Do good, feel good

Muistatteko vielä kun kerroin lukevani The Happiness Projectia? Harvemmin kirjoista jää kovin moni asia mieleen, mutta eilen hymyssä suin kulkiessani mieleeni juolahti ohje, jonka Gretchen Rubin lukijalle, onnellisuuden etsijälle, antoi: Do good, feel good - eli vapaasti kääntäen tee hyvää, tunne hyvää. Ja juuri niin minulle eilen torstaina kävi.

Äiti oli kipeänä ja halusin yllättää hänet viemällä kukkia aamulla ennen kun lähdin töihin, eli kurvasin S-Marketin kautta ja nappasin ihanan gerbera-kimpun matkaani. Kun kurvasin vanhempieni talon tienhaaraan  huomasin siskonityttöni bussipysäkiltä, eli kun ikkuna auki ja kajautin tytölle, että heitän hänet samalla koululle. "Hyppääs takapenkille ja laita vyö kiinni!" huusin hänelle samalla kun lähdin juoksemaan mäkeä ylös vanhempieni talolle.

Ulko-ovelta jo kailotin hyvät huomenet ja kuulin äitini tassuttelevan yläkerrassa.  Aikatauluni oli jo tiukka, jotten myöhästyisi töistä mutta jäin odottamaan äitiä, jotta saisin ojentaa lahjan henkilökohtaisesti. Sydän heitti pari volttia kun näin pirteän, hymyilevän äitini, joka vielä edellisenä iltana kyynelehti kivusta. Vaan jälleenhän ne kyyneleet hänen silmäkulmiinsa ilmestyivät kun ojensin kukkapaketin hänen syliinsä ja toivotin hyvät torstait. Pikaisen halin jälkeen ryntäsin jo takaisin autolle, jossa W oli kammennut itsensä takapenkille ja naureskeli, että ajelisimme näköjään hänen odottamansa koulubussin perässä koululle saakka. Vaihdettiin kuulumiset ja W kertoi Italian matkastaan, jonka jälkeen emme olleet vielä nähneetkään. Miten mielettömän hyvä, lämmin ja rakastava fiilis minulla tuosta 8-vuotiaasta olikaan kun pysäytin auton ala-asteen eteen ja päästin hänet kyydistä.

Koko loppupäivä meni suu hymyssä ja kerroin muillekin, miten hyvin aamuni oli kiitos noinkin pienten asioiden, alkanut.

Illalla kävin 10 km hitaalla hölkällä ja olin ylpeä itsestäni kun keskisyke pysyi (vihdoin!) 154. Lenkin jälkeen jäähdyttelin kävelemällä ja tein pikaiset venyytykset, mutta totesin, että viikonloppuna olisi kyllä aika panostaa venyyttelyyn ja kehonhuoltoon jälleen hieman enemmän. Pakaralihaksia ja alaselkää juili ja kiristi siihen malliin, että hohheijaa vaikka pyrin hölkän aikanakin tekemään sivuhyppelyä sekä polven nosteluita. Yön nukuin levottomasti, mutta onneksi on perjantai. Nyt lähden töihin ja illalla on varmasti vuorossa perjantainen siivous-projekti, sekä TV:n tai jonkin leffan katselua ja syömistä. Mies menee huomenna töihin, eli aikainen nukkumaanmeno on taattu.

Kuvat keskiviikkoiselta metsäretkeltämme. Kuvanlaatu on tätä laadukkainta iPhone 5-luokkaa ja kaiken kukkuraksi kuvat eivät suostu kääntymään Bloggerissa. Baah.

Suosittelen kokeilemaan tuota Do good, feel good-yhdistelmää - sen ei tarvitse olla kovin kummoista! Jo toiselle oven avaaminen, hyvän työpäivän toivottaminen tai toisen tipauttaman tavaran nostaminen tuo itselle hyvän mielen. Toki tätä voi pitää jopa itsekkäänä, mutta mielestäni siinä ei ole pahaa jos tekee jotain hyvää toiselle ja saa kaupanpäällisiksi itselleen hyvän mielen.

Hyvää perjantaita murut <3

The days are long, but the years are short - or are they? Viikon, viikonlopun ja lääkärissä käynnin kuulumiset laajassa pähkinänkuoressa

Idea otsikkoon tulee Gretchen Rubin:n kirjasta The Happiness Project, jonka sain hiljattain (vihdoinkin) luettua loppuun. Kirja on inspiroiva ja herätti ainakin minussa monta ajatusta, sekä antoi yksinkertaisia vinkkejä siihen, miten omaa onnellisuutta ja tunnetta siitä, että on onnellinen, voisi lisätä arkeensa. Olen hiljattain alkanut lämmetä self help-tyyppiselle kirjallisuudelle ja voi lämpimästi suositella tätä Rubinin kirjaa heillekin, jotka suhtautuvat skeptisesti tämän kaltaiseen kirjallisuuteen.

Anyhow, olipa muuten huono aloituskappale tuo ylläoleva (kuulen äikän maikan äänen jo päässäni..), mutta aasinsiltaa pitkin taas jatkan kertomaan kuulumisia :) Viikot tuntuvat suhahtavan niin nopeasti ohi, ettei perässä meinaa pysyä ja jälleen on maanantai ja voin vain ihmetellä, minne ihmeeseen viime viikko ehti jo kadota.

Viimeksi kun kirjoittelin, kerroinkin hieman faktoja kaarrellen ettei kaikki ole hyvin, mutta nyt voin onnesta huokaillen kertoa, että ainakin yksi asia järjestyi: työt jatkuvat! :) On aivan uskomatonta miten tavallaan niinkin yksinkertainen asia kuin työt - ja etenkin epävarmuus niistä - voi vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti muuhun elämään. Muistutan usein itseäni siitä, että työt loppupeleissä ovat todella suuri osa elämää - tuleehan siellä vietettyä arkisin 8h + työmatkat, eli 1/3 koko vuorokaudesta. Onnekseni asiat järjestyivät, eikä minun nyt hetken aikaan näillä näkymin tarvitse jännittää työsopimuksen jatkoa. Jännitys vei minulta yöunet ja vaikutti pakostakin sitten yleiseen jaksamiseen ja "moodiin" (en millään keksi sopivaa suomenkielistä sanaa.. Fiilikseen?) ja mitä enemmän tiuskin ja olin tiukkapipoinen ja räjähtelevä kotona, sitä enemmän minua ärsytti. Käykö teillekin niin, että kun tiuskii muille, suuttuu aivan mielettömästi itselleen kun tietää, että purkaa pahaa oloa muihin - ja sitten sitä onkin vielä pahemmalla päällä? :D Tosi epäloogista, mutta toisaalta ei. Rubinin kirjasta The Happiness Project-kirjasta opin, että välillä pitää "act in the way you wanna feel", eli jos haluat olla iloinen, esitä iloista. Kun vaikutat iloiselta, muut toimivat peileinä ja ovat iloisia sinua kohtaan ja kuka nyt pystyisi mutrunaamaa näyttämään kun muut ovat ystävällisiä sinua kohtaan? Aivan. Oivallus nro 1 tehty!

Arki on muuten rullannut entiseen tapaansa eteenpäin. Mies aloitti AMK-opinnot keskiviikkona, eli seuraavat 3 tai 4 vuotta hän suhaa töiden ohessa koulunpenkillä. Hänen normaalisti tehdessä vuorotöitä muutos on sikäli meidän arjessamme tuntuva, että hän on nyt päivisin koulussa ja niinä päivinä kun ei ole koulua, saattaa olla töitä 12h tai 24h. Tavallaan se ei vaikuta minun arkeeni juurikaan, koska olen itse virka-aikaan 8-16 töissä enkä "hyödy" siitä että mies olisi päivät kotosalla, mutta tuntuuhan se hassulta kun toinen tulee - aivan kuten ennen vuorotöitään - kanssani samaan aikaan iltapäivällä kotiin kun hän tähän asti on hengaillut himassa koko päivän. Opintoja on vasta pari päivää takana, joten vielä on hankala sanoa miten ne tulevat vaikuttamaan elämäämme (haha tai mieshän jo pähkäilee, että hänhän joutuu lukemaan läksyjä :D) mutta pääasia ja omalla kohdallani suurin huolenaihe on se, ettei koulua olisi miehellä ihan päivittäin (käy siis n.s aikuisopintoja, eli monimuotoa pitäisi pääosin olla) niin että hän voi käydä koulun ohessa töissä. Talouden tulot väistämättä romahtavat jos vain toinen osapuoli käy töissä ja se fakta mielessä pitäen pankkiin marssiminen ja talolainan kosiskelu hieman jännittää. Onneksi asioilla on tapana järjestyä ja miehen opinnot ja työvuorot näyttävät ainakin tällä hetkellä menevän kivasti yhteen. Toista meno on sitten kun hänellä on pitkät työharjoittelut edessä - silloin on yksinkertaisesti PAKKO ottaa opintovapaata, mutta silloin hän voi periaatteessa nostaa jopa opintotukea. Hoitoalalla kun ei harjoittelusta makseta palkkaa..

Viikonloppuna emme tehneet mitään kovin mullistavaa: kävin lenkeillä, tehtiin ruokaa (ja sunnuntaina innostuin pitkästä aikaa leipomaan sämpylöitäkin! Vitsit miten taikinaterapiaa harrastaessaan aina tajuaa, että sitä täytyisi harrastaa useamminkin - on se vaan niin paljon kivempi syödä omia tuotoksia kuin kaupan muovipussileipää), käytiin Ikeassa hakemassa tuikkuja ja sukuloimassa. Mies totesi jo eilen, että minulla varmaan on joku yliaktiivisuus-ongelma koska vaikka noinkin paljon touhuttiin, kinusin silti että haluaisi tehdä "vielä jotain". Sitten kun puhisten suostuin hetkeksi sängylle lukemaan, meinasin nukahtaa. Pitäisi varmasti opetella rauhoittumaan. Toisaalta voin aina syyttää geenejäni, koska isäni on tismalleen samanlainen suhaaja ja touhujaja, joka ei paljoa paikoillaan muuten kuin nukkumassa pysy ;)

"Hei otetaan nyt yksi couplefie kun ei olla aikoihin otettu!" Ja tässä lopputulos: kaksi kaunista :D

Tänään maanantaina kävin (jälleen) tapaamassa uutta lääkäriä, joka tutkii ja kopeloi jumejani. Minulle tehtiin (jälleen, mutta nyt kokeneemmin käsin) faskiamanipulaatiota ja kotiläksyksi sain seurata omaa oloa, seurata esiintyisikö minulla mahdollisia oireita kuten kuumetta ja infota lääkäriä oloistani viikon kuluttua. Mitään ihmettä en usko tapahtuvan ainakaan kerta-käsittelyn jälkeen, mutta olen toiveikas: naislääkäri kellä kävin on hyvin kokenut ja moni on saanut hänen käsittelystään hyötyä. Minun niska-/kaulaseutuni oli heti käsittelyn jälkeen todella keveän oloinen, mutta nyt pientä pistelyä on taas alkanut tuntua. Nyt täytyy vain koittaa olla kärsivällinen ja odotella ja katsoa, miten tilanne kehittyy. Jollei kertakäsittelystä vielä 100% apua ole, niin uskon, että jos tästä edes HIEMAN apua on, niin menen varmasti uusintakäynnille. Lääkärillä oli ihanan avarakatseinen näkemys ihmisen hoitamisesta ja totesi, ettei halua hoitaa potilaitaan todella montaa kertaa - koska kokee nähtävästi, että on silloin epäonnistunut heidän hoidossaan! Minulle tuli potilaana turvallinen ja rauhallinen olo jo siitä, että lääkäri ens-alkuun halusi selvittää taustani eikä heti lähtenyt kopeloimaan ja lääkitsemään ja määräämään ties mitä tutkimuksia. Hänen näkemyksensä mukaan kaltaiseni jumit ovat monen tekijän summa, mutta hän painotti, että aiemmat traumat - henkiset että fyysiset - ovat kasautuneina niiden aiheuttajia. Kuluneet viime vuodet eivät minun kohdallani mitenkään helppoja ole olleet ja yksi syy on myös nämä jumit jotka ovat estäneet minua elämästä haluamaani elämää, muta uskon yhä ja edelleen, että se aika vielä koittaa kun voin elää täysin normaalisti, käydä asioilla, matkustaa ja oleilla hetkittäin myös epämukavissa asennoissa ilman, että kärsin huimauksesta ja säryistä jälkeenpäin.

Että sellaisia kuulumisia täältä :) Miten sinun viikonloppuusi kuului?

Ei suosittuja mielipiteitä

Hahaa! Sain varmasti viikon mojovimmat naurut kun löysin m.m Hillan blogista paljastuksia ei suosituista mielipiteistä - tiedättehän, niistä mielipiteistä joita ei varmasti tulisi sanoa ääneen koska ne voivat herättää hämmennystä, pitkiä katseita ja kohonneita kulmia vastapuolen osalta. Minut on kasvatettu sanomaan rohkeasti oma mielipiteeni, joten mikäs tässä: nyt aion minäkin paljastaa mielipiteeni parista asiasta, joista moni muu on kanssani TÄYSIN eri mieltä!

Annokset on isoja ja leivälle laitetaan v-o-i:ta tai vähintään voiseosta!

Aloitetaan samoilla linjoilla kuin Hilla: margariini - hyhhyh! Kotikotona meillä syötiin aina leivän päällä margariinia ja ainoastaan spessu-tilaisuuksissa sai oikeata voita, kuten esimerkiksi uusien pottujen kanssa. Thank God kotoa muutettuaan saa valita leivän päällyksensä itse - ja minun valintani on Oivariini. Leipää ei tule syötyä edes päivittäin, joten en usko että levitteellä on kovinkaan suurta merkitystä koko ruokavaliota ajatellen. Lupaan kompensoida "huonon" rasvavalintani lorauttamalla salaattiin öljyä ja syömällä pähkinöitä.

Muumimukit. Minulla on niitä kaapit pullollaan mutta nykypäivän muumihypetys alkaa tulemaan jo korvista ulos niin, että ilmoitin jo äitille etten minulle tarvitse enää ostaa yhtäkään mukia! On leivänpaahdinta, vedenkeitintä, kattilaa, varmaan vessapaperiakin - Muumeja kaikkialla! Rakastan muumeja niin suloisen ulkomuodon sekä olemuksen ja elämänfilosofian vuoksi, mutta nyt kun niitä tungetan joka himpskatin tuutista alan minäkin jo kyllästyä.

Sokeria voi ja saa syödä, jos siitä tulee kiva olo. Liiasta sokerista (tai alkoholista) ei kyllä tule kellekään kiva olo, eli kohtuus on paras ohjenuora :)

Alkoholin käyttö. Oma alkoholin käyttöni on todella vähäistä nykyään ja olen onnellinen, että se on nykyisellä tasollaan (kröhöm.. on sitä meinaan tullut juotuakin) arviolta 1-4 lasillista punkkua kuukaudessa! Instagramissa ja blogeissa esitellään Afterwork-lasillisia toisensa perään ja minä istun suu ammollaan ja ihmettelen, miksi hemmetissä työpäivän päättymistä pitää "juhlia" tissuttelemalla?! Alkoholi on kuten sokeri - täysin turhaa, eikä kumpikaan edistä terveyttä mutta tuo toki kivaa ekstraa esim rankan työviikon päättymisen juhlistamiseen ja molempia voi mielestäni kuluttaa kohtuudella, mikäli ne tuovat mielihyvää siinä samalla. Mielihyvä nyt onkin noiden kohdalla ainoa terveyttä edistävä tekijä. Sori vaan kaikki AW-skumppailijat :D

Kahvi kahvina. En ymmärrä Starbucks-tyylisten pirtelökahvien päälle, vaan juon kahvini mieluiten kuumennetun, vaahdotetun maidon kera (kotona - pientä luksusta arkeen) tai sitten vain tavallisesti maidon kera. Kahvi kahvina, pirtelöt ja jälkkärit jälkkäreinä.

Sofi Oksasen Lupaus. Olen yrittänyt lukea kyseistä palkittua ja hypetettyä opusta jo pariin otteeseen - pääsemättä paria kappaletta pidemmälle. En vain pääse kertomuksesta jyvälle.

Kardashianit - miksi?

Mieluummin selfie kuin peffakuva

Belfiet on noloja. Koska hemmetissä oman perseen kuvaaminen, fitnesslavamaisesti provokatiivisesti pyllistäminen on ollut siistiä, coolia? Kanaemo sisälläni herää aina kun näen jonkin nuoren kauniin naisen suorastaan tarjoilevan persettään kameralle. Mitä hänen äitinsäkin tästä ajattelisi? Ja ajatteleeko tyttö ketkä kaikki hänen kuvansa näkevät? Ei, vanha kunnon selfie on vielä ok - belfie ei. Jollei ole naamaa, jota kehtaisi näyttää, ei kannata kuvata ollenkaan.

Pizza on parempaa kylmänä.

Lasillinen valkkaria perjantaina n klo 20, viimeistään klo 22 sänkyyn. Minä en jaksa enkä tahdo valvoa.

Menen enemmän kuin mielelläni perjantai- lauantai- ja sunnutai-  viikon jokaisena päivänä viimeistään klo 22-aikaan nukkumaan, jotta jaksan nousta viimeistään 8 aikaan pirteänä sängystä. Siitä taitaa olla vuosia kun valvoin viimeksi (uuden vuoden aattoa lukuunottamatta) pidempään kuin klo 1, enkä häpeä sitä lain. Minusta on kivaa nukkua yöllä, jotta päivällä voi sitten puuhailla pirteänä :) Valvominen on out.

Ketsuppi, ihana, ihana ketsuppi. Ihan niin hoocee en ole, että laittaisin sitä muiden hc-käyttäjien tapaan esimerkiksi näkkärille (siihen sopii paremmin Oivariini ja juusto!), mutta lihapullien, makaronilaatikon, makkaran ja tonnikalapastan kanssa se vain kuuluu yhteen! Tosin ketsuppi maistuu parhaiten edellä mainittujen kanssa kun ne ovat eilispäivänä valmistettuja; tuoreiden, mehevien lihapullien kanssa ei tarvitse kuin perunaa (tai muusia!) ja kasviksia.

Ostan vaatteita ja ties mitä blogien suositusten perusteella. En uskalla edes ajatella mitä kaikkia vaatekappaleita olen hankkinut muiden Päivän asu-kuvista inspiroituneena ja arvostan suuresti, että kirjoittaja tekee selväksi mistä on kolttunsa hankkinut kirjoittamalla sen selkeästi kuvan alle. Vielä parempaa on, jos bloggari on linkittänyt vaatteensa suoraan kuvan alle - eipä tarvitse itse etsiä nettikauppojen syövereistä! :D

Huoh, saankohan vielä perustella näitä mielipiteitäni ja väitteitäni jollekin? Anyhow, voin ylpeänä ja selkä suorana seistä mielipiteitteni takana. Samaistutko johonkin vai oletko täysin eri mieltä kanssani - mistä?

Angstinen meno, millä sen selättäisi?

Heippodei ja maanantaita ja uuden (kesäisen) viikon alkua!

Mites teidän viime viikkonne sujui? Itseäni vaivasi selkä- ja niskajumit niin pahoina, että kävin tiistai-iltana hierojalla, keskiviikkona pitkällä sauvakävelyllä ja torstaina olin sitten jo niin hyvässä kunnossa, että rykäisin illalla peräti 15km rennon hölkän! Muistelin koko lenkin ajan torstaikoulutuksessa luennoinnutta fysiatrian lääkäriä, joka puhui meille selkäkivuista ja muistutti, että selkäkipuisen yleinen vika on käsien vastaliikkeiden puuttuminen, sekä askeleen työntövaiheen virheellinen asento, eli liikkuessa varpaat eivät työnnä liikettä viimeisenä, vaan kanta. Perjantaina kävimme illalla työkavereiden kanssa ulkona syömässä ja räkätystä riitti - voi että miten poskilihakset olivat herkkinä! :D Pe-la välisen yön nukuin huonosti ja lauantai oli muutenkin jotenkin sumuisen tuntuinen päivä ja se harmitti minua kovin, koska lauantainhan kuuluisi olla se viikon paras päivä, jolloin tehdään kaikenlaista kivaa mitä ei viikolla ehditä. Tiedä sitten johtuiko harmitukseni enemmän kehnoista yöunista, miehen ylitöistä vai unien aiheuttamasta energiavajeesta, mutta olin koko lauantain kuin peffaan ammuttu karhu - ja sehän vain lisäsi harmitustani, koska negatiivinen ajattelutapa selvästi vain lisää negatiivista fiilistä! Nou hätä, kyllä minä sitten illaksi hieman piristyin mutta koko lauantain olin kuin horroksessa. Onneksi eilinen sunnuntai sujui jo virkeämmällä mielellä, pitkän sauvakävelyn, somelakon (jep, en käyttänyt kännykkää enkä tietokonetta koko päivänä lukuunottamatta paria puhelua ja tekstiviestiä, joihin vastasin), TV:n katselun ja kotijumpan, sekä ruoanlaiton merkeissä. Sunnuntai tuntui jotenkin ekstra-pitkältä ja touhun täyteiseltä, vaikka makasinkin TV:n ääressä pitkän aikaa moneen otteeseen, mutta uskon sen johtuvan somelakostani ja koin aikamoisen ahaa-elämyksen: kun ei istu koko aikaa kännykkä kourassa, ehtii kaikenlaista muuta tehdä - esimerkiksi katsomaan TV:tä, josta aina kiukuttelen etten roiku muodissa mukana kun en sitä mukamas ehdi katsoa! :D

Mutta päivän aiheeseen: alavireisyyteen. Minua ärsyttää ja harmittaa suunnattomasti se, etten osaa jotenkin naistenlehtien ja gurujen ohjeista huolimatta olla tyytyväinen siihen, mitä minulla on, vaan mietiskelen paljon niitä asioita, joihin en ole yltänyt yrityksistä huolimatta: omakotitaloa, perhettä, omaa pihaa ja terassia, sormusta, sisäistä rauhaa ja rentoa asennetta itseäni kohtaan.

Toki nykytilassa täytyy ottaa huomioon, että syypäitä siihen, etten noita yllämainittuja ole (vielä) saavuttanut on monia: parisuhteeni on suhteellisen tuore (2,5v), elimistöni kävi monta vuotta säästöliekillä kiitos liian urheilun, stressin ja liian vähäisen ravitsemuksen, joten kehon sekä fyysinen että henkinen palautuminen takuuvarmasti tulee kestämään vielä pitkään.. Lisäksi kroppani on viikonlopun jälkeen jotenkin t-o-d-e-l-l-a nesteissä ja turpea (johtunee hormoneista koska mitenkään HURJASTI en ole viikonloppuna mielestäni safkaa edes tankannut), joka kyllä kieltämättä tuntuu epämukavalta ja lisää ällötys-oloa. Turvottava olo yleensä onneksi helpottaa parissa päivässä, joten se nyt tuntuu tässä kaikkein vähäpätöisimpänä, mutta toki oloa pahentavana asiana sekin.

Positiivinen ajattelutapa on loppujen lopuksi opeteltavissa oleva asia, kun taas itsekriittisyys ja pessimistinen luonne ovat (minulle) luonteenpiirteitä, joista haluaisin opetella pois. Muistelen niitä aikoja jolloin olin (nuorempana) perus-tyytyväinen elämääni ja arkeeni ja minua sekä ärsyttää että harmittaa aivan suunnattomasti, etten tähän pysty kuin hetkittäin. Päällimmäisenä minulla on mielessä kaikki ne asiat, joita en elämässäni ole vielä saavuttanut ja joista olen jäänyt paitsi. Niskajumit ovat vieneet minulta paljon, liikaakin, ja nyt kun ne jälleen nostivat viime viikolla päätään ja muistuttivat olemassaolostaan ja kaikista niistä reissuista, jotka minulla ovat jääneet tekemättä. Huimaa, heikottaa ja jumittaa niin, etten välillä meinaa pärjätä edes kotikaupalla ja vaikka kuinka koitan pitää huolta lihaksista, ravitsemuksesta, nesteytyksestä ja levosta, olo on mikä on eikä helpota. Mitään kiitosta ja vastetta teoilleni en tunnu saavan. Harmittaa.

Minulla on nyt monta tekijää, jotka yhdessä tuntuvat latistavan mieltä. Mietin, hankkisinko kokeilumielessä jonkin selfhelp-oppaan kiitollisuuden ja tyytyväisyyden löytämisessä. Toki pitää muistaa, että kaikkien ihmisten elämissä on sekä parempia että huonompiakin hetkiä ja että ne ovat osa elämää, mutta jotenkin haluaisin itse nyt löytää sellaisen rauhan, kiitollisuuden ja tyytyväisyyden tunteen joka kattaisi arkeni - taloja, lapsia ja sormuksia toivon mukaan tulee sitten kun niiden aika on. Ongelmani tällä hetkellä on se, että odotan niitä niin kiivaasti, että koen jääväni paljosta paitsi ja epäonnistuneeni, kun en niitä vielä saavuttanut ole. Ja viimein se lapsellisin osuus: muttaku kaikki muutkin. Jep, I admit it: olen kade.

kuva lainattu

Ostoskorissani pyörii para-aikaa monien hehkuttama The Happiness Project-kirja, jonka ei pitäisi olla mikään vihersmoothieiden ja aamujoogien opus, vaan selkokielinen kirja perus-onnellisille ihmisille, joiden elämästä tuntuu puuttuvan vielä se JOKIN ja jotka etsivät onnea, vaikka periaatteessa ovat onnellisia. Täydellinen kirja - ainakin kuvaelman mukaan - minulle. Yllätin jo itseni ja luin Hyvän elämän anatomia:n ja koin monta ahaa-elämystä opuksen myötä. Miksei siis niin voisi käydä tämänkin kirjan kanssa?

Miten sinä olet onnellinen arjessasi ja jos et, niin miten asiaa työstät? Onko kukaan lukenut tuota Gretchen Rubinin kirjaa - buu vai jee?

Tsemppiä viikkoon!

 

Onni, missä lienet? Toisenlaista anatomian opiskelua tiedossa

Tänä päivänä en usko, että kukaan katsoo enää kieroon tai kohottaa kulmiaan jos kerron, että luen para-aikaa kirjallisuutta, joka käsittelee itsensä kehittämistä, onnellisuutta ja itsensä tutkiskelua. Vielä pari-5 vuotta sitten tilanne olisi aivan toinen ja joku tarpeeksi rehellinen ihminen varmasti kysyisi, mikä hihhuli minusta on kuoriutumassa :D No, onnekseni nykypäivänä kyseisen kirjallisuus on jo arkipäivää ja sellainen on helposti saatavilla. Suurin kynnys taitaakin olla se, että kirjaan uskaltaa avoimin mielin tarttua ja ryhtyä lukemaan. Itse suhtaudun aika kriittisesti itsetutkiskeluun yms. filosofointiin, mutta yllätin itseni hankkimalla loppusyksystä Stressin luomuhoito-kirjan ja nyt pari viikkoa takaperin paljon julkisuutta keränneen Hyvän elämän anatomian. Pari iltaa kirjaa lukeneena olin myyty ja tajusin oivaltaneeni kirjan avulla paljonkin asioita onnesta, sen saavuttamisesta ja näkemisestä.

Minua lähes hävettää myöntää, että olen luonteeltani peruspessimisti - ainakin ajoittain. Etenkin terveyden petettyä minut olen suhtautunut moneen asiaan - etenkin itseeni ja arkisiin asioihin, joita en voi tavanomaisesti enää suorittaa - negatiivisesti. Olen aina ollut kriittinen suorittaja ja vaatinut itseltäni, sekä läheisiltäni paljon ja se on näkynyt niin ihmissuhteissa kuin myös omassa tekemisessäni: en aina ole nauttinut siitä mitä olen tehnyt, vaan tehnyt vain tekemisen ja suorittamisen - jonkin paremman saavuttamisen - vuoksi. Tekee pahaa ja jopa hävettää myöntää että näin on, mutta kun on. Onneksi ihminen voi muuttua ja kehittyä ja tähän olen yrittänyt pikkuhiljaa pyrkiä babystepsejä ottaen. Siinä missä aiemmin jätin kehut kehumatta, yritän tänään kehua jotain ihmistä joka päivä - mikäli siihen löytyy syy. Ja ainahan sellainen löytyy, kun vain tarkkaan katsoo! Asia, jonka näistä oppaista olen oivaltanut on kiitollisuus, jonka saavuttaakseen ei aina tarvitse tehdä nähdä tai saavuttaa kovin kummallisia asioita: mistä pienemmistä asioista ymmärtää olla kiitollinen, sitä enemmän ympäriltään löytää asioita, joista voi olla kiitollinen. Edesmennyt Famoni oli jo tämän oivaltanut, koska muistan miten eteisen seinään oli kiinnitettu lehtileike, jossa luki "Kan man vara glad åt lite, har man mycket att vara glad åt". 

Onnellisuutta ja täydellistä kiitollisuutta koko maailmaa ja kaikkea kohtaan tuskin koskaan tulen saavuttamaan - enkä tiedä tahtoisinkokaan. Elämässä tulee väistämättä pettymyksiä ja ikäviä asioita eteen, eikä mielestäni niistä pidä väkipakolla tehdä iloisia tai nauttia niistä. Sen Hyvä elämän anatomian Karlsson ja Sievinen tekevätkin selväksi, minkä koin ihmeellisen huojentavana: ennenkuin uskalsin tarttua tälläisiin oppaisiin luulin, että ne vain kehoittavat rakastamaan maailmaa ja sen kauneutta ja ihanuutta no matter what. Huh, näillä toteamuksillaan kirjailivat voittivat luottamukseni ja saivat minut jatkamaan lukemista. Miksi? No koska minun ei oleteta olevan "yli-ihminen" joka nielee ja hyväksyy kaiken. Huh!

Ainakaan en ole yksin.

Kaikki ihmiset kokevat jossain (ja monikossa: joissain) kohtaa elämäänsä vastoinkäymisiä - siitä ei oppaiden kanssa tai ilman yli pääse. Miten niihin suhtautuu voi kuitenkin itsetutkiskelun (esim. oppaiden kera) jälkeen ja kanssa vaihdella. Hyvän elämän anatomiaa luettuani olen yrittänyt nähdä, mihin vastoinkäymiseni minua johdattavat ja mitä hyvää niissä voisi olla - miten ikäviltä ne ikinä tuntuvatkaan. Kaikissa tapauksissa tämä ei ole mahdollista, koska joskus nyt vaan - kuten kirjailijat toteavatkin - asiat menevät päin honkia. Toisia asioita - elämän suurimpia vääryyksiä kuten vähän pienempiäkin - vain on mahdotonta hyväksyä. Toivon usein, että joku keksisi jonkin menetelmän, jonka avulla yksilötasolla isoista asioista pääsisi helpommin yli. Niinä hetkinä kun epätoivo uhkaa vallata koko mielen eikä yksinkertaisesti MITÄÄN positiivista tilanteessa ole nähtävissä, olisi ihanaa ja vapauttavaa jos olisi jokin nappula jota painaa tai pilleri jonka pitää suuhun ja joka vapauttaisi pahasta olosta ja poistaisi sen. Kokonaan. Pienestä pitäen meitä jo valmistellaan vastoinkäymisien kohtaamiseen niin kotona, hiekkalaatikolla kuin tarhassa ja koulussakin, mutten usko että ihminen ikinä on täysin "valmis" ja valmistautunut niiden kohtaamiseen. Ja pitääkö edes olla? Ehkei, mutta ainakin omasta mielestäni se tuntuisi toisinaan hyvältä. Että osaisi jo olla varautunut vastoinkäymiseen, olisi ehtinyt kehittää jonkin vastamenetelmän, jonka turvin vastoinkäymisestä pääsisi yli tai pystyisi näkemään mitä hyvää se tuo tullessaan.

Sen kummempaa asiaa valaisematta, yksilötasolla elämässäni on "pientä" vastoinkäymistä ja vaikka asiaa en päivittäin ajattele enkä anna sen häiritä, puskee se välillä läpi ja valtaa koko mielen. Harmittaa. Totesin miehelle, joka kotiutui aamulla vuorokauden mittaisesta työvuorosta, että nyt tämä taas alkaa ja että huomaan, miten koko mieleni mustenee kun asia puskee läpi enkä mahda sille mitään. Viestitin pahaa oloa siskollenikin ja hän totesi, että hei anna harmittaa - suahan saa harmittaa!- ja ala sitten tsemppaamaan ylöspäin taas. Oma aseeni pahaa oloa vastaan on viimeisten vuosien aikana ollut liikunta, johon olen purkanut pahaa oloa. En kiistä, etteikö parin vuoden takainen riutunut ulkomuotoni olisi ollut suora linkki sisäisen pahan oloni kanssa, vaan tajuan sen paremmin kuin koskaan nyt. Edelleenkin tykkään lähteä liikkeelle kun paha olo iskee, koska peiton alle ryömiminen vain tuntuu pahentavan oloa enkä näe asioiden yli (tai ali). Raitis ilma, koiran suukot jotka tarvittaessa pyyhkivät kyyneleet, kirjoittaminen ja hiljaisuus - niiden avulla olen oppinut pääsemään - jos en nyt yli - pahoista asioista hieman kauemmaksi tai ainakin näkemään ne toisesta perspektiivistä. Vastoinkäymisistä selviäminen vie aikansa - ja se saakin. Tänään, sunnuntaina 17. tammikuuta nyt tuntuu olevan (kuten usein sunnuntaisin?) tälläinen miettely-päivä, eikä aurinko tunnu paistavan täydeltä taivaalta omaan risukkooni.
Koska haluan kuitenkin uskoa positiiviseen ajatteluun ja huomiseen, aion listata tähän alle 3 asiaa, joista olen tänään tähän mennessä iloinnut:

- heräsin loppujen lopuksi vasta 07:40 vaikka kävinkin pissalla 03:15 ja lojuin aika pitkään hereillä ja mietiskelin. Heräsin levänneenä.

- lämpötilamittari näytti -10, joka on 10 astetta vähemmän kuin eilen ja aamulenkillä ilma tuntui ihanan helpolta hengittää ja raikkaalta

- aamupuuroni, joka koostui yön yli levänneistä kaurahiutaleista, chiasiemenistä, ripauksesta vaniljaa ja Alpron kookosmaidosta, pienestä päärynästä, granaattiomenan siemenistä ja cashewpähkinöistä, oli TÄYDELLINEN. 

Paulo Coelho, kirjailija joka jakaa mielipiteitä, uskoo positiiviseen ajattelutavan voimaan: ”Koska valon soturi uskoo ihmeisiin, ihmeitä alkaa tapahtua. Koska hän on varma, että hänen ajatuksensa voivat muuttaa hänen elämäänsä, hänen elämänsä alkaa muuttua”


Presidenttimme upea vaimo Jenni Haukion artikkelin, jonka löysin Kotilieden sivuilta, kiteyttää sen, johon haluan uskoa ja jonka voimin aion tsempata tästä(kin) risukosta läpi: Elämässä on monia asioita, jotka vaikuttavat meihin syvästi, mutta joiden sisältöön tai kulkuun emme itse mitenkään voi vaikuttaa. Sitä valintaa ei kuitenkaan kukaan voi viedä, päättääkö kääntyä valoon vai varjoon. Sotureita löytyy molemmilta suunnilta.

Artikkelin löydät koko komeudessaan täältä.

Mitä kuuluu?

"Kiitos, mitäpä tässä", vastaisi ukkini. Ja taidanpa kopioida vastauksen häneltä. Karoliina kyseli viimeisimmässä postauksessaan (jossa hän kertoi viikostaan) mitä meidän lukijoiden viikkoon kuului ja vastasin, että eipä kumemmpaa. Hah, mikä emävale! Totta puhuakseni viikothan näyttävät AIVAN TOISENLAISILTA kuin miltä ne puolen vuoden aikana ovat näyttäneet, joten kaipa tuo tokaisuni "ei mitään ihmeellistä" perustuu sille, että olen (vihdoin) alkanut viettää tavis-toimistotyöaikaa noudattavien kaltaista elämää. Sitä myötä elämä on yhteiskunta-normien mukaan normisoitunut niin, etten koe olevani enää ulkopuolinen. Joten kai sitä arkeaan voi silloin kutsua "normaaliksi"?

Siirryin siis tosiaan puolen vuoden työrupeaman jälkeen päivystyksestä ja vuorotöistä takaisin toimistoaikaan ja terkkariin. Vaihtoon en voi olla muuta kuin tyytyväinen ja se, miten tyytyväinen oikein olen on niin suuri ja käsittämätön juttu, etten sitä voi sanoiksi edes pukea. Päivystyksessä opin paljon niin työstäni kuin itsestänikin, mutta minulle se ei epätasaisen rytminsä vuoksi sopinutkaan. Olin lähes poikkeuksetta tajuttoman väsynyt, joka taas teki ärtyneeksi ja väsyneeksi. Koska työvuoroja oli lähes poikkeuksetta viikonloppuisin ja iltaisin, koin myös sosiaalisesti jääväni kovasti ulkopuolelle ja olin siitä syystä sekä vihainen että surullinen. Rakastan perheen ja rakkaiden kanssa yhdessäoloa ja kun se minulta "riistettiin" koin, että jäin paljosta paitsi - vaikka kyseessä olisikin ollut kissanristiäiset, joissa anoppi keitti kaffet tai perhe kokoontui. Toisekseen myöhäiset iltavuorot alkoivat tuntua yhä raskaammilta näin pimeiden saavuttua ja motaria pitkin ajelu alkoi jopa pelottaa minua. Mitä jos torkahtaisin rattiin? Toiset ihmiset ovat kuin kameleontteja ja sopeutuvat helposti eri rytmeihin, samoin kuin ihmiset voi usein myös jaotella aamu- ja iltavirkuiksi. Itse kuulun aamuvirkkuihin, joka käy mielellään nukkumaan viimeistään 22-aikoihin, koska on ollut häärimässä ja hereillä jo klo 7 lähtien. Olen myös skarpeimmillani ja tehokkaimmillani aamurytmiä noudattaessani ja iltavuoroja paahtaessani huomasin, miten jouduin tupla-tsekkaamaan muutoin itsestäänselviä juttuja, koska aloin epäilemään omaa skarppius- ja harkintakykyäni. Molempi parempi, mutta tämä vanhaan elämään ja rytmiin paluu on osoittautunut minulle parhaaksi. Kanssaeläjiltäni olen myös saanut tähän komppauksia ja mieskin totesi, että kiva kun olet vihdoin pirteä kun koko puolen vuoden olet ollut niin älyttömän väsynyt. Muutenkin kesä ja kahden ihmisen vuorotyöt takasivat sen, ettemme juuri yhteistä aikaa viettäneet ja kun tuohon vielä ynnätään persiiseen ammutun karhun naamataulu ja temperamentti minun osaltani en voi kuin ihmetellä, miten ihmeessä tuo mies on minua jaksanut hermostumatta! :D

Kuulumisia urheilujen puolelta on sellaisia, että olen pikkuhiljaa alkanut taas hölkkäillä kävelyn ohessa. Tarvitsen joka päivä happihyppelyn ja raitista ilmaa, enkä välitä vaikka taivaalta sataisi pikku-ukkoja vaakatasossa - minä menen ulos! Koira-parka on välillä ihan toista mieltä ja hannaa vastaan kuin aasi niin, että meinaa välillä mamilla hermot palaa. Voin vain kuvitella miltä meidän sateisten päiviemme meno näyttää kun nuori-mukamas-aktiivinen labradori jarruttaa nelivedolla ruskea sadetakki yllään samalla, kun goretexeihin pukeutunut ylipirteä nuori nainen juttelee ja kutsuu, maarittelee, kutsuu ja välillä myös kiroaa koiraa :'D Meistä saisi takuuvarman ja onnistuneen sarjakuvan! Juoksulenkkejä on nyt viikkotasolla ollut maltilliset 2 ja niiden ohessa siis kävelen päivittäin. Lihasjumppaa yritän tehdä edes 2 kertaa viikossa (suosittelen uusimman Fit-lehden core-jumppaa! Minä, joka useimmiten vain skippaan lehtien jumppavinkit innostuin jostain syystä kokeilemaan sitä ja hitsi! Löysinpä minäkin jonkin tuntuman nopsankin jumpan jälkeen. Jouduin ainoastaan jättämään yhden liikkeen välistä, koska huomasin jännittäväni niskani siinä liikaa. Lenkkien jälkeen pyrin tekemään edes nopsat venyttelyt ja pyrin nyt myös tekemään kerran viikossa hieman pidempiä venytyksiä, joihin saan hurjasti inspiraatiota etukäteis-itseltäni-itselleni-joululahjasta Mia Jokinivan Stressin luomuhoito-kirjasta. Yllätin itseni hankkimalla kyseisen opuksen, joka noh, voi vaikuttaa jopa hihhulilta (minun makuuni, mutta minä olen tosi skeptikko!), mutta voi itku ja potku miten inspiroiva ja rauhoittava kirja onkaan - vaikkei rentoutumisharjoitteita edes tekisi, vaan lukisi vaan tekstiä! Suosittelen kirjaa lämpimästi myös kaltaisilleni juntti-skeptikoille, joille "hammmmmmmmm" ja "itseensä meno" tuntuvat käsityksinä vierailta.

Sellaista siis tällä rintamalla :) Blogi on hiljentynyt viime aikoina, mutta se johtunee siitä, että vietän jo niin paljon aikaa näyttöpäätteen äärellä työaikana, etten kotona läppärin ääreen enää viitsi mennä. Suuri syy rauhattomaan oloon ja niskajumeihin liittyy (tai liittynee ainakin suurella osalla) koneen ja kännykän edessä oloon, joten välttelen näitä vapaa-ajalla myös tästä syystä :)

Oikein kivaa viikonloppua sinne! Mitäs suunnitelmia on? Mun täytyisi (hankkia ja) kirjoittaa joulukortit, sekä siivoilla.. Ainiin! Onhan lauantaille suunniteltu tyttöjen glögikokoontuminenkin! :)

Terveydellisistä tai muodikkaista syistä viis, tässä syy kokeilla viljatonta!

Yksi suurimpia intohimojani ja mielenkiinnon kohteitani on ehdottomasti keitto- ja leivontakirjojen selailu. Oli kyseessä sitten naistenlehden ruoka-osio, K-ruokakaupan Pirkka-reseptilehtinen tai kokkikirja, selailen sitä suurin silmin, maiskuttelen tyytyväisenä nähdessäni herkullisen näköisiä ruokakuvia (ihan kuin maun voisi aistia kuvien kautta..) - ja selaanpas vielä kerran! Kanssani asuneita tapa saattaa huvittaa, mutta siitä en välitä: minä tykkään katsella kuvia ruoista. Harmikseni selailu jää kuitenkin usein selailu-tasolle ja kokeilen erittäin, erittäin harvoin selaamiani ohjeita. Usein syynä on se, että ainesosia tuntuu olevan turhan paljon tai valmistaminen vaikuttaa turhan monimutkaiselta. Loppupeleissähän olen se tyttö, joka rakastaa perus-kotiruokaa, eli makaronilaatikkoa ja keittoja, ja joka ei osaa arvostaa ranskalaisen keittiön monimutkaisia juttuja tai fine diningia. Siitä huolimatta selaan mielelläni ohjeita niin ranskalaisille kuin aasialaisillekin annoksille ;)

Blogeissa pyörii uusi avokadopasta (tiedäthän, se Gullichsenien luoma jymymenestys, jota kaikki bloggaajat ovat valmistaneet x miljoona? Noh, minä en ole. Vielä.) - nimittäin bataattiburgeri. Törmäsin ohjeeseen ekaa kertaa Instagramissa päädyttyäni puolivahingossa Emmi-Liian tilille, sekä myöhemmin Torkkuja ja Nokosia-blogiinsa ja varasin hetimmiten kirjastosta hänen uutuutta hohkavan kirjansa Viljaton Kattaus.

Kirja pullistelee herkullsiia kuvia ja (onnekseni ja hämmästyksekseni!) todella yksinkertaisia ohjeita, jotka kaikki noudattavt gluteenitonta linjaa. Emmi-Liia kertoo alussa, mitä ruoka-aineita hän käyttää ja mitä ei ja mistä aineksista hän koostaa oman ruokavalionsa taatakseen kaikkien ravintoaineiden saannin. Simple, but tasty - eli juuri sellaisella tyylillä, josta itsekin pidän: sen kummemmin pröystäilemättä herkullisi ja edes hieman perus-lihapullista ja makaronilootasta poikkeavia ruokia nopeasti ja helposti.

Kuola valuen olen selaillut kirjaa lähemmäs sata kertaa ja palaan siihen yhä uudelleen ja uudelleen ja mietin, pitäisikö ihka oma versio kotiuttaa kirjaston kappaleen palautettuani.

Kokeiluun ajattelin tosiaan ottaa AINAKIN nuo jo nyt suosiota niittäneet bataattiburgerit (vaikka miehelle pitää varmasti varata sämpylä kaiken varalta..), sekä erilaiset levitteet. Munakoisotornikaan ei kuulosta tai näytä lainkaan hassummalta, kuten ei gluteeniton leipäkään.. Ääh valinnan vaikeus!

Ajatuksia vuoden 2015 pään menoksi ja opas heille, jotka haluaisivat oppia ymmärtämään minua ja joka sai minut ymmärtämään itse itseäni

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Itse kuulun tylsään kastiin, joka ei niitä perinteisiä "lupaan aloittaa uuden paremman ja terveellisemmän elämän, laihtua, kaunistua ja muuttua mukavammaksi"-lupauksia tee, vaan aion pyrkiä - kuten tähänkin asti - jatkamaan elämää omana itsenäni, sinä ihmisenä, joka aidon oikeasti olen, mutta joka viime vuosina tuntuu olleen kadoksissa. Tein viime viikonloppuna koosteen vuoden 2014 ensimmäisestä puolikkaasta ja aion tehdä koosteen siitä toisestakin puoliskosta, mutta halusin tähän väliin tulla höpöttelemään vähän suunnitelmistani vuodelle 2015, sekä vinkata joulupukilta saamastani kirjasta, joka voisi toimia kuin käyttöohjeena minulle. Aivan, käyttöpas minulle tai minusta, miten sen nyt sitten haluaa ilmaista, mutta siis ikään kuin ohjekirjanen kaikille heille, jotka haluaisivat ymmärtää ja lukea minua ja ymmärtää käytöstäni - sekä sitä mitä on tapahtunut ja joka on muokannut minusta sellaisen, kuin tänä pävänä 4.1.2015 olen.

This is me: eilisen asu kun käytiin miehen kanssa Motonetissä hakemassa autooni osia.
takki Zara farkut Gina Tricot laukku Michael Kors kengät Rieker huivi Acne

Aloitetaan vaikka siitä vuodesta 2015: kuten yllä jo lupasin, aion pyrkiä olemaan oma itseni joka ikisessä tilanteessa tänä vuonna. Viime vuosien karut kokemukset saivat minut liikkumaan aina hetkittäin varpaillani, pelkäämään ja osittain jopa kadottamaan itseni ja itseluottamukseni. Siinä missä esim. teininä omasin maailman vahvimman itseluottamuksen ja viisveisasin muiden aatoksista ja ohjeista (hehe, terkut vaan vanhemmille ;)) huomaan näin parin vuoden päästä takaisinpäin katsellen, miten itseluottamukseni pikkuhiljaa lukion jälkeen alkoi murentua. Yhteiskunnan ja median painostus näyttää tietynlaiselta, pyrkimys sovittaa itsensä tiettyyn malliin sekä epävarmuus ihmissuhteissa olivat pääsyy siihen, että luottamukseni sihen, että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen, kaikkosi pikkuhiljaa. Kroppani on aina ollut normaalirakenteinen/tukevahko, mutten ikämaailmassa ole ollut lihava. Muistan miten opinnot aloitettuani painoin n 63 kg, joka oli juuri sopiva 168 cm pitkään varteeni. Silloinen poikaystävä kävi salilla aktiviisesti ja aloin, lähinnä siksi että olisi jotain tekemistä muutakin kuin pelkkä shoppailu, käymään itsekin siellä säännöllisesti 3 kertaa viikossa. Oli kiva huomata, miten lihaskuntoni kehittyi nopeasti ja aloin pikkuhiljaa lisäämään vastuksia ja kokeilemaan rajojani. Olen pienestä pitäen omannut mentaliteetin ja ajatusmallin "periksi ei anneta" (ruotsiksi Famoni sanojen mukaan "skit den som ger sig!") sekä nälkä kasvaa syödessä: mitä enemmän huomasin jaksavani penkistä nostaa tai hauiskäännöissä tehdä toistoja, sitä enemmän halusin kokeilla, jaksaisinko kenties vielä VÄHÄN enemmän - edes yhden toiston tai kilon verran. Voi sitä voitonriemua, kun hauiskäännöissä sai mennä ottamaan 8kg käsipainot 5kg sijaan, pikkuhiljaa 9kg ja tuntea kanssatreenaajien katseet selässään. Olin hemmetin ylpeä itsestäni kun peilistä alkoi pikkuhiljaa katsoa yhä timmimpi kroppa, joka keräsi yhä enemmän katseita salilla ja jota kehtasi näyttääkin oikein surutta. Alati kovempi treeni yhdistettynä pakkotoisto.com:in keskustelupalstalta inspiroituneena noudattamaani niukkaenergiseen ruokavalioon toki takasi muutokset kehossani, mutta vaikka itsetuntoni hetkeksi - kiitos kauniin peilikuvan - koheni, himoitsin yhä enemmän vastuksia, painoja ja toistoja: kuinka pitkälle voisinkaan päästä? Missä rajani kulkee?

Loppu onkin historiaa, josta olen jo täällä blogissakin useaan otteeseen kertonut. Muutettuani Porvooseen yksinäni, käytyäni niin pohjalla kuin ihminen (omassa mittakaavassani) käydä voi ja aloitettuani pienin askelin suunnan ylöspäin, sekä harrastettuani kiitos fysiatrian fysioterapeutin neuvoin itsetutkiskelua olen (vihdoin!) alkanut tajuamaan omaa (hemmetin) hölmöä käytöstäni. Jälkeenpäin on turha harmitella, koska tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta virheistään voi oppia. Toistenkin virheistä voi oppia, mutta se ei ole yhtä tehokasta.

Tack Eva för din bok, för ditt mod att berätta så öppet om så stora motgångar som du haft och mött; du har inte en aning om hur mycket de berättar åt mig om mig själv och hjälper mig att hålla upp humöret och tron: kanske jag också en dag är frisk igen!

Joulupukki toi minulle hartaasti toivomani kirjan Rajoilla, joka on nyrkkeilijä Eva Wahlströmin 2. omaelämänkerta (voiko niin sanoa, kun ihminen on vielä olemassakin? Kai.). Kirjassaan Wahlström kertoo omasta alamäestään, kroonisista kivuistaan, epätoivosta, surusta ja tuntemuksistaan kun tajusi, ettei mahdollisesti koskaan enää pystyisi liikkumaan kuin aiemmin, koska kärsi niin julmetunmoisista kivuista. Kivuista, jotka hän täysin itse ja omalla tekemisellään oli aiheuttanut. Aloin lukemaan kirjaa joululomalla ja totesin miehelle, jokseenkin hämmästyneenä jo ensimmäisen luvun jälkeen, että olen löytänyt kirjan, joka tuntuu kertovan minusta ja jonka lukemalla ulkopuolinen voisi tajuta minua, ajattelutapaani, valintojani ja suhtautumistani liikuntaan. Mitä enemmän kirjaa luen, sitä enemmän tunnistan siitä itseni. Vaikka Wahlströmin treenejä ei mitenkään voi verrata omiini, muistuttavat hänen ajattelutapansa, ahdistuksensa ja olosuhteensa hyvin paljon omiani, enkä voi kuin ihmetellä, miten tälläinen tavallinen tallaaja voi tuntea niin paljon yhtenäisyyttä noin lahjakkaan ja menestyksekkään urheilijan kanssa.

Oma terveyteni ei edelleenkään ole sama joka se aikanaan ennen suuria alamäkiä oli, mutta on jo parantunut huomattavasti sitten viime kesän. Wahlströmillä parantuminen kovista selkäkivuista vei jopa vuosia ja voin kertoa - kuinka kliseiseltä se ikinä kuulostaakaan - että saan hurjasti toivoa kirjaa lukiessani ja Evan parantumista seuratessani, että itsekin joskus vielä palaan n.s. "normaaliksi". Fysiatrian fyssari kertoi minulle jo elokuussa, että toisinaan täytyy vain oppia hyväksymään, ettei kaikista vaivoista pääse eroon, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Niskajumini ja sen pahentuessa huimaukseni tulee ehkä aina olemaan tästä lähtien osa minua ja minun on vain se hyväksyttävä ja sovitettava elämäni sen mukaan. Wahlströmkin haki jo Taidekorkeaan ja suunnitteli uutta uraa, mutta jatkoi silti mahdollisuuksiensa mukaan treenaamista. Pikkuhiljaa treenit alkoivat taas sujua, Wahlström oppi kuuntelemaan kehoaan ja rauhoittumaan ja on nyt Suomen tunnetuin ammattilais-naisnyrkkeilijä. Se jos kertoo jo, että luovuttaminen on luusereille: ikinä ei saa luovuttaa!

Kuva ei edes ole lavastettu, vaan minun puoleltani sänkyä löytyy Rajoilla ja miehen puolelta Lite räcker inte :D

Jotenkin toivon, että Rajoilla lukemisessa kestäisi kauan, mutta lukujen huvettua tiedän, että kirja lähenee jo loppuaan. Kirjan luettuani aloitan sen todennäköisesti heti uudestaan, koska palan uteliaisuudesta kokeilla, minkälaisia tunteita, ajatuksia ja oivalluksia se minussa toisella lukukerralla herättää, kun se nyt jo 1. kerralla nostaa pintaan niin kyyneleitä kuin hymyäkin. Mies alkoi yllätyksellisesti innoissaan lukemaan Wahlströmin 1. kirjaa "Lite räcker inte" ja aion pyytää, että hän lukee myös Rajoilla, joka todella avarsi silmiäni omalle käytökselleni ja valinnoilleni ja auttoi ja auttaa minua ymmärtämään itseäni, sekä tsemppaa minua nyt löytämään oman itseni - sen parhaimman version itsestäni - jälleen. Vuoden 2015 uuden- ja itse asiassa loppuelämäni vuoden lupaus voisikin olla juuri se, että pyrin löytämään ja olemaan paras versio omasta itsestäni.

Juuri tälläinen minä olen ja juuri tälläisenä koira ja mies minua rakastavat: suihkunraikkaana vastaimuroidulla matolla koiran kanssa nuuskutellen ennen nukkumaanmenoa. Juuri tälläisenä pidän itse itsestäni.

Teitkö sinä lupauksia?