What´s up, still standing? Pienin askelin, hissunkissun opetellaan uusi juoksuasento ja valmistaudutaan uutta perheenjäsentä varten..

Tiedättekö, mikä naisena olemisessa on parasta? Se että olemme kauniimpia kuin nuo toista sukupuolta edustavat? No senhän nyt on päivänselvää :D Toki sekin on kivaa, mutta tällä hetkellä mielessäni oli se, että saamme muuttaa mieltämme - ihan koska vaan!

Oloni ja mieleni vaihtelevat päivästä toiseen, samoin selän, niskan ja pään meno ja olo. Tai ehkä pitäisi sanoa toisin päin? Fyysinen vointini ja oloni ovat tällä hetkellä se, joka määrittelee mikä fiilikseni on. Niska ei ole yhtä juntturassa enää *kopkop* ainakaan kokonaista päivää, vaan se jumiutuu yleensä iltaa kohden. Samoin huomaan, jos olen tehnyt tavallista enemmän Fustra-ohjaajan näyttämiä lapoja aktivoivia liikkeitä, istunut pitkään töissä (eritoten puhelin kädessä) tai juossut pitkään: tuolloin kroppa menee jumiin kuin Nalle Puh hunajaa kaivellessaan puusta, eikä mikään muu kuin lihasrelaksantit ja lepo auta. Kun pahimman jumitilan saa pois, tekee hyvää lähteä edes pienelle kävelylle, jotta veri pääsee virtaamaan jälleen. Kivalta se kävely ei tunnu, mutta koska tiedän sen helpottavan oloa edes hiukan, pakotan itseni eteenpäin.

Kävin alkuviikosta näöntarkastuksessa, sekä loppuviikosta audiogrammassa, eli tarkastuttamassa kuuloni. Näössä havaittiin taittovirhe oikeassa silmässä, mikä saatttaa selittää ainakin osittain näköhäiriöni. Tilasin jo uudet silmälasit ja odotan niitä nyt innolla saapuvaksi (kahden viikon tilausajalla tosin..). Kuulossani ei ole mitään vikaa - varsinkaan kun kollega huuhtoi ne perjantain kunniaksi ja poisti aikamoisen vahatupon korvastani. 

Niinä hetkinä kun mikään paikka ei kolota, tunnen itseni jo normaaliksi ja meinaan tirauttaa kyyneleen tai pari. Noina hetkinä olen täynnä virtaa - vanha oma itseni - ja saatan - kuten perjantaina - pinkaista 3 viikon tauon jälkeen 10 km juoksulenkin ja tuntea, miten elämä maistuu hyvältä. Hetket ovat toistaiseksi olleet lyhyitä, mutta arvostan niitä kuin Nipsu kultakolikkoa. PALJON.

Sitten taas niinä hetkinä, kun niska vetää jumiin, nieleminen etoo ja päässä humisee kuin lintutornissa, tekee mieli vain mennä maata, pistää silmät kiinni ja herätä seuraavana päivänä. Eilinen lauantai meni voinnin takia aika penkin alle, koska yläkroppani oli niin jumissa kiitos edellisen päivän pitkän lenkin, jonka aikana pyrin panostamaan täysillä hyvään, ryhdikkääseen juoksuasentoon, pitämään hartiat alhaalla, lavat takana ja rinnan auki. Koska olen monta vuotta ja kilometriä juossut väärässä, etukumarassa asennossa, tulee uuden asennon omaksuminen viemään paljon aikaa ja voimia, mutta olen valmistautunut siihen: kunhan juoksuharrastus voi jatkua, teen mitä vain.

Muita iloisia uutisia: en olekaan täällä blogin puolella ehtinyt kertoa, että meille on tulossa perheenlisäystä: ensi viikolla meille muuttaa 8 viikkoinen musta labradorinnoutajatyttö. Koirasta olen haaveillut niin pitkään kuin muistan, mutta elämäntilanteeni ei ole sallinut sellaisen hankkimista. Riekuttuani pari kesää voin todeta rauhoittuneeni aika lailla, enkä koe tänä päivänä minkäänlaista halua lähteä ulos baanalle, vaan kökötän mielihyvin viikonloppuillatkin kotosalla TV:tä tai leffoja katsellen, ruokaa ja viinilasillista tai siideriä nautiskellen sekä miehen kanssa hengaten. Toki kesä herättää menohaluja, mutta baarikärpäseksi minusta ei enää taida olla. Kroppani ei kestä alkoholia onnettomuuksieni jälkeen, enkä sitä koe tarvitsevani (siinä määrin kuin sitä baarissa tulee kipattua - kotosalla ja juhlissa tykkään toki edelleen siemailla yhden jos toisenkin ;)) yhtä paljon kuin ennen. Viime aikojen tapahtumat ovat myös pistäneet minut miettimään, mitä elämältäni muutenkin haluan - m.m. urheilun suhteen. Olen päättänyt rauhoittua ja downgradeata, mutta toki jatkaa urheilua edelleen, koska se antaa minulle niin paljon. Hurjan pakkopullan ja suorittamisen sijaan aion (yrittää) keskittyä kuuntelemaan kroppaa, liikkumaan ulkosalla enemmän, sekä siirtyä enemmän lihaksia ylläpitävään, kuin kasvattavaan treeniin. Olen todennut olevani suht. tyytyväinen itseeni tälläisenä - kunhan opettelen uuden, paremman ryhdin, enkä tarvitse tai halua isoja lihaksia enkä liioin ole valmis tekemään niin paljon töitä kuin niiden saavuttaminen vaatisi, eikä terveyteni tunnu kestävän sitä. Koiranpennun tulon myötä, en muutoin ehtisikään käymään salilla yhtä pitkään ja usein, kuin mitä treeniohjelmani vaatisi. Sain uuden ohjelman, jossa käyn kahdesti viikossa salilla treenaamassa koko kropan, sekä teen kerran viikossa lihaskuntoa kotona. Salilla menee - jos teen todella rivakkaan tahtiin liikkeet - tällä hetkellä 1,5h (!) enkä todellakaan voi kuvitella jättäväni pentua yksikseen niin pitkäksi aikaa, jos se ensin on odotellut minua koko päivän. Parin kokeilukerran jälkeen voi myös todeta olevani AIVAN naatti koko kropan treenin jälkeen. Maastavetoja, kyykkyjä, yhden jalan kyykkyjä, hauiskääntöjä.. You name it. Vaikka koitan kuinka tankata sekä ennen että jälkeen treenin ja levätä, en vain palaudu kunnolla, vaan olen kuin puulla päähän lyöty monta päivää ja äksyilen energian puutteen johtuen kuin ampiainen. Vaikka treeni itsessään tuntuu hyvältä, en ole valmis uhraamaan paria seuraavaa päivää, niin paljoa aikaa itse treenin suorittamiseen (ainakaan jos pentu joutuu olemaan yksin koko sen ajan) enkä liioin uhraamaan ihmissuhteitani äksyilyn takia. Hell no! Onneksi voi ja saa itse valita, kuinka, koska ja missä treenaa ja miten - ainakin melkein! Treenin on tarkoitus olla kivaa (useimmiten), tuntua hyvältä (useimmiten), sekä tuottaa hyvää oloa. Se miten kukin tuon saavuttaa, on oma asiansa ja yksilöllistä, eikä keskenään pidä vertailla. Huh, montako vuotta tämän tajuamiseen meni/menee..?

Sellaista tällä hetkellä. Mitäs teille? :)

Heilahti hieman, mutta tuo vasemmanpuoleinen on meidän riiviö ;)

Vetni vad som är det bästa med att vara kvinna? Att vi är snyggare än männen är en självklarhet, men det var inte det jag tänkte på, utan på att vi har all rätt att ändra åsikt när och hur som helst - för att vi är kvinnor.
Mitt mående och därmed humör varierar ganska starkt från dag till dag: de stunder då nacken och ryggen inte känns styva som trä, känner jag mig som mitt sanna jag: pigg och energisk, redo för en språngmarsch på 10 km (som på fredag) och glad och hurtig. De stunder då jag knappt kan svänga å huvudet eller svälja utan att kvälja, vill jag bara lägga mig ned och gråta mig till sömns - som igår på lördag, då jag hade "dagen-efter-10-km-jogging-efter-3-veckor-paus"-fiilis. Blörgh. Orsaken till att jag mådde så pyton igår är troligen det att jag under hela 10 km strävade till en så bra hållning som möjligt med axlarna nere, skuldrorna nedåt-bakåt dragna och huvudet stolt överst. Efter att i flera års tid sprungit framåtlutad likt en potatissäck kommer det nog att dröja ett tag innan jag lär mig "springa igen", men jag är redo att offra tid och energi på det, bara jag får och kan fortsätta springa.
Vidare tankar om träning, så har jag bestämt mig för att downgradea en aning: jag tänker absolut fortsätta träna och motionera, men mer satsa på att upprätthålla den muskelmassa jag har, lyssna på kroppen och träna utomhus. En orsak till denna förändring är visst senaste tidens hälsoproblem och fakta att jag helt enkelt inte är kapabel att satsa så mycket som krävs för att få bulliga muskler, att jag insett att jag inte ens vill ha sådana ifall det skall kosta hälsan på mig, samt att vi ska få tillökning i familjen: en liten labradortik är påväg att flytta in nästa vecka! Spännande tider alltså..
Hur är det med er där ute då? :)

Koiranomistajahan ei voi olla, ellei omista koiranpissatustakkia, eikö? ;)