Life is a rollercoaster, just gotta ride it. Miten pelastaa mökötyksestä kärsivä parisuhde?

Elämään kuuluu niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin, mutta vaikka kuinka yrittää parhaansa mukaan ajatella positiivisesti, tökkivät kasautuvat vastoinkäymiset joskus niin pahasti, että tekee mieli parkua. Ja silloin pitääkin parkua! Unohdan usein, miten puhdistava vaikutus itkulla on ja miten - ironista kyllä - hyvältä itkutirautuksen jälkeen voi tuntua. Olen aina ollut herkkä ihminen ja saatan itkeä leffoissa (oh God Leijonakungingas, Veljeni Leijonamieli, Toisenlaiset äidit-sarja.. Lastenelokuvat on pahimpia vuodattajia!) ja kauniita biisejäkin kuunnellessani, mutta yhtä lailla voin alkaa vuodattamaan kyyneleitä jos joku sanoo minulle pahasti, jos väsymys painaa liikaa ja kaikki tuntuu menevän mönkään. Siinä missä toiset eivät itke kuin ehkä hautajaisissa, minä tirauttelen - menosta riippuen - vähintään kerran kuussa. Ja varmasti itkisin useamminkin, jos ehtisin katsomaan useammin Disneyn leffoja ja lukemaan muuta kuin kevyttä hömppää ja aamulehteä.

Viime aikoina hormonien hyrräys yhdistettynä moneen vastoinkäymiseen on tuntunut lähes ylitsepääsemättömältä, enkä ole saanut ajatuksiani muualle kuin työpäivän aikana, jolloin olen saanut keskityttyä potilaisiin. Vaikka sitä kuinka yrittää kääntää ajatuksensa muualle, ei kaikkia ajatuksia vain VOI sivuuttaa - etenkään jos niillä on hallitseva osa elämässä - ja koko maailma pyörii samojen negatiivisten fiilisten ympärillä. Tämä vaikuttaa automaattisesti ainakin minulla siihen, miten kohtelen läheisimpiäni ja mielentilaani: olen surullinen -> äksyilen muille -> ärsyynnyn itseeni, koska äksyilen toisille vaikka he ovat syyttömiä -> ärsyttää ja harmittaa vielä enemmän, että olen ärsyyntynyt ja surullinen -> olen entistä surullisempi. Huonosta fiiliksestä tulee oravanpyörä, josta ei meinaa saada hypättyä edes vauhdissa pois ja pikkuhiljaa se alkaa murentaa arkeasi pala palalta. Myönnän suoraan, että alakuloisuuteni vaikuttaa väistämättäkin parisuhteeseeni, enkä voi kuin kiittää miestäni joka jaksaa pitää hermojaan kasassa ja katsella ja kuunnella äksyilyäni. Ironista kyllä, mitä syvemmälle oravanpyörääni sujahdan ja mitä vähemmän ihana partneri olen, sitä enemmän haaveilen kihlautumisista ja häistä - sitoutumisesta - samalla kun murentelen parisuhdettani muruiksi.

Kuva 2 kesää sitten: voi olisipa pian samanlainen bruna.. Noei, kuvan idea oli se, että myös selfieiden ottaminen on tärkeätä - yhdessä!

Brunssin kattaminen ja viettäminen - kotona tai muualla - tuo arkeen pientä ekstraa vaikkei se suuria ponnisteluja vaadikaan :)

Onnekseni voin todeta, että tappelen nykyisessä parisuhteessani todella harvoin, koska meillä ei yksinkertaisesti ole riidan aihetta. Keskustelemme ja väittelemme jopa päivittäin, muttemme päädy heittelemään perintökippoja toistemme päälle, emme korota ääntä emmekä paukuttele ovia. Olemme sopineet, että asioista saa ja täytyy puhua, koska mitä pidemmän aikaa ärsyttäviä asioita pitää omana tietonaan, sitä suuremmiksi möröiksi ne yleensä kasvavat ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä ne sitten kasvavat tarkoitettua suuremmiksi möröiksi ja (turhiksi) riidoiksi. Torstai-iltana oli kuitenkin aika puhdistaa ilmaa ja puhua asioita selviksi. Yleensä puhumme asiat selviksi niin, että viimeistään seuraavana päivänä saa aloittaa yhdessä puhtaalta pöydältä, mutta torstaina asioista puhuttiin niin laajassa mittakaavassa, että huono boogie jatkui perjantainakin. Tullessani töistä kotiin perjantaina mies totesikin, että tälläinen mököttely ja hiljaisuus ärsyttää ja käy molempien voimille (so true! Hitto miten raskasta on olla allapäin, vältellä toisen katsetta ja olla höpöttämättä turhuuksista) ja puhuimme asiat selviksi. Oma alakuloisuuteni johtui siitä, että torstaina luetellessani ääneen kaikki ne asiat jotka minua ärsyttivät ja harmittivat, "tajusin" jotenkin, miten paljon viime aikoina on mennyt päin honkia - minun seuratessa niitä vierestä ja pystymättä tekemään niille mitään. Asioiden sanominen ääneen tekee niistä jotenkin enemmän konkreettisia ja todellisia, ja siksi ne varmasti tuntuivat vielä pahemmilta. Puolustuksekseni voin todeta, että minulla on tällä hetkellä sellaiset hormonilääkitykset päällä että morjens ja että ne vaikuttavat olotilaani väistämättä ja että minä herkkänä ihmisenä varmasti koen asiat vielä suurempina kuin vähemmän herkät ihmiset tekisivät. Mutta minkäs sitä tunteilleen ja luonteenpiirteilleen voi? Itseäni herkkyyteni välillä ärsyttää, koska purskahdan herkästi itkuun vaikken haluaisikaan (miksen haluaisi itkeä? Koska se on tietyissä tilanteissa noloa ja tietyllä tapaa merkki heikkoudesta - etenkin jos haluaisin olla kova), mutta mieluummin olen herkkä kuin tunteeton. Anyhow tässä elämäntilanteessa (ja hormonipyörrytyksessä) vähempi herkkyys olisi parempi, mutta koska en halua, voi enkä aio itseäni kovettaa, täytyy jatkaa itkujen tirauttelua välillä sillä tavoin puhdistaa ilmaa ja mieltä ;)

Samalla kun ajatukseni ovat pyörineet syvemmissä vesissä ja parisuhde on saanut mennä vähän tässä sivuvaunussa totesimme miehen kanssa sekä torstaina että perjantaina jutellessamme syntyjä syvempiä, että suhteemme eittämättä kärsii tästä. Kyllä, myönnän suoraan että suhteemme on viime aikoina joutunut 2. sijalle ja ikäänkuin kulkenut tässä arjen kyljessä emmekä ole sitä millään tavoin huoltaneet tai koittaneet parantaa, vaikka olemme molemmat huomanneet sen kärsineen. Olimme molemmat samaa mieltä siitä, ettei suhde voi edetä tälläisenään emmekä halua sitä tälläisenään myöskään pitää. Samalla kun tuntuu pahalta myöntää ja kuulla, ettei suhde ole parhaimmillaan eikä 100% toimiva, on huojentavaa kuulla, ettei toinenkaan ole nykyisellä menolla onnellinen (jee! Meillä on siis jotain yhteistä!) ja että molemmat ovat valmiita tekemään töitä parantumisen eteen, eikä luovuttamaan lähdetä. Jokainen parisuhde kokee ylä- ja alamäkensä ja mitä pidemmäksi suhde muuttuu, sitä arkisemmaksi se käy ja sitä enemmän se vaatii työntekoa, jotta se pysyisi eloisana ja kivana - sellaisena, että sitä haluaa jatkaa.

Toimivan parisuhteen kivijalkana toimii rakkaus ja halu olla suhteessa toisen kanssa. Ainakin itselleni on tärkeää parisuhteessa, että partnerini on myös paras kaverini ja että teemme asioita yhdessä, mutta ettemme jaa koko elämäämme toistemme kanssa, vaan että meillä on myös omia juttuja. Viime aikoina kun ajatukset ovat seikkailleet muualla kun parisuhteessa tajusin, ettemme ole tehneet MITÄÄN yhdessä - paitsi leikkineet kotia ja pyörittäneet (omaa) arkea. Oli noloa huomata, että samalla kun viime aikoina on ärsyttänyt, ettemme ole tehneet mitään yhdessä, emme kumpikaan ole ehdottaneet toiselle, että tekisimme mitään yhdessä. Samalla kun sai tuntea itsensä tyhmäksi oli huojentavaa tajuta, että olemme yhtä lailla syypäitä tähän. Itse koin aikamoisen deja vu:n ja pääni päälle taisi syttyä lamppu kun tajusin (ääneen), että suhteessahan pitää tehdä vähän samoja juttuja kuin kavereidenkin kanssa, eli partnerinkin kanssa pitää tehdä jotain kivaa, eikä vain niitä arkisia ja pakollisia juttuja kuten ruokakaupassa käyntiä ja pyykkien viikkaamista. Siinä missä aiemmin olen vastustanut suuresti yhteisiä harrastuksia ja deiteillä käymistä tajusin, että etenkin alkuhuuman hiipuessa juuri näistä pienistä asioista tulee arjen kultareunoja ja niitä asioita, jotka pitävät pientä jännitystä ja hymyä yllä suhteen pidentyessä ja arkistuessa.

Miten suhdetta voi piristää kun se alkaa käydä "turhan" arkiseksi suorittamiseksi?

- pusut vaihdetaan joka aamu, päivä ja ilta, eikä kotoa saa lähteä jollei olla väleissä. Ovet paukkuen ei IKINÄ saa lähteä, eikä toiselle heitetä luuria korvaan vaikka kuinka ärsyttäisi, vaan sovussa pitää aina erota. Ikinä ei tiedä, mitä voi tapahtua.
- nukkumaan käydään yhdessä (itselläni ainakin on jotenkin turvaton olo jos mies on kotona, muttei tule kanssani peiton alle samaan aikaan. Ihme kyllä en kärsi tästä jos mies viettää vuorokautensa töissä, mutta jos hän on kotona haluan ehdottomasti, että käymme nukkumaan samaa aikaan :D)
- ruokakaupassa käydään yhdessä edes joskus ja jos käyt yksinäsi, voit piristää toista ostamalla hänelle jotain josta tiedät hänen pitävän (tie miehen sydämeen käy ainakin meillä vatsan kautta ;))
- arjen pienet teot: yllä mainittu kaupassa käynti, kahvinkeittimen lataaminen valmiiksi toiselle, roskien vienti, pyykin ripustaminen.. Minulle ainakin tälläiset "pienet" arkiteot ovat todella tärkeitä, nopeita, helppoja ja halpoja tapoja näyttää toiselle, että hän on minulle tärkeä
- puhelimen laittaminen sivuun ja toisen kuunteleminen. Tässä meillä on molemmilla parannettavaa, koska meillä on hävettävän usein puhelimet kourassa kun olemme kotona. Toki Instagramia täytyy välillä saada selata, mutta kyllä partnerin pitäisi olla isompi osa päivääsi kuin iPhonen
- pienien reissujen tekeminen: Ikeaan, rantaan ajelu, "tarvitsisin uudet sisäpelikengät, lähdetkö mukaan XXL:ään?", kahvilla käynti vaikka lähi-bensiksellä. Pienet arkiset deitit, joiden lomassa joko tehdään jotain hyödyllistä (kuten tarpeellisten kenkien osto) tai sitten käydään nimenomaan vain kahvilla toistemme kanssa - vaikka kahvia saisi kotonakin. Tärkeintä ei ole kahvi, vaan seura ja se, että tehdään pieni matka yhdessä
- tehdä jotain, josta tulee itselle hyvä olo. Kun sinulla on hyvä olo ja olla, hehkuu ja huokuu se väistämättä myös läheisiisi ja tarttuu heihinkin. Itsensä huoltaminen on yhtälailla tärkeätä kuin suhteenkin hoitaminen.

Eli summa summarum: ei, suhteemme ei ole loppumassa, mutta teki hyvää puhua asioista ääneen ja todeta ja tajuta yhdessä, että nyt on aika taas panostaa suhteeseemme, koska sen ympärillä pyörii niin paljon asioita, joille emme mitään mahda. Siitä en pääse eroon, että hormonipyörrytys tekee tehtävänsä ja muuttaa minut aika ajoin varsinaiseksi Godzillaksi, mutten saa antaa sen ottaa yliotetta minusta kovin pitkäksi aikaa. Kun niin moni muu asia on epävarma, haluan että edes yksi asia on ja pysyy. Ja se on suhteemme. Ja sen eteen olen valmis tekemään töitä ja konkreettisesti se tarkoittaa sitä, että alamme jälleen tekemään enemmän asioita yhdessä.

Miten sinä huollat suhdettasi? :)