Kadoksissa. Tule kanssani päiväkahville, niin kerron.

Blogihiljaisuus se jatkuu jatkumistaan ja pian hävettää ylipäätään enää palata tänne. Palaanpa kuitenkin kertomaan, että täällä edelleen jossain muodossa ollaan. Elämä koneen ja blogin ulkopuolella on heitellyt, muuttunut ja koetellut niin kovin ja paljon, että hädin tuskin tunnistan itseänikään. Koska jo arjen pyörittäminen tuntuu tällä hetkellä käyvän voimille, olen priorisoinut ja hädin tuskin edes lukenut muiden blogeja - saati sitten päivittänyt omaani.

Olen pariin otteeseen törmännyt blogeissa n.s. "kahvilla kanssani"-postauksiin, joihin voi kätevästi sisällyttää viime aikojensa kuulumiset aiheuttamatta blogiinsa maratonpostausta. Kaikkea en kerro - kuten en myöskään kertoisi, jos tapaisimme ja juttelisimme ääneen kahvilassa. Tervetuloa - jollet kahvista välitä, niin nappaa vaikka glögiä ensimmäisen adventin kunniaksi!

"Moikka! Mitä kuuluu, pitkästä aikaa hei!"

No niin on. Kääk, mulle kuuluu. No kai mulle päällisin puolin kuuluu ihan hyvää, mutta kulunut kuukausi on ollut myllertävin ja rankin ikinä: uusi duuni, lisätutkimukset sairaalassa (jotka sitten aiheuttivatkin hieman odotettua enemmän vaivaa ja osaa vastauksista odottelen edelleen) ja hajonnut auto.. Eli voisi kai sitä huonomminkin mennä! :)

"Oho, aika rajua. Siis häh, uusi duuni?"

Joo, mut rekrytoitiin pikaisesti terveydenhoitajan hommiin ja vaihdoin siis käytännössä sen kummempaa perehtymättä kiireellisemmistä päivystystehtävistä hidastempoiseen, terveyttä ylläpitävään terveydenhoitajan hommaan. Siinä missä aiemmin paikkailin haavoja, tein hoidon tarpeen arviota ja käytin käsiäni sairaita hoitaen, käytän nyt enemmän ääntäni ja päätäni, juttelen kartoitan ja koitan neuvoa terveitä kohti terveellisempiä elämäntapoja. Aiemmin toimin porukassa ja nyt lähes täysin itsenäisesti. 
Uusi pelottaa ja vielä on miljoonatsiljoona asiaa, jota en osaa enkä tiedä mutta otan selvää asioista, opin ja otin tämän haasteena vastaan.

"Kuulostaa hyvältä ja vaihteluhan vaan virkistää! Voi ei, mikä tämä terveysjuttu on?"

Kerroin käyneeni lisätutkimuksissa gynen puolella ja ylläribonus tulinkin odotettua kipeämmäksi. Tai siis lähinnä itse olin järkyttnyt siitä miten kipeä pieni ihminen voi olla - lääkäreille se taisi olla ihan läpihuutojuttu. Toistaiseksi minut määrättiin juoksukieltoon (tai no eivät nyt totaalikieltoon mutta käskivät vähentää), koska lääkärit ovat sitä mieltä että aiheutan juoksemalla tällä hetkellä enemmän rasitusta ja stressiä kropalleni juoksemalla. Eli tätä nätisti KERRANKIN noudattaen olen nyt ollut 2 viikkoa juoksematta. Ja se tuntuu - niin päässä kuin kropassakin: joka paikkaa kolottaa, mieli on harmaa ja ärtynyt, miehelle tekee vain mieli haistattaa huilut eikä ruokahalu ole lainkaan niin hyvä kuin liikkuessa. Mutta on tässä puolensakin: kävellä saa ja nyt kun ei kaikki aika mene juoksemiseen, olen ehtinyt katsoa enemmän TV:tä kuin koskaan aiemmin, googlaamaan kaikki maailman diagnoosit (odotan vielä viimeisiä tuloksiani) ja ostanut lähes puolet maailmasta verkkokauppojen syövereistä. Klik-klik vaan.

"Okei, no mitä oot siis pääasiassa googlannut?"

Haha no verkkokauppojen tarjonnat ovat kyllä vaihdelleet IHAN laidasta laitaan: uusimpina villityksinä heittää koko meidän sisustus uusiksi (ihmeesti olen ehtinyt ärsyyntyä entistä enemmän tähän meidän sekasoppaan kun olen viettänyt niin paljon aikaa kotona) ja meinasin tuossa eräänä iltana myös kotiuttaa Chanelin laukunkin. (Harmi kyllä taisin mainita ääneen, että veska kustantaisi reilun kuukausipalkan ja heti mies oli toppuuttelemassa, että kannattaako nyt veskaan sellaista summaa laittaa). Karman laki kuitenkin iski ja autosta hajosi pakoputki. Meinasin hävetä silmät päästäni kun ajoin töihin Corolla amismaisesti päristen ja olin enemmän kuin kiitollinen, että mies hoiti autoni huoltoon ja sain uuden pakoputken ja jotain muitakin tarpeellisia osia - hintaan 330 euroa. Hiphei, ihanaa omistaa auto! Tuulilasikin pitäisi piakkoin uusia..

"Haha no onneksi asia hoitui noin kätevästi! Kiitithän miestäsi siitä, että hän hoiti autosi sillä aikaa kun itse olit töissä - omana vapaapäivänään?"

Kiitin joo. Olin itse asiassa aika ällikällä lyöty kun mies soitti mulle töihin, että hakee autoni avaimet - vaikka minä olin soittanut aamulla vain iskälle ja pyytänyt, että hän handymaninä tsekkaisi autoni. Totta puhuakseni olen viime aikoina kaikkien myllerrysteni keskellä ja kanssa huomannut, miten sivuutetuksi mies on joutunut. Kiltti, ihana, ihailtava heppu se vaan jaksaa olla, joka pysyttelee meikäläisen rinnalla. Tänään havahduin jonkin sortin lausahdukseen (oman pääni sisällä), että taidan tällä hetkellä olla oman onneni esteenä. Koska syitä onnellisuuteen ja hymyyn minulla kyllä riittäisi. Niitä on vain hankala nostaa päällimmäisiksi kun niin moni muu asia menee päin honkia..

"Auts, no mutta onneksi mies pysyy rinnallasi. Ja onhan sinulla Ronja-hauveli, mitä hänelle kuuluu?"

Joo mies on kyllä saanut kuulla kunniansa kun kaiken paskan keskellä olen vielä välillä kyseenalaistanut kannattaakohan hänen edes sitoutua kanssani olemaan - eli tekemään juuri sitä mitä minä maailmassa (parin muun asian ohessa) haluaisin eniten maailmassa. Meillä on samanlaiset suunnitelmat ja haaveet tulevaisuutta ajatellen, mutta aikataulumme on eri. Itse olisin voinut kihlautua ja suunnitella häitä ja virallistaa suhdettamme jo aikapäiviä sitten ja mitä enemmän mies antaa odotuttaa, sitä vähemmän minua pian koko homma kiinnostaa. No ei, älä ota ihan täydestä kaikkea mitä sanon, mutta kyllä se paikkaansa pitää että minua harmittaa - todella paljon. Tuntuu välillä siltä, etten saavuta elämässäni oikein mitään niistä asioista, joita kovin toivon.
Onneksi minulla tosiaan on Ronja - tuo elukka, joka välillä ajaa minut suorastaan hulluuden partaalle tepposineen, mutta joka on samalla minulle se kaikkein tärkein. Naureskelemme miehen kanssa usein, että koira on kyllä pelastanut meidät monet kerrat suurimmilta konflikteilta, koska keskustelun voi AINA kääntää koiraan tai löpistä jotakin sille jos huomaa, ettei muuta jutun aihetta keksi tai keskustelu uhkaa mennä riitelyksi. 
Ronja itse vaikuttaa voivan hyvin: juoksut toki alkoivat pari päivää sitten, eli koisu on normaalia väsyneempi ja kuorsaa nytkin tuolla vuoteessaan. Mutta toki koira pääsi purkamaan energiaansa tänään kun kävimme vanhempieni luona ja käytiin neidin kanssa metsässä. Ronja taitaa olla kaikkein onnellisimmillaan kahdessa paikassa: metsässä ja meressä.

"On ne koirat vaan ihania. Onko sulla jo joulusuunnitelmat lahjoineen härpäköineen hyvällä mallilla?"

Eilen otettiin adventtikyntteliköt esille ja tänään hain vanhempien metsästä mustikan varpuja koristeeksi. Ja pihavalot laitoin paikoilleen jo lokakuussa muistaakseni! Muuten olen poltellut kynttilöitä päivittäin (niin aamulla kuin illallakin) ja töissä innostuin jopa kuuntelemaan taustamusiikkina jouluradiota pitäessäni influenssarokote-vastaanottoa. Joululahjoja olen hankkinut jo pari kappaletta, mutta vielä on hieman hankittavaa jäljellä. Itse toivoin niinkin käytännöllistä juttua kuin kunnollista puista pippurimyllyä Joulupukilta ja äiti lupasi viedä terkut Korvatunturille. Joulukoristeista en muuten juuri piittaa, eikä meillä juuri tonttuja näy paria harkittua yksilöä lukuunottamatta. Itse olen enemmän less is more mitä tulee joulukoristeisiin ja nautin perinteisistä ja aidoista koristeista kuten havuista ja varvuista, kynttilöistä ja Aarikan tontuista (poikkeuksena Pentikin hiiripariskunta, jonka hankin Malminkadun kämppään aikanaan) sekä Pentikin porot. Nämä tosin nostan esille vasta myöhemmin, lähempänä jouluaattoa.
Jouluruokaa taas en ollut suunnitellut syöväni lainkaan ennen joulua, mutten pistänyt hanttiinkaan kun äiti tänään tarjosi lanttulaatikkoa ja rosollia - meikäläisen kahta suosikkia! Lanttulaatikko harmi vaan pistää vatsan turpoamaan ja närästikin hieman, mutta vaakalaudalla kun painoi ota tai jätä, valitsin empimättä ota-vaihtoehdon ;)

"Kerro hei vielä jotain mitä sulla on noiden isompien juttujen ohessa tällä hetkellä menossa?"

Kjell Westön Där vi en gång gått-kirja tuudittaa mukavasti yöpuulle. 
Olen vähentänyt kahvinjuontia lääkäreiden käskystä (koska stressitila) ja yrittänyt ylipuhua itseni, ettei vihreä tee nyt NIIN hassun makuista ole.
Olen ihastunut Eamesin DSW-blogiklisee-tuoleihin. Tahdon.
Meinasin tänään jo tehdä ekan satsin piparitaikinaa ihan vaan sen taikinan vuoksi.. Piparit itsessään nyt eivät niin häävejä ole taikinaan verrattuna ;)
Olen haaveillut kaikenlaisista sisustustavaroista mutta yrittänyt pysytellä pöksyissäni - toistaiseksi en siis vielä ole kotiuttanut mitään muuta kuin kanahäkistä vanhan maton olkkarin lattialle ;)
Nyt kun teen th-hommia ovat päivän asu-kuvat palanneet jälleen mieleen. Niitä ei siis aikoihin ole tullut otettua, koska pimeys ja arkiasut.

Tälläisiä kahvipöytäkuulumisia tällä kertaa. Olen kirjoittanut tätä postausta varmaan tsiljoona tuntia ja erehtynyt vähän väliä muille sivustoille, mutta sallittakoon se minulle: viime postauksesta on jo sen verran aikaa, ettei keskittymiskykyni voi kymmentä minuuttia pidempään kestääkään.

Puuvillaa ja farkkua vai villaa ja cashmereä, sekä ajatuksia punatuista huulista

Huomenta sunnuntaiaamuusi! Nukuitko hyvin? 

Minua paleli aivan tajuttomasti eilen illalla, niin etten millään meinannut saada unen päästä kiinni. Laitoin untuvatöppöset jalkaan ja pyysin miestä peiton alle (tätä en tee juuri koskaan koska minua ahdistaa nukahtaa jos toinen on ihan kiinni minussa - etenkin naamat vastakkain!) lämmittämään ja nukahdin näköjään, koska heräsin seuraavan kerran vasta aamulla "vanhaan aikaan" klo 7, eli talviaikaan muunneltuna jo klo 6. Muistithan kääntää kelloa tuntia taaksepäin viime yönä? Makoilin hetken, mietiskelin kaikenlaista ja hymyilin itsekseni m.m. sitä että makoilen hereillä sunnuntaiaamuna jo kuudelta ja harkitsen ylösnousemista vaikka minulla on vapaapäivä ja mies taas, joka on menossa töihin ja jonka kello soi hieman vaille 7 nukkuisi - jos saisi - vielä vähintään tunnin tai pari. Niinhän siinä taas kävi, että nousin aamupuuhia tekemään ennen miestä ja ehdin melkein koiran kanssa ulko-ovelle asti, ennenkun hän kömpi vuoteesta.

Totta puhuakseni nautin aikaisin nousemisesta - viikonloppuisinkin. Tämä toki edellyttää sitä, että viikonloppuisin mennään kuten arki-iltoinakin ajoissa nukkumaan, mutta itse teen tämän mielelläni, jotten unirytmi mene sekaisin. Siinähän menee koko viikonloppu hukkaan jos nukkuu pitkään, koska silloin tulee mentyä myös myöhemmin nukkumaan ja auta armias sitten kun se maanantaiaamu ja arki taas koittaa: kyllä väsyttää ja harmittaa jos viikonlopusta lähtien jo on univajetta tulevalle viikolle! Itselläni viikonloput ovat todellisia henkireikiä levon ja palautumisen suhteen, koska minulla ei ole kertyneitä lomapäiviä, joita voisin käyttää ja ylityötunnitkin olen käyttänyt erinäisissä lääkäreissä juostessani.

Kävimme eilen lauantaina heti aamupäivästä Jumbossa käännähtämässä ja tehtiin tosi hyviä löytöjä - tunnissa! Mies löysi kassillisen tosi hyvännäköisiä paitoja Jack & Jonesista ja itse löysin ihanan puolipitkän neuletakin sekä aivan upean pitsikoristeisen topin Vilasta. Vila on jo pitkään ollut yksi suosikki-vaatekaupoistani ja sieltä tulee lähes aina tehtyä jotain löytöjä. Vilan neuleet menevät samaan kategoriaan kuin Lindexin neuleet: niissä on todella hyvä hinta-laatu-suhde! Itselläni kun ei pennoset ihan Acnen Raya-neuleeseen (joka olisi todellinen investointi!) veny, tyydyn Vilan keinokuituisiin. Tiedän, että ei-keinokuituinen neule olisi lämmittävämpi, pesua ja käyttöä paremmin kestävä investointi, mutta neuleita kun tulee ostettua 1-2/sesonki en koe tarvetta investoida 200 euroa/neule kun ostan mitä todennäköisimmin neuleen yhtä usein maksoi se 40 tai 200 euroa. Tajusitteko pointtini? Tuntuu jotenkin kulutus-hirmulta, mutta vältän ex tempore-ostosten tekoa nykyään enkä osta n.s rättejä ja muotijuttuja halvalla vain ostamisen tai yhden käyttökerran vuoksi, vaan ostan harvemmin mutta tarkemmin. Olen toisaalta huomannut itsestäni ja kulutustavoistani, että minulla on kamala tarve kategorisoida itseni johonkin tyyliin ja haluaisin investoida täysillä ja ostaaa laadukasta - mutta vain yhdellä osa-alueella. Toisaalta koen itseni urheilijaksi, joka "saa" ja jonka "täytyy" ostaa laadukasta, koska liikun niin paljon - ikään kuin "tuloksiani" tueksi, mutta toisaalta tiedostan, ettei pari-kolme hölkkälenkkiä, koiran ulkoilutus ja yksi lihaskuntojumppa viikossa tee minusta huippu-urheilijaa, jonka tienesti on urheilusta kiinni. Ja tietyllä tapaa en yhtään halua mieltää itseäni urheilijaksi vaan ihan perus-pirkoksi, joka nyt vain sattuu liikkumaan keskivertoa enemmän, mutta jonka leipätyö on perus-puurtamisesta kunnallisella sektorilla kiinni, joka käy viikonloppuisin Jumbossa, istuu joskus iltaa kavereiden kanssa tai käy miehen kanssa kerran kuussa ulkona syömässä ja joka pukeutuu arkisin perusneuleisiin ja farkkuhin, mutta noina edellä mainittuina astetta fiinimmin - ja joka siis "saa" ostaa tyylikkäämpiä vaatteita juuri noita kertoja varten. Realistisesti ajateltuna suurimmaksi osaksi vietän aikaa kuitenkin työvaatteissa (työ tarjoaa) ja verkkareissa ja hupparissa (kotona, vaihtuu ylle HETI kun pääsen töistä kotiin) eli periaateessa pärjäisin vallan mainiosti pienellä garderoobilla, joka koostuisi parista farkkuparista, topista (joita pidän työtakin alla) sekä paidasta, joita pidän arkisin pelkästään autossa istuessa työmatkojen ajan sekä sitten parista astetta hienommasta paidasta, joita voisi sitten pitää synttärikutsuilla, viikonloppuisin Jumboon lähtiessä ja ravintolaillallisilla. Tämä olisi siis kaikkein realistisinta - mutta KUINKA TYLSÄÄ olisi pukeutua aina samoihin perusvaatteisiin vaikkakin pelkän automatkan tähden? Kuten rivien välistä varmasti huomaa, mielipiteeni ja ajatukseni ovat tässä kovin jaettuja koska tiedän ja olen sitä mieltä, että on täysin turhaa ostaa kokoajan uusia vaatteita, joita harva edes näkee ellei satu kanssani samaan aikaan pukkariin työpaikalla ja joita tulee käytettyä n kerran kuussa raflassa, mutta toisaalta en voisi kuvitellakaan vaatekaappia, josta ei löytyisi kuin pari hassua paitaa, mutta joka olisi järkeä käyttäen ja kulutuksellisesti järkevin.

Syyshämärän parhaita puolia on se, että kynttilöitä voi polttaa pitkin vuorokautta :) Kyllä, lukeudun niihin hölmöihin jotka polttavat kynttilöitä jopa aamupalapöydässä ihan vain siksi, että kynttilänvalosta tulee niin rauhaisia fiilis

Huh, menipäs ohi aiheen, mutta näin se juttu luistaa aiheesta toiseen kun ei koko viikkona ole aikaa tulla blogin puolelle höpisemään.

Käytiin eilen illalla itä-Helsingissä mieheni siskon ja tämän avopuolison luona tupareissa ja voi että miten a) vanhaksi itseni koin siinä opiskelijoiden juttuja ja menoa kuunnellen ja seuraten, b) ihanaa oli käydä näkemässä ihan uusia ihmisiä, kuulla ihan muita juttuja ja saada laittautua! Vaikka olen toisaalta iloinen, ettei minun tarvitse laittautua hurjasti arkisin työpäivää varten, huomaan selvästi miten kovin kaipaan sitä, että saisi punata huulet, valita huolella siistit vaatteet ja pitää vaikka hametta välillä. Työssäni sairaanhoitajana ei ole soveliasta eikä edes sallittua olla kovin tällättynä ja työ-univormu jo määrittelee sen, miltä näytän joka ikinen päivä. Ainoa, jota voin arjessa varioida on tapa, jolla hiukseni ovat kiinni ja laitettu, minkä väristä toppia pidän työtakin alla sekä meikki - jos nyt rajauksia voi variaatioksi laskea :D  Eilen puin ylleni kiiltäväpintaiset mustat pillihousut, valkoisen topin ja mustan jakun (kaikki Vilasta) ja kaulaan pujotin kaulaan Julian blogista voittamani Kalevala Korun Valoisa-riipuksen ja kirsikkana kakun päällä väritin huuleni sinertävän tummanpunaisiksi Mac:n huulipunalla. Huulet punaamalla sain heti todella tyylitellyn, suorastaan hyvännäköisen fiiliksen ja peilailin itseäni salaa pitkin iltaa. Harmittaa nyt jälkikäteen kun en pyytänyt miestä ottamaan kuvaa lookistani, mutta onpahan hyvä syy pukeutua noin uudestaan, jotta asun saa ikuistettua ;) Asu oli mielestäni todella hyvännäköinen, se tuntui hyvältä ja tuntui omalta - vaikka poikkesikin täysin arkisesta puuvillaa ja farkkua-tyylistäni.

 Onpa hassua istua tässä sohvalla, tiedostaa että on viettänyt tässä jo pitkän tovin - eikä kello näytä kuin vajaa puoli kymmenen! Ohjelmassa on tänään ulkoilua ja varmasti käväistään vanhempieni luona Ronjan kanssa. Pitäisikö pyytää iskää lämmittämään saunakin..? Omasta saunasta joudun näillä näkymin unelmoimaan vielä pitkään (pitänee kertoa toisessa postauksessa rakennus-projektista, jottei tämä sillisalaatti nyt levähdä yhtään enemmän), joten täytyy jatkossakin yrittää salakavalasti ujuttautua toisten löylyihin lämmittelemään :)

Toivotan sinulla rentouttavaa ja kivaa sunnuntaita! :)

Miksi maanantai ei ole viikon huonoin päivä

Heippa!

Eletään jo tiistaita mutta ajattelin silti tulla kertomaan eilisen maanantaini kohokohtia ihan siitä syystä, että maanantaita pidetään viikon karseimpana päivänä (miltä se usein kyllä tuntuu rentouttavan viikonlopun jälkeen, kun arki ja kiire iskee päin kasvoja).

- söimme miehen kanssa aamupalaa yhdessä (tätä teemme yhä harvemmin miehen lähtiessä eri aikaan liikkelle aamulla kuin minä)

- sytytin aamupalan ajaksi kynttilät pöytään. Suosittelen kokeilemaan! Oli se lällyn tai turhamaisen näköistä tai ei, tuo se astetta cozymmän fiiliksen aamupalan ajaksi

- töihin ajaessani kohtasin auton, joka väläytti minulle hätävilkkuja. Hellitin kaasua, tarkistin oman autoni valot ja samassa näin peruutuspeilissä miten takaani kipitti valkohäntäpeura. Tuli todella kiitollinen mieli kanssa-autoilijan huolenpidon takia: hänhän varoitti minua pellon reunassa hengailevasta peurasta!

- työpäivä sujui nopsaan ja kiirettä piisasi aina loppuun asti. Maanantaisin ei päivystävällä hoitajalle nokka paljoa tuhise terveyskeskuksessa, enkä jouten istumaan juuri kerennytkään. Tykkään kun tahti pysyy yllä, mutta liika kiire on liikaa ja maanantain kaltaisia vuoroja on onneksi vain yksi viikossa.. Vuoro ei onneksi venynyt kuin 15 min yli.

- onnistuin kanyloimaan iäkkkään, heikkäkuntoisen potilaan, jonka suonet olivat kuin onkisiimaa. Ja kyllä, taputin itseäni olalle sen jälkeen ;)

- halaus tutulta potilaalta.

- täydellinen kevyt mutta energisoiva tankkaus välipalaa, jonka heitin kitaani heti töistä kotiuduttuani ja ennen lenkille lähtöä

- kevyt, suorastaan hyvältä tuntunut 11km (!) hölkkä Ronjan kanssa. Koira juoksi jälleen niin nätisti vierelläni että huhhuh, ilma oli sopivan viileä hengittää ja askel kevyt. Olen vihdoin oivaltanut itselleni optimaalisimman tahdin ja tavan juosta: joka 3. päivä, kevyen välipalan jälkeen ja vailla suurempia odotuksia

- vanhemmiltani saatu etukäteis-synttärilahja: tämä SOC:in Gait JKT-takki, joka on varusteltu runsain heijastimin ja Led-valolla! Vaati alkuun totuttelua juosta LED-valo päällä (valo on siis kytketty oikeaan rintaan ja se napsautetaan helposti päälle kolmesta eri valotoiminnosta valiten), koska se tuntui alkuun häikäisevän näköä. Valoon tottui kuitenkin ja yllätyin positiivisesti siitä miten kirkas pieni valo on, koska pystyin jopa valaisemaan pimeää lenkkipolkua jossain määrin kääntämällä takkia maata kohti. Takki oli miellyttävän kevyt ja joustava päällä, suojasi tuulelta mutta hengitti niin, ettei se muuttunut saunaksi kropan lämmetessä.

Kuvat napattu pari viikonloppua takaperin, jolloin ehdin juosta päiväsaikaan valoisassa. Ylläni oli eilen lähes samat kamat, eli 2XU:n törrrrkeän hyvät kompressiolegginsit, jalassa oli eilen Salomonien tilalla Asicset ja paidan sijaan Gina Tricotin pitkähihainen ja sen päällä tuo yllä hehkuttamani SOC-takki

- onnistuneen lenkin jälkeen tuntuu AINA yhtä hyvältä käydä lämpimässä suihkussa ja käyttää pehmeää miellyttävän tuoksuista suihkuvoidetta. Suosikkini tällä hetkellä on Dove

- iltapalaksi nauttimani ateria onnistui yli odotusten - jo siksi, että jaksoin tehdä jotain kasviksia ja soijaa/raejuustoa kummallisempaa :D Lautaselle löysi tiensä täysjyvä farfalle-pasta (suosikki-pastamuotoni), paistettu kana, tomaatti basilikalla ja höyrytetyt kukka- ja parsakaalit, kurpitsansiemenillä, oliiviöljyllä ja raejuustolla ryyditettyinä

- tänään tiistaiaamuna heräsin virkeänä hyvien yöunien jälkeen

Mitä hyvää sun maanantaissasi oli? Tai menikö tiistai paremmin - mitä hyvää siinä oli? :)

(pimeä) Päivä kanssani

Heippahei ja maanantaita!

Mielessäni on käynyt X määrä kertaa tehdä postaus, joista pidän (noloa kyllä) erityisen paljon: päivä kanssani-postaus. En oikeastaan käsitä miksi minua kiehtoo lukea ihmisten tavis-arjesta kertovia juttuja, mutta kai suurin syy on se, että minua kiehtoo nähdä miten erilaisia ihmisten arjet voivat olla. Kelatkaa, miten erilaiselta se sinun tavallinen tylsä arkesi jonkun mielestä voi olla! Harmikseni kuvamateriaalia ei kovin paljoa ole saatavilla, mutta en nyt anna sen haitata menoa. LUPAAN petrata ensi kertaa varten, mikäli mielenkiintoa tälläisiä stalkkaus-postauksia kohtaan tulee ilmi ;)

05:54 herätyskello soi ja herään totaalisesti kesken unien. Nostan jalat tapani mukaan suorina ilmaan ja kiroan mielessäni perjantaisten maastavetojen aiheuttamia jumeja: au,au ja au. Silittelen Ronjaa ja toivotan hyvät huomenet (kuten joka aamu) ja hoidan aamutoimet, tankkaan 2 isoa lasillista vettä, nappaan D-vitamiinit, pesen kasvot ja rasvaukset ja juon vielä kolmannen lasillisen, johon olen lisännyt Berocca-poreen.

06:10 avaan ulko-oven ja lähden Ronjan kanssa ulos.

Pimeääkö? No vähän..

06:30 palaamme sisälle ja toivotamme T:lle hyvät huomenet. Koska T:llä on koulupäivä ja joutuu lähtemään työpäiviä aiemmin liikkeelle on hän jo hereillä, eikä minun tarvitse hoitaa kuin oma aamupalani valmiiksi saattaminen. Se, että T on hereillä ja syö aamiaista kanssani on harvinaista herkkua (jos hän menee töihin, nousee hän suurin piirtein silloin kun minä jo lopettelen) ja fiilistelen niin paljon, että innostun jopa sytyttämään kynttilät aamiaispöytään. Pieni finessi, mutta aika kiva pieni ekstra sekin :) Aamupalaksi syön normaaliin tapaani kaurapuuroa, johon olen sekoittanut kananmunan valkuaisen sekä kylkeen kippaan pakkasesta puolukoita ja juon kahvia vaahdotetulla Oatlyn iKaffella (ah, ihanan kermaista ja luksusta rasvattomaan maitoon verrattuna!)

07:00 hampaiden pesu, pukeminen ja meikkaaminen, sekä eväiden pakkaaminen ennen töihin lähtöä

07:20 suljen ulko-oven takanani ja suuntaan autonnokan kohti töitä. Meinaan saada paskahalvauksen kun havahdun siihen, että suojatietä ylittää täysin tummiin pukeutunut nuori tyttö jolta ei löydy heijastimen heijastinta ja kiitän luojaa siitä, että olen kääntymässä ja siten ajan niin hitaasti, että ehdin havaita tytön. Pimeällä ajaessa pelkään tasan kahta asiaa: hirviä ja peuroja, sekä heijastimettomia ulkoilijoita - hitonhitto jos jompaan kumpaan osuisi!

07:45 moikkaan työkavereita työvaatteet jo vaihdettuani ja höpistään hetki, ennenkun asettaudun päivän työpisteelle, eli infopisteeseen, jossa hoidan ajanvarauksia sekä teen hoidon tarpeen arviota. Onneksi paikalla on sähkö-pöytä, eli voin seistä välillä eikä pylly pääse puutumaan (niin) pahasti

12:00 lounastauko, jolloin syön eilisen jämiä: lohta, uunijuureksia ja perunoita sekä salaatinrippeitä. Selaan samalla sunnuntaista Hesaria ja jutellaan lääkäreiden kanssa enterorokosta

12:30 lounastauko loppuu ja siirryn takaisin infoon jatkamaan

14:00 siirryn puhelimeen tekemään samaa hommaa kuin info-pisteellä, mutta nyt siis puhelimen välityksellä. Muistan miten hankalalta alkuun tuntui arvioida ja kysellä potilaan vointia, mutta onneksi kokemus tuo siihen varmuutta. Toki sitä edelleen törmää vähintään pari kertaa viikossa puheluihin, joissa toivoisi voivansa kytkeä video-yhteyden - olisi meinaan vähän helpompi arvioida turvotuksia ja punoituksia, joita potilaat yrittävät kuvailla. Videopuheluita odotellessa olen keksinyt erilaisia esimerkkejä ja vertauskuvia, joita pyydän potilasta käyttämään, jotta voin hahmottaa vamman laajuutta paremmin. Senttimetrien sijaan pyydän esimerkiksi potilasta vertaamaan kokoa tennis-, pingis- tai koripalloon ja punoituksen asteet kulkevat hempeän possunpunaisesta paloautoon.

14:30 rekisteröin huomiota herättävän potilaan, jota lähden saattamaan päivystykseen ja kiitän sitä korkeampaa tahoa, joka herätti huomioni. Potilas tarvitsee akuutisti apuamme ja teemme seuraavat 45 minuuttia tiimityötä lääkäreiden kanssa potilaan parhaaksi.

15:15 palaan puhelimeen, mutta huomaan käyväni vielä odottamattoman tilanteen takia kierroksilla ja huomaan toistelevani potilaille samoja kysymyksiä puhelimessa, joten päätän lähteä täyttämään vesipulloa ja vetämään pari syvää hengenvetoa.

16:00 puhelin sulkeutuu ja ihmetellään vielä työkavereiden kanssa päivän kulkua, ennenkun lähdemme pukkareita kohti vaihtamaan siviilivaatteita ylle. Työpäivä on kulunut nopeasti.

16:30 peruutan auton vanhempieni pihaan ja vien sinne pari kirjaa ja vaihdamme kuulumiset eteisessä seisten. Lapsuudenkoti ja vanhempieni läsnäolo rauhoittaa ja huomaan unelmoivani omasta - oikeasta - kodista jälleen kerran. Nykyinen asuntomme on, noh, kerrostaloasunto, johon emme tieten tahtoen ole sen kummempaa panostaneet koska olemme alusta alkaen tienneet, ettemme tähän jää. Etenkin nyt kun rakentaminen on alkanut nostaa päätään, huomaan miten paljon kaipaisin jo tästä pois vaikka tiedän miten paljon duunia ja matkaa on vielä siihen omaan taloon pääsyyn asti - puhumatta siitä työmäärästä, jonka omakotitalo tuo mukanaan! Taitavat kyllä lenkit vaihtua pihahommiin..

17:00 saavun kotiin, ihmettelen Ronjaa, joka tulee minun toppi suussani vastaan ovella häntä vispaten ja vaihdan ylleni verkkarit ja valmistelen välipalaksi turkkilaista jugurttia, omenoita, kanelia ja lisään kirsikaksi lusikallisen maapähkinävoita. T tulee seurakseni valmisteltuaan luentomateriaalinsa ja ehdimme vaihtaa kuulumiset nopsaan (ja ehdin hehkuttaa päivällä bongaamiani kotimaisia VAI-KO-pipoja ja kyselen jo innoissani kuvia näytellen, emmekö voisi hankkia moisia parisuhdepipoiksi. Ilokseni T on heti hengessä mukana - minä kun pelkäsin, että hän pitäisi hintaa liian korkeana (mitä ei kyllä 42 euroa missään nimessä ole kotimaisesta merinovillaisesta piposta!) - hehe, ei nyt sillä että mies olisi pihi, mutta aika tarkka rahoistaan ;)) ennenkun hän jo lähtee kohti Porvoota, jonne hän menee luennoimaan ensihoidosta. Itse jumitan vielä hetken pöydän ääressä Instagrammaillen ennenkun lähden vaihtamaan verkkareita ulkotamineisiin - Ronja odottaa.

17:45 lähdemme Rontin kanssa pururadalle ja ihmettelen omaa vointiani: minua kuvottaa, mahaa turvottaa ja jopa oksettaa. Sykekin tuntuu kohonneelta vaikka kävelemme hissukseen ja annan Ronjan haistella alkulenkillä. Tajuan hetken kuluttua, että kroppani edelleen hakkaa adrenaliinin voimin akuutin potilaan takia ja lupaan itselleni, että pyrin nyt rauhoittamaan itseni ja hengittelen viileää syysilmaa hitaasti ja syvälle keuhkoihini. Lupaan myös itselleni, että tänään lyhyempi lenkki saa luvan riittää - tuskin pahoinvoinniltani pitkää lenkkiä pystyn edes kävelemään.

Ronja ja diskovalopanta - hyvin erottuu jopa musta koira pimeästä illasta! ;)

Lenkin lomassa oloni alkaa helpottaa ja hymyilen itsekseni: näinkö tässä taas käy, että vaikka lupaan itselleni että teemme lyhyen lenkin, kasvaa nälkäni syödessä ja päädymmekin jatkamaan ja kääntymään vielä yhden kurvin sen sijaan, että suuntaisimme kotiin? Jep, juuri näin siinä käy. Pimeän laskeutuessa napsautan koiran kaulapantaan led-valot päälle, joista naapurin täti totesi viime viikolla, että "koirallas on diskovalot) :D Haha, no näihän sillä on mutta näkyypä musta koira huomattavasti paremmin niin kanssalenkkeilijöille, kuin itsellenikin! Ronja selvästi tunnistaa koska suuntaamme kotiin, koska hän kiihdyttää askelta eikä enää välitä nuuskuttamisesti yhtä paljon ja totean itsekseni, että ison koiran kanssa kyllä viikon liikuntasuositukset saa täytettyä kuin vahingossa! Suositus taitaa olla reilu 2 tuntia liikuntaa viikossa parin lihaskuntojumpan lisäksi - terveyden ylläpitoa ajatellen.

Pahoittelut kuvan laatua mutta minun täytyi äkkiä napata kuva kännykällä kuorsaavasta koirasta: murupieni on hakenut pienen vilttinsä pään alle ja makaa keskellä eteisen käytävää raajat levällään, vaikka oma sänky on metrin etäisyydellä :D

19:15 palaamme kotiin, Ronja käy heti juomaan ja rojahtaa sitten nukkumaan eteisen matolle kun minä nappaan foamrollerin käteen ja rullaan hetken takareisiä, joita kiristää niin maan perusteellisesti edelleen. Sitten istahdan keittiön pöydän ääreen radio kaverinani ja alan kirjoittamaan tätä postausta.

Kello näyttää nyt 20 ja ohjelmassa olisi vielä suihku sekä iltapala (ikuinen ongelma - mitä sitä söisi?! Taitaa mennä kuten joka ilta, eli kasviksia jossain muodossa, pala leipää ja proteiininlähde kylkeen). T:n pitäisi ehtiä kotiin n 20:30 mennessä, eli ehdimme nähdä vielä näin pikaisesti ennenkun alamme valmistautua yöpuulle. Valot pyrin sammuttamaan viimeistään 22:15, jotta ehdin tankata tarpeeksi unta ennen huomisaamua.

Tälläinen oli minun maanantaini, joka ei poikennut normaalista arjestani oikeastaan muutoin kuin akuutin potilaan kohdalla. Arkipäiväni noudattavat samaa runkoa ja päiväni pyörii, ruoan, liikunnan ja työn ympärillä.

Mitä mieltä sinä olet tälläisistä päivä kanssani-postauksista? Hot or not, tehdäänkö joskus toiste vai jätetäänkö tähän?

Elämän suuria ihmeitä ihmetellen, omaa ammattia ja taloutta ihmetellen

Jälleen on lauantaiaamu ja totesin Mac:ia avatessani, etten ole koskenutkaan koneeseen koko viikkona. Arki jotenkin rullaa niin nopsaan tahtiin ohi, ettei bloggailulle ja koneella ololle jää aikaa. Tai jäisihän sitä jos viitsisi iltaisin vielä istua koneen ääreen, mutta se ei näillä pohdintamäärillä ole tuntunut kutsuvalta 8h työpäivän jälkeen, jolloin koneen ääressä on siis tullut istuttua aivan riittävästi. Somea tulee selailtua ties missä väleissä, mutta puhelimen kautta, eikä bloggailu sen kautta ole järin mukavaa ja jää siksi vähemmälle.



Viikon aikana ei mitään maailmaa mullistavaa ole tapahtunut, mutta pääni sisällä olen käynyt monen monta keskustelua ja pohdiskellut. Kävimme viime viikolla pankissa juttelemassa raksalainasta ja ilokseni pankin täti lupasi meille sellaista, vaikkei minulla vakivirkaa olekaan. Pankista lähdimme osittain huojentuneina, mutta toisaalta monta kysymystä rikkaampana: koska laittaa nykyinen asunto myyntiin? Paljonko on realistista lyhentää lainaa kuukaudessa, jottemme joudu elämään seuraavaa 25 vuotta todella tiukoilla ja pelätä odottamattomia kuluja, kuten esimerkiksi jonkin kodinkoneen hajoamista? Näitä varten pankeissa on laskurit, mutta ei niidenkään varaan voi luottaa täysin, vaan täytyy myös miettiä omaa arkeaan - sitä kun ei pankin täti eikä laskuri tunne.

Ei se työnteko kuitenkaan pelkkää stressiä ole, kuten kuvan paljastamista verenpaineista voi nähdä ;)

Pankki- ja raha-asioiden lisäksi olen myös pohdiskellut paljon työasioita, koska tulot ja menot selvästi kulkevat käsi kädessä ja konkretisoituivat minulle kun laitoimme numeroita pankkitädin kanssa paperille. Tuntuu jotenkin tarkoituksettomalta tehdä hyvinkin vastuullista työtä AMK-tutkinnolla, kun tietää että joku, joka on käynyt koulua yhtä pitkään kuin minä, ansaitsee jopa tonnin enemmän kuussa. Itsepähän olen sairaanhoitajan ammatin valinnut, enkä sano, että ammatti tulisi valita palkan perusteella mutta kyllä se pistää miettimään kuinka epäoikeudenmukaisesti palkat on laskelmoitu kun samanpituisella tutkinnolla voi ansaita niin eri-paljon. En vähättele, etteikö insinöörin tai vaikka tradenomin työ olisi tärkeätä tai vastuullista, mutta hoitoalalla vastaamme elävistä olennoista, ylläpidämme heidän terveyttään ja joskus jopa pidämme kaikin voimin pelkillä käsivoimin hengissä. Ja siltikin palkka on vaivaiset 2400 euroa bruttotuloina. Tunnen itseni kovin pieneksi kun en osaa käsittää ja selittää tätä itselleni, mutta onko kyseessä niinkin yksinkertainen asia, että hoitoala on naisvoittoinen ja naiset eivät ole osanneet vaatia työlleen vastinetta? Vai onko selitys se, että koska alalla on niin paljon työntekijöitä, ei valtiolla olisi varaa maksaa kaikille yhtä hyvää palkkaa kuin esim. insinööreille? Koko Suomi menisi nurin jos kaikki hoitoalan ammattilaiset alkaisivat vaatia työnsä vastineeksi parempaa palkkaa - Suomen talous kun jo nyt on kokoajan velkojen varassa. Pelottava ajatus sekin kun muistelee, miten Kreikan kävi pari vuotta takaperin. Torstaisessa hoitajakokouksessa minulle(kin) vihdoin selvisi, että maamme hallitus on päättänyt ryhtyä tosissaan säästötoimiin - jotka koskettavat nimenomaan meitä valtiolle työskenteleviä: palkankorotuksia ei pariin vuoteen kannata kysellä, lomarahoista napsaistaan 30% pois ja työaika pitenee 30 minuutilla viikossa. Nämä muutokset astuvat siis voimaan vuoden vaihteessa ja koskettavat niitä jotka ovat julkisella sektorilla töissä - yksityisiä ei tähän pakoteta. Kun kuulin tästä, tunsin miten päässäni kiehahti: hittovie pitäisikö vaan vaihtaa alaa tai edes hakeutua privaattiin töihin kun jo nyt saa niska limassa painaa hommia, tulla väsyneenä työviikon jälkeen kotiin ja rojahtaa itku silmässä nukkumaan, tietää ettei lisää rahaa saa mistään eikä energia (eikä liioin fysiikka tai psyykekään paineessa työskentelyn jälkeen) riitä kahden duunin tekemiseen?! Mies tekee vuorotyötä, minkä vuoksi hän saa aika muikeita lisiä (minun tuloihini verrattuna) mutta se ei minun henkilökohtaista talouttani pelasta: en halua tulla elätetyksi, eikä meillä toisaalta (ainakaan vielä) ole yhteistä taloutta vaan maksamme yhteisiä kuluja omista pusseistamme.

Tämänkaltaiset isot asiat ovat pyörineet mielessäni kuluneen viikon aikana ja kun minulle vielä selvisi, että joudun jälleen ramppaamaan Helsingissä lääkäriin virka-aikaan teki mieli parkua: varaa olla palkattomalla ei nyt olisi, mutta kaikki lääkärikäyntien aikana menetetyt työtunnit täytyy tehdä takaisin, eikä lomapäiviä tai työpäivän lyhennyksiä näin ollen myöskään tule olemaan. Lomaa olen viimeksi pitänyt kesällä YHDEN viikon, enkä näillä näkymin pidäkään vapaita kuin ensi kesänä (silloinkin ne, jotka ovat kertyneet kasaan, eli vajaan viikon?). Välillä on kyllä nämä faktat vaakakuppiin asetettuani tullut tirauteltua kyyneleitä koska koko homma on ottanut niin päähän, mutta olen yrittänyt löytää arjestani ja siitä mitä minulla on positiivisia, voimaannuttavia (pieniäkin) asioita:

- voisilmä aamupuurossa
- metsässä kävely Ronjan kanssa
- raitis, viileä, kostea syysilma, jota on helppo hengittää
- päivittäin kellertävämmiksi muuttuvat puiden lehdet
- kesähelteisiin verrattuina huomattavaksi helpommilta tuntuvat hölkät: kun ilma on happirikkaampi ja viileämpi, sujuu juoksu helpommin ja sykkeetkin pysyvät matalampina kuin lämpimämmällä kelillä
- untuvatossukoiden pukeminen ennen nukahtamista: nukahtaminen on helpompaa kun varpaat pysyvät lämpiminä
timanttisormuksien ihailu netissä. Ainahan sitä saa haaveilla..
- Ensitreffit alttarilla ja Erilaiset perheet. Ihanaa realityä, jossa ei esitetä mitään eikä kurkoteta täydellisyyteen tai pyritä muuttumaan, vaan pikemminkin pyritään hyväksymään toisemme erilaisuuksinemme sellaisinaan
- halailu. Sitä tulee tehtyä aivan liian vähän, mutta aina jos ja kun jotain halaa, sitä tajuaa miten rauhoittava efekti halauksella on. Voisipa halauksia määrätä ihmisille reseptillä; uskon, että maailma olisi huomattavasti parempi paikka jos kaikki halailisivat hieman enemmän

Olin ajatellut kertoa hyvin sujuneista juoksulenkeistä, mutta säästän sen toiseen kertaan. Viikonlopuksi meillä ei ole suunnitelmia, ellemme sitten lähde etsimään T:lle uusia ulkohousuja rikkoutuneiden tilalle. Aamulla tuli nukuttua ihanan pitkään ja Ronjan kanssa kävimme jo reippaalla 30 min lenkillä, eli nyt hetki vielä ihmetellään, suunnitellaan viikonlopun ruokailuita ja ollaan vaan. 

Kivaa lauantaita <3

Do good, feel good

Muistatteko vielä kun kerroin lukevani The Happiness Projectia? Harvemmin kirjoista jää kovin moni asia mieleen, mutta eilen hymyssä suin kulkiessani mieleeni juolahti ohje, jonka Gretchen Rubin lukijalle, onnellisuuden etsijälle, antoi: Do good, feel good - eli vapaasti kääntäen tee hyvää, tunne hyvää. Ja juuri niin minulle eilen torstaina kävi.

Äiti oli kipeänä ja halusin yllättää hänet viemällä kukkia aamulla ennen kun lähdin töihin, eli kurvasin S-Marketin kautta ja nappasin ihanan gerbera-kimpun matkaani. Kun kurvasin vanhempieni talon tienhaaraan  huomasin siskonityttöni bussipysäkiltä, eli kun ikkuna auki ja kajautin tytölle, että heitän hänet samalla koululle. "Hyppääs takapenkille ja laita vyö kiinni!" huusin hänelle samalla kun lähdin juoksemaan mäkeä ylös vanhempieni talolle.

Ulko-ovelta jo kailotin hyvät huomenet ja kuulin äitini tassuttelevan yläkerrassa.  Aikatauluni oli jo tiukka, jotten myöhästyisi töistä mutta jäin odottamaan äitiä, jotta saisin ojentaa lahjan henkilökohtaisesti. Sydän heitti pari volttia kun näin pirteän, hymyilevän äitini, joka vielä edellisenä iltana kyynelehti kivusta. Vaan jälleenhän ne kyyneleet hänen silmäkulmiinsa ilmestyivät kun ojensin kukkapaketin hänen syliinsä ja toivotin hyvät torstait. Pikaisen halin jälkeen ryntäsin jo takaisin autolle, jossa W oli kammennut itsensä takapenkille ja naureskeli, että ajelisimme näköjään hänen odottamansa koulubussin perässä koululle saakka. Vaihdettiin kuulumiset ja W kertoi Italian matkastaan, jonka jälkeen emme olleet vielä nähneetkään. Miten mielettömän hyvä, lämmin ja rakastava fiilis minulla tuosta 8-vuotiaasta olikaan kun pysäytin auton ala-asteen eteen ja päästin hänet kyydistä.

Koko loppupäivä meni suu hymyssä ja kerroin muillekin, miten hyvin aamuni oli kiitos noinkin pienten asioiden, alkanut.

Illalla kävin 10 km hitaalla hölkällä ja olin ylpeä itsestäni kun keskisyke pysyi (vihdoin!) 154. Lenkin jälkeen jäähdyttelin kävelemällä ja tein pikaiset venyytykset, mutta totesin, että viikonloppuna olisi kyllä aika panostaa venyyttelyyn ja kehonhuoltoon jälleen hieman enemmän. Pakaralihaksia ja alaselkää juili ja kiristi siihen malliin, että hohheijaa vaikka pyrin hölkän aikanakin tekemään sivuhyppelyä sekä polven nosteluita. Yön nukuin levottomasti, mutta onneksi on perjantai. Nyt lähden töihin ja illalla on varmasti vuorossa perjantainen siivous-projekti, sekä TV:n tai jonkin leffan katselua ja syömistä. Mies menee huomenna töihin, eli aikainen nukkumaanmeno on taattu.

Kuvat keskiviikkoiselta metsäretkeltämme. Kuvanlaatu on tätä laadukkainta iPhone 5-luokkaa ja kaiken kukkuraksi kuvat eivät suostu kääntymään Bloggerissa. Baah.

Suosittelen kokeilemaan tuota Do good, feel good-yhdistelmää - sen ei tarvitse olla kovin kummoista! Jo toiselle oven avaaminen, hyvän työpäivän toivottaminen tai toisen tipauttaman tavaran nostaminen tuo itselle hyvän mielen. Toki tätä voi pitää jopa itsekkäänä, mutta mielestäni siinä ei ole pahaa jos tekee jotain hyvää toiselle ja saa kaupanpäällisiksi itselleen hyvän mielen.

Hyvää perjantaita murut <3

Matalaboogie-perjantaista lauantaihin

Moikkamoi!

Lauantaiaamu(päivä) valkenee harmaana. Herätyskellon digitaalinumerot näyttävät 7:30. Vedän syvään henkeä ja yritän unohtaa koko eilisen matalapaineisen boogien ja aloittaa puhtaalta pöydältä, vaikka tiedän, että se tuskin on mahdollista. Aamutoimien jälkeen lähden viemään Ronjaa pitkälle aamulenkille, vaikka tiedän T:n jo käyttäneen häntä pissalla ennen töihin lähtöään. Tarvitsen happea ja raitis syysaamu ja +7 astetta tuntuvat ihme kyllä kutsuvilta, enkä kadu päätöstäni lain.

Kulunutta viikkoa on varjostanut mediassa pyörineet hoitajat versus potilaat-keskustelu, jossa hoitajat sättivät potilaita ja päättäjiä ja kertovat ääneen, että syy siihen, että potilaat valittavat huonosta kohtelusta ei ole heissä, vaan resursseissa ja niiden puutteissa. Töissä olen tuntenut olevani sairaanhoitajana jotenkin erityisen syynäyksen alla, mutten ole muuttanut käytöstäni, vaan ollut oma itseni. Omiin tapoihini kuuluu katsoa silmiin, kertoa potilaille jos aikataulut ovat pettäneet ja hymyillä, sekä teititellä vanhempia ihmisiä. Mielestäni nämä ovat itsestäänselvyyksiä, mutta näin ei median kautta saadun kuvan perusteella näköjään ole. Moni potilas on ilokseni osoittanut kiitollisuutta viikolla, enkä tiedä johtuuko se siitä, että he(kin) ovat seuranneet mediataistelua vai olisivatko he muutenkin olleet tyytyväisiä ja pysyneet rauhallisina kiireestä ja venähtäneistä aikatauluista huolimatta. Olen ollut kiitollinen, että meille on osunut näin fiksuja potilaita, mutta silti takaraivossani on koko viikon jyskyttänyt hoitajien sättiminen, potilaiden mollaaminen - koko systeemin epäreiluus molempia osapuolia kohtaan ja tieto siitä, että tähän tarvittaisiin muutos eikä sotaa ja piiskaa. Tämä hullunmylly on verottanut töiden ohessa voimia sen verran, että olin eilen aivan rättipuhkipoikki kotiin päästyäni ja ärsytti aivan suunnattomasti omistaa iso energinen koira siinä kohtaa - etenkin kun T oli töissä ja tulisi vasta illalla ja koiran energianpurku oli siis minun vastuullani. Toivoin raittiin ilman piristävän minua, mutta päinvastoin tunnin lenkkimme oli yhtä sumussa kävelyä ja raivostuin Ronjallekin ihan turhasta ja häpesin itseäni. Väsyneenä pinnani voi olla todella kireä ja skorpionimainen tulinen luonteeni räjähtelyineen pääsee valloilleen. Loppuilta meni sitten sohvalla Instagramia selaillen ja sätin itseäni siitä, etten jaksanut leikkiä koiran kanssa vaikka hän kuinka kantoi leluja hetken levättyään.

Alkuviikon lenkin jälkeen oli todella hyvä fiilis ja kuvaa katsomalla se muistuu taas mieleen <3

Tälläisinä väsymyksen hetkinä löydän itseni usein miettimästä tulevaisuutta ja sitä, miten vastaisuudessa tulen jaksamaan jos nyt jo lapsettomana kerrostaloasujana yhden koiran omistajana tekee välillä tiukkaa kun mies on illan pois. Kai kaikilla joskus menee huonosti, mutta jos lähtökohtana olisi se, että meillä olisi lapsi tai pari, koira, omakotitalo (sanotaan nyt vielä, että olisi karsea lumikeli ja kinokset) ja minun täytyisi selvitä kaikesta yksin - ja olen näin rätti jo nyt, miten hemmetissä pärjäisin sitten!? Ehkei minun kannattaisi edes haaveilla muusta kuin siitä, mitä minulla nyt on.

Anteeksi vuodatus, mutta tällä hetkellä usko koko tulevaisuuteen ja kaikkiin suunnitelmiin jota minulla sitä varten on, ovat karanneet kuin taivaan tuuliin. Onneksi nukuin viime yön hyvin, päätin jo aamulla, että tästä vielä selvitään ja ylös noustaan enkä aio luovuttaa ennenkun kaikki kortit on käännetty. Välillä täytynee olla vastoinkäymisiä ja niitä osuu kaikkien kohdalle ja lähtökohtina kun oli kireä pinna ja väsymys, ei eilinen perjantai ollut paras mahdollinen. Nyt istun sohvalla ja hymyilen Ronjalle, joka kantaa leluja olkkarin matolle ja heiluttaa niitä ympäri itseään, kunnes taas simahtaa nukkumaan. Aikamoinen pelle ja ADHD tuo meidän koisu.

"Mua väsyttää niin, etten jaksa edes rakastaa"

Huomenta kaikki!

Jestas miten seko viikko minulla on takanani ja siitä syystä en koe minkäänlaista (no ehkä vähän..) morkkista siitä, etten ole tänne kerennyt kirjoittelemaan. Olen nukkunut todella huonosti koko viikon, töissä on kiirettä piisannut ja nyt kun kesän valoisuus on alkanut väistyä syyspimeyden ja -koleuden edestä, taitaa kroppakin olla aivan ulalla siitä mitä vuorokauden aikaa eletään. Alkuviikosta illalla saattoi vielä käydä shortsit ja toppi yllään lenkillä (koska lämpötila lähenteli 18 astetta) auringonpaisteessa, kun nyt loppuviikosta pilvet ja hämäryys ovat olleet valloillaan. Kun kiireen, vähentyneen valon määrän ja totaalisen unenpuutteen yhdistää, ei tarvitse olla mikään matemaattinen nero tajutakseen, että jaksaminen ja hermot joutuvat koville.

Ronja on nyt jostain kumman syystä keksinyt alkaa herättämään meidät n klo 2 yöllä raapimalla seinää kunnes nousemme ylös ja päästämme hänet ulos. Noin joka toinen kerta hän käy pissalla, joka toinen kerta istahtaa keskelle peffaansa olkkarin lattialle ja heiluttelee iloisesti häntää kuin sanoen "ihanaa kun heräsit! Mutta miksi?" ja lähtee sitten iloisesti juoksemaan karkuun kun tajuaa, että herätetty tyranni (lue: minä tai mies) aikoo napata häntä niskavilloista ja ohjata ulos halusi hän tai ei. Minä kun olen tunnettu siitä, että olen herkkäuninen en sitten ole saanut unenpäästä kunnolla enää seistyäni terassilla raittiissa ilmassa jopa 10 minuutin ajan sihisten kiukusta koiralle.
Jollei syynä huonosti sujuneeseen yöhön ole ollut koira, on mies saanut syyt niskoilleen: hemmetinkuustoista sitä kuorsaamista! Olen herkkä nukahtamaan ja herään myös herkästi kesken unien, minkä vuoksi olen kesästä lähtien nukkunut tulpat korvissani. Korvakäytäväni ovat nyt alkaneet ärtyä pehmeistä tulpista huolimatta niin, että olen jättänyt ne suosiolla pois jotten heräisi kipuun, mutta sillä seuraumuksella, että herään sitten lehden kolahtamiseen tai miehen kuorsakseen (ellei Ronja ehdi aloittaa raapimissessiotaan ensin..). Kellon sitten piristessä hieman vaille 6 olen pelästynyt omaa peilikuvaanikin ja silmäpussit ovat lähennelleet jätesäkkejä pikku-Chanelin sijaan. Koiran pissatus aamulla on niin hyvässä ja pahassa ollut pelastukseni: ärsyttää lähteä, koska voisi kävelyn sijaan nukkua edes 20 minuuttia pidempään ja olla edes hieman virkeämpi, mutta toisaalta raittiissa ilmassa kävely on piristänyt unenpuutteesta huolimatta ja virkistänyt enemmän kuin jos olisin vain kammennut itseni sängystä pöydän ääreen suoraan. Töissä olen koittanut tsempata ja olla virkeä ja omasta mielestäni jopa onnistunut siinä ihan hyvin (päivystyksessä on toki ollut ajoittain niin kiire, ettei siinä ole omia olojaan ehtinyt tunnustellakaan - haha, hyvä se! :D Mutta toki töissäkin etenkin niinä hetkinä kun on rauhoittunut paikoilleen (esim. puhelimeen) olen huomannut, miten kroppaa ja mieltä on väsynyt ja särkenyt. Minua on ärsyttänyt aivan suunnattomasti se, miten sumuiselta ja surulliselta mieleni on tuntunut pitkin viikkoa ja tiennyt, että se kaikki johtuu niinkin pienestä asiasta kuin unenpuutteesta, mutta yrittänyt ajatella positiivisesti. Väistämättä hermot ovat valitettavasti kiristyneet pikkuhiljaa, eikä liioin koiran eikä miehen seura ole kiinnostanut. Molemmille on tullut tiuskittua, pyydelty anteeksi ja jälleen tiuskittua. Pelastuksinani ovat toimineet raittiissa ilmassa tehdyt lenkit, joita on viikon aikana tullut tehtyä paljon ja olosuhteisiin huomioon ottaen pitkiäkin.

Aamuhämärässä napattu kuva aamupuurosta, johon olen nyt lisännyt puolukoita ja omenasosetta

Päivän hengähdyshetki: koiralenkki pururadalla

Keskiviikko- vai torstai-iltana kuvattu sateenkaari

Eilen olin töistä päästyäni niin totaalisen väsynyt, että teki mieli itkeä ja tiesin, että koira odotti minua lenkkeilemään. Ei siinä muu auttanut kuin syödä pieni välipala, napata Flexi käteen ja lähteä pururadalle. Heti alkumetreillä tapasimme pari kultsia, joiden kanssa Ronja sai nuuskia ja pomppia hetken ja vaihdoimme siinä samalla omistajan kanssa pari sanaa. Se piristi - meitä molempia. Pururataa pitkin kävellessämme tajusin jossain kohtaa, että olin niin väsynyt että pelkäsin kadottavani suuntavaiston ja kelasin mielessäni miten hölmöltä tuntuisi soittaa hätänumeroon tai kysyä vastaantulevalta minne suuntaan minun tulisi kävellä jotta löytäisin kotiin - radalta, jonka osaisin varmaan kulkea silmät sidottuinakin! Lenkin kokonaispituudeksi muodostui n 7-8 km (en koskaan pidä mitään mittareita koiran kanssa lenkkeillessäni) ja ajallisesti siihen kului n 1,5h. Kotiin palattuamme minulla oli silmät niin ristissä, että teki vain mieli rojahtaa sänkyyn, mutta samalla teki mieli lähteä kotoa pois tekemään jotain ihan muuta kuin sitä, mitä useimmiten iltaisin teen, eli hengailla kotona kännykkä kourassa. Ronja katsoi minua hieman kummaksuen kun nappasin uudestaan hihnan kouraan ja availin ulko-ovea. Käynnistin auton ja mietin vielä hetken, kannattaisiko lähteä ajamaan kun silmäluomet painoivat tonnin pimeäkin alkoi jo laskeutua. Lähdin silti.

Silmätkin taisivat harittaa eri suuntiin eilisiltana.. Ja voi jestas noita vaalentuneita hiuksia!!

Laiturille päästyämme istahdin polvilleni ja vedin syvään henkeä: meri on elementtini. Mikään ei rauhoita minua niin hyvin kuin raitis meri-ilma - liekö syynä se, että olen vauvasta lähtien viettänyt ison osan kesistäni merellä - ja tämän tiedostaen ajoin Ronja mukanani venerantaan haistelemaan merta. Yllätyksekseni rantaan ilmaantui pari muutakin yksinäistä kulkijaa, nähtävästi samoilla asioilla kuin me: tulivat haistelemaan raitista meri-ilmaa ja kuuntelemaan hiljaisuutta.

Mies soitteli varovaisesti fiiliksiä haistellen joskus kahdeksan jälkeen ja totesin hänelle pöydän ääressä istuessamme joskus lähempänä klo 21, että olen pahoillani siitä miten väsynyt olen ollut ja siitä, etten näin väsyneenä jaksa välittää, enkä rakastaa. Nukkumaan kävimme jo ennen kymmentä ja taisin simahtaa kuin pieni lapsi.

Kellonsa soi jo seitsemän jälkeen, koska mies oli lupautunut veljensä kanssa metsälle. Ärsyttihän se, etten taas(kaan) saanut nukkua kunnes heräisin sisäisen kelloni mukaan, mutta kyllä mieli oli huomattavasti virkeämpi kun lähdin Ronjan kanssa viikonlopulle tyypilliselle pidemmälle aamulenkillemme. Olisin halunnut viettää yhteisen rauhallisen aamun hänen kanssaan, mutta miehen harrastukset ja vuorotyöt huomioon ottaen, ei se nyt vähään aikaan tule toteutumaan; hän kun saattaa viettää vapaapäivää keskellä viikkoa minun lähtiessäni arkisin aamulla töihin. Minun viettäessäni säännöllisesti vapaita viikonloppuja, lähtee mies lähes joka viikonloppu jompana kumpana aamuna viikonloppunakin töihin. Vuorotöissä on puolensa ja olen toki iloinen, ettemme molemmat (enää) sellaista tee, koska yhteinen aika on silloin todella kortilla. Silti olisin juuri tänä aamun kaivannut rauhallista jutustelua ja seuraa, mutta jos metsästämään mielii, täytyy sinne lähteä aamusta. Olen puolin ja toisin miettinyt miten järjestelisimme arjen niin, että saisimme molemmat nukkua riittävästi. Tällä hetkellä kun combo on se, että minä nousen ma-pe kuuden aikaan lenkittämään koiraa ja mies nukkuu vapaapäivinään kunnes herää ja töihin tai kouluun lähtiessään n seitsemään asti. Viikonloppuisin jos hän lähtee töihin, kello soi ennen seitsemää ja jälleen minä käytän koiraa ulkona (koska en saa enää nukuttua kun hänen kellonsa on soinut). Minä nukun siis aina vähemmän.

Ah, onneksi viime yö sujui jo paremmin ja mieli on suht. virkeä. Ärsyttää silti jo nyt tietää, että huomenna sunnuntaina tulee miehen kello jälleen herättämään meidät jo seitsemän aikaan, enkä koko viikkona siis saa nukkua niin pitkään kuin kroppa haluaisi. Täytynee yrittää latailla akkuja toisilla tavoin kuin nukkuen siis, jotta kroppa jaksaa taas uuteen viikkoon.

Miten unen puute vaikuttaa sinuun? Löytyisikö hyviä vinkkejä tuohon viimeksi mainittuun dilemmaamme, jossa mies "saa" nukkua arkisin jopa tunnin pidempään kuin minä vaikka lähtisikin töihin? Minä kun kuitenkin olen se aamuvirkumpi, joka siksi on ottanut tehtäväkseen lenkittää Ronjaa jokaikinen aamu..

Voiko miesflunssa iskeä naiseen? Pari sanaa kohentuneesta kunnosta, koirasta ja viikosta

Heipparallaa ja mukavaa maanataita, tiistaita keskiviikkoa!

Miten sinun viikkosi alkoi? Minun alkoi tänään maanantaiaamuna jo 5:17 kun heräsin odottamaan kellon soimista. Väsytti, mutta hieman ennen kuutta nousin ylös, hoidin aamutoimet ja painuin Ronjan kanssa ulos. Ärsytti kun näin naapurin lähtevän koiransa kanssa samaan aikaan ulos ja Ronja olisi innoissaan halunnut mennä nuuskimaan, mutta itse en siihen aikaan kokenut olevani kovinkaan sosiaalisella tuulella ja poikkesimme normi-reitiltämme. Tämä luonnollisesti johti minuutti-aikataulutetulla aamutoiminnallemme sen, että olimme peräti 5 minuuttia totutusta jäljessä - kokoajan. Viime aikoina olen tieten tahtoen miettinyt ajatusten ja asenteen vaikutusta omaan käytökseen ja fiilikseen ja tajusin, että siinä maanantaiaamun kiireessä voin itse päättää, annanko pienen myöhästymisen haitata ja ärsyttää minua, vai valitsenko toisen reitin ja viittaan kintaalla kiireelle. Arvaatko kumman valitsin? Jep, jälkimmäisen. Tiedän aiheuttaneeni kaikella ylimääräisellä pikku-hääräämisellä pientä viivästystä: keitin bataattia lounasta varten (aah, miksen tehnyt tätä jo eilisiltana?, laitoin Ronjan ruoat Kongiin - kunhan ensin löysin koko hemmetin hökötyksen, kukalie piilottanut senkin..?, venyyttelin.. Kun istahdin vihdoin alas lusikoimaan aamupuuroa ja vilkaisin kelloa muistuttaen itseäni siitä, että olin kokonaiset 5 minuuttia aikataulustani jäljessä ja tiedostaen, että minun nyt periaatteessa ja kaiken logiikan mukaan täytyisi syödä 5 minuuttia normaalia nopeammin päätin puhaltaa pelin poikki: jos aamuissa jokin on minulle tärkeätä, on se rauhassa syöminen. Toiset ihmiset voivat kulauttaa aamiaiseksi smoothien kurkkuunsa ja suunnata ulos 5 minuutissa, mutta minä kuulun siihen kuntaan, joka haluaa istua rauhassa ja syödä vähintään 20 minuutin ajan puuroa maistellen ja kahvia siemaillen lehden lukemisen lomassa. Vedin syvään henkeä, yritin puhaltaa mahdollisimman pitkään ulos (luin jostain viikonloppuna, että myös ulospäin puhallus ja hengitys on tärkeätä - ei pelkästään se joogeilta opittu syvä sisäänhengitys) ja päätin rauhoittaa aamuhetkeni siltä seisomalta istumalta ja tunnustelin, miltä se puuro OIKEASTI suussa maistui kun se sinne tiensä löysi. Kuulostaa hoopolta, mutta tuntui itse asiassa oikein hyvältä ja kun vihdoin olin syönyt kipponi tyhjäksi, olin edelleen 5 minuuttia normaalista aikataulustani jäljessä, mutta edelleen ja silti rauhallinen. Istahtaessani vihdoin autoon kaikkien meikkailuiden ja pukemisien jälkeen totesin, että olin kirinyt myöhästymiseni kiinni ja saatoin ajaa rauhallisesti töihin. Mitä tästä opimme? Ettei kiireessä saa mitään hyvää aikaiseksi kuin kiireisen ja stressaantuneen mielen ja että kannattaa näin ollen koittaa hengähtää - kiireisemmässäkin tilanteessa - edes hetkeksi, jotta pää pysyy kasassa. Olen viime aikoina tajunnut miten iso merkitys pään ja mielen sisäisellä fiiliksellä on kroppaan ja ainakin itselläni sisäinen rauhattomuus ja stressi pistää koko kropan tärisemään enkä saa MITÄÄN järkevää aikaiseksi. Stressaamalla tärisen, eikä mistään ihan konkreettisestakaan kuten kirjoittamisesta tule yhtään mitään ja kiire ja myöhästyminen kasvaa.

Toim.huom. tässä kohtaa: en ehtinyt kaiken hässäkän keskellä eilen viimeistellä tekstiäni, joten jatkan sitä nyt tänään tiistaina keskiviikkona. Pientä kiirettä pitänyt..

Sunnuntaiaamuna herätessäni olo oli kuin jyrän alle jäänyt vaikka olin nukkunut hyvin. Joka paikkaa kolotti, lämpömittari näytti kainalosta 35,6 ja pää oli kuin humiseva harju. Rötväilin sohvalla aina lounaaseen asti telkkaria ja kännykkää selaillen ja tein kerrankin niin päin, että söin ensin ja lähdin ulkoilemaan vasta sen jälkeen (yleensä käyn siis lenkillä n tunti-pari aamupalan jälkeen viikonloppuisin). Käveltiin niin reippaasti kun pystyttiin Ronjan kanssa n 8km lenkki ja palattiin kotiin, röhnöttiin jälleen hetki ja käytiin sitten mummilassa pyörähtämässä - palataksemme jälleen kotiin. Mitä illemmaksi kello kävi, sitä levottomammaksi mieleni ja kroppani muuttui ja päätin sitten lähteä ulos hetkeksi. Jos aamulla olo oli 0, oli se illemmalla jo 9, eli parannus oli huikea. Flunssaisena liikkuminen on ok, mutta raja övereiden ja sopivan tason välillä on kuin veteen vedetty: kroppaa täytyy kuunnella ja tunnustella kokoajan. Jos hengitys tuntuu ahdistavalta, rintaan tulee paineen tunne tai olo muuttuu huteraksi, täytyy tahtia hidastaa heti. Napsaisin siis varuiksi Suunnon Ambitin sykevöineen kiinni, jotta voisini voinnin lisäksi seurata sykkeitä samalla: jos syke nousisi >160, hidastaisin heti (ylämäet poikkeuksia, mutta niiden jälkeen sykkeen pitäisi laskea nopeasti) ja lähdin matkaan. Juoksu tuntui (kummallisen) hyvältä ja sykkeet pysyivät ihmeellisen matalalla 140-tasolla niin, että jopa pelästyin sykkeiden tipahtavan liian mataliksi :D Haha, tuskin syke nyt ihan pohjiin asti juostessa menee, mutta olin todella yllättynyt että syke pysyi noin matalalla vaikka hölkkäsin kun se yleensä liikkuu 150 paremmalla puolella peruslenkilläkin. Niin se kunto on vain näköjään päässyt nousemaan kesähelteiden lenkkien aikana! :) Siinä sittne hölkkäilin hiljakseen hieman reilu tunnin ja kun lopettelin keskisyke oli 152 ja kilometrimäärä yllätykselliset 11 km! Tyytyväisenä ja yllättyneenä palasin kotiin ja lähdin palauttavalle kävelylle Rontti mukanani.

Kuvat napsaistu maanantaina kun mentiin miehen äidin miesystävän 50-vuotiskahveille.
Mekko H&M laukku Mulberry korut Kalevala Koru kello Michael Kors

En olisi kuuna päivänä uskonut, että aamuisen jyrän alle jääneen-oloni kanssa pystyisin illalla tuollaiseen suoritukseen, mutta niin siinä vain kävi. Mieheen iskenyt flunssa ei sitten päässyt kaatamaan minua vuoteenomaksi asti kuin vain pariksi tunniksi ja vaikka flunssaoireet välillä saattavat tehdä n.s takapakkia ja iskeä parin helpottaneen päivän kuluttua uudelleen, ei minun kohdallani (kopkop) näin ole käynyt. Eli voimme todeta, ettei miesflunssa voi naista kaataa ;)

Puolikuntoisena ei kannata lähteä hakemaan ennätyksiä tai n.s. huippusuorituksia, mutta voinnin mukaan liikuntaa saa ja suositellaan harrastamaan. Ulkoilma tekee hyvää ja kevyt liikunta parantaa unenlaatua, ennaltaehkäisee niska- ja hartiaseudun jumeja, lisää ruokahalua ja liikunta useimmiten myös saa ihmiset syömään terveellisemmin (harvan tekee mieli hiilari- ja rasvapitoista pizzaa lenkin päätteeksi), parantaa vireystilaa ja nostaa mielialaa ja ennaltaehkäisee lihaskatoa. Minulta kysytään usein töissä milloin flunssan jälkeen saa lähteä liikkeelle ja usein ohjeistan juuri kuuntelemaan omaa kehoa: jos päässä humisee tai keuhkoissa tuntuu, on teho liian kova. Jos nokka on hieman tukossa, mutta rinta ja hengitys vapaata, voi liikkua. Jos on kuumetta, täytyy liikunnat jättää vähemmälle ja yhtä monta päivää kun on ollut kuumeessa, tulee olla kuumeetta, ennenkuin lähtee harrastamaan kävelyä raskaampaa liikuntaa ja kun treeneihin vihdoin lähtee, ei saa lähteä heti repimään flunssaa edeltävillä painoilla, vaan pikkuhiljaa niihin palaten.

Hitsi mikä viikko - tuntuu että tänään olisi vähintään jo torstai, mutta vasta keskiviikkoa eletään. Töissä on ollut aika intensiivistä ja jotenkin arkeen paluu, syksyn pikkuhiljaa saapuminen ja rutiinien uudelleen opettelt tuntuu lisäävän ihmisten oireilua - tai ainakin näin itse epäilen. Eilen illalla olin niin poikki, etten voinut uskoa todeksi mutta ihmekös tuo: nukuin toki pidempään kuin yleensä koska menin tuntia myöhemmin töihin, hötkyilin töissä ja aivot kävivät kierroksilla potilaita ohjaten, tavoittaen ja hoitaen ad 17:40 asti, jolloin hyppäsin auton rattiin ja suuntasin kotiin vaihtamaan vaatteet, lappasin välipalaa seisten suuhun ja lähdin Rontin kanssa ulos. Kotiin palattiin 1h 20 min rivakan kävelyn jälkeen, venyttelin hetken ja asetuin sitten makuulle lattialle jalat seinää kohti. Ei kestänyt kauaa ennenkuin Ronja tupsahti viereeni, kävi makuulle ja laittoi pään mahalleni. Rapsuttelin siinä koiraa kuunnellen, miten hänen hengitys syveni ja hetken päästä koira kellahti selälleen raajat kohti kattoa ja kuorsasi ääneen :D Vaikka neiti osaakin nyt teinihormonimyllerryksessään olla todella rasittava (haukkuu kaikkia ja kaikkea, on epävarma, nylkyttää kaikkia lelujaan, on huomionkipeä  24/7..) on hän silti iso osa elämääni, enkä voisi kuvitella enää aamua, jolloin en lähtisi ensitöikseni ulos, päivää jolloin en pääsisi rapsuttamaan iloisesti vispaavaa mustaa pyllyä tai iltapäivää, jolloin töissä istumisen jälkeen lähtisin koiran kanssa ulos. Erityisesti ulkoilu on se osa, jota ilman koiraa kaipaisin kaikkein eniten. Toki ulkoilla voi ilmankin, mutta koiran kanssa siihen on syy. Syy lähteä ulos huonommallakin kelillä (minä tosin saatan lähteä joskus ilman koiraakin sateeseen jos mies on jo ehtinyt hänen kanssaan käydä :D), syy kävellä hieman hitaammin vihreitä nuuskutellen. Koira on hyvä syy moikata ja vaihtaa kuulumisia tuntemattomienkin kanssa, eli naapurustoonkin tulee tutustuttua helpommin. Toki koira vaatii ja vie, mutta kyllä se paljon antaakin. Monet päivät Ronjan kanssa voisin kyllä vaihtaa pois, mutta vähintään yhtä monta ottaisin heti takaisin - en minä ilman mamin murua enää pärjäisi!

Tälläinen sekametelisillisalaatti-postaus oli tämä. Kertoo ilmeisesti jotain viikostani, kun olen tätä postausta nyt rustannut peräti neljänä päivänä :D Ärsyttää kun kaikki postaukseni ovat nykyään tälläisiä megalomaanisen pitkiä. Pitäii yrittää rajata tarinointia, koska itse hädin tuskin jaksan lukea vastaavia postauksia muiden blogeista!

Millaiset postaukset kiinnittävät sinun huomiosi ja onko mielestäsi less more vai more less? Olethan välttynyt (mies)flunssalta?

Syksyn merkkejä ja sekalaisia kuvia

Mistä tietää, että syksy on tullut?

Siitä, että aamulla kellon piristessä ulkona on vielä niin pimeää, että keittiössä täytyy sytyttää valot

Goretex-varusteet ovat löytäneet kaapin perukoilta kesän jälkeen käyttöön (kesällä en muista ulkoilleeni monessakaan sadekuuroja, mutta auta armias nyt elokuussa..)

Ronjakin saa sateella pukea oman sadeasunsa ylleen, eikä onneksi ole siitä moksiskaan. Naurattaa aina kun Ronja pukeutuu ruskeaan Rukka-sadetakkiinsa, koska hän muistuttaa kovin Robin Hoodista tuttua munkki Tuc:ia :D

Tuikkuja tulee sytyteltyä harva se ilta ja tulee sohvalla tulee istuttua aiempaa enemmän ihan vain kynttilöiden valoa fiilistelemässä

Toppeja tulee käytettyä vain töissä työtakin alla ja niiden tilalle tulee yhä useammin puettua neule tai huppari (kotioloissa)

Tekee mieli syödä kuumaa keittoa ja pitkään hautuneita ruokia kun koko kesän on tullut puputettua salaatteja ja muuta raikasta

Annos kuin Ikeassa: lihapullia, lohkoperunoita rosmariinilla, kesän viimeisiä kukkakaaleja (kuvasta puuttuvia uuni-punajuuria) sekä puolukkasurvosta

Aamulla kun ajaa töihin, voi jo laittaa pyllynlämmittimen (lue: auton penkinlämmittimen) päälle ja nautiskella kun tuntee lämmön nousevan selkää pitkin. Olisipa autossani ratinkin lämmitin..

Potilaille joutuu pahoittelemaan ja varoittelemaan viileistä käsistään

Kotia tekee mieli sisustaa, vaikka tietää, ettei nykyisessä toivon mukaan kovin kauaa tarvitse enää luurailla

Peiliin katsoessa tajuaa, että aurinko on vaalentanut alkukesästä täydellisen ruskeaksi värjätyt hiukseni vaalean hampun värisiksi, ja että nyt on aika varata aika kampaajalle. Meinaan joka peiliin vilkaisu tuntuu bad hair day:lta!

Sunnuntaina aurinko paistoi vielä niin, että tarkenin juosta toppi ja shortsit ylläni. Mutta voi jeesus noita hiuksia! 

Kesällä napsittuja kuvia voi fiilistellä ja palauttaa niiden kautta mieleensä kesän tapahtumia, kuten mökkireissuja. Kuvassa Ronja ei suostunut tulemaan veneeseen sisälle, vaan istua jökötti ulkona ja nuuhki onnellisen näköisenä meri-ilmaa

Kotimaiset juurekset ilmaantuvat kauppoihin, ovat puoli-ilmaisia ja maistuvat taivaallisille! Ei kun kaalilaatikkoa, keittoja ja uunijuureksia valmistamaan!

The days are long, but the years are short - or are they? Viikon, viikonlopun ja lääkärissä käynnin kuulumiset laajassa pähkinänkuoressa

Idea otsikkoon tulee Gretchen Rubin:n kirjasta The Happiness Project, jonka sain hiljattain (vihdoinkin) luettua loppuun. Kirja on inspiroiva ja herätti ainakin minussa monta ajatusta, sekä antoi yksinkertaisia vinkkejä siihen, miten omaa onnellisuutta ja tunnetta siitä, että on onnellinen, voisi lisätä arkeensa. Olen hiljattain alkanut lämmetä self help-tyyppiselle kirjallisuudelle ja voi lämpimästi suositella tätä Rubinin kirjaa heillekin, jotka suhtautuvat skeptisesti tämän kaltaiseen kirjallisuuteen.

Anyhow, olipa muuten huono aloituskappale tuo ylläoleva (kuulen äikän maikan äänen jo päässäni..), mutta aasinsiltaa pitkin taas jatkan kertomaan kuulumisia :) Viikot tuntuvat suhahtavan niin nopeasti ohi, ettei perässä meinaa pysyä ja jälleen on maanantai ja voin vain ihmetellä, minne ihmeeseen viime viikko ehti jo kadota.

Viimeksi kun kirjoittelin, kerroinkin hieman faktoja kaarrellen ettei kaikki ole hyvin, mutta nyt voin onnesta huokaillen kertoa, että ainakin yksi asia järjestyi: työt jatkuvat! :) On aivan uskomatonta miten tavallaan niinkin yksinkertainen asia kuin työt - ja etenkin epävarmuus niistä - voi vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti muuhun elämään. Muistutan usein itseäni siitä, että työt loppupeleissä ovat todella suuri osa elämää - tuleehan siellä vietettyä arkisin 8h + työmatkat, eli 1/3 koko vuorokaudesta. Onnekseni asiat järjestyivät, eikä minun nyt hetken aikaan näillä näkymin tarvitse jännittää työsopimuksen jatkoa. Jännitys vei minulta yöunet ja vaikutti pakostakin sitten yleiseen jaksamiseen ja "moodiin" (en millään keksi sopivaa suomenkielistä sanaa.. Fiilikseen?) ja mitä enemmän tiuskin ja olin tiukkapipoinen ja räjähtelevä kotona, sitä enemmän minua ärsytti. Käykö teillekin niin, että kun tiuskii muille, suuttuu aivan mielettömästi itselleen kun tietää, että purkaa pahaa oloa muihin - ja sitten sitä onkin vielä pahemmalla päällä? :D Tosi epäloogista, mutta toisaalta ei. Rubinin kirjasta The Happiness Project-kirjasta opin, että välillä pitää "act in the way you wanna feel", eli jos haluat olla iloinen, esitä iloista. Kun vaikutat iloiselta, muut toimivat peileinä ja ovat iloisia sinua kohtaan ja kuka nyt pystyisi mutrunaamaa näyttämään kun muut ovat ystävällisiä sinua kohtaan? Aivan. Oivallus nro 1 tehty!

Arki on muuten rullannut entiseen tapaansa eteenpäin. Mies aloitti AMK-opinnot keskiviikkona, eli seuraavat 3 tai 4 vuotta hän suhaa töiden ohessa koulunpenkillä. Hänen normaalisti tehdessä vuorotöitä muutos on sikäli meidän arjessamme tuntuva, että hän on nyt päivisin koulussa ja niinä päivinä kun ei ole koulua, saattaa olla töitä 12h tai 24h. Tavallaan se ei vaikuta minun arkeeni juurikaan, koska olen itse virka-aikaan 8-16 töissä enkä "hyödy" siitä että mies olisi päivät kotosalla, mutta tuntuuhan se hassulta kun toinen tulee - aivan kuten ennen vuorotöitään - kanssani samaan aikaan iltapäivällä kotiin kun hän tähän asti on hengaillut himassa koko päivän. Opintoja on vasta pari päivää takana, joten vielä on hankala sanoa miten ne tulevat vaikuttamaan elämäämme (haha tai mieshän jo pähkäilee, että hänhän joutuu lukemaan läksyjä :D) mutta pääasia ja omalla kohdallani suurin huolenaihe on se, ettei koulua olisi miehellä ihan päivittäin (käy siis n.s aikuisopintoja, eli monimuotoa pitäisi pääosin olla) niin että hän voi käydä koulun ohessa töissä. Talouden tulot väistämättä romahtavat jos vain toinen osapuoli käy töissä ja se fakta mielessä pitäen pankkiin marssiminen ja talolainan kosiskelu hieman jännittää. Onneksi asioilla on tapana järjestyä ja miehen opinnot ja työvuorot näyttävät ainakin tällä hetkellä menevän kivasti yhteen. Toista meno on sitten kun hänellä on pitkät työharjoittelut edessä - silloin on yksinkertaisesti PAKKO ottaa opintovapaata, mutta silloin hän voi periaatteessa nostaa jopa opintotukea. Hoitoalalla kun ei harjoittelusta makseta palkkaa..

Viikonloppuna emme tehneet mitään kovin mullistavaa: kävin lenkeillä, tehtiin ruokaa (ja sunnuntaina innostuin pitkästä aikaa leipomaan sämpylöitäkin! Vitsit miten taikinaterapiaa harrastaessaan aina tajuaa, että sitä täytyisi harrastaa useamminkin - on se vaan niin paljon kivempi syödä omia tuotoksia kuin kaupan muovipussileipää), käytiin Ikeassa hakemassa tuikkuja ja sukuloimassa. Mies totesi jo eilen, että minulla varmaan on joku yliaktiivisuus-ongelma koska vaikka noinkin paljon touhuttiin, kinusin silti että haluaisi tehdä "vielä jotain". Sitten kun puhisten suostuin hetkeksi sängylle lukemaan, meinasin nukahtaa. Pitäisi varmasti opetella rauhoittumaan. Toisaalta voin aina syyttää geenejäni, koska isäni on tismalleen samanlainen suhaaja ja touhujaja, joka ei paljoa paikoillaan muuten kuin nukkumassa pysy ;)

"Hei otetaan nyt yksi couplefie kun ei olla aikoihin otettu!" Ja tässä lopputulos: kaksi kaunista :D

Tänään maanantaina kävin (jälleen) tapaamassa uutta lääkäriä, joka tutkii ja kopeloi jumejani. Minulle tehtiin (jälleen, mutta nyt kokeneemmin käsin) faskiamanipulaatiota ja kotiläksyksi sain seurata omaa oloa, seurata esiintyisikö minulla mahdollisia oireita kuten kuumetta ja infota lääkäriä oloistani viikon kuluttua. Mitään ihmettä en usko tapahtuvan ainakaan kerta-käsittelyn jälkeen, mutta olen toiveikas: naislääkäri kellä kävin on hyvin kokenut ja moni on saanut hänen käsittelystään hyötyä. Minun niska-/kaulaseutuni oli heti käsittelyn jälkeen todella keveän oloinen, mutta nyt pientä pistelyä on taas alkanut tuntua. Nyt täytyy vain koittaa olla kärsivällinen ja odotella ja katsoa, miten tilanne kehittyy. Jollei kertakäsittelystä vielä 100% apua ole, niin uskon, että jos tästä edes HIEMAN apua on, niin menen varmasti uusintakäynnille. Lääkärillä oli ihanan avarakatseinen näkemys ihmisen hoitamisesta ja totesi, ettei halua hoitaa potilaitaan todella montaa kertaa - koska kokee nähtävästi, että on silloin epäonnistunut heidän hoidossaan! Minulle tuli potilaana turvallinen ja rauhallinen olo jo siitä, että lääkäri ens-alkuun halusi selvittää taustani eikä heti lähtenyt kopeloimaan ja lääkitsemään ja määräämään ties mitä tutkimuksia. Hänen näkemyksensä mukaan kaltaiseni jumit ovat monen tekijän summa, mutta hän painotti, että aiemmat traumat - henkiset että fyysiset - ovat kasautuneina niiden aiheuttajia. Kuluneet viime vuodet eivät minun kohdallani mitenkään helppoja ole olleet ja yksi syy on myös nämä jumit jotka ovat estäneet minua elämästä haluamaani elämää, muta uskon yhä ja edelleen, että se aika vielä koittaa kun voin elää täysin normaalisti, käydä asioilla, matkustaa ja oleilla hetkittäin myös epämukavissa asennoissa ilman, että kärsin huimauksesta ja säryistä jälkeenpäin.

Että sellaisia kuulumisia täältä :) Miten sinun viikonloppuusi kuului?

Kuulumiset ja dogsie-kuvia. Ja SE sormus!

Heippa!

Viime kuuulumis-postauksesta lähtien olen käynyt sekä itseni että läheisteni kanssa aikamoista keskustelua puolin ja toisin. Olen itkenyt, olen iloinnut, olen raapinut päätä ja tukkaakin varmaan onnistunut irrottamaan parin tupon verran kun olen mietispäissäni rapsutellut päätänahkaani. Lopullisia päätöksiä ei ole vielä tehty, eikä mitään ole kirkossa täysin kuulutettu, mutta ajatustasolla olen päässyt asioissa eteenpäin. Ainakin hieman.

Moni on ollu huolissaan (minut mukaanlukien, hehe) siitä että puhun kihlauksesta ja naimisiinmenosta niin paljon, että miesparkani ahdistuu aivan totaalisesti. Ajatus kihlauksesta ja naimisiinmenosta nosti päätään pitkästä aikaa juuri viime viikonloppuna kun ennätysmoni pari meni naimisiin ja tosiaan koko some pullisteli toinen toistaan upeampia pareja. Alkukesästä tein päätöksen lopettaa koko sormus-hössötyksen ja olen - uskokaa tai älkää - onnistunut pitämään koko asian pois jopa omasta mielestäni sekä puheistani - kunnes kaikki muutkin asiat, jotka ovat painaneet mieltäni nousivat viime viikonloppuna mieleen, itkin ja porusin niitä ja purin ne sitten tänne. Tai no turha väittää, etteivätkö timantit aika-ajoin olisi pyörineet mielessä kesälläkin, mutta selvästi vähemmän kuin keväällä! Tai johtuukohan tuo timanttipuheiden miehelle siitä, että oon päässyt höpisemään timanttijuttuja tyttökaveri-E:n kanssa? :D Haha! Kyllä mulla se unelmien sormus edelleen on katsottuna valmiiksi, mutta ajankohta, koska sellaisen (tai jonkun miehen valitseman?) saan sormeeni pujottaa on täysin avoin.

"Otettaisko dogsie?" (koira nuuskii maata eikä välitä lainkaan vaikka kuinka lirkuttelen)

"Ai mitääh?! Joo otetaan! Pusukuva!" (ja Raybanit saavat kyytiä..)

(kännykkäkin putoaa siinä samalla maahan kun pusuttelu on niin kovaa)

Mitä muuta arkeen. Viikko tuntuu sujuvan tosi nopeasti kun käy päivät töissä ja illat joko käy ulkona tai puntilla, kuten eilen käytiin vetäisemässä pikainen treeni. Kävin sunnuntaina 10 km hölkällä ja jalat/pohkeet on jotenkin olleet tukkoisen oloiset sen jälkeen, joten eilen kovasti harjoittelemani tuplahypytkään eivät meinanneet onnistua sitten yhtään. Toisaalta käytiin miehen kanssa maanantai-iltana yhdessä lenkillä nimpparikahvittelujen jälkeen - mies pyörällä ja minä kävellen/hölkäten. Olen kyllä putkirullaillut jalkoja ja selkää näiden jälkeen, mutta kai ne jalat joskus väsyäkin saavat kun kerta rasitetaan? Tänään kävin lyhennetyn työpäiväni jälkeen Ronjan kanssa tunnin reippaalla kävelyllä ja voi jukra miten kävely voikaan tuntua rentouttavalta. Juoksu on jossain määrin juitenkin minulle n.s. jännittävää (kerroin tästä jo aiemmin, mutta syy on siis se, että olen pari kertaa pyörtynyt juostessani) ja huomaan usein, että sykkeeni saattaa alkulenkistä pompottaa jopa loppulenkkiä korkeammalla tasolla ihan silkasta jännityksestä. Kun liikkeeseen tottuu ja huomaa, ettei huimaakaan, uskaltaa rentoutua, kroppa lämpenee ja syke laskee.

Arki sujuu siis entiseen tapaansa, mutta noiden masistelujen jälkeen kun ollaan saatu yhdessä miehen kanssa purettua ja juteltu asioista (vinkki muuten kaikille: jos puhuminen tuntuu jotenkin hankalalta, kannattaa hoitaa ne lenkkeilyn lomassa! Maanantai-ilta pururadalla tekee ihmeitä, koska raikkaassa ulkoilmassa juttelu sujuu jotenkin paljon luontevammin ja jouhevammin kuin kotona sohvalla tai keittiönpöydän äärellä. Kai se liikunta mahdollistaa sen, että välillä on hiljaa ja keskittyy tekemiseensä ennenkuin sanoo jotakin ja liikkuessa verikin kiertää paremmin - ehkä ajatus jotenkin kulkee myös siksi paremmin? Ymmärrän kyllä, miksi monet suosittelevat pitämään myös työelämän palaverit ulkoilmassa - meinaan ideat ja ajatukset ovat paljon.. ilmavampia? Ei, mutta jotenkin sitä on paljon fiksumpi ja keskustelevaisempi ulkoilmassa kuin sisällä toista vastapäätä istuessa. Suosittelen!

Käväistiin äsken vielä Ronjan kanssa iltapisulla ja höpöttelin siinä samalla puhelimeen E:n kanssa - mistä muusta kuin täydellisestä sormuksesta, jonka onnistuin puolivahingossa netistä löytämään. Nauratti oikein ääneen kun laitoin tuon sormuksen kuvan E:lle linkkinä ja hän totesi heti että "mikä sormus - ja mihin hintaan!" - tismalleen niillä sanoin, jotka minä mielessäni ajattelin! Great minds think alike.

Eli edellistä kuulumispostausta hieman pirteämpiä kuulumisia täältä puolen ruutua. Ei mikään sunnuntain ongelmista tästä maailmasta ole poistunut, mutta tänään ne tuntuvat hieman pienemmiltä.