lördag 30 augusti 2014

Poikaystäväfarkut ja Acne Canada osana asua ja himotuksia syksyyn

Ah, viikon lempparipäivä on vihdoin (tai jälleen - riippuu miten asiaa ajattelee) täällä: lauantai. Lauantaina saa nukkua pitkään (jos pystyy), voi käydä kiireettä Ronjan kanssa aamulenkillä, sekä lusikoida aamupalaa rauhassa kelloa kokoajan kyttäämättä. Vapaapäiviä on peräti vielä kaksi jäljellä (jos lähtökohta on se, että herää jo aikaisin lauantaiaamuna) ennen arkeen paluuta, eikä mihinkään ole kiire. Me harvemmin teemme suurempia suunnitelmia viikonloppuja varten, vaan pyhitämme ajan hölläilyyn, mummiloissa käynteihin, ruokavarastojen täytölle, sekä ruoanlaitolle ja toisillemme. Ex tempore saatetaan toki lähteä kaupoilla pyörimään, mutta harvemmin, koska arjet tuntuvat jo sen verta hektisiltä, että vikonloput pyhittää enemmän kuin mielellään levolle ja hiljaiselolle. Kalenteria selailtuani totesin tosin, että seuraavat viikonloput sisältävät jompanakumpana päivänä suunniteltua ohjelmaa: on synttäräreitä, ristiäisiä, sekä tänään isovanhempieni 60-vuotis hääpäivä, sekä Siivouspäivä, jonne olen piakkoin lähtemässä sormet ristissä, että pääsisin ylimäääräisistä vaatteistani eroon.




Kuvissa näkyvät kesällä Zarasta ostamani poikaystäväfarkut, joita en montaakaan kertaa ole pitänyt - enkä tajua miksi: nehän ovat järjettömän mukavat päällä! Löysempään alaosaan tykkään yhdistää tiukemman yläosan tasapainon säilyttääkseni, eikä tämä kyseinen combo ole mielestäni - näin kuvistakaan katsottuna - lainkaan hassumpi :) Värimaailmakin on sitä ominta minääni, eli turvallisen neutraaleja ja helposti toisiinsa yhdistettävissä, eivätkä herätä juuri huomiota. Hiuksetkin jaksoin väsätä ranskikselle ainaisen "tukka auki"- tai "pikkumyy-nutturan"-tyylin sijaan ja se toi mielestäni tuon Acnen Canada-huivin kanssa kivaa ekstraa ja vaihtelua ulkonäköön. Tuo Acnen Canada-huivi, jonka ostin viime syksynä, on ollut joka pennosensa väärti ja onhan minun pakko myöntää, että hankin sellaisen peräti kahdessa eri sävyssä heti kun kuulin, että niitä oli jälleen saapunut Gaudeteen. Huivi on 100% lampaanvillaa, suuri ja muhkea, eikä ole vuoden aktiivisen käytön jälkeen mennyt miksikään, vaan on edelleen yhtä syliinsäkutsuva kuin ostopäivänäkin. Ainoa ero on se, että huivi on nyt - tarkasta viikkauksesta huolimatta - hieman rypistynyt, mutta sen saa helposti hoidettua. Vaikka huivin korkea hinta voi tuntua hölmöltä (120e huivista - woot?!) investoinnilta on se kuitenkin mielestäni fiksumpi veto, kuin 10 halpishuivin hankkiminen niin kaappitilaa, luontoa kuin lompakkoa ja hermojakin ajatellen; toki samalla summalla saisi kymmeniä halpishuiveja, joilla saisi mukavaa vaihtelua asuihin, mutta toisaalta ne eivät pysy yhtä hyvännäköisinä, eivät lämmitä yhtä hyvin eivätkä  loppupeleissä tuo muuta kuin ongelmia siinä kohtaa kun avaa kaapinoven: niitä tursuaa joka hyllyltä, ei niitä saa myytyä eteenpäin eivätkä ne sitten lämmitä muuta kuin halpisketjun kassaa. Eli kiitos ei. Pakkohan tähän on todeta, ettei kaikille ole ylimääräistä 120e laittaa huiviin, enkä kritisoi tai tuomitse: kaikki investoikoot rahansa tavallaan, mutta voin vain omien kokemusten perusteella lämpimästi suositella määrän sijasta panostamaan laatuun - se ainakin toimii itselläni parhaiten, mutta sen tajuamiseen on mennyt tovi. Joku ehkä haukkuisi merkkihipiksi - itse määrittelisin itseni mieluummin laatutietoiseksi.



Himoista ja laadusta puheen ollen: hitsi miten tykkäänkään syksyn alettua! Vaikka helteet olivat kivoja, tykkään raikkaista aamuista, fleeceen ja neuleisiin pukeutumisesta, sekä lenkkeilystä purudradalla viilenevinä iltoina. Kotona on kiva sytytellä tuikkuja, syödä keittoa, sekä panostaa sisustukseen, eikä minua haittaa muu kuin ehkä sade niinä päivinä kun en ole älynnyt napata sateenvarjoa tai takkia mukaani. Pukeutumisen suhteen olen huomannut Acnen Canadoista puheen ollen himoitsevani uutta talvitakkia, joka itse asiassa on seuravana ostoslistalla. Talvipakkasilla en tiedä mitään yhtä mukavaa, kuin pukeutua lämpimään untuvatakkiin ja Uggeihin ja lähteä ulos talsimaan: pakkasen paukkuessa ja lumen narskuessa kenkien alla on sitä jotain tiettyä romantiikkaa - tiedättekö mistä puhun? Takkeihin ja kenkiin kannattaa mielestäni panostaa, koska ne palvelevat silloin monta vuotta ja kautta - kunhan niitä muistaa huoltaa ja pitää hyvinä. Esim. 3 vuotta sitten ostamani mustat Clarksin nahkasaappaat ovat edelleen aktiivisesta käytöstä huolimatta todella hyvässä kunnossa aktiviisesta käytöstä huolimatta ja osoittautuneet joka pennosensa arvoisiksi.



Noniin, nyt on aika pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä kohti hiekkakenttää ja toivoa, että ostajia Siivouspäivään on tulossa :) Kivaa lauantaita! :)

måndag 25 augusti 2014

Kun vihdoin on opetellut kävelemään on tullut aika uusille haasteille: juoksun opettelu. TAAS. Ja lisää kroppapohdintaa, painoa ja ruokaa

"Etkö ymmärrä, mitä sulle lausuin? Ja vielä siihen mä lisäisin, että sinusta välitän", lauletaan lastenlaulussa ja sen kysymykseen vastatakseni totean, että "no en ymmärrä". Olen päästäni yhtä pyörällä kuin karusellissa tsiljoona kierrosta pyörinyt kolmivuotias, betonimyllyyn juuttunut undulaatti tai kuivausrumpuun kiivennyt kissa (muka puolivahingossa; koska niin moni on tehnyt tuon saman tempun, uskoisin niiden tykkäävän siitä!). Ymmärrykseni, mitä liikuntaan ja nimenomaan siihen OIKEANLAISEEN tyyliin liikkuttaa kehoaan, on loppunut täysin, enkä osaa sanoa juuta enkä jaata, enkä tiedä mihin uskoa ja mihin en. Mitä useampi "ammattilainen" minua neuvoo, sitä enemmän täytettä "oikeanlainen tyyli liikkua"-varastooni saan. Mikä loppujen lopuksi on se iki-oikea tyyli? Ja onko sitä edes olemassa?

Sunnuntain kävelylenkkiselfie
Oltuani PT:n, FUstra-PT:n sekä fysiatriaan erikoistuneen fysioterapeutin opeissa, olen tajunnut, että tyylejä ja koulukuntia on enemmän kuin luulinkaan, eikä yhtä ohjenuoraa ja "oikeaa" tapaa tunnu olevan; kaikki kun opettavat eri tavoin! Siinä missä PT neuvoi minimoimaan aerobista (käyttäen sitä ainoastaan lämmittelynä, sekä palauttavana kävelynä) ja lisäämään rautaa keppiin ja käymään salilla 4 kertaa viikossa, neuvoi Fustra-PT tekemään keppiliikkeitä oman kehon painoa vastuksena käyttäen, juoksemaan kantapää edellä ja yläkroppa lukittuna pitkin askelin. Fysiatrian fyssari taasen opetti minua tänään juoksemaan omimmalla tavallaan, eli varvaspainotteisesti, olkapäät tasaisesti ees-taas keikkuen, sekä neuvoo (minua tässä vaiheessa, kun kroppa on jumimpi kuin betoniporsas) välttämään lihasjumpan tekoa ja liikkumaan fiiliksen mukaan kävellen ja juosten, sekä vedessä lilluen. Nauroin T:lle kotiin päästyäni, että voin joka kerta uuden ammattilaisen kanssa yhteistyön aloitettuani kertoa kotona kovaan ääneen, miten minulle VIHDOIN on auennut se oikein tapa liikkua ja että minulle on luvattu, että juuri näillä opein saan kroppani hallintaan ja löydän tasapainon elämääni, sekä helpotusta oireiluuni. Meitä molempia alkoi naurattaa jo tuossa kohtaa, mutta toistimme jo tutuksi tullutta mallia ja lähdime ulos katsomaan, minkälainen "se uusi tyyli nyt on". T totesi varvaspainoitteisti juoksutyylinäytteeni nähtyään, että se näytti Fustra-tyyliä huomattavasti rennommalta ja kevyemmältä ja n 5 km juostuani voin itsekin todeta, että vaikka tyyli käy (ja varmasti tuntuu huomenna) pohjelihaksille, tuntui askel kummallisen rullaavalta ja kevyeltä, jokseenkin pikkuoravamaiselta ja "tingtingting":mäiseltä - tiedättehän, mitä tarkoitan? ;)

Lenkille uutta juoksutyyliä kokeilemaan
takki Haglöfs trikoot ja lenkkarit Nike

Noh, saa nähdä miten juoksu näillä menetelmin tulee nyt sujumaan, mutta kokeilla ja toivoa pitää - siinä ei ainakaan menetä mitään! Ja koska kehitystä elämän muilla saroilla on ollut havaittavissa, asennoidun suorastaan innostuneena kaikkeen uuteen, jolle olen mahdollisesti aiemmin vain tuhahtanut ja kääntänyt selkäni. Hyvä esimerkki on syöminen: huomaan selvästi, miten olen - vihdoinkin - onnistunut asennoitumaan syömiseen rennommin kuin aiemmin ja syön (pääasiassa) sitä, mitä mieleni tekee. Suuri ongelmani on edelleen annoskoot, jotka tuuppaavat levitä hervottoman kokoiseksi, mutta koska suurin syypää mega-annoksiini on runsas kasvisten määrä, en ole jaksanut ottaa siitä stressiä. Muutenkin olen nyt päättänyt antaa intuition viedä ja yritän välttää turhaa stressaamista, mitä ruokailuun tulee. Toki kalorimäärät, energiankulutus ja "kaloreiden ansaitseminen" edelleen pyörivät mielessä, mutta voin jo ylpeänä todeta, että "kehtaan" herkutella (edes toisinaan) tuntematta huonoa omatuntoa siitä. Jos monta vuotta on pyöritellyt noita ajatuksia jokaisen ruokailun yhteydessä mielessään, on mielestäni kohtuullista, että pystyy syömään rennosti edes kerran kymmenestä ruokailusta. Eniten minua tällä hetkellä ruokailujeni suhteen jännittää se, että paino lähtisi pikkuhiljaa nousuun, minkä taas suurempi energian saanti kuin kulutus toisi mukanaan. Koska saan (fyssarin luvin) liikkua fiiliksen mukaan, liikun päivittäin aerobisesti ja tunnen siitä toisinaan huonoa omatuntoa koska tiedän sen kuluttuvan energiaa, jota minun nyt pitäisi säilöä. Samalla kun osa minua potee morkkista päivittäisistä kävelyistä (juoksua harrastan nyt 2-3 kertaa viikossa, 4-10km kerrallaan), en voi moittia itseäni, koska liikunta tuo minulle hyvää oloa niin raittiin ilman, kuin myös kropan liikuttamisen kautta; minun kehoni kun ei ole luotu olemaan paikallaan! Kuten Ronjalle toteaisin: "patti tilanne" tässä kohtaa, mutten nyt jaksa huolehtia. Kyllä se paino siitä nousee jos on noustakseen, eikä se välttämättä edes ole vastaus pulmiini ja tuo terveyttäni takaisin. Moni minuakin kevyempi ihminen omistaa toimivan, hyvinvoivan kehon ja uskon vakaasti, että voin sellaisen saavuttaa voimalla henkisesti hyvin ja olemalla rennosti turhia stressaamatta - nousi paino tai ei. Koska se painonnousu tällä hetkellä vielä ahdistaa minua hieman, en tietoisesti pyri siihen (ainakaan vielä), vaan syön ja liikun fiiliksen mukaan ja seurailen sivusilmällä vaakaa. Jos elopaino nousee, en ainakaan saa tiputtaa sitä. Sen lupaan itselleni (ellei niitä lisäkiloja nyt kymmenkuntaa ala kertymään..).

Päivän lounas: kanaa kookoskastikkeessa, keitettyä perunaa, kasviksia, sekä kuvasta puuttuvat jälkiuunileivät
Juupajuu. Tälläistä pohdintaa täältä sohvan pohjalta tänä maanantai-iltana kun koirapuistossa on viiletetty ja iltapalaksi syöty paistettuja vihanneksia kera ilmakuivatun kinkun ja paahtoleivän. Yum. Pian on aika suunnata unten maille taas, jotta jaksetaan herätä aamulenkille ja töiden kautta illalla koirakouluun. Mitäs sinne? :)


fredag 22 augusti 2014

Kun pikku-Ronja unikulun aloitti, alkoi mamin oireetkin helpottaa ja havahtuminen siihen, miksi koiranomistajat on simpsakoita


Tittidii! Kuten otsikkokin jo paljastaa, on Ronja-pennun unikoulu tuottanut tulosta ja voin hymyssä suin todeta, että huomattavasti enemmän ja parempia kuin mitä olisin voinut kuvitella: huimaus-höntti-oloiluni on helpottanut!


Poseeraaminen ei koskaan ole ollut vahvuuteni, enkä sen saralla ole näillä näkymin edistynyt pätkän vertaa..
"En mä osaa poseerata! Ota nyt ees joku kuva"

Ja tässä lopputulos: etunoja, jäinen hymy ja turvonnut olo. Jep, kannattaa jatkaa näitä asukuvien ottamista :'D

Huimaus-sekoiluni on jo muodostunut osaksi arkipäivääni, eikä sen loppumista ole ollut mailla halmeilla ennen kuin aloin käymään Fustrassa, mutta todellista edistystä olen huomannut vasta kun aloin käymään Fysiatrin poliklinikan fyssarilla säännöllisesti viikottain. Fysioterapiasta huolimatta ei oireilu täysin ole kadonnut, vaan epätodellinen ja hutera olo on jatkunut aina vaan - päivästä riippuen enemmän ja vähemmän. Riittävään ruokailuun olen nyt koittanut panostaa oikein toden teolla ja pyrkinyt panostamaan nimenomaan laatuun, sekä riittävän tiheään ruokailurytmiin. Verensokerin laskiessa niin keskittymiskykyni, kuin myös suupieleni laskevat kuin lehmän häntä ja se tuntuu pahentavan huteruutta entisestään, joten tarpeeksi ravitsevat ja energiaa sisältävät välipalat ovat tulleet tutuiksi. Lisäksi olen yrittänyt hyväksyä ja sisäistää, etten voi verrata energian tarvettani muihin - esim. avopuolisooni T:hen; jokainen ihminen kun on erilainen. Olen ylipäätänsä huomannut, että miehet tuntuvat tarvitsevan ruokaa harvemmin kuin naiset, mutta syövät toisaalta usein sitten kerralla suurempia annoksiakin. Syömisvamma-taustani on aiheuttanut sen, että vertaan turhankin useinkin syömisiäni T:n syömisiin ja koen tiettyä morkkista jos tunnen nälkää ja nappaan välipalaa, jollei T syö mitään vaan tyytyy pelkkään kahviin. Hölmöä kuin mikä - eritoten minun kohdallani kun kuulun niihin, joilla nuo hypot saattavat aiheuttaa heikotusta ja jopa käsien tärinää - mutta minkäs ihminen taustalleen voi. Olen itse asiassa tajunnut asian hölmöyden vasta kun olen maininnut siitä ääneen; olisittepa nähneet T:n naamataulun kun paljastin vertailevani syömisiämme! Hän katsoi minua hetken ja pyysi miettimään, kuinka paljon luulen kuluttavani häneen verrattuna. Vaikka T tekeekin ambulanssissa fyysisesti raskasta työtä (pah, tämä on kuulemma yleinen luulo - oikeasti ne enimmäkseen hengailee pelastuslaitoksella ;)), ei hän liiku läheskään yhtä paljon kuin minä, joka päivästä ja sijoittelusta riippuen terveyskeskuksessa istun pari-8h työpäivän aikana. Pyrin tauottamaan istumistani n.s. puhelinpäivien aikana, jolloin aikaa tulee siis vietettyä pyllyllään ne 8h ja lähden aina vapaaehtoisena tulostimelle tai noutamaan jotakin varastosta jotta askelia saisi ottaa edes pari. Työpäivän rasittavuudesta + unimäärästä riippuen käyn päivittäin joko (sauva)kävelemässä tai hölkkäilemässä itsekseni, sekä liikutan Ronjaa aamulla n 15 min, töiden jälkeen 20-30 min sekä illalla riippuen siitä mennäänkö koirapuistoon riekkumaan (jossa siis minä olen liki paikoillani ja pentu juoksee kuin riivattu muiden kanssa telmien) tai kävelylle vielä 20-30 min + leikitään sisällä palloja jahdaten. Havahduin vasta nuo kaikki listattuani, että liikun yllättävän paljon keskivertoihmiseen verrattuna jo siitä syystä, että kävelytän koiraa jopa 4 kertaa päivässä. Keskivertoihmisellä tarkoitan siis ihmistä, jolla ei ole koiraa ja joka ei harrastaa liikuntaa joko ohjatusti tai itsekseen mitenkään säännöllisesti, eikä koe samanlaista suoranaista TARVETTA liikkua säännöllisesti kuten minä. Alkuvuoden rajun treenimäärän noston, sekä sen jälkeisen totaalisen romahtamisen jälkeen olen vasta älynnyt, mitä tuo riittävä ravitsemus todella merkitsee ja miksi se niin tärkeä on: jos liikkuu, muttei syö, ei jaksa. Helppoa kuin heinän teko, mutta näin kauan sen älyämiseen meni - lähes 25 vuotta! Koiran kanssa taloutensa jakavat liikkuvat karvaturrinsa takia (tai tähden) jo pakosta ainakin sen pari-kolme kertaa päivässä ja säännöllisesti (olettaen, että he eivät laiminlyö lemmikkiänsä tottakai), eivätkä he tee siitä minkään näköistä numeroa verraten Facebookia alati pommittaviin "hitsi käyn vielä spinningin ja pumpin ja coren jälkeen vetämässä pienet HiiTit crossarilla ennenku on aika mennä infrapunasaunaan löylyttelemään"-tyyppisillä statuspäivityksillään. Harvemmin kenenkään statuksessa lukee "kävin aamulla, töiden jälkeen kahdesti ja lähdenpäs vielä kertaalleen kusettamaan koiraa ja askelmittarissa on tällä hetkellä 13.000 askelta". Koiran omistaja liikkuu rutiinilla - välillä hammasta purren - välillä hymyssä suin, mutta säännöllisesti ja kuntoa ylläpitävällä tahdilla.

Anyhow. Sen jälkeen kun olen vihdoinkin tajunnut riittävän levon, liikunnan ja ravinnon tarkoituksen ja merkityksen yhdistettynä riittävään yhtenäiseen uneen - ei siis parin tunnin pätkiin pätkittyyn sorttiin - olen myös havahtunut tosiasiaan, että oireiluni tuntuu helpottavan. Fyssarini mukaan olen erityisen herkkä muutoksille ja anamneesini perusteella negatiiviset jutut kuten stressi ja paineet, sekä liian vähäinen ravinto ja liika liikunta herkistävät kivikovaksi muuttuvaa selkääni ja kun tuon ominaisuuden vielä yhdistää siihen, että kuulun niihin jotka ovat erityisen aistiherkkiä (eli siis aistivat kehonsa, sekä sen muutokset keskivertoihmistä herkemmin) ei ole ihme, että jo yhden katkonaisen yön jälkeen olen kuin halolla päähän vedelty ja liki toimintakyvytön ja selkä kiveäkin kovempi. En vielä oikein uskalla hihkua ääneen enkä liioin mainostaa (hmm, mutta kirjoitan siitä avoimeen blogiini?) oloani, koska olen tosissaan jo näinkin pitkään kuin viime syksystä oireistani kärsinyt ja tavallaan niihin jo tottunut. Yhdistettynä pessimistiseen/skeptiseen perus-suomalaiseen ajattelutapaani, tuskin tulee kellekään yllätyksenä, etten puhaltele torveen ja kailota uutistani toreilla ja metsissä, vaan pidättelen sitä sisälläni ja toivon, että olo jatkuu huomenna. Ja ylihuomenna. Ja sen jälkeisenäkin päivänä. Jos näin ei käy, en lannistu, vaan muistelen eilistä, teen pari venytysliikettä ja koitan kuunnella kroppaa parhaani mukaan. Edelleenkään en suunnittele ulkomaanmatkoja, enkä edes shoppailureissuja Ikeaan ensi viikonlopuksi, koska en koskaan voi tietää koska seuraava heikotus-huimaus-olo iskee päälle ja pilaa suunnitelmani, estäen minua liikkumasta ja olemasta normaalisti. Painotan, etten edelleenkään tunne oloani täysin normaaliksi, vaan jalat voivat edelleenkin yhtäkkiä turtua, niska jäykistyä kuin rautakanki ja päässä alkaa hyöriä kuin ruotsinlaivalla ikään. Samaan aikaan haluan hehkuttaa, että ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin oloni alkaa olemaan NORMAALIMPI kuin pitkiin aikoihin ja vastoinkäymyisistä ja kolotuksista huolimatta, jaksan taas uskoa, että se normaalin nuoren naisen elämä vielä odottaa minua tuolla jossakin.





Syvällistä pohdiskelua näin ennen viikonloppua :) Kävin äsken Ronjan kanssa metsäpolkutassuttelulla ja suunnittelin lähteväni vielä itsekseni lenkille opiskeltuani hetken naksutin-koulutusta, josta innostuin eilen käytyäni arki-tottis (arki-tottelevaisuus)-kurssimme ekalla luennolla. Kurssin avulla toivon löytäväni Ronjan kanssa yhteisen sävelen ja hyvät vinkit matkallamme kohti fiksua koira-arkea ja koirakansalaisuutta :)

Kivaa viikonloppua! :) Mitäs suunnitelmia on rustailtu?

tisdag 19 augusti 2014

Kun järki tuli taloon

Kuka olisikaan uskonut, että minä - MINÄ, tyttö jonka motto voisi olla "säästetyt rahat on turhia rahoja", joka esteetikkona rakastaa kaikkea kaunista, toimii spontaanisti ja ihastuu ties mihin ja vinguttaa korttia sopivassa kohtaa jos ostoshimo kasvaa tarpeeksi suureksi - toteaa, että olen tainnut saada edes HIEMAN järkeä päähäni mitä tulee rahan käyttöön. Oioi, lukisipa äini tätä tekstiä (tai sitten ei, koska saattaisi todeta, että tekstini on täyttä bullshittia viitaten aamuiseen tahdon nää saappaat-kommenttiini :D)

Ajatus rahankäytöstä ja sen priorisoinnista syntyi päässäni itse asiassa eilen illalla kun oli koirapuistoilemassa Ronjan kanssa. Hetkeä ennen puistoon lähtöä kävin sauvakävelemässä ja vettä tuli kuin aisaa. Minua ei rajuilma itse asiassa pätkän vertaa haitannut, koska olin varustautunut gore tex-asuun, joka suojeli minua sadepisaroilta sekä tuulelta, sekä gore tex-kenkiin, joiden avulla sukatkin pysyivät kuivina. Itseäni ei huono keli koskaan ole estänyt lähtemästä ulkoilemaan, koska olen aina omistanut kunnon ulkoilutamineet, kiitos hevos- sekä partioharrastusten - niiden lomassa kun oleskellaan ulkona kelistä riippumatta. Ironista kyllä tykkään itse asiassa käydä sateella lenkillä, koska ilma on huomattavasti raikkaamman tuntuinen kuin kuivalla kelillä, eikä mikään luo yhtä voittaja-tunnetta, kuin se kun palaa kotiin vettä tiputellen ja saa vaihtaa kuivat vaatteet ylle. Tuntuu huomattavasti mukavammalta sujahtaa sängyn tai sohvan päälle katselemaan telkkaria tai lukemaan, jos ensin on käynyt vähän reippailemassa, eikä se sade - suloisintakaan - ketään sulata.

Itseltäni on siis aina löytynyt ulkoilutamineita kaikenlaiseen menoon, enkä siksi ole koskaan tajunnut tai edes ajatellut, että tilanne voisi olla toinen. Nyt kun partio- sekä heppaharrastukset jäivät pois, ei minunkaan periaatteessa ole tarvinnut altistaa itseäni sadekeleille, koska olen voinut jäädä sisätiloihin aina kun sade on tullut. Eritoten alkuvuodesta kun kävin salilla aina töiden jälkeen, oli aikas sama minkälainen keli ulkona oli, koska en siellä juuri aikaa viettänyt ja hoidin liikunnat sisätiloissa.

Eilen havahduin tosiaan ensimmäistä kertaa karuun faktaan, että minulta löytyy itseni ulos säästä huolimatta pakottava tekijä ja että tämä karu fakta asettaa tiettyjä vaatimuksia vaatimuksia vaatekaapilleni: Ronja. Satoi tai paistoi, koiran kanssa on lähdettävä ulos. Vielä eilen aamupäivällä selailin himoipäissäni Louis Vuittonin denim shawlia ja ajattelin palkita itseni sillä ja naamioida moisen hankinnan esim. synttärilahjaksi. Käytyäni ensin sauvottelemassa reilun puolituntisen, sekä seistyäni käkättämässä koirapuistossa tunnin verran tajusin kotiin rapaisena ja onnellisena, ettei kallisarvoinen huivi tässä hetkessä olisi mikään fiksu hankinta; päinvastoin järkeä käyttäen sijoitan huomattavasti mieluummin pennoseni varusteisiin, jotka mahdollistavat sen, että voin ulkoilla koirani ja muiden koiranomistajien kanssa kuivana ja hymyssä suin, kuin huiviin jota saan olla varomassa kokoajan ja jota en voi käyttää kuin aniharvoin esim. töihin ajaessa tai kaupassa käydessäni. Viimeksi mainittua ajatellen huivi vaikeuttaisi elämääni sinänsä, että minun huivi käyttäessäni täytyisi miettiä kauppareissu-vaatetuksiani nykyistä tarkemmin; nykyään kun saatan kävellä tien yli lähi-S-markettiin verkkareissa. Sepä näky vasta olisikin; LV:n 400e huivi yhdistettynä koiranulkoilutustamineisiin.. :'D

Onneksi olen näistä ajoista (lue: viime kesästä) kasvanut edes hieman ;)

Hypetin eilen löytämiäni nahkasaappaita ja vaikkei niillä nyt varsinaisesti koirapuistoon mennä ravan keskelle seisoksimaan, ovat ne mielestäni huomattavasti fiksumpi investointi kuin kaulahuivi - ainakin omalla kohdallani. Edelliset nahkasaappaat ovat edelleen - joskin korkojen vaihdon jälkeen-  uudenveroiset ja siistit ja niissä jalat pysyvät lämpiminä ja kuivina aina alkusyksyn pikkupakkasista keskitalveen asti. Paukkupakkasilla on sitten UGG:it käytössä.

Oletko sinä - kuten minä - huomannut rahankäyttösi muuttuneen joko iän tai muuttuneen elämäntilanteen vuoksi? Miten?


måndag 18 augusti 2014

Hell yeah, syksy ja ruska - täydelliset buutsit löytyi!

...Enää puuttuu rahoitus ;)

kuva Spartoo.fi

Tänä aamuna sataa tihkutti ja lehdetkin varisivat alas puiden oksilta kauniin kellertävinä - selkeitä syksyn merkkejä siis oli havaittavissa!
Vaikka kuinka olen kesän lapsi, hihkun salaa itsekseni jo silkasta ajatuksesta, että nyt voi taas alkaa käyttämään villasukkia, farkkuja ja neuleita ainaisten shortsien ja toppien sijaan. Vaihtelu virkistää! Puinkin tänä aamuna oikein onnellisena farkut ja ruutupaidan ylleni suunnatessani fyssalle Helsinkiin.

Syksyä kohden tekee mieli alkaa sisustaa, sekä uusimaan vaatevarastoja ja yski asia, joka palaa mieleeni joka syksy on ehdottomasti saappaat. Itseltäni löytyy mustat Hullareilta jo vuosia sitten ostetut mustat Clarksin ratsastussaappaat jotka ovat edelleen loistokunnossa, mutta himoitsisin niiden kaveriksi ruskeita. Löysin Spartoon valikoimasta TÄYDELLISET Kickersin yksilöt ja raavin nyt kuumeisesti päätäni, mistä hemmetistä keksisin rahoituksen näihin..

Herättääkö syksy sinussa vastaavia himoja, vai laitatko säästösi kaukomaan matkaan ja takaisin lämpöön? ;)

söndag 17 augusti 2014

Tuoreen koiranomistajan paljastukset siitä, mitä koiran hankkiminen OIKEASTI tuo mukanaan

Tänä aamuna ensimmäiset sanat, jotka lausuin olivat lyhyesti ja yritmekkäästi "mä muutan". Varoitan jo nyt niitä, jotka ovat aikeissa pitäytyä positiivisessa ajattelutavassa koko sunnuntain: älkää pliis lukeko tätä postausta, koska se tulee sisältämään pääasiassa valittamista syystä, jolle olen TÄYSIN vapaaehtoisesti altistanut itseni: koiranpentu.



Tutkimustulokset osoittavat, että koira (ja muutkin lemmikit) parantaa ihmisen elämänlaatua, laskee verenpainetta ja stressitasoja. Jo lemmikin syviin mantelinmuotoisiin silmiin luotu katse rauhoittaa ja tekee olon seesteiseksi ja yhtäkkiä sitä unohtaa kaikkia huolensa ja paineensa. PASKANMARJAT - suoraan sanottuna. Tai korjaan: nuo edellä mainitut pätevät varmasti, mutta eivät pentuihin ja eläinlapsiin, vaan aikuisiin ja rauhallisiin otuksiin - eivät (ainakaan meidän kokemustemme perusteella) labradorinnoutajapentuihin ja tarkennettuna meidän 5 kk Ronjaan.

Ronja muutti meille 2. toukokuuta, enkä sen jälkeen ole nukkunut YHTÄ yötä enempää pidempään kuin klo 7 tai herännyt VÄHINTÄÄN kerran keskellä yötä. Oli viikonloppu tai arki, Ronja pomppii sänkyä vasten ja raapii selkää tai kättä ja nuolee naamaa, haukahtaakin välillä. Toisen meistä on siis pakko nousta ja ainakin antaa pennulle Kongi nenän eteen, jotta silmät saisi ummistaa edes hetkeksi. Kongin tyhjennettyään pentu palaa jo toistamaan raapimis-pusuttamis-kuviotaan, käy välillä makuulla itsekin, mutta palaa maks. 20 min kuluttua takaisin. Eihän siinä muu auta kuin nousta ja unohtaa torkahtelut. Kello näyttää - hyvässä lykyssä - 8, eli on ihan asiallista nousta jo tähän aikaan Ongelma tässä kohtaa on se, ettemme arkenakaan nuku kokonaisia öitä, vaan heräilemme 2-3 kertaa yössä pissataamaan pentua ennenkuin kello lyö 5:48 ja on aika nousta lenkille ja aamupuuhiin. Joka aamu lausumme ne samat "kyllä se siitä, kunhan se vähän kasvaa"-tsemppaussanat toisillemme, annamme pusun poskelle ja vertailemme silmäpusseja. Väsymys painaa.

Itseäni tuossa nukkumis-herätys-rumbassa häiritsee eniten se, että olen maailmankaikkeuden heikoin nukkuja ja herättyäni saan taistella todella, jotta saisin unenpäästä kiinni. Jos kello ylittää 5, en enää nukahda uudestaan, vaan jään pyörimään. Fyssarini ohjeiden mukaan pyrin kuitenkin aina rentouttamaan kroppani niin, etten ainakaan makaisi jännittyneenä vaikken nukukaan, vaan mahdollisimman rentona lötköpötkönä. Toki kunnollinen nukkuminen rentouttaisi kaikkein parhaiten ja eniten, mutta koska se ei ole mahdollista, tyydyn edes lepäilyyn - niin pitkälti kuin se on mahdollista. Ronjalla kun on tapana pomppia ja haukkua sänkyä vasten ja vaikkemme koskaan nouse ja pyrimme "huomioimaan" häntä ainoastaan tönäisemällä alas mikäli näykkiminen alkaa, on liki mahdotonta maata Zen-tilassa tyynen rauhallisena. Sanokaa mitä sanotte, mutta eriävät mielipiteet omaavat ovat tervetulleita näyttämään minulle mallia - ihan koska vaan!



Kun unenpuute painaa huomaan, miten negatiivinen perse edellä puuhun-asenne täyttää mieleni ja pääni, eikä mikään tunnu hyvältä: väsymys painaa, eikä juoksu (liioin kävelykään) suju, kokoajan tekee mieli makeata ja hiilarit himoittavat, töissä kestää pari tuntia "herätä" eivätkä hoito-ohjeet tai haastattelut - kädentaidoista puhumattakaan - suju ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä parisuhde kärsii. Väsyneenä toisen naama (kuten kaikki muukin) ärsyttää, pussailu rajoittuu pariin pikaiseen, eikä illalla voi kuvitellakaan hellivänsä toista tai halailevansa tovin - koska molemmat nukahtavat alta aikayksikön ja valot sammutetaan viimeistään kymmeneltä. Ilmoitettuani muutostani tänä aamuna, jatkoin hetken kuluttua lausettani sanoin "Ronja, tajuutsä että sä pilaat meidän parisuhteen?" ja pyysin T:ltä anteeksi, sitä, että koskaan hankin koiran. Jos olisin tiennyt, mitä se suhteellemme ja jaksamiselleni tekee, olisin mahdollisesti harkinnut. Annoin pusun poskelle ja jätin T:n jatkamaan uniaan (hemmetin äijä kun pystyy nukahtamaan yhä uudestaan ja uudestaan..!) lähtiessäni Ronjan kanssa aamukävelylle. Poissa olevat yhteiset rauhalliset aamupalat, loikoilut kymmeneen saakka, sekä muuten vaan sängyllä hengailut (mikäli pentu ei nuku päikkäreitä juuri tuolloin..). Toteamme usein (ja saamme kuulla saman muidenkin suusta), että koiranpennun hankkiminen takuuvarmasti on maailman paras tapa valmentautua ja valmistautua vauvaa varten. Eihän koiraa ja vauvaa nyt suoranaisesti voi vertailla, koska koiran voi esim. Ikea-reissun ajaksi jättää kotiin, eikä sen pyllyä tarvitse pestä joka pissan tai kakan jälkeen, mutten uskalla edes kuvitella sitä shokkia jonka lemmikitön pari kohtaa vauvan syntyessä ja saapuessa kotiin. Tässä määrin voin siis suositella koiran hankkimista lämpimästi: tuleepahan ainakin harkittua kahdesti, ennenkun alkaa lasten tekoon. Ironisesti on toki pakko todeta, ettei tältä väsymykseltä lastentekopuuhiin riitä energiaa - hyvä jos pusut ja halauksetkaan näiden silmäpussien koristamana kiinnostavat! Ja jos vastoin odotuksia energiaa löytyisikin, himot kyllä katoavat siinä kohtaa, kun musta nelojalkainen tapittaa vieressä, raapii paljasta ihoa ja repii peittoa. Takuuvarma seksielämän tappaja - koiranpentu.



Monen tekisi varmasti tämän luettuaan mieli todeta, että Ronja on hankittu täysin vapaaehtoisesti, enkä siksi saisi valittaa. Kuin petaa, saa maata. Lämminsydämiset taputtaisivat olalle ja sanoisivat "kyllä se siitä rauhoittuu, kunhan vähän kasvaa" ja loisivat säälivän katseen väsyneet naamamme nähdessään. Elän toivossa, että koira tosiaan rauhoittuu vanhemmiten (ja toivon mukaan pian!), koska näillä unimäärillä ja energiavajeilla ei kyllä puusta pitkälle päästä.

Kaiken tämän valituksen vastapainoksi on kuitenkin todettava, että koira todella antaa paljon: kuka heiluttaakaan häntää aina saapuessani kotiin? Kuka nuolee yhtä onnellisena pyyhekuivia sääriä ja heiluttaa peppua kuin vietävä aivan kuin ei olisi nähnyt minua kuukauteen suihkusta tullessani ja kenen kanssa kävelisin aamukasteen peittämässä nurmikossa aamukuudelta, jollen oman pienen koiranpentuni kanssa?

Mikä sanomani olikaan? Koira ei tee elämästäsi helpompaa, ei aina ole mukavaa, stressitöntä tai suju kuten kirjoissa, mutta sen omistaminen kouluttaa ja kasvattaa sinua ja hermojasi, sekä on oiva valmennus mahdollista jälkikasvua ajatellen.

Mitä ajatuksia tämä herättää sinussa - olit koiranomistaja tai et?

torsdag 14 augusti 2014

Matkalla kohti itseni löytämistä: tyyli

Koska koen blogini olevan tietynlainen oma kasvutarina matkallani kohti uutta, terveempää minua, ajattelin aloittaa pienen postaussarjan siitä, miten joko kasvan tai pyrin kasvamaan ja miten huomaan muuttuneeni kuluneen vuoden aikana. Olen jo aiemminkin kertonut, että huomaan työstäväni ajatuksiani parhaiten kirjoittamalla ja koska tykkään lukea toisten kasvutarinoita näin blogien kautta saaden niistä ideoita omaan elämääni, päätin avata pääni sisältöä tänne teille luettavaksi.

Ensimmäisenä vuorossa on tyyli ja nimenomaan pukeutuminen. Huomaan, miten pukeutumiseni on muuttunut (huomattavasti) naisellisemmaksi uuden (noh, huomenna 9kk) parisuhteen myötä. Porissa asuessani kuljin työmatkat ees-taas pyörällä, mikä rajoitti esim. hameiden ja mekkojen käyttöä ja pukeutua piti sään mukaan. Porvooseen muutettuani aloin kulkemaan työmatkat kävellen ja vaikka tuolloin koitin pikkuhiljaa totutella taas pukeutumaan muuhunkin kuin käytännöllisiin vaatteisiin, mutta koin oloni niissä jotenkin epävarmaksi ja lisättyäni jälleen treenikertoja, aloin suosimaan rennompia ja värikkäämpiä vaatteita jälleen. En siis nyt tarkoita, että olisi kulkenut kaupungilla ja töihin treeniverkkareissa tai -legginseissä, mutta tyylini oli nykyistä huomattavasti värikkäämpi ja farkut-ja-toppi-tyylinen. Ja totta puhuakseni, koska kävin salilla jopa 4-5 kertaa viikossa ja hoidin usein asioita kaupungilla sen jälkeen, näki minut kaupungilla useimmiten treenikamoissa :D Treenikamat ylläni oloni oli jokseenkin itsevarmempi, koska koin, että viestin vaatteillani ulkopuolisille, että pidin huolta itsestäni ja että treenasin aktiivisesti. Bonuksena tiukat treenivaatteet korostivat mukavasti pikkuhiljaa kasvavia lihaksia ja herättivät ihailevia katseita (ugh, kuulostaapa itsevarmalta, mutta todisteita on, että asia tosiaan on näin!), jotka nekin pönkittivät pohjamudissa lojunutta itsetuntoani mukavasti.

Eilisen asua: mekko H&M neule Zara baltsut Vagabond laukku MiuMiu

Noh, eräät asiat johtivat toiseen ja treenaaminen löi yli ja terveys petti. Vuodenvaihteen jälkeen kiristin saliliikuntaa entisestän kunnes päädyin totaalistoppiin ja lopetin salilla käymisen kuin seinään.  Nyt minulta ei liikuntaa varsinaisesti ole kielletty, mutta minua on kehotettu rauhoittumaan ja kuuntelemaan kroppaa erityisen tarkkaan ja harrastamaan liikuntaa ainoastaan silloin kun se hyvältä tuntuu. Läheisilläni on huoli siitä, etten oikein osaa erottaa koska kroppa jaksaa ja koska ei ja pelkäävät, että kuntoilen ja liikun sairaudentunnottomana - tätä kun on aiemmin tullut harrastettua. Nyt olen yrittänyt oppia todella kuulostelemaan, jaksaako keho vai ei, mutta myönnän että ero on hiuksen hieno: välillä liikunta piristää nuupahtanutta kroppaa ja tekee hyvää, mutta toisinaan jo yksikin ylimääräinen askel tuottaa lisätuskaa ja harmittaa jälkeenpäin. Ennen lähdin noissa joko tai-tilanteissa usein juoksemaan, mutta nykyään lähden AINA jos olen vähänkin epävarma jaksamisesta ja voimistani kävelemään tai sauvottelemaan. Juokseminen on kuitenkin sen verta rasittavaa fyysisesti, että otan mieluummin varman päälle ja kävelen voinnin mukaan joko rivakasti tai hitaammin, kuin revittelen tai piinaan kroppaani juoksemalla. Toki huomaan, että ajoittain tavallaan provosoin itseäni pelkäämään ja tunnustelemaan JOSKO minua huimaisi, sattuisi, särkisi tai jotain muuta tuntuisi jossain päin kehoa ja joskus pysähdyn jopa hengittelen rauhassa rauhoittelemaan itseäni. Hetken kuluttua voin sitten jatkaa matkaa ja usein voin tälläisen jälkeen vetäistä pidemmänkin lenkin ja todeta, että pelkoni oli turhaa. Mutta koska anamneesissani on jo peräti kaksi täysin selittämätöntä huimaus-kaatuminen-kramppaus-kohtausta, olen päättänyt pelata varman päälle ja mieluummin tunnustella kahdesti, kuin löytää itseni jälleen ambulanssista matkalla neurologian päivystykseen.

Oho, nyt meinaa poiketa aiheesta, joten takaisin tyyliin ja pukeutumiseen. Ennen koin tiettyä tarvetta lokeroida itseni tyylillisesti tiettyyn lokeroon enkä "voinut" poiketa siitä. En siis voinut yhtenä päivänä pukeutua bleiseriin ja toisena vaikka verkkatakkiin fiiliksen mukaan, vaan yritin päivittäin pukeutua liki täysin samalla lailla - teki sitten mieli tai ei. Noh, meillä naisillahan on tunnetusti lupa ja etuoikeus muuttaa mieltämme täysin fiiliksen mukaan eikä tuo edellä mainittu tapa mahdollista sellaista ja sai aikaan hyvinkin ristiriitaisen fiiliksen: toisina päivinä teki mieli pukeutua siististi, kun taas toisina ei olisi jaksanut laittautua lainkaan. Kriiseilin tuon tuosta ja vaihdoin tyyliä päivien sijaan viikottain ja kerroin ylpeästi löytäneeni oman tyylini - kunnes taas viikon tai parin jälkeen muutin mieleni ja tyyliäni.

No millaiseksi luokittelisin tyylini ja itseni tänään ja tällä hetkellä? Nyt suosin vaatteita, joissa on mukava olla ja jotka istuvat hyvin, eivätkä purista. Muotia seuraan toki mielenkiinnolla naistenlehdistä, mutten noudata sitä yhtä kuuliaisesti kuten nuorempana, vaan valkkaan sieltä itselleni sopivimmat. Alkukesästä innostuin ostamaan crop-topin, koska ne olivat kovin muodissa, mutta totesin eilen kaappia siivotessani, että toppi edelleen roikkuu kaapissani laput kiinni käyttämättömänä. Totesin, ettei toppi kerta kaikkiaan vain ole tyyliseni - oli se muotia tai ei - ja heitin sen kirppiskasaan. Olen todennut, että vaikka jokin vaate näyttää toisen päällä kivalta, ei se välttämättä sitten sovi minulle - eikä tarvitsekaan. Muoti on siitä kivaa, että siitä voi poimia ne itselleen sopivimmat palat, muoti elää ja muuttuu ja kaikki vanha tulee AINA takaisin muotiin ;) Nykyään pukeudun päivittäin ihan fiiliksen (tai rajallisen ajan tai kiireen..) mukaan naisellisemmin mekkoon, nahkatakkiin tai siisteihin shortseihin ja bleiseriin. En koe, että tyylini pitäisi olla rajattu tiettyyn kategoriaan, esim. gootti tai rokkari (okei, olipa kapeakatseista :D), vaan voin pukeutumisellani viestittää, millainen fiilis minulla juuri sinä päivänä on :)

pihakoristeena Ronja ;)

Tälläisiä ajatuksia tällä kertaa tyylistä. Miten sinun tyylisi on muuttunut vuosien varrella? Luokitteletko itsesi tiettyyn kategoriaan mitä vaatetukseen tulee?

söndag 10 augusti 2014

Se täydellinen pinkki, joka ei tee oloa halvaksi: Lumene Gel Effect

Mitä vanhemmaksi tulen, sen nirsommaksi muutun - mitä kynsilakkoihin tulee.

Nuorempana (kröh.. tai noh pari vuotta sitten ;)) saatoin maalata joka kynnen eriväriseksi ja käyttää koko sateenkaaren paletin värisiä lakkoja ihan fiiliksen mukaan. Nykyään nirsoilen kovin; saatan toki ostaa hetken mielijohteesta muodin mukaisia värejä, vaikka tiedän, että ne tuskin sointuvat yhteen tyylini tai makuni mukaan kovinkaan montaa kertaa, ja todeta sitten sen kerran-parin kokeilukerran jälkeen, ettei se muodikkain sävy ollutkaan omani. Muiden kynsillä saatan ihailla jotakin sävyä, mutta tyydyn usein vain ihailemaan, koska tiedän, ettei se kuitenkaan tuntuisi minun käsissäni tai jaloissani omimmalta tai turvallisen mukavalta.

Sama tylsyys on vallannut korukorinikin; siinä missä ennen käytin kaikkia sateenkaarenvärisiä henkkamaukkakoruja, käytän nyt liki vain ja ainoastaan Thomas Sabon, sekä Nominationin rannekoruja

Nykyään suosin neutraaleja värejä ja maalaan kynteni joko nudella tai aivan hennon vaaleansävyisellä lakalla ja suosikiksini onkin tänä kesänä noussut Essien ihanan kylmän pinkki Romper Room sekä tuttu ja turvallinen nude Mademoiselle. Kokeilin pari viikkoa sitten maalata kynteni pari kesää sitten ostamallani korallinvärisellä Rimmelin lakalla (joka oli sen kesän hittiväri ja ehdoton suosikkini!), mutta jouduin toteamaan, että se sai minut tuntemaan itseni halvan näköiseksi. Kyllä, luit oikein: tunsin itseni halvaksi naiseksi, kiitos korallin värisen kynsilakan! Niinpä poistin korallilakan ja vetäisin taas kerroksen tuttua ja turvallista neutraalin väristä lakkaa kynsiini. Tylsää, mutta turvallista ja tuntuu "minulta". Damn I´m boring, kävi mielessä..

Anyhow, pelastuksekseni nappasin eilen S-Marketin hyllystä ihan hetken mielijohteesta Lumenen Gel Effect-uutuuslakan koriini. Sävyksi valikoitui (minulle villi) Kissankellot, joka edustaa TÄYSIN eri värimaailmaa kuin vakkarisävyni: metallinhohtoista pinkkiä! Koska lakka irtosi alle 6 eurolla, päätin antaa muiden niin hehkuttamille Gel Effect-lakoille mahdollisuuden, ja valitsin kaiken kukkuraksi juuri pinkin, joka mielestäni sopii erityisen hyvin varpaankynsiin päivettynyttä ihoa vasten. Siveltyäni kaksi kerrosta lakkaa kynsiini tänä aamuna, olin täysin myyty: hitto, sävyhän on täydellinen! Olo on freesi, naisellinen ja kesäinen, eikä lainkaan ilotyttömäinen ja teini. Kaksi kerrosta lakkaa peittää hyvin ja levittyi - kuten Lumenen lakat yleensä - hyvin, joten kaltaiseni kosmetiikka-noviisikin sai helposti nätin lopputuloksen aikaan.


Toivon, että Lumene laajentaa Gel Effect-sarjan väriskaalaa myös syksyä kohden niin, että voin löytää sieltä sopivan sävyn sitten, kun bruna pikkuhiljaa kaikkoaa. Hinta-laatu-suhde on mielestäni Lumenen lakoissa mitä parhain, eikä kotimaisuudestakaan ole haittaa - päinvastoin. Ja koska niitä saa jopa lähi-S-Marketista, ovat ne helppo valinta niin nimpparilahjaksi, väsynyttä pienten lasten äitiä piristämään tai sadepäivän ilo.

Herättääkö kynsilakka sinussa samankaltaisia tuntemuksia?

lördag 9 augusti 2014

Hauhaun tekosia, huomenta lauantai ja uusi tukka

Oli arki tai pyhä meillä on tapamme mukaan heräilty jo ennen kukonlaulua kiitos nelijalkaisen herätyskellomme. Noei, pakko itseasiassa hehkuttaa sitä, että Ronja tuntuu jo hieman kasvaneen ja viisastuneen (kunnes se taas vetää takapakit ja hölmöilee, kuten esim. torstaiaamuna kun se innostuksissaan meinasi pompata multa nenän poikki..) ja vaikka se herättää ja pyytää pissille pari kertaa yössä, suostuu se takaisin petiinkin jos emme vielä nouse ylös. Otettiin Facebookin kautta saamamme vinkki käyttöön, eikä nousta kuin se pari kertaa yössä - kerran n 1-aikaan ja toisen aamuyöstä n 04:40-pintaan) päästämään pentu pissalle, koska Ronja ei reilu 4 kk ikäisenä voi pidättää  paria tuntia pidempään. Loput kerrat kun pentu pomppaa sängynlaidalle nuolemaan ja raapimaan, emme enää huomioi, vaan käännämme selkämme. Ronja tuntuu eniten tarkistavan, että olemme edelleen paikalla ja hakevan seuraa kun se tekee noita pomppukierroksiaan, eikä kyllä mitään hätää kärsi. Vielä kun saisi sen lopettamaan tuon pomppimisen ylipäätään! Toisaalta luin jostakin, että on helpompaa kouluttaa pomppivaa koiraa olemaan pomppimatta, kuin pomputonta koiraa pomppaamaan. Tiedä sitten mikä logiikka siinäkin on! :D Anyhow Ronjan kohdalla huomiotta jättmäinen on se tehokkain keino saada oppi menemään läpi, koska hän vain innostuu kielloista ja karjumisista.

Kuka lie löytänyt mamman tyhjän rahkapurkin ja nuollut siitä vikatkin rippeet? ;)
Arvatkaas mitä muuta hölmöä pentu on oppinut tekemään? Varastamaan. Suurin mielenkiinto kohdistuu tällä hetkellä minun alusvaatteisiini (erityisesti rintsikoihin ja bikiniyläosiin), joita pentu käy surutta nappaamassa, tuo näytille meidän nenän eteen ja juoksee sitten villisti leveä hymy kasvoilla karkuun, vaikkei ihminen jahtaamaan lähtisikään. Pentu ei onneksi (ainakaan vielä) ole järsinyt mitään rikki, mutta haluaisin tuosta huonosta tavasta mahdollisimman pian eroon. Täytyy toki musitaa, että Ronja on labbis, jolla on luontainen tarve kantaa jotakin suussaan, eikä sitä siitä saisi rangaista, mutta näkisin mieluummin, että koira kanniskelisi niitä omia lelujaan minun vaatteitani tai jommankumman avainten sijaan. Olenkin nyt yrittänyt antaa aina jotain tilalle, jos Ronja tulee vastaan jokin kielletty juttu suussaan ja sitten kehua, kun hän nappaa sen sallitun asian tilalle.

Huonoin tapa EVER jonka Ronja - ahmatti kun on - on pari kertaa tehnyt, on pöydälle nouseminen ja sieltä ruoan vieminen. Hittovie mitä kyytiä se noina kertoina on saanut, enkä ymmärrä mistä ihmeestä se sellaisenkin tavan on oppinut, mutta se on se kaikkein ei-toivotuin-tapa, jonka se osaa. Olen yrittänyt kysellä muilta labbisten omistajilta mitä he ovat vastaavissa tilanteissa tehneet ja arvatkaas, mitä vastaukseksi olen saanut? Ettei KENENKÄÄN muun labradori ole varastanut pöydältä. Woot - miten se on mahdollista, kun labbis varmasti on yksi ahneimmista koiraroduista?! Välillä tämä meidän Ronjamme tuntuu olevan rikkinäinen maanantaikappale, kun se innostuksissaan keksii ties mitä meidän päämme menoksi, eikä kenenkään muun labbis tee samoja temppuja. Vertaistuki olisi todella tervetullutta ja odotan innolla piakkoin alkavaa Arki tottis-kurssia, josta toivon saavamme apua m.m. muiden ohittamiseen (joka tällä hetkellä on hankalaa kun koira niin mielellään menisi moikkaamaan kaikkia niin kaksi- kuin nelijalkaisijakin vastaantulijoita).

Tänä(kään) viikonloppuna ei meillä sen suurempia suunnitelmia ole. T lähti vaihteeksi sairaalalle polille aamuvuoroon (vapaaehtoisesti lauantaiaamuna töhiin - pitäisikö tämä ottaa henkilökohtaisesti? ;)) ja me jäätiin tyttöjen kesken kotiin pesemään pyykkiä. Ajattelin piakkoin siirtyä ulos terassille nauttimaan auringosta ja lukemaan nyt kun sitä aurinkoa vielä näkee. Monet ovat valittaneet helteistä, mutta itse olen melkeinpä vain nauttinut niistä, koska olen suurimman osan hellepäivistä viettänyt neljän seinän sisällä (liiankin) hyvin ilamstoidussa terveyskeskuksessa töissä. Naurettiin eilen illalla, että ollaan aika mummo ja pappa-pari kun mennään perjantainakin jo kymmenen aikaan nukkumaan, eikä viikonloppuisin ole suurempia suunnitelmia tai menoja - ja nautitaan siitä! Niin se elämä vain muuttuu, että ennen sitä nautti mitä täydempi kalenteri oli eri menoista, kun nykyään nauttii arjen hektisyyden vastapainoksi ihan vaan kotoilusta ja hengailusta viikonloppuisin.

toppi Gina Tricot hame Only baltsut Vagabond laukku MiuMiu kello MK rannekorut Nomination

Kuvissa näkyy viikko sitten värjäyttämäni tukka, jonka kellastumisen estämiseksi pistin eilen tilauksen Feeluniqueen. Monien suositusten perusteella klikkailin koriini Fudgen hopeashampoon, sekä paljon kehutun Lórealin Mythic oil-hiusöljyn kuivuutta estämään. Oletko kokeillut noita tuotteita?



Ei muuta kuin mukavaa lauantaita kaikille! Onko erikoisia suunnitelmia? :)

torsdag 7 augusti 2014

Hopeanuoli turkinpuhdistajan metsästyksessä

Some ja netti ovat oiva, nopea ja helppo tapa saada selville uusimmat juorut, trendit sekä kokemukset - niin hyvät kuin huonotkin - tuotteista ja palveluista. Hyödynnän usein m.m. blogeja etsiessäni tietoa uusista tai minulle tuntemattomista tuotteista ja luotan (yllättävänkin) paljon toisten kirjaamiin sepustuksiin.

Ajattelin siksi kääntyä lukijoiden puoleen koskien tukkajuttuja, joista kirjoittelinkin jo eilen. Ongelmani on siis kylmän blondiksi värjäyttämäni kuontalo, joka tällä hetkellä on - rautapitoisesta vedestä johtuen - kellastumassa jo nyt - viikko värjäämisen jälkeen! Hopeashampoota kampaaja suositteli, muttei puhunut minkään tietyn merkin puolesta, eikä minulla noista juuri aiempaa (ainakaan hyvää) kokemusta ole.

Mitä shampoota tai muuta keltaisuutta taittavaa/poistavaa hiustuotetta suosittelisit?

kuva koululainen.fi

onsdag 6 augusti 2014

Kuulumisia ja tukkajuttuja

Keskiviikkoako tässä jo eletään? Havahdun poikkeuksetta JOKA viikko jonakin päivänä aina toteamaan, että "mitä, joko tänään on .. (viikonpvä)? Kylläpä viikot kuluvat nopeasti". Vanhuus ei nähtävästi tule yksinään, mutta tajuan vasta nyt miksi niin moni vanhempi toteaa, ettei huomaakaan miten aika kuluu ja vuodet vierivät. Tätä rataa olen piakkoin kalkkeutumassa varmasti itsekin, koska mielestäni viikkoihin ei juuri kuulu kuin maanantai, perjantai ja nopea viikonloppu, jonka jälkeen sama rumba taas jatkuu :D Mitään uutta tai maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut, mutta ajattelin tulla päivittämään ihan näitä arjen kuulumisia vain. Harvemmin elämässäni oikeastaan mitään kovin erikoista tapahtuukaan verrattuna esim. aikaan jolloin vielä opiskelin. Näin säännöllisesti työssäkäyvänä ihmisenä arkipäivät muistuttavat aika lailla toisiaan - eikä se haittaa. Tykkään arjesta ja tietynlaisesta tylsyydestä ja hetken analysoinnin jälkeen huomaan, ettei yksikään päivä ole samanlainen! Siitä pitää m.m. Ronja huolen ;)

Tänäänkin pentu herätti meidät klo 03:38 alkaen, pomppi iloisesti pussaillen sänkyä kohti ja oli sitä mieltä, että mamman oli aika nousta. Kun T nousi päästääkseen pennun pissalle, jäi se tyytyväisenä minun puolelleni sänkyä ja tapitti minua suklaanruskeilla silmillään kysyen "miksi ihmeessä T nousee, kun mami aina on se joka aamuisin nousee ekana? Etkö aiokaan nousta"? Siinä kohtaa ei kyllä paljoa hymyilyttänytkään, koska väsymys painoi kuin synti enkä turhia rapsutellut, vaan komensin Ronjan alas ja kiitin kun se laskeutui matolle. Harmikseni en ihan näin helpolla päässytkään, koska Ronja jatkoi samaa hemmetin rumbaa herättäen minut n 30 min välein ja suostui lopulta T:n kanssa ulos vasta 5-aikaan. Kellon pärähtäessä soimaan 05:38 olin kuin puulla päähän vedetty, silmät tuntuivat seisovan päässä vinoina kuin Pisan torni, enkä saanut ajatuksia pidettyä kasassa. Nousin kuitenkin kuuliaisesti ylös, tein omat aamutoimet ja lähdin pennun kanssa aamulenkille. Olen aamuihminen, eikä minulla ole mitään aamulenkkejä vastaan - paitsi tälläisinä lyhyen yöunien jälkeisinä päivinä, jolloin olen täysin kohmeessa. Valittiin reitti, jossa saatoin päästää Ronjan riekkumaan vapaana ja sain jopa hymyn kasvoilleni pennun riekkuessa: eihän sitä voi muuta kuin nauraa kun uljas pieni musta tunkee nenänsä hiekkaan, vetäisee syvään henkeen ja tuhisee sitten (ylläribonus, jos nyt on nenä täynnä hiekkaa :D) ja spurttaa sitten onnellisena parinkymmenen metrin matkan, kääntyäkseen pian ympäri. 30 min pituisesta aamulenkistä ja kahvista huolimatta olo oli kaikkea muuta kuin pirteä kun suuntasin auton nokan kohti työpaikkaa, mutta yritin lohduttautua sillä, että seuraava yö toivon mukaan sujuisi paremmin. Oisko kellään vinkkiä tuohon, miten saada Ronja lopettamaan herättäminen? On ok, että se herättää kun pissihätä iskee, mutta ei todellakaan suotavaa tai hyväksyttävää, että se herättää koska sillä on tylsää!

Viime perjantaina kävin viikonlopun alkajaisiksi kampaajalla raidoittamassa tukkani, vaikka olin jo ehtinyt vannoa, että kasvatan luonnonvärini esiin. Todettuani, että päätäni koristi samaan aikaan 3 väriä (juuressa oma luonnollinen värini, sitten tumma ja vaalea syksyn ombre-villityksen peruilta) en voinut vastustaa kiusausta (lue: kehdannut enää katsoa peiliin tai pitää hiuksia auki) vaan istuuduin kampaajan tuoliin ja pyysin häntä raidoittamaan tukkani oman, luonnollisen värini mukaan. Olen aina pitänyt itseäni brunettena, joten voitte vain kuvitella kuinka yllättynyt olin kun huomasin kasvatusprojektin edetessä, että tyvestä pukkasi tumman tuhka-blondia-väriä, ruskeiden kiehkuroiden sijaan. Muistan, että lapsena minulla itse asiassa oli luonnonkihara, tuhkan värinen tukka, mutta iän myötä se lähti tummumaan. Ja aloinhan minä 4. luokalla sävyttämään tukkaani niin, etten sen jälkeen oikeastaan ole sitä ominta omaa väriäni nähnytkään! Yllätys oli kuitenkin positiivinen ja kampaajan saatua luomuksensa valmiiksi olin kovin tyytyväinen, vaikka tuntuukin kestävän jonkin aikaa, ennen kun silmä tottuu tähän vaaleampaan kuontaloon.
Hiusten vaalennuttua huomaan tosin, että ne kuivuvat etenkin latvoista taas enemmän ja ajattelinkin kysyä siksi teiltä lukijoilta mahdollisia vinkkejä. Kampaaja neuvoi käyttämään hopeashampoota, jotta mahdollinen kellastuminen (jota huomaan tukassa jo nyt!) estettäsiin, sekä hiuksiin jätettävää hoitsikkaa. Olen jo entuudestaan käyttänyt Sexy Hairin Soya-sarjan hiusöljyä, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan kokemuksia muiden merkkien vastaavista tuotteista. Onko hypetetty Moroccan oil todella hintansa väärti?

Eilen aamulla kävin taas fyssarilla, jossa teimme tällä kertaa harjoitteita, joita saan (lue: minun täytyy) tehdä kotona. Naurahdin fyssarilleni, että on hassua miten saman koulutuksen saaneet ihmiset voivat neuvoa minua vaivoineni niin eri tavoin: toisen suositellessa pitkiä venyttelyjä, lihasjumppaa tai syvien lihasten aktivointia, peruu nykyinen fysiatrialla työskentelevä fyssarini edellä mainitut täysin ja suosittelee sen sijaan kehon vääntelyä esim. kiertoliikkein, mielikuvia, sekä rentoutumisharjoituksia. Tiedän, että olen mainostanut luottaneeni sen hetkiseen oppaaseeni ja tämän ammattitaitoon täysin, mutta nyt on pakko myöntää, että olen nykyisen myötä alkanut kyseenalaistaa edellisten neuvoja täysin. Varmasti kaikilla aloilla osaaminen liikkuu eri tasoilla ja toki erikoistuneella on enemmän tietämystä juuri siitä omimmasta alastaan eikä häntä sen takia voi verrata muihin, jotka mahdollisesti ovat erikoistuneet toiseen erikoisalaan, mutta tuntuu, että olen kiertänyt aikamoisessa kehässä ja labyrintissä selkä- ja huimausvaivojeni kanssa, ennenkun jonkin sortin ulospääsy näkyy. Ehkä. Varsinaista paranemista en vielä ole huomannut ja fyssarini sanoi jopa viimeksi  suoraan, etteivät kaikki vaivaiset välttämättä koskaan parane. Jos näin käy, vammojen kanssa oppii aikanaan elämään ja niitä oppii helpottamaan ja niiden synnyn ja aiheuttajan oppii tunnistamaan, sekä näin ollen myös ennaltaehkäisemään. Nuo sanat kuultuani en voinut enää itkua pidätellä, koska pelkään niin, etten koskaan pääse tästä sekavatsa oireilustani eroon: yhtäkkiä minulta saattaa mennä tunto jaloista, silmissä sumeta ja alkaa huimata niin, että minun on pakko päästä istumaan. Oireiluni ei sinänsä ole kohtausmaista, mutta tuntuu välillä voimakkaammin - välillä kevyemmin ja vähemmin - ja on pahimmillaan jos olen oleskellut pitkään samassa asennossa tai selkäni on jumissa. Tuolloin alaselkäni ja pakaralihaksen yläosa muuttuu kivikovaksi, eikä käänny tai vaivu mihinkään suuntaan. Fyssari kieltäytyi toistaiseksi arvioimaan ja arpomaan oman kohtaloni tilaa, vaan neuvoi vain pysymään kärsivällisenä, tekemään rentoutumisharjoituksia ja välttämään niitä asioita, joiden arvelemme/tiedämme pahentavan oloani, eli stressiä, vähäistä unta sekä rankkaa fyysistä rasitusta. Liikuntaa saan harrastaa kivun (ja päänupin) sallimissa rajoissa sekä kävelyn että juoksun muodossa, mutta lihaskuntojumppaa en muutoin kuin uusien ohjeiden mukaan saa tehdä, jotteivat sidekudoskalvoni (eli fasciat) menisi enempää jumiin. Syyllistä oireiluuni ei siis edelleenkään ole löydetty, mutta suurennuslasin alla on nyt tällä hetkellä pääepäiltynä juuri nuo sidekudoskalvot, jotka ovat lihasten päällä ja jotka mahdollistavat kehon "smoothit", eli sujuvat liikkeet, käännöt ja väännöt. Niitä koitamme nyt harjoitusten, levon sekä Magnesium-lisän avulla saada rentoutettua niin, ettei kehoni olisi kokoajan jännitystilassa. Sen myötä oireiluni saattaisi helpottaa, joten teen työtä käskettyä ja toivon, toivon ja toivon. Ylläpidän toisaalta myös tiettyä kriittisyyttä ja pessimististä asennetta yllä, etten sitten pety, ellei jumpasta ja levosta huolimatta oireiluni katoakaan. Voi olla, etten koskaan enää käy ulkomailla (koska ottaa pattiin maksaa kalliista matkasta ja sitten vain maata hotellin vuoteessa tärisemässä) tai harrastaa rankempia lihaskuntojumppia, valvoa myöhään tai tehdä henkisesti rankka työtä, mutta sitä en nyt vielä jaksa surkutella. Huonoina päivinä nuo toki palaavat mieleen ja kyynel jos toinenkin tirahtaa poskelle koska koen tilanteeni niin epäreiluksi, mutta yritän tuolloinkin vain nostaa nenää kohti taivasta ja jatkaa toivomista. Ehkä se siitä vielä.



Eipä kai tässä muuta. Mitä sinne kuuluu? :)

lördag 2 augusti 2014

Lauantaipäivän kuulumisia: kuolemanpelkoa, kardemummaa ja koiraa

Oh god kaverit, minkälainen herätys minua tänään odottikaan. Ennenkuin kerron YHTÄÄN enempää paljastan jo, etten toivoisi vastaavanlaista edes pahimmalle vihamiehelleni ja toivon t-o-d-e-l-l-a, että tämä jäi minun kohdallani niin ensimmäiseksi, kuin viimeiseksikin kerraksi. Luulin, että viimeinen hetkeni oli tullut.

Päiväkävelyllä minun vihdoin päästyä sängystä ylös. Oli muuten ekaa kertaa sitten 2.5, jolloin EN käynyt aamulenkillä!

Heräsin n 04:38 järkyttävään päänsärkyyn, enkä suoraan sanottuna tiennyt mitä tehdä: paikallaanolo teki pahaa, pienikin liike oksetti ja maailma pyöri kuin betonimyllyssä ja pienikin valonpilkahdus sattui silmiin niin, että ne oli pakko ummistaa heti. Yritin hengitellä rauhassa ja palautella mieleeni fyssarini oppeja totaalisesta rentoutumisesta (jota olemme harjoitelleet vastaanotolla, koska fyssarini on sitä mieltä, että sidekudoskalvojeni jumit johtuvat stressistä) - tuloksetta. Yritin nukahtaa uudestaan, mutten pääni sisällä jyskyttävän betonijyrän takia saanut unen päästä kiinni kuin hetkellisesti ja pyörin varovaisesti kyljeltä toiselle, välillä selälleni pysähtyen, koittaen selviytyä herättämättä T:tä. Mielessäni kyllä kävi, että joutuisin - eritoten ellei päänsärky ottaisi laantuakseen - herättämään T:n ja pyytämään häntä a) syöttämään lääkekaapista yhden pillerin jokaisesta purkista (minulta löytyy niin lihasrelaksantteja, kuin särkylääkkeitä pienen apteekin verran) tai b) lähtemään viemään minua päivystykseen Porvooseen, mutta päätin koittaa nukahtaa uudestaan ja toivoin, että päänsärky kaikkoaisi sen myötä. Jossain vaiheessa muistan nousseeni vuoteesta, mutta pysyin hädin tuskin jaloillani huimauksen oksettavan olon sekä alati jyskyttävän päänsäryn vuoksi, joten palasin nopeasti takaisin vällyjen väliin ähisten ja puhisten - että kuinka pahaa minun tekikään! En muista, koska minulla viimeksi olisi ollut päänsärkyä ylipäätään, enkä voinut keksiä mistä sellaisen nyt olin itselleni kehitellyt. Epäilyni kääntyivät saman tien eiliseen kampaajakäyntiin, jolloin istuin n 2 h, joista osan pesupaikalla kovaan lavuaariin niskaa nojaten. Toisena villinä arvauksena oli mahdollinen haittavaikutus lääkkeestä, jonka aloitin eilen. Koska kipu tuntui leviävän ristiselästä aina niskaan asti, päädyin kuitenkin syyttämään kroonisesti elämääni hankaloittavia sidekudoskalvoja, jotka tällä hetkellä kirraavat aina jalkapohjasta korvan taakse asti. Paitsi, että kävin torstaina runnotuttamassa niitä fyssarilla, istuin perjantaina lähes koko 6h työpäivän ajan puhelimessa paikallani, sekä sen jälkeen vielä kampaajalla. Illalla kävin lyhyellä sauvakävelyllä, mutta se tuskin pelasti ja kompensoi päivän aikana istumiani tunteja. Niin se vain on, että ihmiskroppa on luotu liikkumaan - ei jäkittämään paikallaan kuin betoniporsas!



Saatuani ibuprofeenia ja parasetamolia, sekä vietettyäni VIELÄ pari tuntia vuoteessa, tunsin miten päänsärky alkoi hellittää ja uskaltauduin nuuskimaan aamukahvia. Jo pelkkä ajatuskin aamupalasta oksetti, mutta aloin pitkin hampain sitä kuitenkin valmistamaan, koska tiedän, ettei olo ainakaan kohene jos masu on tyhjillään. Koko aamupäivä tulikin sitten vietettyä ruokapöydän ääressä ensin aamupalaa syöden ja sittemmin H&M-tilausta tehden (ilmainen toimitus 1991-koodilla!). Olo oli krapulainen, oksettava, pysähtynyt ja turvonnut - eli kaikkea muuta kuin rentoutunut ja hehkeä. Käytiin kaupalla ja päässäni hyöri kuin hamsterin juoksupyörässä, mutta päänsärky oli onneksi kadonnut. Siinä aamulla sängyssä maatessani ajattelin, että taisin saada kokea, miltä migreenipotilaista tuntuu kun oikein paha kohtaus iskee kuin puun takaa. Olisin antanut mitä vain, jotta jyskytys pääni sisällä olisi tauonnut ja antanut minun tuhista uniani rauhassa loppuun, mutta mikään ei tuntunut helpottavan oloa: teki vain mieli oksentaa, itkeä ja huutaa (en tosin tehnyt niistä yhtäkään, koska arvelin niiden kaikkien vain pahentavan oireitani).

Asiasta kolmanteen: mistä haette inspiraatiota siihen, mitä teillä tänään syötäisiin? Itse tykkään lukea paikallislehdistä koulujen ruokalistoja (joissa btw esiintyy järkyttävän paljon eineksiä!), sekä katsella ruokaohjelmia ja valmistaa ruokaa niistä inspiroituneena. Pah, nojoo tai ainakin melkein. Fakta on kyllä se, että hävettävän usein tulee tehtyä niitä samoja lihapullia, uunilohta tai broilerikastiketta vaikka respetipankki pullistelisi toinen toistaan mielenkiintoisempia ohjeita, joilla saisi mukavaa vaihtelua ruokailuihin. Tänään valmistin tätä Pipsa Hurmerinnan kardemummalohta joka osoittautui eksoottisesta maustecombostaan huolimatta todella maukkaaksi ja helppotekoiseksi: sekoita kulhossa 1 dl vaahterasiirappia, 1 tl (paahdettua) paprikajauhetta, 2 tl kardemummaa, 1 tl suolaa, 1 tl cayennepippuria ja valele sillä lohifilee. Koko komeus uuniin 200 asteeseen 30 minuutiksi, lopuksi puristus sitruunaa päälle ja voilá - jännän makea ja maistuva lohi on valmis, eikä takuulla jää kakkoseksi perus-turvalliselle suolalla ja pippurilla maustetulle lohifileelle! Itse laitoin ohjeesta huolimatta tavallista paprikajauhetta, sekä hieman vähemmän siirappia ja cayennepippuria ja tein kyytipojiksi uunikasviksia (joille valelin marinadin jämät - yum!), keitettyjä perunoita, sekä salaattia ja turkkilaista jugurttia kastikkeeksi. Todettiin molemmat T:n kanssa, että tätä tehdään toistekin.



Nyt istun tässä terassilla ja mietin, josko pitäisi lähteä pienelle kävelylle. Selkä tosiaan ei tykkää yhtään jos jäkitän liian pitkiä aikoja paikallani, muttei vastapainoksi myöskään tunnu kestävän kovin kovaa jyskytystä (kuten ei pääkään, kiitos aamuisen koettelemukseni) joten taidan mennä hissukseen tassuttelemaan ympäri korttelia. Ronja nukahti äsken tähän jalkojeni juureen, joten hän taitaa jäädä nyt kotiin yksikseen hetkeksi, kun minä suuntaan ulos.


Kivaa lauantai-iltaa kaikille! :)