Teippejä, uutta mantraa ja kuulumisia kotihiireltä

Huomenta kaikille aamuvirkuille ja aurinkoiset terveiset terassilta, jossa istun jo nyt pelkkiin bikineihin sonnustautuneena ja edistän nahkani päivettynyttä lookia. Eilinen lauantaipäivä tuli vietettyä mitä aurinkoisimmassa kelissä T:n isoäidin kodissa meren äärellä enkä voi muuta kuin hihkua ja hymyillä jo pelkästä ajatuksesta, miten hyvältä mereen pomppaaminen, hiekan tuntu paljaiden varpaiden alla sekä salaa pussailu kylki kyljessä tuntuikaan. Saimme kutsun liittyä sukulaisten seuraan tänäänkin, mutta taidamme pysytellä kotosalla ja nautiskella auringosta omalta terassilta käsin. Välillä on vaan kiva olla kotona.

Sain selkääni kinesioteipitkin ja tunsin itseni pro:ksi :D Lopputulos on se, että nyt teipit poistettuani huomaan niiden vedetty kroppaani parempaan asentoon ja että se nyt on aivan jumissa uuden asennon opittuaan

Torstaina kävin heti aamusta fysioterapeutilla, joka arviolta 45 minuutin verran teki n.s. faskiamanipulaatiota, eli hieroi auki sidekudoskalvojani jalkapohjasta reiden kautta pakaralihaksen yläosaan, lapoihin ja korvien takaosaan asti. Tämän jälkeen pomppasin pystyyn ja aloimme tekemään tekniikkaharjoituksia, jossa tällä kertaa oli apuvälineenä kaksi lyijykynää sekä jumppapallo, jota pidin selän ja seinän välissä, lapoja puolelta toiselle liikuttaen. Tässä oli ajatuksena, että oppisin kääntämään (tekemään rotaatiota) yläkroppaa liikkeen aikana, lantiota lainkaan liikuttamatta. Lopuksi siirryimme vielä käytävälle, jossa tassuttelin fyssarin tahdissa 1-2-1-2 edestakaisin, koittaen noudattaa tuota samaa pallolla tekemääni liikettä, eli koskettamaan kuvittelemaani jumppapalloa vuoronperään molemmilla lavoilla heiluttamatta pyllyä. On huvittavaa, miten joudun opettelemaan jo n vuotiaana opettelemani taidon uudestaan, eli kävelyn. Fysioterapiassa päätavoitteeni on oppia hahmottamaan kehoni uudelleen, eli tunnistamaan missä mikäkin kehonosa on ja miltä sen kuuluu esim. liikkeessä tuntua. Tähän pyrimme m.m. rentoutusharjoituksin, sekä juuri edellä kuvailemani palloharjoitteen avulla. Lihaskuntoa tämä ei missään nimessä ole tukemassa ja tse asiassa fyssarini kielsi lihaskuntojumpat minulta tyystin nyt, kunnes saamme sidekudoskalvojen jumeja auki. "Et voi rakentaa muuria, ellei laastisi ole oikeanlaista koostumukseltaan - muuten muurisi ei ole kovin pitkäaikainen tai kestävä. Näin ollen ratkaistiin onglemani jota puin pari postausta sitten, eli kuinka hemmetissä motivoida itseäni tekemään lihaskuntoharjoitteita kotosalla; nyt ne kiellettiin minulta täysin, jotta en pilaisi fyssarin tekemään + hänen oppiensa mukaan itse tekemiäni tuloksia. Kysyin varovaisesti, miten juoksun ja kävelyn laita on - saanhan harrastaa niitä? Kuulemma saan, mutta vain fiiliksen mukaan ja silloin kun siltä tuntuu ja niin kauan, kun ne hyvältä tuntuvat. Koska suuri syypää jumiini on stressi, jota kehoni joutui kestämään pitkään, en nyt saa altistua sille (tieten tahtoen) yhtään. Okei, stressiähän jokainen ihminen varmasti kokee päivittäin jossakin määrin, mutta tietoisesti aiheutettua stressiä en saa harrastaa lainkaan. Mietin pitkään kuinka tunnistan koska kehoni pumppautuu täyteen kortisolia (stressihormonia) ja koska se vain erittää endorfiiniä, urheilusta nauttien. Päädyin lopulta lopputulokseen, että niin kauan kun päänuppi nauttii eikä pumppu tunnu hakkaavan rinnasta läpi,  on harrastamani liikunta OK.

Fyssari neuvoi minua muistuttamaan itseäni ja tavallaan ajattelemaan juuri sitä kehonosaa ja keskittymään siihen, jota yritän "vääntää uuteen uskoon", eli jota aiemmin olen käyttänyt virheellisesti ja väärässä asennossa ja joka on johtanut tähän totaali-jumitilaani. Perjantai-iltana juoksulenkille läksiessäni yritin noudattaa hänen oppejaan ja hymyilyn hölmösti itsekseni kun tajusin, että hoin tiettyä mantraa mielessäni (en onneksi sentään ääneen, mutta tokko tuo olisi haitannutkaan koska ristinsielua en koko matkan aikana pururadalla kohdannut; kaikki tuntuivat grillailevan kotipihoillaan tai lojuvan riippukenuissaan - kuka hölmö nyt viettäisi perjantai-iltaansa pururadalla hikoillen? Minä) ja se kuului näin: kantapää, varpaat, häntä, lavat ja nuttura. Välillä unohdin lavat, mutta hoin kokoajan siinä askeltaessani "kantapää, varpaat, häntä, nuttura, kantapää, varpaat.." ja huomasin ilokseni, miten ryhtini muuttui ryhdikkäämmäksi, eivätkä polvet enää hanganneet yhteen. Ongelma, jonka jo Fustrassa Janin kanssa olimme rekisteröineet on se, että hankaan polviani yhteen juostessa, kiitos vinon lantion. Fustrassa yritimme vahvistaa lihaksia jotka vetäisivät lantiota suoremmaksi, kun taas fysioterapiassa yritän nyt rentouttaa faskiat niin rentoutusharjoituksien kuin hieronnan ja pilatesrullalla rullailunkin avulla, sekä tietty nyt tuon uuden kävelytyylin avulla. Lenkki sujui mukavasti kuumuudesta huolimatta ja totesin, etten aio lopettaa juoksemista aiemmin suunnittelemaani paikkaani vaan vasta, kun se ei enää tuntuisi hyvältä. Lopputuloksena oli 10 km hölköttelyä, tomaattiakin punaisempi naama ja onnelliset kasvot. En toki koko tuota 10km matkaa pystynyt ylläpitämään sitä parasta mahdollista ryhtiä, mutta suurimman osan kylläkin ja olin tyytyväinen suoritukseeni. Toki mietin ja kyseenalaistin, miksi juosta kesähelteellä ja hikoilla itsensä väännetyksi tiskirätiksi kun voisi maata kotona sohvallakin, mutta koska juoksu tuntui jo ajatuksenakin hyvältä, päädyin lopputulokseen, että se oli minulle juuri sopiva valinta. Koin, että mieli ja kroppa kohtasivat - ja se on juuri sitä, mitä minun pitää nyt ja tulevaisuudessakin muistaa noudattaa.

Lopuksi pari kuvaa eiliseltä, jotka T nappasi minun nauttiessani auringosta merenrannassa. Kyllä mamin sydäntä lämmitti kun Ronja tuli pylly pyörien T:n kanssa minua katsomaan ja oli kuin ei olisi minua moneen päivään nähnyt (vaikka olimme olleet erossa öh, ehkä tunnin?) ja pentu änkesi syliini istumaan ja nuoli (hikiset) kasvot kuin viimeistä päivää. Katsellessani kuvia eilen illalla, minut valtasi tosin paha mieli: kroppani on riutuneen, kuivuneen näköinen, eikä terveen näköisestä "strong is the new skinny"-lookistani ole hönkäsen pöläystäkään jäljellä. Loppupeleissä en tiedä, näytinkö alunperinkään siltä, jolta toivoin ja uskottelin itseni näyttävän, vai katseliko minua peilistä vain se toivomani ja kuvittelemani keho, joka halusin olla. Voihan olla, että kuvittelin itselleni kauniin, pyöreät lihakset, vaikka todellisuus oli kuiva ja kurttuinen. En tiedä, kertokaa te? Toki ulkomuotoni on muuttunut luisevammaksi jo siksi, että olen lopettanut salilla käynnin ja lihasten pumppaamisen täysin ja vaikkeivät ne väärin rakentamani lihakset ehkä niin suuret olleetkaan, kuin mitä kuvittelin, toivat ne varmasti edes jotakin pyöreyttä kroppaani. Näitä kuvia katsellessani minua harmittaa aivan vietävästi ja kysyn itseltäni, onko tämän piirun päälle 50 kg unelmapainoni saavuttaminen todella ollut sen väärtiä? Sen väärtiä, ettei kehoni toimi normaalisti ja että pidän riutunutta ulkomuotoani vastenmielisen näköisenä, sen sijaan, että voisin tyytyväisenä todeta, että olen tyytyväinen peiliin katsoessani. Toki kehonkuvani on vajaa ja vääränlainen - sen tiedän - ja että pidän lihakskasta, kapeaa kroppaa pyöreätä ja pulleaa kauniimpana, mutta uskon, että jotakin kehitystä pääni sisälllä on tapahtunut, koska en kertakaikkiaan TAHDO näyttää näin sairaalta enää: tahdon olla normaalin, hieman pyöreämmän näköinen. Tahdon kropan, jota voin kantaa ylpeänä ja joka viestii ulkopuolisille, että pidän siitä ja itsestäni huolta ja että arvostan kroppaani, temppeliäni. Tässä ulkomuodossa olen lähinnä säälittävän ja laiminlyödyn näköinen, enkä sitä enää tahdo olla. Täytyy opetella sisäistämään se fakta, että on OK jos vaaka näyttää 55kg, mikäli se tuo mukanaan kauniin, terveen näköisen kehon ja ettei numeroilla loppupeleissä ole väliä - kunhan peilikuva miellyttää omaa silmää.

Tälläisiä ajatuksia kropasta tällä kertaa. Nyt on parasta käydä hakemassa juotavaa sisältä - aurinko kun on jo läkähdyttävän kuuma! Rentouttavaa sunnuntaita kaikille! :)

Pari sanaa kiitollisuudesta

Huomenta ja aurinkoista perjantaiaamua kaikille! Kello on hieman yli 8 ja istun jo shortseihin ja bikiniyläosaan sonnustautuneena terassilla, Ronja jaloissani, ja paistattelen aamuauringossa. Otsikosta huolimatta on pakko kertoa, ettei oloni ollut kovin kiitollinen Ronjan pomppiessa vuoroin minun ja vuoroin T:n puolella sänkyä aamulla klo 5 lähtien. "Mamma mulla on asiaa" luki pennun silmissä, eikä hän millään suostunut uskomaan, ettei mammaa nyt tarvitsisi herättää. Pentuhan on siis ottanut tavakso tulla herättämää minut n varttia vailla kuusi ja toimii nelijalkaisena herätyskellonani - iPhonea en ole moneen viikkoon enää sitä tehtävää suorittamaan ole tarvinnut! :D Usein jään pariksi minuutiksi peiton alle Ronjan pussailtua valmiiksi, jottei pentu oppisi, että ihminen automaattisesti nousee ylös hänen pyytäessään. Ollaan nyt kuukauden päivät pyritty opettamaan Ronja herättämää meidät yöaikaan jos on tarve pissille. Alkuun pidimme makuuhuoneen oven suljettuna, jotta pentu varmasti tulisi herättämään hädän iskiessä (pentu kun ei mielellään tee tarpeitaan lähelle omaa petiään), mutta tällä viikolla aloimme pitää ovea avoinna koska Ronja alkoi herättämään meitä ihan huvikseenkin keskellä yötä. Puuta koputtaen ollaan nyt iloittu siitä, että vaikka pentu tallustelee pitkin kämppää yöllä, tulee hän edelleen herättämään jos on tarve käydä ulkona. Valitettavasti hän - taas vaihteeksi - viime yönä kävi herättämässä peräti 3 kertaa, mutta teki pissat vain kerran. Ollaan yritetty torua ja viedä päättäväisesti nappisilmä omaan petiin jos hän ei pissoja tai kasoja ulos tee ja menestys on tähän asti ollut vaihtelevaa, Pääasiassa hän onneksi tekee tarpeet aina pyytäessään. Mietiskelin tässä eilen, mitenköhän Ronja aikuisiällä sitten tekee ja tajuaako hän, että yön voisi myös pidätellä ja tehdä tarpeensa ulkona vasta silloin kun ihmisetkin nousevat? Nämä yölliset heräämiset ja katkonaiset unet verottavat niin minun kuin T:nkin voimia ja toivon, että Ronja todella oppisi piakkoin pyytämään ulos vain kun tarve t-o-d-e-l-l-a vaati, eikä huvikseen. Toisaalta eilen illalla kyllä sydäntäni lämmitti todella kun pentu kävi jo omaan petiin, mutta tuli ensin T:n puolelle sänkyä tsekkaamaan, että hän varmasti on paikalla, paineli omaan petiin ja tuli sitten toistamaan saman minun puolelleni ja jäi viereeni nukkumaan. Pentu nähtävästi varmisti, että lauma on koossa, ennenkuin rauhoittui nukkumaan. Mamin hellyyttävä pieni Bonsku <3

Mofan sylissä jeesuslapsena viime viikonloppuna

Vietän tänään palkatonta vapaapäivää ja tiedossa on reissu Helsinkiin fysiatriaan ja fysioterapeutille. Fustrasta ollaan nyt Janin kanssa pidetty kesätaukoa ja olen tehnyt keppiliikkeitä itsekseni kotona ja olen - kopkop - ollut yllättynyt siitä, miten hyvänä (olosuhteet huomioon ottaen) niskat ovat pysyneet. Sen jälkeen kun terveyteni alkoi mennä päin prinkkalaa olen oppinut arvostamaan arjen pieniä asioita. Toki olen aina esteetikkona (ja hömppänä) esim. tykännyt syödä näteiltä lautasilta tai nautiskellut naapurin vasta-ajetun nurmikon tuoksusta, mutta lojuttuani lattialla pääsemättä ylös selkäkivun vuoksi, oltuani viikon päivät työkyvytön huimauksen ja pahoivoinnin vuoksi ja pelättyäni kaupassa käyntiä olen tajunnut, että niitä arjen pieniä asioita fiilistelemällä, elämästä saa paljon enemmän irti. Niinhän sitä sanotaan, että terveyttä osaa arvostaa vasta kun sen menettää - ja se pätee moneen muuhunkin asiaan - mutta aika ajoin sitä joutuu silti muistuttamaan itseään siitä ja positiivisen ajattelun voimasta.

Otetaan blogit esimerkkinä: monet kirjoittavat blogeihinsa ainoastaan kultahipuista, keijukaisista ja arjen hyvistä hetkistä, koska haluavat säilyttää bloginsa hyvän mielen ja fiiliksen paikkana - pakopaikkana, jonne voi karata arjen sadepilvien kaatuessa päälle ja muistelemaan, miten paljon hyvää ympärillä itse asiassa on. Minusta se on fine, mutta itse luen mieluiten blogeja, joissa kerrotaan niin elämän myötä- kuin vastoinkäymisistäkin, koska ne ovat mielestäni uskottavampia. Kyynikkona sitä helposti turhautuu omaan elämäänsä ja sokaistuu näkemään mitä kaikkea hyvää siinä omassa elämässä on, jos pelkästään lukee ja näkee kuinka hyvin muilla menee. Vaikka sitä kuinka tietäisi, että blogeihin kirjataan vain murto-osa esim. päivän tapahtumista ja tieten tahtoen jätetään ne ikävät asiat pois ja korostetaan niitä täydellisen ihania hetkiä voi tuntua hankalalta muistuttaa itseään siitä, ettei kellään todella mene niin hyvin, kuin mitä teksteistä annetaan ymmärtää. Syy tähän on varmasti ihmisen suurin ja turhin ominaisuus, kateus: ainahan sitä kadehditaan muita kun heillä menee hyvin, ikinä ei muisteta, että siinä omassakin elämässä on paljon hyvää ja masistellaan ja mutrustellaan epäreiluutta. Noina hetkinä olisi tärkeätä havahtua, katsoa peiliin ja miettiä uudestaan: minkälaisia tunnelmia kateus toista kohtaan herättääkään itsessä? Mitä jos iloitsisikin toisen puolesta? Tai mitä jos kadehtisikin toisen saavutuksia, mutta näkisikin, mitä kaikkea hyvää siinä omassa elämässä ja ympäristössä on ja toteaisi, ettei kaikkea voi saada ja ettei kaikilla voi mennä samaan aikaan yhtä hyvin? Havahduin itse eilen pyörälenkille lähtiessäni, että asenteeni oli - jälleen kerran - suorastaan vammainen: ärsyynnyin kaikesta mitä potilaat tai T pyysi, räpätin pienimmästäkin asiasta ja hermostuin turhasta ja mietin, miksi miksi miksi asiat eivät voisi olla toisin? Miksi minun aina pitää? Noin puolessa välissä lenkkiäni huomasin vihdoin, mitä raitis ilma ja päätökseni ajatella positiivisemmin, sai aikaan: mieli kirkastui ja yhtäkkiä aloin jopa häpeämään omaa, lapsellista käytöstäni. Ei todellakaan ole minulta pois, jos joku toinen on onnellinen. Jos joku jää pian lomalle ja minun lomani on jo loppu eikä seuraavaa ole tiedossa.  Jos jonkun parisuhde vaikuttaa virheettömältä (pah, kenenkään ei ole!) kun oma ei tunnu sujuvan kuin ruusuilla tanssi, vaan toisen naamataulu ärsyttää. Jos jollain toisella on varaa ja mahdollisuus matkustaa, kun itse yritän nyt panostaa säästämiseen, enkä uskalla edes unelmoida matkailusta kiitos niskajumien ja huimauksen. Mielestäni on väärin yrittää olla kadehtimatta toisen onnea - tuskin siihen kukaan pystyy! - mutta sen sijaan, että täyttäisi mielensä harmailla sadepilvillä ja kielteisellä perse edellä-asenteella, kannattaisi yrittää imeä energiaa toisen onnesta ja avata silmänsä sille, mikä omassa elämässä on hyvää.

Päätin listata tähän alle paria syytä, joista olen onnellinen ja jotka tuovat minulle iloa:

- hiljaiset lenkit Ronjan kanssa. On vapauttavaa lähteä kuudelta ulos haukkaamaan happea, olla hiljaa ja tassutella pennun kanssa (kunhan ei pennulal keitä yli, energia tursua kuin tulivuoresta ja näykkimistä aloiteta) hiljakseen ennenkuin on aika kohdata arjen hektisyys ja kiire
- kun pentu änkeää syliin ja silminnähden hakee läheisyyttä, tuo lelun heitettäväksi tai käpertyy jalkojen juureen makoilemaan
- hiljainen hetki T:n kanssa ennen nukkumaan ryhtymistä: pidetään kädestä kiinni, ollaan hetki lusikassa tai maataan vain vierekkäin toisen hengitystä kuunnellen. Aamulla annan usein aamusuukon, vaikka hän jää vielä nukkumaan minun ja pennun noustessa. Tykkään itse heräillä hiljakseen ja olla hetken aamulla yksinäni, eikä minua siksi lainkaan haittaa, että T jää koisimaan vielä. Aamupalaa syömme kuitenkin jotakuinkin aikataulun salliessa yhdessä, samoin iltapalaa. Ruokapöydän ääreen kokoontuminen ja rauhoittuminen on tapa, jota toivoisin pystyväni jatkaa myös, jos perhe meille suotaisiin. Siinä yhdessä syödessä vaihtaa automaattisesti kuulumiset ja ollaan edes hetki yhdessä rauhassa
- lounas työpaikan parvekkeella: työpäiväni vietän muutoin sisällä, mutta lounasaikaan meillä on mahdollisuus istua kahvilan parvekkeella eväitä tai ruokalan antimia syöden ja voi jösses kuinka hyvältä tuntuu hengittää sen puolen tunnin ajan puhdasta happea ja tuntea auringonsäteet ihollaan
- maitovaahto aamukahvissa (gogo Ikean 1,50e maidonvaahdottimelle vaan! ;))
- perhe. Emme näin kesäaikaan tapaa yhtä usein, emmekä varsinkaan nyt kun muutimme T:n kanssa yhteen. Hassua sinänsä, koska asumme vanhempieni ja vanhimman siskoni kanssa samalla paikkakunnalla jopa! Olemme kuitenkin tiiviisti äidin kanssa liki päivittäin puhelimitse yhteydessä ja jopa liki 25-vuotiaana tuntuu sydäntä lämmittävältä kun iPhonen näytössä vilkkuu "Mamma" - äiti soittaa. Isovanhempiani yritän käydä katsomassa vähintään kerran parissa viikossa, mikä kyllä on naurettavan harvoin, koska hekin asuvat samalla paikkakunnalla. Oma arki vain tuntuu verottavan niin paljon aikaa koiran lenkittämisen ja pyykin pesun ja arjen pyörittämisessä, ettei aika aina tunnu riittävän. Ellen ehdi käynnille, olen ottanut tavaksi edes soittaa ja kysellä kuulumisia viikottain. Mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä enemmän isovanhempiaankin arvostaa
- liikunta omaa kehoa kuunnellen; minulle uusi tuttavuus, jonka olen vasta hiljattain opetellut. Aiemmni harrastin liikuntaa itseäni pakottaen kroppaa kuuntelematta ja se veti minulta lopulta elämäni surkeimpaan kuntoon. Harrastan edelleen liikuntaa päivittäin (koska kroppani vetää totaalijumiin jos vietän sen enimmäkseen paikallani ollen), mutta eniten saadakseni raitista ilmaa ja täysin fiiliksen mukaan: jos työpäivä on ollut hektinen, käyn lihasten jaksamisen mukaan juoksemassa, sauvakävelemässä tai rauhallisesti kävelemässä. Jo puolen tunnin sessio nollaa aivot ja riittää. Aiemmni luulin, ettei aivoja ja mieltä saa nollattua kuin tunnin tapporääkillä salilla. Kaipaan vielä lihaskuntoa ylläpitävää jumppaa ohjelmaani, mutta kiitos Fustran pyrin tekemään keppiliikkeitä edes 3 kertaa viikossa, sekä lisäksi Fustran metodeja noudattaen lihasliikkeitä pienin käsipainoin, sekä kehon omaa painoa vastuksena käyttäen. Noiden myötä olen tajunnut, ettei hikeä pintaan saadakseen välttämättä aina tarvitse ladata 100kg prässiin tai ajaa salille jumppaan; keskittymällä siihen mitä tekee, saa kyllä lihaksetkin tärisemään ;)
- aurinko. Auringonvalo lämmittää mieltä ja kehoa, ruskettaa nätisti ihoa ja tekee mielen virkeäksi. Työpäivän aikana en ulkona voi käydä muutoin kuin lounaalla ja toivonkin aina, että viikonloppuisin olisi poutaa jotta voisin nauttia auringosta mahdollisimman paljon. Onneksi aurinko on nyt paistanut myöhäiselle iltaan, joten olen ehtinyt nauttimaan siitä myös arkena :)
- kaunis koti. Ehdimme asua jonkin aikaa yhdessä, ennenkuin muutimme Ronjan kanssa virallisesti tavaroinemme T:n katon alle. Ennen tavaroideni saapumista oli kämppä, noh, poikamiesboksimaisesti sisustettu (:D) enkä tuntenut oloani täällä kotoisaksi. Asetettuamme aloillemme ja muutettuamme sisustuslinjaa tavaroideni myötä, noh, kodinomaisemmaksi (sori T, no offense!) on oloni tässä asunnossa turvallinen ja se tuntuu todella kodilta. Aiemmat (vuokra)kämppäni ovat tuntuneet väliaikaisilta ratkaisulta (mitä ne ovat olleetkin, nimim. muuttanut 6 kertaa 6 vuoden aikana) enkä ole oiekin osannut asettua niihin rauhoittumaan. Nykyinen asuntomme tuo minulle lähes ja pikkuhiljaa sen saman fiiliksen, jonka lapsuudenkodissaan tuntee ja voin olla täällä turvassa ja täysin oma itseni :)

Noin, siinä oli vasta pari asiaa, mutta noita yritän muistuttaa itseäni ajattelemaan kun naama vääntyy mutrulle, mieli sadepilveen ja kateus alkaa kalvaa. Aina se ei ole helppoa, enkä kuvittelekaan ettenkö joskus olisi pahalla päällä, kaikki ottaisi pattiin ja tuntuisi epäreilulta ja minua harmittaisi. Ehhei - se varsinainen vale olisikin, koska kenenkään elämä ei ole virheetön! Mutta jos pääasiassa muistaisi ajatella niitä iloisia asioita silloin kun elämä alkaa potkia päähän, tuskin niitä harmaita paikallisia sadepilviä kovin montaa olisi ;)

Mukavaa perjantaita kaikille! Toivottavasti tästä päivästä tulee hyvä juuri SINUN kohdallesi! :)

Viime viikkojen oivalluksia ja pari sanaa (pari)suhteista

Aih, ihanaa vihdoin kesä on täällä! Koneen ääressä tulee vietettyä yhä vähemmän aikaa nyt kun aurinko VIHDOINKIN on älynnyt alkaa paistamaan täällä Suomessakin, eikä blogitaukoilu näe loppua. Noh, ehkäpä sitten syksymmällä on taas enemmän kiinnostusta istua illan hämärässä kirjoittelemassa. Haluan nyt mieluummin nauttia kesästä ja tästä hetkestä juuri tässä ja nyt, enkä koe morkkista - ennemminkin harmitusta - siitä, etten ehdi kirjoittelemaan kuulumisia.

Koska postauksia tulee nyt normaalia hitaammalla tahdilla, ajattelin tehdä n.s. yhteenvedon viime viikoista, mitä oivalluksia olen tehnyt (pitäisi muuten muuten hankkia pieni muistikirja, jonne nämä voisi aina kirjata ylös ja lueskella niitä sitten vanhainkodissa - kyllä hymyä riittäisi ;)) ja mitä yhteenmuutto on tuonut tullessaan.

Lähdetään oivalluksista liikkeelle: oivalluksia, älynväläyksia tai muita fiksuja ideoita saan useimmiten lenkillä ollessani ja ajattelen usein, että hitsi - tämän oivalluksen haluaisin jakaa jonkun kanssa. Useimmiten blogi tulee ekana mieleen; tiedä sitten lukeeko kukaan niitä, mutta jos joku niistä voisi hyötyä niin why not ;)

- kunnon lepopäivä kannattaa välillä; maattiin koko viime lauantaipäivä kotona, enkä poistunut muutoin kotoa kuin kauppaan pari kertaa, lenkittämään Ronjaa sekä illalla rauhalliselle kävelylle T:n kanssa. Perjantaina kävimme paikallisissa tansseissa pyörähtämässä ja nukkumaanmeno venyi, mikä tuntui koko kropassa kun koira eli arki-aikaa ja herätti jo 6-aikaan.. Sunnuntaina päätin sitten lähteä kaupassa käynnin jälkeen "lyhyelle lenkille", mutta päädyinkin vetäisemään hymyssä suin reilu 10km juoksulenkin helteestä huolimatta pururadalla viilettäen ja kotiin saapuessani olin kuin mikäkin Hangon keksi. T:kin totesi, että olin niin onnellisen näköinen, ettei minun enää kannattaisi sanoa, että käyn lyhyellä lenkillä jos pitkä lenkki tekee minut noin onnelliseksi! :D Koko maanantainkin olin yhtä hymyä ja uskon, että sunnuntain onnistunut lenkki oli pääsyy siihen :) Jaksoin jopa pirteänä ylös, vaikka Ronja herätti minut jo ennen kuutta! Eli mitä opimme tästä? Lepo ja lenkkeily - sopivissa määrin - kannattaa :)

- Muistatteko kun kerroin, että lääkärit kehoittivat minua nostamaan painoa ja että kerroin sen olevan (henkisesti) odotettua vaikeampaa? Olen yrittänyt välttää vaa-alla käymistä (koska se "lyö helposti yli" ja käyn vaakailemassa päivittäin..) ja lauantaiaamuna kun sitten kävin tarkistamassa painoni, petyin: jopa alempi kuin aiemmin. No, ihmekös tuo kun lihakseni ovat pienentyneet salilla käymisen jälkeen.. Koska rakastan kasviksia ja n.s. terveellistä ruokaa yli kaiken, enkä tahdokaan nostaa painoani syömällä roskaruokaa tms. jolla paino siis nousisi nopeasti, päätin, että lisään nyt ruokavaliooni terveellisiä runsasenergisiä juttuja. Ostin nyt viikonloppuna saksanpähkinöitä ja ripottelin niitä tuorepuuron joukkoon, kera aprikoosien ja mansikoiden ja voi oksat pois ja huomio kaikki - kokeilkaa tätä comboa! Voisin lusikoida aamutuorepuuroa loputtomiin, massu pysyy pitkään täytenä eikä nälkä yllätä ja koostumus on loistava: hiilareita ja kuituja luomu-kaurahiutaleista, protskua luonnonjugurtista, omegoita ja kuituja chia-siemenistä, antioksidantteja ja vitamiineja (sekä makeutta ;)) nektariineista ja mansikoista, sekä hyviä rasvoja, kuituja ja protskua saksanpähkinöistä.

- Miten saada lisättyä vauhtia juoksulenkeillä? Noh, lähdeppä pururadalle aurinkoisena päivänä ja kyttäile ojanpenkkoja - takuuvarma kirittäjä meitä käärmeitä kuollaksemme pelkääville ;)

- Kotimaisia mansikoita kannattaa ostaa ja syödä N-Y-T - ne on vaan niiiiin hyviä!

- salainen toiveeni olisi, että voisin panostaa blogiini enemmän ja erityisesti kuviin. Tällä hetkellä huomaan, ettei minun tee mieli kirjoittaa tänne, koska minulla ei ole kuvia lisättävänä. Osasyy kuvien vähyyteen on se, että järkkärini on niin valtavan kokoinen, ettei sitä jaksa roudailla mukanaan. Rahaa on nyt palanut ties mihin, joten olen toistaiseksi tyytynyt vain katselemaan ja haaveilemaan m.m. Olympus PEN:iä, mutta uskoisin että sen kaltainen pieni järkkärilaatuisia kuvia ottava kamera voisi olla järkevä hankinta. Minään fashionistana en itseäni pidä, mutta koska tykkään itse katsella toisten asukuvia (koska inspiroidun niistä) olisi kiva näytellä niitä omia - arkisiakin - asuja täällä, mutta myönnän, etten kertakaikkiaan KEHTAA laittaa niitä tänne näytille juuri siksi, etten kovin muotitietoinen ole. Mitä mieltä siellä puolen ruutua ollaan: "kelpaavatko" sinulle myös arkisemmat, n.s. tavallisen ihmisen asukuvat, joissa esiintyy perusvaatteita tyyliin H&M:stä ja Vilasta, vai katseletko mieluummin luksus-merkkeihin sonnustautuneita ihmisiä? Ulkonäköön tulee taas panostettuan aiempaa enemmän kun mieli on muutenkin virkeämpi ja siksikin sitä olisi kiva näytellä täällä, kun talvella ja keväällä tuli aika surullisenkin näköistä matskua esiteltyä..

Sitten pari sanaa (pari)suhteista: muutettiin siis nyt ihan virallisesti saman katon alle T:n kanssa ja se on - ihan odotetusti - nostattanut kaikenlaisia tunteita pintaan. Itselleni tämä on jo 3. avoliitossa elo, T:lle taas ensimmäinen ja asuttuamme molemmat pitkän aikaa yksinämme, vaatii uusi tilanne runsaasti totuttelua. Hassua sinänsä, koska olemme asuneet yhdessä näin epävirallisesti jo kuukauden päivät, mutta nyt kun sitä n.s. "varakotia" Porvoossa ei enää ole, tuntuu tilanne ihan erilaiselta - kuitenkin todella hyvältä. En tiedä millä sanoin kuvailisin, miten onnellinen tällä hetkellä olen, enkä aio yrittääkään vaan yritän nauttia tästä. Myönnän, etten viitsi hehkuttaa oloani jo sen takia, etteivät omat kokemukseni ja taustani ole ne parhaat mahdolliset; niin paljon olen viime vuoden aikana ottanut takkiin, etten viitsi hihkua muutoin kuin itsekseni silloin kun elämä tuntuu sujuvan. Toki yhdessä asuminen vaatii sumplimista, toisen ottamista huomioon ja omien tapojen mahdollista rukkaamista, mutta perusfiilis avoliitostamme on hyvä ja kämppään ja järjestelyihin tunnumme kaikki kolme - Ronja mukaan lukien - olevan tyytyväisiä :)

Olen jo pitkän aikaa sitten huomannut, että olen a) vanhentunut, b) kalkkeutunut c) tylsistynyt, mutta minä todella n-a-u-t-i-n kotoilusta, kotitöiden teosta ja oloilusta. Tiedä sitten johtuisiko siitä, että viiletin kaiket illat Porvoossa asuessani salilla tai lenkkipoluilla ja käännähdin ainoastaan kotona syömässä ja nukkumassa; en yksinkertaisesti osannut rauhoittua omaan seuraani. Nykyään käyn edelleen lenkillä päivittäin, mutta osaan myös rauhoittua jo edes pikkuhetkiksi TV:n ääreen illalla sängyssä maaten tai lehteä lukien. Seuraavaksi pitäisi löytää jokin romaani, joka imaisisi minut mennesään ja voisin syventyä siihen :) Luin mielenkiintoisen artikkelin uusimmasta Kauneus ja Terveys-lehdestä, jossa kerrottiin, miten älypuhelimet estävät nykyihmistä tuntemasta kaikkia tunteitaan - niitä ikäviäkin - ja "kestämään" yksinoloa ja miten ne vaikuttavat ihmisten seksielämään. Tunnistin itseni - tai noh, meidät - artikkelin luettuani liiankin hyvin: sen sijaan, että juttelisimme peiton alle sukellettuamme, nappaamme molemmat joka ilta iPhonet käteen ja räpläilemme niitä kunnes sammutamme vaot, annamme hyvänyön-pusut ja toivotamme hyvät yöt. Kerroin tekemästäni huomiosta T:lle ja hänkin naurahti, että hitto - totta, että vietämme illan viimeiset minuutit puhelimen kanssa toistemme sijaan. Ikään kuin valitisisimme mieluummin CSI-pelin tai Instagramin partnerin sijaan! Sanon vaan: modernit ihmiset.. :D Päätinkin itse siltä istumalta, että aion keskittää illan viimeiset minuutit kirjan lukemiseen tai T:n kanssa höpöttelyyn (mitä kyllä harrastamme iPhoneilun lomassakin..) kännykän sijaan. Instagramia ja Facebookia kun tulee rämplättyä pitkin päivää muutenkin, eikä tuo puhelimen tuottama sinivalo nyt tunnetustikaan ainakaan helpota unen tuloa.

all pics from google.fi

Ojojoj, efter att solen börjat lysa märker jag hur intesset för att sittä inne framför datorn bara sjunker och sjunker. Jag tänkte därför göra en kort sammanfattning av mina tankar under de senaste veckorna för att litet kompensera min frånvaro här ;)
Först några tips:
- en ordentlig vilodag nu och då lönar sig: jag vilade HELA lördagen och sprang en av mitt livs bästa dryga 10km på söndagen trots värmen och sken som en sol ännu hela måndagen
- trots läkarnas uppmaningar att öka i vikt har jag inte lyckats något vidare och vägrar äta skräpmat för att öka hastigt i vikt. Köpte därför valnötter på lördagen och äter nu några varje morgon i samband med min dunder-gröt bestående av yoghurt, luomu-havregryn, chia-frön, jordgubbar och aprikoser. Nej fy tvi vet ni så gott och hälsosamt det är - prova fast!
- ÄT finska jordgubbar NU; de är sjukt goda!
- läste en intressant artikel i nyaste Kauneus ja Terveys om hur smarttelefonerna försämrar folks sexliv, samt låter oss kringgå att känna ensamhet och andra trista känslor (istället för att känna dem, spelar vi på telefonen eller Facebookar..). Snacka om att bli röd om kinderna då jag kände igen situationen som beskrevs i artikeln: i stället för att kramas med vår partner, är mobiltelefonen den vi håller i handen om kvällarna i sängen innan vi lägger oss. No-no-no, slut med det och fram med kramar och böcker i stället! Har ni tips på bra romaner som jag riktigt skulle "sugas in i"? Förr läste jag en massa deckare, men försökte mig nyligen på en och konstaterade att mitt liv innehållit så mycket drama att jag föredrar lättare skräp
- jag drömmer i smyg om att kunna satsa mer på bloggen - i form av både text och bilder. Jag märker att mitt intresse för att skriva sjunker då jag inte har några bilder att publicera. En delorsak till detta är att min systemkamera är så grymt stor att jag sgsm aldrig bär den med mig och får således inga "ajoura" bilder tagna. I och med att jag nu åte börjat satsa mer på mitt utseende drömmer jag också om att publicera outfit of the day-bidler, men vet inte om det är till någon nytta eller om jag täcks, då jag inte är någon fashionista. Vad tycker ni: vill ni se bilder på helt vanliga outfits, typ H&M och Vila-kläder eller föredrar ni mer märkesinriktade bilder, typ Chanel och sånt?
Överlag går det bra i mitt liv, men jag vågar knappt "hehkuttaa" det eftersom mina erfarenheter av att skrika högt av lycka inte är så goda. Därför nöjer jag mig med att viska tyst med ett leende på läpparna att jag nu för första gången på långa tider är lycklig - påriktigt! :)

Mikä loma? Pakkailua, herkuttelupakkoa ja koiraa

Positiivinen ajattelutapa on viime päivinä ollut todella koetuksella kun tajusin, että 2 viikkoinen kesälomani on pian ohi enkä ole päivääkään päässyt vain pötköttämään ja syljeskelemään kattoon, vaan joka päivä on ollut jotakin tekemistä. Toisaalta, kun laakereilla ei ole maattu, on paljon saatu aikaan ja tehtyä. Suurin syy tähän häslä-härdelliin on se, että onnistuimme hommaamaan muuttoauton, sekä -apua perjantaiksi (eli huomiseksi) ja suurin piirtein koko loma on mennyt tulevaa kämppää siivotessa ja T:n kamoja poisheittäessä, sekä vanhan kämpän pakkaamista. TGIF - huomenna tämä on vihdoin ohi kunhan kamat saadaan kannettua autosta sisälle.

Aamuisin olen toisaalta aamupalaa lusikoidessani (aah, rahka-jugurttia, kauramuroja ja itsekeitettyä raparperikiisseliä kera nektariinin - yum!) ehtinyt mietiskelemään paljon ja tehnyt paljon oivalluksia itsestäni. Askel kohti rentoa syömistä ja eloa on osoittautunut todella suureksi - suuremmaksi kuin olisin ikinä voinut kuvitella - ja olen työstänyt ajatusmaailmaani eritoten tällä saralla enemmän kuin koskaan. Minua harmittaa enemmän kuin ikinä, etten tunnu löytävän sitä oikeaa ja rentoa tasapainoa, joka syömisen ja liikunnan kanssa jokaisella ihmisellä pitäisi olla. Tai noh, itseasiassa voin jo todeta, että osaan liikkua fiiliksen mukaan ja nimenomaan siksi, että voisin hyin kehossani jätettyäni saleilut täysin. Nyt liikun siis ainoastaan aerobisesti juosten, kävellen (sekä sauvoilla että ilman) ja Ronjaa pissattaen. Lisäksi T haastoi minut johonkin ab-challengeen, jossa tehdään lisääntyvästi vatsarutistuksia kuukauden ajan niin, että pidetään välipäivää joka 4. pvä. Viimeisenä päivänä tehdään 130 rutistusta, joka alkuun tuntui hurjalta, mutta esim. eilen kun vuorossa oli 95 rutistusta ei se 130 enää kuulostakaan mahdottomalta. Ihmeesti se ihmiskeho tuntuu tottuvan ties mihin.. ;)
Mutta joo, ruokailu sen sijaan ei luonnistu rennosti vaikka kuinka yritän - ei ainakaan kokonaisen päivän ajan! Olen niin pitkään "ansainnut" ruokani liikunnalla, etten nyt osaa syödä esim. nälkääni, vaan miellän ne heti himoiksi enkä "kehtaa" syödä vaikka edellisestä ruokailusta olisi jo kulunut tovi, ellen ole tehnyt mitään fyysisesti raskasta tai harrastanut liikntaa jollain tapaa. Pinttyneestä tavasta tässä pitkälti on kyse ja koska olen harrastanut sitä jo vuosia, en olettanutkaan että muutos tapahtuisi hetkessä.

Ilokseni uusimmassa Fit-lehdessä on juttu "Syömishäiriöstä jäi ahdistavat ajatukset", jossa toimittaja kokeilee kahden terapeutin kanssa ajatusmaailmansa muuttamista. Minusta oli ihanaa ja jotenkin huojentavaa lukea, että joku joka tavallaan on jo parantunut (eli palannut normaaleihin mittoihin) vuosia sitten, myöntää ja huomaa kärsivänsä edelleen vanhoista ajattelutavoistaan "ansaita" ruokansa tai herkkunsa ja tekevänsä edelleen niitä "fiksuja valintoja" ja olevansa kyvytön nauttimaan jätskihetkestä lasten kanssa. Hullua kuin mikä - ainakin terveellisen ajattelutavan omaavan korvissa, mutta harmittavan tuttua minulle. Ammensin vinkkejä jutusta ja totesin eilen, että pyrin olemaan stressaamatta ruokailusta koko päivänä. Noin puolet päivästä sujui hyvin, kunnes päästiin iltaan ja mopo karkasi: syötyäni kunnon iltapalan keksin tapani mukaan itselleni herkkuhimon ja ehdotin jätskiä. Eritoten lääkärien kehotettua minua nostamaan painoa huomaan herkuttelevani esim. jätskillä, vaikkei oikeasti edes tekisi mieli, ja se jos jokin harmittaa minua. Toki olen jo vuosien ajan kieltänyt itseltäni kaikenlaiset herkut ja sitä myöten myös totutellut pois makeanhimosta (jota todella harvoin tunnen ihan OIKEASTI), enkä siksi nyt oikein käsitä miksi hemmetissä herkuttelen nyt liki päivittäin ja kärsin sitten morkkiksesta niitä syötyäni - en niinkään siksi, että olen syönyt "turhia kaloreita" vaan siksi, että söin jotain, jota ei edes tehnyt mieli. Ihmismieli osaa näköjään olla yhtä sekava kuin undulaatti betonimyllyssä kun sille päälle sattuu..

Lomaa on onneksi vielä pari päivää jäljellä ja voin hymyssä suin todeta, että olemme saaneet todella paljon aikaan ja tehneet ties mitä: siivonneet, pakkailleet ja tyhjentäneet kaksi kämppää, käyneet Vaasassa, Ikeassa ja mökillä, vieneet kamaa kirpparille, pyörittäneet arkea tiskeineen, kokkailuineen ja pyykkeineen.. Huh, hiki tulee jo näitä listatessa :D Tämä päivä on onneksi pyhitetty "ei tehdä mitään"-teemalle, eikä suunnitelmia ole.. Totesin tosin aamulla herätessäni, että hitto mitä sitä sitten tekisi - eihän nyt kokonaista päivää voi vaan maata :D Minun kohdallani tekemättömyys aiheuttaa ennemminkin tuskaa kuin nautintoa, koska olen touhuavaa sorttia. Minulle älä tee mitään-päivä tarkoittaa sitä, että saan ja voin touhuta omaan tahtiin ja käydä lenkillä jos ja kun mieli tekee, möllöttää koneen ääressä nettiä selaillen vailla määränpäätä, sekä tehdä ruokaa ja nautiskella siitä. Telkkarin tai leffojen katsominen ei tuo minulle samanlaista aivot narikkaan-tunnetta (ellei Kuppilat kuntoon yms kokkiohjelmia lasketa :'D), joten jätän ne suosiolla muille. Noh, T alkaa nyt näköjään kasaamaan Ikeasta hankkimaamme nojatuolia ja ulkona alkoi sataa, eli taidan suosiolla siirtää päivän lenkkiä hieman myöhemmäksi ja toimia työnjohtajana virallisena valvojana :)

Mukavaa torstaita sinulle - oli keli mikä tahansa! :)

Att se det goda i allt har under de senaste dagarna varit underligt svårt, då jag insett att min 2 veckor långa semester börjar lida mot sitt slut och varje dag har varit programspäckad på något sätt; inte en endaste en dag har jag kunnat vakna och tänka "vad tusan skall jag hitta på att göra idag då?". Å andra sidan - när man vänder på steken - inser jag hur jädrans mycket vi åstadkommit under dessa två semesterveckor: varit på stugan, till Vasa, till Ikea, packat, städat och gjort febrila försök att få alla saker att hitta en plats åt sig - utöver det vardagliga, alltså länka, umgås, leka och gå med Ronja, tvätta byk och diska, laga mat.. Huh, man blir ju riktigt andfådd av att bara tänka på saken :D

Trots att vi hållit på med en hel massa, har jag också hunnit fundera över mina tankar kring mat och motion, vilka spökat i allt för många år i mitt huvud och orsakat stress, oro och knepiga situationer - helt enkelt styrt mitt liv. Jag kan stolt medge att jag redan gjort något sorts framsteg, då jag i dagens läge motionera enbart för att må bra och känna mig bra i min kropp. Detta har jag lyckats med först när jag slutade med gymträningen, vilken i mitt fall "slog över" och höll på att bekosta mig min hälsa totalt. Tyvärr lyser den muskelupprätthållande motionen nu med sin frånvaro, men å andra sidan gör jag ens magmuskler så gott som dagligen (tackvare T som utmanade mig i någon ab-challenge), samt fladdrar omkring med min Fustra-käpp här hemma. I övrigt är det jogging, samt gång både med och utan stavar som gäller och det njuter jag av. Däremot har maten visat sig vara ett större troll än jag trott och det verkar vara mer att bearbeta på den fronten än jag anat - vilket nu visserligen inte är så konstigt; vadå jag minns inte ens när jag senast skulle ha kunnat njuta med gott samvete av allt det jag ätit under en dag och inte känt en endaste liten törn i samvetet efter en måltid. Visst har jag redan gjort framsteg så att jag t.ex. igår lyckades njuta av det jag åt tills kvälle kom: efter att ha ätit ett ordentligt kvällsmål intalade jag mig själv att jag ville ha glass, trots att jag egentligen inte kände något som helst behov eller begär efter det! Och vad gjorde jag? Jo, åt glass förstås och kände mer ångest över att jag över huvudtaget åt något som jag inte ens ville ha, än de "överlopps kalorier" som jag tidigare skulle ha stressat över. Suck.. Nåja, som redaktören i nyaste Fit-tidningen konstaterade, så dröjer återhämtningen och helnandet efter en ätstörning flera år och högst antagligen resten av livet; att man uppnått normal kroppsvikt är ännu inget tecken på att man tillfrisknat! Men så länge det finns hopp finns tro, finns det hopp och att erkänna sina misstag är redan ett steg på vägen.

Ojoj, synd att det precis började regna, eftersom detta är den enda dagen då vi inte har planer över huvudtaget! För mig innebär en sådan dag inte som för många andra att man bänkar sig framför TV:n en hel dag. Nej, för mig innebär det att jag får pyssla och syssla i egen takt och t.ex. laga mat, gå ut och ligga med datorn i famnen och surfa huvudlöst precis hur och när jag vill :) Och det är exakt vad jag nu tänker fortsätta med..

Ha en bra torsdag! :)

Sweatty?

Sain jokin aika sitten She Social Reddvilleltä (klik) (johon liityttäessä saa joka kuukausi pakkauksen ilmaisia tamponeja, woop!, sekä usein jotain muitakin kivoja ylläreitä - ilmaiseksi!) kesähelteitä ja sen mukanaan tuomia hikilänttejä ajatellen loistavan bonus-lahjan: Absolut Torr-antiperspirantin.

Absolut Torr tuli minulle tutuksi itse asiassa vanhojen tanssien aikaan, jolloin pukeuduin pitkähihaiseen mekkoon, enkä halunnut, että valokuvia tuosta ainutlaatuisesta kokemuksesta, koristaisi hikiläntit. Turvauduin siis kerran-pari viikkossa käytettävään antiperspiranttiin. Absolut Torr lupaa pitää kainalot, kädet ja jalat kuivina jopa 7 vrk ajan, eikä sitä tarvitse käyttää kuin tarpeen tullen yhtenä tai parina iltana viikossa, jolloin sitä siis sivellään puhtaalle, kuivalle iholle. Aamulla aine pestään pois ja halutessaan päälle voi laittaa jotain muuta deodoranttia, mikäli kaipaa tuoksua - Abolsut Torr kun ei tuoksu eikä haise millekään!

Kokeilin huvikseni eilen illalla laittaa Absolut Torria kainaloihin ja testasin sitä tänään ääriolosuhteissa 10 km juoksulenkillä. Täysin kuivina kainalot eivät kestäneet, mutta olo oli huomattavasti kuivempi kuin normi-deodorantin voimin, eli saatan jatkaa Abosolutin käyttöä erityisesti ennen lenkkejä kesähelteillä.

Onko Abolut Torr sinulle tuttu? Entä ReddVille? Suosittelen lämpimästi liittymään: se on ilmaista, saat ilmaiseksi tamponeja kerran kuussa, sekä usein myös pikkukivaa bonuksena :) Blogin pitämistä ReddVille ei vaadi.

Jag fick för en tid sedan en kul överraskning från Reddville och She Social-bloggportalen: en Abolut Torr-antiperspirant, som jag från början varit bekant med sedan gamlas dans.
Absolut Torr är enkel att använda, då man lägger den i armhålorna, på händer eller fötter 1-2 ggr/vecka på kvällen, låter verka under natten och tvättar bort på morgonen. Absolut Torr lovar hålla armhålorna torra upp till 7 dagar (beroende på hur mycket man svettas förstås).
Själv testade jag Absolut Torr i extrema förhållanden då jag sprang en 10km länk med det i armålorna idag. Visst svettades jag - tro inte att mina armhålor kändes som Sahara heller! - men jag var betydligt torrare och kändes mig fräschare än med en vanlig deodorant. Så troligen fortsätter jag att använda Absolut Torr då och då - speciellt före idrottsprestationer.
Har du erfarenheter av Absolut Torr? Av ReddVille då? Gå gratis med i ReddVille så får du en gratis förpackning tamponger hem i brevlådan månatligen, samt tidvis även annat smått och gott som bonus ;)

Squeeze it, beibe! Kokemukseni kompressiosukista

Olen ties miten pitkään jo sillä silmällä kyttäillyt kompressiovaatteita blogeissa, nettikaupoissa kuin Instagramissakin - ja jättänyt omani hankkimatta. Viikolla kun kävimme Vaasassa (jossa kävin 6h automatkan jälkeen törkeässä helteessä verryttelemässä 6 km reippaan juoksulenkin muodossa) sain VIHDOIN aikaiseksi kotiuttaa omat kompressiosukat, jotta saisin selvää, onko kompressiosta todella hyötyä vai onko kyseessä pelkkä huuhaa-puhe.

Yleisesti kompressiosta voi todeta, että se perustuu verenkiertoa ylläpitävään paineeseen, jonka tiukka sukka muodostaa raajan ympärille. Kopioin Zero Pointin kotisivuilta tarkempaa infoa kompressiosta:

Kompression avulla laskimoläpät pysyvät suljettuina jolloin veri kulkeutuu sydämeen paremmin. Paine huolehtii myös etteivät suonet pääse laajentumaan liiaksi jolloin niiden toiminta ei häiriinny.

Tämän mekanismin tehtävä on kuljettaa epäpuhtaudet, kuona-aineet ja hapettoman veren takaisin sydämeen ja keuhkoihin hapettumaan ja palaamaan, jolloin saat lisää puhdasta happea työskenteleville lihaksillesi.

Vaikutus huolehtii nopeammasta aineenvaihdunnan toiminnasta ja poistaa epäpuhtauksia lihaksesta sekä tuo happea lihakselle, jolloin lihaksesi toiminta ja suorituskykysi on parempi.

Kompressio myös tukee lihasta ja pitää sen supistuksessa. Supistuksessa oleva lihas on tehokkaampi ja ei pääse tärähtelemään jolloin vältyt rasitusvammoilta.

Itse päädyin ostamaan kirkkaan pinkit yksilöt Zero Pointilta. 
Miksi ZeroPoint? Koska kyseessä on tosiaan kotimainen tuote, sukkia ja säärystimiä saa mitä cooleimissa (ja kirkkaimmissa) neon-väreissä ja hinta on muiden merkkien sukkiin verrattuna keskitasoa. ZeroPointeista olen lisäksi lukenut paljon hyviä kokemuksia blogeista ja kokeiltuani m.m. Asicsia ja 2XU:ta kaupassa päätin sijoittaa 29,90e (khyyllä, nämä olivat jopa tarjouksessa!) ja kokeilla näitä itsekin ja perustaa oman näkemykseni ja mielipiteeni peruskaurapuurotallaajan ja pullamössölenkkeilijän näkökulmasta (eihän kuulosta siltä, että pitäisin itseäni vähäpätöisempänä lenkkeilijänä, kuin muita "pro:ita"? Noeeei. Kunhan jätin tänään paikallisen 11,5km pituisen juoksutapahtuman välistä ja kävin itsekseni 10km hölkällä).

Tänään oli siis ensimmäinen, virallinen pidempi lenkkini ZeroPointit kintuissani enkä voi valittaa: jalat eivät tuntuneet menevän samalla tavalla hapoille kuin yleensä 10 km lähestyessä. Samoin palautuminen tuntuu jotenkin sujuneen paremmin sukat jalassa, koska en sattuneista syistä ehtinyt suihkuun ja riisumaan sukkia heti lenkin jälkeen, vaan talsin m.m. kauppaan ja tein ruokaa T:n kanssa vielä reilu tunnin lenkin jälkeenkin. Nyt n 4 h lenkin ja reilu 3h sukkien riisumisen jälkeen tunnen selvän eron entiseen (eli aikaan ennen kompressiosukkia) verrattuna: pohkeita ja jalkoja ei kivistä samalla tavalla. Toki olisi ideaalitilanne, jos voisin pitää kompressiosukkia jalassa suihkunkin jälkeen, mutta toistaiseksi mennään näillä, eli pidän sukkia lenkillä ja hyödyn niistä lenkin aikana.

Kaupassa arvoin pitkään, hankkiako sukat vaiko säärystimet, mutta päädyin sitten sukkiin puhtaasti käytännön syistä: nyt ovat sekä sukat, että säärystimet samassa "paketissa" ja paikassa, eivätkä ne koskaan häviä toinen toisestaan. Olin alunperin suunnitellut hankkivani neonkeltaiset sukat, mutta koska niitä ei ollut (ole edes olemassa, toim.huom.) päädyin pinkkeihin. Myyjä vinkkasi, että syksymmällä on tulossa m.m. oranssit sukat myös, jotka sopivat täydellisesti yhteen ruskavärien kanssa ;) Myyjä kertoi, että kompressiosukkia ostavat nykyään niin urheilijat kuin seisomatyötä tekevät ja paljon matkustelevatkin. Eli ihan perus-kaurapuuropullamössö-hengailijatkin uskaltavat mennä pyytämään myyjiltä neuvoa kompressiosukkia tai -säärystimiä hankkiessaan - ostajien kun ei oleteta olevan mitään super-jumppapirkkoja ;) Mielestäni on itse asiassa kiva, että ihan perus-liikkujakin otetaan huomioon urheiluvälineitä suunniteltaessa ja markkinoidessa (onhan kyseessä puhtaasti verenkiertoa ylläpitävä ja parantava tuote, josta kuka tahansa hyötyy!), koska nyky-yhteiskunnassa, jossa vallitsee fitness-buumi, paine suorittaa nousee välillä liiankin korkeaksi.

Summa summarum: aion jatkaa kompressiosukkien käyttöä, koska koin itse saavani niistä selvästi hyötyä niin suorituksen aikana, kuin sen jälkeenkin. Saatan toki ensi kerralla kotiuttaa säärystimet, jotta saan a) ne keltaiset yksilöt itselleni ;) sekä b) voin hyödyntää kompressiota myös suihkun jälkeen ja palautumisessa.

Oletko sinä kokeillut kompressiosukkia tai -säärystimiä? Mitä pidit?

ÄNTLIGEN skaffade jag mina kompressionsstrumpor, som jag så länge tänkt på och drömt om. Jag besöt mig för att köpa ett par från inhemska Point Zero, delvis p.g.a. sin tuffa neon-färg, pris (som ligger sådär mitt-emellan) men också för alla de goda erfarenheter, som så många delat med sig om på både internet och Instagram. Jag kunde helt enkelt inte motstå frestelsen längre, utan ville själv ta reda på om dessa märkliga kompressions-kläm-strumpor verkligen lever upp till sina löften om att göra steget lättare under länken, samt försnabba återhämtningen efteråt. Kompressionen baserar sig i all korthet på att den helt enkelt förbättrar blodcirkulationen i benen, vilket gör att syret cirkulerar bättre och kroppsdelen orkar mer.

Efter att idag ha gjort min första lång-länk (á 10 km) med mina grann-pinka ZeroPoints på kan jag inget mer än underteckna löftena: steget kändes faktiskt lättare, speciellt under de sista metrarna och benen känns såhär efteråt inte alls så tunga och liksom stickiga och tröga, som de tidigare gjort.

I framtiden tänker jag nog investera i ett par kompressions-calves (benvärmare?) också, så jag kan utnyttja kompressionen effekt till det maximala, både under och efter joggandet.  

Har du testat kompressionsstrumpor? Vad tyckte du?

Kuulumisia viime viikoilta sekä arjen sujumista

Heippaheit ja moikkamoit, pitkästä aikaa ehdin taas hetkeksi istua koneen ääreen kertomaan viime aikojen kuulumisia. Mitään maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut, enkä sen takia ole käynyt postausta tekemään, mutta eipä minulle ylimääräistä luppoaikaakaan ole ollut - vaikka ensimmäinen lomaviikko on pian takanapäin!

Ajankäytöstä voin heti todeta, että priorisointini mitä tulee ajankäyttöön on muuttunut täysin jos vertaa esim. 6 kk sitten: tuolloin istahdin automaattisesti töistä kotiin palattuani koneen ääreen kahvikupposen kanssa, lähdin viimeistään klo 18-aikaan salille ja palasin sieltä sudennälkä vatsanpohjassa kotiin kokkaamaan ilta-päivällistä ja nautiskelemaan siitä telkkarin, sekä läppärin ja blogien ääreen. Jokaikinen arki-ilta sujui samoissa merkeissä, enkä valittanut lainkaan: sain ja pystyin käyttämään kaiken aikani pelkästään itseeni eikä muista tarvinnut välittää.

Nykyään arjet sujuvat pitkälti Ronjan aikataulujen mukaan: aamulla heti kun kello soi, minä singhadan ylös sängystä ja pissatan pennun pihalla. Sitten äkkiä löhö-kotivaatteet päälle, oman naaman pesu ja aamiaisen esivalmistelut, eli kahvinkeittimen päälle napsautus, sekä puurokattila liedelle lämpenemään. Siitä sitten Ronjan kanssa pihalle ja pienelle happihyppelylle, jonka jälkeen on vuorossa molempien aamupala. Tässä vaiheessa T yleensä nousee ylös ja liittyy seuraamme. Työnjaon olemme suunnitelleet (ja jopa toteuttaneet!) niin, että minä huolehdin pennusta (ja sen mahdollisista tihutöistä..) T:n heräämiseen asti, jolloin minut vapautetaan m.m. meikkaamaan ja pakkaamaan eväitä ja T jatkaa pennun päivystämistä, eli pissattaa pennun ennen töihin lähtöä ja huolehtii pennun seuraavat nappulat likoamaan. Kaiken rumban jälkeen lähdemme töihin ja Ronja jää kotiin odottelemaan meidän paluutamme. Muutettuamme tänne landelle, R vaikuttaa rauhoittuneen, vaikka joutuukin jäämään työpäivän ajaksi yksin. Toki pentu on kasvanut ja näin ollen myös tottunut jo olemaan yksin, mutta nyt tuntuu huomattavasti kivemmalta jättää pentu yksin kun tietää, ettei sillä ole täällä hätää, kun hän Porvoossa taas jäi jopa ulisemaan peräämme ja vaikutti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä kohtaloonsa.

Työpäivän jälkeen kotiin saapuessamme on työnjako se, että minä pissatan pennun ja huolehdin ruokkimisen, kun taas T napsauttaa iltapäiväkahvit meille tulemaan. Hmm.. Aika kahvipainotteiselta vaikuttaa muuten tämä meidän arkemme :D Hahaa, nojoo, perus-kaurapuurosuomalaisia ollaan ;) Meidän kaksijalkaisten levättyä ja tankattua hetki, on sitten vuorossa pennun kanssa leikkimistä niin, ettei hän enää pompi seiniä pitkin ja usein torkahtaa hetkeksi. Tässä vaiheessa T yleensä käy pötköttämään sohvalle tai sängylle tai lähtee VPK:hon ja minä vuorosta suuntaan lenkille. Illemmalla käyn vielä pennun kanssa tassuttelemassa ennenkuin on aika siirtyä iltaruoan ja iltapuun pariin.

Aika hektiseltä ja aikatauluteltultahan tuo arki vaikuttaa ja kuulostaa, mutta voin taata, että se tavallaan on huomattavasti helpompaa kuin aiempi arkeni, jolloin erityisesti viime aikoina tunsin suoranaista PAKKOA lähteä salille. Lenkit nyt aina ovat olleet enemmän henkireikiä minulle ja voin laskea yhden käden sormilla ne kerrat, jolloin lenkillä olo on maistunut niin puulle ja pakolle, että olisi ollut fiksumpaa jäädä kotiin. Nykypäivänä lenkit ovat minulle sekä henkireikä, että pieni pakko; ellen liikuta kroppaani päivittäin, menee selkä ja niska niin jumiin, ettei seuraavana päivänä juuri hymyilytä. Lisäksi koen, että keuhkoni ja psyykkeeni tarvitsevat raitista ilmaa ja happea 8h sisätöiden vastapainoksi. Hmm.. Minustahan tulisi hei loistava raittiin ilman myyjä - mainospuhekin tuntuu jo luonnistuvan ;D

Mietiskelin tuossa äsken tiskatessani, että olenpa minä onnellinen tässä hetkessä - jopa tiskatessani! - ja meinasin tirauttaa onnenkyyneleen. Elämä tuntui juuri siinä hetkessä niin helpolta: olin äsken syönyt itse keittämääni raparperikiisseliä, tiskasin, taustalla soi radio ja avonaisesti ikkunasta kuului linnunlaulu ja askareitani valvoi rauhallisesti makoileva nappisilmäinen koiranpentu. Avopuoliso oli pian palaamassa kotiin, eli olin hetken pitkästä aikaa täysin yksinäni.

it´s just not me - it´s us

Palasimme tänään jo alkuiltapäivästä mökiltä kotiin takaisin ja totesin oikein ääneen, että onpa kivaa olla taas kotona - omassa kodissa. Tein aiemmin viikolla virallisen muuttoilmoituksen ja vuorossa olisi sitten seuraavaksi se ärsyttävin osuus, eli muutto itsessään: kamat laatikoihin, laatikot autoon, laatikot autosta sisälle ja purku. Toki muuttamisessa on puolensa: tavarat saa (jälleen) katsottua läpi ja mahdolliset turhuudet heitettyä jorpakkoon, mutta vastapainona ne tavarat nimenomaan täytyy PAKATA. Onko mitään ärsyttävämpää, kuin pakata keittiökamoja ja muuta särkyvää? Ei ainakaan minun mielestäni. Paperia ja hermoja kuluu kuin vettä akvaarioon niitä pakatessa ja auta armias sitten kun ne pitää purkaa takaisin uudessa kodissaan: mihin hemmettiin kaiken sen paperimäärän tunkee? Siinä tilanteessa sitä aina raapii päänahkaansa ja kyseenalaistaa, tarvittiinko todella niiiiiiin paljon paperia? Anyway koti-aiheeseen takaisin palatakseni, on vielä todettava, että minulla ensimmäistä kertaa on sellainen olo, että minulla todella on koti muuallakin kuin lapsuudenkodissani - jo nyt, vaikka nykyisestä asunnosta ei löydy muuta minulle kuuluvaa materiaa, kuin kamera, läppäri, muumimuki, vispilä ja vaatteita. Toistaiseksi.

Ylipäätään huomaan itseni ja asenteeni moneenkin asiaan muuttuneen koiranpennun tultua elämääni: olen muuttunut rennommaksi (tai ainakin koen itse näin tapahtuneen) monella eri elämän osa-alueessa ja olen tietyllä tapaa kypsynyt: elämä ei yksinkertaisesti enää pyöri minun ja minun tarpeitteni ympärillä, vaan joku toinen menee kaiken edelle. Rentoutumista mitä tulee ruokailuun ja liikkumiseen on myös selvästi havaittavissa, vaikka kumpikin aiheuttavat minulle tietynlaista päänvaivaa ja stressiä joka päivä. Näiden kohdalla tyydyn toki baby-stepseihin, koska tiedän ja uskon, etten näiden suhteen koskaan pääse 100%:sti rentoon olotilaan, mutta edes askel siihen suuntaan on jo suuri plussa ja edistysaskel minulle.
Samoin mietin aina, miten suunnitelmani menevät T:n kanssa yhteen tai millä lailla otan hänet huomioon päätöksiä tehdessäni - tein ne sitten kaupan kassalla, vaateostoksilla tai tyttöjen kanssa suunnitelmia tehdessäni. Kai tämä on sellaista tietynlaista aikuistumista ja perheen perustamista? Monen korvaan tämä saattaa kuulostaa hölynpölyltä, jos ottaa huomioon etten virallisesti ole edes muuttanut yhteen T:n kanssa, olemme seurustelleet hieman reilu 6 kuukautta ja Ronjakin on ollut meillä vasta reilu 1,5 kuukautta. Oman terveyden pettäminen on suurin syy siihen, että olen muuttanut suunnitelmiani mitä tulee tulevaisuuteen ja ikään kuin down gradeattun selvästi; nykyään en edes unelmoi matkasta kaukomaille, koska pystyn hädin tuskin käymään lähikaupassakaan unohtamatta huimausta ja heikotusta, mutta ne harvat kerrat kun se onnistuu: aiai, että sitä voiton riemua! Samoin aiemmat haavekarttani ja aikatauluni mitä mitäkin pitää tehdä ja saavuttaa elämässä, on kokenut aikamoisen suunnan vaihdon: kuka sanoo, että täytyy mennä naimisiin, matkustaa, hankkia omakotitalo ja farmariauto ennenkuin hankkii lapsia ja täyttää 28? Aivan, ei kukaan. Yhteiskunta on nykyään onneksi niin salliva, ettei virallista järjestystä enää ole, vaan kaikki voivat suorittaa ja toteuttaa elämää parhaaksi näkemällää tavalla - omassa järjestyksessä ja oman maun mukaan.

Hui, tulipa syvällistä pohdintaa suolletta, vaikka alunperin oli tarkoitus kertoa ihan vaan arjen juttuja ja mitä tässä ollaan puuhailtu viime viikkoina kun blogi on viettänyt hiljaiseloa. Noiden syvällisyyksien lisäksi käytiin Vaasassa viettämättä hotelliyö ja juhannus vietettiin porukoiden mökillä syöden, juoden, nauraen ja nukkuen. Tänään palasimme jo hyvissä ajoin takaisin maihin, koska saaressa tuli vuoroin räntää ja rakeita, vuoroin kissoja ja koiria (noei nyt sentään, mutta liki). Kotona saatiin paljon aikaan ja nyt suunniteltiin tulevan viikon ohjelmistoa, johon kuuluu m.m. käväisy Ikeassa, sekä Porvoon kämpän pakkaamista.

Mites sielläpäin ruutua juhannus sujui? :)

Oh shit, jag brukar alltid sträva till att ens någorlunda summera den finska versionen av blogginlägget till svenska, men nu känner jag på mig att en verkligt minimal svensk version kommer att finnas till förfogande. Saknar ni kunskaper i finska, vänligen mejla mig så skall jag referera texten här ovan i all korthet ;)

Jag har på sistone märkt en märklig grej som skett efter att Ronja flyttade in i mitt liv: jag har liksom vuxit upp och mognat efter att ha insett att hela min vardag och mitt liv inte enbart cirkulerar kring mig själv, utan är också beroende av någon annans behov. Likaså funderar jag oberoende temaområde över vad T skulle tycka och hur jag kan ta honom i beaktande då jag fattar beslut. Visst erkänner och vet jag att jag börjar priorisera HELT olika efter att så gott som ha förlorat min hälsa och drömmer om att en dag kunna gå runt i ett köpcentrum utan att behöva känna yrsel, illamående och oro framom en resa till Asien (vadå en bilresa till Vasa höll redan på att bekosta mig min rygg - vad skulle inte en flygresa på 16h göra?). Från att tidigare ha haft en tydlig plan och tidtabell för mitt liv har jag downgradeat och anser nu, att det hellre lönar sig att låta saker och ting ske och komma i sin egen tidtabell utan noggrannare planer. Ju mer man planerar, desto sämre brukar det bli då förhoppningarna är (för) höga.

Onko muuta elämää kuin koira ja selkä? On. Kai?

Voihan (vadelma)vene miten aika rientää. Jo eletään jälleen keskiviikkoa, kesäkuun ja uuden elämän (hah, mikä klisee!) alkua! Aika tuntuu rientävän kuin siivillä jo pelkkää arkea pyörittäessä, enkä pistäisi lainkaan hanttiin vaikka saisin vuorokauteeni edes YHDEN lisätunnin. Toisaalta epäilen vahvasti, että osaisin käyttää sitä mihinkään kovin fiksuun; todennäköisesti hengailisin Instagramissa stalkkailemassa toisten kuvia, enkä esim. keppijumppaa tehden tai koiraa kouluttaen, pyykkejä pesten tai muuta aikuisten oikeasti järkevää. Myönnän, enkä kiellä.

Miestiskelin tässä, mihin aikani itse asiassa kulutan ja mihin ihmeeseen arki-iltani ja viikonloppuni tuntuvat katoavan, koska ne tuntuvat niin tajuttoman lyhyiltä enkä millään ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisin tai mitä aiemmin tein. Noh, ihmekös tuo kun elämä itsessään on muuttunut aika lailla esim. viime vuoteen verrattuna: kesäkuussa 2013 asuin Porissa (tulevan) eksän kanssa, työskentelin Satakunnan keskussairaalassa 3-vuorotöissä ja kävin salilla 4-5 kertaa viikossa ja lenkkeilin tämän ohessa. Vuorotyön myötä vietin todella paljon aikaa töissä ja niinä harvoina iltoina kun olin vapailla, vietin aikaani baarissa tai koti-kotona Sipoossa, jonne siis matkustin n kerran kuussa. Ugh, muistan edelleen ne piinallisen pitkäntuntuiset junamatkat, lukuisat Kerava-Riihimäki-Tampere-Pori-vaihdot, sekä VR:n pätkivän WLAN-yhteyden, jonka avulla yritin saada aikani kulumaan edes hieman nopeammin matkaa taittaessani. Ulkomuodoltani olin pirteä, keskiverto-suomalaisnaista timmimpi, mutta sisäpuolelta rikkinäinen, surullinen ja eksyksissä.

Kesä 2012 ja musta tukka - kuinka siistiä?

Nyt, kesäkuussa 2014, asun virallisesti Porvoossa, mutta olen jo epävirallisesti Sipoolainen T:n kanssa. Työskentelen (toistaiseksi) sairaanhoitajana terveyskeskusksessa arkisin 8-16, hankin hiljattain labradorinpennun Ronjan, lenkkeilen keskimäärin päivittäin, juoksen n 3-4 kertaa viikossa ja (sauva)kävelen loput. Näiden lisäksi käyn fysioterapiassa ja treenaan Fustraa PT:n kanssa 2 kertaa viikossa todella pahan tension neck:n (eli niskajumin) vuoksi ja opettelen täysin uutta ryhtiä (joka kyllä kärsii näin sängyllä kone edessäni istuen..). Baarissa olen käynyt viimeksi marraskuussa, enkä ole sinne kertaakaan edes harkinnut lähteväni tai himoinnut. Alkoholia juon keskimäärin lasillisen tai pari punaviinin muodossa kotosalla illalla jälkkärinä tai ruoan yhteydessä.  Ulkomuodoltani olen astetta vähemmän lihaksikas viime vuotiseen verrattuna ja tavoitteena on (lääkärien käskystä) nostaa painoa pari kiloa, sekä opetella uusi ryhti, johon pyrin m.m. keskivartalon vahvistamisella, sekä keppijumpalla Fustran tyyliin. Henkisesti etsin itseäni edelleen, mutta olen (ainakin omasta) mielestäni vahvempi ja koitan joka päivä päästä askeleen lähemmäs hetkeä, jolloin hyväksyn itseni ja kroppani täysin. Tavoittelen suht. lihaksikasta kroppaa sekä kapeaa vyötäröä, mutta rehkittyäni itseni pari kertaa sairaalasängyn pohjalle asti, olen todennut, että minun olisi aika muuttaa kehoihannetta. Se kun ei vain tunnu käyvän ihan hetkessä.. Minulla on onneksi tukenani hyvä tukiverkko koostuen (noh, epävirallisesti jo avopuolisostani) T:stä, perheestäni sekä parista lähimmästä tyttökaverista. He tuntevat vaivani ja tiedän heidän tukevan minua myös niinä hetkinä, jolloin sukellan pohjalle kääntymään.

Vuosi 2014: no make-up eikä viimeisestä hiustenvärjäystuokiosta uskalla edes puhua..

Hui, onpa muutos viime vuotiseen nähden suuri; huomaan sen vasta nyt kun "näen" sen näni mustaa valkoisella :o Voin kuitenkin todeta, että muutos on selvästi parempaan päin ja uskon, että lähipiriini (ja varmasti tekin voitte?) komppaa :)

Oho, menipäs diipiksi. Tarkotuksenani oli poiketa kertomaan mitä minulle nykyään kuuluu ja nimenomaan jättää aiheet (mahdoton) koiranpentu ja selkä TÄYSIN ulkopuolelle, koska tuntuu, että ne harvat kerrat kun enää tänne blogin puolelle ehdin kirjoittelemaan, jorisen vain ed. mainituista. Toisten blogeja luen edelleen samaan tahtiin ja nautin siitä, miten voin ikään kuin hetkeksi irtaantua omasta arjestani juuri toisten tekstien ja valokuvien myötä. Lemppareitani ovat tällä hetkellä toisten "mun tylsää arkea"-jutut, sekä diipimmät tekstit kehon hyväksymisestä, kroppaihanteiden muutoksista ja muuttamisesta, sekä ajankohtaisten enemmän ja vähemmän fiksujen terveyshömpötysten kritisointia ja niiden arvioimista. Hihii, aika hassua jos vertaan mitä Jossu pari vuotta sitten olisi vastannut siihen, mitkä blogipostaukset kiinnostavat eniten: "päivän asut" ja shoppailut - ehdottomasti! Hyvinä kakkosina liikunta- ja ruokapäiväkirjat, joihin tykkäsin verrata itseäni (ja kärsiä jäätävää morkkista..). Ed. mainittuja päiväkirjoja luen itse asiassa edelleen mielenkiinnolla, sekä selailen toisten ruokakuvia kuola poskella, mutta katson niitä huomattavasti kriittisemmin silmin; järkkyä, miten toiset tuntuvat a) syövän vähän, b) liikkuvan paljon (onko niillä aikaa muuhun?) ja c) mietin, kuinka hemmetin paljon porukka fuulaa ja tekee yhtä ja kirjoittaa toista. Toki jotkut varmasti noudattavat juuri niin säntillistä elämää kun antavat ymmärtää ja kirjoittavat, mutta toivon sydämeni pohjasta, että tyypit tekevät sitä omasta tahdostaan, eivätkä kuten minä jokin vuosi sitten tietynlaisesta painostuksesta, jota koin tuntevani ja saavani mediasta ja nimenomaan blogeista. Kai tätä voi kutsua vanhenemiseksi, kypsymiseksi (tai rupsahtamiseksi?) tai aikuistumiseksi? Vaihtoehtoisesti järkiinsä tulemiseksi voisi myös olla oiva kuvaus? Tiedä häntä.

Kuva on vähän kuten me: hieman tärähtänyt, mutta pusuja jaeskellen, rakkaudenosoituksia osoittaen ja arkea viettäen

Summa summarum: mitä minulle siis tällä hetkellä kuuluu, jos koitetaan poissulkea Ronja ja selkä? Hmm.. Elämä ei juuri tunnu muun ympärillä pyörivänkään, mutta let me take a selfie think.. Suhteellisen hyvää kuuluu :) Juoksu sujuu nyt kun maltan pitää välipäiviä, sekä parhaani mukaan noudattaa PT:ni Janin ohjeita ja ottaa pidempiä askelia, mahdollistaen paremman ryhdin. Parisuhde etenee mukavasti ja olen todella onnellinen, että olen niin hienon yksilön kuin T:n itselleni napannut. Mitään ruusuilla tanssimista elämä kanssani ei ole ja tiedämme molemmat, miten se välillä koettelee parisuhdettamme, mutta toistaiseksi olemme vastoinkäymisistä selvinneet ja todenneet, ettemme "ihan niin helposti toisistamme eroon pääse" ;) Tuntuu turvalliselta olla suhteessa, jossa uskaltaa ja saa olla oma höpsö itsensä, välillä kiukkutella ja paiskoa seiniä, sitten itkeä ja räkättää ääneen makoisasti, sekä syödä mitä lystää ajankohdasta viis, sekä katsoa TV:stä juuri sitä mitä haluaa joutumatta selittelemään miksi haluaa katsoa 5 osaa Masterchefiä putkeen. Löysin (toisen blogipostauksen avuin) itselleni täydellisen punaisen bleiserin Zarasta ja sen kaveriksi kropatun topin ja vaaleansiniset boyfriend-farkut. T ei niin farkuista perustanut, mutta omasta mielestäni ne ovat t-o-d-e-l-l-a päheät ;) Aurinko paistaa ja ensi viikolla alkaakin 2 viikon mittainen kesäloma, jonka jälkeen ne aiemmin mainitsemani muutoksen tuulet pääsevät oikein toden teolla puhaltelemaan elämässäni. Näistä ei nyt toistaiseksi enempää, mutta niitä silti innolla jo odottaen :) Blörgh. Tätä voisi jo melkein kutsua/luulla positiivisuushaaste-matskuksi. Siihen minua ei (toistaiseksi) ole edes haastettu - ihme ja kumma - joten olkoon tämä minun osani ja arpani siihen ;)

Mitä sinulle kuuluu?

Thunder Eagle´s Feelings and Romance, "
Ronja, Ronskibaberonski, Ronskubonsku, Ronsku, Mammannakki..

Hey guys how r you doing? Jestas så tiden går; kan knappt tro och förstå att det redan är juni och semestern knackar bakom dörren (whoop!). Det känns som om tiden gick så fort att jag inte hinner med och funderar så gott som varje vardagskväll vad i tusan jag EGENTLIGEN hunnit göra under dagen, då det känns som om det mesta blir ogjort..

Jag roade mig själv med att jämföra hur mitt liv ändrats under ett års tid: i juni 2013 bodde jag fortfarande med mitt (blivande) ex i Björneborg och jobbade 3-skiftes på ortopediska på Satakunnan keskussairaala. Jag gymtränade 4-5 gånger i veckan och joggade vid sidan om och de få kvällar som jag INTE var på gymmet eller spånbanan, befann jag mig på krogen eller hemma i Sibbo (ca 1 gång i månaden). Ush fy tvi de otaliga timmar som jag spenderade på tåget Björneborg-Tammerfors-Riihimäki-Kervo - never ever again! Så trist och långtråkigt har jag ALDRIG haft som under de resorna.. Utvärtes var jag (ganska väl)tränad och pigg, men inombords var jag trasig, ledsen och osäker, då jag var så långt borta från det bekanta och trygga.

Idag jobbar jag 8-16 på hvc som sjukskötare, joggar 3-4 ggr/vecka, samt (stav)går där utöver. Dessutom tränar jag Fustra 2 ggr i veckan (samt gör övningar med käpp hemma) i hopp om att lära mig en ny, bättre hållning och förstärka mina djupa muskler. Jag bor (inofficiellt) i Sibbo med min (inofficiella sambo) pojkvän T och labradorvalp Ronja, samt är aningen rundare och mindre tränad än för ett år sedan utvärtes, men lika pigg och betydligt lugnare inombords. Trots att jag fortfarande har mina svaga stunder då jag försöker ändra mitt kroppsideal och godkänna min förändrade kropp, känner jag mig bättre än förra året, då jag har världens bästa stödnätverk runt omkring mig, samt ett parförhållande som jag känner mig godkänd, trygg och lycklig i: äntligen vågar jag vara mitt hoppsiga pratglada jag, tidvis tjuta och gråta, tidvis asgarva och fjompa omkring och vet att jag godkänns precis som jag är.

Bloggen hinner jag knappt uppdatera längre och det är jag ledsen över, men jag läser aktivt andras blogagr och tycker de är passligt avkopplande läsning under dagen eller som avslutning på en hetsig dag och möjjliggör en inblick i något helt annat än ens egen vardag (förutsatt att man läser bloggar som handlar om annat än det jag gillar mest: träning, djupare tankar om skönhetsideal och kritik av dem).

Så frånsett en tidvis alltför aktiv labradorvalp, samt en sjuk och invalidiserande nacke och rygg, går det ganska bra för mig egentligen :)

Hur är det med dig?

Nosta tyttö painoa, nosta!

Muistan kuulleeni nuorempana monen kapeavartisen kaverini suusta harmittelut siitä, miten kouluterkkari oli käskenyt nostaa painoa. Monien aikakausilehtien kysymyspalstoillakin monet voivottelevat sitä, miten saada painon saisi hilattua alipainosta normaalin rajoihin ja ekspertit neuvovat aina liikunnan vähentämisestä lisäravinteiden käyttöä ongelman kanssa tamppailevien avuksi. Itse olen aina lähinnä pudistellut päätäni ja ihmetellyt kuinka hemmetin vaikea yhtälö voikaan olla nostaa painoa - sen kun syöt enemmän kuin kulutat ja avot! Karu totuus on kuitenkin alkanut valaistua itsellenikin, mutta hieman eri näkökulmasta: painoa pitäisi nostaa, mutta kun en tahdo.

Tosiaan kaksi täysin eri alojen erikoislääkäriä on nyt kehoittanut minua hiljattain nostamaan painoa pari kiloa ja vähentämään liikuntaa. Noh, liikunta on nyt vähentynyt ja keventynyt alkukevään niskajumikohtauksen jälkeen radikaalisti entisestään Ronjan tultua perheeseen. Pentua kun ei viitsi tai raaski jättää vielä työpäivän päätteeksi pitkiksi ajoiksi yksinään, olen lähinnä juossut ja tehnyt (harmittavan) vähän lihaskuntoa pihalla tai sisällä pennun nukkuessa, sekä käynyt Fustrassa 2 kertaa viikossa. Niskojen jumit ovat onneksi nyt pikkuhiljaa vähentyneet ja olo helpottanut, vaikka oireilen vaihtelevasti edelleen. Uskoisin tämän yhdistettynä viime päivien auringonpaisteeseen ja landella oleskelun johtaneen siihen, että elämä alkaa pikkuhiljaa voittamaan. Edelleenkään en uskalla suunnitella reissuja tai treffejä sen kummemmin, koska esim. huonosti nukutun yön jälkeen olen kuin parin promillen humalassa, sekaisin kuin undulaatti pesukoneessa ja äkäinen kuin ärsytetty amppari. Eli en normaali, pirtsakka ja jekkuileva itseni - se Jossu, joka olin ennen sairastumista.

Oho, poikkeampas aiheesta: takaisin siis painonnostoon. Lääkäreiden kehotuksista huolimatta, en ole saanut painoa nostettua, vaan pikemminkin jopa tiputettua lihasmassan vähennyttyä. Painoa minun tulisi nostaa, koska kroppani on mennyt n.s. lepotilaan, eikä toimi niin kuin normaalin nuoren naisen kehon pitäisi. Tätä nyt sen kummemmin avaamatta voin kertoa, että YMMÄRRÄN että minun TÄYTYY nostaa painoa oman hyvinvointini vuoksi ja takia, mutta en olisi koskaan voinut kuvitellakaan miten vaikealta painonnosto voi tuntua HENKISELLÄ tasolla. 
Olen liki koko ikäni ollut normaalipainon ylärajoissa/hieman pyylevä ja nykyisiin mittoihini olen päätynyt vasta alettuani harjoitella (turhankin) aktiivisesti liikuntaa, sekä karsimaan ruokavaliotani (turhankin..) rankalla kädellä. Olen jo monta kertaa kertonut täällä blogin puolella, miten "urheilijan"-urani on kehittynyt elämäni aikana, enkä nyt aio jälleen kerran sitä tehdä (löytyy "Sports"-tunnisteen alta) mutta lyhyesti ja ytimekkäästi myönnän ja totean, että alkutalven/alkukevään rutistukset ja hullu huhkiminen salilla löivät yli ja olivat yksinkertaisesti keholleni liikaa. Vaikka nautin treenien jälkeisestä endorfiiniryöppäyksestä, ymmärsin itsekin siinä huhkiessani, että liika on liikaa ja taidan siitä syystä itse asiassa jopa nauttia nyt kun en "saa" liikkua yhtä paljon Ronjan takia, sekä tietty lääkärin määräyksestä. Eniten vaakakupissa painaa kyllä toki se, että huomaan selvän yhetyden niskakipujen vähentymisen ja liikunnan vähentymisen välillä. Hassua sinänsä, kun useimmiten kehotetaan liikkumaan jotta vältyttäisiin kivuilta, mutta minun tapauksessani kivut ovat ennemminkin johtuneet näillä näkymin väärin tavoin hankituista lihaksista.

Juttelin eilen T:n kanssa asiasta ja totesin, että kehonkuvani ja tavoitteeni taitaa olla suurin este painonnostolle: ihannoin lihaksikasta kehoa, mutta jos pyrin sellaiseen, vedän itseni nini solmuun, etten kykene elämään enää normaalisti. Mikä neuvoksi? "Muuta ihannetta" tokaisisi varmasti moni tähän vastaukseksi, mutta en tiedä olenko aikamoinen luupää vai imbesilli, kun se ei tunnu sujuvan "tuosta noin vaan", vaikka kuinka olen yrittänyt (ja yritän edelleen). Olen miettinyt, josko ratkaisu olisi HIIT-tyyppinen (crossfit?) - hieman harvemmin, mutta sitäkin tehokkaammin tehtävä treeni ylläpitämään lihaskuntoa lenkkeilyn lisäksi - olisi ratkaisu? Lihasteni nyt hieman surkastuttua nyt salin lopettamisen jälkeen huomaan, etten katso itseäni yhtä ylpeästi enää peilistä, koska alan muistuttamaan talven 2013 ruipelo-luurankoa jälleen. Haluaisin takaisin pyöreähköt, nätit lihakseni - terveyttäni kuitenkaan uhraamatta.

Käännynkin nyt teidän-  ruudun toisella puolella oleskelevien puoleen-  josko sieltä löytyisi apu, neuvo tai edes kohtalotoveri?

kuvat google kuvahaku

"Gå upp i vikt några kilo" kommer jag ihåg hur skolhälsovårdaren uppmanade några kompisar och jag satt brevid och himlade med ögonen: vafan, det är väl ingen konst att gå upp i vikt heller? Det är ju bara att äta mer än man förbrukar och tadaa! Men efter att själv fått höra samma uppmaning av två läkare med olika specialiseringsområden har jag fått se sanningen i vitögat och inse att det visst inte är "sådär bara". Min kropp har helt enkelt gått i ett s.k. viloläge och behöver nu - enligt läkarna  få några kilo på sig för att starta om igen.

Jag har tidigare berättat om hur min vikt varierat under mitt liv och hur jag börjat motionera mer. Efter att ha kört på för fullt och slutligen nästan bränt slut min kropp under hösten/vintern och orsakat en sjutusans tension neck har jag nu tvingats - både p.g.a. Ronja, men också på uppmaning av läkare, minska på motionerandet och har - hör och häpna - litet njutit av det. Tyvärr tappar jag vikten nu, eftersom mina (fel uppbyggda) muskler förtvinar och det drar också ned på mitt humör: jag lyckas inte göra det läkarna bett mig om och är missnöjd med min spegelbild. Mitt problem tycks vara det att mitt kroppsideal inte riktigt går hand-i-hand med vad min kropp tål. Efter att ha minskat på gymmet har min tension neck blivit aningen (egentligen betydligt, men vågar inte säga det högt..) bättre och även med mina urusla kunskaper i matematik kan man räkna ut att jag helt enkelt inte SKA råträna eftersom kroppen inte tycks tåla det.

Tröskeln för att gå upp i vikt tycks vara högst mellan mina öron: jag vill helt enkelt inte, eftersom mitt kroppsideal är muskulöst - inte runt eller benrangelaktigt. Jag har funderat hur jag skall lösa denhär ekvationen, men vet att jag varken kan eller vill lägga av med motionerandet helt. Helst skulle jag behålla muskelr och då gå upp något kilo, men ändå inte dra mig helt "piippuun" som jag lyckades med här under vintern. Kunde lösningen vara en mer sällan gjord HIIT (crossfit?)-typs träning för att upprätthålla musklerna vid sidan om aeroba träningen månne?

Finns det någon där ute som kunde hjälpa mig? Eller någon som känner igen sig i min situation?