New in: uutuuksia meikkipussiin, check!

Jos jotain haluaa saada aikaan, ei usein auta muu kuin pistää töpinäksi - eikö? Viimeisimmässä postauksessa kerroin selailleeni blogeja uuden meikkivoiteen, sekä huulipunan löytämisen toivossa ja eilen räväytinkin sitten ja läksin miehen kanssa meikkiostoksille. T nyt tosin katosi heti alkumetreillä muille osastoille seilailemaan kun itse sukelsin kosmetiikkaosaston syövereihin värittämään kämmenselkääni eri huulipunasävyjä ja tunsin itseni värityskirjan löytäneeltä pikkulapselta. Lapsi on terve niin kauan kun se leikkii, eikö? ;) Pitäisikin muuten hommata puuvärit ja samanlainen värityskirja, kuin minulla lapsena oli. Muistatteko kuinka kivaa värittäminen oli? Itse ainakin rakastin Leijonakuningas-leffan hahmojen, sekä My Little Ponien värittämistä ja saatoin viettää monet illat Smurffeja kuunnellen, puuvärit tai liidut ja kirja seuranani.

Nojoo, poikkesinpas taas aiheesta. Anyhow, mitäs sieltä kosmetiikkaosastolta mukaani eksyikään? Hakusessa minulla oli ihon sävyä tasoittava, eli kevyt ja kuulaan ihon luova meikkivoide, sekä heleyttävä puuteri/muu vastaava sekä arkimeikkiin sopiva huulimeikkituote. Ostin n viikko sitten hetken mielijohteesta Lumenen huulikiillon Wild Rose Pearl Lip Gloss sävyssä 23 Nuppu, mutta totesin pian, että päiväni huulikilltojen ystävänä taitavat olla luetut: yläasteella käytin liki päivittäin pahimpaan teiniaikaan t-o-d-e-l-l-a kiiltävää, vaaleata huulikiiltoa, joka kuorrutti huulet lähinnä marsipaanileivoksen näköisiksi ja teki ne t-o-d-e-l-l-a tahmaisiksi. Toki kiilto on nätin näköinen huulilla (mikäli sitä ei kerrosta juuri leivosmaiseksi), mutta turhaudun ja ärsyynnyn heti jos yksikin hius tarttuu huuliin kiinni, enkä minä ainakaan osaa siltä välttyä jos huulilla on kiiltoa. Siirrän siis huulikiillon käytön suosiolla niille päiville, jolloin tukka pysyy ponnarilla, eikä tahmaus-riskiä ole.

Monien kehujen perusteella kotiutin Lumenen osastolta uutuustuotteen, Touch of Radiance Seerumimeikkivoiteen, jonka luvataan m.m. heleyttävän, peittävän kevyesti, sekä peittävän pieniä ikääntymisen merkkejä. Tuota viimeiseksi mainittua en nyt ihan vielä tarvitse, mutta koska kyseessä oli tuote, joka kertoman perusteella kuulosti ihan tutulta ja turvalliselta Lumenen CC-voiteelta ja josta löysin juuri oikean sävyn päivettyneelle nassulleni, nappasin sen koriini. Parin käyttökerran jälkeen voin jo todeta, että TYKKÄÄN: voide on sopivan ohut, mutta peittää silti pienen punoituksen jota minulla on lähinnä nenänpielissä ja heleyttää kasvoja kauniisti. Voidetta oli helppo levittää (sormin) ohuen koostumuksen takia, eikä se tunnu kasvoilla tönköltä maskilta (sellaisia meikkivoiteita välttelen kesäisin kuin ruttoa, jolloin olon haluaa tehdä mahdollisimman freesiksi). Itse en ole tottunut käyttämään puuteria, mutta ehkäpä ohut kerros kivipuuteria tai kasvopaperin käyttö iltapäivällä voisi olla paikallaan mikäli toivoo kiillotonta lopputulosta tai omaa herkästi rasvoittuvan ihon.

Heleyttä lisäämään hankin Arctic Sun Hohdeaurinkopuuterin, joka on jo rasiassaan niin kaunis, että sen voisi ostaa pelkästään kaappia kaunistamaan :D Puuteria sudin tänään BareMineralsin isolla sudilla poskipäille, sekä otsaan ja dekolteelle ja epäilin kovin, ettei tuote ollutkaan niin heleyttävä ja "hohtava" kuin olin kuvitellut. Luonnonvalossa tulos olikin sitten toisenlainen kuin kylppärissä - ja paljon parempi! Aurinkopuuteria tulee usein laitettua liikaa, eikä lopputulos ole muuta kuin halvan ja tunkkaisen näköinen. Tällä hohdepuuterilla tuskin saa - ainakaan helposti - tunkkaisuutta aikaan, ellei nyt sitten puuterivipalla tai sienellä sitä lähde levittämään. Näin ollen uskallan väittää hohdeaurinkopuuteria helppokäyttöiseksi, kun kaltaiseni rähmäkäpälä-aloittelija-meikkaajakin tuntui sen avulla onnistuvan :)

Tuo hohdepuuteri hurmasi minut jo ulkonäöllään, eikä sen käyttöominaisuudet yhtään huononna sen mainetta! :)

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä huulipuna, joksi valikoitui Lumene Wild Rose sävyssä 9 Apricot Nude. Olen jo aiemmin käyttänyt Lumenen huulipunia ja todennut ne hyviksi hinta-laatu-suhteeltaan. Tykkään suht. luonnollisesta lopputuloksesta ja olen kokemuksen ja kantapään kautta oppinut, ettei minun huulilleni sovi niin monella hyvältä näyttävät tyypilliset nude-punat; minut ne saavat näyttämään entistä aneemisemmalta! Arvoin pitkään sävyjen välillä, mutta päädyin lopulta tuohon nro 9, joka on makuuni sopivan "näkymätön" ja neutraali, mutta erottuu silti hieman ja antaa sävyä. Koostumukseltaan puna on kevyt, ei ehkä se kaikkein runsas-pigmenttisin, helppo levittää (myös ilman peiliä) eikä tahmaa. Sopii aloittelijalle siis ;)

Kauppareissulle valikoitui vuosia sitten Nellyltä hankittu roiskeläppämekko :)

 Onko teillä kokemuksia noista samoista tuotteista? Innostutteko kokeilemaan meikkejä (tai miksette muitakin juttuja) muiden suosituksista ja onko jotain jymy-ylläreitä, vaihtoehtoisesti pohjanoteerauksia sen kautta sattunut kohdalle? :)

Aurinkoista lauantaita: yliannostus labradoria, aurinkoa ja ruokaa

Hellurei ja aurinkoista lauantai-iltaa! Täällä herättiin sekavin tuntein jo viiden-kuuden pintaan uljaan ylienergisen ADHD-mustan hyppiessä sänkyä kohti, eikä sen koommin rauhallista hetkeä ole juuri ollut.

On tuo Ronja-pentu kyllä aikamoinen jukuri. Välillä se ärsyttää niin, että tekisi mieli lähettää se Express-pakettina Timbuktuun, kun se toisinaan taas katsoo päin suurin pyörein silmin, eikä muuta voisi kuvitellakaan kuin napata pentu syliin ja rutistaa oikein kovaa. Pennun myötä ollaan jouduttu tajuamaan, ettei lauantaiaamuisin enää nukuta pitkään, sillä hän herättää arkiaamuihin tottuneena viimeistään 06:15 ja ihmettelee miksi hemmetissä mamma vielä makaa. Kerroinkin jo aiemmin, että univelka painaa niin minua kuin T:täkin, mutta tsemppaamme toisiamme toteamalla, että Ronja toivon mukaan oppii nukkumaan pidempään kunhan vähän kasvaa ja varttuu. Numeroina Ronja on tällä hetkellä hieman yli 4 kuukautta vanha ja painaa 12,6 kg - iso tyttö siis jo! Meille tullessaan kun ikää oli sen 7 viikkoa ja painoa 3,5 kg (muistaakseni).

Mamman riiviö ;)

"ota nyt meistä kuva kun se vielä mahtuu syliin - en mä tätä kohta enää jaksa nostaa!" :'D

Totesimme T:n kanssa pentua ens-alkuun manattuamme, että on täysin oma syymme, että hän oli niin perhanan energinen aamulla; eilen illalla Ronja oli niin väsyneen oloinen, että jätettiin iltalenkki väliin ja annettiin hänen vain torkkua ja käydä omalla pihalla pissillä. Latailtuaan pattereitaan koko illan ja yön, ei pentua oikeastaan voinut toruakaan kun se sinkoili pitkin poikin kämppää, haukkui ja kutsui leikkiin minkä kerkisi. Huonoin tapa, joka Ronjalla tällä hetkellä on, on näykkiminen jota hän harrastaa silloin kun meno alkaa käymään liian villiksi tai hän turhautuu tai ei saa purettua energiaansa. Alkuun yritämme aina kieltää napakalla "Ei!"-käskyllä ja toisinaan se menee jakeluun ja pentu lopettaa. Useimmiten kaikenlainen nenälle läpsäisy tai vinkaisu vain kiihdyttää jo valmiiksi energistä pentua sen verran, että tehokkain keino rauhoittamiseen ja tilanteen purkuun on viedä pentu hetkeksi jäähylle. Labradorit tunnetusti ovat todella vilkkaita, enkä usko että Ronja on poikkeus tällä käytöksellään, mutta olisi toki kiva kuulla muiden labbispentujen omistajien kokemuksia, mitä tulee näykkimiseen ja sen eliminointiin? Anyhow, eihän siinä auttanut muu kuin nousta ja lähteä aamukävelylle, jonka reitin valitsin tahallani niin, että se oli pennulle täysin uusi. Näin pentu sai a) kuluttaa energiaa kävelemällä ja b) kuluttaa energiaa nuuhkimalla uusia hajuja. Puolen tunnin tassuttelun jälkeen palasimme toinen rallivauhtia vedellen, toinen hiljaa perässä hiihtäen (arvatkaa vaan kumpi oli kumpi ;)) kotiin ja katoimme T:n kanssa aamiaisen terassille ja nautiskelimme annoksiamme auringosta, lehdestä ja hiljaisuudesta nauttien. Siinä vietimmekin koko aamupäivän kunnes aurinko meni pilveen ja minä lähdin sauvakävelemään ja T heittämään frisbeegolfia. Menimme samaa matkaa radalle asti ja manasimme sitä, miten muistutamme yhä enenemissä määrin eläkeläispariskuntaa kun heräämme näin aikaisin viikonloppuisinkin, eikä mitään erikoista ohjelmaa ole tiedossa. Ollaanko vähän tylsiä kenties? Päätimme, että illalla mentäisiin jonnekin käymään ihan vain siksi, ettei nysvättäisi koko päivää kotosalla. Vaan saas nyt nähdä, kun T lähti äsken uusintakierrokselle radalla veljensä kanssa ja minä jäin röhnöttämään sängylle :D

Iltapäivällä aurinko tuli vihdoin esiin pilviharson takaa ja makoilimme koko iltapäivän pihalla päivää paistatellen, suhteestamme jutellen (univelka tunnetusti verottaa voimia, enkä voi kieltää, etteikö se heijastuisi myös suhteeseemme..) sekä syöden. Mikä siinä onkin, että kun kaappi on pullollaan hyvää ruokaa, tulee ikäänkuin kokoajan keksittyä jokin syy, että saisi mennä nappaamaan sieltä jotakin? :D

Parhautta päivälliseksi: täytettyjä kanapihvejä, salaattia, keitettyä kukkakaalia ja ohrasuurimoita + turkkijugusta tehty valkosipulikastike

Olen tässä maannut sängyllä läppäri edessäni ja tutkiskellut blogien kautta eri huuli- ja kasvomeikkituotteita, sekä katsonut kampausviedoita youtubesta. Järkytyin eräänä aamuna kun huomasin töissä peiliin katsoessani, että naamani oli huomattavasti vaaleamman värinen kuin dekolteeni - kiitos Lumene CC Dark-sävyn (jonka nyt luulisi riittävän suomalaiselle ruskettuneelle hipiälle!), jota olin tapani mukaan levittänyt koko kasvoille. Hakusessa on siis nyt kevyt, BB/CC/meikkivoide joka olisi ohut ja kuultava, mutta tasoittaisi ihon värin (omani kun tapaa punoittaa couperosamaisesti), sekä jokin kiva huulimeikkikynä tai -voide. Ostin viikko sitten huulikiillon, mutta se tuntuu jotenkin tottumattomalle turhan tahmaiselta huulilla - ainakin silloin, kun hiukset liimaantuvat siihen kiinni! Olen tähänkin asti luottanut suomalaiseen osaamiseen ja blogien arvioiden perusteella taidan jälleen suunnata Lumenen hyllylle, josta ajattelin tsekata Seerumimeikkivoiteen, Raspberry-huulikynät, sekä pari punaa ja aurinko-/hohtopuuterin. Näin kesällä tykkään meikata kevyesti ja korostaa luonnollista päivetystä, kun taas talvella tekee mieli peittää kasvot pumpulimaiseen, peittävään meikkiin - aivan kuten kropankin peittelee talvella paksujen kerrosten alle, kun taas kesällä nahkaa tulee esiteltyä senkin edestä! :'D

Mitäs teidän lauantaihin? Löytyykö kokemusta ylienergisistä labbiksista tai noista yllämainituista meikeistä? :)

Päivän asua ja päivän patti: saako toisen lörtsäshortseja sanoa rumiksi?

Tiedättekö sen fiiliksen kun on oikein tyytyväinen johonkin tekemäänsä? Kun tekee mieli vain hehkuttaa sitä miten hemmetin hyvä sitä onkaan? Töissä olen jo parin vuoden ajan kantanut ylpeänä vaaleanpunaista pinssiä, jossa lukee "Hyvä minä". Asusteeni on herättänyt monen kohdalla hilpeyttä ja olen todennut ihmetteleville/hymyileville, että pakkohan sitä on välillä kehua itseään kun niin harva muu sitä tekee ;)

Alkuviikon asua
shortsit ja kengät H&M toppi JC takki Zara aurinkolasit Rayban

Kehuista tulikin mieleeni täydellinen vastakohta, eli kritisointi ja koska ja missä sitä sopii harrastaa. Kirjoitin tässä jokin aikaa sitten siitä, miten pitäisi menetellä jos partnerin ulkomuoto alkaa paisumaan esim. alkutaipaleeseen verraten silminnähden, eikä n.s. paino-takuuta (eli joku rajapyykki, minkä jälkeen ei ole enää takuuta yhteistyön jatkumisesta)  ole asetettu. Vaikka partnerin naama olisi liki saman näköinen ja luonne pysyisi ennallaan, voi reippaasti muuttunut ulkomuoto tuntua vieraalta - jopa vastenmieliseltä - eikä siinä kohtaa ole aivan helppoa tietää mitä tekisi; yrittää hyväksyä se, että partnerin kroppa nyt vaan on muuttunut ja tyytyä muistelemaan murun aiempaa kroppaa ja fiilistelemään sitä mielikuvin vai ilmoittaa joko ääneen tai non-verbaalisesti tehdä selväksi, ettei muuttunut olemus enää kiinnosta. Tuntuisi kylmältä ja julmalta jättää toinen tämän lihomisen tähden, mutta eikö se tietyissä määrin ole oikeudenmukaisempaa, kuin että puree hampaita yhteen ja yrittää ylläpitää kiinnostusta ja intohimoa tätä kohtaan, vaikkei niitä oikeasti enää tunne? Valehteluahan se olisi - minun mielestäni. Samahan voisi periaatteessa päteä myös jos toinen käy leikkauttamassa tukkansa täysin uuteen uskoon, mutta se tuntuisi mielestäni jotenkin radikaalimmalta; jättää nyt partneri huonon kuontalon takia :'D Tuon paisumisen suhteen voisi ehkä ajatella samoin kuin hiusten: paino ja hiusten pituus vaihtelee ja ihminen voi itse vaikuttaa molempiin. Mutta mitä jos muuttuja ITSE on tyytyväinen ulkomuotoonsa - oli kyseessä sitten hiukset tai masunympärys - sopiiko siitä vihjaista hienovaraisesti (ja miten?) tai kritisoida suureen ääneen ja ilmoittaa, ettei toinen enää himoita muuttuneen ulkonäön vuoksi?

Ajatus tästä lähti liikkeelle eilen illalla, jolloin tokaisin hetken mielijohteesta T:lle, että hänen kotilökäpöksy-shortsinsa ovat mielestäni rumat. Jatkoin lausetta saman tien, että tiedän, että tuskin minunkaan garderoobini kokonaan häntä miellyttää, joten samalla tavalla hänkin on mielestäni oikeutettu kritisoimaan minun vaatteitani. Kukaan - et sinä, eikä partneri - ole täydellinen toisen silmissä ja toisen virheet joko hyväksytään tai sitten ei ja sen mukaan yhteistä elämää joko vietetään tai sitten ei. Tarkensin vielä, että mielestäni on ok pitää sellaisia runttarönttöpöksyjä kotosalla, mutta että ne mielestäni eivät välttämättä ole se paras valinta ihmisten ilmoilla kulkemiseen.
Heti tuon kritiikkisammakon suusta päästettyäni aloin kuitenkin miettimään asiaa ja pohdiskelimme sitä yhdessä iltapalaa syödessämme. Päädyimme siihen lopputulokseen, että on jopa suotavaa sanoa toiselle jos jokin asia ärsyttää, mutta emme osanneet päättää missä raja kulkee: mitä saa ja pitää sanoa ja koska on parempi vain olla hiljaa ja hyväksyä fakta - tässä yhteydessä se, että partneri kulkee kulahtaneet pöksyt jalassa koska tykkää niistä ja toinen saa joko kulkea vieressä ja hävetä hyväksyä tai kulkea toisella puolella katua ja olla kuin ei tuntisi toista lainkaan.

Mitä mieltä olet? Mistä asiasta olet huomauttant partnerillesi ja mistä olisi tehnyt MIELI huomauttaa, mutta päätit jättää mölyt mahaasi?

Ajatuksia tulevasta, terveydestä ja avunpyyntö. Ojennatko auttavan kätesi?

Tittidii ja heippahei ja mukavaa tiistai-iltaa! Olen nyt "salaiset toiveeni"-postauksen jälkeen pyöritellyt enemmän ja vähemmän ajatuksia päässäni niin blogin kuin omankin tulevaisuuteni kohdalla, mutten ole päätynyt yhteenkään lopulliseen päätökseen. Apua siis kaivattaisiin ja kipeän kuumeisesti.

"Salainen" toiveeni (heittomerkit, koska toive ei kovin salainen enää ole nyt kun sen olen täällä paljastanut, toim.huom.) on se, että voisin jotenkin kehittää blogiani, ikäänkuin suurentaa sitä ja hyödyntää sitä työssäni. Tulevaisuudessa ihmiset tulevat - tätä kehitystahtia seuraten - hyödyntämään koneita ja tietotekniikkaa yhä enenemissä määrin ja uskon vahvasti, että myös terveydenhuolto tulee hyödyntämään tätä informaatiokanavaa tavoittaakseen ihmiset. Ennen vanhaan erilaisia ryhmiä järjestettiin terveyskeskuksissa ja illanistujaisissa kokoonnuttiin yhdessä puntarille, mutta nykyään ei ihmisillä ole a) aikaa, b) kiinnostusta lähteä kotoa pois kun sinne vihdoin on rankan työpäivän jälkeen päässyt ja kynnys lähteä esim. pudottamaan painoa on huomattavasti korkeampi. Ennen olisin vahvasti ollut sitä mieltä, että n.s. ajanpuute on pelkkä tekosyy, mutta hankittuani koiran ja aloitettuani nykyisessä työpaikassani ymmärrän, miksi ihmiset jättävät illanistujaiset välistä: aikaa ei vain ole kaikkeen! Itsekin rojahdan joka ilta rättiväsyneenä vuoteeseen noustuani ennen kuutta, käytettyäni koiran, käytyäni töissä 7:45-16:15 + ajomatkat, käytettyäni jälleen koiran.. Noiden lisäksi täytyy yrittää edes jossakin välissä moikata avopuolisoa ja vaihtaa kuulumisia, hoitaa kotia ja ehtiä huolehtimaan omastakin kropasta. Ajantajuni on muuttunut TÄYSIN Ronjan saavuttua talouteen, koska olen joutunut karsimaan omista menoistani ja mielenkiinnoistani. Koira vaatii uhrauksia, mutta toimii mielestäni loistavana opettajana esim. mahdollisia tulevia lapsia ajatellen. Koiran sentään voi jättää pariksi tunniksi yksinään esim. kauppareissun tai lenkin ajaksi, mutta vauvaa tai lasta ei; jos ei lapsen fiilis ja vointi salli, ei Ikeassa tai pururadalla pahemmin käydä. Piste. Joten nöyrä ja suuri anteeksipyyntö ja kumarrus kaikille teille, joita joskus olen haukkunut "pullamössökotiäideiksi" jotka eivät huolla omaa kehoaan vaan haisevat puklulta, omistavat mustempaakin tummat silmäpussit ja syövät levyllisen suklaata päivittäin jaksaakseen kahden tunnin yöunien voimalla hoitaa taloutta, lasta ja arkea - mahdollisesti myös isäntää. Sen enempää palajstamatta voin kertoa, että tässä taloudessa ei riidoilta ja morkkiksilta olla säästytty mitä tulee ajankäyttöön koiran myötä. Koira opettaa ihmistä niin yksilönä kuin pariskuntaa parina: kompromisseja ja uhrauksia joko tehdään tai sitten mennään päin honkia, itketään ja erotaan. Mustavalkoista ajattelua ehkä, mutta fakta homma.

Miten lähtisin siis yhdistämään huonosti voivaa yhteiskuntaa, joka mieluummin jää kotiin makoilemaan käsi sipsipussissa pikkuruiseen terveysintoilijan maineeseen saaneeseen blogiini ja intohimooni valistaa ihmisiä kohti terveellisempiä elämäntapoja? En tiedä. Nykyään on olemassa kaiken maailman health coacheja ja muita guruja, fitness-buumista puhumattakaan. Toiveeni olisi se, että yhteiskunnasta saataisin yhä enemmän keskustelua aikaan miten ihmiset voisivat edistää TERVEYTTÄÄN, eikä miten saada näkyvämpiä lihaksia, mikä ruoka-aine sisältää eniten proteiineja tai miten "mennään omaan itseen" ja päädytään Zen-tilaan. Pah. Nuo kaikki edellämainitut ovat toki karikoituja, mutta nyky-yhteiskunnassa harmittavan tavallisia päämääriä, joihin ihmiset pyrkivät. Missä on koko elämän kestävät päätökset, siis ne, joita noudatetaan läpi koko elämän? En usko, että yksikään ihminen jaksaa noudattaa paleo-dieettiä, syödä purkkitonnikalaa tai käydä salilla ja pumpata rautaa 4 kertaa viikossa lopun elämänsä. Ja voin todistaa sen: olen elävä esimerkki.

Tässä kohtaa sopii nauraa ja tahtoo ja huvittaa - onhan minulla kokemuksen vankkaa pohjaääntä käytettävissäni hurjan 24 vuoden ajalta - mutta voin taata, että olen käynyt läpi niin monta eri vaihetta, mokaa, ojanpohjaa ja mäennyppylää, että tiedän mistä puhun. En nyt aio alkaa jälleen paasata kokeilemistani dieeteistä, syömishäiriöistä, sairaalareissuista ja pelkotiloista (niistä voi lukea aiemmista postauksista), vaan haluan päinvastoin valottaa miten hyvältä tuntuu nyt kun olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää ja oivaltaa, miten ihmisen kuuluu hoitaa itseään, terveyttään ja kehoaan ja löytänyt tavan, jota uskoisin voivani noudattaa lopun elämää siitä sen suurempaa numeroa tekemättä. Mikä on salaisuuteni? Kohtuus. Kaikessa. Niin kliseiseltä ja tylsältä kun se kuulostaakin, niin olen todennut, että kohtuus niin ruoassa, herkuttelussa, naurussa, itkussa, liikunnassa kuin levossakin on kultainen keskitie ja ohjenuora, jota noudattamalla ihminen pysyy tasapainoisena. Kaikenlaiset ääripäät, puhuttiin sitten tiukasta dieetistä, joka toki toimii ja voi olla hyvä esim. painonpudotuksen alkuvaiheessa, tai treeniohjelmasta, jonka avulla huonokuntoinen saa nopeasti tuloksia aikaan, eivät loppupeleissä ole kestäviä ratkaisuja - ainoastaan tilapäisiä perseelle potkuja ja boostereita kohti terveellisempää, parempaa ja tasapainoisempaa elämää. Mielestäni kaikkien personal trainereiden, lääkäreiden ja jumppamaikkojen tulisi painottaa oppilailleen, potilailleen ja asiakkailleen myös sitä rääkin, alkurykäisyn ja dieetin jälkeistä elämää ja miten sitä tulisi elää ja noudattaa. Usein asiakas tai potilas jää tyhjän päälle sopimussuhteen päätyttyä ja palaa pian vanhoille tutuille (epäterveellisille) raiteilleen. En usko, että yksikään ihminen tieten tahtoen piinaa itseään tiukalla dieetillä 12 viikon ajan (haaveenaan terveempi ja kestävämpi keho) palatakseen takaisin lähtökohtaansa surullisena ja huonovointisena - usein suuret rahat ja hikikarpalot investoineena.

Hui, tuntuupas tämä aihe nyt leviävän käsiin - tästähän voisi kirjoittaa vaikka kirjan! Pointtini on kuitenkin se, että haluaisin olla joko se "välikäsi" tai laskeutumisvalo (thii, Ressu Redford ;)) jota ihmiset voisivat esim. tiukan dieetin ja PT-session vedettyään seurata tai sitten se alkutekijöistä lähtien oleva tukihenkilö ja -pilari, joka neuvoisi niin terveyttä, sairautta kuin henkistäkin puolta vaivaavissa asioissa. Asiantuntemusta minulla löytyy niin koulunpenkiltä, työelämästä kuin (valitettavasti myös) kokemuksen ja kantapään kautta opittuna ja uskon, että erityisesti se, että omaan niin paljon myös huonoja kokemuksia ja kommelluksia, tekisi minusta helpommin lähestyttävän ja uskottavan. Mikään fitnesshirmu tai huippu-urheilija en koskaan ole ollut, enkä tule koskaan olemaankaan. Sikspäkin ja kapean uuman kohdalla minulta löytyy pieni pömppämaha ja olen aikamoinen hölösuu, mutta myös oiva kuuntelija ja ihmistuntija. Itselleni ainakin on tärkeätä, että henkilö joka minua neuvoo elämään tasapainoisesti, herkuttelemaan ja hölläämään välillä ja harrastamaan liikuntaa arjen sallimissa rajoissa, on itsekin "normaalin" näköinen ja oloinen. Perus-pessimistinä en vain osaa pitää sikspäkillä varustettua nollaprosentin omaavaa bikinimisua yhtä uskottavana kun puhutaan esim. jätskin syömisestä suoraan paketista tai punttitreenin tekemisestä kotona huippu-salin sijaan. Entäs siellä?

Tänä päivänä tuntuu, että lähes joka toinen blogi käsittelee terveyttä ja treeniä, enkä tiedä saanko blogini nousemaan koskaan sellaiselle tasolle kuin ne "terveysblogit" joita itse arvostan, saati sitten kasvamaan samalle tasolle. Tiedän vain, että olen tyytyväinen jos sanomani koskettaisi edes jotakin ja hyödyttäisi edes yhtä ihmistä. Blogini on jo jonkin aikaa itse asiassa noudattanut sitä n.s. linjaa, jota haluan sen noudattavan ja jota yritin tuossa yllä selittää ja selventää, mutta miten sen lopullisen faceliftin teen, on minulle epäselvää. Itsestäänselvyys on se, että kuviin haluan ja aion panostaa ja postauksia tulee sen myötä - arjen salliessa - tulemaan useammin. Laatu ei silti saa kärsiä enkä aio edes yrittää kirjoitella fiksuuksia päivittäin. Tykkään itse välillä niin lukea kuin kirjoittaakkin pinnallisemmista aiheista kuten ostoksista ja keijukaispölystä, mutta pääpaino tulisi siis jatkossakin seuraamaan tätä terveyslinjaa.

Mentiinpäs nyt korkealle, mutta toivottavasti saitte pointtini ja sanomani kiinni, koska nyt minua kiinnostaisi kuulla mitä ajatuksia nämä teissä herättävät?

Kuvituksena saldoa viime viikonlopulta, jonka vietimme sekä mökillä, että vanhempieni luona :)

Mikä loma? Pakkailua, herkuttelupakkoa ja koiraa

Positiivinen ajattelutapa on viime päivinä ollut todella koetuksella kun tajusin, että 2 viikkoinen kesälomani on pian ohi enkä ole päivääkään päässyt vain pötköttämään ja syljeskelemään kattoon, vaan joka päivä on ollut jotakin tekemistä. Toisaalta, kun laakereilla ei ole maattu, on paljon saatu aikaan ja tehtyä. Suurin syy tähän häslä-härdelliin on se, että onnistuimme hommaamaan muuttoauton, sekä -apua perjantaiksi (eli huomiseksi) ja suurin piirtein koko loma on mennyt tulevaa kämppää siivotessa ja T:n kamoja poisheittäessä, sekä vanhan kämpän pakkaamista. TGIF - huomenna tämä on vihdoin ohi kunhan kamat saadaan kannettua autosta sisälle.

Aamuisin olen toisaalta aamupalaa lusikoidessani (aah, rahka-jugurttia, kauramuroja ja itsekeitettyä raparperikiisseliä kera nektariinin - yum!) ehtinyt mietiskelemään paljon ja tehnyt paljon oivalluksia itsestäni. Askel kohti rentoa syömistä ja eloa on osoittautunut todella suureksi - suuremmaksi kuin olisin ikinä voinut kuvitella - ja olen työstänyt ajatusmaailmaani eritoten tällä saralla enemmän kuin koskaan. Minua harmittaa enemmän kuin ikinä, etten tunnu löytävän sitä oikeaa ja rentoa tasapainoa, joka syömisen ja liikunnan kanssa jokaisella ihmisellä pitäisi olla. Tai noh, itseasiassa voin jo todeta, että osaan liikkua fiiliksen mukaan ja nimenomaan siksi, että voisin hyin kehossani jätettyäni saleilut täysin. Nyt liikun siis ainoastaan aerobisesti juosten, kävellen (sekä sauvoilla että ilman) ja Ronjaa pissattaen. Lisäksi T haastoi minut johonkin ab-challengeen, jossa tehdään lisääntyvästi vatsarutistuksia kuukauden ajan niin, että pidetään välipäivää joka 4. pvä. Viimeisenä päivänä tehdään 130 rutistusta, joka alkuun tuntui hurjalta, mutta esim. eilen kun vuorossa oli 95 rutistusta ei se 130 enää kuulostakaan mahdottomalta. Ihmeesti se ihmiskeho tuntuu tottuvan ties mihin.. ;)
Mutta joo, ruokailu sen sijaan ei luonnistu rennosti vaikka kuinka yritän - ei ainakaan kokonaisen päivän ajan! Olen niin pitkään "ansainnut" ruokani liikunnalla, etten nyt osaa syödä esim. nälkääni, vaan miellän ne heti himoiksi enkä "kehtaa" syödä vaikka edellisestä ruokailusta olisi jo kulunut tovi, ellen ole tehnyt mitään fyysisesti raskasta tai harrastanut liikntaa jollain tapaa. Pinttyneestä tavasta tässä pitkälti on kyse ja koska olen harrastanut sitä jo vuosia, en olettanutkaan että muutos tapahtuisi hetkessä.

Ilokseni uusimmassa Fit-lehdessä on juttu "Syömishäiriöstä jäi ahdistavat ajatukset", jossa toimittaja kokeilee kahden terapeutin kanssa ajatusmaailmansa muuttamista. Minusta oli ihanaa ja jotenkin huojentavaa lukea, että joku joka tavallaan on jo parantunut (eli palannut normaaleihin mittoihin) vuosia sitten, myöntää ja huomaa kärsivänsä edelleen vanhoista ajattelutavoistaan "ansaita" ruokansa tai herkkunsa ja tekevänsä edelleen niitä "fiksuja valintoja" ja olevansa kyvytön nauttimaan jätskihetkestä lasten kanssa. Hullua kuin mikä - ainakin terveellisen ajattelutavan omaavan korvissa, mutta harmittavan tuttua minulle. Ammensin vinkkejä jutusta ja totesin eilen, että pyrin olemaan stressaamatta ruokailusta koko päivänä. Noin puolet päivästä sujui hyvin, kunnes päästiin iltaan ja mopo karkasi: syötyäni kunnon iltapalan keksin tapani mukaan itselleni herkkuhimon ja ehdotin jätskiä. Eritoten lääkärien kehotettua minua nostamaan painoa huomaan herkuttelevani esim. jätskillä, vaikkei oikeasti edes tekisi mieli, ja se jos jokin harmittaa minua. Toki olen jo vuosien ajan kieltänyt itseltäni kaikenlaiset herkut ja sitä myöten myös totutellut pois makeanhimosta (jota todella harvoin tunnen ihan OIKEASTI), enkä siksi nyt oikein käsitä miksi hemmetissä herkuttelen nyt liki päivittäin ja kärsin sitten morkkiksesta niitä syötyäni - en niinkään siksi, että olen syönyt "turhia kaloreita" vaan siksi, että söin jotain, jota ei edes tehnyt mieli. Ihmismieli osaa näköjään olla yhtä sekava kuin undulaatti betonimyllyssä kun sille päälle sattuu..

Lomaa on onneksi vielä pari päivää jäljellä ja voin hymyssä suin todeta, että olemme saaneet todella paljon aikaan ja tehneet ties mitä: siivonneet, pakkailleet ja tyhjentäneet kaksi kämppää, käyneet Vaasassa, Ikeassa ja mökillä, vieneet kamaa kirpparille, pyörittäneet arkea tiskeineen, kokkailuineen ja pyykkeineen.. Huh, hiki tulee jo näitä listatessa :D Tämä päivä on onneksi pyhitetty "ei tehdä mitään"-teemalle, eikä suunnitelmia ole.. Totesin tosin aamulla herätessäni, että hitto mitä sitä sitten tekisi - eihän nyt kokonaista päivää voi vaan maata :D Minun kohdallani tekemättömyys aiheuttaa ennemminkin tuskaa kuin nautintoa, koska olen touhuavaa sorttia. Minulle älä tee mitään-päivä tarkoittaa sitä, että saan ja voin touhuta omaan tahtiin ja käydä lenkillä jos ja kun mieli tekee, möllöttää koneen ääressä nettiä selaillen vailla määränpäätä, sekä tehdä ruokaa ja nautiskella siitä. Telkkarin tai leffojen katsominen ei tuo minulle samanlaista aivot narikkaan-tunnetta (ellei Kuppilat kuntoon yms kokkiohjelmia lasketa :'D), joten jätän ne suosiolla muille. Noh, T alkaa nyt näköjään kasaamaan Ikeasta hankkimaamme nojatuolia ja ulkona alkoi sataa, eli taidan suosiolla siirtää päivän lenkkiä hieman myöhemmäksi ja toimia työnjohtajana virallisena valvojana :)

Mukavaa torstaita sinulle - oli keli mikä tahansa! :)

Att se det goda i allt har under de senaste dagarna varit underligt svårt, då jag insett att min 2 veckor långa semester börjar lida mot sitt slut och varje dag har varit programspäckad på något sätt; inte en endaste en dag har jag kunnat vakna och tänka "vad tusan skall jag hitta på att göra idag då?". Å andra sidan - när man vänder på steken - inser jag hur jädrans mycket vi åstadkommit under dessa två semesterveckor: varit på stugan, till Vasa, till Ikea, packat, städat och gjort febrila försök att få alla saker att hitta en plats åt sig - utöver det vardagliga, alltså länka, umgås, leka och gå med Ronja, tvätta byk och diska, laga mat.. Huh, man blir ju riktigt andfådd av att bara tänka på saken :D

Trots att vi hållit på med en hel massa, har jag också hunnit fundera över mina tankar kring mat och motion, vilka spökat i allt för många år i mitt huvud och orsakat stress, oro och knepiga situationer - helt enkelt styrt mitt liv. Jag kan stolt medge att jag redan gjort något sorts framsteg, då jag i dagens läge motionera enbart för att må bra och känna mig bra i min kropp. Detta har jag lyckats med först när jag slutade med gymträningen, vilken i mitt fall "slog över" och höll på att bekosta mig min hälsa totalt. Tyvärr lyser den muskelupprätthållande motionen nu med sin frånvaro, men å andra sidan gör jag ens magmuskler så gott som dagligen (tackvare T som utmanade mig i någon ab-challenge), samt fladdrar omkring med min Fustra-käpp här hemma. I övrigt är det jogging, samt gång både med och utan stavar som gäller och det njuter jag av. Däremot har maten visat sig vara ett större troll än jag trott och det verkar vara mer att bearbeta på den fronten än jag anat - vilket nu visserligen inte är så konstigt; vadå jag minns inte ens när jag senast skulle ha kunnat njuta med gott samvete av allt det jag ätit under en dag och inte känt en endaste liten törn i samvetet efter en måltid. Visst har jag redan gjort framsteg så att jag t.ex. igår lyckades njuta av det jag åt tills kvälle kom: efter att ha ätit ett ordentligt kvällsmål intalade jag mig själv att jag ville ha glass, trots att jag egentligen inte kände något som helst behov eller begär efter det! Och vad gjorde jag? Jo, åt glass förstås och kände mer ångest över att jag över huvudtaget åt något som jag inte ens ville ha, än de "överlopps kalorier" som jag tidigare skulle ha stressat över. Suck.. Nåja, som redaktören i nyaste Fit-tidningen konstaterade, så dröjer återhämtningen och helnandet efter en ätstörning flera år och högst antagligen resten av livet; att man uppnått normal kroppsvikt är ännu inget tecken på att man tillfrisknat! Men så länge det finns hopp finns tro, finns det hopp och att erkänna sina misstag är redan ett steg på vägen.

Ojoj, synd att det precis började regna, eftersom detta är den enda dagen då vi inte har planer över huvudtaget! För mig innebär en sådan dag inte som för många andra att man bänkar sig framför TV:n en hel dag. Nej, för mig innebär det att jag får pyssla och syssla i egen takt och t.ex. laga mat, gå ut och ligga med datorn i famnen och surfa huvudlöst precis hur och när jag vill :) Och det är exakt vad jag nu tänker fortsätta med..

Ha en bra torsdag! :)

Squeeze it, beibe! Kokemukseni kompressiosukista

Olen ties miten pitkään jo sillä silmällä kyttäillyt kompressiovaatteita blogeissa, nettikaupoissa kuin Instagramissakin - ja jättänyt omani hankkimatta. Viikolla kun kävimme Vaasassa (jossa kävin 6h automatkan jälkeen törkeässä helteessä verryttelemässä 6 km reippaan juoksulenkin muodossa) sain VIHDOIN aikaiseksi kotiuttaa omat kompressiosukat, jotta saisin selvää, onko kompressiosta todella hyötyä vai onko kyseessä pelkkä huuhaa-puhe.

Yleisesti kompressiosta voi todeta, että se perustuu verenkiertoa ylläpitävään paineeseen, jonka tiukka sukka muodostaa raajan ympärille. Kopioin Zero Pointin kotisivuilta tarkempaa infoa kompressiosta:

Kompression avulla laskimoläpät pysyvät suljettuina jolloin veri kulkeutuu sydämeen paremmin. Paine huolehtii myös etteivät suonet pääse laajentumaan liiaksi jolloin niiden toiminta ei häiriinny.

Tämän mekanismin tehtävä on kuljettaa epäpuhtaudet, kuona-aineet ja hapettoman veren takaisin sydämeen ja keuhkoihin hapettumaan ja palaamaan, jolloin saat lisää puhdasta happea työskenteleville lihaksillesi.

Vaikutus huolehtii nopeammasta aineenvaihdunnan toiminnasta ja poistaa epäpuhtauksia lihaksesta sekä tuo happea lihakselle, jolloin lihaksesi toiminta ja suorituskykysi on parempi.

Kompressio myös tukee lihasta ja pitää sen supistuksessa. Supistuksessa oleva lihas on tehokkaampi ja ei pääse tärähtelemään jolloin vältyt rasitusvammoilta.

Itse päädyin ostamaan kirkkaan pinkit yksilöt Zero Pointilta. 
Miksi ZeroPoint? Koska kyseessä on tosiaan kotimainen tuote, sukkia ja säärystimiä saa mitä cooleimissa (ja kirkkaimmissa) neon-väreissä ja hinta on muiden merkkien sukkiin verrattuna keskitasoa. ZeroPointeista olen lisäksi lukenut paljon hyviä kokemuksia blogeista ja kokeiltuani m.m. Asicsia ja 2XU:ta kaupassa päätin sijoittaa 29,90e (khyyllä, nämä olivat jopa tarjouksessa!) ja kokeilla näitä itsekin ja perustaa oman näkemykseni ja mielipiteeni peruskaurapuurotallaajan ja pullamössölenkkeilijän näkökulmasta (eihän kuulosta siltä, että pitäisin itseäni vähäpätöisempänä lenkkeilijänä, kuin muita "pro:ita"? Noeeei. Kunhan jätin tänään paikallisen 11,5km pituisen juoksutapahtuman välistä ja kävin itsekseni 10km hölkällä).

Tänään oli siis ensimmäinen, virallinen pidempi lenkkini ZeroPointit kintuissani enkä voi valittaa: jalat eivät tuntuneet menevän samalla tavalla hapoille kuin yleensä 10 km lähestyessä. Samoin palautuminen tuntuu jotenkin sujuneen paremmin sukat jalassa, koska en sattuneista syistä ehtinyt suihkuun ja riisumaan sukkia heti lenkin jälkeen, vaan talsin m.m. kauppaan ja tein ruokaa T:n kanssa vielä reilu tunnin lenkin jälkeenkin. Nyt n 4 h lenkin ja reilu 3h sukkien riisumisen jälkeen tunnen selvän eron entiseen (eli aikaan ennen kompressiosukkia) verrattuna: pohkeita ja jalkoja ei kivistä samalla tavalla. Toki olisi ideaalitilanne, jos voisin pitää kompressiosukkia jalassa suihkunkin jälkeen, mutta toistaiseksi mennään näillä, eli pidän sukkia lenkillä ja hyödyn niistä lenkin aikana.

Kaupassa arvoin pitkään, hankkiako sukat vaiko säärystimet, mutta päädyin sitten sukkiin puhtaasti käytännön syistä: nyt ovat sekä sukat, että säärystimet samassa "paketissa" ja paikassa, eivätkä ne koskaan häviä toinen toisestaan. Olin alunperin suunnitellut hankkivani neonkeltaiset sukat, mutta koska niitä ei ollut (ole edes olemassa, toim.huom.) päädyin pinkkeihin. Myyjä vinkkasi, että syksymmällä on tulossa m.m. oranssit sukat myös, jotka sopivat täydellisesti yhteen ruskavärien kanssa ;) Myyjä kertoi, että kompressiosukkia ostavat nykyään niin urheilijat kuin seisomatyötä tekevät ja paljon matkustelevatkin. Eli ihan perus-kaurapuuropullamössö-hengailijatkin uskaltavat mennä pyytämään myyjiltä neuvoa kompressiosukkia tai -säärystimiä hankkiessaan - ostajien kun ei oleteta olevan mitään super-jumppapirkkoja ;) Mielestäni on itse asiassa kiva, että ihan perus-liikkujakin otetaan huomioon urheiluvälineitä suunniteltaessa ja markkinoidessa (onhan kyseessä puhtaasti verenkiertoa ylläpitävä ja parantava tuote, josta kuka tahansa hyötyy!), koska nyky-yhteiskunnassa, jossa vallitsee fitness-buumi, paine suorittaa nousee välillä liiankin korkeaksi.

Summa summarum: aion jatkaa kompressiosukkien käyttöä, koska koin itse saavani niistä selvästi hyötyä niin suorituksen aikana, kuin sen jälkeenkin. Saatan toki ensi kerralla kotiuttaa säärystimet, jotta saan a) ne keltaiset yksilöt itselleni ;) sekä b) voin hyödyntää kompressiota myös suihkun jälkeen ja palautumisessa.

Oletko sinä kokeillut kompressiosukkia tai -säärystimiä? Mitä pidit?

ÄNTLIGEN skaffade jag mina kompressionsstrumpor, som jag så länge tänkt på och drömt om. Jag besöt mig för att köpa ett par från inhemska Point Zero, delvis p.g.a. sin tuffa neon-färg, pris (som ligger sådär mitt-emellan) men också för alla de goda erfarenheter, som så många delat med sig om på både internet och Instagram. Jag kunde helt enkelt inte motstå frestelsen längre, utan ville själv ta reda på om dessa märkliga kompressions-kläm-strumpor verkligen lever upp till sina löften om att göra steget lättare under länken, samt försnabba återhämtningen efteråt. Kompressionen baserar sig i all korthet på att den helt enkelt förbättrar blodcirkulationen i benen, vilket gör att syret cirkulerar bättre och kroppsdelen orkar mer.

Efter att idag ha gjort min första lång-länk (á 10 km) med mina grann-pinka ZeroPoints på kan jag inget mer än underteckna löftena: steget kändes faktiskt lättare, speciellt under de sista metrarna och benen känns såhär efteråt inte alls så tunga och liksom stickiga och tröga, som de tidigare gjort.

I framtiden tänker jag nog investera i ett par kompressions-calves (benvärmare?) också, så jag kan utnyttja kompressionen effekt till det maximala, både under och efter joggandet.  

Har du testat kompressionsstrumpor? Vad tyckte du?

Kuulumisia viime viikoilta sekä arjen sujumista

Heippaheit ja moikkamoit, pitkästä aikaa ehdin taas hetkeksi istua koneen ääreen kertomaan viime aikojen kuulumisia. Mitään maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut, enkä sen takia ole käynyt postausta tekemään, mutta eipä minulle ylimääräistä luppoaikaakaan ole ollut - vaikka ensimmäinen lomaviikko on pian takanapäin!

Ajankäytöstä voin heti todeta, että priorisointini mitä tulee ajankäyttöön on muuttunut täysin jos vertaa esim. 6 kk sitten: tuolloin istahdin automaattisesti töistä kotiin palattuani koneen ääreen kahvikupposen kanssa, lähdin viimeistään klo 18-aikaan salille ja palasin sieltä sudennälkä vatsanpohjassa kotiin kokkaamaan ilta-päivällistä ja nautiskelemaan siitä telkkarin, sekä läppärin ja blogien ääreen. Jokaikinen arki-ilta sujui samoissa merkeissä, enkä valittanut lainkaan: sain ja pystyin käyttämään kaiken aikani pelkästään itseeni eikä muista tarvinnut välittää.

Nykyään arjet sujuvat pitkälti Ronjan aikataulujen mukaan: aamulla heti kun kello soi, minä singhadan ylös sängystä ja pissatan pennun pihalla. Sitten äkkiä löhö-kotivaatteet päälle, oman naaman pesu ja aamiaisen esivalmistelut, eli kahvinkeittimen päälle napsautus, sekä puurokattila liedelle lämpenemään. Siitä sitten Ronjan kanssa pihalle ja pienelle happihyppelylle, jonka jälkeen on vuorossa molempien aamupala. Tässä vaiheessa T yleensä nousee ylös ja liittyy seuraamme. Työnjaon olemme suunnitelleet (ja jopa toteuttaneet!) niin, että minä huolehdin pennusta (ja sen mahdollisista tihutöistä..) T:n heräämiseen asti, jolloin minut vapautetaan m.m. meikkaamaan ja pakkaamaan eväitä ja T jatkaa pennun päivystämistä, eli pissattaa pennun ennen töihin lähtöä ja huolehtii pennun seuraavat nappulat likoamaan. Kaiken rumban jälkeen lähdemme töihin ja Ronja jää kotiin odottelemaan meidän paluutamme. Muutettuamme tänne landelle, R vaikuttaa rauhoittuneen, vaikka joutuukin jäämään työpäivän ajaksi yksin. Toki pentu on kasvanut ja näin ollen myös tottunut jo olemaan yksin, mutta nyt tuntuu huomattavasti kivemmalta jättää pentu yksin kun tietää, ettei sillä ole täällä hätää, kun hän Porvoossa taas jäi jopa ulisemaan peräämme ja vaikutti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä kohtaloonsa.

Työpäivän jälkeen kotiin saapuessamme on työnjako se, että minä pissatan pennun ja huolehdin ruokkimisen, kun taas T napsauttaa iltapäiväkahvit meille tulemaan. Hmm.. Aika kahvipainotteiselta vaikuttaa muuten tämä meidän arkemme :D Hahaa, nojoo, perus-kaurapuurosuomalaisia ollaan ;) Meidän kaksijalkaisten levättyä ja tankattua hetki, on sitten vuorossa pennun kanssa leikkimistä niin, ettei hän enää pompi seiniä pitkin ja usein torkahtaa hetkeksi. Tässä vaiheessa T yleensä käy pötköttämään sohvalle tai sängylle tai lähtee VPK:hon ja minä vuorosta suuntaan lenkille. Illemmalla käyn vielä pennun kanssa tassuttelemassa ennenkuin on aika siirtyä iltaruoan ja iltapuun pariin.

Aika hektiseltä ja aikatauluteltultahan tuo arki vaikuttaa ja kuulostaa, mutta voin taata, että se tavallaan on huomattavasti helpompaa kuin aiempi arkeni, jolloin erityisesti viime aikoina tunsin suoranaista PAKKOA lähteä salille. Lenkit nyt aina ovat olleet enemmän henkireikiä minulle ja voin laskea yhden käden sormilla ne kerrat, jolloin lenkillä olo on maistunut niin puulle ja pakolle, että olisi ollut fiksumpaa jäädä kotiin. Nykypäivänä lenkit ovat minulle sekä henkireikä, että pieni pakko; ellen liikuta kroppaani päivittäin, menee selkä ja niska niin jumiin, ettei seuraavana päivänä juuri hymyilytä. Lisäksi koen, että keuhkoni ja psyykkeeni tarvitsevat raitista ilmaa ja happea 8h sisätöiden vastapainoksi. Hmm.. Minustahan tulisi hei loistava raittiin ilman myyjä - mainospuhekin tuntuu jo luonnistuvan ;D

Mietiskelin tuossa äsken tiskatessani, että olenpa minä onnellinen tässä hetkessä - jopa tiskatessani! - ja meinasin tirauttaa onnenkyyneleen. Elämä tuntui juuri siinä hetkessä niin helpolta: olin äsken syönyt itse keittämääni raparperikiisseliä, tiskasin, taustalla soi radio ja avonaisesti ikkunasta kuului linnunlaulu ja askareitani valvoi rauhallisesti makoileva nappisilmäinen koiranpentu. Avopuoliso oli pian palaamassa kotiin, eli olin hetken pitkästä aikaa täysin yksinäni.

it´s just not me - it´s us

Palasimme tänään jo alkuiltapäivästä mökiltä kotiin takaisin ja totesin oikein ääneen, että onpa kivaa olla taas kotona - omassa kodissa. Tein aiemmin viikolla virallisen muuttoilmoituksen ja vuorossa olisi sitten seuraavaksi se ärsyttävin osuus, eli muutto itsessään: kamat laatikoihin, laatikot autoon, laatikot autosta sisälle ja purku. Toki muuttamisessa on puolensa: tavarat saa (jälleen) katsottua läpi ja mahdolliset turhuudet heitettyä jorpakkoon, mutta vastapainona ne tavarat nimenomaan täytyy PAKATA. Onko mitään ärsyttävämpää, kuin pakata keittiökamoja ja muuta särkyvää? Ei ainakaan minun mielestäni. Paperia ja hermoja kuluu kuin vettä akvaarioon niitä pakatessa ja auta armias sitten kun ne pitää purkaa takaisin uudessa kodissaan: mihin hemmettiin kaiken sen paperimäärän tunkee? Siinä tilanteessa sitä aina raapii päänahkaansa ja kyseenalaistaa, tarvittiinko todella niiiiiiin paljon paperia? Anyway koti-aiheeseen takaisin palatakseni, on vielä todettava, että minulla ensimmäistä kertaa on sellainen olo, että minulla todella on koti muuallakin kuin lapsuudenkodissani - jo nyt, vaikka nykyisestä asunnosta ei löydy muuta minulle kuuluvaa materiaa, kuin kamera, läppäri, muumimuki, vispilä ja vaatteita. Toistaiseksi.

Ylipäätään huomaan itseni ja asenteeni moneenkin asiaan muuttuneen koiranpennun tultua elämääni: olen muuttunut rennommaksi (tai ainakin koen itse näin tapahtuneen) monella eri elämän osa-alueessa ja olen tietyllä tapaa kypsynyt: elämä ei yksinkertaisesti enää pyöri minun ja minun tarpeitteni ympärillä, vaan joku toinen menee kaiken edelle. Rentoutumista mitä tulee ruokailuun ja liikkumiseen on myös selvästi havaittavissa, vaikka kumpikin aiheuttavat minulle tietynlaista päänvaivaa ja stressiä joka päivä. Näiden kohdalla tyydyn toki baby-stepseihin, koska tiedän ja uskon, etten näiden suhteen koskaan pääse 100%:sti rentoon olotilaan, mutta edes askel siihen suuntaan on jo suuri plussa ja edistysaskel minulle.
Samoin mietin aina, miten suunnitelmani menevät T:n kanssa yhteen tai millä lailla otan hänet huomioon päätöksiä tehdessäni - tein ne sitten kaupan kassalla, vaateostoksilla tai tyttöjen kanssa suunnitelmia tehdessäni. Kai tämä on sellaista tietynlaista aikuistumista ja perheen perustamista? Monen korvaan tämä saattaa kuulostaa hölynpölyltä, jos ottaa huomioon etten virallisesti ole edes muuttanut yhteen T:n kanssa, olemme seurustelleet hieman reilu 6 kuukautta ja Ronjakin on ollut meillä vasta reilu 1,5 kuukautta. Oman terveyden pettäminen on suurin syy siihen, että olen muuttanut suunnitelmiani mitä tulee tulevaisuuteen ja ikään kuin down gradeattun selvästi; nykyään en edes unelmoi matkasta kaukomaille, koska pystyn hädin tuskin käymään lähikaupassakaan unohtamatta huimausta ja heikotusta, mutta ne harvat kerrat kun se onnistuu: aiai, että sitä voiton riemua! Samoin aiemmat haavekarttani ja aikatauluni mitä mitäkin pitää tehdä ja saavuttaa elämässä, on kokenut aikamoisen suunnan vaihdon: kuka sanoo, että täytyy mennä naimisiin, matkustaa, hankkia omakotitalo ja farmariauto ennenkuin hankkii lapsia ja täyttää 28? Aivan, ei kukaan. Yhteiskunta on nykyään onneksi niin salliva, ettei virallista järjestystä enää ole, vaan kaikki voivat suorittaa ja toteuttaa elämää parhaaksi näkemällää tavalla - omassa järjestyksessä ja oman maun mukaan.

Hui, tulipa syvällistä pohdintaa suolletta, vaikka alunperin oli tarkoitus kertoa ihan vaan arjen juttuja ja mitä tässä ollaan puuhailtu viime viikkoina kun blogi on viettänyt hiljaiseloa. Noiden syvällisyyksien lisäksi käytiin Vaasassa viettämättä hotelliyö ja juhannus vietettiin porukoiden mökillä syöden, juoden, nauraen ja nukkuen. Tänään palasimme jo hyvissä ajoin takaisin maihin, koska saaressa tuli vuoroin räntää ja rakeita, vuoroin kissoja ja koiria (noei nyt sentään, mutta liki). Kotona saatiin paljon aikaan ja nyt suunniteltiin tulevan viikon ohjelmistoa, johon kuuluu m.m. käväisy Ikeassa, sekä Porvoon kämpän pakkaamista.

Mites sielläpäin ruutua juhannus sujui? :)

Oh shit, jag brukar alltid sträva till att ens någorlunda summera den finska versionen av blogginlägget till svenska, men nu känner jag på mig att en verkligt minimal svensk version kommer att finnas till förfogande. Saknar ni kunskaper i finska, vänligen mejla mig så skall jag referera texten här ovan i all korthet ;)

Jag har på sistone märkt en märklig grej som skett efter att Ronja flyttade in i mitt liv: jag har liksom vuxit upp och mognat efter att ha insett att hela min vardag och mitt liv inte enbart cirkulerar kring mig själv, utan är också beroende av någon annans behov. Likaså funderar jag oberoende temaområde över vad T skulle tycka och hur jag kan ta honom i beaktande då jag fattar beslut. Visst erkänner och vet jag att jag börjar priorisera HELT olika efter att så gott som ha förlorat min hälsa och drömmer om att en dag kunna gå runt i ett köpcentrum utan att behöva känna yrsel, illamående och oro framom en resa till Asien (vadå en bilresa till Vasa höll redan på att bekosta mig min rygg - vad skulle inte en flygresa på 16h göra?). Från att tidigare ha haft en tydlig plan och tidtabell för mitt liv har jag downgradeat och anser nu, att det hellre lönar sig att låta saker och ting ske och komma i sin egen tidtabell utan noggrannare planer. Ju mer man planerar, desto sämre brukar det bli då förhoppningarna är (för) höga.

"When life gives you lemons .. hey just be glad it isn't herpes."

Jukranpujut pojut ja kaverit, huomenna on jo vappuaatto ja näillä näkymin viimeinen viikko, joka on vajaa eikä pitkiin aikoihin ole tiedossa arkipyhiä. Nauttikaamme siis nyt tästä viimeisestä täysin rinnoin!

Rinnoista puheen ollen olen nyt käynyt kaksi kertaa tällä viikolla treenaamassa Janin kanssa Fustraa ja voi moriens: lapoja särki kuin viimeistä päivää ja molemmat pitkät selkälihakset kuumottivat minua koko päivän, enkä millään olisi halunnut lähteä tänään harjoittelemaan - varsinkaan kun olin tässä kunnossa eilisen "käydään nyt vain lyhyesti läpi liikkeet, joita teet kotona 3-4 kertaa viikossa". Huoh ja hapotus.

Näin jälkikäteen voin todeta olevani TODELLA tyytyväinen, että lähdin: kyllähän se treeni sujuikin! Aloitettiin taas crossarilla ja tehtiin voimaliikkeitä, joista eritoten kepin kanssa käännökset (keppi olkapäiden kohdalla, käännetään katse ja pää edessä kroppaa puolelta toiselle) tuottavat minulle aikamoista tuskaa: silmien edessä mustenee ja heikottaa vaikkei liike ole edes laaja. Luotan kuitenkin Janiin tässä täysillä ja kerron toki, että nyt mustenee, mutta teen käsk.. ohjeiden mukaisesti suoritukset loppuun asti.

Katsottiin tänään - sillä ehdolla, että teen vatsaliikkeet kotona - juoksutekniikkaani ja hahaa, mitkä mojovat naurut sain itsekin sivupeilistä itseäni tiiraillessa: olkapäät nätissä etukumarassa ja jalat kuin sammakolla ovat oiva vertauskuva ;) En siis yksinkertaisesti suorista jalkojani KERTAAKAAN koko askelluksen aikana, eikä se edes olisi mahdollista koska yläkroppani painaa etukumarassa kuin maata nuuskiva koira. Jostain se on lähdettävä liikkeelle ja minun lähtökohtani on näköjään aika eläimellinen :'D

Huh, sori huono huumori Viime aikoina olen kasvattanut mitä huonoimpia läppiä, koska vastoinkäymisiä tuntuu olleen niin paljon, että tilanne vaatii huumoria, jotta näistä selvitään.

Aloitetaanko vaikka laskuista? Niitä minulle on kertynyt erinäisistä syistä tällä hetkellä niin paljon, etten edes kehtaa kuiskata loppusummaa ääneen. On koiraa, koiravakuutusta (suosituksia tästä kellään?), silmälaseja, vuokraa, fysioterapiaa.. Päivittäisten ruokakulujen lisäksi siis. Tekisi mieli paiskata kaikki laskut jorpakkoon, koska hoidettuani kaikki nämä tiedän, ettei suurempia reissuja tai menoja tule kesän aikana olemaan. Olen toisaalta yrittänyt edes hetkittäin nähdä tilanteen yli ja tulevaisuuteen: suurin osa laskuista ovat sellaisia, jotka eivät tule toistumaan. Koiran hankintahinta on melkoinen summa, jonka maksan vain kerran. Päätin hankkia myös vakuutuksen, jotta mahdolliset eläinlääkärikulut saadaan pidettyä edes suht. hallinnassa, eikä hervottomia ylläribonuksia - pakollisten rokotusten ja ruokakulujen lisäksi - tulisi nyt ihan lähiaikoina. Kelan takaisin vaatima opintolisä on myös kertaluontoinen maksu, jota en koskaan enää joudu maksamaan (ellen nyt hairahdu opiskelemaan jälleen..) mutta joka tuntuu hemmetin isolta menoerältä - eritoten saatuani laskun Fustrasta - huh! Fysioterapiasta taas en tingi missään nimessä, koska pidän sitä investointina tulevaisuuteeni: pistetään kroppa nyt kerralla kuntoon ja ylläpidän Janin oppeja sitten parhaani mukaan kunhan saadaan hyvä perustaso ja lähtökohta nyt rakennettua. Toki Fustrassa voi "joutua käymään" joskus muistuttelemassa itseään hyvästä ryhdistä, mutta olen sitä mieltä, että maksan mieluummin vaikka pari sataa kerran vuodessa siitä, että joku ohjaa minua henkilökohtaisesti parin viikon/kuukauden ajan säännöllisesti ja mahdollistaa sen, että voin liikkua itsekseni vuoden ympäri, kuin että maksan 60€ kuukaudessa salille, jossa kukaan ei valvo treenaamistani ja vedän itseni pahimmassa tapauksessa niin jumiin, etten enää pääse liikkumaan (eli tämänhetkiseen tilanteeseeni). No thanks.

Kevät on jännää aikaa: samalla kun valo ja lämpö tuntuvat hyviltä ja niistä pitäisi nauttia, tuntuvat ihmiset stressaantuvan aivan mielettömästi: on vuosikokouksia, terassin rakentamista, ikkunoiden pesua, kesäkunnon saavuttamista, väsymystä, allergiaoireita, auton katsastuksia.. you name it! Koitetaan kaikki nähdä jotain hyvää jokaisessa päivässä ja nauttia keväästä - kyllä niitä rästihommia kerkiää tehdä sitten kesälläkin! :)

Milläs tapaa sinä ylläpidät jaksamista (tai huonoa huumoria) kun elämä tuntuu syöttävän sinulle sitruunoita? :)

Conssit ehdin onneksi ostaa, ennen laskurykelmän ilmaantumista. Olisivat muuten saattaneet jäädä ostamatta :D

Tjenatjabbahalåå och wohoo - endast en dag jobb återstår denna vecka (tjohoo för den som skall till fysiatern på fredag..)!
Jag har nu haft två träffar med mina Fustra-tränare/fysioterapeut Jani denna vecka och jag säger det bara: huh, pust och suck - såhär tungt har det inte varit att träna på åratal! Gissa bara hur nedvärderande det känns att stå och dallra som ett asplöv med 2kg hantlar i händerna, då man hittills bosatt upp sitt ego med åtminstone 6kg då man gör vipunosto? Med rätt teknik i behåll behövs inga stora vikter; effekten är enorm ändå!
Idag kollade vi igenom min springteknik som avslutning på träffen och ghahaa, en sån stil: jag ser ut som en kombination av en hund som nosar i marken (framåtlutad med axlarna nere) och groda (med böjda ben). Utgångspunkten är inte fager, men Jani påstod att det nog skall fixa sig, bara jag får höften mer rörlig och "lonkankoukistajat" uppmjukade.
Har ni för resten märkt hur folk verkar bli stressade när våren kommer? Plötsligt är det dags för årsmöten, besiktning av bilen, remonter, terassbyggen, räkningar.. Jag har på sistone fått odla allt sämre humor för att klara av att se ens NÅGOT positivt och lyckas skratta varje dag, då jag dag efter dag får den ena räkningen efter den andra stoppad i postlådan: FPA kräver tillbaks studiestöd, hundförsäkringen är dyrare än tänkt, hunden själv, glasögon, hyra.. Gooooood! När skall räkningarna ta slut!? Å andra sidan har jag nu bara försökt tänka att största delen av räkningarna är enastående och återkommer ALDRIG mer. Fattar bara inte varför de alla skall komma just nu.. Efter att ha betalat alla kan jag bara konstatera bye-bye resor och roivande i sommar och hello hemmalivet. Näe, jag tänker inte bli trist och sitta hemma, men visst kommer jag att få fundera och överväga över ALLA större investeringar. 

Hur håller ni humöret uppe, då allt börjar tryta?

What´s up, still standing? Pienin askelin, hissunkissun opetellaan uusi juoksuasento ja valmistaudutaan uutta perheenjäsentä varten..

Tiedättekö, mikä naisena olemisessa on parasta? Se että olemme kauniimpia kuin nuo toista sukupuolta edustavat? No senhän nyt on päivänselvää :D Toki sekin on kivaa, mutta tällä hetkellä mielessäni oli se, että saamme muuttaa mieltämme - ihan koska vaan!

Oloni ja mieleni vaihtelevat päivästä toiseen, samoin selän, niskan ja pään meno ja olo. Tai ehkä pitäisi sanoa toisin päin? Fyysinen vointini ja oloni ovat tällä hetkellä se, joka määrittelee mikä fiilikseni on. Niska ei ole yhtä juntturassa enää *kopkop* ainakaan kokonaista päivää, vaan se jumiutuu yleensä iltaa kohden. Samoin huomaan, jos olen tehnyt tavallista enemmän Fustra-ohjaajan näyttämiä lapoja aktivoivia liikkeitä, istunut pitkään töissä (eritoten puhelin kädessä) tai juossut pitkään: tuolloin kroppa menee jumiin kuin Nalle Puh hunajaa kaivellessaan puusta, eikä mikään muu kuin lihasrelaksantit ja lepo auta. Kun pahimman jumitilan saa pois, tekee hyvää lähteä edes pienelle kävelylle, jotta veri pääsee virtaamaan jälleen. Kivalta se kävely ei tunnu, mutta koska tiedän sen helpottavan oloa edes hiukan, pakotan itseni eteenpäin.

Kävin alkuviikosta näöntarkastuksessa, sekä loppuviikosta audiogrammassa, eli tarkastuttamassa kuuloni. Näössä havaittiin taittovirhe oikeassa silmässä, mikä saatttaa selittää ainakin osittain näköhäiriöni. Tilasin jo uudet silmälasit ja odotan niitä nyt innolla saapuvaksi (kahden viikon tilausajalla tosin..). Kuulossani ei ole mitään vikaa - varsinkaan kun kollega huuhtoi ne perjantain kunniaksi ja poisti aikamoisen vahatupon korvastani. 

Niinä hetkinä kun mikään paikka ei kolota, tunnen itseni jo normaaliksi ja meinaan tirauttaa kyyneleen tai pari. Noina hetkinä olen täynnä virtaa - vanha oma itseni - ja saatan - kuten perjantaina - pinkaista 3 viikon tauon jälkeen 10 km juoksulenkin ja tuntea, miten elämä maistuu hyvältä. Hetket ovat toistaiseksi olleet lyhyitä, mutta arvostan niitä kuin Nipsu kultakolikkoa. PALJON.

Sitten taas niinä hetkinä, kun niska vetää jumiin, nieleminen etoo ja päässä humisee kuin lintutornissa, tekee mieli vain mennä maata, pistää silmät kiinni ja herätä seuraavana päivänä. Eilinen lauantai meni voinnin takia aika penkin alle, koska yläkroppani oli niin jumissa kiitos edellisen päivän pitkän lenkin, jonka aikana pyrin panostamaan täysillä hyvään, ryhdikkääseen juoksuasentoon, pitämään hartiat alhaalla, lavat takana ja rinnan auki. Koska olen monta vuotta ja kilometriä juossut väärässä, etukumarassa asennossa, tulee uuden asennon omaksuminen viemään paljon aikaa ja voimia, mutta olen valmistautunut siihen: kunhan juoksuharrastus voi jatkua, teen mitä vain.

Muita iloisia uutisia: en olekaan täällä blogin puolella ehtinyt kertoa, että meille on tulossa perheenlisäystä: ensi viikolla meille muuttaa 8 viikkoinen musta labradorinnoutajatyttö. Koirasta olen haaveillut niin pitkään kuin muistan, mutta elämäntilanteeni ei ole sallinut sellaisen hankkimista. Riekuttuani pari kesää voin todeta rauhoittuneeni aika lailla, enkä koe tänä päivänä minkäänlaista halua lähteä ulos baanalle, vaan kökötän mielihyvin viikonloppuillatkin kotosalla TV:tä tai leffoja katsellen, ruokaa ja viinilasillista tai siideriä nautiskellen sekä miehen kanssa hengaten. Toki kesä herättää menohaluja, mutta baarikärpäseksi minusta ei enää taida olla. Kroppani ei kestä alkoholia onnettomuuksieni jälkeen, enkä sitä koe tarvitsevani (siinä määrin kuin sitä baarissa tulee kipattua - kotosalla ja juhlissa tykkään toki edelleen siemailla yhden jos toisenkin ;)) yhtä paljon kuin ennen. Viime aikojen tapahtumat ovat myös pistäneet minut miettimään, mitä elämältäni muutenkin haluan - m.m. urheilun suhteen. Olen päättänyt rauhoittua ja downgradeata, mutta toki jatkaa urheilua edelleen, koska se antaa minulle niin paljon. Hurjan pakkopullan ja suorittamisen sijaan aion (yrittää) keskittyä kuuntelemaan kroppaa, liikkumaan ulkosalla enemmän, sekä siirtyä enemmän lihaksia ylläpitävään, kuin kasvattavaan treeniin. Olen todennut olevani suht. tyytyväinen itseeni tälläisenä - kunhan opettelen uuden, paremman ryhdin, enkä tarvitse tai halua isoja lihaksia enkä liioin ole valmis tekemään niin paljon töitä kuin niiden saavuttaminen vaatisi, eikä terveyteni tunnu kestävän sitä. Koiranpennun tulon myötä, en muutoin ehtisikään käymään salilla yhtä pitkään ja usein, kuin mitä treeniohjelmani vaatisi. Sain uuden ohjelman, jossa käyn kahdesti viikossa salilla treenaamassa koko kropan, sekä teen kerran viikossa lihaskuntoa kotona. Salilla menee - jos teen todella rivakkaan tahtiin liikkeet - tällä hetkellä 1,5h (!) enkä todellakaan voi kuvitella jättäväni pentua yksikseen niin pitkäksi aikaa, jos se ensin on odotellut minua koko päivän. Parin kokeilukerran jälkeen voi myös todeta olevani AIVAN naatti koko kropan treenin jälkeen. Maastavetoja, kyykkyjä, yhden jalan kyykkyjä, hauiskääntöjä.. You name it. Vaikka koitan kuinka tankata sekä ennen että jälkeen treenin ja levätä, en vain palaudu kunnolla, vaan olen kuin puulla päähän lyöty monta päivää ja äksyilen energian puutteen johtuen kuin ampiainen. Vaikka treeni itsessään tuntuu hyvältä, en ole valmis uhraamaan paria seuraavaa päivää, niin paljoa aikaa itse treenin suorittamiseen (ainakaan jos pentu joutuu olemaan yksin koko sen ajan) enkä liioin uhraamaan ihmissuhteitani äksyilyn takia. Hell no! Onneksi voi ja saa itse valita, kuinka, koska ja missä treenaa ja miten - ainakin melkein! Treenin on tarkoitus olla kivaa (useimmiten), tuntua hyvältä (useimmiten), sekä tuottaa hyvää oloa. Se miten kukin tuon saavuttaa, on oma asiansa ja yksilöllistä, eikä keskenään pidä vertailla. Huh, montako vuotta tämän tajuamiseen meni/menee..?

Sellaista tällä hetkellä. Mitäs teille? :)

Heilahti hieman, mutta tuo vasemmanpuoleinen on meidän riiviö ;)

Vetni vad som är det bästa med att vara kvinna? Att vi är snyggare än männen är en självklarhet, men det var inte det jag tänkte på, utan på att vi har all rätt att ändra åsikt när och hur som helst - för att vi är kvinnor.
Mitt mående och därmed humör varierar ganska starkt från dag till dag: de stunder då nacken och ryggen inte känns styva som trä, känner jag mig som mitt sanna jag: pigg och energisk, redo för en språngmarsch på 10 km (som på fredag) och glad och hurtig. De stunder då jag knappt kan svänga å huvudet eller svälja utan att kvälja, vill jag bara lägga mig ned och gråta mig till sömns - som igår på lördag, då jag hade "dagen-efter-10-km-jogging-efter-3-veckor-paus"-fiilis. Blörgh. Orsaken till att jag mådde så pyton igår är troligen det att jag under hela 10 km strävade till en så bra hållning som möjligt med axlarna nere, skuldrorna nedåt-bakåt dragna och huvudet stolt överst. Efter att i flera års tid sprungit framåtlutad likt en potatissäck kommer det nog att dröja ett tag innan jag lär mig "springa igen", men jag är redo att offra tid och energi på det, bara jag får och kan fortsätta springa.
Vidare tankar om träning, så har jag bestämt mig för att downgradea en aning: jag tänker absolut fortsätta träna och motionera, men mer satsa på att upprätthålla den muskelmassa jag har, lyssna på kroppen och träna utomhus. En orsak till denna förändring är visst senaste tidens hälsoproblem och fakta att jag helt enkelt inte är kapabel att satsa så mycket som krävs för att få bulliga muskler, att jag insett att jag inte ens vill ha sådana ifall det skall kosta hälsan på mig, samt att vi ska få tillökning i familjen: en liten labradortik är påväg att flytta in nästa vecka! Spännande tider alltså..
Hur är det med er där ute då? :)

Koiranomistajahan ei voi olla, ellei omista koiranpissatustakkia, eikö? ;)

Life gets so much easier when you stop taking things personally

Whihii, vihdoin alkaa tuntua keväiseltä kun aurinko paistaa, nokka vuotaa, sormet palelevat, mutta silti pidetään hymyssä suin arskoja nenällä ja puetaan viisinkertainen kerros paitoja päälle, jotta voidaan käyttää nahkatakkia. Se joka edes kehtaa YRITTÄÄ nyt puhua jostain takatalvesta - sinut mörökölli vieköön! 

Mulla on viime päivinä mennyt hyvin - jos nyt poissuljetaan se, että heräsin tänään jo aamu-kolmelta a) koko pään halkovaan, viiltävään kipuun (olin satavarma, että aamulla otsaani koristaisi Harry Pottermainen Z-arpi. Poikaparka - voin samaistua häneen kipuunsa lähes täysin), b) järkyttävään nälkään. Kipua hoidin parastamolilla ja nälkää jälkiuunileivällä ja juustolla.

Perjantaina sain sangen harvinaislaatuista seuraa: pikku-W tuli Porvooseen ja käytiin yhdessä uimassa, sekä syömässä. 6-vuotiaaksi tyttö oli todella reipas uimahallissa ja polski kuin mikäkin sammakko. Likka oli itse ilmoittanut, että hän halusi ravintolaan syömään uimisen jälkeen ja minähän tein työtä käskettyä ja kävelytin hänet paikalliseen Rossoon. Ihmettelin, miten muutoin niin reipas muksu uhkasi ruveta nukkumaan pöytään päästyämme ja nyrpisteli vain nenäänsä lihapulla-annokselleen. Itselläni olisi ollut enemmänkin nyrpistelyn aihetta: vege-pulla-annokseni oli mitättömän kokoinen ja makuinen ja maksoi kaiken kukkuraksi saman verran kuin lasten listalta tilaamamme lihapullat ja muusi. Noh, otin opikseni, enkä enää vieraile kyseisessä raflassa - varsinkaan, kun W-parka oli oksentanut heti kun oli päässyt kotiin.

Lauantain korkkasin käymällä ensimmäistä kertaa koko viikolla juoksemassa rauhallisen 3,78 km hölkkälenkin ennen aamupalaa. Myöhemmin maalattiin T:n kanssa eteinen kertaalleen ja käytiin mun vanhempien luona syömässä. Lakattiin W:n kanssa kynnet muodikkaan turkooseiksi ja painoin pään tyynyyn jo ennen kymmentä. Kyllä mummotti mutta kun koko viikkona en ole saanut kunnolla nukuttua, tuntuvat viikonloput hiljaisella landella luksukselta: ei roskisautoja, ei hälytysajoneuvoja eikä muita ärsyttäviä ääntätuottavia tekijöitä.

Sunnuntaina lähteä-paukautin jälleen - tosin aamiaisen jälkeen - uudestaan pururadalle. Koska minua edelleen huimaa, eikä syytä siihen ole toistaiseksi löydetty, päätin aloittaa hiljaa ja painella silkalla fiilispohjalla: jos kova huimaus iskisi, hidastaisin ja kävisin tarvittaessa maahan hetkeksi ja lähtisin sitten kotia kohti. Lähtiessäni varmistin, että T:n puhelimessa oli äänet päällä, joten tarvittaessa saisin häneen yhteyden jos sattuisin tarvitsemaan. Askel rullasi kivasti eteenpäin ja ilma oli sopivan puolipilvinen, joten aluspaita-fleece-combo osoittautui sopivaksi vaatetukseksi. Päästyäni aiemmin suunnitellun reittini päähän kurkkasin huvikseni Sportstrackeria, joka ilmoitti minun taivaltaneen 6,4 km. Hitto, mullahan on vielä energiaa kuin mitäkin - kympinhän mä haluan juosta! ajattelin ja lähdin kiertelemään. Aivan loppua kohden juostessani täydessä auringon paahteessa, tunsin hetken pientä heikotusta ja tunsin, miten fleece liimaantui kehooni. Aih mikä helpotus olikaan päästä varjoon ja oitis olo koheni ja jatkoin "maaliin" asti - loppumetrit jopa spurtaten! Kotipihassa meinasin tirauttaa kyyneleen, koska tunsin itseni niin onnelliseksi: olin voittanut pelkoni ja juossut - huimaus-pelosta huolimatta - ja taivaltanut parin viikon paussin jälkeen kevyin askelin 10,11 km aikaan 01:00:27 (eli keskivauhdilla 5:58) - ei paha! Minä yksinkertaisesti r-a-k-a-s-t-a-n juoksua ja huomaan kuinka kaipaan ulos luontoon ja miten ulkoilu tuntuu "antavan" minulle niin paljon enemmän kuin salilla treenailu - vaikkei siihen mene kuin reilu tunti aikaa ja nautin siitäkin. PT:ni lupasi nyt uusia saliohjelmaani hieman niin, että voisin yhdistää lihaskuntotreenin ja juoksun. Tätä odotan innolla, koska olen ollut surun oma kun en ole tiennyt miten ja mikä mahdollistaisi pyöreiden lihasten, sekä kestävyyden ylläpidon. Oman kehon painolla tehtävät treenit tulevat todennäköisesti astumaan omalla kohdallani yhä suurempaan rooliin nyt kun kesä tulee, koska täyspitkän työpäivän jälkeen en voi kuvitellakaan viettäväni yhtään enempää aikaa (esim. salilla) sisätiloissa auringon paistaessa ulkosalla :)

Sunnuntaina tehtiin ruoaksi mun lemppareita - uuniperunoita ja mössöjä - ja lähdettiin sitten isosisko E:n synttäreille Espooseen. Kahvia ja kakkua, rakkaita ihmisiä ja onnistunut viikonloppu takataskussa   tuntui hyvältä napata T:n käsi omaani ajellessamme illalla takaisin Porvooseen. Life´s good.

jeans Gina Tricot jacket Benetton sneakers Vagabond scarf Acne bag MiuMiu

Whohoo, våren, läderjackan, frysande fingerspetsarna och rinnande näsan är här! Den som ens vågar försöka sig på att nämna någonting om s.k. "takatalvi" kan gå och dra något gammalt över sig. NU har jag nämligen vårfiilis och det skall ingen få sabba!
Jag har ett lyckat veckoslut bakom mig, vilket värmer att tänka tillbaka på då jag imorse vaknat redan kl 3 av en jädrans ilande värk tvärs genom huvudet, samt en enorm hunger. Värken fick jag bukt på med hjälp av paracetamol och hungern stillades med en ostsmörgås.
På fredagen kom lilla W in till Borgå och vi gick tillsammans och simmade. Flickan var pigg och hurtig som bara den medan vi simmade, men när vi väl kommit fram till Rosso - dit hon absolut ville gå och äta - blev hon trött, grinig och pirrig. Okej, maten var definitivt inget att hurra över: våra portioner var lika stora, även om W´s köttbullar hörde till barnmenyn, men kostade lika mycket. Jag var varken nöjd med smak, portionsstorlek eller pris på mina egna vegebullar och konstaterade att jag aldrig mer skall besöka restaurangen - speciellt inte efter att W spytt så fort vi kom hem!
På lördagen begav jag mig ut på veckans första (!) joggingtur före frukosten och fortsatte dagen med att måla farstun innan vi åkte till föräldrarna för att äta. Jag lade mig redan före 22 och kände mig som en äkta mommo, men oj så skönt det känns att lägga sig tidigt på kvällen och få sova ostört hela natten igenom.
På söndagen begav jag mig efter frukosten ut på länk igen och bestämde mig för att springa enligt fiilis. Jag lider fortfarande av yrsel, vilket folk har svårt att förstå och tro, då det inte syns utanpå mig. Jag har varit så otroligt ledsen över att jag knappt vågat eller klarat av att jogga, då det yrar runt i mitt huvud som i en torktumlare och har delvis därför satsat mer på gymträningen nu på sistone; där kan jag ju sakta ned takten för ett tag om yrseln håller på att ta över utan att någon behöver märka det. Nu kändes stegen ändå lätta och trots en lätt yrsel bra, så jag forsatte sakta. Då jag sprungit slut sträckan jag tidigare bestämt mig för att springa kollade jag Sportstrackern: 6,4 km. Näe, jag ger mig inte än - det känns ju bra att springa fortfarande, tänkte jag och fortsatte lunka på. Då solen gassade rakt på mig kände jag mig aningen dåsig och yrare än tidigare, men direkt då jag kom i skuggan lättade yrseln och humöret steg: jag kan!
De sista metrarna på min 10,11 km långa joggingtur spurtade jag och höll på att börja gråta då jag stannade; oj så jag saknat att jogga längre sträckor! Speciellt nu när solen kommit fram inser jag, vilken utomhusmänniska jag är: jag helt enkelt lever för att få frisk luft och "får" så mycket av det, än träning inomhus. Jag är därför mer än nöjd, då min PT lovade fixa om mitt träningsschema så att jag börjar kombinera muskelstyrka och jogging. Trots att jag älskar att springa vet jag att jag inte ENBART kan göra det, eftersom mina muskler då förtvinar och min målsättning är ju att få rundare former, medan jag gärna samtidigt upprätthåller uthålligheten.
Eftermiddagskaffet avnjöt vi i Esbo hos min syster och med en djup, nöjd suck, ett litet leende på läpparna och en varm hand i min styrde vi kosan mot Borgå när kvällen kom: life´s good.