Pitkästä aikaa kuulumisia ja tarina lajista, joka pelasti minut juoksemiselta

Miten aika rientääkään: viime postauksesta on kulunut lähes kuukausi! Blogi on monta kertaa käynyt paussin aikana mielessä, mutta mitään häkellyttävää kun ei ole tapahtunut, en kerta kaikkiaan ole viitsinyt raahautua koneen äärelle kirjoittamaan. Toisten blogeja on tullut seurattua kesän aikana suht normaalisti, mutta inspiraatiota kirjoittaa itse ei ole ollut. Elämässäni on viime aikoina tuntunut olevan niin paljon muuta meneillään, etten ole - suoraan sanottuna - halunnut tuhlata aikaani bloggailulle. Nyt kun kesäloma vihdoinkin (!) koitti, voisi olla sopiva hetki hieman kertoilla, mitä elämääni kuuluu :)

Aloitetaan crossfitistä. Tai paluusta crossfitin pariin - miten asian nyt ilmaista tahtoo. Tein tosiaan comebackin crossfitin pariin n kuukausi sitten. Aiemmalla boksilla jossa kävin, ei laji tuntunut omaltani, koska vaateet olivat alusta lähtien todella korkealla ja minulta pyydettiin asioita, joihin ei rampa kehoni pystynyt. Boksilla vallitsi myös makuuni hyvinkin vanhoillinen hierarkia, jossa ohjaajaa sekä pelättiin että kunnoitettiin, kutsuttiin "johtajaksi" eikä kysytty turhia. Aloittelijana sitä saa aikamoisen shokin kun menee treeneihin, koska ihmiset tekevät tasostaan viis samoja liikkeitä, omaan kuntotasoonsa tosin mukautettuina. Tai näin homman PITÄISI mennä. Edellisellä boksillani ei selkä- ja niskavaivojani taidettu ottaa ihan tosissaan eikä ohjaajilla joko ollut intressiä tai osaamista downgreidata liikkeitä niin, että pystyisin suorittamaan ne hallitusti ja turvallisesti, omaa kuntoa samalla kasvattaen. Omaa terveyttäni vaalien jätin homman (ja boksin) siihen ja päätin, ettei crossfit hehkutuksistaan huolimatta ollut lajini. Jatkoin juoksua, joka tunnetusti näivetti kroppaani pikkuhiljaa niin, etten tervettä päivää enää nähnytkään: milloin kolotti polvissa, lonkissa velloi tulehdus tai niskaa jäkitti. Ei ollut enää kivaa. Kuukausi sitten lähi-boksilla järjestettiin tutustumistreeni ja lähdin sinne antamaan crossfitille uuden mahdollisuuden. Olin jo etukäteen kysellyt sähköpostilla omistajalta, jos vaivoillani (huimaus, niha-vaivat, polvet, lonkat..) uskaltaisi tulla edes kokeilemaan lajia, jossa kroppaa pidettäisiin milloin ylösalaisin, milloin nostettaisiin painot niskalle, milloin hypittäisiin vuoroin sammakko- ja vuoroin yleisliikehyppyjä. Omistaja vastasi postiini rempseän oloisesti, että "kyllä meillä ihmisiä, joilla on pahempiakin vaivoja käy" ja toivotti tervetulleeksi. Lauantai-kokeilun jälkeen jäi koukkuun. Crossfit taitaa sittenkin olla lajini.
Innostus lähteä uudestaan kokeilemaan jo paskaksi toteamaani lajia lähti T.J.Murphyn kirjasta Crossfit. Kuinka monipuolinen harjoittelu palautti kykyni juosta, jossa Murphy-maratoonari kertoo, miten juoksu pilasi pikkuhiljaa hänen kroppansa niin, että hän hädin tuskin enää pystyi kävelemään ja miten hän viimeisenä kortenaan kokeili crossfitiä ja miten hän sai trveytensä tämän kautta takaisin. Kirja osui ja upposi minuun niin syvälle, että sisälläni suorastaan paloi liekki, joka kehotti kokeilemaan VIELÄ kerran, joskko crossfit voisi pelastaa minutkin. Uudella boksillani liikkeitä skaalattiin heti alas niin, että voisin tehdä vastaavia liikkeitä kuin muut, mutta itselleni turvallisella tavalla ja samalla kuitenkin harjoittaa samoja lihasryhmiä kuin muut, jotta sitten joskus tulevaisuudessa pystyisin samaan kuin he. Tämä yhdistettynä lämpimään ilmapiirin, jossa kaikki moikkaavat kaikkia kuntotasosta tai ulkonäöstä viis, tuntuivat todella hyviltä. Toki toisiaan vastaan mitellään, mutta loppupeleissä treeneissä jokainen tsemppaa itseään vastaan, haastaa itsensä ja iloitsee vaikka sitten muiden onnistuneiden treenien puolesta, jollei oma treeni sillä kertaa mene ihan nappiin. Ohjaajan ei tarvitse huutaa, pyytää asiakkaitaan kutsumaan "johtajaksi" tai ylläpitää diktatoorista nyrppänaamaa saadakseen koko salin hiljenemään, kun wodi käydään läpi. Päinvastoin tyyppi hymyilee, tsemppaa kaikkia ja on hyväntuulinen ja moikkaa heit ja moit kaikille niin mennessä kuin tullessa. Juoksun jätin siltä seisomalta, enkä aikoihin ole voinut näin hyvin. Toki ärsytys iskee aina välillä ku tajuan, ettei kroppa toimi kuten mieli ja pää haluaisi ja ettei kehitys tapahdu niin nopeasti (lue: viikossa) kuin toivoisin. Mutta siksi jaksan käydä säännöllisesti treeneissä:  jotta kehittäisin kuntoani kaikilla osa-alueilla, saisin lihaksia ja lihasvoimaa, sekä lisäisin liikkuvuutta. Kaikki nämä edesauttavat minua jaksamaan arjessa, niin töissä kuin kotonakin.

Hyvä treeni, kiiltävämmät kasvot

Hah, hurjaa myyntipuhetta naiselta, joka on käynyt nykyisellä boksillaan kuukauden verran :D mutta suosittelen lämpimästi kokeilemaan lajia, jos jäykkyys - joko kropan tai mielen - vaivaa, koska se kyllä helpottaa nopeasti sammakkohyppyjä ja karhukävelyä tehdessä ;) Kuukausimaksut ovat n 100e luokkaa jokaisella boksilla, mutta itse panostan tämän verran enemmän kuin mielelläni, jos lajin hyödyt ovat edes hippusen osa siitä, mitä ne tähän asti ovat olleet: huimaus ja jumit ovat huomattavasti helpottaneet aiemmasta ja mieli on - ulkopuolistenkin mielestä - entiseen verrattuna selvästi korkeammalla. Unikin maittaa paremmin!

Talostakin on ehditty haaveille moneen otteeseen ja haaveilu ja suunnittelu jatkuu :)

Aamupalaksi menee nyt jokaikinen aamu lähes sama combo: valkuaispuuro marjoilla ja pähkinöillä. Niin hyvää, niin täyttävää ja niin nättiä :)

Samalla kun treenit ovat muuttuneet rankemmiksi, on minun täytynyt alkaa kiinnittää yhä enemmän huomiota ruokailuihini: kova treeni ei suju, jollei tankissa ole löpöä jota kuluttaa. Samalla kun tuntuu näin entisenä ruokavammailijana (oma sanani syömishäiriölle) ajoittain vastenmieliseltä lapata lihaa ja muuta energiapitoista aiempaan totuttuja määriä enemmän lautaselle, on se samalla myös todella vapauttavaa ja kivaa: vihodin voin - edes hetkittäin - syödä kuten muut, eli normaalisti ja itseäni rajoittamatta. Annoskoot karkaavat välillä aivan utopistisiksi ja masu pullottaa kuin raskaana olevalla naisella, mutta teen kovasti töitä, jotta pitäisin energiatasot koholla ja annoskoot kurissa, koska jos lautasensa täyttää kasviksilla ja muulla energiaköyhällä, ei siitä seuraa muuta kuin ikävän raskas maha ja vajaa energiataso, joka taasen johtaa huonoon treeniin, koska keholla ei ole mistä ottaa energiaa. Karkkia ja herkkuja en edelleenkään syö päivittäin, koska ne eivät mielestäni kuulu arkeen. Leipää, perunaa ja hiilareita yritän sen sijaan tankata enemmän, samoin punaista lihaa edes pari kertaa viikossa. Pähkinöitä syön päivittäin ja avokadoa silloin tällöin (sekin on jännä aines, koska pidän todella avokadosta, mutta tietyllä tasolla välttelen sitä edelleen kaloreiden pelossa.. Ristiriitaista, mutta kun sitä "uskaltaudun" syömään niin aiaiai - nautin!). Maitotuotteita en syö joka aterialla, jotteivät ne haittaisi raudan imeytymistä, joka taas johtaa alentuneeseen hemoglobiiniin ja huimaukseen.

Treeneissä olen nyt käynyt keskellä päivää ennen iltavuoron alkua, jolloin ehdin nukkua pitkään, ulkoiluttaa ja hauskuuttaa koiraa hetken. Iltavuoro-putken aikaan tuntuu usein, ettei sosiaalista elämää juuri ole koska aamupäivät, jolloin itse siis olen vapaalla, ovat muut töissä ja illalla tilanne on sitten päinvastainen. Treeneihin mennessäni ehdin nähdä edes jotain ihmisiä (muita kuin kaupan kassaakin siis..), saan päivän treenit tehtyä ja ehdin jopa syömään työpaikkaruokalaan kunnollisen lounaan, ennen töiden alkua. Näin tuntuu siis, että edes jotain "fiksua" saa aikaan iltavuoroputken koittaessa (vaikkei treeni nyt kotinurkissa näykään, kuten esimerkiksi imuriin tarttuminen tekisi) - ei kuten niinä päivinä, jolloin päätän tehdä treenin kotona. Niin päivinä kun treenaamaan (eli ulkoilemaan) täytyy lähteä lähes heti aamupalan jälkeen, jotta ehtii sitten kotiin, suihkuun ja syömään ennenkuin on aika lähteä töihin. Ainoa nurja puoli treenien ajoittamisella iltavuoro-päivinä on se, että niin päivinä, jolloin mieheni T sattuu olemaan joko 12h tai 24h-työvuorossa, joutuu Ronja olemaan yksin jopa 11:30-22:20! Onneksemme molempien vanhemmat asuvat lähellä ja ovat avuliaita ja käyvät katsomassa, ruokkimassa ja ulkoiluttamassa neitiä noina päivinä. Yritän panostaa koiraan niin, että silloin kun olen kotona, pidän neitille seuraa, leikin ja touhuan ja sitten kun lähden töihin, voi hän jäädä nukkumaan rauhallisena. Toki tietty morkkis iskee lähtiessä aina, mutta tiesimme jo silloin kun koiran otimme, ettemme voi olla hänen kanssaan kokoaikaa. Nyt reilu vuoden koiran omistaneena voin myös todeta, ettei koira kokoaikaa ihmisen seuraa edes kaipaa: nytkin Ronja nukkuu tyytyväisen näköisenä pedillään. Päivän aikana on terassi ollut kovassa käytössä hänen kulkiessaan vapaasti pihalle ja takaisin sisälle ja aamulla käytiin jo metsäpoluilla kävelemässä ja spurttailtiin yhdessä. Koiran kanssa käytän sanontaa ei se määrä, vaan se laatu: toki koiran kanssa täytyy viettää aikaa monella eri tapaa, muttei sitä palloa tarvitse olla heittelemässä jokaikinen minuutti tai rapsuttelemassa. Koira hakeutuu seuraani kun siltä niin tuntuu ja annan hänen tulla mikäli tilanne sallii (eli ei esim. ruokapöydässä) ja jos hän hakeutuu pedilleen, annan hänen olla siinä rauhassa.

Pyöräilijät Hämeenlinnassa: keli, seura, ostokset, ruoka.. kaikki oli buenoa!

Sellaisia urheilupainotteisia kuulumisia tänään :) Muutoin täällä vietetään (ansaittua) kesälomaa ja olemme ehtineet käydä mökillä, sekä kotimaamatkalla Hämeenlinnassa, joka kyllä oli todella kaunis kaupunki ja reissu kaikin puolin onnistunut :) Suunnitelmia loppulomalle ei ole, vaan teemme ja touhuamme fiilispohjalta. Joko siellä on lomat lusittu? :)