä liikkumiseen: samalla kun työntekijä saisi kokeilla jotain uutta omalla alallaan, lisäisi ja laajentaisi hän osaamistaan, oppisi uutta ja löytäisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä uutta puhtia omaan työhönsä ja pystyisi näkemään omaa tekemistän toisesta näkökulmasta ja voisi nähdä oman työnsä jälkeä kriittisemmin ja tehdä siihen parannuksia, joita ei edes tiennyt kaipaavansa. Virkavapaat ja lisäkoulutukset, sekä erilaiset kurssipäivät ovat loistoesimerkki siitä, että edellä mainitsemani todella toimii: kuinka moni on käynyt koulutuspäivillä, joissa kaikki osallistujat ovat istuneet suut mutrussa ja mourunneet ja toivoneet pääsevänsä takaisin työpaikalle? Tuskin kovin moni. Itse olen ollut niin työntekijänä koulutuspäivillä, kuin osallistujanakin ja valehtelematta KAIKKINA kertoina olen nähnyt hymyileviä kasvoja, iloista naurua sekä sydämellisiä halauksia ja iloisia jälleennäkemisiä. Säästökuureista johtuen tälläisiin tapahtumiin panostetaan yhä vähemmän, eikä työntekijöiden hyvinvointi ja mielenkiinnon ylläpito paina vaakakupissa yhtä paljon kuin säästetyt kolikot. Tiedän ajattelutapani olevan osittain hyvinkin naiivi, enkä väitäkään ymmärtäväni taloudesta ja säästämisestä kunta- ja kaupunkitasolla tuon taivaallista, mutta väitän ymmärtäväni ihmisten ja heihän hyvinvointinsa päälle senkin edestä. Kun ihminen voi huonosti, ei hän ole tuottelias eikä kannattava jos on numeroihin, mutta myös m.m. asiakaspalveluun katsominen. Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisten työhyvinvoinnista kiristäminen on väärä paikka säästöjä tehdessä jos katsoo asiaa pidemmällä aikajanalla: alituinen stressi, paine ja kiire, sekä tieto siitä, ettei kiitosta ja olalle taputusta kummempaa saa johtavat ajan kuluessa loppuun palamiseen, hampaiden kirskutteluun sekä mutru-naamoihin, joka taasen leviää elovalkeana toistenkin naamoille, aiheuttaen pahaa oloa laajemmalla alueella. Sairaspoissaolot sekä -eläkkeet maksavat säästöjä enemmän ja vaikkei rahallista kiitosta ja bonuksia esim. korotettuina palkkoina pystyttäisikään työntekijöille tarjoamaan, voisivat johtajat ainakin pyrkiä muilla (esimerkiksi edellä mainittujen kurssien ja irtiottojen) tavoin ylläpitämään työntekijöiden hymyjä ja työterveyttä. Näin voitaisiin taata paineenkin alla jaksava, sinnikkäästi suomalaisella sisulla höystetty hymyilevä ja tsemppaava ja taloudellisesti tuottava työyhteisö.



Säästetäänkö sinunkin työpaikallasi?


torsdag 4 september 2014

Aamuisia hehkutuksia menneeltä viikolta

Sateen jälkeen paistaa aurinko ja huonosti nukutun yön jälkeen nukkuu (melkein) takuuvarmasti hyvin seuraavana yönä - ja voi mikä tunne siitä seuraakaan: askel on kevyt, hymy herkässä ja mieli valoisa. Kyllä se riittävä uni on täysin aliarvostettua jos minulta kysytään, mutta usein sen tajuaa (allekirjoittanutkin) vasta sitten, kun sen yhdenkin yön nukkuu huonosti.

Aiai, pelkään pahoin että tämä postaus menee täydelliseksi hiphei-hehkutukseksi, mutta menkööt: nyt tekee nimittäin mieli listata mitä kaikkia ilonaiheita minulla menneellä viikolla on. Harmitus-listalta löytyisi m.m. se, etten ole ehtinyt kirjoittamaan postauksen postausta koko viikolla, mutta koska joka ilta on tällä viikolla ohjelmaa täynnä, olen suosiolla tyytynyt vain lukemaan toisten postauksia. Mutta unohtakaamme nyt hetkeksi surkuttelu ja tehdään katsaus siihen, mistä kaikesta olen tähän torstaihin mennessä saanut iloita:

1. Ronja on ollut jo 2 työpäivän ajan täysin kuiva, eikä ole siis tehnyt tarpeitaan klo 7:30-16:30 välisenä aikana paperillekaan! Kyllä on mami ollut onnellinen. En vielä usko, että pentu on täysin kuiva - tekeehän neiti esim. yön aikana (22-05:40) yleensä pienet pissat paperille, mutta pidän tätä jo eräänlaisena saavutuksena ja merkkinä siitä, että valoa tunnelin päässä on. Olemme jo T:n kanssa olleet aika kypsiä tähän pissojen kuivaamiseen lattioilta, mutta siihen ralliinhan jokainen koiranpennun ottaja saa varautua ;)

2. Tämän aamuinen aamupala, ihka ensimmäinen over night proats:ini, johon imaisin reseptin Mini Fitness-blogin Eeviltä. Sekoitin eilen illalla Muumi-kulhoon 1 dl kaurahiutaleita, 2 dl makeuttamatonta mantelimaitoa ja 1 rkl chiasiemeniä  ja laitoin yön yli jääkaappiin. Aamulla lisäsin unohtamani 1 rkl vaniljan makuista protskujauhetta (ei-sokerillista, vaikka olenkin päättänyt lopettaa noiden lisäravinteiden käytön kokonaan lähinnä makeutusaineista johtuvan turvotuksen takia) koska halusin varmistaa riittävän protskun saantini ja lisätäkseni mössöön makeutta. Lopuksi pilkoin koko komeuden päälle vielä päärynän, kohmeisia mustaviinimarjoja sekä saksanpähkinöitä ja Oh Lord, mikä maku-orgasmi suussani jylläsikään! Vatsa ei tunnu lainkaan niin turpealta kuin luonnnojugu-tuorepuuron jälkeen ja aion nyt jatkossa valmistaa tuorepuuroni näin. Olen alkanut tosissaan miettiä, josko minun pitäisi koittaa eliminoida - edes hetkeksi - tai edes vähentää esim. maito- tai viljatuotteita ruokavaliostani tsekatakseni, jos turpoamiseni helpottaisi. Annoskokojen pienentäminen, maitotuotteiden ja viljojen vähentäminen, sekä kunnollisen hengittämisen (ei pintahengitystä!) ja riittävä veden juonnin uskoisin vähentävän ilmapallo-efektiäni; näytänhän aamuisin (ja itse asiassa aina ruokailun jälkeen) kvasiorchoria (eli proteiinivajetta) sairastavalta Afrikan lapselta.

3. Kansalaisopiston tehovesijumppa, jossa kävin ekaa kertaa eilen illalla. Kestoltaan 45 minuutin tehovesijumppa oli tehokkaan tuntuinen, vaikkeivat liikkeet kovin monimutkaisia olleet. Vesi oli +33 asteista ja tuntui hyväilevän väsynyttä, kolottava kroppaa kuin lusikallinen hunajaa suuta (kantsii kokeilla, on meinaan hyvää! ;)) Pelkäsin jo eilen illalla, miten pääsisin aamulla nousemaan sängystä, mutta syyttä; aamulla pomppasin pirteänä kuin peipponen vuoteesta ja suuntasin aamupuuhiin, joskin venyttelin hieman vaikken sitä joka päivä tee. Venyttely tuntuu jakavan mielipiteitä, enkä itse oikein tiedä kumpaan suuntaan kallistuisin: toiset pitävät venyttelyä turhana ja suosittelevat ainoastaan palauttavaa kävelyä, kun taas toiset suosittelevat lyhyitä (eli siis n 30s pituisia) veytyksiä n 2 h liikuntasuorituksen jälkeen kroppaa vetreyttämään sekä elastisuutta ylläpitämään. Oma kroppani on aikamoinen rautakanki ja mietin eilen vesijumpasta kotiin kävellessäni, josko minun pitäisi (taas) lisätä venyttely osaksi liikuntaharrastustani. Nykyään liikun lähinnä aerobisesti (sauva)kävellen, juosten, vesijumpaten sekä Ronjaa pissattaen ja päivisin työpisteestä riippuen myös töissä istuen 4-8h tai potilaita käytäviltä etsiskellen, joten lonkankoukistajat ja selkä ovat kovilla. Suosin hektisinä päivinä nimenomaan tuota palauttelevaa, rauhallista kävelyä iltaisin ja miellän sen osaksi kehon huoltoani, mutta ehkäpä sen rinnalle voisi vielä lisätä jonkin sortin venytykset. Venyttelyn hyödyistä ei minkäänlaista tutkimusnäyttöä ole tai löydy, mutta ihmisten henk.koht. kokemukset kertovat muuta. Mitä mieltä sinä olet venyttelystä - hyödytkö siitä vai et?

4. Viime viikonloppuna (okeiokei, pääskööt tälle listalle mukaan, vaikka tarkoitukseni oli hypettää menneen viikon kohokohtia) tein aikamoisen jymylöydön, josta minua Instagramissa seuraavat saivat jo sneakpeakin. Nyt odottelen (kreisiä kyllä) innolla talven paukkupakkasia, jolloin saan pukeutua uuteen untuvatakkiini, joka onkin jo parina aamuna päässyt ylleni kun olen Ronjan kanssa aamupissille lähdettyäni kun lämpömittari on näyttänyt vaivaiset +4 astetta.. Brr! Lisää takista siis tulossa myöhemmin ;)



5. T:n kanssa makasimme yksi ilta sängyllä ja juttelimme niitä näitä ja siinä hetkessä tunsin itseni jotenkin niin onnelliseksi ja kiitolliseksi. Toisen lämmin käsi silitti selkääni ja vierekkäin olo tuntui todella turvalliselta. Sanoinkin T:lle, että tämä pitää jälleen alkaa harrastamaan useammin. Menneinä viikkoina olemme olleet jotenkin kovin kiireisiä, eikä yhdessäoloa ole tullut harrastettua muutoin kuin vastakkain ruokapöydän ääressä, sekä nukkuessa. Tekee hyvää parisuhteelle välillä jutella ja muistaa koskettaakin, eikä vain ottaa toinen itsestäänselvyytenä ja pussata aamulla ennen töihin lähtöä, sekä ennen nukkumaan menoa.

Noniin, tässäpä nyt ne tärkeimmät. Mitäs teidän viikkoon kuuluu? Huomenna on jo taas perjantai ja viikonloppu edessä - mihin tämä aika oikein kuluu ja rientää? :)
Kivaa torstain jatkoa kaikille! :)