måndag 9 november 2015

Lately I´ve been thinking..

..if less is (sometimes) more.

Viime viikkoina olen kärsinyt aivan jäätävästä väsymyksestä, jota vuoro- ja iltavuoropainotteinen työ ei yhtään helpota. Nukkua voisin vaikka kellon ympäri, pitkäkään uni ei tunnu riittävän ja kun aurinkoakaan ei nyt ole näkynyt, tuntuu, kuin olisi ilta ja nukkumaanmenoaika kokoajan.

Olen crossfitin lopetettuani kokenut jonkin sortin valaistumisen ja tajunnut, mikä elämässä on tärkeää. Mikä MINUN elämässäni on tärkeää.

Perhe.

Olen todella perhekeskeinen ihminen ja rakastan perhettäni, johon lasken myös isovanhempani, sekä avomieheni perheen kuuluvaksi. Rakastan hengailua heidän kanssaan ja koen päinvastaisesti suurta morkkista ja pahaa oloa, jos joudun olemaan yhteisistä tapaamisista pois. Pienestä pitäen olemme olleet perheen kesken paljon yhdessä, lomailleet, mökkeilleet, syöneet yhteisesti sunnuntaidinnereitä ja olen kokenut aikamoisia ahaa-elämyksiä kun olen erinäisten poikaystävien kautta tajunnut, etteivät kaikki perheet toimikaan samalla tavalla. Toisten perheessä ei halailla, ei tapailla, eikä syödä yhdessä sunnuntaisin palapaistia tai käydä kahvittelemassa ihan muutenvaan lauantaisin niinkuin meidän perheessä on ollut tapana. Totta puhuakseni ei meidänkään perheemme aina näin läheinen ole ollut, mutta mitä vanhemmaksi olemme muksut kasvaneet, sitä enemmän olemme vapaaehtoisesti alkaneet viettää aikaa yhdessä :D Iso erohan on jo se, että vanhempiaan ja sisaruksiaan ehtii kaivata, kun ei heitä yhtä usein näe kuin kotona asuessaan. Liika läheisyys tappaa kaipuun - niin perhe-, kaveri- kuin parisuhteissakin.

Miksi kuljen aasinsiltaa omasta perheestäni tähän "valaistumiseeni" on se, että olen pikkuhiljaa alkanut haaveilla omasta perheestä. Tällä hetkellä omaan perheeseeni kuuluu rakasta rakkaampi labbisneiti Ronja, sekä avopuolisoni T, jonka kanssa olemme seurustelleet pian 2 vuotta. Vaikkei lapsi ajankohtainen vielä olisikaan moneen vuoteen (talon rakennus olisi varmasti fiksumpi hoitaa ensin alta pois?), olen nyt terveyttäni (tai sen pilaamista pikemminkin sitä..) seurattuani tajunnut, miten kaukana oman perheen saaminen (mikäli ei suurempia mutkia matkaan tule) on, jos jatkan tätä rataa. Nämä ajatukset ja "valaistumiset" yhdistettynä jäätävään väsymykseen ovat saaneet minut rauhoittumaan. Kauhulla muistelen niitä aikoja, kun lähdin rättiväsyneenä salille vetämään kovaa 1,5h treeniä, syömään kasviksia raejuustolla ja mahdollisesti vielä (Porissa asuessani varsinkin) lenkille sen jälkeen. Huhuhh.

Muuttuneen ja pehmentyneen kropan ja peilikuvan hyväksyminen 100% tulee varmasti vielä kestämään pitkään, mutta askel siihen suuntaan on jälleen otettu. Tärkeintä minulle olisi se, että kroppani saataisiin siihen kuntoon, että joskus tulevaisuudessa oma perhe olisi mahdollista saada. Tuntuu uskomattoman hyvältä jäädä köllimään sänkyyn "vielä hetkeksi" aamuisin, kävellä juoksun sijaan ja "tyytyä" siihen. On se kävely raikkaassa ilmassa edes puolisen tuntia parempi kuin ei mitään! Unikin maittaa paremmin ja olo on freesimpi.

Sellaisia ajatuksia tänään. Olo on paljon rauhallisempi ja jotenkin seesteisempi kun on tajunnut, miten oma kroppa toimii, mikä sille on parhaaksi ja tehnyt päätöksiä, joilla pyrin kroppani (ja mieleni) optimi-tilaa kohti.

suukko.

2 kommentarer:

  1. Kyllä se perhe itselläkin elämän prioriteetti listan kärkeen nousee. :) Meillä on aina ollut hyvin tiivis perhe ja rakastan viettää aikaa sekä oman että miehen perheen kesken. Omasta pikkuperheestä nyt puhumattakaan.

    SvaraRadera
    Svar
    1. Kiva kuulla, että meitä "omaperheparasperhe"-heimolaisia on enemmänkin :D Aina välillä ihan hävettää kun kyselen mieheltä että eikö jo mentäis pian anoppilaan tai laitan anopille viestejä, että koska saadaan tulla kaffelle :D

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3