Kuka haluaisin olla ja esikuvani Elina

Lepoviikko rankasta treenistä on nyt takanapäin ja olen ehtinyt miettiä suhdettani urheiluun (jälleen kerran) paljon. Selkäni on vetänyt todella pahaan jumiin ja pääni tuntuu humisevalta harjulta, huimaa enkä tunne jokaista askelta jonka otan. Välillä kuulo lähtee oikeasta korvasta ja nieleminenkin tuntuu oudolta ja kaikki tämä johtuu lihasjumeista niskassani ja selässäni. Syypää jumeihin taas on liika rankka treeni yhdistettynä liian vähään lepoon, kehonhuoltoon ja hektiseen työhön. Bonuksena tuohon päälle vielä hieronta, joka toki oli hellää, mutta silti liikaa kipeytyneillä paikoilleni. Liika on liikaa ja överit olivat taas liki. Tällä kertaa onneksi ehdin tajuta itsekin, että nyt on pakko laittaa N-vaihde päälle, pysähtyä ja käydä vähän tyhjäkäynnillä ja miettiä, mihin haluan pyrkiä ja päästä. Kuka haluan olla.

Pidän rankemman liikunnan aiheuttamasta endorfiiniryöpystä ja koukutun siihen nopeasti. Alkuhuuman jälkeen sinnittelen usein vielä hetken ja fiilistelen tuloksia, mutta ei kestä kauaa, ennenkuin tekemisestäni tulee pakkomaista - pakkopullaa niin ikään. Näin on nyt käynyt myös crossfitin kohdalla, minkä takia koen, että on niin fyysisesti kuin henkisestikin parempi jättää laji hetkeksi sivuun ja rauhoittua taas. Jotta crossfitissä edistyisi, tulisi sitä harjoitella 3-4 kertaa viikossa (mikäli ei siis tähtää kisoihin, jolloni treenimäärät tuosta vielä lisääntyvät). Tällä hetkellä sekin tuntuu olevan minulle liikaa, koska en toisaalta näe "järkeä" maksaa n 90e kuukausimaksua ja käydä harjoittelemassa 4-8 kertaa kuussa. En.

Lepoviikkoni aikana olen pitkästä aikaa (lue: heinäkuun alusta) käynyt pitkillä kävelylenkeillä Ronjan (ja jopa miehen!) kanssa, nauttinut raikkaasta syyssäästä ja tajunnut, kuinka hemmetin paljon olen kaivannut juoksua, ulkoilua ja raitista ilmaa!

Olen lenkkiemme aikana pohdiskellut ees taas ja kerroin eilen T:lle, mihin olen päätynyt. Haluan rauhoittua. Haluan lenkkeillä ja harrastaa kotijumppaa. Haluan juosta metsissä ja poluilla (eli modernimmin ilmaistuna harrastaa polkujuoksua ;)), joskus ehkä mittari kännykässä tai kaulassa, pääosin ilman. Haluan tyytyä tähän ja jos tuntuu, ettei kotikutoinen treeni riitä, voi aina tehdä boksihyppyjä puiston penkeille ja punnertaa. Jos jokin halvahko sali tulisi vastaan, niin voisin liittyä sinne, jotta voisin käydä ylläpitämässä lihaksia pienehköillä painoilla kerran pari viikossa. Niin moni muukin "pärjää" näillä liikunnoilla - ja vähemmälläkin! Miksen pärjäisi? Kollega totesi minulle, että vaadin itseltäni liikoja. Ihan samaa, mitä äitini jo monta vuotta on minulle toitottanut.

Halusin esitellä teille bloggaajan, jonka blogia olen epäsäännöllisen säännöllisesti seurannut, jota luin ennen nukkumaanmenoa eilen ja jonka juttuja alitajuntani ilmeisesti yön aikana on prosessoinut, koska aamulla homma tuntui vesikirkkaalta: haluan olla kuin Endorfiinikoukun Elina. Muistan lehtihaastattelun MeNaiset sportissa (?), jossa Elina esiteltiin vuosia sitten TODELLA timminä ja hyväkuntoisena pienten lasten äitinä, joka juoksi maratooneja, pyöräili, sporttasi kaikin mahdollisin tavoin ja oli lihaksikkaampi kuin.. jaa. lihaksikas?
Elinallekin valitettavasti on tullut terveydessä välillä mutkia, mutta ne (osittain) selätettyään ja rakkauden löydettyään hän on muuttunut. Rohkein postaus ikinä oli se, kun hän kirjoitti miten kroppa ja mieli ovat kehittyneet ja muuttuneet vuosien mittaan. Itseeni kolahti eniten se, että hän on niin tyytyväinen itseensä ja oloonsa, näyttää edelleen järjettömän hyvältä, mutta on vähentänyt treeniä. Elina harrastaa edelleen todella runsaasti liikuntaa, mutta blogista(kin) huokuu, miten hän ja hänen elämänsä on rauhoittunut ja jotenkin muuttunut seesteisemmäksi. Joskus vähempi on enempi. Haluan oppia tuon saman - haluan olla kuten endorfiinikoukku Elina. Tuntuu hassulta kirjoittaa ja sanoa näin ihmisestä, jota en edes tunne; tiedän hänestä vain sen pintaraapaisun, jonka hän blogissaan meille lukijoille paljastaa. Silti voin sanoa näin ja seistä sanojeni takana.



Endorfiinikoukussa blogiin TÄSTÄ

Parin lepopäivän jälkeen aloin miettimään, olisinko sittenkin erityisherkkä? Vai ihan tavallinen hullu?

Sori viimekertainen avautumiseni tuossa edellisessä postauksessa, mutta sillä hetkellä kun postausta raapustelin teki vain mieli itkeä pahaa oloa. On sitä pahaa oloa itse asiassa tehnyt mieli itkeä kirjoittamisen jälkeenkin, koska olen kärsinyt niin hemmetinmoisesta huimauksesta, ettei työnteostakaan ole meinannut tulla mitään. Työkavereille kerroin, että huimaa ja että joudun istumaan välillä, mutta kiireen keskellä olen joutunut sivuuttamaan koko huippauksen ja koittanut tsempata eteenpäin. Eilen aamulla herätessäni tunsin oloni pitkästä aikaa pirteäksi ja energiseksi ja ilmoitin jo T:lle, että voisin lähteä treeneihin (joiden ohjelman tarkistin jo etukäteen: ei yhtäkään push pressiä tai mavea - liikkeitä jotka jumiuttavat minut entistä enemmän ja kaikkein pahiten!) ennen iltavuoroa. T katsoi minua vähän aikaa ja tajusin itsekin jo sanoa, että nojoo.. kannattaisiko vielä levätä pari päivää? Taisin lukea miehen ajatukset. Kahvia hörppiessäni päätinkin sitten jättää treenit välistä ja suuntasin ulos raittiiseen syysilmaan hölkkälenkille.

Jos joku pyytäisi minua kuvailemaan itseäni, käyttäisin ehdottomasti sanaa periksiantamaton. Jos jotain päätän, niin teen sen. Saavutan tavoitteeni hinnalla millä hyvänsä. Ominaisuudessa on niin hyvät kuni huonotkin puolensa. Päätettyäni jokunen vuosi sitten, että minusta tulee laiha, kaunis ja lihaksikas salimirri, jätin hiilari minimiin ja aloin treenaamaan tuulessa ja tuiskeessa, helteessä ja paahteessa, väsyneenä, pirteänä, kipeänä, terveenä - aina, aina, aina. Saavutinkin tavoittelemani laihuuden ja timmin kropan, mutta aloin hetki sen jälkeen maksamaan saavutuksestani kovaa hintaa jota pelkään joutuvani maksamaan lopun elämääni: lihakset ja lihaskalvot menevät todella jumiin ja aiheuttavat järkyttävää kaatavaa huimausta, jollen nuku, syö ja lepää riittävästi, treenaan kovaa tai teen liian yksipuolista treeniä. Kuulostaa helpolta vältellä noita - senkun elää tasapainoista, "normaalia" elämää vain, eikö? Valitettavasti homma ei toivotun helppoa ole. Minä siis todella tarvitsen unta vähintään 8h/yö, haluan mennä ajoissa (eli jo 21-aikaan) nukkumaan ja rauhoittua rauhassa vuoteessa esim. kirjaa lukien (huom! ei dekkareita) ennen valon sammuttamista. En siedä ääniä enkä kirkkaita valoja, eikä minun missään nimessä pidä selailla kännykkää tai katsoa telkkaria ennen nukahtamista, koska välke ja sinivalot piristävät. Kahviakaan ei pitäisi juoda kello 16 jälkeen, mikäli haluaa nukahtaa nopsaan. Punkkulasillisen voin nauttia, mutta siideri tai muu kupliva haittaa nukahtamista.

Aamulla kun herään, haluan herätä hissunkissun enkä mielellään epämiellyttävään herätyskellon pirinään. Aamuni aloitan mieluiten aina samoja rutiineitani tehden (naamanpesu, Beorocca..), enkä tykkää puhua kellekään - korkeintaan toivotan koiralle hyvät huomenet ja rapsutan haukottelvaa mustaa kaunista hetken. Aamulenkillä en voi sietää, jos joku tulee tarjoamaan koiraansa Ronjalle leikkikaveriksi, koska en jaksaisi kommunikoida heti herättyäni. Kotiin päästyämme olen yleensä jo piristynyt niin, että alan höpistä T:lle jos hän on kotona (eikä jo lähtenyt töihin tai vaihtoehtoisesti nuku vielä, koska viettää vapaata). Lehteä lukiessani en taaskaan pysty multitaskaamaan ja samaan aikaan keskittymään fiksuun jutusteluun ja lukemaan samaan aikaan ja valitsen mieluiten lehtiartikkeleiden lyhyen kommentoinnin ja hiljaisuuden - radion soidessa. Ääni, jota inhoan yli kaiken on syvässä hiljaisuudessa syöminen (etenkin toisten seurassa). Se ääni, joka toisen pureskellessa, niellessä ja (yööööööök!!) maiskuttaessa kuuluu on.. naurettavan vastenmielinen. Oikein nolottaa kirjoittaa tätä, mutta lukekaas loppuun niin tajuatte mihin olen pyrkimässä. Kiirehtimisestä en pidä etenkään aamuisin lain, eikä minua missään nimessä saa hoputtaa ja inho kiirettä kohtaan on myös syy, miksi jopa aamuvuoroon mennessäni herään jo 5:30, jotta ehdin rauhassa syödä aamupalaa ja juoda kahvia ja valmistautua töihin.

turkkijugua, päärynää, cashewpähkinöitä ja Paulunsin älyttömän (!) hyvää vadelma-kaakao-granolaa herättää hymyn tämänkin herkkiksen kasvoilla jopa ennen aamukuutta ;)

Niin aamulla kuin illallakin kammoksun todella kirkkaita valoja, mutten toisaalta myöskään siedä liian hämyistä ja pimeää ympäristöä. Iltavuorosta tullessani kello on n 22:30, enkä tuohon aikaan enää kauheasti halua tai jaksa jutella ja puhua, vaan haluan mieluiten olla hissunkissun taas, toki kertoa hiljaisella äänellä työvuoron tapahtumista, mutten puida yhteiskunnan syvyyksiä tai räkättää kovaan ääneen. Haluan jo hiljentyä pikkuhiljaa yöpuulle.

Kuulostaa hullulta, eikö? Olen pitkään ollut samaa mieltä, mutta aloinpas googlailemaan tässä tätä postausta kirjoittessani aiheesta, jonka näin Anne Kukkohovin yhteydessä keltaisen median otsikkona jokin aika sitten: erityisherkkyydestä, eli HSP:stä.

Erityisherkkyys on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus. Erityisherkän ihmisen (engl. Highly Sensitive Person, HSP)  hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin. Käytännössä se ilmenee tarkkana havainnointikykynä, kokemisen syvyytenä sekä monipuolisena ja syvällisenä asioiden käsittelykykynä.

Herkän ihmisen voimakas kokemusmaailma on vaikeasti avattavissa ihmiselle, joka ei itse ole erityisherkkä. Monet erityisherkät tuntevat olevansa ulkopuolisia ja erilaisia tämän vuoksi. Erityisherkkyys lisää alttiutta kuormittua ja herkät voivat kokea ristiriitaa ympäristön vaatimusten ja omien tarpeidensa välillä. Tunnistaessaan ominaisuuden itsessään ja löytäessään vertaisiaan erityisherkän ihmisen itsetuntemus ja omanarvontunto lisääntyvät. Tällöin hänellä on paremmat valmiudet huolehtia jaksamisestaan.

teksti lainattu täältä, HSP:n etusivulta

Fyssarini sanoi minulle monta kertaa viime vuonna säännöllisten tapaamisiemme yhteydessä, että kroppani on erityisherkkä "häiriöille" ja että se siksi niin herkästi menee jumiin esim. huonosti nukutun yön jälkeen. Hän suositteli minulle rauhallisia urheilulajeja kuten joogaa, pilatesta ja uintia tai vesijuoksua, eikä pitänyt ideaani crossfitistä, salitreenistä ja HIIT:eistä tai juoksusta kovin hyvänä ja sopivana - etenkään kun työni oli hektistä ja stressavaaa (sitähän päivystys-sairaanhoito on). Kokeilin vähän aikaa harrastaa pelkkää kävelyä ja juoksua, mutta koska kumpikaan laji ei ylläpidä lihaksia, jotka tukisivat kroppaa, jumiuduin. Okei, ehkä olisin voinut panostaa enemmän liikkuvuustreeniin ja tehdä vähän lihaskuntojumppaa täällä kotonakin, mutta mutta.. No, enpä tehnyt. Sitäpaitsi pelkästään kotona treenatessa jää ryhmäliikunnan (tai salilla muiden kanssa vieri vieressä treenatessaan) tuoman sosiaalisesta osasta paitsi. Lähdinpä siis crossfit-boksille, jossa treeni on monipuolista, lihaskuntoa, kestävyyttä ja liikkuvuutta parantavaa treeniä. Kysyin ohjaajalta urani alussa, kuinka usein "kuuluisi" käydä, jotta treeni purisi. "Vähintään kolme kertaa viikossa" oli vastaus. OK, näin tehdään. Nyt älyttömän pahaan jumiin jouduttuani tajuan ja havahdun (vasta) taas siihen, että minun täytyisi tajuta kuunnella kehoni viestejä ajoissa, eikä vasta sitten kun on jo liian myöhäistä. En syytä crossfitiä jumiutuneisuudestani, vaan itseäni ja sitä, että olen pelokkaan peuran lailla paennut sitä faktaa, että minä ja kroppani olemme herkkiä. Me emme kumpikaan siedä liikaa painetta - ainakaan pitkällä tähtäimellä. Jokainen ihminen joka treenaa tietää, että edistyäkseen on mentävä omalle epämukavuusalueelle. Olisi vain muistettava se, että kun siellä on käynyt, täytyy myös himmata välillä tahtia ja antaa kropan palautua eikä koittaa hullun lailla jatkaa tahtia. Treeneissä voi varmasti käydä vaikka 4 kertaa viikossa parin viikon ajan, mutta sitten TÄYTYY pitää lepoviikko ja muistaa rankkoina viikkoina levätä ja huoltaa kroppaa. Vähemmän fyysisesti rankkaa työtä tekevälle ihmiselle tämä on uskoakseni helpompaa kuin esim. omalla kohdallani hyvinkin vaihtelevaa ja fyysisesti, sekä psyykkisesti hektistä ja rankkaa työtä tekevälle: välillä istutaan tovi ja jutustellaan työkavereiden kanssa ja ihmetellään "missäs ne potilaat luuraa?" ja pari minuuttia myöhemmin pihaan kurvaa 2 ambulanssia tuoden hengitysvaikeudesta kärsiviä potilaita, lääkäri tulee antamaan lääkemääräystä, joka vaatii suonensisäisen tipan laittamista ja lääkkeen sekoittamista (lääke on tietty monen lukon takana kaapissa) ja puhelin pärähtää soimaan. Jep. Nollasta sataan parissa sekunnissa. Päivystystyö on vähän kuin huippu-urheiluauto: kiihtyy sekunneissa nollasta päätä huimaaviin nopeuksiin, vaatii tarkkaavaisuutta ja kovaa keskittymistä, on ihailtavaa, eikä salli hätäisiä ratkaisuja - nopeita kylläkin. Tälläisen hektisen työn tekijän siis täytyy olla huippukunnossa (mitä tulee hoksottimiin etenkin), mutta täytyy myös ymmärtää miten paljon työ verottaa voimia ja ymmärtää antaa hoksottimien ja kropan palautua vapaa-aikana. Liian kova treeni, joka verottaa voimia, yhdistettynä rankkaan työhön, ei vie muualle kuin ojanpohjalle. Työn hektisyyttä ei valitettavasti voi säätää, kun taas treenejä voi. Vaikeintahan on se kun harrastaa rakasta ja rankkaa liikuntaa ja tekee työkseen rankkaa työtä. Tasapainon löytäminen on välillä hemmetin vaikeata ja nähtävästi etenkin minulle, kun tähän jamaan olen itseni onnistunut vetämään :D Crossfitiä ei tarvitse poissulkea, vaikka tekeekin tälläistä työtä. Pitää vain oppia säätämään treenejä ja treenimäärää työn hektisyyden mukaan.

Joo-o, tulipa avautuminen. "Tarpeideni" kirjaaminen muille näkyville tuntuu ihan kreisiltä, mutta mitä enemmän vertaan niitä HSP-tyyppien, eli erityisherkkien ihmisten "oireisiin" ja luonteisiin, sitä "normaalimmalta" ne tuntuvat. HSP ei ole mikään virallinen diagnoosi, eikä sitä voi parantaa, mutta se auttaa ymmärtämään itseään ja toivon mukaan myös muita ymmärtämään minua. Mieheni T on kyllä siitä ihme heppu, että hän tuntuu ymmärtäneen tarpeeni ja hyväksyneen ne, vaikken niitä muuten kuin vaatimuksina ole voinut esittää. Ehkä ne eivät olekaan vaatimuksia, vaan tarpeita?

Halaus kaikille ja kivaa tiistaita. Lähden tänään iltapäivällä hierojalle ja koitan saada siitä ensiavun jumeilleni, jotta voin sitten paremmin ennaltaehkäistä niitä uudestaan! :)

Varjopuolensa on auringollakin, crossfitillä ja ylisuorittamisellakin

Heinäkuussa aloittamani crossfit-harrastus on tuntunut alusta asti omalta, rakkaalta ja pakopaikalta. Pakopaikalta minne, en tiedä, mutta kaipa liikunta missä muodossa sitä ikinä harrastankin aina tietynlainen pakopaikka minulle - niin hyvässä kuin pahassakin. Havahduin eilen jälleen huojuvaan olotilaan, hypoglykemiaan (eli matalaan verensokeriin) ja tutinaan, jonka liiallinen rasitus minulle aiheuttaa. Ensiavuksi riisiä, leipää - hiilaria - ja kylmä suihku. Tästä edespäin lepoa. Sitä aion itselleni määrätä ja sitä aion noudattaa.

Nälkä kasvaa syödessä on lausahdus, joka salillamme lausutaan harva se kerta ääneen. Crossfitissä kilpaillaan itseään vastaan ja pyritään haastamaan oma itsensä, eikä verrata tuloksiaan muihin. Hah, mukamas. Tottamooses kaikki jotka crossfit-salilla kaverin kanssa vieri vieren tankojen kanssa seisseet tietävät, että kaverin painotankoa tulee vilkuiltua, kaveria tulee tsempattua ja vastavuoroisesti kaverit tsemppaavat sinua viimeisessäkin toistossa ja saavat sinut (usein) kuin ihmeen kaupalla puristamaan onnistuneesti sen viimeisenkin kyykyn alusta loppuun. Mikäli kyykky jääkin vajaaksi ja joudut tiputtamaan tangon, ei kukaan hauku tai moiti. Toteaa vain, että kyllä se ensi kerralla menee, taputtaa selkään ja naurahtaa iloisesti (tai räkättää paskaisesti  mikäli näytät harmituksesi ja poljet maata ;)) Itse en kertaakaan ole kokenut pakkoa tehdä tai suorittaa jotain liikettä loppuun asti, mutta jokaikinen kerta kun olen empinyt, on kaverin tsemppikommentti saanut minut yrittämään. Painot saa ja pitääkin aina tiputtaa maahan jos huomaa, ettei liikettä saakaan suoritettua puhtaasti loppuun asti, jottei loukkaisi itseään. Yrittämisessä ei siis näin ollen ole mitään vaaraa. Usein kaveria tai ohjaajaa pyydetään myös viereen katsomaan suoritusta, jotta tämä voi tarvittaessa huomauttaa jos suoritus uhkaa käydä epäpuhtaaksi, jotta loukkaantumisriski minimoitaisiin. Crossfit on näin ollen mielestäni turvallinen laji - turvallisempi kuin itsenäinen kuntosalitreeni (etenkin aloittelevalle treenaajalle). Yksikään urheilulaji ei tietenkään ole pomminvarma, mutta voihan sitä yhtälailla loukkaantua ulkona kävellessään, sohvalta tipahtaessaan tai matonreunaan kompastuessaan. Suuri ero varsinaisen urheilulajin harrastamisen ja lenkkeilyn välillä on se, että tavoitteellisessa harrastamisessa haastetaan itsensä, lähdetänä omalle epämukavuusalueelle ja otetaan riskejä: totuttua painavampi tanko joko nousee tai ei. Kotioloissa lenkkeillessä sitä tulee usein sahattua samoja tuttuja reittejä, kroppa tottuu monotoniseen rasitukseen eikä kehitystä alkuhuumasta lähtien enää tapahdu. Saavutettu kunto pysyy yllä, mikäli lenkkeilyä jatkaa, mutta kehitystä ja siirtymistä tasolta 1. tasolle 2. tai 3. ei tapahdu. Tätä kirjoittaessani hairahdun kerta kerralta miettimään samaa asiaa, jota olen joskus aiemminkin jo pohtinut mielessäni, itseäni tutkiskellen: onko aina pakko pyrkiä parempaan? Eikö saa vain olla tyytyväinen siihen, minkä on saavuttanut? Onko pakko ladata lisää levypainoja tankoon jos on jo tyytyväinen siihen edelliseen PR:äänsä, eli henkilökohtaiseen ennätykseensä? Kotilenkkeilijä harvemmin kohtaa tämä problematiikan, mikäli hän ei koe olevansa tyytymätön itseensä, jos hän seuraa lenkkeilyään eri mittarein ja lähde vertailemaan suorituksiaan muiden kanssa ja säästyy näin ollen mielestäni monelta mielipahalta. No miksemme kaikki voi vain siirtyä saleilta ja halleilta kotilenkkeilijöiksi? Koska meitä on moneksi. Toiset haluavat suorittaa ja ovat määrätietoisia, toiset taas tyytyvät vähempään. Kummassakaan ei ole mitään vikaa, kunhan on itse tyytyväinen itseensä ja tiedostaa sen, kumpaan kastiin kuuluu.

Itse olen pienestä pitäen inhonnut kisaamista ja suorittamista, koska en koskaan ole ollut missään erityisen hyvä, vaan pikemminkin tasavarma suorittaja. Salille löydettyäni on mopo keulinut vuoroin enemmän, vuoroin vähemmän, enkä totta puhuakseni sen jälkeen ole ollut itseensi koskaan täysin tyytyväinen: aina voisi kiristää ruuvia vähän ja aina voisi suoriutua VÄHÄN paremmin. Koskaan ei ole valmis. Välillä olen treenannut aktiivisesti salilla - ja vetänyt överit. Välillä olen pelkästään lenkkeillyt juosten - ja vetänyt överit. Hetken "tyydyin" (tekee pahaa sanoa kävellä, koska se on sangen hyvä ja peruskuntoa ajatellen jopa loistava harrastus ja jota suositellaan koko kansalle!) - mutta jumiuduin, koska treeni kävi turhan yksitoikkoiseksi eikä ylläpitänyt tukilihaksia, joita tarvitsen esim. työssäni, jotta jaksan siirrellä potilaita pyörätuoleista vuoteisiin, paareilta vuoteisiin.. Heinäkuusta lähtien läksin crossfitin pariin ja kehitys on ollut huimaa: kiekkoja olen viime viikkoina saanut lisätä tankoon kerta kerralta, yhtäkkiä olenkin seissyt vailla tukea päälläni ja onnistumisen riemu on tuntunut kuin hyvältä känniltä! Ennen crossfitiä niskani ja selkäni oli niin jumissa, että pysyin hädin tuskin jaloillani koska minua huimasi niin paljon. Treeneissä olen nyt käynyt 3-4  kertaa viikossa ja mobbaillut (eli putkirullaillut) kotona, sekä kävellyt koiran kanssa välillä toki myös. Kuluneella viikolla olen tuntenut itseni normaalia väsyneemmäksi, jumiutuneemmaksi ja nuutuneemmaksi. Töissä on vuoroin ollut kiire, vuoroin rauhallisempaa, mutta iltavuoroja on tullut tehtyä paljon. Unta olen kuitenkin onnistunut tankkaamaan n 7-8h/yö, eli ihan kiitettävästi. Mitä ruokaan tulee, olen lisännyt hiilareita lounaalle ja päivälliselle taatakseni energiavarastojen riittävyyden. Kaikesta tästä huolimatta olen ollut todella väsynyt ja perjantaina oli vika tikki kun lähdin kyykkytreeneihin: homma ei luistanut. Tai luistihan se - tein jopa takakyykky PR:än! Mutta millä hinnalla? Pää oli kuin humiseva harju, huimasi, näkö sumeni vähän väliä ja suihkussa jouduin vääntämään vedet kylmälle, jotten pökräisi. Työpaikan ruokalassa tutisin pöydästä kiinni pitäen koska heikotti niin paljon. Helvetti ajattelin. Helvetin helvetti Koska mä opin? Vajarit olisi terveellisemmät ku överit. Pian olen taas siinä pisteessä, että romahdan ja överit kaasuttaa ylitseni, kaataen. Balanssi, tasapaino on löytämättä. Eilen lähdin aamuvuoroon todella väsyneenä ja uupuneena, mutta hoidin homman töissä. Kotiin päästyäni tankkasin välipalaa ja koitin lähteä ihan hissukseen pikkukävelylle ennen ruokaa, mutta jouduin parin sadan metrin kävelyn aikana pysähtymään viitisen kertaa koska horisontti keinui kuin Viking Linellä. Itketti. Sapetti. Perkeletti. Alkuhuuman hyvä olo, jonka uusi monipuolinen harrastus minussa herätti, on haihtunut kuin tuhka tuuleen ja kroppa on yhtä jumissa kuin CF:n aloitettuani. Tiedostin jo crossfitin aloittaessani, että kehonhuoltoon täytyisi panostaa kympillä, jotta lihakset eivät tykkäisi kyttyrää ja yritin päästä kansalaisopiston joogaan. Noh, pyrkimykseksi se jäi kun jäin jonopaikalle 27. ja kehonhuolto jäi omalle vastuulleni. En pelkästään voi moittia itseäni, koska olen nätisti putkirullaillut ja venytellyt kotona harva se ilta ja treeneissäkin rullaillut edes hetken ennen suihkuun ryntäämistä ja töihin lähtöä.

En halua syyllistää pelkästään yhtä osa-aluetta elämässäni, koska tiedän, että ihminen ja elämä koostuu kokonaisuudesta, monen tekijän summasta. Ajatukseni pyörivät kokoajan sekaisin olevan hormonitoiminnan puolella ja yritän (uskoakseni) paeta pelkoani ja ajatuksiani harrastamalla kovaa. Työ päivystyksessä on edelleen uutta ja lähestyvä akutologian tentti, joka minun pitäisi suorittaa ja verottaa voimia. Uuden oppiminen verottaa yllättävän paljon voimia.

Nyt istun tässä sohvalla ja mietin, mitä järkeä koko hommassa on ja mihin suuntaan minun pitäisi kääntyä. Mistä oppisin tunnistamaan väsymyksen ja VÄSYMYKSEN eron? Väsyneenä voi lähteä treeneihin ja piristyä, kun taas VÄSYNEENÄ pitäisi pukeutua lämpimästi, kietoutua vilttiin sohvalle koiran tai miehen kainaloon ja tehdä vain ne pakolliset hommat - korkeintaan selata lehteä tai sitten vain sulkea silmänsä ja ajatella läpi kaikki ne aatoset, joita mielessä pyörii. Eivät ne ajatukset sieltä mielestä tai maailmasta häviä jos niitä pakenee, eivätkä ongelmat katoa vaikka niitä ajattelisinkin, mutta kyllä ne hieman helpommilta tuntuvat kun niitä välillä kelaa ja koittaa nähdä niitä eri näkökulmista. Jos probleema on sellainen, jonka voin itse ratkaista, täytyisi se pyrkiä tekemään. Ongelmina on toki myös sellaisia asioita, joihin itse en millään voi vaikuttaa, mutta eivät ne kelailemalla ainakaan pahemmiksi mene.

Tänään pyrin tekemään edes pienen lenkin koiran kanssa, hengailen ja lepäilen himassa ja lataan akkuja ennenkuin on aika lähteä iltavuoroon. Monet crossfitaajat ja muutkin aktiiviset harrastajat pitävät välillä taukoviikkoja ja itse aion nyt yrittää samaa. Myönnän käyneeni treeneissä nyt turhankin tiiviisti - koska pidän niistä - mutta nyt täytyy höllätä välillä, vaikka harmittaakin jäädä boksilta pois kun tietää maksaneensa sievoisen summan rahaa kausikortistaan. Välillä mielessä käy ajatus, että lopettaisi koko suorituskeskeisen harrastamisen ja siirtyisi "vain" kotilenkkeiljäksi ja pyrkisi sitten siinä sivussa tekemään vähän lihasjumppaa itsekseen. Monia mammablogeja selailleena tiedän, että vain kotona harrastavatkin ihmiset pysyvät mielestäni todella hyvässä fyysisessä kunnossa, eivätkä "plösähdä" kuten itse tietyllä tasolla pelkään tekeväni, jos kotiin jään. Olen onnellinen siitä, että koen tällä hetkellä kroppani nätiksi ja pidän sitä hyävnnäköisenä. Tälläisenä olen itseeni tyytyväinen, kunhan jumeistani pääsisin. Kotitreenien ikävin puoli on se, ettei sosiaalista kanssakäymistä saa, eikä kukaan ole potkimassa pyllylle ja monipuolistamassa treenejä. Samat tutut lenkkipolut alkavat nopeasti maistua puulle ja ärsyttävät, kun taas salilla tai boksilla voi haastaa eri lihasryhmät jokaikinen kerta ja näin ollen pitää mielenkiintoaan enemmän yllä.

Huhhuh mikä avautuminen - etenkin näin pitkän blogitauon jälkeen! Tuntuu oikein nololta marmattaa näin välinpitämättömästä asiasta kun tietää, minkälaisia (pakolais)ongelmia maailmalla pyörii, mutta oma maailmani ja ajatukseni pyörii tällä hetkellä oman navan omien ongelmieni ympärillä kaikkein eniten.

Oletko sinä löytänyt tasapainon treeneissäsi ja elämässäsi? Neuvoisitko minuakin?

Pitkästä aikaa kuulumisia ja tarina lajista, joka pelasti minut juoksemiselta

Miten aika rientääkään: viime postauksesta on kulunut lähes kuukausi! Blogi on monta kertaa käynyt paussin aikana mielessä, mutta mitään häkellyttävää kun ei ole tapahtunut, en kerta kaikkiaan ole viitsinyt raahautua koneen äärelle kirjoittamaan. Toisten blogeja on tullut seurattua kesän aikana suht normaalisti, mutta inspiraatiota kirjoittaa itse ei ole ollut. Elämässäni on viime aikoina tuntunut olevan niin paljon muuta meneillään, etten ole - suoraan sanottuna - halunnut tuhlata aikaani bloggailulle. Nyt kun kesäloma vihdoinkin (!) koitti, voisi olla sopiva hetki hieman kertoilla, mitä elämääni kuuluu :)

Aloitetaan crossfitistä. Tai paluusta crossfitin pariin - miten asian nyt ilmaista tahtoo. Tein tosiaan comebackin crossfitin pariin n kuukausi sitten. Aiemmalla boksilla jossa kävin, ei laji tuntunut omaltani, koska vaateet olivat alusta lähtien todella korkealla ja minulta pyydettiin asioita, joihin ei rampa kehoni pystynyt. Boksilla vallitsi myös makuuni hyvinkin vanhoillinen hierarkia, jossa ohjaajaa sekä pelättiin että kunnoitettiin, kutsuttiin "johtajaksi" eikä kysytty turhia. Aloittelijana sitä saa aikamoisen shokin kun menee treeneihin, koska ihmiset tekevät tasostaan viis samoja liikkeitä, omaan kuntotasoonsa tosin mukautettuina. Tai näin homman PITÄISI mennä. Edellisellä boksillani ei selkä- ja niskavaivojani taidettu ottaa ihan tosissaan eikä ohjaajilla joko ollut intressiä tai osaamista downgreidata liikkeitä niin, että pystyisin suorittamaan ne hallitusti ja turvallisesti, omaa kuntoa samalla kasvattaen. Omaa terveyttäni vaalien jätin homman (ja boksin) siihen ja päätin, ettei crossfit hehkutuksistaan huolimatta ollut lajini. Jatkoin juoksua, joka tunnetusti näivetti kroppaani pikkuhiljaa niin, etten tervettä päivää enää nähnytkään: milloin kolotti polvissa, lonkissa velloi tulehdus tai niskaa jäkitti. Ei ollut enää kivaa. Kuukausi sitten lähi-boksilla järjestettiin tutustumistreeni ja lähdin sinne antamaan crossfitille uuden mahdollisuuden. Olin jo etukäteen kysellyt sähköpostilla omistajalta, jos vaivoillani (huimaus, niha-vaivat, polvet, lonkat..) uskaltaisi tulla edes kokeilemaan lajia, jossa kroppaa pidettäisiin milloin ylösalaisin, milloin nostettaisiin painot niskalle, milloin hypittäisiin vuoroin sammakko- ja vuoroin yleisliikehyppyjä. Omistaja vastasi postiini rempseän oloisesti, että "kyllä meillä ihmisiä, joilla on pahempiakin vaivoja käy" ja toivotti tervetulleeksi. Lauantai-kokeilun jälkeen jäi koukkuun. Crossfit taitaa sittenkin olla lajini.
Innostus lähteä uudestaan kokeilemaan jo paskaksi toteamaani lajia lähti T.J.Murphyn kirjasta Crossfit. Kuinka monipuolinen harjoittelu palautti kykyni juosta, jossa Murphy-maratoonari kertoo, miten juoksu pilasi pikkuhiljaa hänen kroppansa niin, että hän hädin tuskin enää pystyi kävelemään ja miten hän viimeisenä kortenaan kokeili crossfitiä ja miten hän sai trveytensä tämän kautta takaisin. Kirja osui ja upposi minuun niin syvälle, että sisälläni suorastaan paloi liekki, joka kehotti kokeilemaan VIELÄ kerran, joskko crossfit voisi pelastaa minutkin. Uudella boksillani liikkeitä skaalattiin heti alas niin, että voisin tehdä vastaavia liikkeitä kuin muut, mutta itselleni turvallisella tavalla ja samalla kuitenkin harjoittaa samoja lihasryhmiä kuin muut, jotta sitten joskus tulevaisuudessa pystyisin samaan kuin he. Tämä yhdistettynä lämpimään ilmapiirin, jossa kaikki moikkaavat kaikkia kuntotasosta tai ulkonäöstä viis, tuntuivat todella hyviltä. Toki toisiaan vastaan mitellään, mutta loppupeleissä treeneissä jokainen tsemppaa itseään vastaan, haastaa itsensä ja iloitsee vaikka sitten muiden onnistuneiden treenien puolesta, jollei oma treeni sillä kertaa mene ihan nappiin. Ohjaajan ei tarvitse huutaa, pyytää asiakkaitaan kutsumaan "johtajaksi" tai ylläpitää diktatoorista nyrppänaamaa saadakseen koko salin hiljenemään, kun wodi käydään läpi. Päinvastoin tyyppi hymyilee, tsemppaa kaikkia ja on hyväntuulinen ja moikkaa heit ja moit kaikille niin mennessä kuin tullessa. Juoksun jätin siltä seisomalta, enkä aikoihin ole voinut näin hyvin. Toki ärsytys iskee aina välillä ku tajuan, ettei kroppa toimi kuten mieli ja pää haluaisi ja ettei kehitys tapahdu niin nopeasti (lue: viikossa) kuin toivoisin. Mutta siksi jaksan käydä säännöllisesti treeneissä:  jotta kehittäisin kuntoani kaikilla osa-alueilla, saisin lihaksia ja lihasvoimaa, sekä lisäisin liikkuvuutta. Kaikki nämä edesauttavat minua jaksamaan arjessa, niin töissä kuin kotonakin.

Hyvä treeni, kiiltävämmät kasvot

Hah, hurjaa myyntipuhetta naiselta, joka on käynyt nykyisellä boksillaan kuukauden verran :D mutta suosittelen lämpimästi kokeilemaan lajia, jos jäykkyys - joko kropan tai mielen - vaivaa, koska se kyllä helpottaa nopeasti sammakkohyppyjä ja karhukävelyä tehdessä ;) Kuukausimaksut ovat n 100e luokkaa jokaisella boksilla, mutta itse panostan tämän verran enemmän kuin mielelläni, jos lajin hyödyt ovat edes hippusen osa siitä, mitä ne tähän asti ovat olleet: huimaus ja jumit ovat huomattavasti helpottaneet aiemmasta ja mieli on - ulkopuolistenkin mielestä - entiseen verrattuna selvästi korkeammalla. Unikin maittaa paremmin!

Talostakin on ehditty haaveille moneen otteeseen ja haaveilu ja suunnittelu jatkuu :)

Aamupalaksi menee nyt jokaikinen aamu lähes sama combo: valkuaispuuro marjoilla ja pähkinöillä. Niin hyvää, niin täyttävää ja niin nättiä :)

Samalla kun treenit ovat muuttuneet rankemmiksi, on minun täytynyt alkaa kiinnittää yhä enemmän huomiota ruokailuihini: kova treeni ei suju, jollei tankissa ole löpöä jota kuluttaa. Samalla kun tuntuu näin entisenä ruokavammailijana (oma sanani syömishäiriölle) ajoittain vastenmieliseltä lapata lihaa ja muuta energiapitoista aiempaan totuttuja määriä enemmän lautaselle, on se samalla myös todella vapauttavaa ja kivaa: vihodin voin - edes hetkittäin - syödä kuten muut, eli normaalisti ja itseäni rajoittamatta. Annoskoot karkaavat välillä aivan utopistisiksi ja masu pullottaa kuin raskaana olevalla naisella, mutta teen kovasti töitä, jotta pitäisin energiatasot koholla ja annoskoot kurissa, koska jos lautasensa täyttää kasviksilla ja muulla energiaköyhällä, ei siitä seuraa muuta kuin ikävän raskas maha ja vajaa energiataso, joka taasen johtaa huonoon treeniin, koska keholla ei ole mistä ottaa energiaa. Karkkia ja herkkuja en edelleenkään syö päivittäin, koska ne eivät mielestäni kuulu arkeen. Leipää, perunaa ja hiilareita yritän sen sijaan tankata enemmän, samoin punaista lihaa edes pari kertaa viikossa. Pähkinöitä syön päivittäin ja avokadoa silloin tällöin (sekin on jännä aines, koska pidän todella avokadosta, mutta tietyllä tasolla välttelen sitä edelleen kaloreiden pelossa.. Ristiriitaista, mutta kun sitä "uskaltaudun" syömään niin aiaiai - nautin!). Maitotuotteita en syö joka aterialla, jotteivät ne haittaisi raudan imeytymistä, joka taas johtaa alentuneeseen hemoglobiiniin ja huimaukseen.

Treeneissä olen nyt käynyt keskellä päivää ennen iltavuoron alkua, jolloin ehdin nukkua pitkään, ulkoiluttaa ja hauskuuttaa koiraa hetken. Iltavuoro-putken aikaan tuntuu usein, ettei sosiaalista elämää juuri ole koska aamupäivät, jolloin itse siis olen vapaalla, ovat muut töissä ja illalla tilanne on sitten päinvastainen. Treeneihin mennessäni ehdin nähdä edes jotain ihmisiä (muita kuin kaupan kassaakin siis..), saan päivän treenit tehtyä ja ehdin jopa syömään työpaikkaruokalaan kunnollisen lounaan, ennen töiden alkua. Näin tuntuu siis, että edes jotain "fiksua" saa aikaan iltavuoroputken koittaessa (vaikkei treeni nyt kotinurkissa näykään, kuten esimerkiksi imuriin tarttuminen tekisi) - ei kuten niinä päivinä, jolloin päätän tehdä treenin kotona. Niin päivinä kun treenaamaan (eli ulkoilemaan) täytyy lähteä lähes heti aamupalan jälkeen, jotta ehtii sitten kotiin, suihkuun ja syömään ennenkuin on aika lähteä töihin. Ainoa nurja puoli treenien ajoittamisella iltavuoro-päivinä on se, että niin päivinä, jolloin mieheni T sattuu olemaan joko 12h tai 24h-työvuorossa, joutuu Ronja olemaan yksin jopa 11:30-22:20! Onneksemme molempien vanhemmat asuvat lähellä ja ovat avuliaita ja käyvät katsomassa, ruokkimassa ja ulkoiluttamassa neitiä noina päivinä. Yritän panostaa koiraan niin, että silloin kun olen kotona, pidän neitille seuraa, leikin ja touhuan ja sitten kun lähden töihin, voi hän jäädä nukkumaan rauhallisena. Toki tietty morkkis iskee lähtiessä aina, mutta tiesimme jo silloin kun koiran otimme, ettemme voi olla hänen kanssaan kokoaikaa. Nyt reilu vuoden koiran omistaneena voin myös todeta, ettei koira kokoaikaa ihmisen seuraa edes kaipaa: nytkin Ronja nukkuu tyytyväisen näköisenä pedillään. Päivän aikana on terassi ollut kovassa käytössä hänen kulkiessaan vapaasti pihalle ja takaisin sisälle ja aamulla käytiin jo metsäpoluilla kävelemässä ja spurttailtiin yhdessä. Koiran kanssa käytän sanontaa ei se määrä, vaan se laatu: toki koiran kanssa täytyy viettää aikaa monella eri tapaa, muttei sitä palloa tarvitse olla heittelemässä jokaikinen minuutti tai rapsuttelemassa. Koira hakeutuu seuraani kun siltä niin tuntuu ja annan hänen tulla mikäli tilanne sallii (eli ei esim. ruokapöydässä) ja jos hän hakeutuu pedilleen, annan hänen olla siinä rauhassa.

Pyöräilijät Hämeenlinnassa: keli, seura, ostokset, ruoka.. kaikki oli buenoa!

Sellaisia urheilupainotteisia kuulumisia tänään :) Muutoin täällä vietetään (ansaittua) kesälomaa ja olemme ehtineet käydä mökillä, sekä kotimaamatkalla Hämeenlinnassa, joka kyllä oli todella kaunis kaupunki ja reissu kaikin puolin onnistunut :) Suunnitelmia loppulomalle ei ole, vaan teemme ja touhuamme fiilispohjalta. Joko siellä on lomat lusittu? :)

"Jag går å lägger mig"

Fan så avkopplande det kan vara att sätta sig ned en söndagskväll, proppa i sig mängder med grillkäk, skölja ned det med rödvin och förbättra världen - speciellt efter en morgontur på sjukhusjouren, där man fått springa fötterna av sig.

Mat - massor av mat. Å gott var det!

Å ja, ett par tre flaskor vin..

Jag överraskade mig själv genom att dricka vin på en söndagskväll. När har jag senast gjort det? Jag har intalat mig - principernas kvinna som jag är - att man enbart kan dricka vin på fredag och lördagkväll. Samma gäller godis eller efterrätt: det äts endast på kalas eller helger - absolut inte mitt i veckan! Har dock fått konstatera att min vinkonsumtion sjunkit som kosvansen, då jag tack vare den nya arbetsplatsen ofta jobbar i helgen. Visst kan man unna sig ett glas vin fastän man skall på jobb nästa dag, men tja, jag bara inte gör det.

Vad gäller att festa har jag i flera etapper funderat på att jag borde testa på det igen - efter en sjujäkla lång paus (vågar inte ens tänka hur länge sedan jag senast varit på krog. Hösten 2013? Oh Lord, jag hoppas det inte stämmer..). Svindeln som jag så länge lidit av har skjutit undan tankarna om att göra annat än klara av vardagen, men efter att jag börjat crossfiten har ett hopp inom mig åter vaknat: kanske jag ännu ska få min kropp i skick en dag! Det är underligt hur min kropp kan kännas så mycket annorlunda - så mycket friskare, bättre och mindre styv - efter bara 4 träningar. Löpandet har jag lagt av med helt å hållet, eftersom det bara leder till kramp i ryggen och svindel. Jag orkar helt enkelt inte hålla kroppen upprätt och löpa tillika. Igår testade jag för första gången efter operationen att löpa och promenera raskt om vartannat och det gick, tja, hyfsat. Imorse insåg jag dock att kroppen nog varit på snedden igår, eftersom vänstra höften värker. Kanske bäst att jag fortsätter med promenerandet än så länge och tränar upp muskelstyrkan på crossfiten. Än så länge.

Sådant idag. På eftermiddagen är det åter jobbet som kallar, men jag klagar inte: det bästa med kvällsturerna är att man hinner fira lazy mornings hemma och njuta av morgonsolen, plocka bär medan man rastar hunden och dricka kaffet i lugn och ro. I like.

Apropå rubriken som syftar på mig som gick och lade mig klockan 22:50 efter ett (!) glas rödvin. Det räckte för mig. Klockan 22:50 kände jag mig trött, lycklig, glad och mätt. Så jag gick och lade mig. Men pojkarna - ja de fortsatte ett tag till. Alla på sitt sätt - bara man är lycklig :)

Ciao bellas! Uudet tuulet puhaltaa ja vanhaan palataan

Heippodei!

Ah, onpa rentouttava fiilis kun päätin, että bloggaan silloin kun minulla on aikaa, inspiraatiota ja intressiä - en kuten yhdessä vaiheessa, eli itseäni puoliksi patistellen.. Siitä ei tullut YHTÄÄN MITÄÄN. Muuta kuin pers..tekstejä ja morkkista siitä, että käytti aikansa johonkin muuhun kuin siihen johon teki mieli. Postaustahti ei ehkä ole se nopein mahdollisin, mutta minusta on hauskaa kun kirjoitain nyt ihan fiilispohjalta suomeksi tai ruotsiksi - kumpi nyt luontevammalta sillä hetkellä tuntuu :) Toivon, ettei tämä haittaa teitä lukijoita, vaan että seurailette mukana ja otatte tämän monikielisyyden (onko tämä edes sana?) oppimisen ja kielikylvyn kannalta.

Mutta nyt kuulumisiin: mitään erikoisempaa ei kuulu, vaikka samaan aikaan uusia juttuja on tiedossa :) Ehdin umpparileikkauksen aiheuttaman sairasloman aikana kelailemaan kaikkea elämän tarkoituksesta omiin inresseihini ja mitä elämältä oikeasti haluan. Olen ihmistyypiltäni pohtija ja päädyn aina välillä pohdiskelemaan itsekseni elämän kulua jonnekin sohvan nurkkaan tai lenkkipolulle yksikseni. Hengailtuani hetken itsekseni hakeudun jo toisten - useimmiten miehen - seuraan ja kerron, mihin olen päätynyt. Itse mietintä-prosessi täytyy ehdottomasti suorittaa omissa oloissa, mutta ratkaisut haluan jakaa muiden kanssa ja kuulostella, miltä aatteeni muiden mielestä kuulostaa. Mietiskelyn vastapainoksi rakastan sitten väitellä (joojoo, mielipiteistä ei saa väitellä tai tapella) pohdinnoistani ja aatoksistani mieheni T:n "suureksi iloksi" :D hahaa! Pakkohan naisen on saada hölistä sitten oikein olan takaa kun on jopa (!) tunnin viettänyt omassa hiljaisuudessani ;)

Ovatko nämä Conversetkaan ostos jonka olisin tehnyt, ellei niitä pyörisi lähes jokaisen kadulla vastaantulijan jalassa? Jollei niitä hehkutettaisi joka puolella? Tuskin. Mutta silti olen todella tyytyväinen, että hankin ne koska ne todella ovat hyvännäköiset ja -tuntuiset jaloissa! :) #massateini

No, mihin lopputuloksiin on tämä nainen sitten päätynyt?

Siihen, että teen asioita, joita ITSE haluan - en niitä, joita tiedän muiden haluavan minun tehdä tai joita minun oletetaan tekevän.

Tehtyjä asioita ei saa tekemättömiksi, eikä historiaansa voi muuttaa. Harmittavan usein huomaan menneisyyteni mörköjen palaavan uniini ja välillä mietin, pitäisikö käydä purkamassa ajatuksiaan jollekin jonnekin, josko ajatukset pikkuhiljaa kaikkoaisivat, mutta olen nyt toistaiseksi päättänyt pärjätä omillani. Tuskin ne ajatukset lopun elämää minua (ainakaan näin usein) vaivaavat! Eivätkä kaikki muistot huonoja ole, mutta on jännä miten pääasiassa ne ikävämmät muistot putkahtavat esim. jo tietystä tuoksusta mieleen ja pistävät pään pyörälle vähäksi aikaa. Koska historiaani en enää voi muuttaa tai valita, haluan panostaa ja tehdä kaikkeni tulevisuuteni hyväksi, jotta siitä tulisi sellainen, jollaiseksi sen ITSE haluan. Kaikkeen ei tietenkään voi vaikuttaa ja myönnytyksiä täytyy tehdä, jottei elämäänsä joutuisi viettämään yksinään (tai narsistin leima otsassaan), mutta siinä määrin kun voin ohajata elämääni, olen päättänyt kääntää ruoria sinne suuntaan, jonne oma intuitioni ja sydämeni osoittaa - ei sinne minne muiden sormet osoittavat.

Monet päätökset elämässäni olen tehnyt epävarmuuksissani luottaen muiden sormien osoittamaan suuntaan - pätee niin sukulaisiin, (puoli-)tuttuihin kuin täysin tuntemattomiin - nimittäin lehtiartikkelehin ja netin syövereiihn. Vaikka käyn jo 26. vuottani, myönnän, että teen edelleen päätöksiä muiden mielipiteisiin ja valintoihin perustuen esim. mitä tulee pukeutumiseen ja syömiseen. Toisaalta - miten sitä voi tietää, että mielipide perustuu omaan tahtoon ja intuitioon eikä johonkin esim. aiemmin luettuun artikkeliin tai nähtyyn kuvaan? Muiden asuistahan voi saada inspiraatiota ja ideoita, joita sitten tekee mieli kopioida koska ne tuntuvat ja näyttävät niin kivoilta! Vaikkei mielipide (asu tai idea) ei ole oma, on mielestäni silti ok toteuttaa sitä omanaan. Pääasia on se, että idea tuntuu omalta - ei pakotetulta. Mutta jos ajattelee näin, ei voi välttyä kyseenalaistamasta onko yksikään idea tai ajatus tai valinta loppupeleissä oma? Kai niitä täysin "omia" ideoita voisi olla vain, jos kaikki eläisivät yksinään laatikoissa, jotteivät altistuisi muiden mielipiteille? Apua, meneepä filosofiseksi. Pointtini oli kuitenkin se, että aion yrittää yhä enemmän tehdä sitä, mitä itse haluan ja mikä itsestäni tuntuu oikeimmalta, enkä sitä, jota lehtiartikkelit väittävät tai jota luulen muiden haluavan minun tekevän.

Pari päätöstä olen jo tähän perustuen tehnyt, joista toinen on uusi harrastus. Kävin eilen kokeilemassa uutta crossfit salia. Lähtöni oli tyylikäs: olin katsonut netistä, että tutustumistunti on 12-13, mutta tarkistellessani silmät sirrillään nettiä huomasinkin, että tunti on jo 11-12! Kiire tuli, mutta ehdin ajoissa ja taisi olla hyvä, että lähtö tapahtui noin nopsaan, jotten ehtinyt jännittämään - minä kun olen jännittäjien jännääjä, joka laamaannun, tärisen, kurisen ja tutisen kun jotain (mukamas) jännää tai uutta on tapahtumassa. Tunti oli kaikin puolin positiivinen kokemus ja ohjaaja vaikutti mukavalta ja lupasi, että niskavammani ja lihasjumini sekä huimaukseni otettaisiin huomioon ja leppyytteli, että hei kyllä meillä huonompikuntoisiakin tyyppejä käy treenailemassa ;) Vaikken mikään kovin tavoitteellinen treenaamisellani halua tai aio olla, haluan crossfit-treenilläni kasvattaa lihasta ja saada keskivartaloon voimaa, joka ylläpitää terveyttäni ja auttaa jaksamaan arjessa. Haluan myös parantaa liikkuvuuttani, joka sekin tukee arjessa jaksamista ja pärjäämistä.
Eli kuten huomata voitte, niin lähdin uhkarohkeasti uudestaan kokeilemaan crossfitiä, vaikka viime syksyisen lajikokielun jälkeen ilmoitin, ettei laji ole minua varten. Eilisen jälkee, sekä crossfit-kirjaa lueskeltuani, tajusin, että ihan tavallisetkin ihmiset voivat harrastaa crossfitiä. Kaikkien ei tarvitse tähdätä OpenGamesiin tai Karjalan kovimpaan, noudattaa paleo-ruokavaliota tai lukea Crossfit Journalia iltarukoukseksi. Aion pitää tämän mielessä treeneihin suunnatessani: saan olla oma itseni, antaa kaikkeni, jonka sinä päivänä olen valmis antamaan ja nauttia siitä, että tein niin hyvin kuin juuri sillä hetkellä pystyin. En aio verrata muihin, mutta aion imeä heistä inspiraatiota ja pyrkiä samaan kuin he: ylittämään itsensä. Treenejä skaalataan aloittelijalle sopiviksi, eikä se minua haittaa - noviisihan minä olenkin! Mieluummin teen täysillä ja kunnolla minun kuntotasollesi sopivalla tavalla, kuin minulle liian rankkaa, liian vähän ja väärällä tekniikalla.

Tälläistä tänään. Ulkona ropisee ja sataa, joten päivä taitaa sujua rentoillen ja akkuja lataillen kun ei töitäkään ole tiedossa.

Crossfitin harrastajat, mulla ois teille kysymys!

Haaveilen (jälleen, kokeilinhan crossfitiä jo viime syksynä kuukauden verran OnRampin jälkeen) crossfitin aloittamisesta, koska kiintiöni olla 24/7 jumissa kiitos yksitoikkoisen juoksuharrastukseni on T-Ä-Y-N-N-Ä. Haluan voimakkaan vahvan kehon - en tämänhetkistä haavanlehteä muistuttavaa rimpulaa!

Otin jo yhteyttä yhteen cf-saliin ja kerroin niskajumeistani ja kyselin, saisinko silti tulla. Tai kannattaako edes tulla. Omistaja vastasi hymiöin, että hei, kyllä meillä pahempiakin tyyppejä käy :D Tule vaan, niin säädetään liikkeet sulle sopiviksi. Huh, huojentavaa. En olisi jengin ainoa vammainen. Seuraava kysymykseni - jota en siis kehtaa ammattilaiselle esittää on seuraava:

Hankalinta on löytää se kultainen keskitie, eli koska täytyy tai SAA lopettaa parempaan pyrkimisen. Haaveilen tällä hetkellä CF:n aloittamisesta mutta pelkään, että lajin pääpointti eli se, että aina halutaan parempia tuloksia ja nostaa enemmän rautaa, käy vielä kohtalokkaaksi. Kehtaako crossfit-salille edes mennä, jos myöntää jos ensikättelyssä, ettei ole kovin kunnianhimoinen vaan haluaisi vain saada vähän lihasmassaa? :'D

Hiivin siis nettiin ja kysyn teiltä lukijoilta (jollet huomannut, niin kysymys yllä).

Vem är jag, vem vill jag bli och vara?

Under min två veckor långa sjukledighet (p.g.a. blindtarmsoperation) har jag hunnit fundera MYCKET över hurdan jag är, VEM jag är och vem jag skulle vilja vara. Kirurgen förbjöd mig strängt att anstränga mig aka springa eller lyfta tunga grejer under 2 veckors tid för att undvika eventuella komplikationer i magen - trots att op-såren är små tackvare titthålstekniken. För mig som i normala fall joggar, tja, 2-3 gånger i veckan, övar kettlebell typ 1 gång i veckan och promenerar med hunden kändes det närapå omöjligt att hållas "stilla" så länge (ja, tills jag kom hem och insåg att jag knappt klarar av att gå 100m utan att måsta stanna emellanåt..). Anyhow har jag hunnit fundera mycket över vem jag anser mig själv vara och vem jag anser mig vilja vara eller bli. Och hur jag skall ta mig dit.

Jag har hittills kategoriserat mig själv som löpare och vet att många andra också gjort det - inte så underligt, då jag löpt aktivt i ett års tid! Hur har löpningen påverkat mig? Jag älskar den frihetskänsla, som löpning väcker inom mig. Ni har säkert hört om runner's flow, ett läge som åtminstone jag uppnår vid 10 km. Benen känns lätta, kroppen spinner som en katt av endorfinerna och tankarna suddas ut: man är ett med naturen, med underlaget och inget kan hindra en. Man är fri.

Tyvärr har löpningen troligtvis orsakat en hel del besvär för mig, men jag har inte viljat erkänna dem. Nej, jag har löpt vidare. Skyllt på dålig ergonomi.  Skyllt på dynor. Skyllt på sömnbrist. Ätit värkmediciner och fortsatt löpa - det är ju det jag varit bra på! De flesta löprundor har börjat trögt, men efter ett par kilometer då kroppen hunnit bli varm, har stegen blivit lättare och smärtorna har försvunnit. Så jag har fortsatt.

Fakta är att jag faktiskt har dålig hållning med framåtvridna axlar och kyfotisk rygg (alltså "hyppyri-rumpa"), vilket skulle kräva starkt mellangärde för att undvika att hakan och axlarna åker framåt och hållningen lider. Löpning ser enkelt ut och vem som helst kan väl springa en 10km, men med ett utgångsläge som mitt, där stödmuskulaturen lyser med sin frånvaro.. Ja, ärligt sagt, har löpning troligtvis varit den sämsta gren jag någonsin kunnat välja! Löpning kräver att man orkar hålla kroppen upprätt, lyfta benen ordentligt och inte hasa dem efter sig och "springa sittandes" - och detta har jag inte orkat göra! Varför? För att jag löpt mig så trött att jag inte orkat träna mellangärdet (vadå situps hemma vid soffan? Näe tyvärr guys, men jag är för lat och bekväm av mig för att åstadkomma detta) och i stället vilat ett par dagar och sedan löpt igen. Fysioterapeuten jag gick hos försökte flera gånger föreslå att jag skulle börja med pilates och vattenlöpning med mina ständigt spända muskler i nacke och skuldror för att förstärka mellangärde och inte anstränga de områden som redan är sjuka och spända. Kettlebell-träningen var hon inte heller övertygad om, då kettlebell kräver en hel del styrka och stabilitet i mellangärdet. Och det är ju exakt det om jag inte har..

Så vad har jag kommit fram till under min sjukledighet, då jag varken kunnat eller fått göra det jag älskat och varit så bra på?

Att jag vill bli stark. Jag vill ha en stark kropp som stöder mig.

Jag vill inte ha en kropp som är pinnsmal. Som faller omkull då det blåser.

Hur uppnår jag detta? Genom muskelträning, inte genom löpning. Jag behöver ju inte sluta löpa, men jag kan minska på det och ersätta en del av löpningen med något annat. Gym? Ja, det är jag ärligt talat både nyfiken på, men samtidigt rädd för. Är rädd att jag åter skall hamna ned i träsket och träna för mycket och med fel teknik och skada mig. Been there, done that. Jag behöver någon som ser efter mig och har koll på min träning och teknik. Någon som jag kan lita på. Jag vill ändå inte investerar massor med tid på träningen, eftersom jag nu under sjukledigheten insett hur skönt det kan vara att HINNA göra sådant som alla andra gör: ser på TV, surfa på Pinterest, lära hunden nya tricks.. Inte bara springa, springa, springa och sedan vara döslut. Nej. Jag vill vara stark. Bli kvitt med yrsel, nackvärk och synstörningar och domningar. Jag vill vara frisk och stark.

Crossfit eller crosstraining - blir det för tungt för en svag älva som jag som absolut inga muskler har? De lockar. Grenen är så mångsidig och dess mål är att utöka styrkan - inte att vara snygg och smal.

Tankar? Åsikter?