onsdag 23 juli 2014

Koska elämiä on vain yksi, kannattaa välillä miettiä kahdesti, välillä vain antaa palaa

Aurinko paistaa (ainakin välillä) ulkona, kärpäset surruttavat ympärillä ja kutittavat ihoa, koira jahtaa vuoroin Flamingoa ja vuoroin Fisua ympäri pihaa ja ikkunasta kuuluu lasten naurua ja moottoripyöräilijöiden iloista päristelyä. Kaikkialla on iloa ja elinvoimaa - paitsi täällä. Täällä on suru puserossa.

Fiilis iski äsken jutellessani T:n kanssa tulevaisuudesta ja ylipäätään tulevasta. Olen täällä blogissa kertonut avoimesti siitä, ettei kroppani ole kunnossa viime vuoden stressihässäkän jäljiltä ja että minua on tutkittu tarkoin eri erikoisaloilla, pääsemättä mihinkään lopputuloksiin. Noh, nyt ollaan vihdoin joitakin löydöksiä tehty ja alkuun iloitsin niistä suuresti: jes! Vihdoinkin selitys vioilleni ja puutoksilleni on löytynyt ja vihdoin voin saada niihin apua ja sen myötä pikkuhiljaa oman, entisen elämäni ja energiani takaisin. Vihdoin saan pian paksut, vahvat hiukseni takaisin. Vihdoin voin riekkua yö pikkutunneille ja nousta edes YHDEN huonosti nukutun yön jälkeen ja paahtaa normaalin ihmisen tavoin töissä. Vihdoin voin lähteä extempore shoppailemaan tai kävelemään kaupungille, kantamatta vesipulloa ja eväitä laukussani äkillistä verenlaskua peläten tai pelkäämättä mahdollista heikotuskohtausta tai huimausta ja sen myötä pökräämistä. Ensi alkuun koin siis suurta helpotusta jo vaikka varsinaiset viat oli tehty, mutta ratkaisuja ei oltu mietitty - kuvittelin vain, että ongelmat kaikkoavat samantien kun ne ensin on löydetty. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut tajuamaan, etteivät asiat välttämättä ole näin mustavalkoisia eikä tässä kohtaa valitettavasti voi muuta kuin odottaa ja antaa ajan kulua ja ylläpitää toivoa. Olen perusluonteeltani kärsimätön (koittakaas vaan joskus jonottaa minun kanssani niin tiedätte mistä puhun..) ja (myönnetään) tottunut saamaan tahtoni läpi, enkä tämän kaltaisissa tapauksissa tiedä miten toimia. Tekisin mitä vain jotta saisin ainakin varmuuden siitä, että odottaminen todella tuottaa tulosta ja että pääsen takaisin entisille raiteilleni. Valitettavasti sitä ei voi kukaan käsi sydämellään luvata, koska päävastuullinen ja se, joka loppupeleissä päättää kohtalostani on oma kroppani. Toki lääkärit voivat määrätä tutkimuksia, lääkkeitä, injektioita ja hoitoja, mutta se miten kroppani ottaa ne vastaan ja miten se reagoi niihin on kohtalon - eikä kenenkään muun - käsissä. Ja se jos jokin pelottaa minua. Aivan suunnattomasti.

Olen koko tähänastisen elämäni saanut viettää todella huoletonta ja helppoa elämää ja pitänyt monia asioita itsestään selvinä - ja nyt yhtäkkiä tipahdan kuin tyhjän päälle ja lasken aiemmin niin itsestään selvän ja suunnitellun tulevaisuuteni kohtalon käsiin enkä voi muuta kuin odottaa ja toivoa.

Tällä hetkellä en voi muuta kuin harmitella sitä, mitä olen itselleni tehnyt - kuinka suurta hallaa olen tyhmillä päätöksilläni aiheuttanut ja toivoa, ettei tämänlaista kohtaloa osuisi kellekään muulle liki 25-vuotiaalle naisen alulle. Pitäkää huolta itsestänne, kuunnelkaa kroppaa ja sen viestejä, sekä intuitiota ja heittäkää romukoppaan kaikki maailman ohjeet ja ideat, joita ette halua tai pysty noudattamaan; loppupeleissä ihmisen sisin kyllä tietää, koska kannattaa painaa kaasu- ja koska jarrupoljinta. Uskokaa minua - minä sen tiedän.

Vasta kuvia katsellessa sen tajuaa, kuinka luiseva kroppani on. Minun makuuni. Kallis hinta sen saavuttamisellekin tuli - terveys nimittäin.

2 kommentarer:

  1. Jaksamisia sinulle! <3 Itse sain pudotettua painoa aikanaan yläasteen jälkeen ihanoimalle tasolle ja luulin vihdoin elämäni olevan täydellistä. Toisin kävi. Itse sairastuin lukion alussa fibromyalgiaan ja menetin terveyteni loppuelämäkseni. Näin myöhemmin sen tajuaa, miten kallisarvoinen se terveys onkaan. Itse en tietenkään voi kokonaan syyttää sairaudestani itseäni sillä perintötekijöillä on oma osansa, mutta myöskin luulen että osittain sairaus on itse aiheutettu. Myöskään ilo siitä, että pääsin unelmapainooni ei kestänyt kuin muutaman vuoden. Nykyään sairauteni on niin paha, että joudun syödä useita lääkkeitä ja ne ovat aiheuttaneen painon nousua. Vaikka kuinka liikun ja yritän käydä myöskin salilla säännöllisesti (mitä nyt pystyn) niin paino on noussut melkein 20 kiloa siitä mitä se oli muutama vuosi sitten. Minun sairaus on myös sellainen "vanhojen ihmisten sairaus" eli tätä ei usein tavata näin nuorilla. Aika rankkaa se on ollut kun 17 vuotiaasta asti ollut sairas ja myöskin koska sairauteni ei näy ulospäin eli kukaan ei tätä uskoisi minusta. Pelottaa suunnattomasti tulevaisuus minuakin, joten siinä suhteessa olen samassa asemassa sinun kanssa. Ei kenenkään 21 vuotiaan tulisi pudota näin tyhjän päälle ilman että tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Paljon jaksamisia sinulle ja toivottavasti saat vielä terveytesi joskus kuntoon! <3

    SvaraRadera
    Svar
    1. Kiitos Emmi kommentistasi ja jakamastasi kokemuksesta <3 Tässä kohtaa sitä on jo moneen kertaan ehtinyt miettiä, onko tämän "unelmapainon" saavuttaminen tehnyt minua yhtään sen onnellisemmaksi ja onko se ollut kaikkien näiden vaivojen arvoista. Tällä hetkellä en toivo muuta kuin että saisin kroppani takaisin kondikseen - vaati se sitten painonnosto tai ei.

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3