Elämä lipuu ohi

Heippahei ja sunnuntaita! Ajattelin tulla tänne purkamaan ja kertomaan fiiliksiäni loppulomalta, sekä viikonlopulta.

Loppuloma tai loppuviikko - kummasta nyt haluaa puhua, koska sama asia, on sujunut rauhallisesti. Totta puhuakseni en edes muista mitä olen tehnyt, mutta nähtävästi rentoutunut koska uni on maittanut kaikkina muina paitsi perjantai-iltana (jolloin join lasillisen punkkua iltaruoan kanssa, alkoholi ei nähtävästi ainakaan edesauta unentuloa minun kohdallani) ja aamuisinkin olen torkkunut vähintään puoli kahdeksaan (ja tänään sunnuntaiaamuna jopa 07:52 asti - hehe!). Perjantaina kävin näöntarkastuksessa ja koin aikamoisen heräämisen kun optikko näytti tarkastuksen lopuksi miten "näen" omin silmin ja miten korjauksin. AUTS! +0,75 molemmissa silmissä ja samoin taittovirhettä oli samat 0,75 molemmissa. Uudet lasit lähtivät tilaukseen, mutta pakko myöntää että emmin niitä ehkä hiukan jo nyt - mutta kun parempiakaan ei tuntunut löytyvän! Halusin ehdottomasti lasit, joissa on tyynyt nenää vasten, eikä sen mallisia kovin montaa ollut Silmäasemalla. Noh, pääasia että näkö paranee kun lasit saan! Optikko tosin kyllä sanoi, että lasit voi halutessaan vaihtaa 3 kuukauden sisään jolleivat ekat olekaan kivat. Ihanaa olla nainen, kun mielensä saa muuttaa ;)

Mies oli koko eilisen vuorokauden töissä ja minä kävin siskontytön 2-vuotispäivillä, koiran kanssa lenkillä kaatosateessa (kiitos sadejumalat! Heti kun palasimme sisälle, sade lakkasi), siivoilin ja sometin. Viimeiseksi mainittu on kuluneen viikon aikana tuntunut sekä ihanalta ajanvietteeltä, että myös rasitukselta ja ennen kaikkea kaipuun herättäjältä. Moni vietti tänä viikonloppuna häitä ja kuluneen kevään ja kesän aikana on moni seuraamani instagramaaja ja bloggaaja tullut raskaaksikin ja (ihania) odotusjuttuja on piisannut. Tirautin äsken terassilla palautuspäikkäreitteni lomassa jopa pari kyyneltä (jotka Ronja onnekseni kävi heti nuolaisemassa pois. Mamman pieni rakas, joka ei taaskaan ymmärtänyt miten tärkeä lipaisu juuri tuollaisena hetkenä oli) kun kaikki paha olo tuntui vyöryvän ylitseni. Olen alkukesästä lähtien lukenut Gretchen Rubinin The Happiness Project-kirjaa ja yrittänyt ammentaa siitä ideoita, miten oppia "näkemään" onnea arjessa ja tulla onnellisemmaksi ihmiseksi. Koen siksi suurta häpeää kun tirauttelen itkua kevytkenkäisistä asioista kun maailmassa on niin paljon pahaa, mutta kuten Rubin onnekseni kirjassakin toteaa, täytyy ongelmat saada suhteuttaa omaan elämäänsä (eli minun ei tarvitse hävetä että jokin asia harmittaa minua, vaikka Afrikan lapset näkevätkin nälkää). No mikä minua niin harmittaa, että oikein itkuksi piti pistää?

Se, että minusta tuntuu että elämäni lipuu ohitseni ja itse seison pysäkillä, jolle yksikään juna ei pysähdy.

Haaveilen kihlauksesta.
Haaveilen häistä.
Haaveilen lapsista, omasta perheestä.
Haaveilen omakotitalosta.
Haaveilen vakinaisesta virasta.

Kihloista olen puhunut jo parin vuoden ajan kun mies vahingossa tajuamattaan kysyi minulta millaista sormusta toivoisin ihan noin vain ohimennen. On kyllä sen jälkeen tajunnut, miten väärin teki kun muina miehinä - vailla taka-ajatusta - moista kysyi, koska minulle se oli jo askel eteenpäin - askel kohti kihlausta ja häitä. Lupaus, joka edelleen on lunastamatta.

Lapsista olen haaveillut noin parin vuoden ajan ja kuume sen kuin kasvaa. Harmikseni parin kolmen vuoden takaiset sekoilut ruoan ja urheilun - itselleni aiheuttaman syömishäiriö ortoreksian - vuoksi, ei hormonitasapainoni edelleenkään ole palannut, eikä tasapainosta niiden suhteen voi puhua. Jollei ole hormoneita, ei ole raskautta, ei lapsia eikä perhettä. On varmasti sanomattakin selvää, että soimaan itseäni tästä mutta lääkärit ovat koittaneet vakuuttaa, ettei se nyt tässä kohtaa enää auta vaan nyt täytyy antaa ajan korjata. Jos aika korjaa - sitä ei kukaan voi luvata. Minun on vain käsketty pitää paino tällä tasolla - yhtään se ei saisi laskea, jottei rasvakerrokseni jota muun muassa hormonit tarvitsevat elääkseen, hupene. Liikuntaa tai elämäntapoja ei muuten ole rajoitettu ja siksi olen jatkanut liikkumista entiseen tapaan, mutta pyrkinyt lisäämään kaloreita m.m. pehmeiden rasvojen merkeissä ruokavaliooni. Aihe on arka ja tätä kirjoittaessani pala nousee jälleen kurkkuun ja kyyneleet alkavat vuotaa silmistä. Olen aina halunnut olla nuori äiti, joka jaksaa peuhata lastensa kanssa.

Omakotitalosta olen samoin haaveillut koko elämäni ja tämä taitaa olla aiheista ainoa, joka nyt edes jotenkuten etenee - kunhan kunta nyt käsittelisi poikkeuslupa-paperimme, jotta voisimme anoa rakennuslupaa. Talon rakennus ei ole mikään pieni projekti ja kuten jo aiemmassa postauksessa totesin on matkalla kohti valmista taloa vielä monta mutkaa matkassa, joista suurimpana pankki ja talolaina, jotka ovat väistämättä oleellisia rakennusprojektissa.

Vakinaisesta toimestakin kirjoitin jo aiemmin, mutta kertauksena niin haaveilen siitäkin edelleen. Pari kolme kertaa olen sellaista hakenutkin, mutta tuloksetta. Aihe ei muuten olisi niin tulenarka, jollei nykyinen työpaikkani olisi hieman haparoilla jäillä ja elän para-aikaa totaalissa tietämättömyydessä, miten minun jatkossa käy. Jatkoni on oikeastaan kiinni minusta täysin irrallaan olevasta asiasta, jota nyt jännitetään. Nuorempana kuvittelin olevani virassa jo viimeistään tässä vaiheessa, mutta fakta on se että taloustilanne on pakottanut työnantajat tiukentamaan vöitään, eikä virkoja niin vain perusteta eikä niistä niin vain erota (ne joilla sellainen jo on), koska ne maksavat. Joka kerta kun virka on minulta ohi mennyt, on se harmittanut mutta miten useampi niistä annetaan muille kuin minulle, sitä happamammalta koko hakeminen alkaa tuntua. Sain jopa eräässä haastattelussa kuulla, ettei minulla näin nuorena vielä toimea edes tulisi olla (!) joka mielestäni kertoo jo jotain koko työelämän asenteesta nuoria työntekijöitä kohtaan: me tyydymme pätkätöihin kun muutakaan ei tarjolla ole, siinä missä vanhempi hakija lähtisi hippulat vinkuen jos hänelle vastaavaa tarjottaisiin. Olemme tottuneet tähän.

Mitä tähän sanoisi? Millä sanoin jatkaisi? Oloni on tyhjä, vaikka tiedän että minulla on moni asia hyvin. Talon rakennus etenee jahka lupapaperimme käsitellään, enkä usko että pankki on aivan mahdoton myöntämään meille lainaa, koska miehelläni on vakivirka. Kihlausta ja naimisiinmenoa tuskin edesauttaa, että siitä puhun mutta välillä tekee mieli jopa sanoa, että hittoako tässä yhdessä sitten ollaan jollei sitä voida virallistaa? Minulle se olisi todella tärkeätä kun mies taas on sitä mieltä, että ehditään sitä myöhemminkin. Googlettamatta mitään tilastoja voin kuvitella, että rahan jälkeen parisuhteissa tapellaan takuuvarmasti toiseksi eniten naimisiinmenosta! Hormoneista ei kukaan tiedä eikä niihin voida mitenkään vaikuttaa, vaan minun täytyy vain antaa ajan kulua ja pyrkiä pitämään yllä stressitöntä elämää, sekä pitämään kiinni kiloistani koska hormonit ja mahdollisesti tuleva sikiö ja lapsi tarvitsevat molempia pystyäkseen kehittymään kehossani. Töiden suhteen en voi kuin toivoa, toivoa ja hakea kun virka jossakin aukeaa. Se, että hakee kerta toisensa jälkeen näyttänee työnantajalle jo, että olen tosissani.

Tälläisiä kuulumisia tänään, lomaviikkoni viimeiseltä päivältä.
Toivottavasti sinulla on parempi mieli. Kyllä minullakin vielä on.

* kuvat uupuvat, koska netti. Lähden ulkoiluttamaan koiraa.

Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää? Sormuskriisi - mitä jos se valitseekin väärän?

Moikkamoi ja levollista sunnuntaiaaua! Täällä on jo herätty ennen seitsemää miehen herätyskellon kilinään (huoh, vuorotyöt..) ja käyty Ronjan kanssa aamulenkillä, kauhottu aamupuuroa napaan ja siivoiltu vaatekaappeja. Olen aamuihminen henkeen ja vereen ja vaikka tänään olisikin nukuttanut vielä, nousin minäkin jo klo 7 ja päätin aloittaa päiväni ajoissa, koska tykkään touhuta rauhassa aamusta lähtien ja sitten rauhoittua iltaa kohden. Jotenkin saan aamuisin itsestäni eniten irti ja hommat hoidettua VS iltaisin jolloin alan nuupahtaa ja käyn mieluusti suihkun jälkeen nukkumaan jo ennen kymmentä :D

Käytiin eilen lauantaina aamupäivällä Porvoossa piipahtamassa kultasepän liikkeessä viemässä kellot huoltoon. Totesin heti miehelle, että hitsi täällähän myydään Kohinoorin sormuksia - vinkvink! :D Voi ei juuri kun olin päättänyt itsekseni, että jätän nyt hää- ja sormuspuheet vähemmälle (koska överit) en voinut olla mainitsematta, että juuri Kohinoorin mallistosta löytyisi parikin minulle mieluista sormusta ;) Onnistuin sitten jättämään aiheen sikseen, mutta iltapäivällä palasin aiheeseen, koska päädyin aikamoisen dilemman ääreen: kuuluuko kosintatilanteessa saada kihlasormus vai voiko kosia ilman sormusta tai n.s. väliaikaisen sormuksen kanssa ja sitten käydä yhdessä valitsemassa mieluisat sormukset? Miten teillä asia on hoitunut? Jotenkin minusta olisi kamalan romanttista jos mies kosisi THE sormuksen kanssa ja kantaisin sitten lopun elämääni sormusta, jonka juuri Hän on valinnut minulle. MUTTA. Mitä jos mies valitsisikin sormuksen, joka ei minun makuuni olisi täydellinen? Hääjärjestelyjä ajatellessa olen pohtinut, mihin haluaisin panostaa ja missä taas pihistää. Sormus ja valokuvaaja ovat asioita, joihin haluan panostaa, kun taas juhlapaikaksi kelpuutan seuratalon ja musiikiksi jopa CD-soittimen eikä ruoankaan tarvitse mitään hekumaallisen gourmeeta olla - kunhan saa erilaisia salaatteja, savulohta, paahtopaistia ja keitettyä perunaa (haha, näen edessäni miten buffapöydässä on morsiamen oma kattilallinen keitettyä perunaa kun muille tarjoillaan kermaperunaa :'D). Mekonkin haluaisin ostaa käytettynä. Sormusta kannan lopun elämääni kädessäni, katselen sitä joka ikinen päivä ja siksi minulle on todella tärkeätä, että se on minulle mieluinen. Eli mitä jos mies kosisi minulle-ei-täydellisen-sormuksen kanssa - voisinko sanoa "kyllä kiitos" kihlaukselle, mutta ilmoittaa haluavani vaihtaa sormuksen, jonka hän (toivon mukaan) on valinnut minulle rakkaudella ja huolella? Hmm.. En kyllä kehtaisi :D Mutta olisinko ikuisesti katkera miehelle, ettei hän osannut lukea ajatuksiani ja valita täydellistä jalokivikimpaletta minulle? Ehkä en - voihan se olla, että sormuksesta muodostuisi minulle täydellisin mahdollinen, koska mies olisi valinnut sen juuri minulle. Mies kyseli minulta jo reilu vuosi sitten, että minkälainen sormus olisi minun tyyliseni ja totta puhuakseni olin huuli pyöreänä ja sanoin suoraan, etten itse asiassa tiedä. Nuorempana kuvittelin haluavani kihlaksi sileän ja pyöreäreunaisen keltakultaisen sormuksen, mutta iän karttuessa makuni on muuttunut. Ja muuttuu edelleen. Miten voisin siis vaatia, että mies osaisi valita minun makuuni täydellisen sormuksen kun en itsekään ole kartalla siitä, minkälainen THE ring minulle olisi? Ah näitä elämän "suuria" dilemmoja - etenkin kun kihlautuminen ei nyt toistaiseksi ole ajankohtaista muualla kuin minun korvieni välissä :'D Aina saa haaveilla. Ainiin, luinpas tuolta eräältä foorumilta, että porukalla on jopa tapana vaihtaa ja uusia sormuksiaan, eli JOS mies nyt hankkisi ei niin mieluisan sormuksen kihlaksi, voisi sen aina vaihtaa vuosien saatossa. Hmm, en kyllä usko että tekisin niin - olisihan se jo taloudellisesti epäkannattavaa. Mieluummin sanoo suoraan, ettei tämä ole juuri sellainen kuin toivoin ja sopisiko, että vaihdettaisiin se toisenlaiseen? Kysyin mieheltä sitten eilen, että miten hän kuvittelee kihlautumisen sujuvan - sormuksen kanssa vai ilman. "Sormuksen kanssa", hän vastasi, mutta alkoi selvästi empiä kun heitin ajatuksena ilmaan juuri tuon, että hän valitsisi sormuksen joka ei sitten olisikaan minun makuuni täydellinen. Miesparka, onneksi pääsi tänään töihin pakoon näitä mun juttuja :'D

Käytiin eilen sitten samalla rundilla Taidetehtaalla ja innostuin hetken mielijohteesta nappaamaan päivän asu-kuvat vanhan mallin mukaan ja tadaa - peilin kautta! Meinasin ensin pukea maksimekon farkkutakin kaveriksi, mutta päädyinkin valkoisiin farkkuihin kolean sään vuoksi. Olisinpa vielä tajunnut laittaa tennarit baltsujen sijaan, koska kylmähän tuossa varpaille tuli.. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa ja etenkin nyt kun minä pitkästä aikaa (onneksi) olen flunssassa, täytyisi kaikki päät pitää kuivina ja lämpöisinä.

Löytyykö siltä puolen ruutua muita hääkärpäsen uhreiksi joutuneita? Olisi kiva kuulla, miten teidän kosintahetkillä on toimittu ja tuntuiko sormus heti omimmalta? :)

Erilainen vappu ja pari sanaa onnesta ja avioliitosta

Moikka kaikki! Miten vappu sujui? Itse totesin eilen, että taisi olla elämäni rauhallisin vappu vähintään 10 vuoteen! Jopa lapsena touhusin ja touhotin vappuna enemmän kuin tänä vuonna, mutta väliäkö sillä. Tänä vuonna ei vain ollut fiilistä. Mahdollisuuksia olisi ollut, muttei draivia.

Sen sijaan vietin vappuaaton aattoa vanhempieni mökillä saaressa, terassilla skumppakautta avaten, paljussa lilluen ja merta ihaillen, talviturkkini mereen heittäen (aivan mielipuolista ja saakelin kylmää!) sekä hyvin syöden ja sekopäiselle koiralleni kippurassa nauraen. En muista koska olisin nauranut yhtä heleästi ja mahani pohjasta suorastaan räkättäen ja voi miten hyvältä se tuntuikaan. Viime aikoina on ollut niin paljon vastoinkäymisiä ja kestettävää, etten ole jaksanut löytää ilonaiheita kovin monesta asiasta vaan enneminkin koittanut selvitä arjesta. Alakuloisuutta ja ärtyneisyyttä on ollut ilmassa ja siitä miesparkani on saanut kärsiä, mutta joskus elämä potkii päähän ja minua se nyt on viime aikoina tuntunut potkivan hieman liikaakin, enkä ole ehtinyt nostaa nyrkkejä suojaukseksi, vaan ottanut iskut posket paljaina vastaan.

Aihetta sen kummemmin nyt avaamatta voin kertoa, että alavireisyys on johtunut lääkityksestä, joka minulla on aloitettu sekaisin olevaan hormonitoimintaani (hemmetin vuosien takainen ylikunto..!!) ja suunnitelmiin, jotka sitten menivät ihan päin honkia. Lisäksi väsymys, sateet, työkiireet ja paineet tuntuivat kasaantuvan niin, etten enää tiennyt mitä tehdä. Harmitus ja nuo edellä mainitut yhdistettyinä urheilukieltoon purkautuivat lopulta hervottomaan itkuun. Onneksi se tapahtui juuri ennen vappua, jolloin pääsin nollaamaan päätäni ja ajatuksiani miehen ja vanhempien kanssa mökille ja kotiin lauantaina palattuamme pää tuntui hieman selkeämmältä. Sunnuntaina kävin ennätyspitkällä lenkillä reilu viikon juoksutauon jälkeen ja padamm! Suunnon Ambitini näytti lopputulokseksi 14 km, aikaa 1,5h ja keskisykkeet pururadan ylä- ja alamäkiä taittaen 156! Voi sitä onnistumisen ja ilon tunnetta, joka sisältäni kumpusi - se tuntui jotenkin vielä paremmalta kun koko kulunut viikko oli ollut suoraan sanottuna yhtä peetä. Niin se vain minun kohdallani on, että liikunta raittiissa ulkoilmassa tuo hyvän olon ja onnistumisen tunteen ja sen jälkeen kun vielä saa tankata reippaasti hyvää ruokaa - niistä minun onneni ja hyvä oloni kumpuaa! Viikon lepo ja kävelylenkit tekivät hyvää ja koin ahaa-elämyksen sen suhteen, että lepoa todellakin voisin repertuaariini lisätä ja arvostaa myös sitä kävelyä, enkä vähätellä sitä juoksuun verraten. Juoksusta saan suurimmat kiksit, mutta jotta sitä jaksan tehdä, täytyy himmata välillä.
Sunnuntai-iltana purimme tilannetta miehen kanssa ja päätimme, ettei anneta vastoinkäymisten nyt lannistaa, mutta otetaan aikalisä ja koitetaan stabilisoida ja tasata elämää, joka nyt on ollut aikamoista höykytystä etenkin minun osaltani. Onnellinen olen siitä, että olen tuollaisen kultakimpaleen rinnalleni löytänyt, koska tunteita ja niiden purkauksia, sekä hormonihyrräyksiä on nyt sadellut kuin pikku-ukkoja syksyllä. Vaikka kuinka olen surkutellut sitä, ettei mies (vieläkään) ole tajunnut kosia ja halunnut osoittaa sormuksen kera, että tahtoo olla kanssani ihan aidon oikeasti, tajuan kyllä (vähintäänkin alitajunnassani) että hän kaikkien näiden koettelemusten jälkeen olisi jo - ollessaan epävarma - nostanut kytkintä ja lähtenyt. Loppujen lopuksi emme ole olleet kovinkaan kauaa yhdessä, eikä siksi meillä tarvitsisi olla kovinkaan kiire kihlautumaan. Olemme jutelleet aiheesta paljon ja todenneet, että olemme sen tiimoilta kovin erilaisia: minä haluaisin virallistaa suhteen vaikka heit, kun taas miehelle se ei ole niin tärkeätä, eikä asialla siksi ole hänen mielestään kiire. En osaa selittää miksi ylipäätään haluan kihloihin ja naimisiin, mutta kai se ihanan sormuksen ja juhlan lisäksi on sellainen varmuuden tunteen lisääjä ja tuoja (vaikkei avioliittokaan mikään purkamaton juttu ole - voi sitä erota oli naimisissa tai ei!) ja tietynlainen sinetti ja merkki ulkopuolisille, että kuuluu toisen kanssa yhteen. On ironista, että samalla kun haaveilen kihloista ja häistä päivittäin, toivon useimpien naisten tapaan yllätys-kosintaa. Mitään elokuvamaista polvistumista TV-kameroiden edessä en missään nimessä toivo, mutten toisaalta haluaisi tulla kosituksi peiton alla puoliunen pöpperössä tai heti sanaharkan jälkeen puolivitsillä heitettynä. Haha ymmärrän hyvin, että miehet kokevat olevansa aikamoisen paineen alla kosintaa suunnitellessaan - miettikää nyt miten paljon VOISI mennä vikaan! - tietäessään, miten tärkeä juttu se useimmalle naiselle on. No, aika näyttää koska ja jos kosinta minunkin kohdalleni osuu - sitä odotellessa :) Odotellessa ehtii ainakin haaveilla sormuksista ja häistä ja siinä riittääkin suunnittelemista. Sormuksien suhteen uskon olevani jo aika varma minkälaiset olisivat minun tyylisiäni, samoin tiedän haluavani kevät- tai syyshäät (koska inhoan a) kesähelteitä ja hikoilua, b) talvipakkasia ja hyytävää kylmyyttä). Tai no sormuksiin vielä palatakseni, muuttuu makuni hieman tässä ajan kuluessa, mutta solitaire + rivisormuksen, eli puoliallianssi (kivet peittävät puolet sormuksesta) yhdistelmä on makuuni parhaan näköinen, vaikken osaa päättää kumpi olisi kumpi - kihla- ja vihki. Samoin tykkään myös puolialliansseista, joissa on isompi kivi keskellä, mutta koska kivien koko kulkee yhdessä hinnan ja usein myös käytönnöllisyyden kanssa, enkä mitään überkallista sormusta kehtaisi pyytää.

Princess-sarjan C31851-sormus sopisi sekä budjettiini että makuunikin, kunhan sen vain saisi hieman pyöreämmällä rungolla kuin tässä kuvassa. Sormuksen tiedot tässä 

Tälläinen pyöreän muotoinen solitaire on unelmieni sormus! Kuvassa on Bluenileltä tilattu kaunokki, mutta itse toivoisin sormukseni olevan kotimaista tuotantoa, joten joudun siksi jättämään Bluenilen harkintamyssyyn. Sieltä toisaalta saisi hyvämaineiselta myyjältä sormuksen huomattavasti edullisemmin kuin täältä Suomesta, mutta koska suosin kotimaista emmin kyllä vielä.. Kotimainen on aina kotimainen ja työllistämistä Suomessa haluan ja aion tukea - oli kyseessä sitten tomaatti tai timantti!

Löysin kuvan google kuvahaulla, mutta kyseessä pitäisi olla kotimaisen Kohinoorin sormukset ja voi kuola! Tämän takia en lyö solitairea täysin lukkoon, koska katsokaa nyt - on tuo combo kyllä säihkyvä ja upea! Rivisormuksella saisi isoa, yksittäistä kiveä enemmän säihkettä halvemmallakin ;)

Tässä kotimaisessa Kultajousen Princess-sormuksessa yhdistyvät kaikki ne ominaisuudet, joita solitairelta toivon: valkokulta, kruunuistutus, pyöreä kivi ja sormus, joka kapenee tuossa kiven kohdalla. Näin kivi pääsee mielestäni parhaiten esille! Kestäisipä budjetti tälläistä kaunotarta..

Tässä vielä Kultajousen Princess-sarjasta toinen kaunotar. Minkälainen sormus sopisi parhaiten tälläisen kaveriksi? Solitaire joka kapenee kiven ympäriltä olisi unelmani ja voisi istuakin tuon kaveriksi, mutta olisiko lopputulos liian tönkkö kahden ison kiven kanssa ja pääsisikö solitairen kivi silloin oikeuksiinsa vai jäisikö tämän varjoon?

Kuvien perusteella voi jo todeta, että saatan päätyä Kultajousen Princess-sarjan sormukseen, koska niissä yhdistyvät ne tekijät, jotka ovat minulle tärkeitä: kotimaisuus, luotettavuus (timantit tulevat tarkastetuista lähteistä eivätkä ole n.s. veritimantteja) laatu, kaunis ulkomuoto sekä hinta. Sormus, joka on varustettu näillä ominaisuuksilla on ilonaihe sekä sen valmistajalle, tuottajalle, että kantajallekin :)

Suurien päätöstentekojen, lisääntyneen auringonpaisteen ja oivalluksien jälkeen olo on jotenkin paljon keveämpi. Vaikkei muutokset synny tai toteudu hetkessä, on osa matkaa jo taitettu silloin kun ajatus niistä on syntynyt. Tietty hätähousuna toivoisin, että hermoni palautuisivat jo pian rauhallisemmalle tasolle ja hormonitoimintani rauhoittuisi siinä ohessa, todella nopeasti. Näin ei todennäköisimmin tule käymään. Nätisti nyt siis vain odotellen..

Mitä sinulle kuuluu? Miten meni vappu? Herättääkö kesä ja aurinko sinussa(kin) hää- ja hömpötys-aatoksia? ;) Ehkä jakaisit kanssani sormus-haaveesi?

Mitt dröm-bröllop

"Gomorgon gulle! Jag drömde om att du friade till mig. Du hade köpt fel ring och så var den på tok för stor och försäljaren vägrade låta oss returnera eller byta ut den". Med dessa ord inledde jag morgonen här om dagen till min sambos förtjusning. Märk ironin: jag har mer eller mindre talat om ringar, förlovningar och bröllop sedan.. årsskiftet? Sambon har i flera etapper konstaterat att han innehar egenskapen att se ut som om han lyssnar fastän han inte gör det - speciellt då jag börjar svamla om mina bröllops-talk. Underligt, inte sant? Tillsvidare har inga ringar eller frierier skådats (annars än i mina drömmar..), men drömma och planera får man väl alltid? Jag tänkte skriva ned några tankar som jag har kring bröllop och att gifta sig, trots att det knappast är aktuellt på ett par år (om sambon får välja).

Varför gifta sig?
Jag vill gifta mig för att binda mig både juridiskt och officiellt vid min partner. Jag är litet av en traditionsälskare och tycker att "det hör till" att man gifter sig med en människa man älskar och vill dela sitt liv med. 

Vem friar?
Mannen. Traditionsälskaren inom mig tillåter inget annat.

Bröllopsfesten; vem, var?
Närmaste släkt och vänner. Kyrkovigsel och fest på en hyrd lokal i näromgivningen. Bröllopsfest på en herrgård, t.ex. på Kiala gård eller Pukkilan kartano vore en dream come true, men finansieringen och realist-tänkandet säger annat.

Färger & tema
Guld och vitt eller varför inte lila? Min syster gifte sig i början av hösten och de hade orange som tema, vilket var väldigt lyckat, så ingen färg kan väl uteslutas helt? Beror på vilken årstid man gifter sig. Själv tror jag att början av sommaren eller sensommaren kan vara ett bra allternativ för att ha bröllop ur praktisk synvinkel: det är varken för hett eller för kallt under nåndera ;)
Även temat styrs av årstiden. Trots att min sambo älskar sitt jobb och så jobbar vi ju inom samma bransch, vill jag inte ha något sjukvårdsrelaterat tema på bröllopet. Jobb är jobb, fritid är fritid.

Maten
Traditionell buffé med fräscha sallader och kallskuret (både kött och fisk) och tunt knäckebröd och skärgårdslimpa med smör till förrätt, varma grönsaker, kokt (!) potatis, varm fisk och kött i någon form till huvudrätt, samt kaka med dopp till efterrätt. Kakan är antingen en fräsch ostkaka, britakaka med jordgubb (eller en NY-cheesecake med bärsås.. yum!) eller en traditionell gräddkaka med hallon eller jordgubb. Helst skulle jag inte ha nån grädde i min bröllopstårta alls, eftersom jag inte gillar det. Försökte här om dagen föreslå att vi skulle skippa det här med traditionell kaka helt och hållet och satsa på våfflor eller glass i stället. Vem orkar äta kaka efter en tung middag anyway?

Till maten serveras både rött och vitt vin, öl, cider och till efterrätten kaffe, gräddlikör och cognac. Å skumpa - låt oss inte glömma skumpan! Aboslut portförbud för whiskey på mitt bröllop skall ni veta! Bål är jag inte riktigt övertygad om heller, men vem vet. Behovet av bål beror på vilken medelåldern på gästerna kommer att vara: ju yngre, desto större är behovet.

Ringen
Min dröm-förlovningsring är (åtminstone än så länge) en smal ring i gult guld med små, små diamanter, en s.k. halv-allians (diamanter "nedsänkta" i ringen). Vigselringen har en större diamant i mitten, samt en mindre diamant på vardera sidan om sig och är i gult guld även den. Bägge ringarna bör vara inhemska och skall definitivt inte ha några stora, pompösa diamanter på sig; de skulle bara fastna överallt för en praktisk människa som jag (som alltid går och petar på allt och har vantar på sig under en stor del av året)

Klänningen
Vit, simpel, begagnad. Bröllopsklänningar kan vara hiskeligt dyra och jag anser själv att jag mer än gärna kan tänka mig ha en klänning som någon annan burit på sitt bröllop. Att investera upp till 1000 euro på en klänning som jag bär under en dag - det är jag inte redo att göra. Hellre satsar jag på ringarna (dem har jag resten av livet) och fotograferingen!
Modellen är jag inte helt säker på än, men tror min klänning kommer att sakna axelband (wohoo säger jag bara då det blir aktuellt att försöka hitta en axelbandslös klänning som hålls uppe med mina små bröst..) och antingen A-linjeformad eller så aningen mermaid. Mermaid-klänningar är hemskt nätta, men då min midja inte är så smal i förhållande till resten av kroppen, kan det hända att denna modell inte smickrar mig bäst. Klännigen får inte vara allt för smal nedtill, eftersom det kan bli knepigt att röra sig i den. Ett långt släp eller bling bling vill jag inte heller ha - that's not for me!

Frisyr, make up & naglar

Tja, frisyren styrs ju av klänningen, men uppsatt i någon form. Make up och naglar kommer jag också att vilja ha ganska naturliga, men kommer definitivt att gå och fixa bägge två hos ett proffs på D-dagen. French manicure, ja, det kommer det att bli.

Blommor
Liljor, mina favoriter. I övrigt simpelt, enkelt, absolut inget pompöst. Enstaka blommor i små vaser längs borden blir bra.


Att leta efter inspiration på Pinterest - DET är något som jag rekommenderar varmt. Pinterest är ett enkelt sätt att kartlägga vad som tilltalar en och vad som inte gör det.

Min wedding-board hittar du här.

Har du planerat ditt bröllop redan, oberoende om du har en man i sikte eller inte? ;)

Häähömpötyksiä

Mikä siinä on, että naiset yleensä on niitä, jotka ensimmäisenä suhteessa ovat ehdottamassa vakavampaa sitoutumista? Muistelen urbaanilegendaa siitä, että miehet (tai no, pojat) kehittyisivät n 2 vuotta naisia hitaammin, mutta ei kai se voi päteä kun 30-vuoden rajapyykki lähestyy? Kai ne miehet nyt jossain kohtaa kirivät välimatkan kiinni? Vai onko evoluutio suunnitellut homman niin, että naisten kuuluisi valita itseään hieman vanhempi mies, jotta he olisivat samalla tasolla sitoutumis-linjalla? Mikäli näin on, voisi mielestäni tuleva hallitus lisätä sen osaksi opetussuunnitelmaa, jotta tulevaisuuden naiset osaisivat valita partnerinsa nämä mielessään pitäen.

Viime kesältä suhdeselfie

Naurahdin oikein ääneen T:lle todettuani viime viikolla, etten ollut höpötellyt häistä, timanteista tai talonrakennuksesta kokonaiseen viikkoon. Muistaakseni olen maininnut häät, mekot, timantit, Kannustalot, jopa vauvat jokaikinen viikko ja noh, jopa päivittäin, aina alkutalvesta lähtien. T:n aloitettua vuorotyöt (eli töitä 12h, vapaa 24h, töitä 24h, vapaa 72h) olemme totuttua vähemmän yhdessä kotosalla (eritoten nyt kun hän kaiken kukkuraksi teki pari keikkavuoroa noiden omiensa lisäksi) ja kuulumisia on valehtelematta vaihdettu enemmän puhelimen välityksellä, kuin kasvotusten. Kai tuo on jo ihan luonnollinen syy siihen, etten häähömpötyksistä ole "päässyt" pölisemään, mutta olen toki asiaa silti itsekseni miettinyt. Kun yhdessä ollaan totuttua vähemmän, alkaa sitä pakostakin jossain kohtaa yksinäisyyttä potiessaan miettiä, miksi juuri tuon tietyn tyypin kanssa on ja miksi häntä tässä odotellaan - takuuvarmasti muualtakin löytyisi mies, joka ei vuorotyötä tee.

Meidän suhteemme ei mikään kovin vanha, muttei tuorekaan ole: n 1,5 vuotta on pian seurustelua takana. Tuon aikana olemme kokeneet jo harmittavan monta syöksyistä alamäkeä ja ongelmia - jotka kaikki johtuvat enemmän tai vähemmän minusta ja terveydestäni - mutta myös monta hyvää, hauskaa ja edelleen hymyn huulille tuovaa hetkeä. Olen miettinyt niin itsekseni kuin ääneenkin, miksi ylipäätään olemme edelleen yhdessä vaikka niin monta kertaa olen todennut, että olen niin hankala tapaus etten noin hienoa miestä rinnalleni edes ansaitsisi. Suurempia riitoja meillä ei itse asiassa ole ollut, mutta itsevarmuuteni pettäessä on kyllä aivan liian monta itkuputousta vuodatettu ja suhteen jatkoa kyseenalaistettu.

Nyt kun terveyteni pikkuhiljaa on palautumaan päin, tuntuu suhteemme tasapainottuneen. Toki nämä uudet työkuviot (jotka tästä vielä muttuvat kesän myötä) vaativat vielä totuttelua, mutta elämä tuntuu tietyllä lailla tasapainottuneen. Edelleenkin terveyteni toki asettaa harmillisen tiukkoja kriteereitä elämällemme, koska kehoni vaatii riittävästi unta (lue: nukkumaan mennään viimeistään klo 22, jotta ehdin saada tarpeeksi unta palloon kellon soidessa 05:40 arkisin ja viikonloppuisin Ronja herättää kyllä tottumuksesta samoihin aikoihin), liikuntaa ja lepoa sopivassa suhteessa, sekä ravintoa tasaisin väliajoin. Päänuppiani huimaa edelleen päivittäin ja jos lihakset vetävät liian jumiin, verensokerini on matala tai univelka painaa, alan voimaan pahoin, kävelen n.s. seiniä pitkin enkä mielelläni puhu tai liiku mihinkään. Ulkomaanmatkat, päiväreissut ja laivamatkat ovat siis kohdallamme (edelleen..) pitkän harkinnan alla ja noh, mahdottomia, ja tämä taitaa harmittaa enemmän minua kuin T:tä. Onneksi emme kumpikaan kovin reissuhenkisiä ole, mutten voi kieltää, ettenkö aika ajoin inhoaisi tseäni huimaukseni ja sen asettamista rajoituksista johtuen; olisi kivaa välillä lähteä ex tempore Tukholman tai Tallinan risteilylle, mutta koska nukun huonosti uusissa paikoissa, vaivaisi minua reissussa niin paha huimaus, etten hytistä liikkumaan pystyisi. Tämän jouduimme valitettavasti n vuosi sitten kokemaan käydessämme Tukholman risteilyllä T:n synttäreiden kunniaksi: laivalla hengailimme lähinnä hytissä eikä huimausta sen takia huomannut, nukuin laivalla t-o-d-e-l-l-a huonosti ja kärsin siitä johtuen elämäni pahimmista huimauksesta ja vaikka kuinka yritin sinnitellä Tukholman katuja talsien, olin oksentamaisillani miljoona kertaa, vatsani oli sekaisin jännityksestä enkä meinannut pystyä kävelemään laivaan takaisin, vaan aloin hyperventioimaan kun matkaa oli vielä puolisen kilometriä jäljellä ja totesin T:lle, että kuolen siihen paikkaan. Pääsimme kuin ihmeen kaupalla laivaan takaisin, mutta sen koommin emme Vaasaa ja Siuntiota kummemmissa paikoissa ole käyneet. Vaasassa(kin) nukuin huonosti liikenteen äänistä johtuen ja meinasin pyörtyä Intersportiin. Että näin. Tosi onnellista tämä reissaaminen minun kanssani, eikö? ;) Pelastukseni tosiaan on se, ettei T kovin innokas matkaaja ole, eikä tämä reissailuvammani sen takia meihin juuri vaikuta (tai vaikuttaa, mutta enemmän minuun: minä nimittäin matkailisin mielelläni).

Oho, meneepä taas leveäksi tämä kirjoitukseni, mutta antaa mennä - lauantain kunniaksi. Palataas nyt takaisin tähän suhde- ja hääaiheeseen. Mistä sitä tietää, että juuri tämä on se suhde, josta toivoisin elämäni viimeisintä ja kestävintä?

Mietin itse, miksi juuri meidän suhteemme on hyvä tälläisenä kuin se on ja miksi se on kestänyt kaikki nämä vastoinkäymiset, jotka olemme läpi käyneet. Koska haluamme tätä suhdetta. Edellisiin suhteisiin(i) verrattuna, olemme T:n kanssa aika samanlaisia ja meillä on samanlaiset arvot elämässä: arvostamme perhettä ja arkea. Tykkäämme hyvästä ruoasta, koti-illoista, emme kumpikaan jaksa välittää urheilun seuraamisesta TV:stä tai kännäämisestä ja baareissa juoksemisesta.
Vaikka monta kertaa olen miettinyt, onko järkeä jatkaa tätä suhdetta kun olemme tietyillä tasoilla olemme NIIN erilaisia (T on huomattavasti hellyydenkipeämpi, laiskempi ja hitaampi tekemään päätöksiä kuin minä), on se toisaalta vahvuutemme, koska tasapainotamme toisiamme (rauhallinen lammas VS tulinen skorppari, you know?). En osaa nimetä T:stä mitään tiettyä yksityiskohtaa joka olisi syy sille, että juuri häntä rakastan tai miksi haluan olla juuri hänen kanssaan yhdessä, mutta minulla vain on sellainen tunne. Olen elämäni aikana oppinut sen, että intuitioon kannattaa luottaa ja sydäntä kannattaa kuunnella. Vaikkei suhteemme se ruusuisin, sadunomaisin tai täydellisin ole, on minulla vahva tunne siitä, että juuri tämän miehen haluan nähdä rinnallani elämäni kaikissa mutkissa ja kurvissa, ruttuisena, likaisena, väsyneenä ja kärttyisenä. Ja vaikkei T nyt vielä minulle vihille lähtöä vielä ehdottanut ole (yrittää sniikki vain ehdottaa, että MINÄ kosisin - pah!), jatkan minä siitä unelmointia ja höpisemistä vaihtelevissa määrin. Vihille meno ja sormusten toisillemme antaminen ei kuitenkaan se pääpointti ole, vaan symboli sille, että haluamme sitoutua toisiimme. Valehtelisin jos väittäisin, etteivätkö nuo häähömpötykset minulle kovin tärkeitä olisi ja varmasti tietynlainen sinetti ja liima suhteelle, mutteivät ne pakko-pakkoja olisi: jollei suhde kestä sormuksitta, ei siinä kannata pysyä.

Tillanderin Solitaire-sarjan 091 olisi täydellinen, mutta aivan liian kallis. Mutta ulkonäöltään täydellinen mielestäni :)

Millaisen sinetin suhteellemme haluaisinkaan? Kihlaksi simppelin sormuksen (valko- vai keltakultainen? Kääk, en tiedä! Käytän eniten hopeakoruja, joten sitä ajatellen valkokulta olisi parempi mutta ihoni on sen tyyppinen, että pahoin pelkään, että joutuisin putsauttamaan sitä aivan liian usein.. Voisikohan sitä testata jollain?), jossa olisi pieni kruunuistutettu (jep, vaikka se kaikkialle varmaan tarttuisikin) timantti ja vihkisormukseksi rivitimanttisen, samanvärisen yksilön. Yksilöllisen sormuksen teettäminen kiinnostaisi, eikä se välttämättä käy edes valmiin sormuksen hankkimista kalliimmaksi, mutta toisaalta valmiitakin sormuksia minun makuuni löytyy miljoona.. Aahh! Miten sen itselleen oikean sormuksen oikein löytää? Pelkään, että himoitsisin liikaa niitä monen tonnin arvoisia sormuksia (enkä sellaista t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n haluaisi tai uskaltaisi pitää), joten kaipa sitä pitäisi kultasepälle jo sisään astuessaan kertoa, minkälaisella budjetilla matkalla oltaisi, jottei kiellettyjä hedelmiä sitten edes näytettäisi ;) Häät saisivat olla pienet ja perinteiset: kirkkovihkiminen loppukesästä tai alkusyksystä, tanssia, musiikkia, perinteinen buffa, sekä naurua ja hääleikkejä. Häämatkasta en uskalla vielä unelmoidakaan, mutta sinne lähdettäisiin sitten jos/kun huimauksestani joskus irti pääsisin. Matkakohteena kiinnostaisi Aasia, Kroatia tai etelä- tai keski-Amerikka. Myös etelä-Eurooppa kävisi; minä kun en juuri missään reissannut ole :)