Sunnuntainen oivallus: sokeri ei tapa, hillopurkkiin ei huku

Vedettiin äsken T:n kanssa high five:t iltapäiväkahvia ja - uskokaa tai älkää - jälkkäriä nautiskellessamme pyynnöstäni todettuani ääneen, ettei sokeri tapa ja että voissa paistetut pullat vaniljajätskin ja *sokeria sisältävän* hillon kanssa maistui hemmmmmmetin hyvälle.

Valehtelisin jos väittäisin, ettenkö äskenkin edes hetken olisi miettinyt, mitä masuuni para aikaa lappaan, mutta ensimmäistä kertaa moneen, moneen aikaan nautin siitä täysin siemauksin. Miksi ja miten tähän on päästy?

Päivällisellä nautin sopivan kokoisen annoksen ruokaa, enkä santsannut pelkän hyvän maun vuoksi, vaikka housunnappi jo puristaisikin. Jes! Askel nro 1, done! Aiemmin päivällä kävin 10 km hölkällä, joten energiaa tiesin tarvitsevani normaalia enemmän ja koska päivällisellä tosiaan jätin tilaa jälkkärille, saatoin sitä hyvillä mieli suuhuni laittaa. Useimmiten minulle käy niin, että syön ruoka-annoksen lisäksi vielä santsiannoksenkin ja kun ja jos jälkkärin aika vihdoin koittaa, ei sitä masuuni enää mahdu. Usein jälkkäriä olen vieraissa ottanut kohteliaisuudesta ja vetänyt napani sitten niin ääriään myöten täyteen, ettei hyvää makua ole voinut lopputulokseksi saada sitten millään. Ja miten voisi, jos mahaa kivistää ylensyömisen vuoksi ja kärsin morkkiksesta a) koska olen ahtanut itseni liian täyteen ja b) koska olen syönyt jotain epäterveellistä (harvemmin mummolassa tai anoppilassa tarjoillaan jälkkäriksi banaanilettuja tai raakataatelipalleroita). Tänään onnistuin v-i-h-d-o-i-n selättämään nuo molemmat möröt ja olin, valhtelematta, onnellisin tyttö pitkiin aikoihin (mitä ruokaan tulee): söin sokeria, enkä kuollut.

Siinä köyhiä ritareita hyvällä tahdilla suuhun lusikoidessani kerroin T:lle, miten olen huomannut selvän muutoksen käyttäytymisessäni viime aikoina: siinä missä aiemmin luin treeniblogeja ja -lehtiä erilaisia "vinkkejä" ahmiessani ja kokeillessani niistä "inspiroituneena" (lue: koin morkkista, etten elä yhtä oikein kuin joku muu ja koitin "parantaa tapani" ja elää yhtä kurinalaisesti kuin muut (antavat blogeissaan ymmärtää)), suorastaan ärsyynnyn nykyään vastaavista jutuista: miksi hemmetissä peruspirkon pitäisi elää yhtä kurinalaista sokeritonta, kaloritonta, viljatonta, vehnätöntä ja kuumentamatonta elämää kuin joku, joka tähtää kisalavoille? Ennen vanhaan ihmiset söivät perunaa, ruisleipää, suolaa ja kanelipullia hyvillä mielin, painoivat fyysistä duunia eivätkä tienneet tuon taivaallista makroista, steviasta, syväkyykyistä tai bulletproof-kahvista. Olivatko he onnettomampia kuin me? Eivät, vaan uskoisinpa että päinvastoin he nauttivat elämästään ja elivät sitä juuri niin kuin se heidän eteensä tuli, eivätkä stressanneet siitä kuten me omastamme tänä päivänä teemme. En kiellä, etteivätkö esi-isämme olisi eläneet luonnostaan fyysisesti aktiivisempaa elämää - olihan monen työ fyysisesti huomattavasti raskaampaa maanviljelijänä kuin tänä päivänä konttorityöntekijänä ja että tuo päivän mittaan säännöllinen liikunta pelastanut heitä monelta meitä nykyään vaivaavalta vaivalta kuten niska- ja hartiaseudun sekä selän lihaskivuista, aikuistyypin diabeteksesta ja sepelvaltimotaudeista, sekä lihavuudesta nyt puhumattakaan.

Erän lehti, jota aiemmin luin kuin Raamattua, on Fit. Lehti on pullollaan vinkkejä terveellistä ruokaa ja liikuntaa suosivalle, mutta viime aikoina lehti on omasta mielestäni muuttunut liian totiseksi. Siinä missä lehti aiemmin kertoi, että on okei herkutella ja relata kovien ja monipuolisten treenien lomassa, pullistelee se nykyään "miten päästä lomakiloista eroon" ja "miten viettää kevennettyä viikkoa"-tyyppisiä juttuja ja uusimmassa numerossa kauhisteltiin, miten paljon sokeria päivittäin lappaamme suuhumme ja miten se vielä koituu kohtaloksemme. Olin todella pahoillani kun luin juttua sokereista ja jossa jopa hedelmiä ja niiden sisältämää fruktoosia kyseenalaistettiin. Hei haloo, onko kukaan vielä kuollut sokeriövereihin syötyään hedelmiä? Voi olla, että luen artikkeleita turhankin kriittisellä silmällä, koska tulkitsen niistä jokaikisen ikään kuin sääntönä - en vinkkinä - peruspirkon elämälle. Toivon, että mahdollisimman moni muu voi lukea juttuja pieni pilke silmäkulmassa eikä ota vinkkejä yhtä sanatarkasti kuin minä ne tulkitsen. Minusta kun on nurinkurista, että lehti jota pääasiassa terveellisiä elämäntapoja noudattavat naiset lukevat, pullistelee käskyjä ja sääntöjä, jotka koskevat ylipainoisia, liikkumattomia ihmisiä huomattavasti enemmän ja saattavat aiheuttaa näille paineita suoriutua elämästään VIELÄ paremmin kuin mitä he jo tekevät. Nykypäivänä vinkkejä tulee joka tuutista ja jos niitä kaikkia yrittää noudattaa, ei sitä tule muuta kuin pää pyörälle ja vinoutunut asenne ruokaa sekä liikuntaa kohtaan. Missään en vielä ole törmännyt ohjeeseen, joka sanoisi "nauti elämästä, liiku, syö ja nuku sopivasti, tee välillä epäterveellisiä juttuja, jätä lenkki tekemättä ja ota kirja käteen". Toivon, että moni ymmärtää tuon sanomattakin, mutta mitä enemmän syömishäiriöt lisääntyvät, sitä vähemmän siihen uskon.

Mitä siis tänä viikonloppuna ja viime aikoina olen todennut ja oppinut? Että Fit taitaa vaihtua Oliviaan. Että pari ruokalusikallista sokeria sisältävää Dronningholmin vadelmahilloa ei tapa. Että voissa paistettu pulla on himpskatin hyvää. Että lenkille kannattaa lähteä sateeseenkin. Että yksinolo tekee välillä hyvää. Että elämä on aivan liian lyhyt, että kaikkia tuoteselosteita ulkomuistista osattavaksi.