"Aja hiljaa, kuski-kuka-ikinä-lienetkään, vaan..". Sairaanhoitajan näkökulma kaoottisen työvuoron jäljiltä

Unenpöpperöinen sairaanhoitaja tässä huomenta. Heräsin tänään 8:23 siihen, että koira kolisteli porttiaan siihen malliin että "haloo mami, eikö pian ois jo aika nousta? Mulla ois nälkä ja pissihätä!" ja jouduin hetken miettimään, mitä ihmettä on tapahtunut: mistä lähtien MINÄ, maailmankaikkeuden herkkäunisin nainen, nukun tiistaina (onhan tänään tiistai? Täytynee vielä tsekata kalenteri) näinkin pitkään? Syy on aina yksikertainen: eilinen iltavuoro.

lemppariaamupala: turkkijugua (ja itseasiassa Alpron kookos-soijajugua seassa tänään ekaa kertaa!), mysliä, kiiviä, mansikoita ja saksanpähkinää - ja kahvia!

Olen nyt parin viikon ajan työskennellyt aluesairaalan päivystyksessä, jossa palvellaan kaupungin + lähikuntien asukkaita 24/7 ja hoidetaan enemmän ja vähemmän akuutteja potilaita.Työ on entiseen työhöni verrattuna huomattavasti hektisempää ja vaativampaa ja keskittyä saa välillä ihan toden teolla. Uusi työ, uudet kuviot ja tilat verottavat minulta vielä näin alkutekijöissä aika paljon energiaa ja palautumiseen täytyy panostaa, jotta jaksan herätä aamuisin. Suurempia muutoksia kuten salille paluuta tekoa tms en työpäivien hektisyyden vuoksi ole nyt ajatellut tehdä, vaan koitan selviytyä arjesta, käydä koiran kanssa lenkeillä ja tehdä oman kehon painolla lihaskuntoa ja panostaa nimenomaan lepoon ja tankkaukseen. Työn hektisyyden vuoksi työvuoron aikana ei aina ehdi syödä suurempia aterioita, vaan työn lomassa pidetään mikropausseja, napataan jotain pientä ja koitetaan pitää energiatasoja välipalojen kanssa yllä. Toisaalta kun saa työvuoron aikana ravata ees taas, nostella ja kyyristellä, ei iso ateria masussa tuntuisi lainkaan hyvältä, enkä uskoisi, että hoksottimeni toimisi yhtä hyvin jos söisin jotain suurempaa kerralla, koska ruokailun jälkeen iskee usein n.s. ruokakooma ja väsymys. Vauhdissa napattavat välipalat pitävät energiatasoja tasaisesti yllä ja takaavat sen, että jaksaa painaa kiireestä huolimatta. Uskon, että palautumiseni nopeutuu kunhan totun uuteen työhön, enkä - kuten työnantaja sanoi - jännitä ja keskitä niin paljoa energiaa itse työhön ja tavaroiden etsimiseen - vaan opin uusia työkuvioita ja opin luottamaan omaan osaamiseeni (joka karttuu töitä tehdessä).

Eilinen iltavuoro oli tosiaan (lievästi sanottuna) aika kaoottinen: oli hengitysvaikeita, rintakipuisia, vakavissa autokolareissa olleita, flunssaisia, kuumeisia - you name it! Kaikkea löytyi ja epäonneksemme piha täyttyi täyttymistään ambulansseista samaan aikaan eivätkä päivystyksen tilat enää meinanneet tietää. Samalla saimme tiedon, että päivystykseen oli jo matkalla potilas, jota oli elvytetty pitkään.. Siinä kohtaa itselläni adrenaliini lähti pumppaamaan tsiljoonaa ja mietin, mitä ihmettä teen: enhän minä tälläisiä tosi-akuutteja potilaita edes osaa hoitaa! Samantien syysäsin ajatukseni sivuun, sanoin  hiljaa itselleni, että höpsis, osaathan sinä ja vaikken kaikkea osaakaan, niin teen sen minkä osaan, kerron hyvissä ajoin kollegoille jos on jokin osa-alue jota en hallitse ja pyydän heitä siihen hätiin ja teen parhaani. Parasta uudessa työssani on ehdottomasti se, että opin niin paljon uutta eikä yksikään päivä ole samanlainen, vaan vuorot vaihtelevat potilasmateriaalista riippuen laidasta laitaan. Eilen nyt sattui olemaan sellainen todella kaoottinen vuoro, jossa akuutti-sairaita rymähti kertapamauksella koko osaston täydeltä. On kiva huomata itsestään, miten nopeasti sitä omaksuu ripeän työtavan ja uudet tehtävät ja oppii uutta - vaikka aina ihka uuden tilanteen kohdatessaan tekee mieli pistää pää pensaaseen. Kokemusta karttuu, todella.

Eilisestä työvuorosta päällimmäiseksi kolaroineet, sekä ilolientä nauttinut tapaus. Ehkä tämä kokemattomuuteni akuutti-puolella ja herkkä luonteeni tekee sen, että etenkin nämä traumaattiset ja onnetomuudessa olleet potilaat koskettavat minua, mutta onnekseni onnistuin pohtimaan asian loppuun jo töissä, enkä enää kotona heitä sen kummempaa miettinyt. Päällimmäisenä mieleen jäi kyllä kuitenkin laulu, johon jo otsikossakin viittaan: "Aja hiljaa, isi nyt vaan..". Tieliikenneonnettomuuksissa harmittavan usein kuulee, ettei autossa olleilla ole ollut turvavöitä käytössä. Turvavyö on niin todella pieni, mutta loppupeleissä ratkaiseva turva ja asia, etten jaksa ymmärtää, miksi sitä jättäisi käyttämättä. Kaikkien pitäisi joskus nähdä miten pahaa jälkeä turvavyöttömyys VOI tehdä, jotta tajuaisivat, miksi sitä kannattaa pitää. Voin vain kuvitella mitä traumapoliklinikoilla voidaan välillä nähdä - sinne kun ne kaikkein hurjimmat tapaukset viedään saamaan hoitoa.

Tänään suuntaan vielä iltavuoroon, jonka jälkeen koittaa pari vapaapäivää ja sitten suuntaan muiden lähtiessä juhannuksen viettoon, töihin. Juhliminen ei sinänsä ole niin minua varten enää ja ainoa minkä harmittaa on se, ettei juhannukseksi pääse juhannussaunaan mökille.. Mutta täytyyhän jonkun olla pitämässä huolta niistä jotka sairastavat juhannuksenakin ;) Mitäs jussi-suunnitelmia teillä on?

*tekstiä muokattu kommentin jälkeen, jossa Anonyymi kommentoija koki tekstini liian paljastavaksi. Mielestäni vaitiolovelvollisuuteni ei missään tapauksessa pettänyt, mutta koska lukija koki, että näin kävi, poistin osan tekstistä ja muokkasin sitä.