"Miksi sä seurustelet mun kanssani? Eikö se ruoho ois vihreämpää muualla?"

Miksi sä haluat seurustella mun kanssa? Kysyin aamupalapöydässä jo ennen seitsemää T:ltä viime kuun Trendiä lukiessani. Idea lähti lukijan kysymyksestä rakkaudesta ekspertille, joho tämä vastasi. Kysymysasettelu meni kutakuinkin näin: mistä tietää, että se on rakkautta jos ei koskaan rakastu "todella kovaa"- tiedättehän, niin, että jalat meinaa mennä alta ja jo toisen ajatteleminen saa sukat pyörimään. Terapeutti vastasi, että "tavis-rakkaudesta" on hankala kirjoittaa hyviä hittibiisejä tai kirjoittaa bestselleriä, mutta että suurin osa rakkauksista näin tosimaailmassahan ei ole päätähuimaavia tai ilotulitteiden täytteisiä. Seksi ja sensaatio myy, jonka takia m.m. musiikkibisnes ja   TV-ohjelmat värittävät rakkausstoorejaan "hieman", jotta ne myisivät. Kuka hullu nyt perusarkea viitsisi katsoa kun sitä jo kotoa ja omasta takaa löytyy? Aivan. Salkkarit, BB, Kotikatu, OC, Täydelliset Naiset, Greyn Anatomia.. you name it, kaikissa niissä on hemmetinmoiset suhdekiemurat kudottuina ja ne ovat varmasti osasyy katsojalukuihin.

Parisuhteen laatuaikaa parhaillaan: mä vahdin kärryjä, T surffailee onnellisena Motonetissä :D

Itse olen tuon vatsanpohjaa kutittavan, villasukkia pyörittävän ja maailman vaaleanpunaiseksi värittävän ihihiiiiii-rakastumisen kokenut elämässäni 3 kertaa (noh, eipä kai pitäisi aliarvioida niitä ala-asteen ihastumisia; jotka mukaanlukien tuon 3 tilalla voisi olla 3956 :D) ja voi jukra, miten hyvältä se tuntuu. Voin edelleen hymyssä suin muistella nykyisen mieheni kanssa vaihtamaani ekaa pusua. Sanon vain: rankkasade, vieno hymy, "mä lähdenkin tästä sitten", "mitä jos joskus oltais enemmän ku pelkkiä kavereita?" ja siihen vastausta odottamatta muiskaisu suoraan suulle. Pitkään. Ihastumista seurasi pikkuhiljaa rakastuminen, yhteenmuutto ja yhteisen arjen alkaminen. Mitä pidemmälle suhde etenee, arkistuu ja ihastumiseen verrattuna tylsistyy, sitä enemmän huomaan joskus kaipaavani niitä vatsanpohjan perhosia, jännistystä ja toisen odottamista: koska mä sen jälleen nään? Koska voidan seuraavan kerran vaihtaa katseita kun se tuo mulle päivystykseen potilaan? Koska, koska, koska? Ihmeesti vastaavanlaiset tunteet ja fiilikset hälvenevät kun päivästä toiseen katsotaan toisiamme, pestään toistemme kalsareita ja sukkia, mietitään koska käydään kaupassa ja mitä ostetaan ("niitä vakioita, eli hedelmiä, raejuustoa, maitoa ja nakkeja") ja nukutaan joka yö samassa sängyssä, vierekkäin. Uskon ja tiedän, että KAIKKI suhteet ennen pitkää muuttuvat arkisemmiksi - viimeistään silloin, kun muutetaan yhteen ja aletaan pyörittää yhteistä arkea. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mitä pidempään ollaan yhdessä, sitä enemmän toista aletaan (jossain määrin) pitää itsestäänselvyytenä ja osana omaa elämää - kuten omia varpaita tai päivittäistä hampaidenharjausta, eikä toiselle enää yhtä usein kerrota, kuinka hyvältä hän näyttää, kuinka paljon sitä toista rakastaa tai miksi toinen tuntuu juuri sinulle siltä oikealta. Vaikka pitäisi ja vaikka tietää, että pitäisi. Sitä ei vaan tee.

Toisen seurassa kehtaat olla juuri niin pölvästi kuin miltä näytät :'D

Kuulostaa jokseenkin hölmöltä puhua suhteen arkistumisesta kun omalla kohdallamme seurustelua tuli 14. joulukuuta vuosi täyteen. Toisaalta meitä pidettiin jo 2 viikon seurustelun jälkeen "vanhana pariskuntana" ja muutimme yhteen 6 kk seurustelun jälkeen - jota ennen käytännössä asuimme yhdessä jo parin kuukauden seurustelun jälkeen :D Omalta osaltani olen miettinyt kovasti, mikä on voinut vaikuttaa siihen, että muutun n.s. tylsäksi suhteessa jo vuoden seurustelun jälkeen. Elämä kasvattaa ja Siperia opettaa; omien kokemusteni perusteella olen muuttunut kovemmaksi, enkä heittäydy samalla tavalla enää suhteisiin (tai muuhunkaan) kuin nuorempana, vaan suhtaudun uusiin asioihin "tasapaksusti". Tyypillisenä skorpionina kaasutan toki tarvittaessa nollasta sataan nanosekunnissa, muutan mielipiteitä ja ideoita lennosta ja olen tulta ja tappuraa kun oikein jostain innostun, mutta nimenomaa ihmissuhteissa olen muuttunut varovaisemmaksi, enkä samalla tavalla hyppää tarkistamatta, että pohja pitää. Onnekseni avokkini on tasapainoinen, eikä hermostu minun ajoittiasesta skeptisyydestäni, joka välillä on yhtä kyseenalaistamista, pessimistisyyttä ja "ihan sama"-menoa, mutta joka välillä heittää häränpyllyä ja innostun hamsteri juoksupyörässään, enkä millään suostu hidastamaan tahtia. Analyysia itsestäni päädyin tekemään luettuani Trendin terapeutin ohjeen, jossa hän pyytää lukijaa/kysyjää miettimään itseään muissa elämän valintatilanteissa: innostuuko hän nollasta sataan vai onko hän kentis hitaammin syyttyvää sorttia, joka varmistelee ennen päätöksentekoa. Tämä nimittäin peilaa myös käytökseesi rakastua: toiset ottavat lungimmin, toiset kaasuttavat kahta kauheammin, kun löytävät jonkun kiintoisan tyypin.

Miksi sitten seurustella jonkun kanssa?
Mietin itsekin, miksi seurustelen juuri T:n kanssa - varsinkin nyt kun arki on muuttunut arjeksi, eikä toisen näkeminen kutittele vatsanpohjaa.
No juuri arjen vuoksi. Hän on ihminen, jonka kanssa HALUAN viettää arkea.
Jonka kanssa haluan puhua tylsistä jutuista.
Jolle haluan soittaa ensimmäisenä kun jotain uutta ja mullistavaa tapahtuu.
Jonka seurassa voin olla täysin oma itseni; pelleillä, kiukutella, murjottaa ja käkättää kyyneleet valuen omille jutuilleni.
Johon voin turvautua kun minua pelottaa, minua ärsyttää tai harmittaa.
Jolle voin kertoa myös ikäviä juttuja, pelkäämättä saavani turpaan - henkisesti tai fyysisesti.
Joka ei jätä, vaikka tilanne olisi tiukka, vaan jonka voisin luottaa pysyvän rinnallani - ei edessäni, ei takanani.

Totesin ajellessani töihin, että arjen maistuessa "liikaa" arjelle, tekee hyvää muistuttaa itseään, miksi juuri TUON kyseisen henkilön kanssa sitä arkea tulee vietetyksi. Se, että suhteen eteen pitää tehdä töitä, jottei se kuivuisi kasaan on fakta. Aina ei maita, eikä aina voikaan olla päätäpahkaa ihastunut ja rakastunut, mutta suhdetta täytyy pyrkiä ylläpitämään muutenkin kuin toisen sukkia pesemällä ja antamalla suukon joka ilta. Itse huomioin toista esim. tekemällä puuron valmiiksi aamulla tai kattamalla aamupalatarvikkeet toiselle valmiiksi, ostamalla toisellekin jotain "pikkukivaa" jos ostan jotakin itselleni (esim. itselleni juustoa ja hänelle nakkeja :D) tai laittamalla tekstiviestin kesken päivää ja kysyä kuulumisia. Huomaan itsestäni, miten hyvälle tuulelle tulin myös jo tuon yllä olevan listan laatimisesta. Välillä pitää muistuttaa itseään miten mahtavan tyypin sitä rinnalleen onkaan kalastanut - ja muistuttaa häntäkin siitä, miten mahtava vonkale hän on!

Miten sinä ylläpidät "kipinää" suhteessanne tai miten huomioit toista?

Ajatuksia vuoden 2015 pään menoksi ja opas heille, jotka haluaisivat oppia ymmärtämään minua ja joka sai minut ymmärtämään itse itseäni

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Itse kuulun tylsään kastiin, joka ei niitä perinteisiä "lupaan aloittaa uuden paremman ja terveellisemmän elämän, laihtua, kaunistua ja muuttua mukavammaksi"-lupauksia tee, vaan aion pyrkiä - kuten tähänkin asti - jatkamaan elämää omana itsenäni, sinä ihmisenä, joka aidon oikeasti olen, mutta joka viime vuosina tuntuu olleen kadoksissa. Tein viime viikonloppuna koosteen vuoden 2014 ensimmäisestä puolikkaasta ja aion tehdä koosteen siitä toisestakin puoliskosta, mutta halusin tähän väliin tulla höpöttelemään vähän suunnitelmistani vuodelle 2015, sekä vinkata joulupukilta saamastani kirjasta, joka voisi toimia kuin käyttöohjeena minulle. Aivan, käyttöpas minulle tai minusta, miten sen nyt sitten haluaa ilmaista, mutta siis ikään kuin ohjekirjanen kaikille heille, jotka haluaisivat ymmärtää ja lukea minua ja ymmärtää käytöstäni - sekä sitä mitä on tapahtunut ja joka on muokannut minusta sellaisen, kuin tänä pävänä 4.1.2015 olen.

This is me: eilisen asu kun käytiin miehen kanssa Motonetissä hakemassa autooni osia.
takki Zara farkut Gina Tricot laukku Michael Kors kengät Rieker huivi Acne

Aloitetaan vaikka siitä vuodesta 2015: kuten yllä jo lupasin, aion pyrkiä olemaan oma itseni joka ikisessä tilanteessa tänä vuonna. Viime vuosien karut kokemukset saivat minut liikkumaan aina hetkittäin varpaillani, pelkäämään ja osittain jopa kadottamaan itseni ja itseluottamukseni. Siinä missä esim. teininä omasin maailman vahvimman itseluottamuksen ja viisveisasin muiden aatoksista ja ohjeista (hehe, terkut vaan vanhemmille ;)) huomaan näin parin vuoden päästä takaisinpäin katsellen, miten itseluottamukseni pikkuhiljaa lukion jälkeen alkoi murentua. Yhteiskunnan ja median painostus näyttää tietynlaiselta, pyrkimys sovittaa itsensä tiettyyn malliin sekä epävarmuus ihmissuhteissa olivat pääsyy siihen, että luottamukseni sihen, että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen, kaikkosi pikkuhiljaa. Kroppani on aina ollut normaalirakenteinen/tukevahko, mutten ikämaailmassa ole ollut lihava. Muistan miten opinnot aloitettuani painoin n 63 kg, joka oli juuri sopiva 168 cm pitkään varteeni. Silloinen poikaystävä kävi salilla aktiviisesti ja aloin, lähinnä siksi että olisi jotain tekemistä muutakin kuin pelkkä shoppailu, käymään itsekin siellä säännöllisesti 3 kertaa viikossa. Oli kiva huomata, miten lihaskuntoni kehittyi nopeasti ja aloin pikkuhiljaa lisäämään vastuksia ja kokeilemaan rajojani. Olen pienestä pitäen omannut mentaliteetin ja ajatusmallin "periksi ei anneta" (ruotsiksi Famoni sanojen mukaan "skit den som ger sig!") sekä nälkä kasvaa syödessä: mitä enemmän huomasin jaksavani penkistä nostaa tai hauiskäännöissä tehdä toistoja, sitä enemmän halusin kokeilla, jaksaisinko kenties vielä VÄHÄN enemmän - edes yhden toiston tai kilon verran. Voi sitä voitonriemua, kun hauiskäännöissä sai mennä ottamaan 8kg käsipainot 5kg sijaan, pikkuhiljaa 9kg ja tuntea kanssatreenaajien katseet selässään. Olin hemmetin ylpeä itsestäni kun peilistä alkoi pikkuhiljaa katsoa yhä timmimpi kroppa, joka keräsi yhä enemmän katseita salilla ja jota kehtasi näyttääkin oikein surutta. Alati kovempi treeni yhdistettynä pakkotoisto.com:in keskustelupalstalta inspiroituneena noudattamaani niukkaenergiseen ruokavalioon toki takasi muutokset kehossani, mutta vaikka itsetuntoni hetkeksi - kiitos kauniin peilikuvan - koheni, himoitsin yhä enemmän vastuksia, painoja ja toistoja: kuinka pitkälle voisinkaan päästä? Missä rajani kulkee?

Loppu onkin historiaa, josta olen jo täällä blogissakin useaan otteeseen kertonut. Muutettuani Porvooseen yksinäni, käytyäni niin pohjalla kuin ihminen (omassa mittakaavassani) käydä voi ja aloitettuani pienin askelin suunnan ylöspäin, sekä harrastettuani kiitos fysiatrian fysioterapeutin neuvoin itsetutkiskelua olen (vihdoin!) alkanut tajuamaan omaa (hemmetin) hölmöä käytöstäni. Jälkeenpäin on turha harmitella, koska tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta virheistään voi oppia. Toistenkin virheistä voi oppia, mutta se ei ole yhtä tehokasta.

Tack Eva för din bok, för ditt mod att berätta så öppet om så stora motgångar som du haft och mött; du har inte en aning om hur mycket de berättar åt mig om mig själv och hjälper mig att hålla upp humöret och tron: kanske jag också en dag är frisk igen!

Joulupukki toi minulle hartaasti toivomani kirjan Rajoilla, joka on nyrkkeilijä Eva Wahlströmin 2. omaelämänkerta (voiko niin sanoa, kun ihminen on vielä olemassakin? Kai.). Kirjassaan Wahlström kertoo omasta alamäestään, kroonisista kivuistaan, epätoivosta, surusta ja tuntemuksistaan kun tajusi, ettei mahdollisesti koskaan enää pystyisi liikkumaan kuin aiemmin, koska kärsi niin julmetunmoisista kivuista. Kivuista, jotka hän täysin itse ja omalla tekemisellään oli aiheuttanut. Aloin lukemaan kirjaa joululomalla ja totesin miehelle, jokseenkin hämmästyneenä jo ensimmäisen luvun jälkeen, että olen löytänyt kirjan, joka tuntuu kertovan minusta ja jonka lukemalla ulkopuolinen voisi tajuta minua, ajattelutapaani, valintojani ja suhtautumistani liikuntaan. Mitä enemmän kirjaa luen, sitä enemmän tunnistan siitä itseni. Vaikka Wahlströmin treenejä ei mitenkään voi verrata omiini, muistuttavat hänen ajattelutapansa, ahdistuksensa ja olosuhteensa hyvin paljon omiani, enkä voi kuin ihmetellä, miten tälläinen tavallinen tallaaja voi tuntea niin paljon yhtenäisyyttä noin lahjakkaan ja menestyksekkään urheilijan kanssa.

Oma terveyteni ei edelleenkään ole sama joka se aikanaan ennen suuria alamäkiä oli, mutta on jo parantunut huomattavasti sitten viime kesän. Wahlströmillä parantuminen kovista selkäkivuista vei jopa vuosia ja voin kertoa - kuinka kliseiseltä se ikinä kuulostaakaan - että saan hurjasti toivoa kirjaa lukiessani ja Evan parantumista seuratessani, että itsekin joskus vielä palaan n.s. "normaaliksi". Fysiatrian fyssari kertoi minulle jo elokuussa, että toisinaan täytyy vain oppia hyväksymään, ettei kaikista vaivoista pääse eroon, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Niskajumini ja sen pahentuessa huimaukseni tulee ehkä aina olemaan tästä lähtien osa minua ja minun on vain se hyväksyttävä ja sovitettava elämäni sen mukaan. Wahlströmkin haki jo Taidekorkeaan ja suunnitteli uutta uraa, mutta jatkoi silti mahdollisuuksiensa mukaan treenaamista. Pikkuhiljaa treenit alkoivat taas sujua, Wahlström oppi kuuntelemaan kehoaan ja rauhoittumaan ja on nyt Suomen tunnetuin ammattilais-naisnyrkkeilijä. Se jos kertoo jo, että luovuttaminen on luusereille: ikinä ei saa luovuttaa!

Kuva ei edes ole lavastettu, vaan minun puoleltani sänkyä löytyy Rajoilla ja miehen puolelta Lite räcker inte :D

Jotenkin toivon, että Rajoilla lukemisessa kestäisi kauan, mutta lukujen huvettua tiedän, että kirja lähenee jo loppuaan. Kirjan luettuani aloitan sen todennäköisesti heti uudestaan, koska palan uteliaisuudesta kokeilla, minkälaisia tunteita, ajatuksia ja oivalluksia se minussa toisella lukukerralla herättää, kun se nyt jo 1. kerralla nostaa pintaan niin kyyneleitä kuin hymyäkin. Mies alkoi yllätyksellisesti innoissaan lukemaan Wahlströmin 1. kirjaa "Lite räcker inte" ja aion pyytää, että hän lukee myös Rajoilla, joka todella avarsi silmiäni omalle käytökselleni ja valinnoilleni ja auttoi ja auttaa minua ymmärtämään itseäni, sekä tsemppaa minua nyt löytämään oman itseni - sen parhaimman version itsestäni - jälleen. Vuoden 2015 uuden- ja itse asiassa loppuelämäni vuoden lupaus voisikin olla juuri se, että pyrin löytämään ja olemaan paras versio omasta itsestäni.

Juuri tälläinen minä olen ja juuri tälläisenä koira ja mies minua rakastavat: suihkunraikkaana vastaimuroidulla matolla koiran kanssa nuuskutellen ennen nukkumaanmenoa. Juuri tälläisenä pidän itse itsestäni.

Teitkö sinä lupauksia?

Kiitos ja kumarrus vuosi 2014: itkua, kyyneleitä, epätoivoa, hattaraa ja koiranpentuja

Hyvää uutta vuotta kaikille! Eilen se vuosi vaihtui jälleen kerran ja ajattelin, että voisin tehdä pienen koosteen kuluneesta vuodesta 2014. Itsehän tykkään (näin stalkkerina) lukea blogeista koosteita ja m.m. kohokohdat tai totaali-munaukset ovat UV-postauksista parhaimpia ;) Vuodenvaihdetta vietimme miehen kanssa rauhallisesti kotona kaksisteen koiran kanssa. Ronja oli päivällä vanhempieni luona hoidossa ja oli kuulemma käyttäytynyt oikein mallikkaasti metsässä villisti juosten ja keppejä jahdaten ja kotona koira makasi kuin kallioon hakattu fossiili koko illan ja nukkui kuin tukki ilotulitusten paukkeista huolimatta. Itse päivystin töissä iltapäivän (kuten olin alkuviikonkin tehnyt) ja suuntasin kevyelle 6,66 km hölkälle töiden jälkeen ennenkuin suuntasimme katsomaan ilotulitusta klo 18. Kotona katselimme illalla TV:tä, söimme perinteitä kunnioittaen nakkeja ja perunasalaattia ja itse popsin vielä herkkuhampaan kolotuksen takia pipareita vuohenjuustolla ja suklaata; minkäkö iltasyöppö ja herkkupeppu? Noh, kaikkea kohtuudella ja hyvällä omatunnolla ;) Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä väsyneemmäksi tulin ja uskokaa tai älkää, mutta vietin eilen ensimmäisen uudenvuoden aaton sitten 18-vuotispäiväni vailla skumppaa (join sentään lasin punkkua..) ja keskiyön vietin peiton alla miehen kanssa pussaillen! Nukahdin kuin lapsi ja nukuin sikeästi aina 8:10 asti, jolloin heräsin lähes kauhistuneena siitä, että olin nukkunut noin pitkään. Tosin en kyllä ihmettele, että nukutti; kulunut viikko ja sitä edeltävä joulunpyhä oli todella kiireinen ja uni on ollut, noh.. kortilla. Aamun aloitimme Ronjan kanssa tunnin lenkillä metsässä, jonka jälkeen aamupalahetki miehen seurassa maistui hunajalle. Ei hullumpi aloitus vuodelle 2015 :)

Mutta mutta, nyt siihen koosteeseen: tervetuloa stalkkaamaan minun menojani vuodelta 2014!

Vastarakastuneet J ja T uudenvuodenaattona tasan vuosi sitten. Oltiin me ihania :')

Tammikuu

Olin vasta alkanut virallisesti seurustelemaan T:n kanssa ja asuin ja työskentelin Porvoossa tk:ssa. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni osteopaatilla, sekä akupunktiossa niska- ja yläselkäjumien takia. Kävin salilla 3-4 kertaa viikossa itsekseni treenaillen ja juoksin loppupäivinä n 5-8 km lenkkejä, välillä jopa 10 km. Viikonloput vietin jo Sipoossa miehen luona, arki-iltoina hengasin pääosin salilla ja tämän jälkeen kotona TV:tä katsellen ja syöden. Elämä oli vastarakastuneena pinkkiä, mutta mieltä varjosti huimaus, joka hankaloitti m.m. kaupassa käyntiä.

Helmikuu

Palkkasin entisen koulukaverini, joka oli vastavalmistunut personal traineriksi, tsempparikseni salille ja aloin noudattaa hänen suunnitelmiensa mukaan uutta saliohjelmaa, jonka tarkoitus oli lisätä lihasmassaa ja saada kapeaan varteeni vähän muotoja. Aloin noudattaa ohjelmaa kuuliaisesti ja tein ohjeen mukaan raskaita treenejä 3-4 kertaa viikossa, lisäsin painoja joka kerralla ja tsemppasin kuin hullu; hitto minähän pystyn tähän! Inspiraatiota imin m.m. Fitfashionin treeniblogeista, sekä Instagramista fitness-urheilijoiden kuvia selaillen. PT:n suosituksista huolimatta en huolinut ruokavalio-neuvontaa, vaan päätin pärjätä omillani. Kyllähän minä tiedän, miten paljon ihmisen kuuluu syödä. Huimausoireyhtymäni paheni pikkuhiljaa treenieni muututtua, mutta päätin jatkaa koska koin, että salillakäynti oli henkireikäni, sain siitä energiaa ja nautin siitä kun huomasin, miten sain tuloksia aikaiseksi: peilistä alkoi pikkuhiljaa kurkki entistä lihaksikkaampi ja timmimpi vartalo. Ulkopuolisetkin huomioivat tämän ja herätin ihailua monissa.

Maaliskuu

Kova treeni jatkui ja n.s. "välipäivinä" kävin juoksemassa ja joskus harvoin "vain" powerwalkaamassa. Jumien yhä pahentuessa pääsin lopulta niskaseudun hermoratatutkimukseen, josta ei onnekseni löytynyt mitään huimausta selittävää. Arki noudatti samaa rataa, eli kovaa treeniä ja töitä arkisin, lenkkeilyä ja pussailua Sipoossa viikonloppuisin.

Huhtikuu

Kuun alussa lähdimme miehen kanssa ensimmäiselle yhteiselle reissulle Tukholmaan T:n synttäreiden kunniaksi, joka meinasi koitua minulle kohtalokkaaksi: niskajumit kulminoituivat laivanreissun aikana niin, että hädin tuskin pystyi kulkemaan Tukholmassa puolikkaan päivän verran, huimaus ja särky vain paheni. Kotiin vihdoin päästyämme päädyin lopulta lattialle makaamaan ja itkemään, koska en enää päässyt ylös. Minua huimasi, särki ja harmitti ja mielessä pyöri vain kysymys miksi minun piti kärsiä tästä pahasta olosta - mitä väärää olin tehnyt? Kulunut vuosi muuttoinen Porista päivineen oli jo ollut kyllin rankka, enkä voinut ymmärtää miksi karma tuntui rankaisevan minua. Illat napsin lihasrelaksantteja ja voimakkaita kipulääkkeitä jotta saisin edes nukutuksia. Saikullakin vietin pari viikkoa, jonka aikana tutustuin Fustraan ja aloin käymään säännöllisesti Janin kanssa Fustrailemassa pari kertaa viikossa. Jani kielsi minulta salilla käymisen omin päin, koska se tuntui vain pahentavan oireiluani. PT-soppari laitettiin jäihin ja tyydyin fustrailemaan, sekä kävelemään. Jumit helpottivat hieman, mutta kärsin huimauksesta edelleen enkä käynyt esim. shoppailemassa tai tapaamassa kavereita, koska oireilu paheni kauppojen kirkkaista valoista ja tungoksesta johtuen.

Näin jälkeenpäin katsottuna eniten järkyttää se, etten peiliin nähdessäni tajunnut kuinka laiha aloinkaan olla.. Havittelin vain enemmän ja enemmän lihaksia

Sitten olikin aika rauhoittua ja koittaa panostaa lihashuoltoon, mutta se oli liian myöhäistä: jumit olivat jo kroonistuneet eivätkä Sirdaludit tai Dolanit vaikuttaneet lainkaan; söin niitä kuin vitamiineja

Toukokuu

Vapun vietimme miehen ja vanhempieni kanssa rauhassa mökillä, jonka jälkeen 2.5 haimmekin sitten kotiin otuksen, joka rikkoi rauhan muuttaisi elämääni enemmän kuin olin kuvitellut: pienen mustan labradorinpennun, Ronjan. Koska huimaukseni ei ottanut laantuakseen aloin jo kyseenalaistaa, pärjäisinkö koiran kanssa - sitä kun pitää pystyä ulkoiluttamaan joka päivä! Eräs tk-lääkäri sitten totesi, että Jossu hei, ota se koira niin saat muutakin ajateltavaa kuin tuon huimauksen (jos H tätä joskus luet, niin haluan noiden sanojesi myötä kiittää sinua koko sydämestäni; ne olivat kuin potku persuksiini). Ronjan kanssa uutta elämää opetellessa kävin edelleen Fustraamassa, töissä, sekä pään magneettikuvassa pitkittyneen huimauksen vuoksi. Löydöksiä ei tehty, mutta oireilu jatkui. Turhauttavaa. Tässä vaiheessa asuimme jo T:n kanssa viikot yhdessä Porvoossa vuokrayksiössäni ja viikonloput Sipoossa. Ronjan kanssa eläminen oli landella huomattavasti helpompaa kuin kaupungissa ja aloimme pikkuhiljaa viettää yhä enemmän aikaa Sipoossa.. Vaivihkaa ;)

Kuihtunut, väsynyt, alakuloinen saikkulainen

Niskani oikea puoli muistuttaa liskon kaulusta kovin kulmineen

Äitienpäivänä Ronja pääsi ekaa kertaa Sipooseen ja matkusti rauhallisesti sylissä nukkuen

Koitimme T:n kanssa ylläpitää hymyäni edes jollain; tässä olemme lähi-leikkipuistossa pelleilemässä. Kuiduin kuihtumistani..

Kesäkuu

Kesäkuun alussa asuimme jo kokonaan Sipoossa kaikki kolme ja kuun keskivaiheilla suoritimme virallisen muuton. Irtisanouduin tk:sta Porvoosta ja olin toiveikas tervehtymiseni suhteen: olin vihdoin päässyt erikoissairaanhoidon puolelle ja fysiatrille, joka tuntui lukevan oireitani ja ajatuksiani kuin kirjaa ja tunsin suurta helpotusta kun oireilleni tuntui löytyvän selitys: kova stressi yhdistettynä liian rajuun liikuntaan, vähäiseen uneen ja ravintoon vetivät lihaskalvoni aina jalkapohjasta korvaan taakse asti jumiin ja tämä oli todennäköisin syy huimaukselleni. Sain lähetteen fysioterapiaan, johon pääsisin ensi kuussa.
Kesäloman pidin juhannsta edeltävänä viikkona, jolloin satoi jopa räntää. Kävimme T:n kanssa Vaasassakin, mutta siellä(kin) minua huimasi niin, ettei reissu kovinkaan onnellinen minun osaltani ollut. Minua harmitti ja itketti kesäkuussa(kin) usein, koska huimaus ei tuntunut ottaa laantuakseen lain, enkä pystynyt viettämään n.s. normaalia nuoren naisen arkea, koska en pystynyt käymään kaupungilla tai leffassa, vaan kroppani vaati säännöllisyyttä ja runsasta lepoa. Kovalla treenillä ja työllä hankkimani lihakset surkastuivat surkastumistaan ja olin usein todella alakuloinen tästä johtuen; itsetuntoni katosi kuin vesilammikko aavikolla ja kiitän luojaani siitä, että T jaksoi pysyä rinnallani ja tsempata minua ja yhteiselämäämme, vaikka olin kaikkea muuta kuin ihana tai halattava tapaus. Päinvastoin vaivuin itsesääliin ja maanrakoon kun mistään ei tuntunut tulevan mitään.

Mamin Ronttuli osoittautui hermojaraastavaksi energiapilleriksi, joka opettaisi meille vielä paljon, koettelisi hermoja ja parisuhdetta, mutta johon kiintyisimme yhä enemmän ja enemmän

Käytiin pennun kanssa mökilläkin, eikä se ollut moksiskaan veneen pörinästä huolimatta :) Fiksu tyttö!

Kroppani kuihtui ja kuihtui, yritin ylläpitää brunaa ja vuoroin rakastin koiraa kuin hullu, vuoroin huusin ja itkin raivosta ja epätoivosta kun en tuntunut sen kanssa pärjäävän

..ruokailu jatkui entiseen malliinsa kasviksia ja raejuustoa mussuttaen :D

Parisuhde oli todella koetuksella alakuoisuudestani johtuen, mutta tässä sitä edelleen ollaan :)

Oho, kooste taitaa olla parasta jakaa kahteen osaan sittenkin, jotta joku jaksaa lukea tämän loppuun asti :D To be continued siis..

Moikkamoi lauantai 20.12!

Heippahei ja terkut Porvoosta! Käytiin äsken hakemassa keittiöön jouluverhokappa Hemtexistä, joululahja appivanhemmille, sekä.. noh.. vähän vaatteita itsellemme henkkiksestä :D Miten niin joululahjoja ei voisi ostaa itselleenkin..? Varsinkin kun suurin osa (vaate)kaupoista on JO aloittaneet ale-myynnit. Alesta ostaminenhan on kuin säästämistä, eikö?

Puoli kuuden pintaan heräsin ensimmäisen kerran kun Ronja raapi makkarin ovea ja pyysi ulos. Päästin neitin pissalle takapihalle ja sujahdin sitten vielä hetkeksi vällyjen väliin ja heräsin pariin otteeseen neidin raapimis-yrityksiin, mutta nousin sängystä vasta 8. Lähdettiin meidän tyttöjen normi-tapaan viikonloppuaamujen pitkälle lenkille ja kiersimme pururataa tunnin verran! Aamu oli viileä ja piristi kummasti, eikä sitä voinut muuta kuin hymyillä kun seurasi tollon labbis-teinin menoa: täyttä vauhtia metsään hakemaan keppiä, jota sitten kanniskeltiin ja rieputettiin kuin viimeistä päivää. Ronjalla on se kumma tapa, että hän valkkaa aina sen kaikista suurimman ja pisimmän kepin ja kantaa sitä sitten villisti heilutellen niin pitkään kun jaksaa. Välillä sitä kyllä jopa suuttuu kun yksi tohelo tulee miljoonavauhtia takaa 2m ptikä keppi suussaan leveyssuunnassa ja raapii ihmisten jalat mustelmille ellei osaa varoa. Välillä neiti bongasi pakkasesta huolimatta vesilätäköitä ja tömisteli niissä onnessaan kuin villivarsa laitumella. Totesin oikein ääneen, ettei käytös ollut mielestäni kovin fiksua, mutta minkäs teet: labradori nyt vain sattuu rakastamaan vettä. Ja voihan ne masunaluset ja tassut aina kotona sitten kuivata. Lapsi on terve kun se leikkii ja vaikka pennun toilailut välillä voivat saada minut hulluuden partaalle (nimim. hemmetin 9kk labadori joka varastaa kotona AIVAN kaikkea aina tuikuista rintsikoihin ja kipittää sitten leveä virne naamalla karkuun!), totean päivittäin, etten voisi kuvitella elämääni ilman koiraa enää.

Mamin pieni, joka tullessaan 2.5 painoi 3,5 kg. Nyt joulukuussa painoa on jo 25kg eikä mamin syliin enää meinaa mahtua

Näin meillä: koira syö ruokansa osittain temppupallosta, jotta joutuisi saa purkaa edes hieman energiaa ;)

Pitkän lenkin jälkeen oli ihanaa palata kotiin syömään jättimäinen annos valkuaispuuroa mustikoiden, päärynän ja maapähkinävoin kera - höysteenä uusin Olivia. Totesinkin T:lle, että hitsi on kiva lukea välillä jotain ihan muuta kuin pelkkiä treenilehtiä! Useimmitenhan nenäni edestä löytyy Fit- tai Me Naiset Sport-lehti - joko uusin tai parin vuoden takainen. Tykkään selata vanhojakin lehtiä läpi, koska kun niitä ei pariin vuoteen viikkoon ole selannut, tuntuvat ne uusilta taas ;) Kätevää kierrätystä, eikö?

Ennen Porvooseen lähtöä pakkasin parit joululahjat ja tuskailin halpis-teipin kanssa, joka ei sitten millään meinannut ottaa tarttuakseen pakettipaperiin. Tietyissä tuotteissa ei nähtävästi voi säästää ja omien kokemuksieni perusteella näihin kuuluvat ainakin juusto, kahvi, teippi ja leivinpaperi.

Porvoosta löysin vaatteet joulun juhlallisuuksia varten (punaisen ihanan topin, sekä mustan mekon) ja olin pullauttaa silmät päästäni kun käväistiin Jack & Jonesille ja T löysi sieltä t-ä-y-d-e-l-l-i-s-e-n tummansinisen neuleen itselleen. Heti kun hän avasi pukkarin verhon totesin "tahdon" ja nyökkäilin kuin lapsi jolta pukki kyselee jos on oltu kilttejä. Harmittavan harvoin sitä muistaa kehua avopuolisoaan, kun toinen kerta kaikkiaan "kokoajan" on siinä vieressä. En toki ota toista itsestään selvyytenä, mutta tajusin tuolla kaupoilla pyöriessämme, että voisin hieman skarpata tuossa kehumisessa ja huomioinnissa. T on todellinen romantikko ja nappaa usein syliin ja suukottaa, kun minä taas olen se vähemmän-hellyydenhakuinen suhteessamme. Uskoisin toisaalta sen johtuvan siitä, että saan hellyyttä T:ltä sen verta kuin tarvitsen ja haluan ilman, että minun tarvitsisi sitä erikseen pyytää. Tämä on elämässäni 3. ns "kunnollinen" parisuhde, mutta sarjassaan 1. jossa asettelu menee niin, että minä olen se vähemmän suukotteleva. 14.12 vietimme 1-vuotissuhdepäivää, mutta huomaan edelleen kuinka "tuoreelta" suhteemme tuntuu ja kuinka opin siitä joka päivä jotain uutta.

Porvoon reissun jälkeen nälkä kurni jo vatsassa ja kotona väsäsimme äkkiä lohta, perunoita ja kasviksia ruoaksi. Nyt vietämme hetken lepotaukoa ja taidan itse pyrähtää äkkiä ulkona kun siellä vielä on suht. kirkasta, ennenkun on aika suunnata siskoni luo synttärikahveille.

Mitäs sun lauantaihin kuuluu? :)

Ei Mignon-muna tapa, ei pipariämpäriin huku

Olen jo aiemmin kertonut, etten herkuttele juuri koskaan keskellä viikkoa, koska olen päättänyt että karkkipäivää vietetään viikonloppuisin. Välillä päätökseni harmittaa minua, koska en aina osaa sanoa, kieltäydynkö esim. kokouspullista torstaisin tavan vaiko periaatteen vuoksi. Aiemmin syksyllä kävin pariin otteeseen juttelemassa psykologin kanssa m.m. tästä ja hän totesi, että on ok kieltäytyä herkuista - mutta siitä ei saa tulla n.s. big dealia, eli jos pullaa todella tekee mieli, täytyy se pystyä sallimaan itselleen tuntematta morkkista. Jos kieli pitkänä kieltäytyy tuoreesta pullasta tiistaina ja sitten harmittelee loppuviikon, on päätös ollut väärä. Jos taas nappaa pullan, mutta harmittelee loppuviikon, on sekin päätös ollut väärä. Rajanveto on (yllättävän) hankalaa, mutta päämääränä on se, että pullaa syö hyvillä mielin jos sitä tekee mieli. Pullan syömisen pitäisi tuntua kuin hampaiden harjaukselta (okei, paitsi että sitä ei sovi ihan joka päivä tehdä - vieläpä kaksi kertaa!): arkipäiväiseltä jutulta, joka luo hyvän fiiliksen sitä tehdessä, sekä sen jälkeen.

Ravitsemuksesta puhuttaessa pyrin noudattamaan Patrik Borgin (sekä monen muun, mutta hän nyt tuli ekana mieleen) aatoksia: kaikkea saa syödä kohtuudella ja herkuttelukin on osa elämää: jos 80% syö perusterveellisesti, voi hyvillä mielin 20% syödä hieman rennommin eikä täysin lautasmallin mukaan. Lautasmallia noudatan säntillisesti, eikä se tuota minulle päänvaivaa lainkaan, koska rakastan terveellistä ruokaa, vähärasvaista lihaa ja kasviksia, sekä ruisleipää (ja juustoja..). Olen onnellinen siitä, että joka ikinen ruokailuhetkeni itseasiassa tällä hetkellä on minulle nautinto ja voin täyttää lautaseni makunystyröilleni maistuvilla herkuille (eli kasviksilla yms) ja täyttää masuni niillä. Tilaa suklaalle, sipseille tai kekseille ei jää, eikä minulla ole tarvettakaan jättää niille tilaa, koska makuaistini on tottunut perus-Matti Meikäläisen makuaistiin verraten vähä-sokerisempaan. Ruokailutapojani ja -himojani jaksetaan vähän väliä ihmetellä, mutta olen jo (onneksi) pystynyt viittaamaan niihin villaisella: ihmetelkööt ihmiset sitten, jos eivät parempaakaan tekemistä keksi. Olen onnellinen, että arkinen ruisleipä Oivariinilla, Oltermanni 17%-juustolla ja salaatinlehdillä kutkuttelee makunystyröitäni ja saa masuni hyräilemään kissan lailla, kun moni muu kokee vastaavaa huomattavasti epäterveellisemmällä, usein rasvaisemmalla ja sokerisemmalla herkulla - kuten suklaalla tai leivoksilla - herkutellessaan.

kuva google kuvahaku

 Ongelmakseni osuu (onneksi ei kovinkaan usein) se, etten sitten päätöksestäni herkutella VAIN viikonloppuisin, pysty sallimaan itselleni esim. kokouspullaa torstaisin vaikka mieli tekisi. Herkkuhimot menevät - kuten kaikki jotka ovat edes joskus selailleet naistenlehtiä tietävät - ohi jo parissa minuutissa, enkä näin ollen heti ensimmäisestä päähänpistoksesta napata sokerihuuruista keksiä nähdessäni ota sitä, vaan odotan hetken. Himo laantuu usein jo parissa minuutissa ja voin jälkeenpäin todeta, että huh, onneksi en ottanutkaan konvehtia koska nyt ei enää tekisi mieli ja kyllä minua harmittaisi, jos olisinkin ottanut sellaisen ja jo parin minuutin jälkeen todennut, etten sitä tarvinnutkaan. Got the point? Hankalaa selittää :D Mutta siis ongelmani on se, että välillä tekisi mieli olla ns "normaali" ja vain ottaa se hemmetin keksi jo ensimmäisestä päähänpistoksesta, vaikka tiedän että hetken päästä himo laantuu - mutta tuntematta sitä hemmetin morkkista jälkeenpäin. En tiedä tunnenko morkkista enemmän siitä, että otan namia vaikka tiedän että se on pelkkä päähänpistos vaiko siitä, etten tosiaan voi vain noudattaa sitä sama linjaa kuin kaikki muut ja ottaa sitä hemmetin keksiä, mussuttaa sitä hyvillä mielin ja unohtaa koko tapahtuman. No big deal. Asiantuntijoiden mukaan ei ole niin väliä pitääkö herkkupäivää (kuten minä nyt) tai jos syö esim. palasen suklaata päivässä ja herkuttelee pitkin viikkoa pieniä määriä. Pääasia on se, ettei huono omatunto soimaa herkuttelun jälkeen, eivätkä päivät kulu ruokaa ja herkkuja miettien.

Miten sinä suhtaudut herkutteluun arkisin? Pidätkö karkkipäivää vai herkutteletko tasaisesti pitkin viikkoa? Aihe on ajankohtainen näin joulun alla ja varmasti monella mielessä.

*ajastettu postaus

Ma (en taida) tahtoo veivaa, veivaa.. Saako urheilua harrastaa vailla sen suurempaa tähtäintä?

Luin eilen Facebookin kautta Fitlandian sivuilta artikkelin liikunnan harrastamisesta ja jutussa todettiin väittämä, jonka löytää tuon tuosta eri paikoista ja josta en ole niinkään varma: liikuntaa tulee harrastaa jokin tähtäin mielessä - ei vailla päämäärää.

Kaikki me olemme yksilöitä ja varmasti useimman kohdalla fakta on se, että liikuntaa ei tule harrastettua suositusten mukaisesti ellei itseään edes jonkin verran pakota. Pakon vaihtoehtona useilla toimii porkkana, esim. pieni lahja jonka lupaa itselleen jos/kun on harjoitellut itsensä tai vaikka PT:n kanssa sopiman määrän verran. Monet tähtäävät myös johonkin tiettyyn pisteeseen tai esim. urheilutapahtumaan ja "pakottavat" (tai saavat) itsensä liikkumaan viikottain lähinnä tuo tähtäin mielessään. Tavassa ei ole mielestäni mitään suurempaa vikaa, mutta kysynpähän vain: eivätkö ihmiset voi/pysty/jaksa harrastaa liikuntaa ihan vain harrastamisen vuoksi; onko varsinaista määränpätää aina pakko määritellä tai olla?

Kuva talvelta 2012 kun kävimme siskontytön kanssa Talmassa laskettelemassa. Liikunta on parhaillaan juuri tätä: hauskanpitoa yhdessä, naurua ja kikatusta!

Mietitääs vaikka lasta: lapsi opettelee ensin konttaamaan, nousee siitä pystyyn, lähtee pikkuhiljaa kävelemään ja siitä sitten juoksemaan. Lapsi harjoittaa tätä oppimaansa taitoa sitten läpi elämän (kunnes pääsee rollaattori-ikään..), eikä juoksemaan opeteltuaan enää varsinaisesti etene - eikä vaikuta pätkän vertaa tyytymättömältä itseensä, vaikkei enää "parane suorituksessaan". Pysyttekö kärryillä? Pointtini on se, että nyky-yhteiskunnassa ei tunnu olevan OK ja hyväksyttävää tyytyä pelkkään kävely- tai kevyeen hölkkä-tasoon, vaan tähtäimen kuuluu olla korkeammalla. Vaikka tämä pyri aina parempaan-ajattelu varmasti toimii monella eräänlaisena sparrauksena, aiheuttaa se monille myös päänvaivaa ja jopa ahdistusta: mitä kun huomaat, ettet pystykään parempaan suoritukseen?
Mitä kun huomaat, ettet ehdikään harrastaa tai urheilla yhtä paljon kuin suositukset sanovat tai mitä naapurin Pekka ehtii? Pekka se vaan lähtee aina yhtä hymyilevänä aamukuudelta räntäsateessa fillaroimaan töihin, postaa Instagramiin naamakuviaan matkan varrelta ja hehkuttaa hyvää fiilistään, pyöräilee hemmetti kotiin takaisin, syö protskurahkaa siitepölyllä, viherjauheella ja sienillä höystettynä, juo kyytipojaksi pakuritee-kahvi-sekoitusta kookosöljyn kera ja lähtee sitten juosten (alkulämppänä) kohti salia ja crossfit-treenejä. Käsi pystyyn, joka EI tunne morkkista, kateutta tai muuta epämääräistä alemmuuskompleksia tuollaista menoa päivä toisensa jälkeen seuratessaan, kun itse tulee käveltyä postilaatikolle, ajettua autolla ruuhkassa töihin, istuttua 8h toimistopöydän ääressä, ajettua takaisin kotiin ruuhkassa, juostua äkkiä hiki otsalla niska limassa S-marketin kautta hakemassa kalapuikkoja ja Mummon muusia, kuskattua muksuja treeneihin ja kaaduttua sitten rättiväsyneenä puolenyön aikoihin sänkyyn. Askeleita tuli päivän aikana kerättyä huimat 1200 älypuhelimen askelsovelluksen mukaan ja liikennevalot näyttävät kirkkaan punaista ja hymynaamoilla suupielet roikkuvat kuin Ihaan häntä. Aivan. Mitä enemmän toinen hehkuttaa suorituksiaan ja saavutuksiaan, sitä huonommaksi itsensä toinen tuntee. Tässä kohtaa ihmiset sitten jakautuvat kahtia: siinä missä joku innostuu liikkumaan ja kokee eräänlaisen potkun peffaansa kun hankkii esim. askelia mittaavan sovelluksen tai aktiivisuusrannekkeen, toinen seuraa ahdistuneena aktiivisuutensa vähäisyyttä ja päätyy joko pakottamaan itsensä ahdistuksissaan vielä yömyöhään kävelylle vaikka väsy painaa tai hautautuu peittojen ja tyynyjen alle sohvalle Benkkujenkku ja Jaffa-keksipaketti kainalossaan. Kumpi parempi: se, että liikkuu pakon edessä ahdistuneena vai se, että jättää liikkumatta kokonaan? Noh, pelkästään fysiikkaa ajatellen 1. vaihtoehto on tietty parempi, mutta koska lähtökohdan tulisi olla se, että ihminen on kokonaisuus koostuen niin henkisestä kuin fyysisestäkin puolesta ja että näiden molempien tulisi nauttia ja hyötyä liikunnasta.

Tai tätä: hiljakseen tassuttelua, fiilistelyä ja nuuhkimista. Mihinkään ei ole kiire - paitsi kotiin nappuloita maiskuttamaan ;)

Itse kuulun kaartiin, joka herkästi ahdistuu jos huomaan suoriutuvani odotuksia tai muita huonommin, ja yritän tämän tiedostettuani vain ja ainoastaan nauttimaan liikunnasta enkä tietoisesti pyri yhteenkään suoritukseen. Tai noh, don´t get me wrong, kyllähän minä esimerkiksi lenkille lähtiessäni mietin etukäteen, että juoksenpa tänään 5 tai 10 km, mutten varsinaisesti harjoittele mitään (tapahtumaa) varten. Ihmiset jaksavat ihmetellä, miten saan motivoitua itseni lenkille sateeseenkin kun en juoksentelullani mihinkään pyri, enkä osaa vastata siihen muuta, kuin että olen tehnyt liikunnasta itselleni (elämän)tavan ja että harrastan liikuntaa voidakseni hyvin. Olen kai elämässäni suroittanut ja pakottanut itseäni niin paljon, että olen vihdoin päässyt siihen pisteeseen, että tajuan, ettei se loppupeleissä kanna: kehoa täytyy kuunnella ja viisveisata kalenterista ja suunnitelmista; salille tai lenkille ei mennä, jos kroppaa väsyttää tai se pistää hanttiin. Siitä ei muuta seuraa, kuin kropan rikkomista. Kävin hiljattain crossfit-salilla alkeiskurssilla, eli On Rampilla, ja mietin jo kurssille ilmoittauduttuani, voisiko se olla se "minun lajini". Crossfitissä lihaskunnon kehitys on nopeata, mikäli jaksaa tsempata näin alkuun ja haastaa itsensä treeneissä. Muita intensiivisesti treenaavia seurattuani olen näine löysine ajatuksieni miettinyt, onkohan minusta sittenkään crossfittaaajaksi; lajiin kun kuuluu himo ja tietynlainen nälkä ja verenhimo pyrkiä yhä parempiin tuloksiin ja suorituksiin. Itse lähdin On Rampille lähinnä kokeilemaan uutta lajia, sekä kasvattamaan lihaksia edes hieman. Nyt parisen viikkoa treeneissä käytyäni olen (hetkittäin) tuntenut itseni hieman ulkopuoliseksi, koska en tietoisestikaan pyri esim. death liftiin 80kg kiekot tangossa tai käsillä seisonnassa punnertamiseen 20 kertaa minuutissa. Toisille nuo ovat lastenleikkiä - minulle taas ne olisivat jo huippusuorituksia. Treeneissä saan käydä alkeiskurssin hinnalla vuoden loppuun asti ja ajattelin nyt käydä pari kertaa viikossa ja fiilistellä, jatkanko ensi vuoden puolella. Olen loppupeleissä omalla tavallani niin mukavuudenhaluinen, etten VIITSI tai edes halua pakottaa itseäni treenaamaan (enää) verenmaku suussa, vaan haluan tuntea suorituksista nautintoa joka ikinen kerta. Toki juoksemaan lähtiessä tai kyykkyjä tehdessä tekee välillä pahaa, mutta lopputuloksena ja päällimmäisenä fiiliksenä tulisi aina jäädä a) hyvä yritys, b) kelpo suoritus ja c) hyvä fiilis. Minulle se on loppupeleissä se, joka ratkaisee ja joka vaakakupissa painaa eniten.

Aktiivisuusranneke, insiproivat hehkutuskuvat Instagramissa sekä Sportstrackerin käyttö lenkkeillessä ovat mielestäni oivia tapoja muistuttaa itseään, miksi sitä urheilua tulee harrastettua, sekä hauska tapa seurata omaa tekemistä. Jos ei yhdellekään lenkille tai treeneihin pysty lähtemään ilman näitä kavereita, on aika painaa STOP-nappulaa ja miettiä, miksi sitä urheilee. On todella vapauttavaa liikkua ilman suorituksen kestoa tai intensiteettiä mittaavia härpäkkeitä, koska silloin tulee keskityttyä suoritukseen itseensä, sekä asian ytimeen, eli siltä, miten kehon liikuttaminen vaikuttaa kehoon ja miten sen tuottamat endorfiinit - onnistui lenkki tai ei - tuovat hyvän mielen.

Seuraatko sinä jollakin tapaa urheilusuorituksiasi tai siinä kehittymistäsi?

Mukavaa viikonloppua just sulle! :)

*ajastettu postaus

Mistä on viikonloppu tehty?

Perjantai-illan musikaalista vanhempien, sekä avomiehen kanssa. Ihana, mukaansatempaava Mamma Mia.

Pikashoppailusta Zarassa sekä Stockmannilla ennen musikaaliesityksen alkua. Täydellinen huulipuna arkikäyttöön, sekä jo kauan haussa olleet mustat, arkihousut hintaan 25,90 - 35 minuutissa!

Kahvista vaahdotetulla maidolla.

Pitkistä aamulenkeistä pian 9 kuukautta täyttävän Ronjan kanssa. Keskellä metsää aamuhämärässä päivän valjetessa: hiljaisuus, raikas viileä ilma, sekä innoissaan kohkaava touhottaja-labradori - rakkaimpani.

Siivouksesta ja pyykinpesusta.

Tuikkujen sytyttämisestä.

Kynsien lakkailusta.

Linnan juhlista ja punaviinistä.

Tummasta suklaasta.

Laadukkaan villakangastakin metsästyksestä: halpikset kestävät nätteinä tasan yhden sesongin verran ja se ä-r-s-y-t-t-ä-ä! Mieluummin laadukasta hieman kalliimmalla, joka sitten kestääkin nyppyyntymättömänä ja siistinä käytöstä huolimatta. Tämä vaikuttaa ihan kivalta ja on sentään villasekoitetta VS suurin osa halpistakeista, joissa on matskuna pelkkää polyesteriä.

Yhdessäolosta: tehdään omiamme, ei puhuta, mutta ollaan läsnä - siinä juuri sinua varten.

**edit: sunnuntaidinneristä vanhempien luona, piparitaikinasta, sekä kevyestä pitkiksestä 11 km