Postauksien aatelia: runosuonia ja arkiaskareita

Minkälaisista blogeista sinä innostut? Mitkä postaukset ovat sinusta kaikkein kiinnostavimpia?

Olen miettinyt minkälaisia postauksia tekisin, mutten ole päässyt puusta pitkälle. Vaikka blogia kirjoitetaan usein itseä varten, on mielestäni päivän selvää, että kirjoittaja enemmän kuin mielellään ottaa huomioon myös lukijoiden toiveet. Suosituimpien blogien yhtälö on loppujen lopuksi aika selkeä: mitä enemmän lukijoita kiinnostavia postauksia, sitä enemmän lukijoita ja kommentteja (ehkä, kommentoinnista kyllä nykypäivänä kilpaillaan kun blogeja on niin paljon, etteivät ihmiset kerkeä/jaksa kommentoida jokaista lukemaansa postausta samoissa määrin kuin vielä pari vuotta sitten kun blogeja ei ollut näin paljoa) ja sitä enemmän innostusta jatkaa kirjoittamista bloggaajan osalta.

Vaikka myönnettävä  on, että tykkään kyllä katsella muiden ruokakuvia koska niistä saa inspiraatiota omiin ruokailuihin :D

Mietin minkälaisista postauksista pidän kaikkein eniten itse ja tajusin, että juuri sellaisiahan minun kuuluisi itsekin kirjoittaa. En halua kategorisoida itseäni tai blogiani esimerkiksi muoti- tai treeniblogiksi, vaan haluan pitää blogini omanlaisena lifestyle-blogina - eräänlaisena päiväkirjana ja muistiona omasta elämästäni. Juuri tämän tyylisiä maanläheisiä, jopa arkisia blogeja seuraan tänä päivänä kaikkein eniten koska ne tuntuvat helpoiten lähestyttäviltä ja muistuttavat minua itseäni eniten. Siinä missä aikaisemmin tykkäsin lukea ihmisten treenisuorituksista tai ostoksista, luen mieluiten nyt ihan arkisista päivän kuulumisista. Välillä on kivempaa lukea diipimpää juttua ja pohdiskelua, mutta pelkästään pitkiä pohdintoja sisältäviä kuvattomia/vähän kuvia sisältäviä blogeja en jaksa lukea. Blogien alkuperä olla arjen pakopaikka, jonne voi karata sateen kastelemia kenkiä, stressaavaa työpäivää, kaverin tai partnerin kanssa väittelyä - kaikkea sitä, joka arjessa on karua faktaa joskus jokaisen kohdalla, ja jota ilman jokainen pärjäisi enemmän kuin hyvin. Joskus sen loskan vain on tiputtava niskaan ja jos sitä voi jotenkin pakoilla edes hetken jotenkin - oli se miten turhamaista tahansa verrattuna nälänhätään ja sotiin, voi se ainakin minun kohdallani olla päivän pelastaja.

Huomaan, että yritän bloggaamisen suhteen ylisuorittaa ja olla jotain enemmän kuin olen; kirjoittaa jotain pohdiskelevampaa kuin mihin oikeastaan pystyn. Kieli takkuilee, sanat kangeltelevat ja tekstin muodostaminen on hankalaa kun yrittää selittää jotain sellaista, mitä ei ole ajatellut täysin loppuun asti. Toisaalta toisinaan sormet suorastaan lennähtelevät näppiksellä ja kirjoituksen lopetettuaan sitä voi havahtua omaan lähes huohottavaan hengitykseen ja tuntea ylpeyttä omista kirjoitustaidoistaan oikolukiessaan tekstiään: hitto, kirjoitinko minä tosiaan tämän? Ihan itse?

En liioin vähättele enkä nosta itseäni korkeuksiin kirjoittajana, mutta myönnän, että näitä syvällisimpiä järkevän tuntuisia postauksia tulee aika harvoin tehtyä :D Haha, ei mun kapasiteettini vain riitä kokoaikaisen järkevään ajatteluun ;) Mutta hittoako siinä, miksi yrittää olla ja esittää jotain hienompaa ja parempaa kuin on? Tykkäänhän itsekin eniten lukea arkisia postauksia, joissa ihmiset kertovat arkensa tapahtumista ja tekemisistä. Liian täydellisen elämän esittäminen ei iske minuun, koska en usko satuihin enkä kiiltokuviin - en Instassa enkä blogeissa. Minuun iskee arjen haasteet ja pienet ilonaiheet. Toki minunkin lukulistaltani löytyy niitä fancympiä muotiblogeja, joissa bloggaaja elättää itsensä bloggaamisella, palkkaa oikean valokuvaajaan ottamaan kuvansa ja kertoo mitä hienoimmista laukuistaan ja PR-tilaisuuksistaan. Se on sellaista jet set-tyyppistä elämää, jota luen ja katselen mielelläni ikäänkuin hömppää rakkausromaania, mutten voidakseni samaistua heihin; siihen heidän elämänsä on liian hienoa. Tykkään pienestä rosoisuudesta, joka muistuttaa, että tekstien takana on kaltaiseni, tavallinen ihminen. Blogeja on paljon erilaisia, enkä koe, että suurimpien ja suosituimpien - ylipäätään kaikkien - tarvitse kertoa "liikaa" arjestaan koska se ei sovi heidän bloginsa tyyliin ja voi jopa vaarantaa heidän yksityisyytensä. Nykypäivänähän bloggaajat ovat jopa Suomessa tietynlaisia julkkiksia, joiden täytyy (saada) suojella yksityiselämäänsä.

Eli ehkä otan itsestäni nyt opiksi ja "sorrun" tekemään oman mieleni mukaan ihan arkisia postauksia, joissa kerron päivän kuulumisia ja tekemisiä. Jos joskus diipimpi runosuoni sitten pulputtaa, niin annan sen pulputa. Pakottamalla ei hyvää tekstiä saa aikaiseksi ja jollei diippiä asiaa ole, ei sitä kannata edes yrittää vääntää.

Millaisia postauksia sinä mieluiten luet - minun tai muiden blogeissa?

Viikonlopun kuulumiset: tapaturma ja pullaa

Heippatihei ja maanantaita kaikille!

Mitä sinun viikonloppuusi kuului? Itse juoksin perjantaina ihan kivan 12 km, tein ekaa kertaa elämässäni palautussmoothien yrittäen välttää pitkiksen jälkeisen väsymyksen ja tein miehen kanssa fredags-mys:etiksi (ah, miten rakastankaan ruotsalaisia, joiden mielestä joka perjantai-iltaan kuuluu perjantaiherkku, eli fredagsmys, joka on tyypillisimmillään tacoja, suolainen piirakka tai kotitekoista pizzaa ja punkkua) kinkkusalaattia. Ja join punkkua. Mies ei, koska sillä oli lauantaina tiedossa 24 työvuoro, jonka takia hakeuduimme ajoissa nukkumaan. Yö meni omalla kohdallani levottomasti painajaisia nähden ja herätys koitti jo ennen klo 7, koska mies tosiaan oli lähdössä töihin. Päivän aloitimme Ronjan kanssa tapamme mukaan pidemmän aamulenkin, hitaan aamupalan ja datailun merkeissä. Oloni oli todella nuutunut, eikä smoothieni tuntunut pelastaneen menetettyjä energioitani, mutta toisaalta huonot yöunet tekevät minut aina zombieksi ja päätinkin, ettemme tekisi MITÄÄN erikoisempaa päivän aikana kuin että suuntaisimme sovitusti vanhempieni luo pulkkamäkeen ja syömään jossain kohtaa päivää.

Puolilta päivin lähdimme sitten vihdoin vanhempieni pihaa kohti, jossa leikimme ja touhusimme tunnin verran. Koiran jahdatessa keppejä ja lumipalloja panostin itse hieman kehonhuoltoon ja venyyttelin, tein yläkroppaa avaavia liikkeitä aurauskepin avulla ja laskin välillä pulkalla mäkeäkin. Vanhempani olivat lähteneet kaupoille Porvooseen ja heidän palatessaan kotiin Ronja juoksi tapansa mukaan iloisena heitä tervehtimään. Ja niin se sitten tapahtui: tapaturma. Koira juoksi moikkaamaan vanhempiani, jonka jälkeen vihelsin villisti pomppivaa koiraani pois vanhempieni kimpusta, jotta he saisivat rauhassa kerätä kimpsujaan autosta. Koira lähti hurjaa vauhtia minua kohti alamäkeen juosten ja olin jopa ylpeä: hitto, Ronjahan totteli minua! Koira juoksi suoraan minua päin, mutta seisoin rauhassa paikallani koska tiesin, että koiran näkökenttä on rajallinen suoraan edessäpäin, miksi olisi parempi seistä samassa kohtaa eikä siirtyä, jottei koiran laskelmoima reitti muuttuisi. Olisi pitänyt. Koira nimittäin juoksi suoraan päälleni, törmäsi vasempaan polveeni joka vääntyi sisäänpäin ja kaatoi minut slow motionissa kuin hidastetussa leffassa. Maahan lyhistyessäni en voinut kuin kirota kaikki kirosanat mitä kehtasin (tulivathan vanhempani viereeni lähes heti), miettiä kuinka pahasti kävi ja kirota puupäistä 26 kiloista koiraani. Perkeleen perkele. Tässä sitä taas ollaan: vähintään kerran vuodessa jonkin asteen polvivammasta kärsivänä. Viime vuonnahan loukkasin molemmat polveni sotkeutuessani lenkillä kengännauhoihini, jonka jälkeen vielä kompastuin, kun joku lähikaupassa oli jättänyt nippusiteen, jolla sanomalehdet sidotaan yhteen, lattialle. Tuolloin kävin jopa magneettiröntgenissä koska polvet eivät lähteneet parantumaan vaikka lepäsin, mutta onnekseni ortopedin tutkimus sekä MRI paljastivat minun selvinneen säikähdyksellä ja kovalla tällillä. Vuosia sitten mursin toisen polvilumpioni hypätessäni kerrossängystä ja joka kerta sen jälkeen kun olen polveni jonnekin lyönyt, olen pelännyt, että jokin rikkoutuu. Muistan miten elämäni oli suoraan sanottuna syvältä koko sen 6 viikon ajan, jonka vietin toinen jalka ortoosiin sidottuna kyynärsauvoilla kävellen. Asuin tuolloin vielä Helsingissä ja voi että miten hidasta, hankalaa ja raskasta liikkuminen kaupungilla olikaan: sporaan en voinut juosta, Manskun yli ehdin nipinnapin yksien vihreiden valojen aikana ja kauppareissuun piti varata runsaasti aikaa, selkäreppu ja tarkka lista, jota kävin läpi monta kertaa ennenkun linkutin keppeineni kassalle. Muistan kyllä miten olin ylpeänä hyppinyt lähikauppaan hakemaan tortilla-aineksia ajatuksissani järjestää yllätyksen intistä palaavalle poikaystävälleni, mutta miten suuren pettymyksen sain kokea ostoksia purkaessani kun tajusin, että olin unohtanut ne oleelliset tortillalätyt kauppaan. Silloin itketti. Vielä enemmän itketti 6 viikon ortoosi-keppi-hoidon jälkeen kun sain lääkäriltä luvan poistaa ortoosin ja alkaa liikkumaan normaalisti: lihakseni olivat kadonneet toisesta jalasta ja toisessa taas tuplaantuneet ja voi kristus sitä kuntoutuksen tuskaa; en olisi ikinä voinut kuvitella kuinka pitkään kestää, että saa rakennettua takaisin reisilihakset, jotka ovat saaneet levätä VAIN 6 viikkoa.

Perjantain pitkiksen jälkeen Ronjakin olisi halunnut maistaa smoothieta

Loppu pyhistä on sujunut kotona pelonsekaisin tuntein, kipulääkkeiden, toivon, kahvin, kylmägeelin ja tukisiteen voimin. Polvi on turvonnut kuin jalkapallo, mutta kestää jonkin verran varaamista ja voi sitä jopa taivuttaa. Suhtaudun silti kriittisesti tähän "pystymiseen", koska muistan elävästi että kävelin jopa metsässä silloin pari tuntia ennenkuin radiologi totesi patellani haljenneen ja määräsi 6 viikkoa lepoa. Onnistuin saamaan lääkäriajan tänään, jolloin käyn näytillä polvineni. En tiedä uskallanko edes toivoa, ettei nyt mitään pahempaa olisi päässyt tapahtumaan, mutta haluan mieluummin tietää asap, saanko kävellä jalalla vai en ja voinko jalkaa käyttämällä jotenkin pitkittää paranemistani. Se nyt olisi viimeinen asia, mitä tässä kohtaa haluaisin.

Siskoni totesi hyvin, että mun polven kyllä ovat todella tapaturma-allttiit ja juuri niinhän se on. Olen nyt vuosittain joutunut toteamaan olevani ihmeellisen tapaturma-altis - ja itse ollut joka kerta syytön jopa! Moni uskoo minun loukanneen itseni jonkin harrastuksen yhteydessä, mutta ei; nytkin syypää oli yli-innokas koira, joka vahingossa törmäsi minuun (ja jopa jatkoi matkaansa vielä törmäyksen jälkeenkin!). Suru puserossa odottelen nyt paranemista ja lääkärin diagnoosia. Eniten minua harmittaa se, että ulkoilukelit olisivat mitä parhaat JUST NYT ja juuri äsken ehdin saada juoksukuntoni ja -intoni uudelle levelille - ja nyt joudun pakon edessä lopettamaan jopa kävelyn jonkin näinkin turhan tapaturman vuoksi. ÄÄH! Kuinka tyypillistä, turhaa ja ärsyttävää? Tässä kohtaa en aio ryhtyä rypemään itsesäälissä (mutta jos murtuma tai muu vakavampi homma tässä todetaan niin varoitan jo nyt, että silloin voin muuttaa mieleni) ennen lääkärin loppulausuntoa ja kannanottoa, enkä liioin alkaa vähättelemään harmitustani verraten polveani vaikkapa Afrikan nälänhätään - anteeksi, mutten suostu. Tämä on tällä hetkellä minun maailmani keskipiste ja harmi nro 1.

Että sellaisissa merkeissä meni minun viikonloppuni. Nyt rupean valmistelemaan makaronilaatikkoa lounaaksi, jotta saan pidettyä ajatukseni muualla. Ja kyllä se harmituksenkin keskellä pitää paikkansa, että hyvä ruoka = parempi mieli :)

Häähömpötyksiä

Mikä siinä on, että naiset yleensä on niitä, jotka ensimmäisenä suhteessa ovat ehdottamassa vakavampaa sitoutumista? Muistelen urbaanilegendaa siitä, että miehet (tai no, pojat) kehittyisivät n 2 vuotta naisia hitaammin, mutta ei kai se voi päteä kun 30-vuoden rajapyykki lähestyy? Kai ne miehet nyt jossain kohtaa kirivät välimatkan kiinni? Vai onko evoluutio suunnitellut homman niin, että naisten kuuluisi valita itseään hieman vanhempi mies, jotta he olisivat samalla tasolla sitoutumis-linjalla? Mikäli näin on, voisi mielestäni tuleva hallitus lisätä sen osaksi opetussuunnitelmaa, jotta tulevaisuuden naiset osaisivat valita partnerinsa nämä mielessään pitäen.

Viime kesältä suhdeselfie

Naurahdin oikein ääneen T:lle todettuani viime viikolla, etten ollut höpötellyt häistä, timanteista tai talonrakennuksesta kokonaiseen viikkoon. Muistaakseni olen maininnut häät, mekot, timantit, Kannustalot, jopa vauvat jokaikinen viikko ja noh, jopa päivittäin, aina alkutalvesta lähtien. T:n aloitettua vuorotyöt (eli töitä 12h, vapaa 24h, töitä 24h, vapaa 72h) olemme totuttua vähemmän yhdessä kotosalla (eritoten nyt kun hän kaiken kukkuraksi teki pari keikkavuoroa noiden omiensa lisäksi) ja kuulumisia on valehtelematta vaihdettu enemmän puhelimen välityksellä, kuin kasvotusten. Kai tuo on jo ihan luonnollinen syy siihen, etten häähömpötyksistä ole "päässyt" pölisemään, mutta olen toki asiaa silti itsekseni miettinyt. Kun yhdessä ollaan totuttua vähemmän, alkaa sitä pakostakin jossain kohtaa yksinäisyyttä potiessaan miettiä, miksi juuri tuon tietyn tyypin kanssa on ja miksi häntä tässä odotellaan - takuuvarmasti muualtakin löytyisi mies, joka ei vuorotyötä tee.

Meidän suhteemme ei mikään kovin vanha, muttei tuorekaan ole: n 1,5 vuotta on pian seurustelua takana. Tuon aikana olemme kokeneet jo harmittavan monta syöksyistä alamäkeä ja ongelmia - jotka kaikki johtuvat enemmän tai vähemmän minusta ja terveydestäni - mutta myös monta hyvää, hauskaa ja edelleen hymyn huulille tuovaa hetkeä. Olen miettinyt niin itsekseni kuin ääneenkin, miksi ylipäätään olemme edelleen yhdessä vaikka niin monta kertaa olen todennut, että olen niin hankala tapaus etten noin hienoa miestä rinnalleni edes ansaitsisi. Suurempia riitoja meillä ei itse asiassa ole ollut, mutta itsevarmuuteni pettäessä on kyllä aivan liian monta itkuputousta vuodatettu ja suhteen jatkoa kyseenalaistettu.

Nyt kun terveyteni pikkuhiljaa on palautumaan päin, tuntuu suhteemme tasapainottuneen. Toki nämä uudet työkuviot (jotka tästä vielä muttuvat kesän myötä) vaativat vielä totuttelua, mutta elämä tuntuu tietyllä lailla tasapainottuneen. Edelleenkin terveyteni toki asettaa harmillisen tiukkoja kriteereitä elämällemme, koska kehoni vaatii riittävästi unta (lue: nukkumaan mennään viimeistään klo 22, jotta ehdin saada tarpeeksi unta palloon kellon soidessa 05:40 arkisin ja viikonloppuisin Ronja herättää kyllä tottumuksesta samoihin aikoihin), liikuntaa ja lepoa sopivassa suhteessa, sekä ravintoa tasaisin väliajoin. Päänuppiani huimaa edelleen päivittäin ja jos lihakset vetävät liian jumiin, verensokerini on matala tai univelka painaa, alan voimaan pahoin, kävelen n.s. seiniä pitkin enkä mielelläni puhu tai liiku mihinkään. Ulkomaanmatkat, päiväreissut ja laivamatkat ovat siis kohdallamme (edelleen..) pitkän harkinnan alla ja noh, mahdottomia, ja tämä taitaa harmittaa enemmän minua kuin T:tä. Onneksi emme kumpikaan kovin reissuhenkisiä ole, mutten voi kieltää, ettenkö aika ajoin inhoaisi tseäni huimaukseni ja sen asettamista rajoituksista johtuen; olisi kivaa välillä lähteä ex tempore Tukholman tai Tallinan risteilylle, mutta koska nukun huonosti uusissa paikoissa, vaivaisi minua reissussa niin paha huimaus, etten hytistä liikkumaan pystyisi. Tämän jouduimme valitettavasti n vuosi sitten kokemaan käydessämme Tukholman risteilyllä T:n synttäreiden kunniaksi: laivalla hengailimme lähinnä hytissä eikä huimausta sen takia huomannut, nukuin laivalla t-o-d-e-l-l-a huonosti ja kärsin siitä johtuen elämäni pahimmista huimauksesta ja vaikka kuinka yritin sinnitellä Tukholman katuja talsien, olin oksentamaisillani miljoona kertaa, vatsani oli sekaisin jännityksestä enkä meinannut pystyä kävelemään laivaan takaisin, vaan aloin hyperventioimaan kun matkaa oli vielä puolisen kilometriä jäljellä ja totesin T:lle, että kuolen siihen paikkaan. Pääsimme kuin ihmeen kaupalla laivaan takaisin, mutta sen koommin emme Vaasaa ja Siuntiota kummemmissa paikoissa ole käyneet. Vaasassa(kin) nukuin huonosti liikenteen äänistä johtuen ja meinasin pyörtyä Intersportiin. Että näin. Tosi onnellista tämä reissaaminen minun kanssani, eikö? ;) Pelastukseni tosiaan on se, ettei T kovin innokas matkaaja ole, eikä tämä reissailuvammani sen takia meihin juuri vaikuta (tai vaikuttaa, mutta enemmän minuun: minä nimittäin matkailisin mielelläni).

Oho, meneepä taas leveäksi tämä kirjoitukseni, mutta antaa mennä - lauantain kunniaksi. Palataas nyt takaisin tähän suhde- ja hääaiheeseen. Mistä sitä tietää, että juuri tämä on se suhde, josta toivoisin elämäni viimeisintä ja kestävintä?

Mietin itse, miksi juuri meidän suhteemme on hyvä tälläisenä kuin se on ja miksi se on kestänyt kaikki nämä vastoinkäymiset, jotka olemme läpi käyneet. Koska haluamme tätä suhdetta. Edellisiin suhteisiin(i) verrattuna, olemme T:n kanssa aika samanlaisia ja meillä on samanlaiset arvot elämässä: arvostamme perhettä ja arkea. Tykkäämme hyvästä ruoasta, koti-illoista, emme kumpikaan jaksa välittää urheilun seuraamisesta TV:stä tai kännäämisestä ja baareissa juoksemisesta.
Vaikka monta kertaa olen miettinyt, onko järkeä jatkaa tätä suhdetta kun olemme tietyillä tasoilla olemme NIIN erilaisia (T on huomattavasti hellyydenkipeämpi, laiskempi ja hitaampi tekemään päätöksiä kuin minä), on se toisaalta vahvuutemme, koska tasapainotamme toisiamme (rauhallinen lammas VS tulinen skorppari, you know?). En osaa nimetä T:stä mitään tiettyä yksityiskohtaa joka olisi syy sille, että juuri häntä rakastan tai miksi haluan olla juuri hänen kanssaan yhdessä, mutta minulla vain on sellainen tunne. Olen elämäni aikana oppinut sen, että intuitioon kannattaa luottaa ja sydäntä kannattaa kuunnella. Vaikkei suhteemme se ruusuisin, sadunomaisin tai täydellisin ole, on minulla vahva tunne siitä, että juuri tämän miehen haluan nähdä rinnallani elämäni kaikissa mutkissa ja kurvissa, ruttuisena, likaisena, väsyneenä ja kärttyisenä. Ja vaikkei T nyt vielä minulle vihille lähtöä vielä ehdottanut ole (yrittää sniikki vain ehdottaa, että MINÄ kosisin - pah!), jatkan minä siitä unelmointia ja höpisemistä vaihtelevissa määrin. Vihille meno ja sormusten toisillemme antaminen ei kuitenkaan se pääpointti ole, vaan symboli sille, että haluamme sitoutua toisiimme. Valehtelisin jos väittäisin, etteivätkö nuo häähömpötykset minulle kovin tärkeitä olisi ja varmasti tietynlainen sinetti ja liima suhteelle, mutteivät ne pakko-pakkoja olisi: jollei suhde kestä sormuksitta, ei siinä kannata pysyä.

Tillanderin Solitaire-sarjan 091 olisi täydellinen, mutta aivan liian kallis. Mutta ulkonäöltään täydellinen mielestäni :)

Millaisen sinetin suhteellemme haluaisinkaan? Kihlaksi simppelin sormuksen (valko- vai keltakultainen? Kääk, en tiedä! Käytän eniten hopeakoruja, joten sitä ajatellen valkokulta olisi parempi mutta ihoni on sen tyyppinen, että pahoin pelkään, että joutuisin putsauttamaan sitä aivan liian usein.. Voisikohan sitä testata jollain?), jossa olisi pieni kruunuistutettu (jep, vaikka se kaikkialle varmaan tarttuisikin) timantti ja vihkisormukseksi rivitimanttisen, samanvärisen yksilön. Yksilöllisen sormuksen teettäminen kiinnostaisi, eikä se välttämättä käy edes valmiin sormuksen hankkimista kalliimmaksi, mutta toisaalta valmiitakin sormuksia minun makuuni löytyy miljoona.. Aahh! Miten sen itselleen oikean sormuksen oikein löytää? Pelkään, että himoitsisin liikaa niitä monen tonnin arvoisia sormuksia (enkä sellaista t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n haluaisi tai uskaltaisi pitää), joten kaipa sitä pitäisi kultasepälle jo sisään astuessaan kertoa, minkälaisella budjetilla matkalla oltaisi, jottei kiellettyjä hedelmiä sitten edes näytettäisi ;) Häät saisivat olla pienet ja perinteiset: kirkkovihkiminen loppukesästä tai alkusyksystä, tanssia, musiikkia, perinteinen buffa, sekä naurua ja hääleikkejä. Häämatkasta en uskalla vielä unelmoidakaan, mutta sinne lähdettäisiin sitten jos/kun huimauksestani joskus irti pääsisin. Matkakohteena kiinnostaisi Aasia, Kroatia tai etelä- tai keski-Amerikka. Myös etelä-Eurooppa kävisi; minä kun en juuri missään reissannut ole :)

Mistä aikuinen löytäisi kaverin?

"Miksi bloggaat? Minkälaisia blogeja luet/seuraat", kysyi Krista Runawaymama-blogissaan ja näin minä vastasin:

Jossu25. tammikuuta 2015 17.45

Oi apua jos miettisi kaikkia niitä tunteja, joita blogeihin kuluttaakaan (tai on jo ehtinyt kuluttaa..) :D apua!
itse tykkään lukea maanläheisiä, mitä tein tänään-tyylisiä blogeja ja kirjoitan hyvin pientä sellaista itsekin :) Välillä mietin, miksi hemmetissä itse kirjoitan, kun kommentteja saattaa tsägällä tulla 1 tai 2. Jotenkin palaan kuitenkin aina päivien tai viikkojen tauon jälkeen takaisin blogini ääreen purkaakseni ajatuksia, joilla en kokoaikaa viitsi miestä vaivata ja kiusata. Onhan se oma pieni blogi tietynlainen päiväkirja ja "kaveri", jolle purkaa itseään - vähän kuin pienempänä kirjoitti ruusuntuoksuiseen päivyriin ratsastustunneista, pojista ja kavereista. Kovin mainosmaiset ja high fly-blogit, joissa esitellään itseään ja tuotteita kuin ostosteeveessä, jätän suosiolla omaan nurkkaansa, eivätkä ne minua enää 25-vuotiaana kiinnosta VS Jossu 18-vuotiaana, jolloin koin tarvitsevani KAIKKEA jota suosikkibloggari hehkutti Polyvore-kollaasissaan tai koin hurjaa morkkista jollen liikkunut yhtä aktiivisesti kuin suosikkibloggarini kertoi viikkokatsauksessaan. Huh.
Itseäni ehkä eniten kiinnostaisi USKALTAA tavata niitä ihmisiä, joiden blogeja luen, koska he vaikuttavat niin samanhenkisiltä. Pitää toki muistaa, että ihmiset harvemmin paljastavat aivan kaikkea itsestään netissä ja voivat esittää muuta kuin olevat, mutta kun "oikeassa" elämässä ei kaverisuhteita tunnu olevan yhtä helposti solmittavissa (missä hemmetissä senkin tekisi kun käy töissä keski-ikäisten kanssa väh. 8h päivästä ja harrastaa juoksua, sekä koiran lenkittämistä?).. Kai se kynnys jotenkin silti tuntuu liian korkealta sopia treffejä "ihan oikeasti", mutta harmittaa kun voi todeta, ettei oikeassa elämässä ole niitä tyttökavereita samalla tavalla saatavilla, kuin netissä. Enhän minä täältä oikeastaan KETÄÄN tunne, mutta silti koen saavani heiltä - tuntemattomilta - tukea ja tsemppauksia enemmän kuin muilta "oikeasta elämästä", koska karu fakta on se, ettei esim. minulla juuri tyttökavereita, ketä tapaisin edes ole. Sad, but true.

 

Joku voisi ylläolevan luettuaan todeta, että noh, senkun hankit harrastuksen, jossa harrastetaan joukkueena - väkisteenkin tutustut uusiin ihmisiin. Ongelmani on se, että arkeani pyörittää tällä hetkellä työpaikka, jossa käyn 7:45-16:15 (+ ajomatkat yht n 30 min), rakas Ronttu-mon-monttu-koirani, sekä juoksuharrastus. Paikkakunnalla, jossa asun, sijaitsee parikin pientä punttista, mutta salilla käyntiä harrastaneena tiedän, ettei sinne mennää sosialisoimaan; sinne mennään nostamaan rautaa, joko kaverin kanssa tai yksinään. Yhdelläkään salilla Helsingissä, Porissa tai Porvoossa en vielä ole ystävystynyt kenenkään kanssa, vaikka toki jonkun muun vakkarikävijän kanssa n.s. "moikkaus-tutuiksi" tultiin. Crossfitiä kävin kokeilemassa ja siellä toki tsempattiin toisiamme, mutta salilla jossa kävin porukka tunsi toisensa jo nähtävän hyvin ja tietty sisäpiiri oli se, jota me muut seurasimme sivusta. Crossfit ei muutenkaan tuntunut ihan omimmilta lajiltani, enkä siksi jatkanut sitä kokeilukuukauden jälkeen - en edes siksi, että sieltä EHKÄ olisi voinut löytää kavereita itselleen. Kotipaikkakunnalla perustin Facebookiin Koirapuisto-ryhmän, jossa sovimme randomisti treffejä eri koirakoiden kesken koirapuistoon ja varmistetaan, että koirille löytyy leikkiseuraa. Toki me omistajat höpisemme siinä sivussa ja monia mukavia tuttuja sieltä olen löytänyt. Olemme kuitenkin niin eri-ikäisiä tai elämme niin eri vaiheita elämässä, etten sieltäkään kahvittelu- tms hang around-kaveria ole itselleni löytänyt. Kun töistä pääsee vihdoin kotiin ja koira on ulkoilutettu, sekä masu täytetty välipalalla, tuntuu ilta niin kovin lyhyeltä, etten kertakaikkiaan varsinkaan raskaan työpäivän jälkeen JAKSA tai viitsi lähteä ajamaan pitkiä matkoja autolla tavatakseni uusia ihmisiä esim. harrastuksen parissa. Ehkä saan tästä syystä syyttää itseäni, ettei niitä uusia ihmissuhteita tällä hetkellä tunnu syntyvän sitten millään? Eihän kukaan minua kotoa tule hakemaan, sen tiedän. Opiskeluajoilta löytyy toki pari kaveria, mutta asumme eri kaupungeissa emmekä näe oikeastaan muutoin kuin porukalla. Paras kaveri muutti hiljattain miehen perässä Itävaltaan ja toinen favourite-girl meni ja muutti Turkuun. Ikävä on kova - molempia kohtaan.

kuva täältä

 

Mitä sitten olen vailla? Kaipaan kahvitreffien sopimista, tyttöseuraa, jossa voisi höpistä tyttöjen juttuja. Jonkun, jonka kanssa käydä kävelemässä tai jopa juoksemassa. Joku, jolle voisi soittaa ja pyytää kanssaan Jumboon tai Itikseen viikonloppuna. Joku, jonka voisi pyytää kanssaan koiralenkille arki-iltoinakin eikä aina vaadittaisi viikonloppua ja monen viikon ennakkovaroitusta, että voitaisi tavata.

Onneksi minulla on ihmisen paras ystävä, Ronja.

 

Tiedän kirjoittaneeni tästä aiemminkin, mutten ole puusta pitkälle päässyt. Mies toisti itseään viimeksi eilen illalla ja totesi, että hei ei sun aina tarvitse ulkoiluttaa koiraa töiden jälkeen - senkus menet jonnekin ja tulet sitten myöhemmin kotiin. Kyllä mä sen koiran voin lenkittää välillä myös. Kai se suurin kynnys olen minä itse, mutta myönnän, etten välttämättä heti töiden jälkeen ole kaikkein sosiaalisimmalla päällä, vaan nautin suunnattomasti hetken hiljaisuudesta ja raittiista ilmasta, eli juuri siitä, että saan kävellä Ronjan kanssa kaksisteen. Että kai saan osittain tästä yksinolostani syyttää ihan itseäni vain - miksen mene ja touhua töiden jälkeen? Kuka tai mikä estää? Aivan. Minä itse.

 

Löytyisikö keltään vinkkejä tai kokemuksia siitä, miten aikuisiällä hankitaan/saadaan kavereita tai luodaan uusia kaverisuhteita? Ehkä jokin Tindermäinen appi olisi hyvä keksintö? Vai marssinko vain rohkeasti vastaantulevia moikkaillen kaduilla ja toivon, että joku vastaa myöntävästi "lähetkö kaffelle?"-kutsuun, ymmärtämättä minua väärin?

*ajastettu postaus

Viikonlopun kuulumisia, pari sanaa suhteista ja asua

Huhheijaa mikä toiminnan- ja ohjelmantäyteinen sunnuntai meillä on (tähän mennessä - nyt istun sohvalla raajat oikaistuina) ollut! Vaikka ohjelmaa on ollut arki-iltoihin verrattuna huomattavasti enemmän, ei tämän päivä ole tuntunut ohjelmapaljoudestaan huolimatta lainkaan hektiseltä. Päinvastoin: kun on koko päivä aikaa touhuta kaikessa rauhassa, ei koskaan tule kiire.

Perjantaina T:n mennessä 24h vuoroon minä suuntasin töiden jälkeen Ronjan kanssa ulos tassuttelemaan, sitten itsekseni 7 km hölkälle ennenkuin pakkasin tavarat ja kurvasin vanhempieni kautta, jonne jätin koisun illaksi hoitoon, ja käänsin auton nokan kohti Porvoota. Siitä olikin aikaa kun olen a) ollut jonkun luona yökylässä (laskelmieni mukaan tämä oli peräti 2. yö menneen vuoden aikana, jonka vietän vanhempieni luona. Ero on huomattava verrattuna esim. vuoden takaiseen, jolloin vietin joka viikonlopun heidän hoteissaan) ja b) ehtinyt tyttöjä tapaamaan. Lähdettyämme kaikki työelämään ei treffailulle jotenkin tunnu löytyvän aikaa kuten opiskeluaikoina, jolloin hengailimme useinkin yhdessä viikonloppuisin m.m. baareillen. Elämä on kuljettanut meitä hieman eri suuntiin ja eteenpäin, mutta silti on oloni yhtä kotoisa ja tutun tuntuinen heidän kanssa pöydän ääreen istahtaessani, kuin silloin joskus aikanaan. Koko Porvoon Paahtimo taisi kyllä kuulla, että olimme paikalla ja kokoontuneet pitkästä aikaa kun nauru raikasi ja juttu luisti. Toisten lähtiessä koteihinsa, suuntasimme vielä parin kanssa R:n raksalla katsomaan edistymistä ja voi jestas miten meitä nauratti kun totesimme aikojen muuttuneen: siinä me seisoimme ihailemassa toisen raksaa, tuoretta pullaa syöden ja Mehukattia juoden kun me reilu pari vuotta sitten tyhjensimme alkajaisiksi pullollisen skumppaa ja jatkoimme shottien ja drinkkien kanssa baarissa.

takki Zara farkut Gina Tricot huivi Acne kengät Converse

paita H&M

tädää! Porvoon jokiranta-selfie ennen Paahtimoon pujahtamista

Ajaessani Öljytietä pitkin kotiin tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ja tein ikäänkuin aikamatkan menneisyyteeni: isin auto lainassa, 90-luvun poppia täysillä radiosta (kiitos Voicen ysärilistalle <3) ja sysimusta Öljytie - täsmälleen sama asetelma, kuin monena iltana täytettyäni 18 vuotta. Samalla kun tunsin haikeutta noita aikoja kohtaan ja toivoin, että voisin vielä elää yhtä huoletonta elämää kuin nuorempana, mietin, haluaisinko sittenkään palata entiseen - olenhan aika tyytyväinen nykyiseen elämäänikin.

kello Michael Kors & isiliisinki

Lauantain edetessä totesin, etten todellakaan haluaisi palata nuoruusvuosiini vaikka ne monella tapaa olivat niin paljon helpompia kuin nykyinen elämäni. Vaikka joudunkin nykyään kantamaan vastuuta omasta, sekä koirani elämästä, sekä toisinaan myös tuntemattomien elämistä ja kohtaloista (töissä), en haluaisi olla yhtä epävarmana itsestäni ja tulevaisuudestani, kuten nuorempana. Okei 18-vuotiaasta aina 22-vuotiaaksi elin parisuhteessa, jonka uskoin kestävän elämäni loppuun asti ja koin aikamoisen kolauksen sen päättyessä, mutta uskon samalla, että se oli pelastukseni nykyiselle suhteelleni, koska silloinen poikaystäväni loi jo minulle kuvan siitä, millainen parisuhteen kuuluu olla ja joka johti siihen, että osaan vaatia vastaavanlaista hyvää kohtelua nykyäänkin. Nuoret naiset jotka aloittavat parisuhteilunsa huonoissa suhteissa tuskin osaavat samalla tavalla arvostaa itseään ja tiedostaa, että jotakin parempaa kuin renttuja ja aliarvostusta on olemassa ja tarjolla. Toki isän suhtautuminen tyttäreensä myös vaikuttaa tyttären partnerin valintaan, mutta myös niillä ensimmäisillä poikaystävillä - kestivät suhteet miten lyhyen tai pitkän ajan tahansa - on merkityksensä - niin hyvässä kuin pahassakin.

Voi Ronttuli - onnellisempaa koiraa saa hakea kun tämä pääsee metsään ;)

Oho, poikkesinpas aiheesta. Anyhow, käytyämme Ronjan kanssa lauantaina vanhempieni metsässä suuntasimme omaan kotiin, jossa T jo meitä odotti. Ehdotin T:lle, että lähtisimme kerrankni yhdessä kävelylle, johon T osaltaan ehdotti koiran rojahtaessa väsyneenä petiinsä, että lähtisimme kiertämään lähellämme olevaa järveä. Sää oli mitä aurinkoisin ja kaunein, eivätkä kellertävät ruskan värit yhtään huonontaneet reilu 1,5h mittaista metsälenkkiämme yhtään - voi että, miten minä nautin! Lenkillä tuli niin pysähdeltyä maisemia ihailemaan, kuin myös kiipeilemään ja tasapainottelemaan ja naureskelimme yhdessä sille, miten niin moni suuntaa actionia kaivatessaan erilaisiin huvipuistoihin. Osaisivatpa ihmiset nähdä lähemmäs ja arvostaa sitä lähiympäristöään ja sen tarjoamaa luontoa ja seikkailumahdollisuuksia nykyistä enemmän! Lenkin jälkeen ennalta tehty makaronilaatikko maistui kera ketsupin parhaalta pitkiin aikoihin ja sen jälkeen oli ihanaa rojahtaa hetkeki sohvalle katsomaan yhdessä telkkaria. Vaikkei se perjantaina ikäkriisin valliessa siltä tuntunut, niin pieni ikävä oli ollut.

Tänään lähdimme heti aamulenkin (käytiin Ronjan kanssa oikein pitkällä kävelyllä, 45 minuuttia sunnuntain kunniaksi) ja aamupalan jälkeen paikallisille markkinoille, jossa moikkailtiin tuttuja, syötiin riisipuuroa ja löysinhän minä pitkävartisen liilat villasukat, sekä lapaset (jotka sopivat täydellisesti yhteen harmaan Canadani kanssa ;)). Meidät oli kutsuttu vanhempieni luo päivälliselle, joten päätin tehdä vähän lisätilaa vatsaani ja suuntasin vielä juoksulenkille sitä ennen. Aurinko suorastaan porotti, eikä askel eilisen metsäsamoilun jälkeen ollut kovinkaan gasellimainen ja keveä, mutta urheana jatkoin vain ja lopetin 10,4 km kohdalla. Huomaan usein lopettavani juoksemisen, vaikka energiaa vielä olisi jäljellä ja totesin jälleen itsekseni, että tekee välillä hyvää haastaa itsensä ja jatkoin, vaikka maitohapot alkoivat painaa. Lopputulokseen olin oikein tyytyväinen ja kyllä ruoka maittoikin ;) Kahvien jälkeen oli tosin aika suunnata jo kotiin Ronjan luo ja vein hänet uutta reittiä pitkin päiväkävelylle ja seurasin onnellisesti keppiä kirmaavaa mustaa labradoriani ja totesin jälleen, etten - ongelmista ja vastuusta huolimatta - vaihtaisin nykyistä elämääni entiseen.

Siskontyttöni Alva

Mites teidän viikonloppu on sujunut?