lördag 20 december 2014

Moikkamoi lauantai 20.12!

Heippahei ja terkut Porvoosta! Käytiin äsken hakemassa keittiöön jouluverhokappa Hemtexistä, joululahja appivanhemmille, sekä.. noh.. vähän vaatteita itsellemme henkkiksestä :D Miten niin joululahjoja ei voisi ostaa itselleenkin..? Varsinkin kun suurin osa (vaate)kaupoista on JO aloittaneet ale-myynnit. Alesta ostaminenhan on kuin säästämistä, eikö?



Puoli kuuden pintaan heräsin ensimmäisen kerran kun Ronja raapi makkarin ovea ja pyysi ulos. Päästin neitin pissalle takapihalle ja sujahdin sitten vielä hetkeksi vällyjen väliin ja heräsin pariin otteeseen neidin raapimis-yrityksiin, mutta nousin sängystä vasta 8. Lähdettiin meidän tyttöjen normi-tapaan viikonloppuaamujen pitkälle lenkille ja kiersimme pururataa tunnin verran! Aamu oli viileä ja piristi kummasti, eikä sitä voinut muuta kuin hymyillä kun seurasi tollon labbis-teinin menoa: täyttä vauhtia metsään hakemaan keppiä, jota sitten kanniskeltiin ja rieputettiin kuin viimeistä päivää. Ronjalla on se kumma tapa, että hän valkkaa aina sen kaikista suurimman ja pisimmän kepin ja kantaa sitä sitten villisti heilutellen niin pitkään kun jaksaa. Välillä sitä kyllä jopa suuttuu kun yksi tohelo tulee miljoonavauhtia takaa 2m ptikä keppi suussaan leveyssuunnassa ja raapii ihmisten jalat mustelmille ellei osaa varoa. Välillä neiti bongasi pakkasesta huolimatta vesilätäköitä ja tömisteli niissä onnessaan kuin villivarsa laitumella. Totesin oikein ääneen, ettei käytös ollut mielestäni kovin fiksua, mutta minkäs teet: labradori nyt vain sattuu rakastamaan vettä. Ja voihan ne masunaluset ja tassut aina kotona sitten kuivata. Lapsi on terve kun se leikkii ja vaikka pennun toilailut välillä voivat saada minut hulluuden partaalle (nimim. hemmetin 9kk labadori joka varastaa kotona AIVAN kaikkea aina tuikuista rintsikoihin ja kipittää sitten leveä virne naamalla karkuun!), totean päivittäin, etten voisi kuvitella elämääni ilman koiraa enää.

Mamin pieni, joka tullessaan 2.5 painoi 3,5 kg. Nyt joulukuussa painoa on jo 25kg eikä mamin syliin enää meinaa mahtua

Näin meillä: koira syö ruokansa osittain temppupallosta, jotta joutuisi saa purkaa edes hieman energiaa ;)

Pitkän lenkin jälkeen oli ihanaa palata kotiin syömään jättimäinen annos valkuaispuuroa mustikoiden, päärynän ja maapähkinävoin kera - höysteenä uusin Olivia. Totesinkin T:lle, että hitsi on kiva lukea välillä jotain ihan muuta kuin pelkkiä treenilehtiä! Useimmitenhan nenäni edestä löytyy Fit- tai Me Naiset Sport-lehti - joko uusin tai parin vuoden takainen. Tykkään selata vanhojakin lehtiä läpi, koska kun niitä ei pariin vuoteen viikkoon ole selannut, tuntuvat ne uusilta taas ;) Kätevää kierrätystä, eikö?

Ennen Porvooseen lähtöä pakkasin parit joululahjat ja tuskailin halpis-teipin kanssa, joka ei sitten millään meinannut ottaa tarttuakseen pakettipaperiin. Tietyissä tuotteissa ei nähtävästi voi säästää ja omien kokemuksieni perusteella näihin kuuluvat ainakin juusto, kahvi, teippi ja leivinpaperi.

Porvoosta löysin vaatteet joulun juhlallisuuksia varten (punaisen ihanan topin, sekä mustan mekon) ja olin pullauttaa silmät päästäni kun käväistiin Jack & Jonesille ja T löysi sieltä t-ä-y-d-e-l-l-i-s-e-n tummansinisen neuleen itselleen. Heti kun hän avasi pukkarin verhon totesin "tahdon" ja nyökkäilin kuin lapsi jolta pukki kyselee jos on oltu kilttejä. Harmittavan harvoin sitä muistaa kehua avopuolisoaan, kun toinen kerta kaikkiaan "kokoajan" on siinä vieressä. En toki ota toista itsestään selvyytenä, mutta tajusin tuolla kaupoilla pyöriessämme, että voisin hieman skarpata tuossa kehumisessa ja huomioinnissa. T on todellinen romantikko ja nappaa usein syliin ja suukottaa, kun minä taas olen se vähemmän-hellyydenhakuinen suhteessamme. Uskoisin toisaalta sen johtuvan siitä, että saan hellyyttä T:ltä sen verta kuin tarvitsen ja haluan ilman, että minun tarvitsisi sitä erikseen pyytää. Tämä on elämässäni 3. ns "kunnollinen" parisuhde, mutta sarjassaan 1. jossa asettelu menee niin, että minä olen se vähemmän suukotteleva. 14.12 vietimme 1-vuotissuhdepäivää, mutta huomaan edelleen kuinka "tuoreelta" suhteemme tuntuu ja kuinka opin siitä joka päivä jotain uutta.

Porvoon reissun jälkeen nälkä kurni jo vatsassa ja kotona väsäsimme äkkiä lohta, perunoita ja kasviksia ruoaksi. Nyt vietämme hetken lepotaukoa ja taidan itse pyrähtää äkkiä ulkona kun siellä vielä on suht. kirkasta, ennenkun on aika suunnata siskoni luo synttärikahveille.

Mitäs sun lauantaihin kuuluu? :)

torsdag 18 december 2014

Ei Mignon-muna tapa, ei pipariämpäriin huku

Olen jo aiemmin kertonut, etten herkuttele juuri koskaan keskellä viikkoa, koska olen päättänyt että karkkipäivää vietetään viikonloppuisin. Välillä päätökseni harmittaa minua, koska en aina osaa sanoa, kieltäydynkö esim. kokouspullista torstaisin tavan vaiko periaatteen vuoksi. Aiemmin syksyllä kävin pariin otteeseen juttelemassa psykologin kanssa m.m. tästä ja hän totesi, että on ok kieltäytyä herkuista - mutta siitä ei saa tulla n.s. big dealia, eli jos pullaa todella tekee mieli, täytyy se pystyä sallimaan itselleen tuntematta morkkista. Jos kieli pitkänä kieltäytyy tuoreesta pullasta tiistaina ja sitten harmittelee loppuviikon, on päätös ollut väärä. Jos taas nappaa pullan, mutta harmittelee loppuviikon, on sekin päätös ollut väärä. Rajanveto on (yllättävän) hankalaa, mutta päämääränä on se, että pullaa syö hyvillä mielin jos sitä tekee mieli. Pullan syömisen pitäisi tuntua kuin hampaiden harjaukselta (okei, paitsi että sitä ei sovi ihan joka päivä tehdä - vieläpä kaksi kertaa!): arkipäiväiseltä jutulta, joka luo hyvän fiiliksen sitä tehdessä, sekä sen jälkeen.

Ravitsemuksesta puhuttaessa pyrin noudattamaan Patrik Borgin (sekä monen muun, mutta hän nyt tuli ekana mieleen) aatoksia: kaikkea saa syödä kohtuudella ja herkuttelukin on osa elämää: jos 80% syö perusterveellisesti, voi hyvillä mielin 20% syödä hieman rennommin eikä täysin lautasmallin mukaan. Lautasmallia noudatan säntillisesti, eikä se tuota minulle päänvaivaa lainkaan, koska rakastan terveellistä ruokaa, vähärasvaista lihaa ja kasviksia, sekä ruisleipää (ja juustoja..). Olen onnellinen siitä, että joka ikinen ruokailuhetkeni itseasiassa tällä hetkellä on minulle nautinto ja voin täyttää lautaseni makunystyröilleni maistuvilla herkuille (eli kasviksilla yms) ja täyttää masuni niillä. Tilaa suklaalle, sipseille tai kekseille ei jää, eikä minulla ole tarvettakaan jättää niille tilaa, koska makuaistini on tottunut perus-Matti Meikäläisen makuaistiin verraten vähä-sokerisempaan. Ruokailutapojani ja -himojani jaksetaan vähän väliä ihmetellä, mutta olen jo (onneksi) pystynyt viittaamaan niihin villaisella: ihmetelkööt ihmiset sitten, jos eivät parempaakaan tekemistä keksi. Olen onnellinen, että arkinen ruisleipä Oivariinilla, Oltermanni 17%-juustolla ja salaatinlehdillä kutkuttelee makunystyröitäni ja saa masuni hyräilemään kissan lailla, kun moni muu kokee vastaavaa huomattavasti epäterveellisemmällä, usein rasvaisemmalla ja sokerisemmalla herkulla - kuten suklaalla tai leivoksilla - herkutellessaan.

kuva google kuvahaku


 Ongelmakseni osuu (onneksi ei kovinkaan usein) se, etten sitten päätöksestäni herkutella VAIN viikonloppuisin, pysty sallimaan itselleni esim. kokouspullaa torstaisin vaikka mieli tekisi. Herkkuhimot menevät - kuten kaikki jotka ovat edes joskus selailleet naistenlehtiä tietävät - ohi jo parissa minuutissa, enkä näin ollen heti ensimmäisestä päähänpistoksesta napata sokerihuuruista keksiä nähdessäni ota sitä, vaan odotan hetken. Himo laantuu usein jo parissa minuutissa ja voin jälkeenpäin todeta, että huh, onneksi en ottanutkaan konvehtia koska nyt ei enää tekisi mieli ja kyllä minua harmittaisi, jos olisinkin ottanut sellaisen ja jo parin minuutin jälkeen todennut, etten sitä tarvinnutkaan. Got the point? Hankalaa selittää :D Mutta siis ongelmani on se, että välillä tekisi mieli olla ns "normaali" ja vain ottaa se hemmetin keksi jo ensimmäisestä päähänpistoksesta, vaikka tiedän että hetken päästä himo laantuu - mutta tuntematta sitä hemmetin morkkista jälkeenpäin. En tiedä tunnenko morkkista enemmän siitä, että otan namia vaikka tiedän että se on pelkkä päähänpistos vaiko siitä, etten tosiaan voi vain noudattaa sitä sama linjaa kuin kaikki muut ja ottaa sitä hemmetin keksiä, mussuttaa sitä hyvillä mielin ja unohtaa koko tapahtuman. No big deal. Asiantuntijoiden mukaan ei ole niin väliä pitääkö herkkupäivää (kuten minä nyt) tai jos syö esim. palasen suklaata päivässä ja herkuttelee pitkin viikkoa pieniä määriä. Pääasia on se, ettei huono omatunto soimaa herkuttelun jälkeen, eivätkä päivät kulu ruokaa ja herkkuja miettien.

Miten sinä suhtaudut herkutteluun arkisin? Pidätkö karkkipäivää vai herkutteletko tasaisesti pitkin viikkoa? Aihe on ajankohtainen näin joulun alla ja varmasti monella mielessä.

*ajastettu postaus

fredag 12 december 2014

Ma (en taida) tahtoo veivaa, veivaa.. Saako urheilua harrastaa vailla sen suurempaa tähtäintä?


Luin eilen Facebookin kautta Fitlandian sivuilta artikkelin liikunnan harrastamisesta ja jutussa todettiin väittämä, jonka löytää tuon tuosta eri paikoista ja josta en ole niinkään varma: liikuntaa tulee harrastaa jokin tähtäin mielessä - ei vailla päämäärää.

Kaikki me olemme yksilöitä ja varmasti useimman kohdalla fakta on se, että liikuntaa ei tule harrastettua suositusten mukaisesti ellei itseään edes jonkin verran pakota. Pakon vaihtoehtona useilla toimii porkkana, esim. pieni lahja jonka lupaa itselleen jos/kun on harjoitellut itsensä tai vaikka PT:n kanssa sopiman määrän verran. Monet tähtäävät myös johonkin tiettyyn pisteeseen tai esim. urheilutapahtumaan ja "pakottavat" (tai saavat) itsensä liikkumaan viikottain lähinnä tuo tähtäin mielessään. Tavassa ei ole mielestäni mitään suurempaa vikaa, mutta kysynpähän vain: eivätkö ihmiset voi/pysty/jaksa harrastaa liikuntaa ihan vain harrastamisen vuoksi; onko varsinaista määränpätää aina pakko määritellä tai olla?

Kuva talvelta 2012 kun kävimme siskontytön kanssa Talmassa laskettelemassa. Liikunta on parhaillaan juuri tätä: hauskanpitoa yhdessä, naurua ja kikatusta!

Mietitääs vaikka lasta: lapsi opettelee ensin konttaamaan, nousee siitä pystyyn, lähtee pikkuhiljaa kävelemään ja siitä sitten juoksemaan. Lapsi harjoittaa tätä oppimaansa taitoa sitten läpi elämän (kunnes pääsee rollaattori-ikään..), eikä juoksemaan opeteltuaan enää varsinaisesti etene - eikä vaikuta pätkän vertaa tyytymättömältä itseensä, vaikkei enää "parane suorituksessaan". Pysyttekö kärryillä? Pointtini on se, että nyky-yhteiskunnassa ei tunnu olevan OK ja hyväksyttävää tyytyä pelkkään kävely- tai kevyeen hölkkä-tasoon, vaan tähtäimen kuuluu olla korkeammalla. Vaikka tämä pyri aina parempaan-ajattelu varmasti toimii monella eräänlaisena sparrauksena, aiheuttaa se monille myös päänvaivaa ja jopa ahdistusta: mitä kun huomaat, ettet pystykään parempaan suoritukseen?
Mitä kun huomaat, ettet ehdikään harrastaa tai urheilla yhtä paljon kuin suositukset sanovat tai mitä naapurin Pekka ehtii? Pekka se vaan lähtee aina yhtä hymyilevänä aamukuudelta räntäsateessa fillaroimaan töihin, postaa Instagramiin naamakuviaan matkan varrelta ja hehkuttaa hyvää fiilistään, pyöräilee hemmetti kotiin takaisin, syö protskurahkaa siitepölyllä, viherjauheella ja sienillä höystettynä, juo kyytipojaksi pakuritee-kahvi-sekoitusta kookosöljyn kera ja lähtee sitten juosten (alkulämppänä) kohti salia ja crossfit-treenejä. Käsi pystyyn, joka EI tunne morkkista, kateutta tai muuta epämääräistä alemmuuskompleksia tuollaista menoa päivä toisensa jälkeen seuratessaan, kun itse tulee käveltyä postilaatikolle, ajettua autolla ruuhkassa töihin, istuttua 8h toimistopöydän ääressä, ajettua takaisin kotiin ruuhkassa, juostua äkkiä hiki otsalla niska limassa S-marketin kautta hakemassa kalapuikkoja ja Mummon muusia, kuskattua muksuja treeneihin ja kaaduttua sitten rättiväsyneenä puolenyön aikoihin sänkyyn. Askeleita tuli päivän aikana kerättyä huimat 1200 älypuhelimen askelsovelluksen mukaan ja liikennevalot näyttävät kirkkaan punaista ja hymynaamoilla suupielet roikkuvat kuin Ihaan häntä. Aivan. Mitä enemmän toinen hehkuttaa suorituksiaan ja saavutuksiaan, sitä huonommaksi itsensä toinen tuntee. Tässä kohtaa ihmiset sitten jakautuvat kahtia: siinä missä joku innostuu liikkumaan ja kokee eräänlaisen potkun peffaansa kun hankkii esim. askelia mittaavan sovelluksen tai aktiivisuusrannekkeen, toinen seuraa ahdistuneena aktiivisuutensa vähäisyyttä ja päätyy joko pakottamaan itsensä ahdistuksissaan vielä yömyöhään kävelylle vaikka väsy painaa tai hautautuu peittojen ja tyynyjen alle sohvalle Benkkujenkku ja Jaffa-keksipaketti kainalossaan. Kumpi parempi: se, että liikkuu pakon edessä ahdistuneena vai se, että jättää liikkumatta kokonaan? Noh, pelkästään fysiikkaa ajatellen 1. vaihtoehto on tietty parempi, mutta koska lähtökohdan tulisi olla se, että ihminen on kokonaisuus koostuen niin henkisestä kuin fyysisestäkin puolesta ja että näiden molempien tulisi nauttia ja hyötyä liikunnasta.

Tai tätä: hiljakseen tassuttelua, fiilistelyä ja nuuhkimista. Mihinkään ei ole kiire - paitsi kotiin nappuloita maiskuttamaan ;)

Itse kuulun kaartiin, joka herkästi ahdistuu jos huomaan suoriutuvani odotuksia tai muita huonommin, ja yritän tämän tiedostettuani vain ja ainoastaan nauttimaan liikunnasta enkä tietoisesti pyri yhteenkään suoritukseen. Tai noh, don´t get me wrong, kyllähän minä esimerkiksi lenkille lähtiessäni mietin etukäteen, että juoksenpa tänään 5 tai 10 km, mutten varsinaisesti harjoittele mitään (tapahtumaa) varten. Ihmiset jaksavat ihmetellä, miten saan motivoitua itseni lenkille sateeseenkin kun en juoksentelullani mihinkään pyri, enkä osaa vastata siihen muuta, kuin että olen tehnyt liikunnasta itselleni (elämän)tavan ja että harrastan liikuntaa voidakseni hyvin. Olen kai elämässäni suroittanut ja pakottanut itseäni niin paljon, että olen vihdoin päässyt siihen pisteeseen, että tajuan, ettei se loppupeleissä kanna: kehoa täytyy kuunnella ja viisveisata kalenterista ja suunnitelmista; salille tai lenkille ei mennä, jos kroppaa väsyttää tai se pistää hanttiin. Siitä ei muuta seuraa, kuin kropan rikkomista. Kävin hiljattain crossfit-salilla alkeiskurssilla, eli On Rampilla, ja mietin jo kurssille ilmoittauduttuani, voisiko se olla se "minun lajini". Crossfitissä lihaskunnon kehitys on nopeata, mikäli jaksaa tsempata näin alkuun ja haastaa itsensä treeneissä. Muita intensiivisesti treenaavia seurattuani olen näine löysine ajatuksieni miettinyt, onkohan minusta sittenkään crossfittaaajaksi; lajiin kun kuuluu himo ja tietynlainen nälkä ja verenhimo pyrkiä yhä parempiin tuloksiin ja suorituksiin. Itse lähdin On Rampille lähinnä kokeilemaan uutta lajia, sekä kasvattamaan lihaksia edes hieman. Nyt parisen viikkoa treeneissä käytyäni olen (hetkittäin) tuntenut itseni hieman ulkopuoliseksi, koska en tietoisestikaan pyri esim. death liftiin 80kg kiekot tangossa tai käsillä seisonnassa punnertamiseen 20 kertaa minuutissa. Toisille nuo ovat lastenleikkiä - minulle taas ne olisivat jo huippusuorituksia. Treeneissä saan käydä alkeiskurssin hinnalla vuoden loppuun asti ja ajattelin nyt käydä pari kertaa viikossa ja fiilistellä, jatkanko ensi vuoden puolella. Olen loppupeleissä omalla tavallani niin mukavuudenhaluinen, etten VIITSI tai edes halua pakottaa itseäni treenaamaan (enää) verenmaku suussa, vaan haluan tuntea suorituksista nautintoa joka ikinen kerta. Toki juoksemaan lähtiessä tai kyykkyjä tehdessä tekee välillä pahaa, mutta lopputuloksena ja päällimmäisenä fiiliksenä tulisi aina jäädä a) hyvä yritys, b) kelpo suoritus ja c) hyvä fiilis. Minulle se on loppupeleissä se, joka ratkaisee ja joka vaakakupissa painaa eniten.

Aktiivisuusranneke, insiproivat hehkutuskuvat Instagramissa sekä Sportstrackerin käyttö lenkkeillessä ovat mielestäni oivia tapoja muistuttaa itseään, miksi sitä urheilua tulee harrastettua, sekä hauska tapa seurata omaa tekemistä. Jos ei yhdellekään lenkille tai treeneihin pysty lähtemään ilman näitä kavereita, on aika painaa STOP-nappulaa ja miettiä, miksi sitä urheilee. On todella vapauttavaa liikkua ilman suorituksen kestoa tai intensiteettiä mittaavia härpäkkeitä, koska silloin tulee keskityttyä suoritukseen itseensä, sekä asian ytimeen, eli siltä, miten kehon liikuttaminen vaikuttaa kehoon ja miten sen tuottamat endorfiinit - onnistui lenkki tai ei - tuovat hyvän mielen.

Seuraatko sinä jollakin tapaa urheilusuorituksiasi tai siinä kehittymistäsi?
Mukavaa viikonloppua just sulle! :)

*ajastettu postaus

söndag 7 december 2014

Mistä on viikonloppu tehty?

Perjantai-illan musikaalista vanhempien, sekä avomiehen kanssa. Ihana, mukaansatempaava Mamma Mia.

Pikashoppailusta Zarassa sekä Stockmannilla ennen musikaaliesityksen alkua. Täydellinen huulipuna arkikäyttöön, sekä jo kauan haussa olleet mustat, arkihousut hintaan 25,90 - 35 minuutissa!

Kahvista vaahdotetulla maidolla.

Pitkistä aamulenkeistä pian 9 kuukautta täyttävän Ronjan kanssa. Keskellä metsää aamuhämärässä päivän valjetessa: hiljaisuus, raikas viileä ilma, sekä innoissaan kohkaava touhottaja-labradori - rakkaimpani.

Siivouksesta ja pyykinpesusta.

Tuikkujen sytyttämisestä.

Kynsien lakkailusta.

Linnan juhlista ja punaviinistä.

Tummasta suklaasta.

Laadukkaan villakangastakin metsästyksestä: halpikset kestävät nätteinä tasan yhden sesongin verran ja se ä-r-s-y-t-t-ä-ä! Mieluummin laadukasta hieman kalliimmalla, joka sitten kestääkin nyppyyntymättömänä ja siistinä käytöstä huolimatta. Tämä vaikuttaa ihan kivalta ja on sentään villasekoitetta VS suurin osa halpistakeista, joissa on matskuna pelkkää polyesteriä.

Yhdessäolosta: tehdään omiamme, ei puhuta, mutta ollaan läsnä - siinä juuri sinua varten.

**edit: sunnuntaidinneristä vanhempien luona, piparitaikinasta, sekä kevyestä pitkiksestä 11 km


onsdag 3 december 2014

Joulukuun toinen kuvina, tervetuloa stalkkaamaan arkeani kuvien kautta - luvalla!

Olen jo pitkään aikaa kypsytellyt ajatusta Päivä kanssani kuvina-postauksesta, joita "luen" mielelläni muiden blogeista (varsinainen stalkkeri olen - myönnän!) ja tänään aamulla päätin sitä vihdoin lähteä toteuttamaan.  

Haasteellisimmaksi osoittautui edes joten kuten onnistuneiden kuvien otto luonnonvalon puutteesta johtuen, mutta päätin, että ajatus tässä kohtaa olisi tärkein ja räpsin kuvia minkä kerkesin. Aamulla näpit uhkasivat jäätyä kun yritin nappailla mustasta labbiksesta kuvia aamukuudelta - challenge sekin omalta osaltaan ;) Mutta haasteet on tehty ylitettäviksi, eikö?

Joten silvous plait , tervetuloa stalkkaamaan päivää kanssani ;)









Aamulla heräsin tasan 05:30 koiran rapsutellessa makkarin ovea. Ronja nukkuu keittiössä/eteisessä kesästä lähtien, koska hän keksi tulla herättämään meitä x miljoona yössä - lähinnä tylsyyttään - ja meinasi vetää meidät hermoromahduksen partaalle. Tilanne on nyt jo parempi, mutta onhan teinimme nyt toisaalta keksinyt millä muulla tavoin meidät saa hereille: ovea rapsuttamalla. Päätimme tänään T:n kanssa yhteistuumin, ettemme nouse kuin korkeintaan kerran yössä päästämään neidin pissille. Nyt T saattaa nousta jopa 3 kertaa klo 22 ja 05:45 välillä eikä pentu käy pissalla kuin kerran. Muina kertoina hän vain heiluttaa häntää ja pelleilee ja kiristää T:n hermoja.

Aamutoimet hoidin rutiinilla, eli Ronjan moikkaus, kaksi isoa lasillista vettä ja Berocca-pore poreilemaan. Siitä vessaan kasvopesulle ja tämän jälkeen Berocan ja aamuvitskujen kumoaminen kitaan, jonka jälkeen sujuvasti mukavat vaatteet päälle ja ulos koiran kanssa. Lämpömittari näytti -3 astetta ja rapiat, joten valitsin mukavuudenhaluisena tyttönä Canada Goosen untsikan päälleni, vedin paksun pipon korviin ja tunsin itseni tyytyväiseksi pingviiniksi tallustellessani n 20 minuutin lenkin Ronjan kanssa. Ennen koiraa en voinut kuvitellakaan, että voisin lähteä ulko-ovesta paria metriä pidemmälle lenkille ilman aamupalaa, mutta totuus onkin toinen: nautin suunnattomasti siitä, että saan aloittaa päiväni raittiissa ilmassa kaikessa hiljaisuudessa koiran kanssa hissukseen tassutellen. Nojoo, tuo hiljaa tassutellen nyt on suhteellista, koska olemme Ronjan kanssa tunnettuja siitä, että askellamme molemmat likat ripeästi :D Lenkin päätteeksi kurvasimme autoni kautta laittamaan lämpöpiuhan kiinni. On huomattavasti kivempaa startata työpäivä lämpimässä autossa :)


Odottaa, odottaa.. "ole hyvä"



Lenkin jälkeen valmistin aamupalaksi puuroa: 1 dl luomukaurahiutaleista, 1 rkl pellavansiemenistä, 1 dl mantelimaidosta, 1 dl vedestä sekä ripauksesta vaniljajauhetta ja suolasta. Parin minuutin mikrotuksen jälkeen sotkin joukkoon 2 kananmunanvalkuaista ja vielä hetkeksi takaisin mikroon. Tämän jälkeen kunnon sekoitus, joukkoon desi mustikoita sekä pilkottu päärynä. Kylkeen kahvi vaahdotetulla rasvattomalla maidolla sekä uusin Kotivinkki-lehti niin bueno! Hetken päästä T:kin kampesi itsensä sängystä ja ehdimme hetken höpötellä ennen kuin oli jo aika siirtyä hampaiden pesuun ja työpäivää varten valmistumaan.

Päivän asuna farkkupaita ja beiget housut - perusmeininkiä siis :)

Ja päälle mukavuussyistä Canada Goose vaikkei pakkasta ollut nimeksikään ;)

Väkersin tukkani letille

..ja auton nokka kohti työpaikkaa

Äkkiä vaatteiden vaihto työasuun ja jalkaan Birkenstockin hylje-monot, jotka keräävät ihailevia katseita :)

Klo 07:40 kipitin sisälle työpaikalle ja vaihdoin työvaatteet ylle. Työlistasta katsoin, että viettäisin aamupäivän 8-11:30 puhelimessa ja iltapäivän 12-16:15 päivystyksessä valvontatilassa. Työpiste vaihtelee työpaikallani päivittäin ja se tuo mukavaa vaihtelua - joskin välillä on turhauttavaa ja/tai raskasta viilettää monta päivää peräkkäin päivystyksen eri pisteissä tai istua monta päivää putkeen puhelimessa tai infossa. Nyt viime päivystysvuorostani oli kuitenkin jo tovi, joten odotin innolla iltapäivää :)

Cafe Hilde Lilla Villanissa


Överiannos lohta ja kasviksia ja kylkeen puolikas tuore ruispala, yum! Illemmalla sitten harmittikin..



Lounaalla kävin työpaikan läheisessä Cafe Lilla Hildessä, jossa tarjoillaan h-e-r-k-u-l-l-i-s-t-a perus-kotiruokaa arkisin 11-14. Paikan pitäjä ja hänen avustaja-kaverinsa ovat aina yhtä hyväntuulisia ja tekevät NIIN hyvää ruokaa, että olen tietoisesti rajoittanut käyntini tuolla kertaan viikossa - annoskoot kun tuuppaavat karata käsistä täysin kun pääsen herkuttelemaan monipuolisen salaattibaarin, sekä luomu-ruoan pariin. Tarjolla on joka päivä keittoa, tuoretta leipää, salaattia (salaattiosiosta vaihtelevasti vihreätä, siemeniä, raasteita ja ituja) sekä kahta erilaista lämmintä ruokaa, joista toinen on kasvisversio (jollei ole, niin keitto on). Tänään tarjolla oli uunilohta, punajuuripaistosta sekä perunamuusia ja kuten kuvasta näkyy: lautaset saisivat olla pienempiä, koska kaltaiseni lohi-hirmu ei KOSKAAN osaa hillitä itseään kun pääsee höyryävän kuuman lohen kimppuun ja sen kun vielä yhdistää tuollaiseen salaattibaariin ja uunissa valmistettuun punajuureen niin o-ou.. ;) Tyhjensin lautaseni hymyssä suin T:n kanssa tekstaillen ja Instagramia siinä sivussa selaillen ja kävelin vatsa pinkeänä takaisin töihin ja päivystykseen.

Iltapäiväkahvit päivystyksessä

Lenkille koiran kanssa, mars!


Iltapäivä jatkui (ihmeellisen) rauhallisena ja pääsin ajoissa lähtemään töistä pois. Kotioven avattuani kohtasin häntäänsä villisti heiluttavan Ronjan, jonka pyysin heti istumaan. Ronjalla on huono tapa pomppia innosta ihmisiä tervehtiessään ja tätä tapaa olen nyt koittanut kouluttaa pois niin, että pyydän neitiä istumaan nätisti ja odottamaan, että laskeudun kyykkyyn tervehtimään. Kakara totteli hyvin, istahti heti keskelle peffaaansa ja oli tyytyväisen oloinen ja "jutteli" (ihme korinamurinaa ääntelehtii) innoisaan rapsutuksia saadessaan. Hurtan pinkit valjaat puettuamme läksimme ulos lenkille ja suuntasimme pururadalle ja sen viereiseen metsään, jossa päästin koiran vapaaksi juoksemaan ja naureskelin nuoren koiran villiä menoa. Välillä meinasin menettää hermoni kun Ronja ei suostunut irrottamaan otettaan kepeistä, vaan veti villisti vastaan tai vilisti karkuun kun yritin napata kepistä kiinni ja harjoitella "irti"-käskyä. Ronja on pienestä pitäen ollut varsinainen keppihullu, eikä millään irrottaisi keppiä vaikka saisi namin, kehuja ja kepin takaisinkin. Rakkainkaan lelu ei tunnu olevan yhtä tärkeä kuin keppi - koosta tai ulkomuodosta viis - jonka hän joko on itse äsken noutanut tai jonka olet heittänyt tai poiminut maasta. Vaikka olen kuinka yrittänyt harjoitella "irti"-käskyä, ei se keppien kohdalla vaan toimi: en vedä vastaan, en ota katsekontaktia, vaan toistan "irti" ja jos/kun koira vihdoin hellittää otteensa kehun suuresti, palkkaan ja annan kepin takaisin tai heitän sen noudettavaksi. Vinkkejä tähän? Pimeä oli laskeutunut jo lähtiessämme, mutta metsässä näki ihmeen hyvin kävellä silti ja palasimme kotia kohti n 45 min jälkeen.

Konstailematonta, mutta hyvää

Kotona tarjosin koiralle ruokaa ja hönäisin itse välipalaksi pari pientä omppua, sekä n 125g rahkaa maapähkinävoilla sekä kahvia. Siinä samalla vaihdoimme T:n kanssa kuulumisia - lähinnä päivän potilaista. Molemmilla oli ollut rauhallinen päivä töissä ja ihmettelimme, kuinka väsyneeksi sitä voikaan tulla juuri niinä päivinä kun ei töissä juuri mitään tule tehtyä :D

N 18:15 T lähti kohti VPK-mökkiä ja itse sovitin Facebook-kirpparilta ostamaani tummanliilaa mekkoa. Koska vyötäröni on mitätön (olen n.s. tasapaksu), eivät tämän malliset kietaisumekot yleensä sovi minulle - varsinkaan kun minulla ei minkään näköistä rintavarustusta ole! - mutta halusin antaa tälle 5 euron löydölle mahdollisuuden. Peilailin mekkoa hetken ja hengailin Instagramissa kunnes totesin, että minun teki vielä mieli lähteä liikkeelle. Selkää kiristi kiitos maanantaisen Crossfit-treenin ja tiesin, että selkää olisi hyvä liikuttaa kun lähes koko työpäivänkin olin viettänyt peffallani jotten olisi seuraavana päivänä totaalijumissa. Vahdoin siis ylleni urheilukamat, nappasin kävelysauvat kainaloon ja vilkutin koiralle heipat. Teki pahaa jättää Ronja jälleen yksinään, mutta tiesin, ettei T olisi kovin kauaa poissa ja ehtisi mahdollisesti kotiin ennen minua ja lähdin pimeälle pururadalle. Vatsaa pingotti mega-lounaan, sekä välipalan jälkeen ja raitis ilma ja liikunta tuntui todella hyvältä ja selkä tuntui huomattavasti "pehmeämmältä" kuin päivällä.

Uusi mekko 5 eurolla


Ronja taisi kyllä nukkua sen ajan kun sauvakävelin; niin unenpöpperöisenä hän tuli vastaani ovella :)

Perus-iltapalaa minun tyyliini

N 45 minuuttia lähdöstä palasin kotiin ja totesin, ettei T ollutkaan kotona. Heittelin Ronjan kanssa hetken leluja ja T:n tullessa kotiin siirryin olkkariin tekemään vatsalihaksia, sekä venyttelemään. T:n lähtiessä pissattamaan koiraa aloin valmistelemaan iltapalaa, mutta totesin, että mega-lounaani edelleen pingotti vatsassa ja teki suorastaan pahaa ja mietin JÄLLEEN KERRAN miksi hemmetissä en pysty hillitsemään itseäni buffapöytien ääreen päästessäni: koko rahan edestä-mentaliteetti, sekä ahneus silmissä tungen lautaseni niin täyteen että suorastaan hävettää kävellä ihmisten ohi ja tuntea heidän ihmettelevät katseensa: "pystyykö tosiaan noin pieni tyttö syömään tuon kaiken?". Itse tyydyin keitettyihin vihanneksiin, raejuustoon sekä pariin näkkäriin ennenkuin läksin suihkun kautta petiin. Sängyssä manasin vielä T:lle ahneuttani buffalounaalla ja päätin JÄLLEEN KERRAN, että voisin oppia virheistäni ja ensi kerralla ottaa hieman pienemmän annoksen ja tarvittaessa vaikka sitten hakea lisää jos nälkä vielä jäisi. Selasi hetken vanhaa Fit-lehteä, mutta silmäluomien painuessa kiinni jo ennen klo 22 laitoin lehden sivuun, toivotin T:lle hyvät yöt, sammutin valot ja nukahdin.

Suihkunraikkaana, öitä!
Sellainen päivä oli eilinen. Aika tyypillinen arkipäivä minun elämässäni, tarjoiltuna teille - kuvineen kaikkineen. Ainoa poikkeus oli totaaliset ruokaöverit, joita harmittelin koko illan :/ 
Mitä mieltä olet tämän tyyppisistä postauksista?



tisdag 25 november 2014

Elämäni Aakkoset ja yhteenveto viime viikoilta

Mitä kuuluu? Blogi on jälleen vaipunut hiljaiseloon menojeni vuoksi, enkä tunnu löytävän aikaa kirjoitella tänne kuulumisia. Suurin murheeni on se, että tykkään liittää postauksiin kuvia, eikä niitä nyt pimeydestä johtuen ole tullut otettua lainkaan viime viikkoina. Kaikenlaista on tapahtunut, muttei mitään maailmaa mullistavaa, mutta stressiä ja paineita voin kertoa olleen yllin kyllin eritoten viime viikolla. Vaikka tykkäänkin olla suorapuheinen ja rehti juttuja kirjoittaessani, en viitsi tulla tänne avautumaan jokaikisestä vastoinkäymisestä koska haluaisin pitää blogini pääpiirteittäin pirteänä ja iloisena - omantyylisenäni :)

Viikonloppuna käytiin lasten kanssa pulkkailemassakin ;)

Lyhyt yhteenveto kuulumisistani:

- viikonloppuna koitti kauan odottamani On Ramp-kurssi ja siitä sain a) hurjat kiksit treenaamiseen, b) hemmetinmoiset lihasjumit, c) tiedon siitä, että olen aivan rapakunnossa lihaskuntoa ajatellen :D Hello Crossfit!
- Ronja on parin viikon sisään tuhonnut Bepanthen-tuubin ja (taas) kuulakärkikynän, sekä tullut ovensuussa vastaan uusi iPhone suussani..
- ensilumi piristi kovin ja teki maailmasta paljon valoisamman :) Harmi vaan että ulkona jo jälleen sataa ja on lämpöasteita, joten lumi sulaa pois..
- käytiin lauantai-iltana vanhempieni luona saunomassa ja sovittiin T:n kanssa jo, että ehdoton must have-juttu seuraavassa kämpässä on sauna!
- 875 grammaa Pirpanan tarina-kirja on minulla para-aikaa meneillään ja olen aivan myyty ja suosittelen kyseistä kirjaa - oli sitten lapsi tai keskonen ajankohtainen tai ei - kaikille. Todella koskettava teos!

Joo. Tein aikani kuluksi tälläisen Jossun aakkoset-koonnin, joita olen nähnyt monessa blogissa ja jotka ovat minusta todella hauskoja luettavia :) Kirjoittajasta saa paljon uutta tietoa vähällä vaivalla; ikään kuin maailman helpointa stalkkausta ;)

A Aamupala, päiväni tärkein ateria. Ampparini haluan nautiskella kaikessa rauhassa ja varaankin siihen n 30 min arkisinkin, jotta ehdin lusikoida aamupuuroni ja juomaan aamukahvini hötkyilemättä. Jos aamupalahetkeni häiriintyy tai minun uhkaa tulla kiire, menee päiväni lähes takuuvarmasti mönkään.
B Berocca Orange, jolla aloitan joka ikisen aamuni on pelastukseni ja todellinen energia-boosteri. Tiedä sitten johtuuko energisyyteni juomasta vai plaseboefektistä ;)
C Crossfit, uusin lajikokeiluni jonka toivon joko toimivan uutena treenimuotonani juoksun rinnalla vai ainakin ponnahduslautana johonkin toiseen lajiin
D D-vitamiinia syön päivittäin 20-50 mikrogrammaa pirteyttä ja vastustuskykyä ajatellen
E Emilia-siskoni on iän karttuessa muuttunut yhä rakkaammaksi
F Free. Himoitseni mustia Nike Free-kenkiä kevättä kohden ja saas nähdä, miten keväällä käy ;)
G Gabriel, lemppari-raflani Porvoossa. Maailman parhaat salaatin olen syönyt täällä :) Suosittelen tekemään varauksen jos tänne mielii, koska paikka on pieni ja kovin suosittu
H Haglöfsin turkoosi goretex-takki on yksi parhaista ostoistani ever: kestää tuulta, vettä, hengittää ja on hyvännäköinenkin :) Omani onnistuin lisäksi löytämään Stadiumista loistohintaan alennuksesta :)
I iPhone, Mac, iPod.. i-perheeni on kasvanut kasvamistaan enkä kadu muuta kuin ostohetkiä hintojen vuoksi :'D
J Juoksu, laji jota ilman en pysty olemaan. Juoksu on kanavani rentoutumiseen ja ns "omaa-aikaani"
K Koiranilma, jota olen sietänyt vapaaehtoisesti jo ennen koiran hankkimista
L Loma. Tarviiko enempää sanoa? Olen NIIN tämän tarpeessa.
M Mamma, äitini ja suurin esikuvani. Nainen, joka on puhjennut kukkaan tehtyään elämänsä rohkeimman (tietääkseni) vedon ja josta olen ylpeä joka ikinen päivä
N Nipsu, koirani kutsumanimi - syytä en tiedä :D Turkoosi Nipsu-muki on yksi lemppareistani muumimukeista :)
O Omena, yksi suosikkihedelmistäni :) Kotimaisista ompuista tehty omppusose on parhautta rahkan kanssa mainio välipala.
P Pappa, elämäni tärkein mies. Oli avomies kuinka tärkeä tahansa, ei yksikään mies ohita iskää - jaetulle 1. sijalle voi toki pyrkiä ;)
Q Quasimodo ja Esmeralda ovat päähenkilöitä yhdessä lemppari-Disney-klassikossani :)
R Ratsastus, harrastus jonka haikein mielin jouduin lopettamaan opiskelemaan lähtiessäni ja jonka haaveilen vielä joskus aloittavani taas
S Sänky. Ruokapöydän ääressä ja sängyssä tulee vietettyä eniten aikaa kotona ollessa ja kriteerini molempia koskien ovatkin aika kovia: pöydän tulee olla kaunis, sängyn kovahko ja rankaa tukeva.
T T. Avomieheni, jonka kanssa minun alun perin piti olla kaveri vaan, mutta jonka kanssa muutettiin kesäkuussa yhteen reilu puolen vuoden yhdessäolon jälkeen. Hektistä temperamenttiani rauhoittava Late Lammas, jonka hitaus ja rauhallisuus välillä saa minut pomppimaan seinille, mutta jota ilman en tahtoisi olla.
U Unitossut vedän pakkasöiden saavuttua jalkaani joka yö jalkojen rasvaamisen jälkeen. Nukahdan paljon paremmin viileähkössä makkarissa, jos saan upottaa jalkani untuvatöppösiin :)
V Volvo. Kyllä mä sellaisen vielä joskus hankin :D
X Xylitolia opin käyttämään hammaslääkärin suosituksesta vain ja ainoastaan täysksylitoliversiona kuultuani, että perus-Jenkissä on naurettavat 40% xylitolia VS täysversiossa!
Y Ylityöt. Valitettava fakta, mutta osuu vaihtelevasti omalle kohdalle
Z Zen:mäinen fiilis ja rauhoittuminen on asia, jota minun tulisi harjoitella kiireen painaessa päälle, jotta palautuminen niin työpäivistä kuin urheiluistakin olisi mahdollisimman hyvää ja riittävää.
Å Åtta, ihana sisustusliike Wanhassa Porvoossa
Ä Ähinä, ääni jota pidän usein nukahtaessani (kuulemma)
Ö Örvellys ja överit, asioita josta en pidä lainkaan koska niitä on tullut katsottua sivusta (harrastamisesta en puhu nyt mitään) aivan liikaa. Alkoholia juon toki edelleen, mutta kunnon perskännejä en edes muista koska olisin viimeksi vetänyt enkä koe niille tarvettakaan. Kai tämä on joko tylsistymistä tai sitten aikuistumista?

Saitko selville jotain uutta? Samaistutko johonkin?
Pari postausta sitten sain toiveen, että tekisin videopostauksen. Kyllä vai ei? Jos juu, mistä haluaisit minun höpöttävän?

söndag 16 november 2014

Rauhoittuisit nyt, hyvä nainen! "En mä taida.. En mä kehtaa. Pitävät mua vielä pummina"

Syksyn ja pimeyden saavuttua alkavat monet masistella, ihmiset kömpivät sohvannurkkaan kera teekupposen ja suklaapalan lukemaan kirjaa tai kirmaavat salille joogaamaan. Lehdet pursuavat toinen toistaan loistavampia vinkkejä kaamoksen aiheuttaman väsymyksen selättämiseen ja "oikeita" tapoja elää ja jaksaa tuntuu löytyvän jokaiselle. Suurin osa lehtien suosituksista keskittyy kuitenkin itsensä hellimiseen ja rauhoittumiseen; on ok joogata tai käydä venyttelytunnilla spinningin sijaan, tehdä kasvohoitoja kotikylppärissä kynttilänvalossa tai juoda kupponen teetä ennen nukkumaanmenoa klo 21. Lehtijuttuja koristaa harmoniset, rauhaa huokuvat valokuvat hämäristä kynttilänvalossa otetuista (siivotuista) kodeista, (nypyttömistä) villasukista sekä höyryävistä uunijuuriksista ja glögimukeista - vienosti hymyilevistä partnereista ja rauhallisista lapsista puhumattakaan!

Lauantai-ilta kotona: peiliselfie, nukkuva koira ja unelmointia punkkulasillisesta - joka toteutui parin tunnin jälkeen T:n kotiuduttua ;) 

Kuinka monen kotona kaamoksen keskellä näyttää (ja tuntuu) tältä? Uskaltaisin väittää, että aika harvan. Kyllä, nyt aion kyseenalaistaa koko rauhoittumisen tärkeyden ja merkityksen, sekä miettiä, onko lehtijuttujen kaltainen Zen-tila ylipäätään mahdollista saavuttaa.

Harvan tekee mieli lähteä aamuaerobiselle tai iltalenkille, koska ulkona on pimeää. Kokoajan. Kun heräät aamulla ja lähdet töihin - ulkona on säkkipimeää. Kun vihdoin pääset työpaikan keinovalaistuksesta pois ja lähtemään kohti kotia, ulkona on säkkipimeää. Huomaat energiatasojen nuupahtavan kuin tulppaani lämpökaapissa ja toteatkin, että liikunta olisi huomattavasti helpompi ja parempi suorittaa työpäivän lomassa (ah, te onnekkaat jotka voitte treenata työajalla tai pitää tauon keskellä päivää!) tai heti sen jälkeen, mikäli työpäivä ei ole ollut kovin stressaava, jottei kotisohva vie voittoa kun ajattelit käydä "vaan ihan äkkiä kotona kääntymässä töiden jälkeen". Jos olet onnekas ja asut pk-seudulla tai muualla kaupunkialueella, voit todennäköisesti välttää "en tahdo ulos lenkille mutta muutakaan en voi"-modin ja siirtyä sujuvasti trendikkäälle salille joko punttitreenaamaan tai ohjatulle liikuntatunnille. Jos taas asut landella, taajama-alueella tai muuten vain metsikössä tai vaihtoehtoisesti et omista erinäisistä syistä johtuen jäsenkorttia paikkakuntasi (ainoalle, hikiselle) salille, jää vaihtoehdoiksesi joko jumppailla kotona TV:n tai Youtuben ääressä tai pukea itsesi päästä varpaisiin heijastimin, pukea otsalamppu päähäsi ja astua ovesta ulos keskelle pimeyttä. Ainoa ihmisryhmä, joka ei joudu näiden valintojen äärelle, on koiranomistajat (vaihtoehtoisesti oman hevosen omaavat): ulos on mentävä, satoi tai paistoi. Tosin treenaaminen tuuppaa jäämään kovin yksipuoliseksi koiran kanssa, koska se hoituu laiskanpulskasti hyvin matalilla sykkeillä aerobisesti tehtynä. Harva jaksaa tai viitsii lähteä keskelle säkkipimeätä metsää, jossa saisi itse sykkeet kohoamaan ja hieman vaihtelua tasaiselle maastolle.

Sunnuntaidinneri vanhempien luona, jonka jälkeen oli ihanaa lähteä siskon ja koirien kanssa kävelylle. Paras sisko <3

Koska kovin harvat ihmiset todella jaksavat raahautua sinne lenkkipoluille, pururadoille tai spinning-tunneille, ovat (naisten)lehdet päättäneet antaa meille kaikille luvan höllätä ja tuputtavat noita yllä kuvaamiani rauhoittumisretriitti-juttujaan - mikä siis on hemmetin hyvä asia nykyiselle alati suorittavalle kansalle, sekä niille, jotka todella väsyvät pimeydestä johtuen ja joutuvat kärvistelemään ja tsemppaamaan itseään joka ikinen hetki, jotta pysyisivät hereillä ja jaksavat suoriutua arkipäivän askareista. Uskon (ja tiedän), että olemme kaikki yksilöitä ja erilaisia, enkä lainkaan vähättele sitä jos kaveri kertoo väsyvänsä pimeydestä minua enemmän. Itse kun kuulun (tunnetusti) siihen joukkoon, joka lähtee lenkille satoi tai paistoi, oli pakkasta tai ei. Okei, nykypäivänä en käy lenkillä helteellä, mutta vastakohtaisesti pakkanen ei koskaan ole minulle este tai hidaste: lämpöasteet vain määrittelevät sen, kuinka paljon vaatteita pistän päälleni! Koen olevani onnellisessa asemassa, koska pimeys ei juuri tunnu minuun vaikuttava. Voihan se toisaalta olla, että nimenomaan säännöllinen liikuntaharrastukseni on syy jaksamiseeni, mutta tiedä sitten. Jotkut väsyy, jotkut ei.

Relaamista parhaimmillaan ;)
Itse olen sen sijaan (syvällisen itseni tutkimisen jälkeen - ylläribonus!) todennut, että koen itse asiassa enemmän stressaavaksi höllätä, rauhoittua ja noudattaa lehtien mainostamia rauhoittumisjuttuja kuin siitä, että lähden lenkille pimeään. Miksi? Koska olen tälläinen energiapilleri vai koska säännöllinen treeni on tapa, jota noudatan samalla lailla kuin hampaiden pesua aamuisin ja iltaisin? Keväisen (ja yli kesän jopa syksyyn) totaalisen kroppani jumitilan uskotaan johtuneen liian kovan treenin, stressin, liian vähäisen levon sekä ravitsemuksen yhdistelmästä ja jouduin näiden faktojen myötä pakko-lepoon, jonka aikana olen oppinut ihmiskehosta (omaani peilaten) enemmän kuin koskaan: liika on liikaa - kaikessa. En tosin osaa sanoa, missä se raja liiallisuuden ylittämiseen menee, koska se on kovin yksilöllinen, mutta oman kroppani kohdalla tiedän jo aika hyvin miten menetellä, jotta se toimisi optimaalisesti: minun tarvitsee liikkua päivittäin, en saisi istua mielelleään 30 min enempää kerrallaan, tarvitsen säännöllistä "vääntelyä" (nimitykseni lihashuollolle esim. keppijumpalle ja venytyksille) sekä vaihtelevaa liikuntaa. Liian yksipuolinen treeni vetää kroppani entistä pahempaan jumiin (miksi fyssarini antoi minulle nyt selän jumeista johtuen kompressiopaidan ja -housut kokeiluun), mutta totaalilepokaan ei tee hyvää koska kehoni kangistuu. Koska kroppani ei tunnu kestävän pitkis-lenkkejä, vaan tekee selälleni hallaa, olen odottanut nyt kuin kuuta nousevaa piakkoin alkavaa On Ramp-kurssia, jossa pääsen kokeilemaan muodikasta crossfitiä. Odotukseni saattavat olla turhankin korkealla, mutta toivon sen joko tuomaan minulle uuden harrastuksen tai ainakin toimivan suuntaa-antavana jollekin uudelle liikuntaharrastukselle, jonka voisin juoksen kaveriksi aloittaa. Kotijumppa ei ole minua varten, koska kaipaan ympärilleni treenikavereita ja verkostoitumista.

Mutta niinä hetkinä kun minä(kin) tunnun väsyvän ja kotisohva vetää kehoani puoleensa, saatan tuntea morkkista, enkä "kehtaa" rojahtaa sille. Miksi? Koska minut tunnetaan ikiliikkuvana ihmisenä? Ehkä. Kesken työpäivää mieleeni karkaa ajatus ja toive siitä, että voisin karata kesken työpäivän hetkeksi ulos tai salille, tehdä päivän treenini, ja jatkaa sitten työntekoa pimeän tultua. Omassa työssäni se ei ole mahdollista, mutta myönnän ajattelevani asiaa usein ja tuntevani siitä häpeää: vanhemmat ikäluokat kyllä pyörittelisivät silmiään nämä ajatukseni kuullessaan. Kuulen oikein päässäni, miltä isovanhempieni ikäisten kommentit ajatusmaailmalleni kuulostaisivat: työ on työtä, vapaa-aika on vapaa-aikaa. Työmoraali on korkea ja työt hoidetaan huolella. Kysyn itseltäni usein, olenko liiankin itsekäs kun haaveilen parin tunnin tauosta kesken työpäivän jotta pääsisin urheilemaan tai raittiiseen ilmaan, kun taka-alalla pyörivät vanhempien ikäryhmien ajatukset ja kommentit, sekä tieto siitä, että suomalaisilla on tunnetusti hemmetin korkea työmoraali. Kuulunko minä ajatuksineni kaikkien väheksymään hulttio-nuorisoon, joka on heikkoa, ei kestäisi sotaa ja vastoinkäymisiä ja jää pienestäkin vaivasta parin päivän sairaslomalla? "Toista se oli ennen." Muuttaako asiaa, jos kerron, että (työ)hyvinvointini kasvaisi, jos voisin pitää treenitauon kesken työpäivän ja että kroppani kestäisi mitä todennäköisemmin pidempään kasassa, jos näin voisin tehdä? Ajatukseni ovat kovin ristiriitaisia. Toisaalta suorastaan siis HÄPEÄN ajattelevani omaa hyvinvointiani ja jaksamistani ja pitäväni sitä arvokkaampana kuin säännöllistä ja "mallinmukaista" työntekoa, kun taas toisaalta naurahdan jopa ääneen sille, että HÄPEÄN sitä: mitä häpeämistä nyt oman kehon kuuntelemisella on? Nykypäivänä kun tiedetään, miten tärkeätä työhyvinvointi ja töissä jaksaminen on, ei siinä mitään hävettävää olla pitäisi. Sitäpaitsi ajat ovat takuuvarmasti muuttuneet jos vertaa esim. 50 vuoden takaiseen Suomeen. Nykypäivän yhteiskunta on hektinen ympäristö kasvaa, liikkua, elää ja olla ja kokoajan tuntuu täytyy olla ja on kiire jonnekin. Suorittaa ja tuottaa pitää mahdollisimman paljon ja nopeasti, mahdollisimman vähällä henkilökunnalla ja kustannuksilla. En vähättele, etteivätkö vanhemmat ikäryhmät yhtälailla olisi joutuneet painamaan duunia niskat limassa, mutta uskon, että yhteiskunnan paineet olivat vähäisempiä kuin nyt.

Huh, tulipa jälleen pitkä teksti :D Nykyään tämä bloggailukin on tuntunut suorittamiselta, enkä ole siihen enää juuri panostanut  - mikä harmittaa minua kovin. Mutta kun töissä tulee vietettyä sellaisen 8h koneen ääressä, ei kroppa kestä kotiin päästyään sekuntiakaan paikallaan jäkittämistä, eikä bloggailulle näin ole jäänyt aikaa. Haluaisin edelleen kovasti panostaa tähän enemmänkin, postata kuvia ja kuulumisia, mutta kaikelle ei nyt tunnu riittävän aikaa ja kun blogit nykypäivänä pullistelevat toinen toistaan upeampia otoksia, tuntuu tämä oma pieni kotitekoinen blogini kovin väheksyttävältä ja pieneltä päiväkirjalta, josta ei koskaan tule mitään suurta ja jolla ei ole mahdollisuutta kasvaa mitään suurta. Mutta aion edelleen päivittää tätä silloin tällöin ja toivon, että tätä joku lukee kun postauksia tulee ja että jutuistani olisi jopa jollekin hyötyä tai iloa :)

Ja osaan minäkin! Kauppoihin ilmestyvät joululehdet ovat vastustamattomia glögin ja villasukkien kera nautittuina!


tisdag 11 november 2014

Kun ihmo keltaiseen iski..

Hittovie kun olen tälläinen joko tai-luonne: olen joko sata lasissa menossa ja innoissani jostakin - tai sitten olen vastahakoinen ja luuhaileva. Näiden välimuoto olisi kiva oppia ja sitä pikkuhiljaa näin iän karttuessa toki YRITÄN, mutta se perus kaikki-mulle-heti-nyt-haluan-tahtoni-läpi-nyt-nyt-NYT tuskin koskaan katoaa minusta täysin :D

Timberland Nelliet olisi sopivan rennot ja tukevat, sekä lämpimät välikausikengät - niissä kun ei karvavuorta ole
Astetta naisellisemmat, korkeavartiset nilkkurit suojaisivat nilkkojakin tosin..
Klassisempaa Timbskua ei varmasti löydy: 6 inch-malli on legenda jo eläessään


Tällä hetkellä olen iskenyt katseeni Timberlandin keltaisiin nilkkureihin. TAHDON. Puhun niistä ennen nukkumaanmenoa, aamupalapöydässä ja selaan kuvia niistä keskellä päivää kännykälläkin. Mä niiiiiin tahdon sellaiset! Kenkiä minulta löytyy kyllä yllin kyllin kaapista, mutta Timberlandin kaltaisia klassisia, rentoja nilkkureita ei. Viime talvena ostin ruskeat jodphur-tyyliset Clarksit, jotka ovat kyllä vertaansa vailla ja tyylikkäät, mutta soveltuvat tyyliltään enemmän kaupunkikäyttöön ja olivat enemmän tyyliäni viime syksynä/talvena kun asuin Porvoon keskustassa (nou hätä, en ole Clarkseja myymässä, mutta niiden rinnalle voisin Timbskut kotiuttaa ;)). Nyt landelle muutettuani tyylinikin on rennompi ja Ronjan tultua taloon vaatteille on tullut ihan uusi kriteeri - nimittäin käytännöllisyys. Välillä oikein ärsyttää kun pitää miettiä jokaisen (vaate)ostoksen kohdalla, onko tämä nyt veden- ja tuulenpitävä, käytännöllinen, näkyykö tässä lika helposti ja miten tämän saa pestyä? Ugaah, tylsää, mutta toisaalta järkevää ja kannattavinta omalle kukkarolle (turha ostaa sellaista arkikäyttöön, jonka tietää vaativan kemiallista pesua kun kotoa löytyy hyvinkin iloisesti pomppiva labradori).

Jollekin keltaiset Timberlandit voivat herättä metsänhakkaaja-vibat, varsinkin jos ne yhdistää punaruutuiseen flanellipaitaan, mutta minusta ne ovat yksinkertaisuudessaan tyylikkäät ja rennot. Toki voi kysyä, jos vaaleankeltainen väri nyt on kovin fiksu veto Suomen kuraisessa syksyssä, mutta hei - eihän JOKAINEN ostos voi olla 100% järkevä? ;) Onhan ne nahansuojaustuotteet onneksi keksitty, eikä näitä tarvitsisi pahimmalla kurakelillä käyttääkään - siihen käyttöön löytyy ne järkevimmät valinnat, kuten Nokian Kontiot ;)

Kivaa tiistaita kaikille, sateesta huolimatta! :)
kuvat Google kuvahaku

fredag 7 november 2014

We live in the mood choose

Asenteella on väliä. Asenne vaikuttaa. Jos asennoidut johonkin kielteisesti, homma tuntuu takuuvarmasti raskaalta, tyhmältä - suorastaan idioottimaiselta - ja ikävältä. Tällä hetkellä viimeaikaiset postaukseni, joissa hehkutan suureen ääneen olevani iloinen, aurinkoinen ja alati positiivinen ihminen kun viime päivieni käytös ja asenne on ollut täysin vastakkainen :D

Keskiviikon ja torstain välisen yön nukuin kehnosti ja unen puute vaikuttaa minuun joka kerta negatiivisesti, joten olin menossa perse edellä puuhun joka paikkaan. Ärsyynnyin mieheen ja koiraan, syljeskelin ja turhauduin jo alkuviikosta syystä X (jota en siis tiedä) ja eilen totesin T:lle, että alan turhautua eniten ITSEENI ja omaan asenteeseeni, koska nimenomaan miellän itseni ilopilleriksi enkä mökömökö-naamaksi. Mököttäminen on sitä paitsi rankkaa. Huomattavasti rankempaa kuin hymyily! Tuntuu turhamaiselta kiukutella vailla syytä varsinkin näinä aikoina, kun muualla soditaan, toiset laskevat pennosia kaupan kassalla ja miettivät ostaakko 50 senttiä kalliimpaa vessapaperia vai ei loppukuun budjettia silmällä pitäen. Toisaalta kuulin radiosta tässä hiljattain, ettei omia harmituksia pidä vähätellä esim. kehitysmaiden sotiin vedoten: jokaisella on oikeus harmistua tai ärsyynytyä itseään harmittavien asioiden vuoksi - olivat ne sitten suuria tai pieniä. Jos kokoajan vähättelee omia ärsytyksiään ja kokee, ettei omia tunteitaan kehtaa tuntea, voi sitä pikkuhiljaa kyrpistyä täysin. Parempi siis välillä kiljua ja karjua vähän ja pienen vuoksi, kuin sitten kertarykäisyllä miljoonan asian vuoksi (useinhan sitä karjuu sitten vähän "varmuuden vuoksi") ja aiheuttaa enemmän mielipahaa. Itse näin temperamenttisena ihmisenä tunnen mieluiten tunteeni heti (jos ymmärrätte mitä tarkoitan?) kuin että tukahdutan ne jonnekin mieleni syövereihin, jossa ne sitten kasautuvat ja aiheuttavat sadepilven pääni ylle pidemmäksi ajoiksi.

Niin raivostuttava, niin hermoja raastava, mutta samalla niin kovin, kovin tärkeä pieni musta teini-ikäinen labradori ja mami lenkin jälkeen

Oletko huomannut, jos jokin tietty asia tai tekijä vaikuttaa asennoitumiseesi tai jaksamiseesi? Itseltäni löytyy pari hyvinkin yksinkertaista asiaa, jotka vaikuttavat "nenän asentoon" hyvinkin herkästi, eli jos niissä on jotain pientä(kin) poikkeavuutta tai säröä, saattaa "maailmani romahtaa" (anon ymmärrystä sarkasmille tässä kohtaa - onhan sentään perjantai).

1. Vaatteet.
Puristavat farkut, joiden vyötärö kuristaa mahaa etenkin heti runsaan (tavanomaisen) aamupalan jälkeen saattaa laukaista yhyy-refleksin hetkessä ja vaikuttaa pitkälle aamupäivään. Näinä aamuina kiitän luojaani epäergonomisista, laatikkomaisista työvaatteista: eipä ainakaan purista! Samoin jos ei peilikuva ja päivän asu miellytä silmää kotoa lähtiessä, jää fiilis jotenkin vajaaksi. Kivat vaatteet - parempi mieli - niin lenkkeillessä ja vapaa-ajalla, kuin töissäkin.

2. Ruoka.
Liikaa, kts yst edellinen puristavat farkut-kohta, tai liian vähän johtaa matalaan verensokeriin, kurisevaan vatsaan ja otsaa puristavaan "pantaan". Jo pienikin suupala helpottaa kummasti, jos on oikein nälkä ja nostaa mielen hetkessä maasta edes polven korkeudelle, mutta samoin se yksi ylimääräinen pala saattaa johtaa läskimössö-vaatteet-puristaa-fiilikseen.

3. Uni.
Liian vähän unta takaa sen, että käyttäydyn kuin känninen persuksiin ammuttu karhu. Hermostun pienistä ja turhista asioista, kuten siitä että Ronja tulee nuolemaan käsiä kun ne vasta äsken rasvasin perusvoitella. Mikä himskatti sitäkin elukkaa vaivaa - tuskin perusrasva nyt kovin maukasta on?

4. Liikunta ja raitis ilma.
Vietettyäni koko työpäivän sisätiloissa en voisi kuvitellakaan, että istuisin sisällä loppuillan - hell no! Kelistä viis, tämä nainen lähtee ulos. Verenkierto ja aineenvaihdunta tuntuvat pysähtyvän, samoin lihasjumit sen kun kasvavat, jos yritänkin viettää liikaa aikaa paikoillani. Toisaalta liika liikunta ja rasitus aiheuttavat väsymystä (kts kohta Uni), sekä jumeja, joten kohtuus tässä on valttia. Raitis, happirikas ilma takaa toisaalta hyvät unet.

Kun nämä perusasiat ovat kunnossa, tuntuu elämä huomattavasti helpommalta ja hymyilevämmältä :)
Kivaa viikonloppua!




onsdag 5 november 2014

Kun elämä oikein harmittaa

Tiedättekö ne päivät, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömän raskailta? Ne aamut, jolloin haluaisi vain jäädä peiton alle lojumaan ja paeta pahaa maailmaa? Sellainen aamu minulla oli eilen.

lenkkien lomassa tuli mietiskeltyä. Paljon.
Uudet kompressiopöksyt käytössä ja niistä ajattelin jossain kohtaa tehdä postauksenkin - jos ehdin. Mutta tykkään :)

Olen pienestä pitäen ollut sellainen, että tunnen syyllisyyttä vaikka täysin syytön olenkin ja jouduin nyt valitettavasti sellaiseen tilanteeseen viime viikon perjantaina, joten koko viikonloppu meni enemmän ja vähemmän mietteliäänä kuljeskellen, välillä itkua vääntäenkin. On jännä, miten keho ja mieli vetävät yhtä ja miten masisteleva mieli voi ilmetä erilaisia oireina fyysisesti: itselläni rintaa puristi ja henki tukkeutui tämän tästä, koska tuo kyseinen tilanne ahdisti minua niin. Olo helpotti aina välillä T:n kanssa jutellessa, mutta koska tilanne oli sellainen, ettemme viikonloppuna itse mahtaneet sille mitään, en voinut muuta kuin odottaa, odottaa ja odottaa. Ja tunnettuahan on, että odottavan aika on (aivan liian) pitkä. Koska en viitsinyt kokoaikaa marista ja itkeä T:lle (tai äitille) pahaa ja surullista mieltäni, lähdin ulkoilemaan ja koinkin taas, miten liikunta tuo helpotusta pahaan oloon: hengitellessäni raitista ilmaa lenkkipoluilla, olkapäilläni makaava taakka tuntui hetkeksi kaikkoavan ja rentouduin. Sain onneksi nukuttua hyvin ja jaksoin maanantaina reippaana lähteä töihin, sekä fyssarille, jonka luona olen viimeksi käynyt luvattoman pitkä aika sitten.

Fyssari totesi, että olen nähtävästi nyt tajunnut ja sisäistänyt miten kroppaa tulee kuunnella ja kokonaistilanteeni on pitkästä tauosta huolimatta hyvä - mitä nyt keskivartalo ja lantio on AAAAIVAN jumissa. Tämä taasen johtuu siitä, että olen juossut nyt normaalia enemmän (viime viikolla ennätykselliset 30km juoksua + kävelyt päälle) ja koska olen edelleen fyssarin lihaskuntojumppa-kielto noudattanut, on kroppa-parkani ollut aikamoisella koetuksella koska keskivartalon tuki on puuttunut täysin. Juttelin tästä pitkään fyssan kanssa ja sanoin, etten VOI enää jaksaa juoksua, ellen pikkuhiljaa ala tukemaan asentoani keskivartalon lihaksia vahvistamalla. Fyssa komppasi minua täysin, mutta kertoi kieltäneensä minulta lihaskuntojumpat täysin ensi tapaamisestamme lähtien koska halusi minun "purkavan" lihasjumini täysin ennen kuin alan harjoittamaan niitä uudestaan. Treenitauko samalla pakotti minut tajuamaan, MIKSI niitä lihaksia tarvitaan; ei välttämättä aina ulkonäön takia, vaan ihan terveyden takia. Ja tämänhän minä olen nyt sisäistänyt: koska keskivartalon tuki ei toimi (tai sitä ei ole), ei juoksukaan kulje. Päinvastoin kehitys tyssää kun yrittää vääntää pidempiä lenkkejä, eikä kroppaa jaksa kannatella ryhdikkäänä koska lihakset eivät sitä tue (niitä kun ei ole) ja tätähän ei yksikään urheilija - oli sitä kisoihin tähtäämässä tai ei - halua.

Auto-selfie fyssan jälkeen: kiitos ihana, palautit hymyn huulilleni! :)

Ymmärtäisipä pieni Ronjani, kuinka paljon nämä hetket yksinkertaisuudessaan mamille antavat..
Eilen minua ahdistanut tilanne vihdoin saatiin purettua ja lähdin illalla tihkusateeseen lenkille. Yhtäkkiä, vain pari sataa metriä ennen kotia, minua alkoi jälleen ahdistaa ja tuntui siltä, että happi loppuu kesken ja kurkkua kuristi. Tunnistin tämän kuitenkin viikonlopun kaltaisiksi tuntemuksiksi ja suuntasin hiljaa hölkäten kotia kohtia suunnitelmani mukaan. Kotioven sisäpuolelle astuttuani alkoivat kyyneleet jo valumaan ja lysähdin polvilleni eteisen matolle vetämään henkeä. Ronja tuli iloisesti häntäänsä heilutellen vastaani eikä tainnut tajuta, että mamma oli surullinen, vaan tarjosi tapansa mukaan Puppea vetoleikkiin. Itkua nieleskellen pidin nätisti lähes riekaleista leikkikania jaloista Ronjan kiskoessa toisesta päästä ja katselin koiran touhuamista. Pikkuhiljaa tunsin miten hymy alkoi levitä kasvoilleni jälleen enkä voinut muuta kuin hymyillä pennun toilailuille: miten huolettomalta teini-ikäisen labradorini elämä vaikuttikaan siinä hetkessä, kun hänellä ei ollut murheita mailla halmeilla eivätkä minunkaan surulliset suupieleni häneen vaikuttaneet pätkän vertaa. T tuli seurakseni ja juttelimme pitkään ja kerroin fiiliksistäni. Välillä oli sitten pakko räjähtää nauruun Ronjan pomppiessa peiliä kohti; raukkaparka taisi luulla, että peilistä heijastuva kuva oli toinen koira :D Olo helpotti pikkuhiljaa ja läksimme koko pieni perhe kohti postia hakemaan uusi työkenkiäni, sekä hakemaan leipää (vinkkinä: Fazerin pehmeä jälkiuunileipä on NIIN hyvää, vaikkei nyt täysin Oululaisen perinteiselle jälkiuunille vedä vertoja, mutta saa nyt luvan kelvata kun kovaa ruisleipää on kielletty syömästä).

Valinta oli vaikea, mutta päädyin kuutti-tossuihin ja niillä patsastelen nyt töissä ympäriinsä :)

Perusluonteeltani olen positiivinen ja iloinen ja pyrin pitämään lasini puolikseen täytenä, mutta jouduin viikonlopun jälkeen toteamaan, ettei minunkaan ilopillerimieleni ole ikuinen ja että senkin saa vedettyä maahan. Se oli aikamoinen kolahdus kun niin pitkään on elämä sujunut suht. mallikkaasti. En toki oleta, että kenenkään elämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista ja toisaalta otan tämän kertaisen myös kokemuksena, sekä oppituntina: opin nyt nimittäin, mistä tällä hetkellä saan imettyä itseeni voimaa ja millä tavoin voin oloani helpottaa. Perhe, johon lukeutuu T, vanhempani, isovanhempani, sisareni, sekä myös appivanhempani. Kolleegat, joilta sain tukea työpäivän aikana, lämpimiä ajatuksia sekä olalle taputuksia. Ronja, kaikkine toilailuileen teini-ikäinen labbis pakotti katkomaan ajatuksia ja keskittymään arkisiin asioihin kuten tapojen kertaamiseen ja pissojen kuuraamiseen (neiti kun tuntuu pelkäävän pimeätä ja välttelee ulkona eritoten nr. 2 tekoa iltasella..). Raitis ilma ja eritoten juoksu, jonka olen jo aiemmin todennut toimivan loistavana tapana työstää ajatuksia ja tyhjentää päätä kaikesta turhasta. Liikunnan lomassa kroppa tuottaa endorfiinia, joka syysää pahaa mieltä pois ja rauhoittaa ja tuntuu erityisesti jälkeenpäin hyvältä. Lisäksi tunnen tekeväni jotain hyödyllistä liikkuessani VS sohvalla makaaminen. Riittävä uni, jota tosin voi olla joskus hankala saada kun moni asia pyörii mielessä, mutta voi jestas miten maailma tuntuu valoisammalta paikalta kun on saanut pitkät ja hyvät yöunet nukuttua!

Että sellaista. Postausideoita aina uusista kompressiovaatteista arkihömpötyksiin kyllä riittäisi, mutta aika tuntuu niin himpskatin rajalliselta - sitä kun ei tunnu riittävän juuri mihinkään! Maah. Noh, kirjoittelen mitä ja kunhan kerkiän.
Mitä sinne kuuluu? Millä sinä vastustat (syys)masistelua? :)

fredag 31 oktober 2014

Kuulumisia ja höpöttelyä asian sijasta: juoksun jälkeisen syömisen vaikeus, hajoava iPhone ja teini-ikäinen koira

Otsikkoon viitaten fakta on se, ettei minulla mitään sen suurempaa kerrottavaa ole - onhan elämäni aika hohdotonta ja tylsää kaurapuuro-arkea parhaimmillaan, mutta tykkään siitä :D On hassua, että tykkään itse ehkä eniten lukea n.s. arkijuttuja toisten blogeista kisahehkutuksien jne gigh fly-juttujen sijaan, mutta niiden omien kaurapuuro-pölynimuri-teini-ikäinen labradori saa sinut repimään hiukset päästäsi-juttuja suorastaan nolottaa julkaista itse! Siinä missä opiskellessa elämä oli hyvinkin vilkasta, meneväistä ja vaihtelevaa, on tämä työssäkäyvän arki tasaista ja aika samanlaista kokoajan, eikä yhtä "hohdokkaita" juttuja tunnu olevan enää uutisoitavana. Toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna, en koe elämäni opiskelijana olleen tippaakaan parempaa kuin nykyiseni - päinvastoin: kosteat baari-illat ja öiset automatkat ovat vaihtuneet aikaisiin herätyksiin koiranpissatuksineen, sekä kasvavaan laskukasaan, mutta nautin siitä. Kai sitä aikuistumiseksi voisi väittää?

Käytiin viime lauantaina T:n isoäidin luona heittelemässä frisbeetä ja Ronja kirmaili onnellisena nurtsilla

Täytin viime sunnuntaina hurjat 25 vuotta ja hehkutin työkavereilleni päässeeni VIHDOINKIN osaksi isojen tyttöjen klubia (kaikki naisethan tuntuvat täyttävän 25 joka vuosi). Sen suurempia kekkereitä ei järjestetty, vaan juotiin ihan perheen kesken kahvit vanhempieni luona ja herkuteltiin äitin tekemällä hikipisarapiirakalla (omppupiirakka jossa on paahdettua marenkia päällä - ah!) sekä all time favourite-leivoksellani: porkkanapiirakalla. Voisin syödä sitä yhdeltä seisomalta vaikka pellillisen jos saisin (tai voisin; uskon, että vatsakivut estäisivät aikeeni ellen olisi hemmetin nopea syömään) ja popsinkin tässä keskiviikkoiltana pari palaa vastoin kaikkia tapojani (yleensähän säästän herkuttelut viikonloppuihin) ja olin onnellinen siitä, että pystyin siihen hyvällä omallatunnolla. Olen ylipäätään ylpeä keskiviikostani, jolloin kuuntelin kroppaani ja tein juuri niin kuin se pyysi: yön olin nukkunut kehnosti ja väsymys painoi raskaampana taakkana kuin koskaan harteillani. Työpäivän jälkeen käytiin Ronjan kanssa pitkällä kävelyllä ja kotiin saavuttuamme tyhjensin jääkaapista viimeisillä voimillani makaronilaatikon jämät lautaselle ja rojahdin pöydän ääreen syömään. Syömiseni on aika rutinoitunutta ja siinä missä syön jokaikinen aamu chiakaurahiutalemantelimaito-hässäkkää, syön AINA työpäivän ja koiralenkin jälkeen rahkaa omppusoseella. Nyt kello kuitenkin oli jo yli puoli kuusi ja lounaasta oli kulunut 6 tuntia ja nälkä kurni vatsanpohjalla. Okei myönnetään, että ehdin lusikoida pari lusikallista rahkamössöä suuhuni ennenkuin tajusin, että on ihan turhaa syödä n.s välipalaa kun kaapista löytyi n.s kunnon ruokaa ja olin jo siinä vaiheessa päättänyt, että jättäisin hydrobicin väliin ja viettäisin iltani kotisohvalla. Pidin siis totaalisen lepopäivän (ellei työpäivän, sekä koiralenkkien aikana ottamiani askelia lasketa) ja menin ajoissa (kuten aina) nukkumaan ja nukuin kuin tukki.

Torstaiaamuna heräsin pirtsakkana kuin peipponen ja energiaa riitti (myös kiitos lounasövereiden) työpäivän jälkeen niin paljon, että läksin suoraan työpäivän jälkeen juoksemaan T:n hoitaessa Ronjan lenkityksen. Työpäivän jälkeen mietittävää tuntui olevan niin paljon, että pyyhälsin siinä mietiskellessäni 10 km ja palasin tyytyväisenä, mutta väsyneenä kotiin. Juoksu metsän keskellä on yksinkertaisuudessaan minulle halvinta ja parasta terapiaa, koska saan yksin hölkkäillessäni selvitettyä monen monta ajatussolmua ja voin (useimmiten) palata rauhallisena ja astetta "fiksumpana" kotiin. Jatkoin ajatuksieni purkua vielä kotona T:nkin kanssa koiraa rapsutellen, mutta suurimman turhautumisen onnistuin purkamaan pururadalla ja kotiin päästessäni olo oli parempi. Tässä kohtaa päästään hehkutus-hattara-postaukseni mustaan lampaaseen: lenkin jälkeinen syöminen. Hölköttelin siis eilen 10 km keskivauhtiin 5:55 klo 17-18 välisenä aikana ja edellisestä syömisestä, eli lounaasta (jolloin vedin tajuttoman kokoisen annoksen kanakeittoa) oli kulunut aikaa n 5,5 tuntia. Lenkin jälkeen minulla on harvoin heti nälkä ja juonkin yleensä pari isoa lasillista vettä ja joskus lisäksi pari desiä rasvatonta maitoa palautusjuomana. Eilen maito sai kuitenkin jäädä, enkä tuntenut nälkää moneen tuntiin - kunnes kello lähenteli 20 ja tajusin, etten ollut syönyt sitten lounaan. Äkkiä valmistin tattari-soijapala-sipuli-punajuuri-paistosta ja söin sen kera parin näkkärin ja raejuuston, 1/4 avokadon sekä auringonkukansiementen. Vatsaa kivisti ja kipristi kuin vietävää ja jouduin välillä puuskuttamaan oikein toden teolla, koska vatsaa kramppasi kuin pahemmassakin vatsataudissa. T katseli minua hölmistyneenä ja kysyin, onko järkeä syödä lisää jos noin kovin sattuu? Vastasin vaikerrellen, että nyt on vaan pakko tankata koska olen kuluttanut juostessani hemmetinmoisen määrän energiaa enkä palaudu, ellen syö. Yöllä makasin sitten jäätäviä vatsakramppien takia hereillä 2-5 ja olin hilkulla purskahtaa itkuun, koska vatsaan koski niin.

Olen ammentanut ravitsemusinfoa eri treenilehdistä, -kirjoista ja -blogeista ja vaikka tiedän mitä PITÄISI tai voisi syödä treenin jälkeen (jotta palautuisi mahdollisimman nopsaan ja hyvin) en mahda sille mitään, etten kertakaikkiaan tunne nälkää (juoksu)treenin jälkeen. Palautusjuomia en mielelläni sisällyttäisi ruokavaliooni, koska ne sisältävät kaikkea keinotekoista (joka aiheuttaa vatsanväänteitä ja ilmavaivoja kuin vietävä - erityisesti makeutusaineet) enkä koe tarvitsevani/haluavani sisällyttää niitä muutoin puhtaaseen ja down to earth kotiruokamaiseen ruokavaliooni. Löytyiskö keltään vinkkejä, mitä palutumista mahdollisimman hyvin tukevaa mutta kevyttä ravintoa voisi lenkin jälkeen tankata? Rakastan juoksemista, mutta tiedän että se lajina kuluttaa sen verta paljon energiaa, että minun - jonka paino ei missään nimessä saisi tippua lainkaan - olisi PAKKO kompensoida ne kuluttamani kalorit mahdollisimman tarkkaan (ja nopsaan suorituksen jälkeen, jottei pari seuraavaa päivää mene koomaillessa).

Ja sitä edeltävänä viikonloppuna käytiin Ronjan kanssa vanhempieni metsässä kävelemässä - pakollinen selfie sieltäkin ;)

Vatsakipujen lisäksi kävi eilen yksi toinenkin harmittava juttu: Ipe-iPhoneni uhkaa hajota. Jostain kumman syystä "päälle/pois"-nappula on ikään kuin jumiutunut, eikä sitä siis voi käyttää. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, etten voi lukita näyttöä, en "napata" näyttöä enkä myöskään sulkea puhelinta. T huomautti, etten myöskään voisi kytkeä puhelimeeni virtaa, mikäli se pääsisi sammumaan. Hittovie. Nyt siis elän kuin nuppineuloilla kävellen ja toivon, ettei puhelin a) sammu b) hajoa piakkoin, koska olen kuluneiden viikkojen aikana saanut niin paljon laskuja maksettavaksi, ettei lompakko nyt oikein antaisi myöden pari-kolmesataa euriinia uutta kännykkää  varten. Onko se joku karman laki, että puhelin tai joku muu elintärkeä kapistus (kuten pyykinpesukone) hajoaa juuri silloin kun sen EI pitäisi hajota?


"irti" on edelleen hankala käsky kun toisessa päässä on suosikkilelu - kuten kuvasta näkyy

Sellaisia kuulumisia täältä sohvanpohjalta. Kivaa perjantaita sinne :)