onsdag 5 november 2014

Kun elämä oikein harmittaa

Tiedättekö ne päivät, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömän raskailta? Ne aamut, jolloin haluaisi vain jäädä peiton alle lojumaan ja paeta pahaa maailmaa? Sellainen aamu minulla oli eilen.

lenkkien lomassa tuli mietiskeltyä. Paljon.
Uudet kompressiopöksyt käytössä ja niistä ajattelin jossain kohtaa tehdä postauksenkin - jos ehdin. Mutta tykkään :)

Olen pienestä pitäen ollut sellainen, että tunnen syyllisyyttä vaikka täysin syytön olenkin ja jouduin nyt valitettavasti sellaiseen tilanteeseen viime viikon perjantaina, joten koko viikonloppu meni enemmän ja vähemmän mietteliäänä kuljeskellen, välillä itkua vääntäenkin. On jännä, miten keho ja mieli vetävät yhtä ja miten masisteleva mieli voi ilmetä erilaisia oireina fyysisesti: itselläni rintaa puristi ja henki tukkeutui tämän tästä, koska tuo kyseinen tilanne ahdisti minua niin. Olo helpotti aina välillä T:n kanssa jutellessa, mutta koska tilanne oli sellainen, ettemme viikonloppuna itse mahtaneet sille mitään, en voinut muuta kuin odottaa, odottaa ja odottaa. Ja tunnettuahan on, että odottavan aika on (aivan liian) pitkä. Koska en viitsinyt kokoaikaa marista ja itkeä T:lle (tai äitille) pahaa ja surullista mieltäni, lähdin ulkoilemaan ja koinkin taas, miten liikunta tuo helpotusta pahaan oloon: hengitellessäni raitista ilmaa lenkkipoluilla, olkapäilläni makaava taakka tuntui hetkeksi kaikkoavan ja rentouduin. Sain onneksi nukuttua hyvin ja jaksoin maanantaina reippaana lähteä töihin, sekä fyssarille, jonka luona olen viimeksi käynyt luvattoman pitkä aika sitten.

Fyssari totesi, että olen nähtävästi nyt tajunnut ja sisäistänyt miten kroppaa tulee kuunnella ja kokonaistilanteeni on pitkästä tauosta huolimatta hyvä - mitä nyt keskivartalo ja lantio on AAAAIVAN jumissa. Tämä taasen johtuu siitä, että olen juossut nyt normaalia enemmän (viime viikolla ennätykselliset 30km juoksua + kävelyt päälle) ja koska olen edelleen fyssarin lihaskuntojumppa-kielto noudattanut, on kroppa-parkani ollut aikamoisella koetuksella koska keskivartalon tuki on puuttunut täysin. Juttelin tästä pitkään fyssan kanssa ja sanoin, etten VOI enää jaksaa juoksua, ellen pikkuhiljaa ala tukemaan asentoani keskivartalon lihaksia vahvistamalla. Fyssa komppasi minua täysin, mutta kertoi kieltäneensä minulta lihaskuntojumpat täysin ensi tapaamisestamme lähtien koska halusi minun "purkavan" lihasjumini täysin ennen kuin alan harjoittamaan niitä uudestaan. Treenitauko samalla pakotti minut tajuamaan, MIKSI niitä lihaksia tarvitaan; ei välttämättä aina ulkonäön takia, vaan ihan terveyden takia. Ja tämänhän minä olen nyt sisäistänyt: koska keskivartalon tuki ei toimi (tai sitä ei ole), ei juoksukaan kulje. Päinvastoin kehitys tyssää kun yrittää vääntää pidempiä lenkkejä, eikä kroppaa jaksa kannatella ryhdikkäänä koska lihakset eivät sitä tue (niitä kun ei ole) ja tätähän ei yksikään urheilija - oli sitä kisoihin tähtäämässä tai ei - halua.

Auto-selfie fyssan jälkeen: kiitos ihana, palautit hymyn huulilleni! :)

Ymmärtäisipä pieni Ronjani, kuinka paljon nämä hetket yksinkertaisuudessaan mamille antavat..
Eilen minua ahdistanut tilanne vihdoin saatiin purettua ja lähdin illalla tihkusateeseen lenkille. Yhtäkkiä, vain pari sataa metriä ennen kotia, minua alkoi jälleen ahdistaa ja tuntui siltä, että happi loppuu kesken ja kurkkua kuristi. Tunnistin tämän kuitenkin viikonlopun kaltaisiksi tuntemuksiksi ja suuntasin hiljaa hölkäten kotia kohtia suunnitelmani mukaan. Kotioven sisäpuolelle astuttuani alkoivat kyyneleet jo valumaan ja lysähdin polvilleni eteisen matolle vetämään henkeä. Ronja tuli iloisesti häntäänsä heilutellen vastaani eikä tainnut tajuta, että mamma oli surullinen, vaan tarjosi tapansa mukaan Puppea vetoleikkiin. Itkua nieleskellen pidin nätisti lähes riekaleista leikkikania jaloista Ronjan kiskoessa toisesta päästä ja katselin koiran touhuamista. Pikkuhiljaa tunsin miten hymy alkoi levitä kasvoilleni jälleen enkä voinut muuta kuin hymyillä pennun toilailuille: miten huolettomalta teini-ikäisen labradorini elämä vaikuttikaan siinä hetkessä, kun hänellä ei ollut murheita mailla halmeilla eivätkä minunkaan surulliset suupieleni häneen vaikuttaneet pätkän vertaa. T tuli seurakseni ja juttelimme pitkään ja kerroin fiiliksistäni. Välillä oli sitten pakko räjähtää nauruun Ronjan pomppiessa peiliä kohti; raukkaparka taisi luulla, että peilistä heijastuva kuva oli toinen koira :D Olo helpotti pikkuhiljaa ja läksimme koko pieni perhe kohti postia hakemaan uusi työkenkiäni, sekä hakemaan leipää (vinkkinä: Fazerin pehmeä jälkiuunileipä on NIIN hyvää, vaikkei nyt täysin Oululaisen perinteiselle jälkiuunille vedä vertoja, mutta saa nyt luvan kelvata kun kovaa ruisleipää on kielletty syömästä).

Valinta oli vaikea, mutta päädyin kuutti-tossuihin ja niillä patsastelen nyt töissä ympäriinsä :)

Perusluonteeltani olen positiivinen ja iloinen ja pyrin pitämään lasini puolikseen täytenä, mutta jouduin viikonlopun jälkeen toteamaan, ettei minunkaan ilopillerimieleni ole ikuinen ja että senkin saa vedettyä maahan. Se oli aikamoinen kolahdus kun niin pitkään on elämä sujunut suht. mallikkaasti. En toki oleta, että kenenkään elämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista ja toisaalta otan tämän kertaisen myös kokemuksena, sekä oppituntina: opin nyt nimittäin, mistä tällä hetkellä saan imettyä itseeni voimaa ja millä tavoin voin oloani helpottaa. Perhe, johon lukeutuu T, vanhempani, isovanhempani, sisareni, sekä myös appivanhempani. Kolleegat, joilta sain tukea työpäivän aikana, lämpimiä ajatuksia sekä olalle taputuksia. Ronja, kaikkine toilailuileen teini-ikäinen labbis pakotti katkomaan ajatuksia ja keskittymään arkisiin asioihin kuten tapojen kertaamiseen ja pissojen kuuraamiseen (neiti kun tuntuu pelkäävän pimeätä ja välttelee ulkona eritoten nr. 2 tekoa iltasella..). Raitis ilma ja eritoten juoksu, jonka olen jo aiemmin todennut toimivan loistavana tapana työstää ajatuksia ja tyhjentää päätä kaikesta turhasta. Liikunnan lomassa kroppa tuottaa endorfiinia, joka syysää pahaa mieltä pois ja rauhoittaa ja tuntuu erityisesti jälkeenpäin hyvältä. Lisäksi tunnen tekeväni jotain hyödyllistä liikkuessani VS sohvalla makaaminen. Riittävä uni, jota tosin voi olla joskus hankala saada kun moni asia pyörii mielessä, mutta voi jestas miten maailma tuntuu valoisammalta paikalta kun on saanut pitkät ja hyvät yöunet nukuttua!

Että sellaista. Postausideoita aina uusista kompressiovaatteista arkihömpötyksiin kyllä riittäisi, mutta aika tuntuu niin himpskatin rajalliselta - sitä kun ei tunnu riittävän juuri mihinkään! Maah. Noh, kirjoittelen mitä ja kunhan kerkiän.
Mitä sinne kuuluu? Millä sinä vastustat (syys)masistelua? :)

4 kommentarer:

  1. Hei, ja piristystä marraskuisen iltaan. Löysin blogiisi Karoliinan blogin kautta. Heti löysin yhteistäkin. Mullakin on koira, tosin jo 5-vuotias, mutta jokapäiväinen ilonaiheeni hän on edelleen. Ja mulla on samanlaiset työkengätkin. Tosin niissäkin komeilee koira. Mun oppilaiden mielestä ne on maailman hauskimmat kengät. Nyt on jo kiire iltatoimiin, mutta palaa paremmalla ajalla tutustumaan blogiisi lisää. Mun blogia voi lukea osoitteesta toppojalka.blogspot.fi

    SvaraRadera
    Svar
    1. Kiva kuulla että tykkäsit ja tervetuloa :) Kävinkin jo kurkkimassa sunkin blogia ja hihii, kiva löytää hengenheimolaisia ;)

      Radera
  2. Tämmöinen postausvinkki ;) jos kerkeät kuvaa kameralla myday video :) jossa selität ja videoit vähän päivän kulkua :)

    SvaraRadera
    Svar
    1. Vai että My day-video? Hah, en ole ajatellutkaan koskaan että voisin tehdä videopostauksen mutta miksikäs ei - pitää vaan selvittää jos kamerassani on sellainen toiminto! En mikään teknikko tosin ole, joten leikkaaminen tms ei tule onnistumaan ja mahdollinen video tulisi olemaan enemmän höpöttely-tyyppinen (mun teknisillä taidoilla..) :) Kelpaisiko sellainen?

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3