Mikä yhden moi:n hinta loppujen lopuksi on?

Hymy. Toiseen ihmiseen luotu katse, hiljainenkin "moi" tai "hei" ja kappas - toisen kasvoille leviää mitä suurimmalla todennäköisyydellä hymy. Aikaa se ei vie, mitään se ei maksa ja hyvässä lykyssä saat koko loppupäiväksi (ja jos et nyt niin pitkäksi aikaa, niin edes hetkeksi) hyvän mielen itsekin. En tajua ihmisiä, jotka eivät moikkaa. Ootte uunoja.

Vartuttuani landella pienessä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa, en jaksa ymmärtää mikseivät tiellä vastaan tulevat ihmiset moikkaa. Ymmärrän vielä jotenkuten, jos nuoret eivät moikkaa - hei haloo, eihän kukaan nykypäivänä enää moikkaa tuntemattomia, koska sitä tulee taatusti leimatuksia (kylä)hulluksi tai muuten vain randomiksi, jos niin tekee - mutta se, etteivät minua vanhemmat ihmiset tervehdi, SE jos joki saa minut kiehumaan. Varpaat ja sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, joina olen kiukusta pihisten saapunut kotiin ja murissut ihmisten huonoja käytöstpaoja sättien. Minusta kuuluu hyviin käytöstapohin tervehtiä toisia lenkkeilijöitä - tunsit heidät tai et. Moikkaavathan karavaanarit ja motoristitkin toisiaan tiellä tavatessaan osoittaakseen yhteenkuuluvuuttaan - mikseivät lenkkeilijätkin? Noh, onnekseni suurin osa pikkukylän asukeista taitavat hyvät käytöstavat ja tervehtivät - joko ennen tai jälkeen minun - ja saan palata kotiin lenkiltä tyytyväisenä. Suuremmilla paikkakunnilla en niinkään odota vastaantulijoiden moikkailevan, koska siellä on suuren asukasmäärän takia usein mahdotonta tuntea kaikkia kuten maalla, enkä siksi odota, että siellä moikkailtaisiin. Porissa eivät tututkaan tuntuneet aina moikkaavan (no offence porilaiset, mutta jengi oli aika juroa ja sisäänpäinkääntynyttä) ja Porvoossa - kuten Helsingissäkin - hölkkäilin keskustassa, jossa liikkui runsaasti niin paikkakuntalaisia kuin ulkopuolisiakin, eikä samoja naamoja kovinkaan usein tullut vastaan. Useinhan pienellä paikkakunnalla käy niin, että alat moikkaamaan "tuttuja" kasvoja, jotka tulevat liki joka lenkillä vastaan, vaikket nyt henkilöä itseään tunne, mutta kasvot, hölkkätyylin tai takin kylläkin.

Voitte siis vain arvata kuinka iloiseksi olen monella lenkillä tullut, koska niin moni täysin tuntematon vastaantulija on tervehtinyt iloisesti, vaikka suht.keskusta-alueella tässä asutaankin. Okei, on ehkä liioittelua puhua keskustasta jos otetaan huomioon, että asun Sipoossa, mutta anyhow - enemmän keskustaa tämä on kuin vanhempieni ja lapsuudenkotini seuduilla :D Hauska yksityiskohta, johon olen kiinnittänyt huomiota on se, että liikkuessani pururadan lyhyemmillä osuuksilla (jotka kiertävät aivan lähellä keskustaa), eivät vastaantulijat useinkaan edes katso päin - saati sitten hymyile tai tervehdi. Mutta auta armias kun siirrytään samaista pururataa pitkin pari kilometriä pidemmälle ja keskelle metsää; johan alkavat ihmiset tervehtimään ja jopa rupattelemaan!

vanha lenkkiselfie kesältä

Viime viikolla koin jymy-yllätyksen kun minulle täysin tuntematon 30-40-vuotias mies avasi keskustelun juostessaan perässäni ja päädyimme juttelemaan kunnallispolitiikasta, maailman taloustilanteesta ja sairaanhoidosta ja yhteiskunnan kehittymisestä vajaan 6 km hölkän ajan. Mies naureskeli, ettei kyllä kehtaisi kertoa kotona vaimolleen käyneensä 16-vuotiaan näköisen (yep, kiitti näistä) sairaanhoitajan kanssa lenkillä, vaikkei tapahtuneessa mitään mätää tai taka-ajatuksia ollut - kunhan juostiin samaa matkaa.

Juhannuksena Ronjan kanssa metsälenkillä mökillä. Huomatkaa asianmukainen varustus: aluspaita ja huppari keskellä päivää

Tänään vanhempi herrasmies tsemppasi minua puuskuttaessani ylös koko lenkkini raskainta ylämäkeä ja vaikken ukkoa eläessäni ole nähnytkään, osuivat hänen sanansa maitohappoisille jaloilleni kuin tutti suuhun ja jatkoin taivaltamista hikisenä, puuskuttavana mutta hymyilevänä aina mäen päälle asti ja huusin, että tunsin itseni voittajaksi selvittyäni juosten ylös asti. Olisi pitänyt tajuta kiittää miestä ja kertoa, että syy siihen, että pääsin ylös asti ainakin osittain oli hänen tsemppauksensa tulosta. En sitten tiedä, johtuiko hyvä juoksu-boogieni miehen tsemppauksesta, seuraavaksi vastaan tulleen naisen hymystä vai lauantaina syödystä omppupiirakasta ja suklaasta, mutta juoksin pitkästä aikaa 12 km ja todella hyvään aikaan: 1:11 (keskivauhti 5:53) ja mieleni olisi tehnyt jatkaa juoksua, mutta päätin lopettaa tuohon koska en ollut tankannut nesteitä mitenkään ylimääräisesti aamupäivän aikana eikä mieleni tehnyt collabeerata (menettää tajuani) jälleen kerran.

Ohhoi, mikä viikonloppu meillä on takana: hammaslääkäriä, mökkiä, saunaa, lenkkiä, kotitekoista peltileipää, shoppailua.. Olen aivan naatti, mutta tyytyväinen. Niinhän sitä usein sanotaan, että viikonlopun jälkeen on kiva mennä töihin viikoksi lepäilemään, mutta siitä on kyllä minun työssäni turha edes unelmoida; maanantait kun terveyskeskuksissa kun tuuppaavat olemaan viikon kiireisimpiä. Parasta siis lähteä makkaria kohti.

Mitäs sun viikonloppuusi kuului? Kuuluuko sinun tapoihisi moikkailla vastaantulijoita lenkillä?